GILDOMERA osa 1 luku 2

TELEMAKHOS

Kohta oli Amekin haistanut haaskan ja tullut paikalle kärkkymään Karanin kanssa ja kohta oli Cainekin paikalla kyselemässä ja Ame ystävällisesti selitti, mistä oli kyse. Sitten Ame jo ehdotti, että saman tien voitaisiin laittaa Daksu hengiltä. ”Kannatan, saatoin silloin laaksossa luvata jotain sen suuntaista.” Telemakhoskin sanoi ja ihan vain Daksun kiusaksi. Ei häntä nyt oikeasti enää kiinnostanut sen kurjan rotan henki, tämä oli jo menettänyt kaiken ja Djoser pitäisi tätä silmällä. Mutta jos muut olisivat sitä mieltä, niin kyllä hän Daksun mielellään myös lopettaisi.

VARJO (DARIUS)

Varjo oli oman osuutensa hoidettuaan vain seurannut tilannetta, kun paikalle ravasi lisää porukkaa. Ensin Telemakhos, ihan kutsuttuna, ja sitten neiti Ame ja prinssi Caine ja prinsessa Inarkin oli tulossa, mutta nähtyään Dakarain, muutti mielensä. Muut taas innostuivat, että Dakarai voitaisiin saman tien lopettaa kokonaan ja Varjo katsoi veljeään toinen kulma hieman koholla. ”Sain kyllä sen kuvan jo, ettei kukaan erityisemmin pidä sinusta, mutta miten helvetin pahasti olet kaikki oikein suututtanut, kun sinusta tahdotaan noin kovasti eroon?” Hän kysyi, koska tähän asti hän oli saanut sen kuvan, että Dakarai oli ollut hyödytön, itsekäs ja kiittämätön, mutta tässä taisi olla kyse jostain paljon pahemmasta.

AMETHYST

Luonnollisesti Telemakhoksesta hänen ideansa oli hyvä, eikä kukaan kauheasti vastustanut, ei edes Daksun veli. Tosin Varjo kyllä ihmetteli, miten Dakarai oli onnistunut suututtamaan heidät kaikki näin pahasti, ja silloin Amen silmät kirkastuivat jälleen.
”Mä voin kertoa! Daksu on tehnyt vaikka ja mitä, eikä mikään siitä oo hyvää!”, nainen innostui ja lähti Varjon luo vain pirteästi. Hän oli jo unohtanut, että muilla oli ihan oikeitakin töitä, kun pääsi haukkumaan Daksua.
”Se haluttiin pistää hengiltä jo ihan ekassa kokouksessa, kun se haukku mua huoraksi ja Telemakhos melkeen tappo sen. Ja siitäkään se ei oppinu, vaan sit se loukkas Telemakhosta, ja sit se melkeen tappo Daksun taas!”, Ame aloittikin selityksensä. ”Sit kun mä ja Chatha lähdettiin hetkeksi, niin se teki jotain typerää ja se paiskattiin pihalle sieltä kokouksesta. Sit se nökötti portaissa ku tultiin takasin, ja siinäkään kohtaa se ei ollut oppinu mitään, vaan haukku mua uudestaan huoraksi ja sillon Chatha löi sitä", Ame kertoi vain innoissaan kaikkea typerää, mitä Dakarai oli jo vain ensimmäisen kokouksen aikana tehnyt.

"Sit se päätti et hän lähtee yksin kotiin, ja jäi kiinni tietysti, ja sit meidän piti mennä pelastamaan se", Ame kertoi vain huoletta Varjolle, nauraen samalla kun jatkoi seuraavaan kohtaan: "Siitä kiitollisena Daksu päätti olla tosi kiva ja sotkea meidän suunnitelman, ja meni sinne taisteluun, mikä johti siihen et Chatha melkeen kuoli ja Daksu tyrkkäs Cainen muurilta ja se otettiin panttivangiksi! Mut onneks Inar palautti sen palveluksen takaisin Daksulle."
Miettiessään, mitä Inar oli Daksulle tehnyt, Amea alkoi taas naurattaa ja hän joutui keräämään hetken itseään, ennen kuin jatkoi: "Daksu sai Inarilta niin pahasti turpaan, että sillä soi korvissa varmaan kaks viikkoa sen jälkeen! Olisit kuullut! Eka se raahas sen pihalle ja potkas sitä, ja sit se alko vaan nyrkittään Daksun naamaa samalla ku haukku sitä vähäisten kuninkainen vähäiseksi äpäräksi ja ruikuttavaksi, itsekkääksi rääpäleeksi". Amen kertomuksesta sai hieman hankalasti selvää, kun häntä nauratti niin paljon muistella koko asiaa, ja hän kihersi naurusta vielä pitkään sen jälkeenkin, kun oli lopettanut.

"Ja... ja se ei sen jälkeenkään vielä oppinut! Aattele! En tajuu miten kukaan voi olla niin itsekäs ja silti niin tyhmä, et asettaa ittensä kuolemanvaaraan koko ajan uudestaan!", Ame nauroi, joutuen vetämään henkeä jonkun aikaa, että nauru helpottaisi.
"Daksu ei ees tullut mukaan, ku me mentiin pelastamaan Cainea, ja syykin selvis ku päästiin takasin! Ilmeisesti Daksu ei ollut missään kohtaa ees aatellut, et sillä kuuluis olla huono omatunto siitä, et se ekassa taistelussa melkeen tapatti kaks ihmistä! Inarin piti heittää se taas pihalle ja uhkas tappaa sen, ku se meni ahdistelemaan Cainea ku Caine saatiin turvassa takaisin. Ja sit se idiootti vielä väitti, et ei sen tarvi pyytää Cainelta anteeksi kunnolla, koska se tyrkkäs sen vahingossa alas sieltä muurilta! Ihan ku se muka vaikuttais asiaan", nainen kikatti. Nyt kun hän sanoi kaiken tällä lailla peräkanaa ääneen, niin oli kyllä ihme, miten Daksu oli selvinnyt hengissä tähänkin asti!

"Et ei kukaan siitä oo kauheesti tykännyt missään kohtaa tätä matkaa. Paitsi Godofrédo, mut se johtuu siitä et Godofrédo on ihan vitun tyhmä!", Ame naurahti loppuun. Nierdalesilainen prinssi oli tosiaan aika älyvapaa, mutta huomattavasti harmittomampi ja hauskempi, kuin Daksu, joka oli kuitenkin ollut hirveän itsekäs ja paska liittolainen alusta loppuun.

VARJO (DARIUS)

Ame lupasi heti kertoa, mitä Dakarai oli tehnyt päätyäkseen tällaiseen jamaan. Ja pakko se oli myöntää, että veli oli sählännyt asiansa erittäin perinpohjin. Vaikka Ame nyt nauroi, sen verran, että puheesta oli välillä vaikea saada selvää, niin selvää oli, että tapahtuessaan Dakarain teot eivät juuri olleet naurattaneet ketään, ehkä sivullisia, jotka taustalla katsoivat, miten Varjon typerä veli kerjäsi jatkuvasti uudestaan turpaansa. Ensinnäkin, mikä isän epäpyhä henki Dakarain oli riivannut, kun hän ensitöiksi menee kokouksessa haukkumaan vieraan maan edustajan seuralaisen huoraksi? Ei kukaan sivistynyt ihminen tehnyt niin, vaikka kyseinen henkilö sattuisikin olemaan kyseisen alan ammattilainen. Sellaista oletusta ei tehty noin vain tai ainakaan sanottu ääneen, etenkään tilaisuudessa, jossa oletus oli olla mahdollisimman edustava ja yhteistyöhaluinen. Ja tietenkin Telemakhos oli loukkaantunut siitä, ja Dakarai fiksusti oli päättänyt loukata NAAPURIMAAN TULEVAA HALLITSIJAA. Vain täysin tärähtänyt idiootti teki mitään noin typerää. Varjo katsoi hyvin pettyneesti veljeään ja huokaisi syvään. ”Tästä taitaa tulla rankempaa kuin ajattelinkaan, miten kukaan on noin tohelo?” Hän harmitteli ja häpesi, että oli Dakaraille sukua.

Ja tämähän ei loppunut vielä tähän, vaan ilmeisesti Dakarai oli poistettu kokouksesta, jossa hänen piti edustaa omaa kuningaskuntaansa, kun Chatha ja Ame olivat löytäneet Dakarain portailta murjottamasta. Ja koska edellinenkin kerta ilmeisesti oli kannattanut, Dakarai päätti jälleen tehdä oletuksia vieraan naisen ammatinvalinnasta. Ja sai Chathalta turpaan. Se oli aika yllättävää ja Varjo vilkaisi Chathaa, joka seurasi lähempänä sitä elementtiaseen hävitysoperaatiota, tai siis uudelleen taontaa. He olivat menneet vähän syrjään jakamaan raporttia Dakarain saavutuksista kuningaskunnan kannalta elintärkeästä tehtävästä. Joka meni jo lähtöön aivan pilalle, koska Dakarai lähti yksin kotiin ja jäi vangiksi ja muut olivat ensitöiksi joutuneet pelastamaan Dehrahin prinssin, ennen kuin edes pääsivät koko kuningaskuntaan. Ja kiitokseksi pelastamisestaan, Dakarai meni taisteluun sooloilemaan, minkä takia Chatha oli melkein kuollut. Varjo alkoi olla jo niin tyrmistynyt tästä toiminnasta, kyllähän Dakarai aina oli ollut hieman typerä, mutta milloin hänestä tuollainen maanvaiva oli tullut? Hänen katoamisensa jälkeen? Oliko hän syyllinen siihen, että Dakarai oli pudottanut järkensä lopullisesti ja alkanut matkia isää, kun ei ollut voinut matkia enää häntä?

Ja pahin ei vielä edes ollut tullut, sillä Dakarai oli myös tyrkännyt, vahingossa, toisen kuningaskunnan PRINSSIN alas muurilta, koska oli luvatta sähläämässä siellä, ja tämän takia prinssi Caine ei sentään kuollut, mutta jäi vihollisen vangiksi. Varjo vilkaisi punahiuksista prinssiä, joka oli tullut heidän perässään, koska ilmeisesti tämä keskustelu oli kiinnostavampi, kuin toisten asekeskustelu. ”Olen kauhean pahoillani typerän veljeni puolesta. En käsitä miten hänestä on tuollainen tullut.” Varjo sanoi kun näki yleensä niin iloisen nuoren prinssin kasvoilla häivähtävän varjon, kun ikävät asiat palautuivat hänen mieleensä. ”Älä, ei se sun syytä ollu, Daksu on aikune mies ja vastaa ite omista teoistaan.” Prinssi vastasi ja yritti näyttää siltä, ettei asia enää vaivaisi.

Ja tarina jatkui, valitettavasti, edelleen. Siis huvittavaahan tätä tohelointia olisi ollut kuunnella, jos täällä ei ollut läsnä ihmisiä, jotka olivat melkein kuolleet ja kokeneet ties mitä Dakarain typeryyden takia, ja jos Dakarai ei olisi ollut hänen veljensä. Tuntui kuin hän ei enää tuntisi koko ihmistä. Mutta saattoi olla, ettei hän tuntenutkaan. Dakarain oli aina ollut hankala muodostaa mitään mielipiteitä ja ajatuksia itse, hän oli aina myötäillyt muita itseään vanhempia ja arvoasteikossa ylempiä. Ensin Varjoa, joskin vähän arasti, koska hän oli pelännyt isää. Ja ilmeisesti Varjon lähdettyä Dakarai oli luovuttanut ja alkanut seurata isän jalanjäljessä, kun ei muutakaan osannut. Hän oli niin pettynyt veljeensä, joka ei osannut tehdä mitään itse, ja myös äitiinsä, joka oli antanut tämän tapahtua. Ja varmasti syytä oli myös Varjossa, mutta ei hän voinut vain istua kotona hyysäämässä vähäjärkistä ja nyhveröä veljeään samalla kun koko muu kansa kärsi isän tyrannian takia. Ja ilmeisesti edes nämä muut kuninkaalliset eivät olleet saaneet taottua järkeä Dakarain päähän, koska prinsessa Inar oli selvästi nähnyt vaivaa yrittäessään sitä. ”Se oli ehkä elämäni paras päivä.” Telemakhos huikkasi väliin vähän kauempaa, hänelläkin näytti olevan hiukan vaikeuksia keskittyä oikeisiin töihin, kun Amen kovaääninen nauru ja juoruilu veivät kaiken huomion. Ja oikeassahan Inar oli ollut sanoissaan, ja Dariuksen oli pakko myöntää, ettei kauheasti voinut syyttää häntä Dakarain hakkaamisestakaan.

Kaiken huippu oli, ettei Dakarai oppinut edes siitä. Hän ei ollut tarjoutunut pelastamaan Cainea, vaikka oli itse aiheuttanut tämän ahdingon. Mutta ilmeisesti Dakarai ei ollut edes tajunnut, että hänen teoillaan oli seurauksia ja hänen tuli ottaa niistä vastuuta, vaikka hän ei olisikaan tarkoittanut niitä. Ja kun prinssi oli pelastettu, Dakarai ilmeisesti oli vain ahdistellut jo varmasti valmiiksi ahdistunutta prinssiä, eikä ollut pyytänyt anteeksi yhtään mitään, koska ei ollut vastuussa omista vahingoistaan. ”No nyt ymmärrän paremmin, hän on mennyt aivan hunningolle sen jälkeen kun lavastin kuolemani suojellakseni kansaani isäni kaltaisilta tyranneilta. Ymmärrän sen jossain määrin, että isäni oli painostava ja manipuloiva sekopää, mutta nyt Dakarailla olisi ollut tilaisuus tehdä omia valintoja, kun isä oli kaukana mädäntymässä. Olen todella pettynyt, että hän valitsi toteuttaa isänsä tahtoa ja olla itsekäs ja tunteeton moukka. Ei ihme, ettei hänen apunsa kelpaa enää kellekään.” Varjo vastasi synkästi. Hänellä olisi kova työ Dehrahin uudelleenrakentamisessa, ei hän ehtinyt alkaa kouluttaa Dakaraita alusta asti kokonaan uudestaan.

AMETHYST

Amea nauratti ihan kauheasti vain silkasta vahingonilosta, hän nautti kun sai kertoa Varjolle kaikesta typerästä, mitä Daksu oli matkalla ehtinyt tehdä. Telemakhoksen kommentti Daksun turpasaunaan ei auttanut asiaa, ja Amella kesti ikuisuud rauhoittua. Hän tiesi kyllä, ettei se ollut kauhean tahdikasta Cainea ja Chathaa kohtaan, mutta hän tunsi kummankin sen verran hyvin jo, että uskoi kummankin ymmärtävän. Varjon sanoille hän virnisti vähän anteeksipyytävästi, rauhoitellen itseään naurustaan, ennen kuin viitsi vastata.
"Jos totta puhutaan, mä en aluks ees uskonut teidän olevan sukua, sä oot niin järkevä ja normaali", Ame naurahti.
"Mut ei sun tarvi olla pahoillas, me ollaan vaan ilosia kaikki et päästään siitä eroon. Meidän kuuluis olla pahoillamme siitä, et jätetään se tänne!", nainen lohdutti vielä loppuun ja hymyili niin rohkaisevasti ja pirteästi, kuin kykeni. Hän vilkaisi Caineen, viitsimättä enää ottaa koko sieppausta puheeksi, ei sen mainitseminen uudestaan yhtään auttaisi. Sen sijaan hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän Caineen katsoessaan muisti jotain.
"Ai niin! Caine kanssa ampu Daksua jalkaan siellä muurilla, ettei se menis pilaamaan kaikkea! Ja me etittiin Daksua yhdessä, muistatko miten typerältä se näytti siellä pikku häkissä?", Ame tyrskähti, hyvä kun ei alkanut nauramaan uudestaan.
"Ja kun Ofirin-herra uhkas muuttaa sen rupisammakoksi!", nainen lisäsi hetken päästä, kaikkea oli jäänyt pois edellisestä selityksestä!

VARJO (DARIUS)

Amen sanoista huolimatta Varjo tunsi kuitenkin syyllisyyttä siitä, että Dakarai oli jäänyt heitteille sillä lailla. Vaikka hän ei ollut oikein voinut muuta, jos hän olisi jäänyt kotiin, hänen olisi ollut pakko joko alistua isän tahtoon tai kuolla vastustamalla häntä julkisesti. Eikä hän olisi voinut ottaa Dakaraita mukaan siihen elämään, jonka hän oli valinnut. Dakarai oli koiranpentu, joka vain seurasi omistajaa ja teki temppuja saadakseen herkkupaloja ja välttyäkseen saamasta kepistä. Ei hän olisi pärjännyt palatsin ulkopuolella mitenkään ja hänen kaitsemisensa olisi vienyt liikaa aikaa Varjolta toteuttaa varsinaista päämääräänsä. ”Yritin kyllä näyttää hänelle esimerkkiä, mutta hän on valitettavasti aika tahdoton ja helposti vietävissä. Oli ehkä virhe jättää häntä sen tyrannin armoille, mutta oli valittava joko hän tai koko Dehrahin tulevaisuus. Mutta ehkä minun on korkea aika alkaa kantaa vastuuta hänestä, vaikka lähes täysi-ikäisen kuvittelisikin jo voivan ottaa vastuuta itsestään. Mutta olen jo tässä lyhyessä ajassa nähnyt, mihin se vastuunottaminen johtaa…” Varjo totesi. Dakaraista saattoi olla enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta hän oli silti Dariuksen veli ja ainoa, mitä hänen kurjasta perheestään oli enää jäljellä. Ja hän olisi sen äidilleen velkaa, vaikka äiti olisikin voinut tehdä hieman enemmän Dakarain eteen.

Varjo palautui taas ajatuksistaan takaisin, kun Ame alkoi nauraa seuraavaa asiaa ja kertoi, miten Caenezhin prinssi oli joutunut jopa ampumaan Dakaraita jalkaan, jotta tämä ei menisi muurille säheltämään, mutta silti siitä ei ollut apua. Punahiuksinen nuori prinssi virnisti hiukan siinä kohtaa. ”Olis pitäny jättää se sinne häkkiin ulisemaan, paljolta pahalta oltas vältytty.” Prinssi totesi jo selvästi vähän paremmalla tuulella. ”Olen pahoillani, Dakarai on aina ollut taipuvainen typeryyteen. Kerran hän pilasi kuninkaan orjaturnajaiset, harmittaa vieläkin, etten ollut paikalla näkemässä sitä. Kuningas yritti pakottaa minut pitämään avajaispuheen siinä raakalaisnäytöksessään, mutta lähdin lätkimään sieltä ennen puhetta ja kuninkaalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa vastuu Dakaraille ja eihän hän tiennyt yhtään, mitä puhua, joten kehui vain, miten hyvältä mansikkamehu maistui. Kuningas oli haljeta raivosta, olisinpa ollut näkemässä, sen verran vihainen hän oli edelleen, kun palasin palatsiin. Hän hakkasi minut melkein hengiltä, mutta se oli kyllä sen kaiken arvoista.” Varjo muisteli lämmöllä niitä vähäisiä tyydytyksen hetkiä, kun oli kyennyt raivostuttamaan miestä, jota ei todellakaan kutsuisi isäkseen. Dakaraita kävi sääli, hän ei ollut yhtä vahva, mutta hän ei voinut uhrata koko valtakuntaa yhden ressukan vuoksi, vaikka se ressukka miten oma veli olikin.

AMETHYST

Varjolle tämä tieto oli selkeästi hieman raskaampaa, mutta eipä toinen ollut kai hetkeen nähnyt veljeään, ja mitä ilmeisimmin Daksu ei ollut nuorempana ihan niin idiootti, kuin nykyään. Varmaan siksi, kun Varjo oli ollut paimentamassa. Daksusta oli kyllä pelkkää harmia kaikille, omalle perheelleenkin!
”Sen isä olis voinut lukita sen johonkin torniin, niin siitä olis ollut vähemmän haittaa kaikille”, Ame myönsi. Cainekin piristyi hieman, kun aihe vaihtui takaisin hauskempiin juttuihin, ja Amethyst vain nauroi ja nyökkäili pojan sanoille:
”Vika kerta ku ikinä autan Daksua, se on varma”, hän myönsi.

Sitten yllättäen Varjo alkoikin kertoa heille vastineeksi jotain tarinaa Daksun myrskyisästä nuoruudesta, ja Ame vei yllättyneen ja uteliaan katseensa mieheen. Se ei yllättänyt, että Daksu oli aina ollut idiootti, mutta selkeästi vähemmällä vastuulla siitä oli ollut vähemmän harmia. Kuullessaan, miten Daksu ja Varjo olivat suututtaneet kuninkaan, Ame tyrskähti ja alkoi taas nauraa, vaikka se ei kauhean sopivaa ehkä ollutkaan.
”Sori, ajatuskin Daksusta jossain orjaturnajaisissa puhumassa… no miten Daksu puhuu!”, Ame yritti pyytää anteeksi hykertäessään.

GALENA

Siinä meni aikaa, mutta he saivat viriteltyä riittävän työpajan sepän tarpeisiin. Kiitos Telemakhoksen Tulimiekan, he pystyivät oikomaan joitain mutkia, sillä elementtiaseen tuli oli huomattavasti nopeammin kuumenevaa ja paloi kuumempana kuin mikään tavallinen nuotio, jonka he olisivat voineet kyhätä kasaan. Kun ahjo oli saatu viritettyä, Galena piirsi taikakehän ympärille ja raapusti aseisiin riimuja ja asetteli Ofirinin antamat taikapullot oikeille paikoille ja sitten he aloittivat elementtiaseen uudelleen taonnan.

Oli myöhäinen yö, kun he lopulta olivat valmiita. Hiukan uupuneena Galena tarkkaili aseita ja antoi ne ensin dehrahilaisille prinsseille testattavaksi, että ne toimivat, kuten niiden oli tarkoitus. Ja kun aikaisempi myrkkyviikate toimi moitteettomasti, se kykeni edelleen puhdistamaan myrkkyä, mahdollisesti jopa tehokkaammin kuin aikaisemmin, se annettiin takaisin prinssi Dakaraille. Ja Varjo antoi uuden myrkkyteräisen kävelykeppimiekan takaisin Neferalle. Galena oli tehnyt keppiosioon vielä muutaman muutoksen, jotta se suojasi paremmin myrkyltä ja miekka olisi turvallinen, kun se olisi suljettuna kävelykepin sisälle. Olihan se ymmärrettävää, että niin vaarallisen aseen kantaminen arvelutti, mutta he opastaisivat kyllä Neferaa aseen kanssa. Lopulta he kaikki pääsivät nukkumaan, mikä oli hyvä, sillä aamulla olisi aikainen lähtö.

25.6.993. 3a

Tuntui kuin Galena olisi vain ehtinyt laskea päänsä tyynynä käyttämänsä vaatemytyn päälle, kun leiristä jo kuului meteliä ja lähtövalmistelun ääniä. Mutta kun Galena väsyneenä nousi ylös ja ryömi ulos teltasta, häntä odotti kauhistuttava näky. Vähän matkan päässä oleva tekojärvi oli muuttunut. Sen vesi oli lähes täysin mustaa ja vaikka sen ympärillä ei juuri mitään kasvanutkaan, tuntui kuin jokainen lähistöllä oleva ruohonkorsikin olisi käpristynyt ja mustunut. Kauaa hän ei ehtinyt tätä näkyä kauhistella, kun häntä jo haettiin sairasteltalle, jossa oli useita ihmisiä, jotka näyttivät todella huonovointisilta.

INAR

Eilisen kauheudet eivät olleet ohi, vaikka Inar olikin päässyt aikaisemmin nukkumaan, kuin osa heidän joukostaan. Hänen yönsä oli ollut kehno, kuten kaikki yöt tähän asti olivat olleet, ja siksi hän heräsi erittäin herkästi, kun aikaisin aamusta ulkoa alkoi kuulua hälinää. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä muuta, kuin nousta istumaan, kun hänen kehonsa alkoi todella rekisteröidä hänen kuntoaan. Naisen päässä hulmahti, kuin se olisi painanut suuren kiven verran, ja hän älähti kivusta ja kuvotuksesta. Istuminen särki, jokainen lihas tuntui herkältä, liian herkältä. Inar tiesi, etteivät hänen lihaksensa reagoineet rasitukseen näin herkästi. Jokin oli pielessä. Nainen joutui istumaan hyvän aikaa paikallaan ja hengittämään syvään, ennen kuin hän alkoi nähdä muutakin, kuin valopisteitä ja sumeutta.

Seuraavaksi hän yritti ajatella. Se tuntui tässä rasitustilassa hyvin vaikealta, mutta lopulta nainen totesi, että tarvitsisi parantajan apua. Niinpä hän nosti raskaalta tuntuvan kätensä, etsien keihästään, jotta voisi käyttää sitä tukena. Nainen sai hetken etsiä, ennen kuin sai keihään käsiinsä, ja polville nousemisessa kesti vielä kauemmin. Jokainen liike tuntui tärähtävän joka lihakseen, ja Inar joutui puremaan hammastaan, jotta pääsi ylös jaloilleen ja ulos teltasta. Mitään hän ei sanonut, hyvä kun piti ääntä, niin tiukasti hänen piti keskittyä lihastensa hallintaan. Hän ei edes ehtinyt juuri keskittymään siihen, mitä ulkona tapahtui – hän ei nähnyt mustaa järveä, eikä voinut juuri huomioida ihmisiä ympärillään, kun keihäästään tukea ottaen ja raskain askelin käveli kohti sairastelttaa. Ainakin hän muisteli sen olevan tässä suunnassa. Inar ei käsittänyt tätä… hän ei ollut eilisen taistelun aikana edes hengittänyt tai niellyt sisäänsä kuvottavaa mönjää ja sen hajua, tai haavoittunut pahasti. Inar oli kalpea ja hänen silmiensä alla oli tummat varjot, ja hän näytti muutenkin heikolta, kun vihdoin selvisi sairasteltalle asti. Pystyssä hän yhä pysyi jollain ihmeen voimalla, vaikka olo oli muuten hirveä ja hän tärisi hieman rasituksesta.

GODOFRÉDO

Oksentelevat kanan muotoiset rotat piirittivät Godofrédon useasti palkittua omenatarhaa. Omenat olivat tulessa ja niissä asuvat madot kirkuivat ja kirosivat jumalaansa. Godofrédo katseli lehmämäisen kauhistuneena ympärilleen, kunnes kanarotat alkoivat kiivetä hänen jalkojaan pitkin. Hän vingahti kauhistuneena ja yritti ravistaa noita iljettäviä otuksia itsestään. Godofrédo ravisteli ja ravisteli, mutta rottakanat vain kiipesivät ja kiipesivät, ja hän ravisteli---

PLÖMPS oli hyvin lähellä sitä ääntä joka Godofrédosta kuului kun hän putosi sängystänsä pehmeähkölle takamukselleen, kun taas HUIIIIK oli hyvin lähellä sitä ääntä jonka Godofrédo päästi suustaan kun takamuksen alle jäänyt pieni kivi pisti häntä kyseiseen takamukseen. Hän alkoi silmät sirrillään nyyhkyttämään. "Apua", hän huusi, "auttakaa hyvänen aika joku meitä!"

Godofrédo kääntyi kyljelleen ja hieroi sikiöasennossa kipeää kohtaa. Ketään ei kuulunut hänen avukseen. Oliko hänet noin vain hyljätty oman onnensa nojaan? Hän lähti ryömimään ulkoa kuuluvaa mekkalaa kohti ja suttasi itsensä ryömiessään kuolleisiin(?) mustiin heiniin. "Tämäkin vielä, voi Meitä kurjia", hän murisi itsekseen kun hänen niin kutsutut ystävänsä juoksentelivat ympäriinsä(?) kuin päättömät jaguaarit.

ASAR

Asar oli herännyt varhain ja poistunut teltasta antaakseen Chathan nukkua. Tuleva ero ei hänen mieltään ylentänyt, mutta hän tiesi, että Chathan oli mentävä ja se tekisi hänelle hyvää. Vielä enemmän vanhan sotilaan sydäntä kylmäsi, kun hän pääsi ulos ja näki, mitä tekojärvelle oli tapahtunut. Vesi oli sysimustaa ja se löyhkäsi kuolemalta. Pahemmin, kuin mitä oli tehnyt vielä edellisenä päivänä. Järkyttyneenä hän ontui hitaasti järven rantaan peittäen kasvojaan kädellä. Vesi kupli ja puhkeavista kuplista levisi inhottavaa raadonhajua. Lisäksi vesi näytti jotenkin paksummalta, tahmealta, mutta hän ei rohjennut koskea veteen varmistuakseen asiasta.

Asar palasi teltalle pian huomattuaan, että järvi oli aiheuttanut muutenkin hälyä. ”Chatha, herää. Juhlimme voittoa liian aikaisin, vihollisen saasta jatkaa yhtä työtään.” Mies sanoi, mutta Chatha ei tuntunut havahtuvan. Mies kumartui ravistelemaan poikaansa hereille, mutta kun Chatha avasi silmiään ja ynähti vaisusti, Asar tiesi, ettei kaikki ollut kunnossa. ”Chatha?” Asar kysyi ja koitti pojan otsaa. Se oli hikinen ja kuuma. ”Ei hätää, vien sinut parantajan luo.” Asar sanoi ja auttoi poikansa ylös. Chatha oli hyvin heikossa kunnossa, joten Asarin piti tukea häntä, mikä oli loukkaantuneella jalalla aika haastavaa. Hän otti poikansa lempimopin jonka tämä oli tyhmästi mennyt pelastamaan henkensä uhalla, ja nyt kun sitä mietti, niin se saattoi olla syy Chathan nykyiseen tilaan. ”Voi sinun kanssasi. Mennään sitten.” Mies sanoi tukien itseään mopilla saadakseen tuettua Chathaa, jotta he pääsisivät sairasteltalle.

Teltalla oli jonkin verran ruuhkaa, kun he saapuivat. Kaikki sairasteltalla olijat vaikuttivat niiltä, jotka jo lähtöön olivat olleet aika heikossa kunnossa, mutta yllättäen Asar huomasi myös urumiyalaisen soturiprinsessan, joka nyt ei ainakaan vaikuttanut mitenkään heikolta. Asar auttoi Chathan kuitenkin istumaan, kun löysi vapaan paikan ja jäi odottamaan. Parantajilla oli varmasti nyt kädet täynnä työtä, teltassa hääri muutamia, sillä neiti Galena ei mitenkään olisi selvinnyt tästä yksin.

DORIAN

Olisihan se pitänyt arvata, ettei Dehrah heitä näin helpolla olisi päästänyt. Dorian oli kiertänyt mustaa järveä jonkin matkaa, mutta yhtä saastuneelta ja kuolleelta se näytti ja kaikki järven ympäristössä myös. Tämä vaikutti taas sen verran noitahommilta, ettei hänen asiantuntijuudestaan ollut kauheasti apua, joten hän luovutti ja lähti takaisin leirille, vain tajutakseen, että tämä saastaisuus alkoi levitä jo ihmisiin. Useita oli sairastunut yön aikana, vaikka leiri oli pystytetty ihan hyvän matkan päähän kuolemanjärvestä. Dorian kuuli omalta teltalta surkeaa valitusta ja pahinta odottaen, lähti tarkastamaan prinssi Godofrédon tilannetta. Kun hän pääsi teltalle, prinssi ryömikin ulos kurjana ja valitteli jotakin, kunnes törmäsi melkein Dorianin jälkoihin (?). ”Teidän korkeutenne, mitä ihmettä te oikein puuhaatte?” Dorian kysyi rauhallisesti saadakseen prinssin huomion puoleensa.

PESTVA

Leirielämä alkoi käydä Pestvalle kovin vaikeaksi. Hän kaipasi kotiansa ja tuttuja, hiljaisia metsiään. Toveriensa nukkuessa yöllä rauhatonta untaan hän hiippaili ääntä päästämättä pois, jonnekin vain.

Ulkona haisi yhä vieraalta ja lämpimältä, mutta Pestvan mieli kävi niin ylikierroksilla että sekin oli parempi kuin viettää aikaa leirissä ja mahdollisesti vahingossa räjähtää jollekulle joka epähuomiossa tönäisee häntä aamiaisella. Hän hölkkäsi eteenpäin, kunnes hetken päästä tajusi juoksevansa niin kovaa kuin jaloista pääsi. Pestva sulki silmänsä juostessaan luottaen maan tuntuun jalkojensa alla, mutta hänen epäonnekseen vieras maa oli petollinen ja hän kompastui epämääräiseen kuoppaan. Pehmeä ja lämmin maa pöllähti Pestvan kaatuessa nostattaen pienen tomupilven. Pestva kääntyi selälleen ja voivotteli itsekseen pientä ruhjetta jonka sai kaatumisesta kyynärpäähänsä. Pölyn laskeuduttua hän katsoi ylös taivaalle ja alkoi itkemään kuin pieni poika. Taivaalla näkyivät kaikki hänelle tutut tähtikuviot - Äidin Puurokattila, Karhun Pesä, Metsästäjä Kauriin Perässä, kaikki nimet hänen omakeksimiään. Pestva itki itsensä maassa maaten levottomaan uneen.

Mahassa kierähti oudosti, ja Pestva heräsi oksennuksen purkautuessa hänen sieraimistaan ja suustaan. Silmissä näkyi vain mustaa vaikka silmät olivat selällään. Hän sai juuri ja juuri käännyttyä sivulleen ettei tukehtuisi omaan sairaaseen eritteeseensä. Koko keho täristen hän yritti ottaa maasta tukea mutta kädet eivät totelleet, ja hän jäi makaamaan oksennukseensa. Hän huusi apua, mutta suusta kuului vain korinaa.

GODOFRÉDO

Dorian näytti kaiken kuoleman keskellä niin pitkältä ja majesteettiselta. Petturi, hänkin! Miten hän kehtasi olla majesteettisempi kuin Suuri ja Mahtava Godofrédo! Kakistellen ja ympärilleen pälyillen Godofrédo yritti keksiä Dorianin kysymykseen jotain fiksua ja mielekästä vastausta, mutta hänellä ei ollut sellaista.

"Voi, Dorian!" hän parautti ilmoille. "Meidät on hylätty, hylätty Me sanomme! Ei ole ketään joka välittäisi Meidän kivustamme, kaikki vain säntäilevät ohitsemme kiinnittämättä vähääkään huomiota Meidän kärsimykseemme! Voi Dorian...." Godofrédo alkoi nyyhkyttämään tarrautuen Dorianin jalkaan. "Sano ettei se ole totta! Sano, että Meistä välitetään yhä!"

CAINE

Caine havahtui hereille, kun tunsi jonkun alkavan liikehtiä vierellä. Hän yritti kääntää kylkeä, mutta sitten hänellä oli niin huono olo, että hänen oli pakko herätä. Hieman häntä huimasi, kun hän nousi istumaan, joten hän ei riskeerannut mitään ja vain konttasi tyhjästä teltasta ulos, vaikkei hän tässä kohtaa kiinnittänyt huomiota siihen, että oli yksin. Hyvä kun hän oli päässyt teltasta ulos, niin hän oksensi teltan nurkalle saman tien. Mitähän siinä eilisessä iltapalassa oli oikein ollut, vatsaa väänsi niin ikävästi. Hän palasi teltalle ja alkoi kovaan ääneen päivitellä, miten hänen vatsansa ei yhtään kestänyt tätä dehrahilaisten matkamuonaa, mutta sitten hän huomasi, ettei Inaria ja Pestvaa kumpaakaan näkynyt. ”Mokomat!” Hän tuhahti, kaivoi vesileilin ja huuhtoi suunsa ja joi sitten vettä, joka olisi voinut olla viileämpääkin, mutta teki tämäkin ihan hyvää.

Kun heikotus alkoi hiukan helpottaa, Caine veti vaatteita niskaan ja poistui teltasta katsomaan ympärilleen, että mitä siellä oikein meluttiin. Onneksi hän oli oksentanut vähän sivuun, niin hän ei heti astunut omaan oksennukseensa. Ulkona oli kauhea hälinä, ihmisiä kulki sinne tänne ja osaa talutettiin kohti sairastelttaa. ”Mitä kummaa?” Caine pohti ääneen, mutta sitten hän kuuli heikosti itkua ja jotain epämääräistä korinaa. Se kuulosti sen verran huolestuttavalta, että Caine lähti ääntä kohti, mutta äänet lakkasivat jossain kohtaa. ”Huhuu! Onks siel joku!?” Caine huhuili, mutta alkoi epäillä, että oli kuullut itse väärin. Ehkä oli parempi palata vain takaisin kyselemään, mihin Inar ja Pestva olivat kadonneet.

IMPERIA

Imperia oli herännyt hälyyn ulkona vain hieman Galenan jälkeen, ja hän oli juuri saanut kaikki tarpeensa mukaansa, kun Galena lähti ulos. Imperia vilkaisi nukkuvia prinsessoja, päättäen jättää kummankin rauhaan, ennen kuin itse lähti parantajan perään. Nainen ei kuitenkaan ehtinyt ulos asti, sillä tuli vilkaisseeksi teltan välitilassa nukkuvaa Oscaria.
”Kautta Kaikkivaltiaan”, hän ähkäisi huolissaan, kun kiirehti miehen luo. Ensisilmäykseltä mies näytti nukkuvan, mutta kun hän pääsi lähemmäs, oli selkeää, ettei mies todellakaan ollut hyvässä kunnossa. Imperia kävi polvilleen miehen vierelle ja nosti kätensä tämän otsalle, toisen omalle otsalleen.
”Sir Oscar, kuuletteko te minua?”, nainen kysyi huolissaan tuntiessaan, miten miehen otsa hohkasi lämpöä.
”Ei hätää, ystävä hyvä, kyllä tämä tästä…”, Imperia henkäisi hiljaa, ennen kuin nousi ylös ja lähti hakemaan laukustaan kulhoa, liinaa ja vesileiliä. Hänen kaivaessaan tavaroitaan hän sivuutti prinsessa Hortencia, joka heräsi ääniin.

”Neiti… Imperia? Mitä nyt? Onko jotain sattunut?”, Hortencia kysyi noustessaan huolissaan istumaan. Imperia nosti katseensa yllättyneenä tyttöön, miettien hetken, ennen kuin puhui.
”Teidän Korkeutenne, pysykää rauhallisena. Voitteko tehdä niin?”, maagi kysyi. Prinsessa selkeästi huolestui vain enemmän, mutta hetken päästä nyökkäsi varovaisesti.
”Kiitos. Sir Oscar on sairas. Autatteko minua? Minun on laskettava hänen kuumettaan, ennen kuin voimme viedä hänet sairastelttaan Galenan luo”, Imperia yritti puhua rauhallisesti. Ahdistus, pelko ja huoli maalasivat prinsessa Hortencian kasvot ja tyttö oli hetkessä ylhäällä, kiirehtien hänen perässään Oscarin luo.

”Älkää koskeko häneen, Teidän Korkeutenne! Pyydän, pitäkää tätä”, nainen varoitti, ojentaen vesileilin tytölle, joka otti sen vapiseviin käsiinsä. Imperia asetti verikiven sekä pienen määrän suolaa kulhoon, tiputtaen päälle muutaman pisaran kuuvettä, ennen kuin pyysi Hortenciaa kaatamaan kulhoon vettä.
”Laittakaa nämä liinat kulhoon”, hän pyysi, ennen kuin alkoi itse valmistella loitsua, joka auttaisi kalsedonia helpottamaan hieman Sir Oscarin oloa. Oli parempi antaa Hortencialle jotain tekemistä, ettei tyttö keskittyisi hänen magiaansa ja siihen, että hän käytti sitä tuohon miesparkaan. Ei hän kykenisi miestä parantamaan, ei ilman rohtoja, mutta hän voisi saada miehen siihen kuntoon, että tämä saataisiin sairastupaan.
”Puristakaa liinoista vettä ja asettakaa ne hänen otsalleen ja kaulalleen. Sen pitäisi laskea kuumetta hieman. Ei ole mitään hätää”, nainen lupaili niin rauhallisesti, kuin kykeni. Hortencia oli selkeästi kauhuissaan, eikä pysähtynyt edes kyseenalaistamaan maagin ohjeita tai mitä tämä teki kivien kanssa.

Imperia odotti, että liinat saatiin Oscarin iholle, ennen kuin hän pyysi Hortenciaa varmistamaan, että Marcella oli kunnossa. Oli hankalaa saada tyttö suostumaan, mutta lopulta prinsessa nousi ylös ja lähti katsomaan, ettei Marcellakin ollut sairas. Imperia huuhteli kätensä kuuvedessä ja otti kalsedonin omaansa, ottaen Oscarin kädestä kiinni niin, että kalsedoni kosketti heidän kämmeniään.
”Armas Luoja, lainaa minulle voimaasi, anna minun auttaa kärsivää”, Imperia kuiski ja sulki silmänsä, mumisten toisinaan epäselviä loitsuja, sanoja ja rukouksia, yrittäen kanavoida kalsedonin ja verikiven voimaa helpottaakseen miesparan oloa.

DORIAN

Dorian odotti, hän oli tottunut odottamaan. Prinssillä yleensä vei aikaa, ennen kuin yksinkertaisetkin kysymykset tavoittivat hänen ymmärryksensä ja vastauksen saaminen kesti vieläkin kauemmin, ja tämä oli jo aika haastava kysymys, joten Dorian ei odottanut saavansa vastausta heti. Lopulta aikuinen prinssi alkoi parkua, miten hänet oli hylätty ja kukaan ei välittänyt hänen kivustaan ja kärsimyksistään. Dorian veti syvään henkeä samalla, kun prinssi takertui hänen jalkaansa roikkumaan ja surkutteli itseään. Hän sai nähdä oikeasti vaivaa, ettei pahentaisi tilannetta. ”Tiedätte, että olen täällä teitä varten. Myönnän, että olen joutunut laiminlyömään velvollisuuksiani teitä kohtaan, mutta se ei johdu teistä. Tämä sotajoukko, jossa olemme, on niin amatöörimäistä, että olen joutunut ottamaan siitä ohjat. Enkä siksi ole voinut vahtia rinnallanne niin täysin, kuin minun olisi pitänyt. Mutta se muuttuu. Heti kun saamme täällä kaiken kuntoon, lähdemme takaisin kotiin Nierdalesiin. Nouskaahan ylös prinssi.” Dorian sanoi niin rauhallisesti, kuin kykeni. Onneksi hän oli nukkunut aika hyvin, joten hänen hermonsa eivät olleet niin kireällä, mitä koko Dehrahin reissun olivat olleet.

Dorian kumartui ja tarttui prinssiä harteista auttaakseen tämän seisomaan (?). ”Oletteko loukkaantuneet?” Hän kysyi ja katsoi tarkasti prinssiä, joka näytti lähinnä sotkuiselta, ei vahingoittuneelta. Mutta täällä oli tekeillä jotakin pahaa muutenkin, joten parempi varmistaa, jos prinssikin oli sairastunut jotenkin tuon saastaisen lammen takia.

NEFERA

Herätessään Nefera tunsi olevansa vielä väsyneempi, kuin oli ollut yöllä nukkumaan mennessään. Myrkyn toinen elementtiase, joka hänen vastuulleen oli sysätty, lojui siellä mihin hän sen oli jättänytkin. Nimittäin kaukaisimmassa nurkassa, johon hän sen hyvällä omatunnolla saattoi asettaa. Hän inhosi sitä. Hän ei voinut sietää sitä, eikä Nefera tiennyt johtuiko se elementistä vai vain hänen omasta inhostaan Dehrahia kohtaan, mutta häntä inhotti koskea koko kapineeseen. Pelkkä aseen katsominen sai kylmät väreet nousemaan hänen selkäänsä, eikä Nefera siksi edes vilkaissut siihen, kun nousi istumaan. Asar ja Chatha olivat poissa… Nefera ei ollut varma, oliko kuullut kaksikon lähtevän, ja yksin herätessään häntä alkoi ahdistaa. Nuorukainen ei ollut vieläkään hyvä yksin, ja hän nousi kiireesti ylös ja kompuroi ulos teltasta.

Ulkona odotti kaaos – joka puolella oli hälinää ja ihmisiä ryntäili sinne tänne, moni näytti huonovointiselta ja ympäristö haisi voimakkaammin, kuin edellisenä yönä. Syy tähän kaikkeen näytti olevan järvi, joka oli korvannut Alhanairin, ja joka nyt oli musta ja synkkä ja lemusi, ihme ettei se kuplinut ja höyrynnyt. Neferan vatsaa alkoi vääntää ja hän nosti käden suunsa ja nenänsä eteen, irvistäen inhosta. Mitä oikein oli tapahtunut? Missä Chatha ja Asar olivat? Hetken Nefera katseli ympärilleen orpona, ennen kuin tuli siihen tulokseen, etteivät muut olleet lähteneet ilman häntä. Se olisi helpottanut, mikäli ympärillä ei olisi ollut kauhea määrä sairaita ihmisiä ja kuvottavaa löyhkää. Häntä inhotti myrkkyjärvi jopa enemmän, kuin elementtiase, ja hetken mietittyään Nefera päätti vastahakoisesti hakea miekan mukaansa, ennen kuin lähti etsimään muita. Ehkä siitä olisi jotain hyötyä… tai olisi ollut, jos hän olisi sitä kyennyt käyttämään.

PESTVA

Päässä suhisevan humun läpi Pestva oli kuulevinaan tutun äänen. Hän yritti raottaa silmiään, mutta koko maailma tuntui olevan kuin veden alla. Ympärillä aaltoili ja äänet kuuluivat kuin syvältä luolasta. Pestva kohotti hieman päätään nähdessään jossain kaukaa unenomaisen vilahduksen ystävästään ja hätääntyi kun tämä kääntyikin pois(?).

"CAIIIIIN---", hän sai rääkäistyä ennen kuin lysähti taas maahan, poski yhä lämmintä oksennusta vasten. Kaikkiin paikkoihin sattui, jopa niihin joiden Pestva ei edes tiennyt olevan olemassa.

CAINE

Caine oli jo palaamassa, kun kuuli Pestvan äänen huutavan häntä. Caine kääntyi salamana ja lähti juoksemaan ääntä kohti ja… kompastui maassa pötköttävään Pestva-parkaan. Äheltäen ylös pölyisestä ja kuolleesta heinikosta, Caine kääntyi hädissään Pestvaan päin. ”Mikä hätän? käviks sellanen iso kissa sun kimppuun?” Caine kauhistui, mutta verta ei kyllä näkynyt missään ja kai iso kissa olisi syönyt Pestvan, joten joku muu hänellä oli hätänä. ”Okei, ei hätää… ei mitään hätää… Mää autan sut pystyyn nii etitään Galena. Galena osaa auttaa!” Caine rauhoitteli Pestvaa, ja itseään. ”Se eilinen iltapalapöperö oli selväti pilalla, mut sen ei pitäs olla vakavaa. Mää olin kans vähä huonona ku heärsin, mut nyt on jo parempi. Kyl sääki kuntoon tuut.” Caine sanoi ja yritti aika vaivalloisesti saada Pestvaa ylös ja raahattua takaisin leiriin.

MARCELLA

Marcella oli nukkunut yllättävän hyvin, ajatus siitä, että he pääsisivät pois Dehrahista, oli huojentava. Siltikin, vaikka he suuntasivatkin kohti Nierdalesia seuraavaksi. Marcella ei vain osannut kuvitella, että Nierdales, tai mikään muukaan, voisi olla Dehrahia pahempi paikka. Hän havahtui hereille vähitellen vasta, kun teltassa alettiin heräillä muuten. Hän kuuli keskustelua ja kun hän avasi silmänsä ja nousi hiukan ylös makuusijaltaan, hän näki Hortencian, jonka kasvot olivat huolesta kalpeat. ”Mitä nyt on tapahtunut? Mikä hätänä?” Marcella kysyi ja alkoi itsekin huolestua, vaikkei tiennyt edes syytä siihen. Ulkoa kuului jotain hälinää kyllä, muttei mitään eiliseen taisteluun verrattavaa.

HORTENCIA

Hortencian sydän olisi voinut pakahtua huolesta ja toivottomuuden tunteesta, mutta hän viivytteli. Alitajuisesti hän tiesi, ettei halunnut palata Imperian ja Oscarin luo, ei vielä. Mutta hän yritti kaikkensa olla ajattelematta syytä sille. Hortencia vei katseensa Marcellaan ja asteli lähemmäs, yrittäen hymyillä rauhoittavasti.
”Älä huoli, Marcella. Miten voit? Imperia pyysi minua varmistamaan, että olet… terve”, Hortencia kysyi ensitöikseen, kun kävi Marcellan vierelle. Hän tiesi, ettei osannut peittää huoltaan, ja lopulta huokaisi väristen.
”Oscar… on sairas. En tiedä miksi. Imperia on hänen kanssaan, ja hän pyysi minua tarkistamaan vointisi”, nainen lopulta kertoi. Hänen sydämensä tuntui niin raskaalta, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän tahtoi palata Oscarin vierelle, mutta hänen oli parempi pysyä hetki kauempana maagista… Hortencia ei halunnut ajatella asiaa.
”Minulla on kaikki hyvin, joten älä huolehdi. Viemme Oscarin parantajan luo heti, kun voimme”, hän lupasi, yrittäen olla rohkea. Hortencia ei tiennyt, mitä ulkona tapahtui, eikä välttämättä välittänytkään tietää.

GALENA

Tilanne alkoi mennä vakavaksi, ilmeisesti saastunut järvi oli aiheuttanut ihmisten sairastumisen. Galena pyrki parhaansa mukaan helpottamaan ihmisten tuskia, mutta heidät pitäisi siirtää pian kauemmas järvestä. Ja järven tilanne pitäisi tutkia, jos myrkky leviäisi sieltä, se voisi kohta peittää koko Dehrahin alleen ja mikä pahinta, levitä muihinkin kuningaskuntiin. Galena ei oikein ollut osannut varautua tällaisiin kirouksen jälkioireisiin ja nyt hän ei oikein päässyt tutkimaan ongelman lähdettä, koska hän oli niin kiinni sairasteltalla. Teltalla, josta alkaisi pian loppua tila kesken.

Galena siirtyi prinsessa Inarin luokse, joka vaikutti olevan heikosta kunnosta huolimatta vielä sen verran tajuissaan, että pysyi jotenkin tilanteen tasalla. ”Voisitko kuvailla oloasi minulle? Se helpottaisi paljon taudinkuvan kartoitusta. Suurin osa täällä on niin heikossa kunnossa, etten ole oikein voinut saada täyttä kuvaa.” Galena kysyi samalla kun alkoi tarkastaa prinsessan pulssia ja lämpöä. ”Olivatko muut teltassasi ihan kunnossa?” Galena kysyi sitten, koska prinssi Cainea ei näkynyt eikä prinsessan henkivartijaystävää. Oli aika oleellista tietää, ketkä olivat sairastuneet ja ketkä eivät, sillä Galena ei tuntenut itse oloaan mitenkään epätavallisen huonoksi. Toki noin pimeän magian saastuttaman järven lähellä oleskelu teki pahaa, mutta jos muihin vertasi, hänellä ei ollut mitään hätää.

INAR

Inar odotti vuoroaan, kävely oli ollut raskasta, mutta hän ymmärsi teltalla olevansa paremmassa kunnossa, kuin moni muu. Hän vilkaisi hieman Chathan ja tämän isän suuntaan, kun kaksikko saapui teltalle, ja tarkkaillessaan Chathaa hän alkoi epäillä. Hän ei ollut kyennyt ajattelemaan asiaa tarkemmin, mutta nyt hän alkoi tosissaan pohtia, johtuiko tämä kaikki kirouksesta. Chatha oli todella huonona, ja Inar muisti kyllä, miten oli joutunut pelastamaan Chathan linnalla.

Inarin ajatukset katkesivat, kun Galena saapui hänen luokseen. Nainen palautti huomionsa parantajaan ja nyökkäsi vaivalloisesti tämän kysymykselle.
”Kuin kuumetta, se on kai lähinnä tätä. Kun heräsin, pääni painoi kuin lyijy. Lihakset ovat herkät, kuin olisi jäänyt hevosen alle ja kaikki tuntuu raskaalta, kuin painaisin… kaksin verroin tavallisesta”, Inar kertoi, joutuen keskittymään lauseiden muodostamiseen huomattavasti tavallista enemmän.
”Nyt se on helpottanut hieman, kun olen tottunut tunteeseen, mutta päänsärky ei hellitä”, nainen jatkoi. Hänen mieleensä muistui aivan ensimmäinen kokous, ja se, miten se kurja ihmisen irvikuva oli selittänyt isänsä mädäntyvän ja tämän käsien irtoavan.
"Caine... nukkui, ehkä. En nähnyt oikein kunnolla. Pestva ei ollut teltassa", Inar yritti muistella, vaikka se olikin hyvin vaikeaa.

GALENA

Galena nyökkäili Inarin vastauksille. ”Selvä, annan sinulle rohtoa, joka laskee kuumetta ja helpottaa kipua. Tämä ei vaikuta hengenvaaralliselta, mutta kerro heti, jos oireet pahenevat.” Galena sanoi ja alkoi sekoittaa yrttejä kuumaan veteen, joka oli tuotu kaukaa Dehrahista. Galena ei Dehrahissa uskaltanut käyttää vettä etenkään sairaidenhoitoon, maa oli liian pahasti saastunut. Hän nyökkäsi Inarille, kun hän kertoi telttatovereidensa tilanteen. ”Kiitos, lähetän jonkun katsomaan, että siellä on kaikki hyvin. Tässä, juo se ja sitten lepäät.” Galena sanoi ojentaessaan kuppia nuorelle naiselle. Hänen teoriansa siitä, että tauti tarttui heikkoihin ja nälkiintyneisiin dehrahilaisiin meni nurin, sillä Inar ei todellakaan ollut heikko ja nälkiintynyt.