GILDOMERA osa 1 luku 2

GALENA

Galena oli jättänyt potilaansa toipumaan hetkeksi jaloitellakseen, kun kaikki oli kuitenkin hoidettu siihen kuntoon, että he kaipasivat lähinnä lepoa. Dehrah oli harmillisen köyhä maa, joten hän ei voinut kauheasti aikansa kuluksi keräillä kasveja, ja näin saastuneella alueella se olisi muutenkin ollut melko vahingollista. Hän sattui kuljeskellessaan kulkemaan kaksikon ohi, joita ei muuten olisi juuri huomioinut, mutta kuultuaan, että Dehrahin prinssi, josta oli tullut orja, puhui veljelleen jäävänsä tämän avuksi. Galena tuppautui oitis keskusteluun. ”Et siis aio enää jatkaa muiden kanssa? Hmm… se on varmasti tässä kohtaa ainoa hyvä päätös, jonka olette tehneet, mutta se kyllä teettää joitain lisähaasteita… Emme voi oikein ottaa myrkkyasetta mukaan, tarvitsette sitä täällä… Niin, niin… Onneksi Mestari Ofirin oli kaukonäköinen ja tiesi, että dehrahilaisten kanssa voisi tulla hankaluuksia…” Galena höpötti ja oli jo siirtynyt alun jälkeen höpisemään lähinnä itsekseen. ”Tulkaahan mukaani.” Hän sanoi sitten ja tarttui Dakaraita resuisesta hihasta ja veti mukaansa. ”Odottakaa tässä.” Hän sanoi ja sujahti teltan oviaukosta sisään ja penkoi hiukan tavaroitaan, kunnes löysi etsimänsä, kaksi kirkasta kristallista pulloa, jotka oli suljettu riimuin koristetuin hopeakorkein. Galena palasi muiden luo ja ojensi toista kättään. ”Viikate, olkaa niin hyvä.” Hän ilmoitti vähääkään välittämättä, että mukana tullut Varjo seurasi touhua aika kummissaan.

TELEMAKHOS

Hortencia hämmästyi silmin nähden Telemakhoksen anteeksipyynnöstä, mutta niitä ei varmasti miehiltä kauheasti sadellut tulevalle kuningattarelle. Ei Telemakhos voinut väittää täysin tietävänsä ja ymmärtävänsä lunemarilaista kulttuuria, mutta oli aika varma, ettei nainen perillisenä ollut siellä täysin ihanteellinen tilanne. Hän arvosti Hortenciaa kyllä suuresti, nainen käyttäytyi arvokkaasti ja hyvin sotilaallisesti. Vaikka Telemakhos sai purra hammasta ja niellä närkästyksensä parhaansa mukaan, kun nainen kehtasi väittää hänen luikkineen karkuun kesken taistelun.

Hänelle tuli mieleen useampikin puolustuspuhe siitä, ettei hänkään ollut tottunut olemaan rintamalla amatöörien kanssa, mutta onneksi Amen ja Karanin koulutus oli tähän asti toiminut sen verran, että hän sai temperamenttinsa tällä kertaa hillittyä. Joskin hänen hymynsä muuttui aidosta selvästi väkinäiseksi siinä kohtaa, mutta lopulta hän veti syvään henkeä ja odotti muutaman sekunnin, ennen kuin kumarsi hyvin katuvasti, tämän Karan oli opettanut hänelle, ennen kuin vastasi. ”Ymmärrän ja olen syvästi pahoillani aiheuttamastani vahingosta. Olen iloinen, ettette loukkaantunut harkitsemattomuuteni vuoksi ja lupaan jatkossa hillitä itseäni ja ottaa paremmin huomioon myös kokemattomammat taistelukumppanini ja olla jatkossa aiheuttamatta vastaavia tilanteita.” Hän sanoi, ei ihan niin luontevasti, mitä aikaisempi anteeksipyyntö oli tullut, Hortencian sanat olivat loukanneet häntä verisesti, mutta hän yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä sitä, ettei nolaisi itseään yhtään tämän enempää. Hän oli kuitenkin tehnyt väärin, sen hän myönsi. Hän oli jättänyt paikkansa ja vaikka se olikin lopulta kannattanut, hän ei olisi saanut jättää muita sillä tavalla keskenään.

DAKARAI

Dakarain katse kääntyi yllättäen yhtäkkiä paikalle tuppautuneeseen, joka osoittautui Galenaksi. Tämä kyseli Dakarain jatkamisien suhteen. Tai hänen kantansa taisi olla kyllä varsin selvä, mutta ilmeisesti varmistaakseen asiaa. ”Niin, niin ajattelin”, Dakarai vastasi, koska valinta oli aika helppo loppujen lopuksi. Kukaan ei edes kaivannut hänen läsnäoloaan muualla ja siellä muualla hän joutuisi olemaan orja ja se ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. Dakarai valitsi jäämisen mieluusti ja kerrankin jostain hänkin pystyi olemaan rehellisesti samaa mieltä.

Nainen tosin höpötteli jotain viikatteesta ja siitä ikälopusta kurppanasta laaksossa, minkä jälkeen tarvitsi Dakaraita johonkin, kun kiskoi tämän mukanaan. Hieman ihmetellen valkohius vain seurasi perässä sanaakaan sanomatta jääden teltan edustalle odottamaan, kun odottamisesta oli puhetta. Nainen katosi paikalta hetkeksi ja tuli joidenkin putelien kanssa ulos. Tämän jälkeen Galena halusi viikatteen jostain syystä itselleen. Dakarai vilkaisi veljeensä hämmennyksissään, mutta kääntyi taas Galenan puoleen. ”Hetki”, hän ilmoitti ja lähti paikalta takaisin hevosien luo, jossa viikate ja hänen luovuttamansa tavarat sijaitsivat. Dakarai nappasi viikatteen ja samalla kävi taktisesti nappaamassa Neferan hevosen lähistöltä oman omaisuutensa takaisin, koska hän ei olisi enää orja, joten hän aikoi pitää vähäiset jäljellä olevat tavaransa nyt, kun linnakin oli vajonnut.

Dakarai kävi viemässä omaisuutensa hevosensa lähistölle ja lähti sitten takaisin Galenan ja Dariuksen luo kääntäen katseensa Galenaan. ”Mihin ihmeeseen tarvitset...te viikatettani?” Dakarai ihmetteli ääneen, koska hänellä ei ollut harmaintakaan hajua, mitä tässä oli tapahtumassa, mutta ojensi kuitenkin asetta naiselle.

HORTENCIA

Hortencia alkoi päästä järkytyksestään ja yllätyksestään yli, vaikka hänen olikin hieman vaikea uskoa, että joku noin korkea-arvoinen mies pyysi häneltä anteeksi toimintaansa. Prinsessa ymmärsi liian myöhään, että mies oli tainnut ottaa hänen sanansa hieman pahasti, ja valmistautui jo pahimpaan. Hän harvoin loukkasi ketään tahallaan, mutta tahattomasti kyllä, ja Hortencia oli kokenut elämässään liian monta samanlaista hetkeä, etenkin täytettyään kuudentoista.

Kuitenkin miehen niellessä hänen sanansa karvaasti alas ja pyytäessä uudelleen anteeksi, Hortencia hämmentyi jälleen. Sitä hän ei ollut odottanut. Hän ei ollut tarkoittanut haukkua Telemakhosta, mutta miehen reaktio oli niin aseistariisuva, ettei Hortencia kyennyt kuin katsomaan miestä hämmennyksen ja enenevän arvostuksen vallassa. Vasta hetken päästä hän ymmärsi jähmettyneensä jälleen, ja yllättäen nainen punastui hieman, ja hänen katseensa muuttui lempeämmäksi.

”Kiitän teitä jaloudestanne ja ymmärryksestänne, Teidän Korkeutenne. Monta miestä olen tavannut, jotka kantavat korkeita arvonimiä, mutta harvat heistä ovat täyttäneet arvonimiensä odotukset yhtä hyvin, kuin te”, Hortencia sanoi ystävällisemmin. Hän oli selkeästi arvioinut Telemakhoksen väärin. Mies oli ylpeä, sen näki typerinkin, ja yhä moni asia toisessa sai hänet varuilleen. Mutta nyt Hortencia uskoi, että hän voisi oppia luottamaan toiseen. Oli mies sitten pakana tai vinemarilainen tahansa, oli tämä silti sotilas ja kunniakas sellainen, joka kykeni myöntämään virheensä ja myös ymmärtämään hänen asemaansa, vaikka hän olikin selkeästi ilmaissut itseään huonosti. Sitä hän ei voinut sanoa monesta miehestä edes Lunemarissa. Vain Oscar ja osa Valtiatar-kuningattaren puolen serkuista olivat koskaan osoittaneet häntä kohtaan vastaavaa kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta. Hortencia yllättyi huomatessaan olevansa aidosti onnellinen siitä, että Telemakhos tuntui osoittavan hänen ennakkoluulonsa vääriksi.

”Jatkossa lupaan olla itse valppaampi ja luottavaisempi, mitä teihin ja muihin liittolaisiini tulee. Oli oma syyni, että käytin voimani loppuun, enkä tahdo teidän kantavan siitä syyllisyyttä”, hän päätti puheensa ja hymyili miehelle niin rennosti ja ystävällisesti, kuin yleiseltä varautuneisuudeltaan saattoi. Pakana oli kuitenkin aina pakana, vaikka osasikin selkeästi käyttäytyä paremmin, kuin monet lunemarilaiset aateliset…

GALENA

Galena katsoi typertyneenä Dakarain perään, kun tämä lähti etsimään asettaan jostain. Olihan se iso ja hankalasti mukana kuljetettava ase, mutta aika löyhäpäistä jättää niin vaarallinen ja arvokas ase vain lojumaan johonkin. Kun prinssi palasi, Galena odotti jo käsi vaativasti ojossa, kun hänelle lopulta ojennettiin ase. Hän oli hetken horjahtaa aseen painosta ja raskas viikatteen terä tumpsahti pölyiseen maahan, niin että kuivunut heinä ratisi ja maasta nousi pölypilvi. Galena laittoi kristallipullot vyöllään olevaan pussukkaan ja tarttui aseeseen kaksin käsin. Hän vilkaisi prinssiä, jonka luisevan ohuet kädet näkyivät lyhythihaisen vaatteen alta. Miten kummassa prinssi jaksoi käsitellä asetta? No se oli sivuseikka.

Galena oli jo menossa, kun prinssi Dakarai kyseli, mihin Galena tarvitsi hänen viikatettaan. ”Hmmm? Ai, minun täytyy särkeä se.” Galena sanoi hajamielisesti katsellen ympärilleen. ”Tarvitsemme muutkin Dehrahin edustuksesta tänne, hakisiko joku Sir Chathan? Galena kysyi ja Varjo lupasi, vaikka olikin selvästi sanomassa jotakin. Galena itse lähti raahaamaan viikatetta kohti vähän matkan päässä oleskelevaa Neferaa. ”Anteeksi arvon herra. Päivä on ollut raskas, mutta koska olette tulossa mukaamme ja tämä nuori herra taas ei ole enää jatkamassa matkaa kanssamme, meidän on aivan välttämättä hoidettava eräs asia, jota ennen emme voi jatkaa matkaa.” Galena sanoi ja muisti sitten, että tultuaan tajuihinsa Sir Dorian oli antanut hänelle Sir Andrélle annetun hopea-amuletin, joka oli ollut hänen kaatamallaan vihollissotilaalla. Hän oli puhdistanut sen mahdollisista negatiivisista energioista ja huolehtinut, että loiutsu oli kunnossa. Nyt Galena ojensi amulettia Neferalle. ”Se ei ole tämä asia, mutta nyt kun muistin sen, teidän on hyvä ottaa tämä. Voitte pitää sitä piilossa vaatteiden alla tai taskussa tai laukussa, kunhan pidätte sen koko aika mukananne. Se suojaa teitä ja koko ryhmää mahdolliselta kaukomanauksilta ja jäljitysloitsuilta, joten jokaisella täytyy olla suojaloitsu mukana, muuten muidenkaan amuleteista ei ole mitään hyötyä.” Galena selitti.

NEFERA

Nefera ei ollut vielä Dakarain kanssa käydyn keskustelun jäljiltä siinä kunnossa, että olisi voinut mennä lepäämään. Hän oli siirtynyt tarpeeksi sivuun, ettei hänen tarvitsisi nähdä Dakaraita, ja itkenyt ja ollut ärsyyntynyt itseensä hyvän tovin, ennen kuin oli vihdoin saanut itsensä rauhalliseksi. Vasta, kun hän kuuli jonkun lähestyvän, hän hätkähti ja kääntyi, astuen askeleen taaksepäin, koska pelkäsi tulijan tietysti olevan Dakarai. No, ei ollut onneksi, vaan se pieni nainen jonka hän oli nähnyt teltassa silloin, kun he olivat istuneet prinsessa Marcellan kanssa neiti Imperian vierellä. Neferaa alkoi hävettää oma reaktionsa, ja hän veti väristen henkeä samalla, kun pyyhki kasvojaan ja siisti hiuksiaan. Silloin hän huomasi, että naisella oli viikate. Miksi ihmeessä?

Nefera yritti kuitenkin keskittyä, ja hänen katseensa napsahtikin aika nopeasti tuohon naiseen kun hän kuuli, ettei Dakaraita otettaisikaan mukaan.
”Mikä helpotus! Minä jo pelkäsin, että joudun jäämään tänne hänen takiaan”, Nefera henkäisi voipuneena ja hymyili hieman paremmin naiselle tämän ojentaessa hänelle… hyvin… yksinkertaista korua. Se oli kaunein asia, mitä Nefera saattoi korusta sanoa, mutta hän otti sen vastaan. Se oli ehkä hopeaa, mutta se oli silti hänen varmistuksensa siitä, että hän pääsisi mukaan, ja siksi Neferalle tällä hetkellä tärkein ja arvokkain hänen kaikista koruistaan.
”Kiitos kovasti, autan missä voin”, Nefera sanoi ja puristi korun käteensä. Häntä vähän epäilytti, ettei hänestä mitään hyötyä oikeasti olisi, mutta seurasi naista siitä huolimatta. Hänelle riitti se tieto, ettei Dakarai tulisi heidän mukaansa, eikä myöskään vaarantaisi hänen mukaanpääsyään!

TELEMAKHOS

Vaikka se ei helppoa ollutkaan, Telemakhos oli kiitollinen siitä, että oli kyennyt pitämään kielensä kurissa. Hän oli tiennyt, että Dehrahilaisten jälkeen hänelle tulisi varmasti eniten vaikeuksia lunemarilaisten kanssa, aivan päinvastaisista syistä tosin. Asiaa auttoi paljon se, että lunemarin perillinen oli prinsessa, joten Telemakhoksen oli helppo osoittaa arvostusta ja kunnioitusta tälle, toisin olisi ollut ehkä miespuolisen perijän kohdalla. Nyt he olivat kuitenkin siinä asemassa, että Hortencia ei ollut samalla tavalla soturi, joten he eivät ottaneet yhteen niin pahasti ja Hortenciakin loukkauksistaan huolimatta, mitkä saattoivat toki olla täysin ansaittuja, vaikutti kunnioittavan hänen sotataitojaan ja myöntämään oman osaamattomuutensa häneen verrattuna. Se teki asioista helpompaa.

Hortencia vaikutti aidosti iloiselta anteeksipyynnöstä, joten Telemakhoskin kykeni rentoutumaan ja pääsemään aikaisempien loukkausten yli. ”Kiitän ystävällisistä sanoistanne, teidän korkeutenne. Ymmärrän, ettei teidän asemanne Lunemarissa ole varmastikaan ollut aina helppo. Miesten on usein vaikea myöntää naisten yhdenvertaisuutta ja usein paremmuutta itseensä nähden. En varmaankaan täyttäisi odotuksianne läheskään näin hyvin, ellei minulla olisi kahta erittäin läheistä ihmistä muistuttamassa minua jatkuvasti omista puutteistani.” Telemakhos sanoi jo vapautuneemmin. ”Mutta tarkoitin, mitä sanoin, prinsessa Hortencia. Aliarvioin teidät, se oli minun virheeni, ja olen siitä pahoillani. Te pärjäsitte loistavasti todella pahassa tilanteessa kokemattomuudestanne huolimatta. Mutten viivytä teitä enempää, kiitos ymmärtäväisyydestänne. Tahdon teidän tietävän, että voitte jatkossakin luottaa tukeeni ja apuuni.” Telemakhos sanoi kohteliaasti hymyillen, kumarsi vielä, vähemmän muodollisesti, ja antoi sitten prinsessan jatkaa matkaansa lepäämään.

DAKARAI

Galena otti viikatteen vastaan, mutta hetken oli näyttänyt siltä, että koko nainen oli mennä nurin aseen mukana. Dakarai ei ollut olettanut viikatteen olevan noin painava, koska siinä oli suosittu kevyempää rakennetta, mikä oli ilmeisesti muutos ihan alkuperäiseen suunnitelmaan. Tai niin aseen historia ainakin kertoi. Muttei viikate nyt siltikään saanut olla mikään lelu. Toki se jonkun verran painoi. Toki Dakaraikin joutui käyttämään asetta kaksin käsin, kun taisteli sillä, ettei se nyt mikään köykäinenkään siinä mielessä ollut.

Dakarai hämmentyi kuitenkin seuraavaksi naisen vastauksesta siihen, mihin hän asetta tarvitsisi. ”Särkeä? Oletko tosissasi? En halua olla epäkohtelias, mutta epäilen, ettei se ihan noin vain käy”, Dakarai totesi epäilevänä. Sehän oli voimallinen taika-ase. Oli vaatinut erikoisia tekniikoita edes takoa se. Ei, että Dakarailla henkilökohtaista kokemusta olisi, mutta oli hän viikatteen historiasta tietoinen. Lisäksi… kannattiko myrkkyaseella nyt alkaa leikkimään? Siihen ei kuitenkaan ollut vastamyrkkyä muuta kuin itse viikate.

Maagi tosin mietti jo missä muut dehrahilaiset menivät. No Darius ainakin oli tuossa… Chathasta Dakarai ei tiennyt ja Neferasta hän ei edes välittänyt tietää. Darius lähti kuitenkin etsimään Chathaa ja Dakarai lähti Galenan perässä, koska halusi tietää, mitä nainen oikeasti tarkoitti aseen särkemisellä tai tässä tapauksessa varmaankin itsemurhalla, koska se oli lopputulos, jota Dakarai kovin epäili. Tosin ensimmäinen pysäkki valitettavasti oli Nefera, jonka asioihin hän ei aikonut ottaa minkäänlaista osaa, joten päätti jäädä vain seuraamaan tilannetta sivusta, koska jotenkin tämä asia joka tapauksessa liittyi viikatteeseen. Sitä ennen tosin oli jotain amulettiasiaa, mistä puheenollen, jos joltain puuttui amuletti, ehkä Dakarai voisi luovuttaa omansa sille. Hän ei kuitenkaan tiennyt oliko kukaan vailla sellaista, mutta hän tuskin teki sillä enää yhtään mitään. Mutta joku kai oli lähdössä Neferan vahdiksi.

GALENA

Galena ei ollut kauheasti keskittynyt prinssin juttuihin, hänellä oli tärkeämpiä asioita mielessään. Häntä ei liikuttanut se, miten pätevänä niinkin epäpäteväksi osoittautunut nuori herra häntä itseään piti, mutta eiköhän hän kuitenkin tiennyt magiasta ja erityisesti laaksoon ja elementtiaseisiin liittyvästä taikuudesta hivenen enemmän. Toki hänen alaansa oli parantaminen, mihin kuului myös myrkyt ja vastamyrkyt hyvin oleellisesti, eikä suoraan elementtimagia, mutta Ofirin oli opettanut hänelle kaiken tarpeellisen ja varmistanut, että Galena tiesi, mitä teki.

Nefera niminen nuori herra oli selvästi helpottunut, kun prinssi Dakarai ei ollut tulossa mukaan. ”Niin, se on helpotus varmasti meille kaikille.” Galena vastasi tajuamatta, että prinssi seisoi hänen takanaan. Hetken he saivat odottaa, kunnes Varjo palasi Chathan ja vanhemman herrasmiehen (Chathan isä) kanssa paikalle. ”Loistavaa, kaikki ovat koossa.” Galena sanoi parantaen hieman otettaan painavasta viikatteesta. ”Tuota… autanko viikatteen kanssa, neiti?” Chatha kysyi. ”Niin, ehkä se olisi paras, kiitos.” Galena sanoi ja antoi viikatteen eteenpäin. Olisihan prinssikin voinut sitä kantaa, mutta eipä ollut tullut mieleen. ”Anteeksi, mutta… Saisinko kysyä, miten tarkalleen ottaen aiot ”särkeä” viikatteen?” Varjo kysyi vaimealla ja käheällä äänellään. ”Niin aivan, voi minua hupsua! Tiesinhän minä, että jotain unohtui, ei pelkkä magia siihen riitä. Olisiko teillä seppää käytettävissä? No pajaa ja ahjoa tähän on vaikea saada, mutta onhan meillä Vinemarin miekka, jonka pitäisi olla riittävän kuuma, jopa muihin elementtiaseisiin.” Galena selitti. ”No onhan meillä toki, mutta aiotko todella hajottaa viikatteen?” Varjo kysyi. ”Anteeksi?” Galena katsoi miestä hiukan kummissaan. ”En tietenkään, särkemisellä ja hajottamisella on iso ero. Minun täytyy särkeä aseen taika, jotta se voi muovautua uudestaan. Mutta veisitkö meidät sen sepän pakeille, en viitsisi selittää asioita montaa kertaa uudestaan.” Galena sanoi ja odotti, että Varjo lähti johdattamaan heitä eteenpäin.

DAKARAI

Galenaa ei hirveästi tuntunut kiinnostavan Dakarain jutut viikatteesta, mutta ainakin hän oli varoittanut. Jos siinä kävisi ohraisesti, eipä se Dakarain vika ainakaan olisi, vaikka tiesihän hän sen, että häntä siitä syytettäisiin, kuten kaikesta muustakin. Olkoonkin, että taisi ne ihan aiheesta olla, vaikkei hän nyt tarkoituksella ollutkaan Cainea vihollisen syliin törkännyt tai tullut pilaamaan heidän suunnitelmiaan.

Joka tapauksessa Galena ja Nefera pohtivat sitä, miten helpotus se olisi kaikille, ettei Dakarai tulisi mukaan. Normaalisti hän olisi varmasti pahoittanut mielensä ja antanut kuulua, muttei sellaiseen ollut aihetta, koska tunne oli molemminpuolinen. Ei hänkään suuremmin kaivannut ihmisiä, jotka käytännössä kaikki vihasivat häntä ja hän kelpasi vain orjana mukaan. Orjat he saisivat kaivaa jostain muualta, jos mieli teki orjuuttaa jotakuta, mutta siinä tapauksessa he eivät olisi yhtään häntä parempia.

Dakarai odotti joka tapauksessa edelleenkin mitä viikatteen suhteen tehtäisiin. Asia alkoi aueta enemmän vasta siinä kohdassa, kun Darius saapui paikalle puuttuvien kanssa. Samalla viikate oli vaihtanut käsiä. No toivoa sopi, ettei viikate taas katoaisi salaperäisesti, kun Chathalle antoi sen ainoana tehtävänään. Hän ei olisi luovuttanut Chathalle viikatetta, mutta ehkä se ei katoaisi nyt, kun silmäpareja oli läsnä useampi. Mutta ennen kuin mitään saattoi edes tehdä tarvittiin tähän joku seppäkin, joten Dariuksen johdolla sellaisen luo oli päästävä ensin.

DIYA

Diya oli helpottunut, kun verinen taistelu oli tullut päätökseensä eivätkä ruumiit enää nousseet heitä vastaan. Mies oli jossain kohdassa käynyt huuhtomassa veriä ja muita sotkuja päältään pois, kun kaikkien maiden perilliset ja heidän alamaisensa olivat hoitaneet hommansa ensin. Sen jälkeen Diya oli keskittynyt aseidensa huoltoon. Ensin hän oli ihan vain putsannut sotavasaran ja -kirveen verestä ja muusta sotkusta, kuten oli aina tehnyt taistelun päätyttyä aina siitä asti, kun hän sellaisissa henkilökohtaisesti oli itsekin mukana. Kotona ollessaan hänen hommansa olivat olleet aseiden tekoa sekä vanhojen kunnostusta ja huoltoa sekä sen sellaista. Kyllä hän osasi nykyään sepän työtä arvostaa enemmän kuin alkuaikoina ja nautti siitä oikeasti, mutta oli hän myös iloinen voidessaan ottaa maan ja heikompien puolustukseen osaa ihan konkreettisesti, kun oli liittynyt kapinajoukkoihin ja saanut koulutusta taistelun suhteen.

Kun Diya oli saanut teroitettua kirveensä, oli hän siirtynyt auttamaan muita aseidensa huollon kanssa. Hän istui kiven päällä teroitellen tällä hetkellä ystävänsä miekkaa näppärästi mukana kulkevan hiomakiven avulla, kun hän huomasi Varjon lähestyvän pienen ryhmän voimin(?). Myös Sir Asar ja Nefera-herra olivat mukana ja jos hän aivan oikein oli ymmärtänyt vuorilla, oli mukana kulkeva sotilas Asarin poika. Diya oli onnellinen Asarin puolesta, kun poika oli löytynyt. Ryhmän mukana kulki myös pikkuruinen nainen ja ihan hännillä näytti astelevan tämän onnettoman maan kovan onnen perillinen, prinssi Dakarai, jota Diya ei ollut ikinä odottanut henkilökohtaisesti kohtaavan, mutta valitettavasti onni ei ollut kovinkaan myönteinen. Välillä joutui kohtaamaan mulkkuja, mutta oli tämä vuorilla kohtaamisen jälkeen ilmeisesti saanut arvoisensa kohtelun. ”Voinko mä auttaa jotenkin?” Diya kysyi kohteliaasti, kun ryhmä oli tarpeeksi lähellä(?).

VARJO (DARIUS)

Varjo johdatti joukkiota leirialueen halki, minne oli kyhätty jonkinlaisia suojia yön varalle. Hetken päästä hän löysi Diyan, joka jo omaan tapaansa kyseli voivansa auttaa. Chatha palasi myös viikatteen kanssa käytyään ilmoittamassa vinemarilaisille, että heidänkin apuaan kaivattiin. ”Voisitko puhua kohteliaammin, olet arvovieraiden kanssa tekemisissä. Enkä tarkoita nyt eräiden titteleitä, vaan pyyteetöntä apua, jota ilman emme olisi selvinneet koettelemuksesta näinkään hyvin.” Varjo sanoi vaimeasti ja kääntyi sitten arvon parantajan puoleen. ”Tässä on Diya, hän on tuntemistani asesepistä paras. Ja tällä hetkellä varmaan myös ainoa, kenen palveluksia voin tarjota teille.” Varjo sanoi ja kääntyi sitten Diyan puoleen. Sinä varmaan tunnet kaikki, varmaan olet saattanut tavata neiti parantajan myös, hänestä oli suurta apua ennen taistelua ja etenkin sen jälkeen. Neiti tarvitsisi apua… asiaan, joka itseäni hiukan huolestuttaa, mutta hän varmaan osaa kertoa asiasta tarkemmin.” Varjo selitti vielä sepälle.

DIYA

”Tietenkin, anteeksi”, Diya pahoitteli, jos oli antanut itsestään vähän liian juntin kuvan. Yläluokkalaisten tarkat kohteliaisuussäännöt olivat jokseenkin haastavia, muttei toki mahdottomuus. Teitittelyllä pääsi kuitenkin jo aika pitkälle tai ainakin isä oli teititellyt aina asiakkaitaan, jotka olivat käyneet pajalla. Niin sanottua asiakaspalvelua Diya ei itse ollut kertaakaan isänsä pajalla päässyt tekemään. Isä oli aina hoitanut puhumisen, koska oli pääseppä, mutta nyt isä ei ollut hänen puolestaan puhumassa.

”Mä hoidan tän miekan myöhemmin loppuun”, Diya sanoi hiljaisemmalla äänellä ystävälleen, kun Varjo kääntyi toisten puoleen. Ystävä nyökäytti päätään nopeasti, otti toistaiseksi puoliksi teroitetun miekan vastaan ja siirtyi syrjemmälle. Diya käänsi koko huomionsa paikalle tulleeseen ryhmään samoihin aikoihin, kun Varjo esitteli hänet tuntemistaan parhaaksi asesepäksi. No ei kai nyt sentään, mitä liioittelua! ”Mikä kunnia saada tutustua ja tavata teidät. Ja mitä nöyrimmin kiitän avustanne Dehrahissa”, Diya sanoi samalla nousten kiven päältä kokopituuteensa kumartaen kohteliaasti kädet yhteen liitettyinä eli samaan tapaan, mitä heidän perheensä rituaalissa. Ei tämä joukko ehkä Aurinkoa edustanut, mutta heistä oli ollut korvaamaton apu. Sitä ei mikään asia poistaisi.

”Ah, kyllä… Olen muistaakseni tavannut kaikki. Ja kyllä, neiti parantajan myös. Pyydän anteeksi, mutten muista nimeänne”, Diya pahoitteli maagille, mutta oli hän tavannut naiset aikaisemminkin. Ei hän ollut puhunut hänelle ennemmin, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. ”Mutta ilman muuta, autan sen mitä osaan ja voin”, Diya vakuutti jääden odottamaan, mitä asia tarkemmin sanottuna koskisi. Varjosta se oli kuulostanut huolestuttavalta, joten hieman Diyaakin jännitti se, mihin asia liittyisi. No selkeästi aseisiin, koska he olivat seppää vailla. Se oli pääteltävissä, mutta muuten se oli vielä mysteeri.

GALENA

Varjo niminen mies johdatti heidät jonkun miehen luo, joka teroitti miekkaa, tai siltä se Galenasta näytti, ei hän kauheasti aseista ja niiden hoidosta tiennyt, mutta tuskin se paljon veitsenteroituksesta erosi. Galena nyökytteli vain, kun Varjo esitteli sepän heille. ”Hienoa. Tämä saattaa olla hieman haastavaa, mutta etköhän sinä siitä selviä. Katsos kun tilanne on se, että herra prinssi Dakarai tässä… Vai oletko sinä nyt prinssi vai orja tällä hetkellä? No ei sillä kyllä ole oikeastaan väliä.” Galena selitti ja viittasi Dakarain suuntaan. ”On viisaasti päättänyt jäädä pois matkasta ja jäädä Dehrahiin, koska hänestä on ollut meille muille enemmän haittaa kuin hyötyä, ja täällä kaikki on jo niin tuhottu, ettei hän enää voi juuri olla vaaraksi ja täällä häntä varmaan osataan vahtia vähän paremmin.” Galena jatkoi. ”Ja jotta hän voisi olla täällä hyödyksi, hän tarvitsee elementtiasettaan. Mutta myös me tarvitsisimme sitä pelastamaan muita kuningaskuntia ja kaikesta hävityksestä huolimatta Dehrah on meille avun velkaa, joten me jaamme elementtiaseen kahtia.” Galena jatkoi, kuin puhuisi aivan arkisesta asiasta. Sitten hän vilkaisi Neferaan päin. ”Aivan, onko sinulla mitään asetta, johon osan elementtiaseen voimista voisi siirtää?” Hän kysyi, koska tässä nyt tuskin alettaisiin kokonaan uutta asetta takoa. Ja ei tässä toki ollut pajaakaan, missä aseita voisi takoa, mutta eivätköhän he jotain keksisi.

NEFERA

Nefera seurasi pientä maaginaista ja Varjoa, joka vei heidät mitä ilmeisimmin jonkun sepän luokse. Nefera ei tiennyt, hän ei ollut koskaan pidellyt asetta, eikä ainakaan ollut ikinä isän tai Ahhotepin mukana hakemassa tai hankkimassa sellaisia. Hän jäi seuraamaan keskustelua sivusta, ymmärtämättä mihin häntä tarvittiin tai mistä oli edes kyse. Kuullessaan, että nainen halusi jakaa Dehrahin elementtiaseen, miestä alkoi hieman hermostuttaa. Mistä oikein oli kyse? Sitten nainen kääntyi hänen puoleensa ja kysyi, oliko hänellä asetta, ja vieläpä sellaista johon elementtiaseen voiman voisi siirtää. Nefera tuijotti naista, kuin tämä olisi ilmestynyt hänen eteensä tyhjästä.
”M-mutta… en minä… ei minulla ole aseita, en osaa edes käyttää isän antamaa veistä!”, Nefera puuskahti hermostuneena ja ahdistuneena, katsoen ympärilleen hädissään. Ei kai tuo nainen aikonut antaa myrkkyelementtiä _hänen_ vastuulleen? Hän ei osannut edes laskeutua hevosen selästä kunnolla ilman apua!

GALENA

Galenan katsoi nuorta miestä hyvin myötätuntoisesti. Eihän hän tietenkään ollut olettanut astuvansa perillisen asemaan. ”Ei mitään hätää. Ymmärrän, ettet varautunut tällaiseen vastuuseen, mutta tällä hetkellä olet Sir Chathan kanssa meidän ainoa Dehrah-vahvistuksemme ja Dehrahin elementtiä voi kantaa vain dehrahilainen, tai se olisi suotavinta. Ja Sir Chathan aseet ovat hieman turhan järeät kyseiseen elementtiin.” Galena pahoitteli, ettei heillä oikein muita vaihtoehtoja ollut. ”Eikä sinun tarvitse yhtään murehtia, ettet osaa käyttää aseita. Eihän prinssi Dakaraikaan juuri osannut tehdä aseellaan mitään hyödyllistä ja sinulla sentään on aivot ja sitä kautta edellytykset oppia asioita. Joten vakuutan, että prinssi Dakarain jälkeen kukaan ei moiti sinua kokemattomuudesta, koska vaatimustaso on tällä hetkellä niin alhaalla, että sitä on mahdoton alittaa.” Galena lohdutti vielä, että kyllä Nefera varmasti oppisi. ”Ja mitä elementin hallintaan tulee, me autamme kyllä.” Hän lisäsi vielä, ettei hänen itsekseen tarvinnut pärjätä niin vaarallisen elementin kanssa.

ASAR

Asar oli liittynyt Chathan seuraan, kun Varjo oli tullut heitä hakemaan, tai Chathaa oikeastaan vain, mutta Asar oli tullut muuten vain mukaan. Hän seurasi tilannetta hiukan kummissaan, kun he menivät Diyan luo puhumaan elementtiaseen jakamisesta ja sitten Neferalta jo kysyttiin asetta. Eihän poika-rukalla sellaista ollut, kyllä Asar sen tiesi, mutta melko hermostuneelta Nefera näytti, kun hän alkoi käsittää, mitä häneltä matkalla odotettaisiin, vaikka parantaja kertoikin, ettei kukaan odottanut hänen osaavan kaikkea heti. ”Anteeksi, jos vain huolitte…” Asar sanoi ja nosti kävelykeppiään, jonka pää oli muotoiltu käärmeen pään malliseksi. hän kiersi nuppia ja veti sitä sen verran, että varren sisältä paljastui miekanterä. ”Olin muutenkin ajatellut lahjoittaa tämän sinulle matkaa varten, isänne veitsi on varmasti hyvä, mutta ei miekasta ikinä haittaa ole. Voitte käyttää tätä, jos tahdotte.” Asar sanoi ja kiersi kävelykepin pään paikalleen ja ojensi keppiä Neferalle.

NEFERA

Nefera ei käsittänyt, miten oli joutunut tähän tilanteeseen, ja hän katsoi kaikkia paikallaolijoita, -Dakaraita lukuun ottamatta-, hyvin epätoivoisena. Maaginainen kyllä yritti vakuutella, ettei häneltä kukaan odottanut, että hän osaisi käyttää elementtiasetta tai aseita ylipäätään, mutta Neferaa silti hirvitti. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä Dehrahin kanssa, hän ei halunnut että hänet yhdistettäisiin tähän kauheaan paikkaan tai sen kauheaan elementtiin, siksi hän halusi pois täältä! Pelkkä ajatuskin heikotti, ja hän kääntyi Asarin puoleen kalvakkana ja ahdistuneena, kun mies alkoi puhua.
”Niin mutta…”, poika sanoi heikosti, katsoen kuitenkin vain vaitonaisena, miten mies tarjosi hänelle kävelykeppiään. Ei hän edes osannut käyttää miekkaa, hän ei ollut ikinä edes pidellyt miekkaa! Toki, se oli kävelykeppi, ja siinä muodossaan hirvitti Neferaa hieman vähemmän, mutta silti. Nefera nielaisi raskaasti ja tuijotti asetta hetken, nostaen sitten katseensa takaisin Asariin.

Asarista oli tullut hänelle hyvin lyhyessä ajassa, kuin oma isä. Nefera ei voinut sille mitään, että väkisinkin ajatteli omaa isäänsä, kun näki Asarin ojentamassa hänelle omaa asettaan ja toivovan, että hän ottaisi sen mukaansa. Asar lähetti hänet Chathan mukana pois, kuten isäkin oli käskenyt hänet lähtemään Ahhotepin kanssa, jotta hän selviäisi hengissä, ja... Nefera tunsi taas pistelyä silmissään, ja häntä alkoi hävettää oma säälittävyytensä. Hän ei halunnut itkeä, ei taas, hän ei halunnut pyörtyä, hän itse tahtoi lähteä Dehrahista. Asar ajatteli vain hänen parastaan, kuten… kuten isäkin oli ajatellut. Nefera joutui hetken nieleskelemään ja rauhoittumaan, ennen kuin kykeni nyökkäämään ja otti miekan vastaan.
”Kiitos… lupaan y-yrittää parhaani”, Nefera lupasi. Se ei ollut kovin vakuuttavaa, kun sanat takertuivat kurkkuun ja kuulostivat itkuisilta, mutta kyllä hän sitä tarkoitti. Poika kääntyi yhä hieman hankalan oloisesti Galenan puoleen ja ojensi kävelykepin puolestaan naiselle, vetäen väristen henkeä.

GALENA

Voi poika raukkaa, mutta onneksi Sir Chathan isä luovutti hänelle oman miekkansa, joka oli ensin näyttänyt vain tavalliselta kävelykepiltä. Olipa hurjan kätevä kapistus, mutta sen tutkimiseen ei ollut nyt aikaa, vaikka hetken Galena käänteli kiinnostuneena kävelykeppiä kädessään. Sitten Galena kääntyi taas sepän puoleen. ”Noin, nyt meillä on kaksi asetta, meidän täytyy lohkaista Dehrahin aseesta pala ja siirtää se tähän miekkaan ja siinä samalla erottelen magian ja vuodatan sen kumpaankin puoliskoon erikseen uudestaan. Se on hieman hankala loitsu, mutta minulla on kaikki mitä siihen tarvitaan ja varauduin siihen, että näin saattaa jossain kohtaa käydä. Enää tarvitaan vain paja, jossa aseet voi takoa.” Galena sanoi ja mietti jo, miten loitsu pitäisi tehdä. Se olisi hankalaa, Caenezhin ase kun oli jo valmiiksi ennen takomista selkeästi eroteltu, mutta Dehrahin aseessa voima oli kietoutunut yhteen. Sen purkamiseen oli hyvin vanha ja mutkikas loitsu ja Ofirinin antamat pullot olivat jo valmiiksi tähän tarkoitukseen luotuja, että ne vetivät eri vastavoimia puoleensa.

TELEMAKHOS

Hyvä kun Telemakhos oli saanut keskustelunsa Hortencian kanssa päätökseen, niin Chatha oli juossut paikalle ja sanonut, että hänen apuaan tarvittaisiin taas. Oli se nyt kumma, kun eivät nämä pärjänneet ilman häntä hetkeäkään. Hän käveli rauhassa siihen suuntaan, mihin Chatha oli jo juossut edeltä, ja ihmetteli vähän väenkokousta. Siellä oli Galena, Djoser, Asar, Chatha, Daksu ja uusi tulokas Nefera. Ja joku, jota Telemakhos ei tuntenut. ”No niin, tässä olen. Missä te tarvitsette apua.” Telemakhos kysyi. ”Hyvä kun ehdit paikalle, meidän pitää takoa Dehrahin ase uudestaan nyt kun prinssi Dakarai jää matkasta, ja tarvitsemme siihen tulielementtiä, koska meillä ei ole aikaa rakentaa kovin kummoista pajaa.” Galena selitti Telemakhoksen pyöräyttäessä silmiään siinä kohtaa, kun nainen kutsui Daksua prinssiksi. ”No eiköhän minulta liikene voimia vielä yhden dehrahilaisen esineen tuhoamiseen.” Telemakhos vastasi olkiaan kohauttaen, vaikkei ihan käsittänyt, mitä Galena meinasi aseelle tehdä, muuta kuin siis hajottaa.

AMETHYST

Telemakhoksella kesti ja kesti, kaiketi asiat sujuivat ihan hyvin, mutta Ame tylsistyi odottamiseen hyvin nopeasti. Daksu oli vielä joku aika sitten itkettänyt sitä dehrahilaista lellipentua, se oli ollut ihan hauskaa kun Daksu kärsi, mutta nyt oli taas kauhean tylsää! Nainen oli kohottanut katseensa siinä kohtaa, kun Chatha oli saapunut paikalle, ja kun Telemakhos lähti liikkeelle Amekin nousi ylös ja lähti miehen perään.

Perillä odotti hilpeä joukko dehrahilaisia, ja Galena, sekä joku Varjon miehistä. Ame ei oikein tunnistanut heitä toisistaan, eikä hän muistanut yhtään oliko hän kiitokseksi pannut tuotakin miestä vai ei. Ame tarkkaili seppää mietteliäänä, kuunnellen samalla sivukorvalla muiden puheita. Siinä kohtaa, kun Galena sanoi, että Daksu ei ollut tulossa mukaan ja että Dehrahin ase pistettäisiin sirpaleiksi, Amelta pääsi vahingoniloinen naurahdus.
”Ai täällä päästetään Daksu viralta, sepä hyvä!”, hän kommentoi hilpeästi kävellessään Telemakhoksen vierelle, jääden katselemaan tilannetta uteliaana. Hänellä oli kyllä kummallinen taito löytää aina paikalle, kun Daksua kiusattiin.

KARAN

Karan oli odotellut Amen kanssa perillisten kokouksen päättymistä, mutta kohta perillisetkin alkoivat lopetella. Tosin Telemakhoksella oli vielä jotain asiaa Lunemarin prinsessalle ja Karan saattoi arvata, mitä asia koski. No sitten tapahtui jotain ja Chatha juoksi hakemaan Telemakhosta johonkin dehrahilaisten palaveriin, joka oli melko eriskummallista. Etenkin kun paikalla oli Dakarai ja kukaan järkevä ei hakisi Telemakhosta Dakarain seuraan. Amekin laittoi asian merkille ja lähti vain suoraan kulkemaan sinne suuntaan. Karan katsoi hetken Amen perään ja lähti itsekin kärkkymään, että mistä oli kyse. No Amelle kyseessä oli vain tilaisuus ärsyttää Dakaraita vielä viimeisen kerran, ennen kuin tämä jättäytyisi matkasta, mutta siltähän se kieltämättä kuulosti, että tässä valmisteltiin tulevaa, kun heiltä lähtisi yksi perillinen aseineen pois vahvuudesta.

CAINE

Caine oli jo suunnistamassa Inarin kanssa miettimään nukkumapaikkaa, kun hän huomasi vähän matkan päässä ihmisten kerääntyvän yhteen ja siellä oli paljon tuttuja! Ja häntä ei oltu kutsuttu! Kun Caine huomasi Amen lähtevän väenpaljoutta kohti, hän lähti itsekin kiiruhtamaan sinne päin, koska halusi tietää, mitä oli tekeillä. Häneltä oli mennyt niin paljon ohi vankina ollessaan, ettei hän aikonut jäädä enää paitsi mistään! ”Mitä te teette?” Hän kysyi heti, kun vain pääsi tarpeeksi lähelle, mutta samassa Ame alkoi jo nauraa, koska Daksua päästettiin virasta, mitä se ikinä tarkoittikaan. Jotain hauskaa se selvästi oli, koska Telemakhoskin naurahti sitä, joten Caine nauroi mukana, vaikkei tiennyt mistä oli edes kyse, muuta kuin siitä, ettei Daksu tullut mukaan, ja hyvä niin, koska he eivät enää olleet ystäviä, ja ilmeisesti tämä liittyi jotenkin Daksun outoon aseeseen. Ehkä se annettaisiin jollekin muulle, kun ei Daksu osannut sitä edes käyttää.

INAR

Cainen lähtiessä ihan eri suuntaan, kuin aluksi oli ollut tarkoitus, Inar katsoi vähän kysyvänä pojan perään. Hän lähti itsekin Cainen perässä katsomaan, miksi kaikki olivat kerääntyneet yhteen paikkaan. Eikö tänään oltu kokoustettu jo ihan tarpeeksi? Inar oli vain muutaman askeleen Cainen perässä, kun hän näki, että joukossa oli myös Dakarai, ja nainen pysähtyi kuin seinään, nyrpistäen nenäänsä.
”Eih, taas tuo moukka”, hän sanoi inhoten ja teki u-käännöksen, lähtien suorinta tietä takaisin sinne, mistä oli tullutkin.

AMETHYST

Ame kääntyi katsomaan Karania, kun tämäkin oli seurannut perässä. Pian perässä tuli myös Caine, joka oli hänen laillaan aistinut selkeästi, että täällä kiusataan Daksua.
”Galena, Telemakhos ja toi yks aikoo pistää Daksun aseen ihan pillunpäreiksi, tulit just sopivasti!”, Ame intoili Cainelle, hän suorastaan paistatteli kun sai vielä viimeisen kerran kiusata Daksua ja oikein hieroa suolaa sen idiootin omatekoisiin haavoihin. Ame nosti katseensa, kun näki Inarin saapuvan Cainen perässä, mutta sitten nainen pysähtyi ja näytti siltä, että olisi halunnut oksentaa. Ame vilkaisi hieman suuntaan, johon Inar oli katsonut, ennen kuin lähti, ja huomatessaan Daksun häntä alkoi taas naurattaa.
”Vitsi Daksu on suosittu”, Ame virnuili ivallisesti ja nauroi rempseästi perään. ”Mulla on idea, nyt ku Daksu on päästetty virasta, niin sen vois vaikka saman tien päästää päiviltä”, hän ehdotti sitten vain iloisesti.