GILDOMERA osa 1 luku 1

GILDOMERA

Osa 1: Kuka hallitsee Dehrahia?

Luku 1: Matka alkaa
_____________________________________________________________________________________

Tilanne:

Alkanut 29.1.2023. Mukaan pääsee toki myös alkamisen jälkeen. Minulle voi joko laittaa yksityisviestiä tai sitten ilmaista kiinnostusta Kysymys-osiossa täällä: Kysymyksiä
_____________________________________________________________________________________

Pääroolipelin juoni:

Gildomera on keskiaikafantasiamaailma, joka koostuu seitsemästä itsenäisestä kuningaskunnasta: Caenezh, Dehrah, Geros, Lunemar, Nierdales, Urumiya ja Vinemar. Maan keskellä on oma itsenäinen ja puolueeton maagien hallitsema laakso, jota kutsutaan Gilmarin laaksoksi, se on suljettu suurimmalta osalta kansasta ja vain maagit ja seitsemän kuningaskunnan hallitsijoilla on oikeus päästä laaksoon. Jokainen kuningaskunta hallitsee yhtä luonnonelementtiä ja hallitsijalla on maaginen ase, joka omaa kyseisen elementin voimat. Elementit ovat tuli, vesi, maa, ilma, veri, henki ja myrkky.

Gildomeran kuningaskunnat ovat joutuneet sotaan ulkopuolisten kuningaskuntien kanssa, jotka ovat jo aikaisemmin yrittäneet valloittaa Gildomeraa, mutta joutuivat silloin luovuttamaan elementtiaseiden ylivoiman takia. Nyt viholliskuningaskunnista on kuitenkin tullut pimeää magiaa taitavia maageja, jotka ovat langettaneet kirouksen kunkin kuningaskunnan hallitsijan ylle, jotta he eivät voi hyödyntää elementtiaseiden voimaa. Nyt nuoret ja kokemattomat kruununperijät yrittävät yhteistuumin karkottaa viholliset maastaan ja pelastaa kuningaskuntansa.

Laaksoonsaapumisjärjestys:

27.5.993. 3a Telemakhos, Ame ja Karan
29.5.993. 3a Godofredo ja Dorian
30.5.993. 3a Hortencia ja Oscar / Marcella, Imperia ja Andre / Dakarai ja Chatha
1.6.993. 3a Inar, Pestva ja Caine
_____________________________________________________________________________________

Tällä hetkellä:

Sijainti: Mökki lähellä Dehrahin pohjoista muuria ja laaksoon vievää porttia.

Ympäristö: Kasvillisuus hyvin niukkaa eikä suuria metsiä ole. Vähäinen kasvillisuus on pääosin aika matalaa ja nahkealehtistä, mutta menestyvimmät kasvit ovat erilaiset heinät. Siellä täällä voi kuitenkin olla yksittäisiä puita ja pieniä puuryppäitäkin esiintyy harvakseltaan. Kukat ovat harvinaisempi näky ja niitä ja muuta vehreämpää kasvillisuutta esiintyy lähinnä vesialuiden lähellä.

Päivämäärä: 16.6.993. 3a

Viikonpäivä: Maanantai

Aika: Aamu (n. 11.00)

Sää: Päivä on melkein puolessa ja ilma on lämmin, noin 24°C. Kuuma ja kuiva, ei kauheasti tuule ja taivaalla ei kauheasti näy pilviä, eli päivästä on tulossa hyvin kuuma.

Kuunvaihe: Täysikuu

Auringonnousu: 07.00
Auringonlasku: 22.00
_____________________________________________________________________________________

Mukana olevat hahmot:

Kruununperilliset:

Caine Caenelainen / Prinssi / 17v. / Caenezh (megohime)
Dakarai Alzaris / Prinssi / 17v. / Dehrah (devi)
Godofrédo V / Prinssi / 20v. / Nierdales (kiikinrukko)
Hortencia Bernadette Lieselotte Erlebach / Prinsessa / 19v. / Lunemar (Operetta)
Inar Dilnurían / Prinsessa / 20v. / Urumiya (Operetta)
Marcella Dona Constance Fiore / Prinsessa / 15v. / Geros (megohime)
Telemakhos Agyris / Prinssi / 20v. / Vinemar (megohime)

Henkivartijat + muut:

Amethyst / Prostituoitu / 19v. / Vinemar (Operetta)
André Diodore LaRue / Prinsessan henkivartija / 36v. / Geros (devi)
Chatha Tarik / Henkivartija / 25v. / Dehrah (megohime)
Dorian Nightingale / Henkivartija / 35v. / Nierdales (megohime)
Galena / Parantaja / 23v. / Gilmarin laakso (megohime)
Imperia Amaryllis Evangelista / Mineraalimaagi / 39v. / Geros (Operetta)
Karan Nagi / Prinssin henkivartija / 23v. / Vinemar (megohime)
Oscar Francisque Delacroix / Henkivartija / 25v. / Lunemar (megohime)
Pestva Innur / Prinsessan henkivartija / 27v. / Urumiya (kiikinrukko)

Sivuhahmot (eli vain yhdessä kuningaskunnassa mukana olevat hahmot):

-

Viholliset:

Vaikuttaa Dehrahissa:
Ibragim / Vihollismaagi / 50v. / Farnas (Operetta)
Igor / Viholliskenraali / 32v. / Farnas (megohime)

Vaikuttaa Nierdalesissa:
Nergüi / Vihollismaagi / 50v.+ / Anbal (megohime)

Vaikuttaa Vinemarissa:
- Operettan maagi, Farnasista

Vaikuttaa Gerosissa:
- Operettan maagi, Anbalista (etelä)

Vaikuttaa Lunemarissa:
- Megon maagi, Farnasista

Vaikuttaa Urumiyassa:
Nukartâ / Vihollismaagi / 52v. / Xernas (kiikinrukko)

Vaikuttaa Caenezhissa:
- Operettan maagi, Xernasista


Kuolleet tai muuten poistetut hahmot:

Sergei / Vihollissotilas / 29v. / Farnas (Kuolema foorumilla 1, s.26)
Viktor / Vihollissotilas / 38v. / Farnas (Kuolema foorumilla 1, s. 28)
Moldogork / Vihollissotilas / 43v. / Farnas (Kuolema foorumilla 1, s. 28)
Ilia / Viholliskapteeni / 30v. / Farnas (Kuolema foorumilla 1, s. 28)
Semenre Atef / Palkkamurhaaja / 26v. / Dehrah (Lähtö foorumilla 1, s. 29)

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuvat Gilmarin laaksosta:

Laakso 1:

Laakso 2:

Tornin pohjakartta:

Istumajärjestys:

Suurmaagi Ofirin:

Aloitus:

Kaikki perilliset kumppaneineen ovat saapuneet Gilmarin laaksoon, viimeisenä Urumiyan ja Caenezhin perilliset joukkoineen edellisenä päivänä, joten jokainen on saanut levättyä osa enemmän ja osa vähemmän. Perilliset ovat leiriytyneet laaksoon, eli ovat saaneet laittaa telttansa mihin päin laaksoa vain.
Aurinko on jo korkealla, kun Perilliset kokoontuvat Suurmaagi Ofirinin johdolla laakson tornin huipun kokoushuoneessa.(Ofirin näyttää sellaiselta perus velholta: vanha mies, pitkä vaaleansininen tukka ja parta ja pukeutuu valkoiseen kaapuun eli suomeksi Gandalf).

Jokaisella perillisellä on oma varattu paikka piirissä keskellä tornin huipulla olevaa salia, tuolit on sijoitettu kehään pyöreän pöydän ympärille jossa on kartta. Jokaisen tuolin takana on pitkä, matala pöytä, jolle kukin perillinen laskee elementtiaseensa ennen kuin itse istuu alas. Pöydän takana on vielä jalusta, jolla on kristallipallo, jonka sisällä on värikästä savua symboloimassa kutakin elementtiä ja samalla merkaten kunkin perillisen paikkaa kokouksessa. Seinän vierustoilla on penkkejä, joille perillisten mukana tulleet matkakumppanit voivat istuutua mahdollisimman lähelle omaa perillistään. (Istumajärjestys on aloitusviestin lopun kuvaliitteissä).

Kukin hahmo tulee saamaan taika-amuletin, joka suojaa heitän vihollisen magialta, jotta heitä ei voi taikakeinoin jäljittää tai langettaa kirousta päälle. Amuletti ei suojaa suoralta taialta (eli jos joku vihollisvelho ampuu hahmoa taikatulipallolla esimerkiksi, niin se amuletti ei sellaista hyökkäystä estä). Amuletti on pieni ja litteä hopeakiekko, johon on kaiverrettu seitsensakarainen tähti ja riimuja ja se ripustetaan kaulaan nahkahihnalla.

Hahmojen saapumisjärjestys laaksoon:

27.5.993. 3a Telemakhos, Ame ja Karan
29.5.993. 3a Godofredo ja Dorian
30.5.993. 3a Hortencia ja Oscar / Marcella, Imperia ja Andre / Dakarai ja Chatha
1.6.993. 3a Inar, Pestva ja Caine
2.6. Kokous

GALENA

Galena seisoi mestari Ofirinin vierellä tornin ylimmän kerroksen salissa, kun he olivat johdattaneet kuningaskunnista saapuneet kruununperilliset ja heidän matkakumppaninsa kokoussaliin. He odottivat vielä, että jokainen perillinen löytäisi oman paikkansa, jonka mestari oli heille ennen torniin tuloa neuvonut. Onneksi salissa oli tilaa, sillä perillisillä oli mukanaan joillain useampia matkakumppaneita, jotka taas saivat asettua seinänvierustalla oleville penkeille. Galena piteli käsissään kankaalla peitettyä tarjotinta, jolla lepäsi hopea-amuletteja, jotka oli loihdittu suojelemaan kantajiaan vihollisen magialta. Hänellä oli oma amulettinsa jo kaulassa nahkahihnan varassa nuhjuisten vaatteiden alla, sillä mestari oli päättänyt lähettää Galenan perillisten mukaan avuksi, sillä hän oli laakson taitavin parantaja ja hänen taidoillaan olisi varmasti hyötyä pitkällä matkalla.

Galena seurasi mestari Ofirinia tämän kulkiessa valkoisen kaavun helmat lepattaen oman nojatuolinsa viereen, jonka takana ei ollut pöytää eikä elementtikristallipalloa, mutta tuoli oli huomattavasti mukavampi kuin muut saliin asetellut tuolit. ”Siitä on kulunut aikaa useampi vuosisata, kun kaikkien kuningaskuntien hallitsijat ovat viimeksi kokoontuneet tässä salissa. Olkaa hyvät ja istuutukaa, arvovaltaiset vieraani, ja aloittakaamme tämä kokous, joka ratkaisee koko Gildomeran tulevaisuuden.” Ofirin julisti tapansa mukaan hyvin tärkeästi ja istuutui omalle paikalleen. Galena siirtyi tarjottimensa kanssa seinänvierustalla olevalle kivipenkille lähelle Ofirinia ja jäi odottamaan, mitä tuleman pitäisi, kovin nuoria olivat nämä Gildomeran pelastajat, mutta ehkä toivoa ei kannattanut heti heittää.

HORTENCIA

Hortencian päässä kohisi, kun hän saapui tornin kokoussaliin. Hänen sydämensä oli raskas huolesta, surusta, epävarmuudesta ja nyt myös alati kasvavasta epäluulosta. Nämä päivät, jotka he olivat joutunut viettämään Gilmarin Laaksossa, olivat raastaneet hänen hermojaan eikä hän käsittänyt, miten kykenisi keskittymään kokoukseen täällä… maagien ja vääräuskoisten keskellä. Ainoa asia, joka rauhoitti hänen riivattua sieluaan oli se, ettei hän ollut yksin – Oscar oli täällä hänen kanssaan, samoin prinsessa Marcella. Gerosin nuori prinsessa oli tervetullut ja tuttu kasvo tällä matkalla, joka muuten tuntui hänestä täysin epätoivoiselta, mutta pitkälle ei sekään lohtu kantanut. Marcella oli häntäkin kokemattomampi ja nuorempi, aivan liian nuori sotaan. Hortencian sydänalassa väreili myötätunto Gerosin hermostunutta perijää kohtaan, mikä tosiaan oli hänen ainoa heikko itsevarmuuden lähteensä tässä paikassa Oscarin lisäksi: Tahto pysyä vahvana muiden vuoksi. Oli hyvä, että hänellä oli jokin motivoiva voima tällä matkalla mukanaan, vaikka toki hän halusi pysyä vahvana Lunemarin ja sen kansan vuoksi, sekä isänsä… Voi, isä. Hortencia tunsi ikävän pistelyn silmissään, sulkien ne samalla kun puristi käsillään kultakoristeltua ketjunuijaansa.

Hortencia veti syvään ja värähdellen henkeä, kun lopulta avasi jälleen silmänsä. Hän laski hitaasti ja varoen Lunemarin Pyhän Sotavarstan pöydälle, joka hänelle merkityn istumapaikan takana oli, kääntyen sitten oman paikkansa eteen sen kammottavan maagimiehen alkaessa puhua. Nuori nainen keräsi matkustusasunsa yksinkertaisen helman ja istuutui ryhti suorana ja leuka pystyssä kohtaamaan sen, mitä tuleman piti. Hänen olisi pysyttävä vahvana, itsensä ja muiden vuoksi. Todellisuudessa Hortencia olisi tahtonut vajota henkivartijansa ja parhaan ystävänsä, Oscarin, syliin ja itkeä ulos kaiken sen mikä hänen sydämessään velloi. Mutta sille ei ollut nyt aikaa, joten prinsessa peitti vain sekavat tunteensa ja siirtyi katselemaan, -mahdollisimman ei-epäileväisen näköisenä-, vanhaa maagia sekä tämän mukana tullutta naista. Hänen olonsa oli jotenkin… Epäpuhdas, kun hän istui maagien täyttämän laakson tornissa kaikkien näiden vääräuskoisten keskellä, joista hän ei todellisuudessa tiennyt juuri mitään. Luoja olkoon hänen kanssaan… Vain Geros oli hänen lohtunsa näiden pakanoiden keskellä, ja jopa heidän joukossaan oli saapunut… maagi.

GODOFRÉDO

Godofrédo hykerteli itsetyytyväisenä. Hän yritti salamyhkäisesti tyrkyttää Nierdalesin taikakilpeä seuralaiselleen Dorianille, joka vain pyöräytti silmiään ja huokaisi. Selvästi merkki siitä, että nyt on oikea aika tehdä kaikkien aikojen jäynä! Godofrédo nosti taikakilven pöydälle, tirskaisi, ja alkoi suunnata kohti seinän vierustalla olevia penkkejä. Hän ei ehtinyt erityisen pitkälle ennen kuin Dorian vähäeleisesti ohjasi hänet oikealle paikalleen. Godofrédo istahti tuolillensa, hipelsi pitkää, kiiltävää tukkaansa ja katsoi viekkaana ympärilleen - jekku oli selvästi menestys, sillä hän kuuli miten hänen vasemmalla puolellaan oleva kummallisen näköinen nainen veti henkeä, aivan selvästi nauruaan pidätellen. Hän oli todellakin saanut muut hämmentymään - hänenlaisensa jumalainen hahmoko muka palvelija? Melkoisen hassua!

Godofrédo risti kätensä istuessa hieman ulostyöntyvälle vatsallensa ja katseli lehmämäisesti ja välinpitämättömyyttä huokuen ympärilleen, kiinnittämättä juuri kehenkään kuitenkaan erityistä huomiota, tirskaisi, rykäisi kurkkuaan ja jäi omiin ajatuksiinsa odottamaan tapahtuman alkua.

DAKARAI

Dakarai oli saapunut Gilmarin laaksoon henkivartijansa Chathan kanssa pari päivää sitten ja siitä hetkestä aika meni lähinnä odotellessa eikä Dakarai ollut parhaimmillaan silloin. Prinssi oli hyvin kärsimätön odottelun suhteen, vaikka itse olikin varsin taitava odotuttamaan muita. Nuori prinssi oli kuitenkin saanut aikansa jotenkin kurjasti lopulta kulumaan, vaikka kaipasinkin jo omaa rakasta huonettaan ja sen lukemattomia peilejä, joista Dakarai ihaili ihanaa ja kaunista ulkomuotoaan monesti yhden päivän sisään. Ja nyt oli tyytyminen vain yhteen kurjaan käsipeiliin! Mikä pettymys! Prinssi ei kuitenkaan suostunut ikinä lähtemään minnekään ilman peiliä, koska hänestä oli ehdottaman tärkeää olla aina edustavan näköinen.

Kokousaamuna hän oli valinnut päälleen tapansa mukaan muodikkaat vaatteet. Ei kuitenkaan ihan niin pröystäileviä mitä hän kotona puki, koska olisi varsin ikävää, jos hänen lempivaatteensa tuhoutuisivat käyttökelvottomaksi tämän retken aikana. Dakarai oli hyvin turhamainen tapaus, mutta jopa hänkin tajusi, ettei sotaretkelle voinut kaikista parhaimpia vaatteita laittaa. Mutta silti hän oli tapansa mukaan edustavasti pukenut päälleen kultaa ja sen lisäksi punaista, jotta varmasti tyhminkin ymmärsi hänen olevan prinssi ja ylhäistä sukua eikä mikä tahansa ojanpohjalta kaivettu pojan kloppi tai joku muu luuseri.

Tornin aulaan päästyään Dakarai kaivoi vielä käsipeilinsä esiin tarkistaakseen, että hänen valkoiset laineikkaat hiuksensa olivat täydellisesti ojennuksessa ja etteivät hiukset hapsottaneet epämääräisesti. Prinssi tarkasti nopeasti myös kasvojaan katsoen itseään silmästä silmään peilin kautta ensin ja laskien sinisien silmiensä katsetta alemmaksi kasvojaan pitkin pysähtyen sinisiksi tatuoituihin huuliinsa huokaisten hiljaa. Kaikki näytti kuitenkin täydelliseltä, joten Dakarai oli valmis kokoukseen! Hän tunsi kuitenkin jännityksen kasvaessa vatsansa pohjalla astellessaan portaisiin ja aina ylimpään kerrokseen asti yrittäen näyttää mahdollisimman arvokkaalta astuessaan saliin, jonka keskellä oli pöytä ja pöydän ympärillä... tai siinä lähellä kuitenkin ringissä kahdeksan tuolia. Tuolien takana oli joku taso ja kristallipallo. Yhden tuolin takana kuitenkaan ei ollut. Kristallipallot olivat eri värisiä, mikä varmaankin merkitsi kunkin maan elementtiä. Ei Dakarai ainakaan mitään muutakaan sille keksinyt ja se oli loogisinta muutenkin.

Paras tuoli oli kuitenkin selvästi varattu sille kummalle velholle, jolla ainakin päällisin puolin näytti olevan jo toinen jalka haudassa... no ehkä molemmat. Kauhistus miten vanhalta mies näyttikään! Tuolinsa vierestä papparainen kuitenkin puhui useammasta sadasta vuodesta, kun hallitsijat olivat kokoontuneet kyseisessä salissa, jossa Dakaraikin nyt seisoi kultaisen värisin kengin katsellessaan huonetta niin tarkasti kuin saattoi. Dakarain ilme oli kuitenkin saattanut parin sekunnin aikana ollut näkemisen arvoinen, kun velho oli useammasta sadasta vuodesta puhunut, koska mikä kumma tuota pappaa piti kasassa?! No ehkä hän ei tarkoittanut itse olevansa useampaa sataa vuotta vanha? Eihän kukaan voisi niin vanha olla. Dakarain ilme oli kuitenkin normalisoitunut nopeasti, koska olihan se hieman ehkä epäkohteliasta kauhistua ihan silminnähden jonkun vanhuudesta. Dakarai asteli nopeasti paikalleen ihmetellen tosin mikä sen tason tarkoitus oikein oli vai pitäisikö sen antaa vain olla ja mitä se tuolin takana toimitti ylipäätään? Jos heille tarjoiltaisiin jotain, eikö se olisi vaikea aina kääntyä erikseen ottamaan se takaansa ja laittamaan takaisin? Dakarai istui kuitenkin tuoliin viikate edelleenkin kädessään, kun heitä oli istumaan kehotettu huokauksen samalla kulkiessa prinssin sinisiltä huulilta ja äkkiä hänestä tuntui kuin seipään nielleeltä. Dakarai silmäili myös muita huoneeseen tulleita tajuten, että muut laskivat aseensa sille tasolle. Aivan, ei se ollut mikään tarjoilupöytä! Se oli aseiden... no säilytyspöytä... tai joku sellainen. Dakarai nousi nopeasti sen verran, että sai laskettua myrkkyviikatteen tason päälle ja kääntyi takaisin istuakseen kunnolla oikoen samalla punaista pitkää helmaa paremmin ja oli kuin olisi tajunnut tason tarkoituksen alunperinkin.

INAR

Inar katseli arvioivasti pöytää, joka hänen paikkansa takana oli, vieden katseensa sitten keihääseen toisessa kädessään. Joku onneton toheltaja vielä kompastuisi siihen, jos hän jättäisi sen vain pöydälle poikittain… ja onnettomia toheltajia hänellä oli matkassaan jo kaksi. Inar henkäisi ja vilkaisi ympärilleen, astellen lopulta paikkansa takana olevalle seinustalle, jättäen Urumiyan kahdeksikkokeihään nojaamaan seinää vasten. Siinä Pestva ja prinssi Caine eivät kompastuisi siihen… tai ainakaan he eivät voisi syyttää häntä, jos niin tekisivät.

Inar palasi paikalleen sen maagimiehen alkaessa puhua, eikä voinut kyllä olla tuijottamatta Ofirinin partaa istuessaan alas. Hän ei vieläkään käsittänyt, miten tuon värisiä hiuksia ja partoja oli olemassa. Hänen oma, mitättömän maantienharmaa olemuksensa saattoi selittää asiaa, mutta silti Ofirinin ja sen vinemarilaisen naisen hiustenväri jaksoi ihmetyttää naista. Ei, nyt piti keskittyä, he olivat kokouksessa! Maagien hiustenvärit eivät olleet hänen murheistaan suurimmat. Inar paransi asentoaan, levittäen jalkojaan hieman mukavampaan asentoon ja nojautui hieman eteenpäin, tarkastellen vaivihkaa muita perillisiä. Kumpikaan hänen vierellään istuvista… prinsseistä? ei vaikuttanut kovinkaan viisailta tapauksilta – toinen, kultapatsaaksi pukeutunut kummajainen yritti mennä istumaan takapenkille ja toinen luntakin valkoisempi metriheikki ei näyttänyt ymmärtävän, mihin pöytiä käytettiin. Inar pyöräytti silmiään hieman, voimatta pienelle puuskahdukselle mitään, vieden katseensa seuraavaksi kahteen ainoaan prinsessaan hänen lisäkseen.

Lunemarin prinsessa Hortenciasta Inar oli kuullut puhuttavan, mutta koskaan hän ei ollut tätä nähnyt – nainen vaikutti aika kankealta ja etäiseltä istuessaan sinisessä, Inarista sotamatkalle aivan liian hienossa leningissä omalle paikalleen. Inar tunsi olonsa kuitenkin hieman ulkopuoliseksi, eikä edes vilkaissut toistaiseksi Gerosin prinsessan suuntaan. Pestvan epänaisellinen olemus alkoi tuntua koko ajan vain tervetulleemmalta seuralta… Hän oli yhtä lailla prinsessa, mutta Geros ja Lunemar olivat kulttuureiltaan niin erilaisia. Ja prinssejä katsoessa Inarin olo tuntui aivan yhtä ulkopuoliselta, ainakin niiden, jotka istuivat hänen molemmilla puolillaan. Ei hyvältä näyttänyt… ja tuskin se paranisi laisinkaan, kun päästäisiin asiaan. Oliko tällä retkellä ketään oikeasti… vakavasti otettavaa? Muitakin, kuin hän ja prinssi Caine? Ja no… prinssikin oli… no, niin. Mutta parempi sotilas silti, kuin moni muu, siltä se alkoi pahasti näyttää.

TELEMAKHOS

Jos Telemakhos, Vinemarin käskynhaltijan perijä, olikin hermostunut, hän ei näyttänyt sitä ulospäin. He olivat saapuneet Gilmarin laaksoon hyvissä ajoin ja joutuneet odottelemaan kokousta lähes viikon. Onneksi hänellä oli Karan ja Ame mukanaan, laakson maagit eivät olleet kummoistakaan seuraa. Ei Telemakhoksella tosin juuri mitään ennakko-odotuksia laaksolaisia kohtaan ollut, Vinemar ei ollut juuri koskaan ollut kauheasti kyseisen maagilaakson kanssa tekemisissä. Eikä tulisi kyllä olemaan jatkossakaan, kauhean tylsämielistä porukkaa, joka ei kauheasti piilotellut ylemmyydentuntoaan. No sentään Ame oli saanut vähän enemmän yhteyttä maageihin, nämä kun luulivat häntäkin maagiksi (?). Telemakhos ja Karan taas eivät kiinnostaneet täällä juuri ketään, kyllä huomasi, että laakso oli täysin eristäytynyt muusta maailmasta.

Kun heidät ohjattiin korkean valkoisen tornin kierreportaita ylös huoneeseen, jossa oli suuret ikkunat, joiden lasiruuduista päivänvalo pääsi huoneeseen. Telemakhos jätti Amen Karanin seuraan ja meni omalle paikalleen aivan sinertäväpartaisen vanhan velhon toiselle puolelle. Hän irrotti miekan vyöltään ja laski sen pöydälle tuolin taakse ja kun velho kehotti heitä istumaan, Telemakhos veti punaisen viittansa sivuun ja istui rennosti tuolille murehtimatta tunikansa lyhyttä helmaa, joka ei ylettynyt näin istuttaessa edes polviin asti ja lihaksikkaitten jalkojensa peittona hänellä oli vain polviin asti nyöritetyt nahkasandaalit ja suojukset. Tunikansa päällä hänellä oli haarniska, ei hän sitä välttämättä olisi tarvinnut, mutta pitihän hänen antaa itsestään ja Vinemarista muille hallitsijoille heti lähtöön vahvan sotilaallinen kuva. Hän pyyhkäisi vaaleita hiuksiaan pois kasvoiltaan ja yritti olla tarkkailematta salissa olijoita liian uteliaasti, osan kanssa hän nyt oli ehtinyt jo jonkin verran vaihtaa kohteliaisuuksia, mutta ei hän muita perillisiä juuri tuntenut.

MARCELLA

Syvän vihreän leninkinsä helmoista kiinni pitäen ja yrittäen olla pyörtymättä prinsessa Marcella seurasi muiden perässä kapeita kierreportaita ylös ja toivoi, että herra Henkivartija ottaisi hänet kiinni, jos hän kaatuisi. Marcella oli pähkäillyt vaatteidensa kanssa koko aamun, mutta oli päätynyt kunnolliseen edustusasuun, toisin kuin hänen ystävänsä Hortencia, joka oli niin käytännöllisesti pukenut matkustusasun ylleen. Olisihan se ollut ehdottomasti helpompi, mutta ei Marcella tahtonut antaa itsestään epämuodikasta kuvaa heti ensimmäiseksi, vaikka he miten sotaretkellä olivatkin! Onneksi Marcella oli päässyt laaksoon Hortencian ja tämän komean henkivartijan kanssa yhtä matkaa. Matka Gerosista Lunemariin oli ollut jo aivan kauhistuttava, vaikka sentään hänellä oli Imperia-täti auttamassa herra Henkivartijan lisäksi. Maagilaaksossakin maagista oli hiukan lohtua, vaikka järkytyksiä toisensa perään tämä matka olikin lähinnä tarjonnut.

Päästyään turvallisesti ylös ja saliin, Marcella kulki hermostuneesti omalle paikalleen. Hän ei millään olisi tahtonut erota matkakumppaneistaan ja Hortenciakaan ei istunut ihan hänen vieressään. Sen sijaan hänen toisella puolellaan oli vanha velho, jonka sinistä partaa ei oltu koskaan selvästikään leikattu ja Marcella yritti vain olla katsomatta vanhan miehen suuntaan. Toisella puolella taas oli Dehrahin prinssi, joka oli käärinyt vain ikkunaverhot ympärilleen ja Marcella vei kauhistuneena kätensä sievälle suulleen nähdessään Nieralesin… prinssin hekottelemassa paikallaan vaatteissa jotka muistuttivat Gerosin pappien asuja ja päähine oli kuin karnevaaliversio Gerosilaisten nunnien päähineistä. Marcella käänsi kauhuissaan katseensa pois myös pohjoisen metsäläisten rähjäisistä vaatteista ja järkyttyi seuraavaksi Vinemarin edustajan retkottaessa tuolillaan ilman housuja! Varjelkoon miehen paidanhelmahan hädin tuskin peitti tämän… no sen. Marcella loi katseena maahan aivan kauhuissaan tuntien poskiensa kuumotuksen. Miksi hän oli täällä näiden tyylitajuttomien barbaarien keskellä? Ilman Hortenciaa hän ei ehkä olisi kestänyt, Lunemar sentään oli sivistynyt maa!

ANDRÉ

André asteli portaita pitkin tornin ylempiin kerroksiin prinsessa Marcellan perässä ollen kyllä koko ajan valmiudessa, jos prinsessa esimerkiksi vaikka pyörtyisi kesken kaiken, koska olihan tässä matkan aikana saanut jo järkyttyä muutamiin otteisiin ja prinsessa oli hyvin herkkä sielu. Ikinä ei siis voinut tietää, mitä sattuisi, mutta mitään ei kuitenkaan sattunut, mikä oli hyvä asia tietenkin. André pääsi prinsessan perässä saliin, jonka ikkunoista paistoi mukavasti lämmittävä aurinko sisään. Väki salin sisällä puolestaan vaikutti enemmän tai vähemmän kireältä ja osa vaikutti hyvin hermostuneelta, mikä oli varsin ymmärrettävää, koska eivät he olleet millään hilpeällä huviretkellä, päinvastoin. He olivat vakavasti otettavalla sotaretkellä ja olivat samalla ikään kuin viimeinen toivo elementtiaseiden suhteen Gildomeran hyväksi. André ei halunnut maalailla piruja seinille jo valmiiksi, mutta kun matkalaisia katsoi, alkoi tässä tulemaan hieman jopa äitiä ikiävä, niin sanoakseen. Osaa oli vaikea ottaa mitenkään vakavasti, mutta toisaalta, ulkonäkö saattoi pettää, joten André ei toistaiseksi heittänyt kirvestä kaivoon. Kyllähän nuoretkin saattaisivat yllättää osaamisellaan. Ei se ikä kaikkea kertonut ja matkahan oli vasta aivan alussa. André ei tuntenut ketään, joten saattaisihan joukko yllättää positiivisestikin. Joskin André ei silti ollut kaikista varma...

Prinsessa Marcella löysi kuitenkin oman paikkansa ja Andrékin asteli rauhallisesti paikalleen yrittäen hymyillä prinsessalleen rohkaisevan oloisesti, kun ohitti tämän tuolin. André asteli seinän vierustalla olevien penkkien eteen, kääntyi selin penkkiä kohti ja istahti siihen, kun sinipartainen velho oli istumaan kehottanut. Oli tuo sininen kyllä varsin kumma väri hiuksissa ja parrassa, mutta vähintäänkin yhtä outo väri se vaaleanpunainenkin oli, mitä André oli ehtinyt näkemään. Ei André kuitenkaan oudon värisiä hiuksia sen enempää miettinyt vaan jatkoi lähinnä tilanteen seuraamista.

DORIAN

Ihmeiden ajat eivät selvästikään olleet ohi, vaikka Dorian oli ollut lähes varma, että hänen jumalainen ylhäisyytensä prinssi Godofredo kompastuisi naurettavan kaapunsa helmaan ja kierisi portaat alas kaataen mukanaan kaikki muutkin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, mistä Dorian oli kiitollinen, vaikka prinssin seura olikin tehdä hänet hulluksi. Parhaansa mukaan hän yritti olla huomioimatta prinssin koheltamista, mutta sitten tämä joko vahingossa tai tarkoituksella meni seinän vierustalle istumaan sen sijaan, että olisi mennyt omalle varta vasten tarkoitetulle paikalleen. Prinssistä kun ei koskaan voinut olla varma luuliko hän olevansa vain hauska vai oliko hän vain tapansa mukaan idiootti. No toki kaikkien kannalta olisi ollut paras, että Dorian olisi hoitanut kokouksen prinssin puolesta, mutta ehkä he nyt edes hetken leikkivät, että Godofredo oli tässä se valittu pelastaja, eikä Dorian. Niinpä hän hitustakaan huvittumatta prinssinsä sähläyksestä ohjasi tämän omalle paikalleen, johon tämä jäi nauramaan itsekseen hauskaa tempaustaan, kyllä oli jollain halvat huvit.

Dorian asettui synkkänä seinän vierustalle tuntien jo nyt alkavan päänsäryn tekevän tuloaan. Vaikka hän oli jo nyt lähes vakuuttunut, ettei kukaan muu perillisistä voinut olla yhtä toivoton tapaus mitä Godofredo viides, ainakaan he eivät näyttäneet yhtä typeriltä, niin ei tämä hyvältä silti näyttänyt. Suurin osa perillisistä näytti kamalan nuorilta ja Gerosin prinsessakin luuli selvästi tulleensa vain tanssiaisiin, vaikka ehkä tätä ei voinut arvostella, kun Dorianin omaa prinssiä katsoi. Kyllähän hän oli painottanut, että matkalle otettaisiin vain käytännöllisiä vaatteita mukaan, mutta pitihän herran nyt saada historiallisessa maagikokouksessa patsastella kaikessa turhamaisessa koreudessaan. Sodassahan tuollaisista vaatteista oli apua vain sillä, että kaatuisi ja kierisi viholliset kumoon. Päätään pudistaen ja kasvot synkkinä Dorian jäi odottamaan millainen ongelma tästä vielä saataisiin.

AMETHYST

Amethyst asteli aika tavanomaisen huolettomasti Telemakhoksen ja Karanin kanssa maagilaakson suuren tornin huipulla sijaitsevaan saliin, katsellen silmät kiinnosta kiiluen jokaista paikallaolijaa. Päivät olivat käyneet hieman pitkiksi maageja kuhisevassa laaksossa, etenkin, kun jokainen maagi halusi jostain syystä puhua hänelle magiasta. Amethyst oli aluksi vain hymyillyt hurmaavaa hymyään ja naurahdellut ja ollut oma itsensä, mutta kun ei hän oikeasti ollut mikään maagi, niin parin päivän päästä meno oli alkanut jo olla aika pitkäveteistä. Hän oli kyllä tottunut huomioon, niin positiiviseen kuin negatiiviseenkin sellaiseen, mutta kun kuuli samat asiat jostain turhista loitsuista niin pikkuhiljaa alkoi hänenkin tyhjä päänsä kyllästyä.

Ame katsoi hieman huuliaan mutristaen, kun Telemakhos meni istumaan omalle paikalleen, mutta meni kuitenkin kiltisti Karanin kanssa miehen takana oleville penkeille istumaan, huokaisten kyllästyneenä. Tylsää… Olisipa hän päässyt Telemakhoksen syliin. Amethyst nojasi hieman takanaan olevaan seinään, katsellen tylsistyneenä muita huoneessa olevia – häntä puistattikin ajatus olla nierdalesilaisten kanssa samassa tilassa. No hieman sitä helpotti kuitenkin se, että aina nähdessään Nierdalesin prinssin päällä olevat vaatteet Amethyst meinasi alkaa nauramaan. Nierdalesilaisilla ei ollut mitään tyylitajua! Amethyst itse pyyhkäisi hieman oman korsettimekkonsa revittyjä helmoja, etteivät ne kutittaisi hänen jalkojaan, ja risti jalkansa tarkastellessaan muita. Aika vähän komeita miehiä… sääli. Telemakhos ja Karan olivat komeimmat, luonnollisesti, mutta muuten… no, sen karnevaaliasuisen nierdalesilaisen prinssinkuvatuksen mukana tullut vanhempi herra näytti ihan kiinnostavalta… Ja Lunemarin prinsessan komea kultakutrinen henkivartija oli myös ilo silmälle, vaikkakin aika nättipoika. Dehrahilaisten suuntaan vilkaistessaan Amethyst tuhahti halveksuvasti, lähinnä prinssille, toisen henkivartija oli enemmän oikeasti miehen näköinen, mutta… dehrahilainen sekin oli. Gerosilaisten mukana oli myös tullut ihan siedettävän näköinen mies… ja Urumiyan prinsessa nyt näytti enemmän varteenotettavalta mieheltä, kuin vieressä istuvat prinssit yhteensä!

Amethyst vei surkeana katseensa takaisin omaan joukkoonsa, hän ei varsinaisesti olisi jaksanut istua täällä kuuntelemassa jotain tyhmää kokousta, mutta pakko se oli. Ei hän ollut ikinä kuvitellut joutuvansa moiselle reissulle mukaan, mutta… ei hän olisi voinut erota Telemakhoksesta niin. Ei hän olisi voinut. Eikä hän tiennyt olisiko kotiin jääminen ollut loppujen lopuksi yhtään sen turvallisempi vaihtoehto.

PESTVA

Pestva hikoili noustessaan portaita ylös valtavan korkeaan torniin. Hän ei ollut vielä tottunut laakson lämpötilaan, joka oli hänen makuunsa aivan liian lämmin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet hieman kutiaviksi ja punalaikukkaiksi ja jalkoja särki. Haarniska tuntui tutulta ja turvalliselta, mutta samalla hieman raskaalta. Gilmarin laakso vaikutti turvalliselta ja muut perilliset ja heidän seuralaisensa kunnollisilta ja hyväntahtoisilta ihmisiltä, mutta hän halusi silti olla valmiina suojaamaan Inarin selustaa.

Laakso oli tosiaan suurenmoinen, mutta Pestva ei voinut olla olematta hieman pettynyt sillä hän ei ollut onnistunut löytämään seurueen saavuttua eilen juurikaan viihdettä itselleen. Laaksossa asuvista maageista ei ollut juurikaan juttuseuraa (?) eivätkä muut laaksoon heitä ennen saapuneet matkalaisetkaan olleet erityisemmin halunneet keskustella (?).

"Hyvä aika tätä lämpöä", hän puuskaisi nähdessään vielä yhdet portaat. "Oletteko suututtaneet auringon kun se yrittää paahtaa meidät elävältä? HA HA HA, äiti ei tule ikinä uskomaan tätä!" Pestva pyyhkäisi otsaltaan kädellään hikipisaran ja läästi sen epähuomiossa seinään.

Ylhäälle päästyään hän vislasi ihmetellen kaunista huonetta ja siellä leijailevaa maagista tunnelmaa. Hän oli törmätä Inarin tuolin takana olevaan pöytään ihmetellessään muiden perillisten asuja. Hän ei olisi millään malttanut odottaa pääsevänsä puhumaan erään valkohiuksisen prinssin kanssa eräästä tapaamastaan miehestä, jonka hiukset ja iho olivat kuulemma muuttuneet valkoisiksi hänen syötyään epähuomiossa raakoja marjoja. Pestva istuutui penkille ja yritti parhaansa mukaan pysyä skarppina, antaen vasemman kätensä sormien kuitenkin rummuttaa erilaisia tahteja penkkiä vasten. Hän katseli nuorimman oloisia perillisiä tuntien hetken ajan pienen piston sydämessään. Pääsisipä pian viihteelle....

IMPERIA

”Aleksandriitti… amatsoniitti ja.. äh, missä sinä nyt olet…”. Imperian hento ääni mumisi hiljaa itsekseen heidän astellessaan saliin, kun hän kaiveli vyönsä lukuisia taskuja. Pian hänen sormiinsa sattui sievä pieni kuukivi-kristalli, jolloin nainen hymyili voitonriemuisena ja hihkaisi hiljaa, ymmärtäen sitten tosiaan muiden olevan hiljaa. Hän nosti käden suulleen ja naurahti hieman, kipittäen sir LaRuen vanavedessä pienen prinsessansa perässä peremmälle saliin. Nähdessään, kuinka muut perilliset asettelivat aseensa pöydille, tai eivät, kuten urumiyalainen pitkä nainen tai se höpsön näköinen (paraskin puhumaan) dehrahilainen prinssi, Imperia ymmärsi ottaa Ruusuruoskan vyöltään. Hän asteli asettamaan Gerosin kauniin elementtiaseen siististi pöydälle ja kumartui sitten varoen pienen prinsessansa vierelle, hymyillen hieman.

”Teidän korkeutenne, ehkä nämä helpottavat hieman kokouksen kulkua? Kaikki sujuu kyllä hyvin, älkää epäröikö kääntyä puoleemme mikäli sitä tarvitsette”, Imperia sanoi lempeästi, vaikkakin kyllä kohteliaasti ja ojensi pientä pussukkaa, johon oli asettanut kolme kiveä.
”Aleksandriitti on teille mitä sopivin kivi, se on vahvistava ja vahva kivi, jonka elementti on hyvin sidoksissa maahan. Olen valmistellut teille myös amatsoniitin ja kuukiven auttamaan teidän jaksamistanne kokouksen aikana”, nainen kertoi hellällä ja rauhallisella äänellä, hymyillen vielä rohkaisevasti nuorelle prinsessalleen, nyökäten kohteliaasti, kun ei voinut oikein niiata. Kun hän oli saanut rohkaistua hieman prinsessa Marcellaa, nousi nainen tämän viereltä ja kipitti kiireesti omalle paikalleen, istuen niin vauhdilla, että helma heilahti ja hän tumpsahti ehkä hieman kömpelösti paikalleen, hykertäen hieman. Ai kauhea, isä olisi hävennyt silmät päästään, tässähän oltiin niin hienossa maagilaaksossa niin mahtavien velhojen keskellä, ja hän käyttäytyi näin!

CAINE

Miten onnekas Caine olikaan ollut törmättyään vahingossa Urumiyassa harhaillessaan Inariin ja Pestvaan, joilla oli ollut sama suunta! Pakko Cainen oli myöntää, ettei hän kyllä omin nokkineen itse piirtämänsä kartan avulla olisi tähän kummaan noitalaaksoon ikinä selvinnyt. He eivät edes olleet kauheasti myöhässä ja koska urumiyalaisia nyt tiedettiin odottaa, muut eivät olleet lähteneet ilman heitä. Caineahan kukaan ei ollut odottanut, mutta saivatpahan kokea iloisen yllätyksen!

Etelän lämmin ilmasto alkoi nyt kyllä todella koetella Cainea, alkuun oli ollut ihan kivaa, kun oli lämmintä, mutta nyt lämpimän sään huonotkin puolet alkoivat valjeta pohjoisen prinssille. Häntä kadutti nahkahaarniskan pukeminen ihan vain siksi, että se tuntui sopivalta sotakokoukseen. Vaikka haarniskan lisäksi Cainella oli kevyet vaaleasta pellavakankaasta tehdyt housut ja pitkä vihreä pellavapaita, jonka alle hän ei edes ollut laittanut aluspaitaa, hänen oli silti hirveän kuuma. Hiuksensakin hän oli sitonut kahdelle tiukalle letille molemmin puolin päätä, mutta silti ne olivat hiestä kosteat. Hän oli ihan samaa mieltä Pestvan kanssa auringosta, että niin mukava kuin se olikin, niin hieman voisi hellittää. Hän oli tottunut kiipeämään portaita ja kallioilla ja puissa, mutta päästyään portaat ylös hän oli niin uupunut, että oli pakko vetää hetki henkeä.

Caine seurasi vain Pestvan perässä ja istui tämän viereen penkille, kunnes hoksasi muiden perillisten jääneen piiriin asetelluille tuoleille. ”Ei ko nii joo, miehän oon prinssi! Mitä mie tänne tulin!” Hän tajusi ja nousi ylös mennen oikealle paikalleen ja riisui asevyönsä ja laski veriteränsä pöydälle tuolin takana ja istui alas kuin ei mitään. Tosin kauaa hän ei jaksanut istua ja odottaa paikallaan, vaan kääntyi tuolillaan ihmettelemään kristallipalloa, jonka sisällä leijui punaista savua. ”Mitä tän pallon sisäl oikeen on?” Caine ihmetteli tökkien palloa. ”Kristallipallojen sisällä on tiivistynyttä elementtimagiaa, joka jäi tälle paikalle tähden pudottua.” Omituinen velhomies, jolla oli vielä pidempi parta kuin Cainen isällä, ja sinisempi, selitti ja Caine kääntyi istumaan kunnolla tuolissaan tajuamatta selityksestä yhtään mitään. ”Jos sitten aloittaisimme tämän tärkeän kokouksen? Kuten ehkä jo tiedätte, olen tämän laakson Suurmaagi Ofirin ja te elementtien kantajat olette kokoontuneet tänne voittaaksenne yhdessä pahan, joka on tunkeutunut maahamme. Koska osa teistä on toisilleen varmaan melko tuntemattomia, olisi ehkä hyvä alkuun kunkin esitellä itsensä ja kertoa omista vahvuuksistaan, jotta ne osattaisiin suunniteltaessa ottaa parhaiten huomioon.” Vanha mies selitti mitä oli aluksi luvassa ja oli kyllä oikeassa, Caine ei tuntenut Inarin ja Pestvan lisäksi täältä ketään muita ja jos hänen laskunsa pitivät paikkansa, niin tällähän oli joku ylimääräinenkin paikalla, sillä velhon lisäksi heitä oli ringissä seitsemän ja Gildomerassahan oli kuningaskuntia vain kuusi… Tämä hämmensi Cainea sen verran, ettei kuunnellut kauheasti velhon selityksen loppuosaa.

TELEMAKHOS

Hetken tässä saikin odotella, kun toiset perilliset sähelsivät ties mitä. Osa eksyi omalta paikaltaan heti kättelyssä ja Telemakhoksen viereen sijoitettu erikoinen punahiuksinen nuori prinssi höpötti ties mitä, mutta hän taisikin olla pohjoisesta, sen verran kummallisesti puhui ja pukeutui ja oli niin kovin kalpea. Lopulta alettiin päästä asiaan ja Telemakhoskin odotti ihan mielenkiinnolla kuulevansa muiden kuningaskuntien perillisistä ja heidän aseistaan enemmän. Paitsi Dehrahista, siitä hän ei välittänyt tietää yhtään enempää. ”Jos vaikka aloittaisimme… Vinemarista.” Velho Ofirin ehdotti tultuaan selvästi siihen päätökseen, ettei Gerosin sievä pikku prinsessa ollut sopiva uhri aloittamaan esittelykierrosta. ”Kuinka vain. Olen Telemakhos Agyris, Vinemarin perillinen ja Vinemarin elementtiaseen haltija.” Telemakhos aloitti rennosti vahvalla ja kuuluvalla äänellä, piti välissä tauon ja paransi asentoaan siirtämällä oikean jalkansa vasemman päälle ristiin. ”Kuten kaikki varmasti tietävät, Vinemarin elementti on tuli ja se on elementtinä haastava pitää hallinnassa. Vaikka itse sanonkin, ylivertaisten miekankäsittelytaitojeni ansiosta pystyn käyttämään aseen voimia ilman ongelmia.” Hän jatkoi, pieni liioittelu tuskin haittasi ketään. ”Sen tarkemmin on varmaan turha kertoa, miten tuli käyttäytyy, mutta sodankäyntiä ajatellen olen kunnostautunut erityisesti miekkailussa niin maasta kuin ratsailta käsin oli ase sitten tavallinen tai hiukan kuumempaa tyyppiä. Ja mukanani olen tuonut vain hyödyllisiä seuralaisia, kuten huomaatte.” Hän lopetti esittelynsä ja antoi vuoron Karanille ja Amelle.

KARAN

Karan oli istunut penkille Amen viereen odottamaa, mitä tuleman piti. Ame vaikutti sen verran tylsistyneeltä jo nyt, mutta olisihan hän voinut keskustella laakson maagien kanssa taikajuomista sillä välin, kun he pitivät kokousta. Karan vain toivoi, ettei Telemakhos tekisi heti mitään typerää, vaikka aika moni muu olikin jo ehtinyt ennen häntä toheloimaan. Kun kokous sitten kunnolla alkoi, Karan pyöräytti vain silmiään Telemakhoksen kehuskellessa taidoillaan. Karan ei ollut edes varma, saisiko Telemakhos taikamiekallaan oikeasti edes nuotiota sytytettyä, mutta kukapa sitä tässä tilanteessa olisi myöntänyt edes yhteisen edun nimissä. Kun Telemakhos oli saanut olla tarpeeksi äänessä, hän antoi puheenvuoron Karanille ja Amelle, Karan vilkaisi Amea ja nyökkäsi sen merkiksi, että voisi uhrautua. Sen jälkeen hän nousi seisomaan ja kumarsi seurueelle. ”Olen Karan Nagi, hänen ylhäisyytensä henkivartijaksi pikakoulutettu palvelija, pätevyyteni on näyttää mahdollisimman harmittomalta ja yllättää, olen parhaimmillani lähitaistelussa miekan ja sitä pienempien teräaseiden kanssa.” Karan esittäytyi ja nyökkäsi sitten Amelle istuutuen takaisin paikalleen.

AMETHYST

Oi, Telemakhos sai kunnian aloittaa! No se oli oikein, vaikka Amen tekikin mieli tirskahtaa kun mies alkoi heti polleana kehuskella taidoillaan. Tyypillinen Telemakhos… Ame hymyili vähän ja koitti hieman ryhdistäytyä, hymyillen vain takaisin Karanille, kun tämä nyt antoi hänen jäädä viimeiseksi esittelyissään. Telemakhos tosin oli sanonut ottaneensa vain hyödyllisiä seuralaisia matkaansa, jaaha, mitä hänkin nyt sitten sanoisi? Ame odotti omaa vuoroaan yllättävän kiltisti, eikä häiriköinyt tällä kertaa, singahtaen pystyyn heti kun Karan oli istunut alas.

”Amethyst, mutta kutsukaa vaan Ameksi. Telemakhos vähän liioitteli, en mä ehkä sotaretkelle oo kauheen hyödyllinen seuralainen, oon vaan Telemakhoksen se-”, Ame nappasi itsensä kuitenkin ennen virhettään, kun muisti että salissa oli kaiken maailman kermaperselapsia, ja korjasi nopeasti: ”- siis stressilelu. Mut oon kyllä muidenkin käytössä jos tulee tarpeeseen! Mitä mun taistelutaitoihin tulee, oon lähinnä hyvä pakenemaan ja piiloutumaan, ja hämäämään”, Amethyst esitteli itsensä pirteästi, hymyillen pyöreillä huulillaan hurmaavaa hymyä, istuutuen sitten taas alas. Seuraava ei ehtinyt kuitenkaan edes aloittaa, kun huoneen toisesta päästä, Telemakhosta vastapäätä, kuului kova rykäisy.

”Todella hauska tutustua, mutta ehkä me muutkin voisimme keskittyä paremmin, mikäli meidän ei tarvitsisi katsella Vinemarin perillisen munia koko kokouksen ajan”, kuului Urumiyan prinsessalle kuuluva kyllästynyt ja jokseenkin kuivakka ääni. Amethyst kohotti hieman toista kulmaansa ja oli jo avaamassa suutaan, kun viesti vasta ehti mennä perille.
”M- ei kun aa! Joo, totta kai!”, Ame ehti sanoa, päästäen huvittuneen hykerryksen, nousten ylös. Hän ei ollut muuten kovin hyödyllinen, mutta hänen helmansa peitti kerrankin edes vähän enemmän, kuin Telemakhoksen! Ja hän käytti useammin alusvaatteita, kuin Telemakhos. Amethyst silitti Karanin olkaa, kun nyt joutui hylkäämään toisen, ja kipitti huvittuneena sitten Telemakhoksen luo.
”Tilaa, teidän mahtavuutenne”, hän hymisi pehmeästi, ennen kuin istuutui miehen syliin säästääkseen muiden perillisparkojen silmät. (?) Hän oli jo niin tottunut siihen näkyyn itse, että oli ihan unohtanut!

CAINE

Caine yritti parhaansa mukaan keskittyä kuuntelemaan muiden esittelyitä, mutta unohti saman tien Vinemarin perillisen nimen ja häntä vaivasi edelleen, mistä se seitsemäs perillinen oli tänne eksynyt, ellei ollut laakson oma edustus. Mutta Vinemarin tulimiekka nyt oli aika selkeä ja sen käyttäjä kuulosti ihan pätevältä, kuten tämän seurassa olevatkin, vaikka vaaleanpunainen neiti ei pitänytkään itseään kovin hyödyllisenä ja Cainelta meni hiukan ohi tämän stressilelupuheet. Vinemarin porukka oli kyllä todella mielenkiintoisen näköinen, kyllä hän oli kuullut, että etelämaissa ihmiset olivat ruskettuneempia, koska siellä oli kesä ympäri vuoden ja kuumuus oli jo tullut huomattua, mutta outoa se oli silti nähdä omin silmin. Ja Ameksi esittäytynyt neiti oli vinemarilaiseksi kauhean vaalea, mutta hänellä oli myös vaaleanpunaiset hiukset, joten se ei ehkä ollut hänessä omituisinta.

Caine oli jo valmistautunut omaan esittelyynsä, mutta Inar keskeytti ja valitti Vinemarin perillisen vähäisestä vaatetuksesta. Caine ei ollut edes huomannut, mutta ymmärsi kyllä, olisi hänkin mielellään alasti ollut tässä helteessä ja ilman housuja oli varmasti paljon miellyttävämpi olla. Onneksi ongelma ratkesi, kun Ame osoitti hyödyllisyyttään ja Vinemarin perillinen otti tämän syliin. ”Sinulle on aina tilaa.” Tämä vain sanoi häkeltymättä lainkaan muiden huomautuksista. Caine oli jo unohtanut esittelykierroksen ja hetken päästä muisti, että oli hänen vuoronsa! ”Nii joo, mie oon Caine Caenezhista hei vaan. Caenezhin elementti on veri ja sil pystyy joko parantaa vakaviaki haavoi ja tietty haavottaa, miekka ko on… Mut siis pieniki naarmu aiheuttaa pahaa vahinkoo. Ja mie oon parempi siin parannushommas ite. Elementtiaseen lisäks mie oon aika hyvä käyttää jousta, vaikka ite sanonki. Ja mie en tarvinnu ketään suojelijoit mukaan ko pärjään mie iteki, mitä ny vähä meinasin eksyy Urumiyassa, mut minkä mie sil voin jos Caenezhin kaik kartat rajottuu Caenezhin alueen sisäpuolel? Mut onneks Inar auttaa ain miest hädäs, kuten just äske huomattiin, joten täsä ollaan!” Caine esittäytyi lopulta.

HORTENCIA

Hortencian oli vaikea keskittyä muiden puheisiin, vaikka miten hän yritti, sillä käännettyään katseensa Vinemarin perilliseen, oli hän joutunut kääntämään sen lähes heti pois. Miten missään sallittiin miesten kulkevan julkisesti noin… noin… julkeassa asussa! Olisi peittänyt itsensä, Pyhä Benedicta sentään! Prinsessa puristi toisessa kädessään hopeista, helmin koristeltua ristikorua, joka oli hänen ainoa turvan suojansa tässä pakanoiden pesässä, kuunnellen hyvin hermostuneena vinemarilaisten esittäytymistä. Luojalle kiitos, että joku kuitenkin sanoi jotain, vaikka oli yllättävää että se joku oli Urumiyalainen pakanaprinsessa. Jos se ei olisi ollut epäkohteliasta, Hortencia olisi vilkaissut olkansa yli hakeakseen turvaa ja rohkaisua, sekä jotain voimaa kestää näitä vääräuskoisia, henkivartijaltaan joka istui hänen takanaan.

Prinsessa kuitenkin havahtui hiljalleen ajatuksistaan, kun hänen vuoronsa puhua vihdoin saapui Caenezhin kummallisesti puhuvan prinssin jälkeen. Nuori nainen veti väristen henkeä noustessaan hitaasti seisomaan, vetäen samalla rohkean katseen kasvoilleen ja kohotti harmaansinisen katseensa muihin. Ensin tutuimpiin kasvoihin, jotka kuuluivat Gerosin nuorelle prinsessalle, ja lopulta hän sai hyvin hillityn hymyn kasvoilleen. Se kuitenkin katosi saman tien, kun hän siirsi katseensa muihin ja avasi suunsa:
”Kiitämme teitä kaikkia vieraanvaraisuudestanne näinä kuluneina päivinä”, Hortencia sanoi lempeän kohteliaasti, hieman heikosti ehkä, Ofirin-nimisen maagin suuntaan, kuitenkaan katsomatta tätä kovinkaan pitkään.

”Olen Lunemarin kruununprinsessa Hortencia Erlebach. Isäni kohtalon vuoksi haltuuni on myönnetty Lunemarin Pyhä Sotavarsta, ilman elementtiase. Elementin voimien avulla aseella voi nostattaa suuria myrskytuulia sekä pyörremyrskyjä, eri asteisia tuulenpuuskia sekä hallitsemaan oman kehonsa kantavuutta maastossa. Myös hengitysilman laadun säätely on yksi aseen ominaisuuksista, ja siinä olen itse harjaantunein.” Hortencian ääni värähti aluksi hieman, mutta pysyi kuitenkin vakavana ja asiallisena hänen puhuessaan, kuten oli oppinut puhumaan tärkeissä tilaisuuksissa.
”Joudun myöntämään, etten ole varsinaisesti ansioitunut sotilas, vaikka olenkin saanut harjoitella Sotavarstan käyttöä jo jonkin aikaa. Sen elementti on oikukas ja hankala, mikä tuottaa vaikeuksia ilmavirtojen hallinnassa. Voin tällä hetkellä parhaiten nostattaa hieman vahvempia tuulenpuuskia ja ohjailemaan niitä, hengitysilman laadun käsittelyn lisäksi… Kykenen kulkemaan myös kevyesti ja vaiti aseen ansiosta”, Hortencia kertoi hieman epävarmana, mutta kuitenkin asiallisesti ja kuuluvalla äänellä.

”Toivon kuitenkin, että miekkailu- ja ratsastustaitoni auttavat, kunnes opin paremmin käsittelemään asettani. Lisäksi mukaani olen saanut onnekseni koko Lunemarin mahdollisesti osaavimman ritarin, henkivartijani Oscar Delacroix:n”, Hortencia sanoi, saaden heikon hymyn huulilleen kun kääntyi vilkaisemaan Oscaria. Hänestä tuntui, että hän pyörtyisi kohta… Hän taitaisi pian itse tarvita aseensa voimia, ellei istuisi alas.
”Tahdon osoittaa koko Lunemarin kansan puolesta kiitollisuutta teitä ja apuanne kohtaan. Olen nöyrästi palveluksessanne”, Hortencia sanoi vielä heleästi, hieman korkeammalla äänenpainolla, sillä pelkkä Lunemarin mainitseminen meinasi palauttaa kyynelten katkeran pistelyn hänen silmiinsä. Kevyen nyökkäyksen myötä Hortencia istuutui takaisin paikalleen ja antoi Oscarille puheenvuoron, kun itse puristi jälleen ristiä tiukasti kädessään ja yritti vain tasata sydämensä kiivasta hakkausta.

OSCAR

Vaikka he olivat ajoittaneet saapumisensa siten, etteivät joutuisi odottamaan laaksossa kauaa, oli tämä aika silti ollut suuri koettelemus. Oscar oli tehnyt kaikkensa pitääkseen Hortencian ajatukset poissa maageista ja sodasta, he tarvitsivat lepoa ennen tulevaa matkaa. Helppoa se ei silti ollut ja vaikka olikin ollut hyvä, että prinsessa Marcella oli liittynyt heidän seuraansa, Oscaria huoletti, että Hortencia tapansa mukaan alkaisi murehtia nuoremmasta prinsessasta liikaa. Toisaalta toisen prinsessan seura auttoi varmasti jaksamaan vaikeudet ja Oscar kyllä ymmärsi prinsessan huolen. Hän itsekin tunsi olonsa epämiellyttäväksi maagitornissa ja Hortencian kasvatuksella oli ihme, miten hän pystyi hillitsemään itsensä. Ja siitä Oscar oli hyvin ylpeä, ei hänen koskaan tarvinnut hävetä prinsessansa puolesta. Nytkin, kun hän kuunteli prinsessan esittäytymistä vaikka ennen sitä nämä sivistymättömät ihmiset olivat aiheuttaneen häiriötä ties miten paljon. Oscar ei ollut yhtään varma, auttoiko vähäpukeisen miehen peittäminen vähäpukeisella naisella juuri mitään, mutta hän piti vakaasti katseensa poissa häiriötekijöistä ja keskittyi kokoukseen.

Oscar vastasi Hortencian hymyyn, kun heidän katseensa nopeasti kohtasivat Hortencian antaessa puheenvuoron hänelle. Oscar nousi seisomaan häkeltymättä Hortencian ylistävistä sanoista. ”Yhdyn hänen korkeutensa sanoihin ja tahdon myös osoittaa vilpitöntä kiitostani kaikkea sitä apua kohtaan, jota olemme saaneet ja että lopulta jokainen kuningaskunta on yhdessä mukana tässä hankkeessa. Kuten hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Hortencia sanoi, olen Oscar Francisque Delacroix, Lunemarin armeijan kapteeni ja prinsessan henkivartija ja vaikka hänen korkeutensa onkin sanoissaan ehkä hiukan liian ystävällinen, tulen tekemään parhaani tehtävän onnistumisen puolesta.” Oscar vastasi, kumartaen kohteliaasti, asetteli sitten koristeellisen miekkansa ja univormunsa sinisen takin helmaa paremmin ja istui takaisin alas antaen vuoron seuraavalle.

GODOFRÉDO

Oscarin puheenvuoron jälkeen kerkesi kulua lähes kymmenen sekuntia Godofrédon istuessa hieman hämmentyneen oloisena omissa mietteissään kuin ymmärrystä vailla, kunnes Ofirin rykäisi kuuluvasti ilmaisten puheenvuoron siirtyneen (?). Godofrédo hätkähti, sillä hän oli pudonnut kärryiltä viimeistään Cañuañun tai Cacainén (tai miksi se epämääräisiä puhuva pieni punainen piruparka itseään nimettikään) esittäytymisen jälkeen. Vaaleanpunainen vaivaisia ja köyhiä edustava neitikään ei ollut ollut niin sekavaa kuunneltavaa.

Godofrédo räpsäytti pari kertaa silmiään ja veti syvään henkeä. "Rakkaat pikku ystävät", hän sanoi voimakkaalla äänellä samalla kun antoi katseensa liukua oikealta vasemmalle muiden perillisten kasvoilla. "Kuten kaikki tiedämme, on meille tullut paha ja olemme kokoontuneet ja nyt on suunniteltava, kiitos Suurmaagille tyhjentävästä selityksestä.... Kyllä vain...." Hän loihti kasvoilleen hurmaavimman ja itsevarmimman hymynsä ja katsoi intensiivisesti varsinkin suurmaagin vieressä istuvaa, hermostuneen oloista nuorta naista. "Vaan pienet ystävät! Ällös olko huolissanne! Kuten kaikki tiedämme-", hän jyrähti levittäen laiskasti mutta yllättävän mahtipontisesti käsivartensa kuin ottaakseen koko salin syleilyynsä, "-olemme kuulleet hädänhuutonne ja vastanneet siihen! Öö.." Jostain päin salia kuului tirskahdus (?). Godofrédo rapsautti nenänvarttaan ja kurtisti kulmiaan miettien jatkoa. "Tosiaan, näin on! Kertakaikkisen tosiaan! Meidän kilpemme-", hän sanoi yrittäessään kääntyä tuolillaan ottamaan Nierdalesin kilven käteensä siinä onnistumatta ja selkänsä hieman naksahtaessa, "-on teidän miekkanne ja taikamme on henkemme, ei kun miten se nyt meni..." Hän yritti kääntyä tuolilla katsomaan Doriania saadakseen tältä apua esittelyyn, mutta hän ei saanut kierrettyä selkäänsä juurikaan ennen kuin se naksahti taas. Selän naksahtamisen myötä Godofrédo viimein muisti mitä hänen mentorinsa olivat käskeneet hänen sanoa, ja hän alkoikin sanella tylsämielisesti: "Nierdales, henkisyyden koti, sekä te-- ei kun me, Godofrédo viides, Suuri ja Ihmeellinen Henkisyyden Isä Aurinkoinen, suojaamme valtakuntaamme ja elämäntapaamme Maagisella Kilvellämme jonka Voimasta sotilaamme ovat vihollisten edessä voittamattomia! Kulkekaa kanssamme ja kokekaa Kilpemme mahti!" Godofrédon takaa kuului puheen päätyttyä tuhahdus (?).

Hän piti muutaman sekunnin tauon, pisti oikean kätensä löysään nyrkkiin ja iski sillä avoinna olevaan vasempaan kämmeneensä. "Pienet ystävämme... Tämä on lupaus." Godofrédo lyhistyi tuoliinsa jollain ihmeen keinolla vielä syvemmälle kuin mitä jo oli, ja jäi myhäillen odottamaan suosionosoituksia. Hän oli toden totta ylittänyt itsensä taas kerran.

AMETHYST

Telemakhos otti hänet kernaasti syliinsä, eikä Amethyst oikein muuta ollut odottanutkaan. Hän otti miehensä hellässä syleilyssä kaikista mukavimman asennon, jonka sai otettua vilauttelematta reisiään liikaa, kääntyen sitten pirteän uteliaana kuuntelemaan muiden esittäytymisiä. Caenezhilainen näytti hämmentyneen Telemakhoksen helma-ongelmasta siinä määrin, että hetki meni, kun poikarukka muisti missä oli. Ame tirskahti hyväntahtoisesti, mutta yritti pysyä kuitenkin hiljaa, kuunnellen kiltisti pojan hauskaa puhetta. Voi ei, oliko raasu ihan yksin? Mikä pikku parka! No, onneksi tarmoa riitti!

Lunemarilaiset olivat tylsiä ja Amethyst alkoi aikansa kuluksi sivellä ja leikitellä Telemakhoksen vaaleiden hiusten latvoilla (?), jaksamatta niin kuunnella. Hän ei edes huomannut lunemarilaisten lopettaneen, ennen kuin joku ihan puulla päähän lyöty hönö alkoi selittämään sellaista puppua, ettei hän edes muistanut, koska oli kuullut vastaavaa. Amethyst vei lähes sanattomaksi vedettynä ametistin violetin, sädehtivän katseensa Nierdalesilaiseen miehenkuvatukseen, joka hädin tuskin itsekään näytti tietävän, mistä puhui. Olisi pitänyt arvata, ei kukaan muu kuin nierdalesilainen voinut olla noin pihalla!

Hyvä, kun mies oli saanut ”puheensa” loppuun ja istuttua alas, tai siis lysähdettyä kokoon, kun Amethystin aivot vihdoin rekisteröivät kaiken sen, mitä hän oli juuri nähnyt ja kuullut. Hiljaisuus korvaantui samassa tyrskähdyksellä, jota seurasi kupliva, remakka räkänauru. Nainen nauroi niin kovaa, että meinasi luiskahtaa alas Telemakhoksen sylistä, mutta nappasi miehestä kiinni (?), jatkaen hykertämistä vielä hetken.
”Saisko… ha… saisko saman niin, et muutkin ymmärtäis?”, Ame virnisti yhä huvittuneesti hykertäen, joutuen vetämään syvään henkeä. Ei hän ollut ajatellut, että kokouksesta tulisi näin hauska!

GODOFRÉDO

Godofrédo ei ollut yhtään yllättynyt siitä ettei häntä oltu ymmärretty - hänellä oli nimittäin tapana puhua erittäin ylevästi. Hän käänsi katseensa Ameen ja huokaisi hyväntahtoisesti. Hän alkoi puhumaan omasta mielestään selkeästi artikuloiden ja lauseiden välillä taukoja pitäen. "ISO kilpi", hän sanoi ja teki käsillään ympyrän. "Kilpi SUOJAA-", hän syleili itseään, "kun ME, Godofrédo viides", hän osoitti itseään, "olemme HENKEVIÄ". Viimeiseen osuuteen hän ei keksinyt erityistä elettä, joten hän vain heilutteli sormiansa ja hymyili Amelle kuin karkkinsa kadottaneelle lapselle. Onneksi tämä pakana sentään vaikutti tietämättömyydessään tyytyväiseltä.

AMETHYST

Amethyst oli juuri saanut naururemakkansa rauhoitettua, kun se nierdalesilainen köriläs aloitti taas, saaden Amethystin naurun niin pahaksi että naisparka hytki Telemakhoksen sylissä. Silmät lähes vetisinä hän katsoi mieheen, jonka sylissä oli, saaden hädin tuskin sanoja naurunsa seasta sanotuksi.
”Iso JUNTTI”, Ame hykersi välissä, levittäen naurusta täriseviä käsiään. ”Puhuu TYPERIÄ”, minkä jälkeen hän osoitti nierdalesilaisen suuntaan ja nauroi lakkaamatta.
”K… kuka ton apinan opetti… puhumaan…”. Amethyst tarvitsisi kohta happea, ei hän kestäisi tätä menoa!