GILDOMERA osa 1 luku 2

DIYA

Diyan katse muuttui astetta hämmentyneemmäksi, ehkä jopa kysyväksi. Ihan pieni häivähdys saattoi olla kyseenalaistavakin, koska Diyalla meni alkuun ohi, kun Nefera vain ilmoitti miehen omistavan kohta enemmänkin. Omaisuus ei kuitenkaan lisääntynyt noin vain. Ei ainakaan, jos asui Dehrahissa. Jos oli köyhä, kuoli köyhänä. Tai niin isä ainakin oli hänelle kertonut monta kertaa. Sitä oli mitä oli ja sen kanssa joko oppi elämään tai ei. Toki isä oli yksinkertainen mies, mutta aika yksinkertainen oli Diyakin.

Kumma hämmennys hävelveni miehen kasvoilta hyvinkin nopeasti, kun nuorempi jatkoi, ettei tehnyt Dakarain vaatteilla mitään. Kysyvä se silti oli ja hänen teki mieli kysyä ääneen miksi. Ei siis siksi, että Neferan itsensä pitäisi jotenkin pukeutua samoihin vaatteisiin kuin prinssi, mutta Neferahan voisi myydä ne. Kai ne nyt aika arvokkaat olivat, kerta ne oli kruununprinssin vaatteet? Tai siis… entisen sellaisen… Dakaraihan oli edelleenkin orja, eikö? No sama se, Dakarai ei olisi hänen vaivansa eikä muidenkaan, koska hän jäisi Dehrahiin.

Käsky kävi kuitenkin eikä Diya sitä kyseenalaistanut, vaan lähti seuraamaan toista eräälle, todennäköisesti Neferan, teltalle. ”Seeelvä”, hän vastasi, vaikkei ollut varma mitä odotti. Joku oletus hänellä oli, mutta ei kai se sitä ollut, mitä hän ajatteli? Toisaalta, mitä muutakaan? Sisään hän ei kuitenkaan tunkenut, vaan jäi odottamaan Neferaa teltan edustalle.

Neferan palattua tämä ojensi Diyalle hakemiaan asioita, vaatteita ja jotain tavaroita. ”Oikeesti? Ei kun anteeksi… Oletteko tosissanne? Annatteko kaiken tämän minulle? Noin vain?” Diya hämmentyi niin, että unohti alkuun puhuvansa kuin mikäkin junttiköyhäläinen. Hän ei ollut ikinä edes koskettanut mitään noin silkkisen tuntuista vaatetta, saati omistanut ja nyt Nefera vain tyrkytti ne hänelle. Diya ei kieltäytynyt vaan otti ne vastaan silti. Hän ei tosin uskonut tilannetta todeksi ja oli siksi niin hämmentynyt. ”Kiitos”, mies sai silti suustaan, vaikka hämmennys olikin silminnähtävä.

NEFERA

Kuten kuka tahansa itseään arvostava köyhä, Diya osasi selkeästi olla kiitollinen hänen ylellisestä lahjastaan. Nefera hymyili hieman, edelleen hieman koppavasti, kun toinen varmisteli ennen kiitostaan, ja vaikutti vain kaikin puolin hämmentyneeltä. Köyhät olivat niin nöyriä, minkä ihmeen takia hän olisi halunnut palvelijansa näyttävän... no, miltä mies nyt näytti!
"Dakarai tuskin saa mitään hyvää aikaiseksi elämänsä aikana, joten jonkun se pitää tehdä hänen puolestaan. Ole hyvä vain", hän vastasi. Hänen makunsa oli hienostuneempi ja hän oli tarkka väreistä, mutta olivathan vaatteet silti laadukkaita.

"Sitä paitsi, et sinä voi olla palveluksessani ja näyttää köyhältä. Sinä olet nyt henkivartija, ja palvelija, mitä minustakin ajateltaisiin!", Nefera kuitenkin lisäsi pian perään. Hänellä kuitenkin oli edes jotain omaa omaisuuttaan mukana, ja loput Dakarain tavaroista, jotka hän oli takavarikoinut. Hänen pitäisi joka tapauksessa ostaa itselleen uusia vaatteita, kun he pääsisivät joskus ihmisten ilmoille. Kyllä hänellä oli varaa jakaa edes jotain toiselle, hänet oli kasvatettu tarkaksi ja olemaan ylpeä. Ei hän voisi olla ylpeä, jos kulkisi jonkun resupekan kanssa.

DIYA

Diya ei voinut vieläkään uskoa, että hänelle kukaan koskaan ojentaisi mitään vastaavaa. Ajatuksena oli varsin outoa pukeutua johonkin noinkin ylevään ja vaatteita vaikutti olevan tyrkyllä kokonaisuudessaan enemmän kuin hän ikinä oli tähän mennessä omistanut. Vaihtovaatteita ei ollut nimeksikään. Muutama toki. Ei hänkään ihan niin parka ollut, etteikö omistaisi omasta takaa yhtään mitään, mutta vanhat vaatteet menisivät tiskiräteistä näiden rinnalla. Mutta olivatko Dakarain hienostovaatteet käytännöllisiä sotaretkellä? Diya saattoi olla asiasta toista mieltä, mutta ei hän ollut käynyt vaatteita vielä läpi. Saattoi sieltä tulla vastaan yllätyksiäkin… toivottavasti positiivisia sellaisia. Mutta oli Neferan ele siitä huolimatta ollut mukava yllätys. Siis se, että tätä kiinnosti henkivartijansa tai palvelijansa… mikä Diya nyt ikinä olikaan viralliselta nimitykseltään… ja millaisissa vaatteissa hän kulki. Toki Diya oli tottunut omiin vaatteisiinsa, joten muutos tulisi olemaan outo, mutta hän piti itseään mukautuvana persoonana, joten varmasti hän siihenkin oppisi.

”Niin, en voi olla eri mieltä Dakarain suhteen. En häntä kauaa ole tuntenut, mutta sen mitä olen, ehkä ihmettä hänen kohdallaan on turha odottaa”, Diya totesi näyttäen edelleen hämmentyneeltä, mutta kiitolliselta. Mutta ilmeisesti Nefera ei ehkä olisikaan niin toivoton tapaus. Mies oli jo nyt yllättynyt, kun rikas jakoi huono-osaiselle omistaan eikä vaatinut edes mitään siitä takaisin, sillä Nefera olisi varmasti ex-prinssin vaatteista rahallisesti hyötynyt, jos ei muuten, mutta hän antoikin ne vain surutta hänelle.

Nuoremman todelliset perät Diyan vaatettamisesta selvisi toki hyvin nopeasti, mutta Diya halusi uskoa, että ehkä Neferaa silti myös kiinnosti. Ja jos ei oikeasti, Diya voisi ainakin leikkiä niin, sillä Nefera ei ollut suoraan kuitenkaan sanonut, että häpesi kulkea köyhän kanssa. Saattoi se ehkä rivien välistä olla luettavissa, mutta Diya kieltäytyi miettimästä asiaa niin tarkasti. ”Aivan, mutta olen silti kiitollinen Teille. En ole ikinä koskettanut mitään näin pehmeää materiaalia”, Diya kiitteli Neferaa loppulauseen ollessa enemminkin vain hänen ääneen toteamus, mutta hän ei ehkä ikinä päässyt sen yli, että kankaita oli oikeasti niin paljon erilaisia ja paljon värikkäämpi kuin mitä hänen vaatteensa koskaan olivat olleet! Neferalle se nyt ei mikään uusi maailman ihme olisi, joten hänestä varmasti oli typerää, miten niinkin arkinen asia kuin vaate oli Diyalle kuin mikäkin ihme. Hän saattoi osin olla jopa liikuttunut.

MARCELLA

Marcella oli aivan voipunut, hän oli käyttänyt Ruusuruoskaa enemmän kuin vielä koskaan ja täysin uudella tavalla. Onneksi neiti Galenalla oli joitain hänen kaipaamiensa kasvien siemeniä, ne auttoivat asiaa. Hän oli laittanut mustan ja kuivuneen maan kukkimaan järven ympärillä kukkimaan täyteen kevättaskuruohoa ja keltasinappia. Hän peitti kuvottavan mustan lammen pinnan lumpeilla ja klipukoilla, niiden välissä kiemurteli vesileinikkirihmastoja, pohjaa peittivät vesitähdet ja rannalle kohosi korkeita iiriksiä. Kasvit imivät itseensä myrkkyä järvestä, niiden lehdet ja kukat muuttuivat luonnottoman tummiksi, ja Marcella tunsi voivansa pahoin pakottaessaan kasveja kasvamaan moisessa ympäristössä.

Marcella kasvatti lammen lähistöllä ja sitä pidemmälle nuoria jalopähkinäpuita ja lehtikuusia. Hän nostatti maasta erilaisia sieniä hajottamaan myrkyttyneitä puita ja leviämään kaikkialle ympäristöön. Työ oli valtava ja raskas, eikä Marcella onnistunut luomaan taikapuutarhaansa kuin sille kohdin lammen rantaa, jolla he itse olivat. Hyvällä tuurilla, ajan myötä kasvit leviäisivät muualle ja puhdistaisivat myrkyllisen maan ja veden ja ilman. Nyt hän ei pystynyt enää enempään, hän oli aivan loppu suuresta ponnistuksesta, jonka myrkkylampea vastaan taistelu oli vaatinut. Mutta toivottavasti sairastuneet toipuisivat ja he pääsisivät jatkamaan matkaansa. Marcella ei halunnut jäädä tähän kuolleeseen maahan enää yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko.

CAINE

Se päivä oli varmasti ollut yksi Dehrahin raskaimpia päiviä, vaikka vihollinen oli voitettu ja kaiken olisi pitänyt olla hyvin. Sairastuneita oli kuitenkin paljon ja heidän hoitamisensa piti parantajat kiireisinä. Ne, jotka olivat riittävän hyvässä kunnossa, jouduttiin siirtämään pois, joten pakkaamisessa ja kärryjen lastaamisessa meni sitten mukavasti kaikkien niiden aika, jotka pysyivät tolpillaan. Imperia ja Marcella olivat tehneet parhaansa helpottaakseen tilannetta ja Caine oli oikeasti aika vaikuttunut Marcellan suorituksesta. Hän oli saanut sen käsityksen, ettei prinsessa juuri osannut kuin kasvattaa taikakukkia, mutta hän taikoi tyhjästä lähes metsän sinne, missä ennen oli kasvanut vain heinää. Ja ilmeisesti kasvit imivät myrkyn itseensä, jotta se ei leviäsi järveltä pidemmälle, mikä oli tosi nokkelaa, ei Caine moista olisi keksinyt itse.

Cainea ihmetytti vain yksi asia: Miksei Daksu taaskaan ollut tehnyt mitään? Hänen elementtinsä oli MYRKKY, hänellä oli ase, joka olisi ehkä voinut auttaa, ei Caine muistanut kykenikö se vain myrkyttämään. Ehkä siitä oli puhuttu edellisiltana, kun Daksu päästettiin siitä jostain virasta, mutta hän oli itse keskittynyt ihan muuhun, eikä ollut kunnolla kuunnellut. Ehkä Daksu ei voinut tehdä enää viikatteellaan mitään, jos sille oltiin tehty jotain, ettei hän mokailisi sen kanssa enää. Kai se kävi järkeen, ettei tämä siksi auttanut omaa maataan vaivaavassa myrkkyongelmassa, ja Daksulla oli erikoinen käsitys muutenkin muiden auttamisesta.

Väsyneinä he olivat menneet nukkumaan ja onneksi seuraavana aamuna tilanne oli paljon parempi, sairaat olivat toipuneet sen verran, että heidät voitiin siirtää ja heidän oma joukkonsa pääsi jatkamaan matkaa. Lähtövalmisteluiden keskeltä Caine muisti tärkeän asian, ja lähti etsimään Dakaraita. Jos tämä ei enää tulisi heidän mukaansa, välit pitäisi selvittää nyt! Hän etsi Daksun käsiinsä ja vei hänet järven luo muka sopimaan asioita, ja heti kun tilaisuus koitti, Caine tyrkkäsi Daksun järveen (?). ”Oho, mut hei, se oli vaan vahinko ja vahinkojahan sattuu kaikille!” Caine sanoi Daksun pärskiessä haisevassa mustassa vedessä mustuneiden lumpeenkukkien seassa. ”Nyt me ollaan tasoissa! Pärjäile Daksu!” Caine sanoi ja lähti tyytyväisenä jatkamaan lähtövalmisteluja täysin unohtaen sen seikan, että järvi oli todennäköisesti yhä aika epäterveellinen paikka uida.