GILDOMERA osa 1 luku 2

DAKARAI

Dakarai nousi mielihyvin käskyn käytyä, sillä maa otti hänen polviinsa ikävästi, vaikka se olikin hänen ongelmistaan mitättömin. Dakarai käänsi katseensa Neferaan. Dakarai odotti kohteliaasti hiljaa. Hän silti ymmärtäisi, jos matkansa olisi tullut päätökseen. Sekin kävisi Dakaraille, mutta hän uskoi, että tuolla jossain olisi hänellekin parempi paikka. Hän halusi oppia, millaista elämä muualla oli ja hän todella halusi olla… edes kerran… oikeasti hyödyllinen. Dakarai ei uskonut sen tapahtuvan, jos hän jäisi Dehrahiin. Hän valuisi todennäköisesti takaisin vanhaan, vaikkei hän käytännössä voisi ikinä palata entiseen.

Dakarai ei lukenut muita kovinkaan hyvin, mutta silti Dakaraista vaikutti siltä, että Nefera oli ahdistunut. Tai siis, kuka ei olisi? Sota oli ahdistava asia. Lisäksi he kaikki olivat todennäköisesti menettäneet sodassa jotain/jonkun. Ei hän toki osannut sanoa olivatko kaikki sen kokeneet, mutta hän oli kokenut perheensä menetyksen ja niin oli Neferakin. Sen verran hän tiesi.

Sitten Nefera esitti kysymyksen. ”En tiedä tarkoitatteko samaa asiaa, jota ajattelen, Herrani, mutta… oletan syyn olevan se, että olen koko elämäni ollut itsekäs enkä ole pahemmin muita ajatellut enkä muista tai heidän asioistaan välittänyt. Olen kääntänyt aina selkäni kaikille leikkien, ettei asia olisi ongelmani. Kruununperillisenä olisin silti voinu toimia toisin, mutten halunnut. Kohtelette minua näin, koska haluatte minun ymmärtävän millainen kusipää olen ollut”, Dakarai vastasi. Ehkä enemmänkin veikkasi, koska saattoihan Nefera hakea jotain tiettyä asiaa, mutta uskoi vastaamansa olevan yksi syy.

Nefera vaikutti jälleen aika itkuiselta ja viimeksi luolalla Dakarai oli vähät välittänyt. Tällä kertaa hänen katseensa oli myötätuntoinen, vaikkei Nefera todennäköisesti häneltä myötätuntoa kerännytkään. Mutta Dakarai tiesi sen, miltä tuntui menettää perhe ja rakkaita ihmisiä, joten sen tunteen hän ainakin jakoi toisen kanssa. Vastaus alkoi muotoutua myös, mutta asia sen jälkeen alkoi hajota loppua kohden. Hän ei silti edelleenkään ollut varma, miksi Nefera syytti häntä siitä, miten oli menettänyt kaiken. Eikö se kuitenkin johtunut sodasta? Dakarai ei asiaa silti alkanut kyselemään, koska orjat eivät kyselleet. He vain tyytyivät siihen, mitä heille sanottiin, koska se sana oli heidän lakinsa, oli se totuus tai valhe. ”Ymmärrän… Herrani… Teen miten käskette”, Dakarai vastasi, piti katseensa Neferassa ja yritti edelleenkin olla kunnioittava. Hänen oli vaikea silti tyytyä käskyjä vastaanottavan rooliin, mutta kyllähän hän oikeasti tiesi, mitä itse orjilta odotti.

NEFERA

Dakarai osasi edelleen ajatella vain itseään, eikä se yllättänyt Neferaa. Hän tyrskähti itkusta, naurahti terävästi ja epätoivoisena kaikista niistä tunteista sisällään, sekä siitä, että Dakarai kuvitteli hänen tekevän tämän auttaakseen toista. Dakarai puhutteli häntä herranaan, mutta puhui yhä vain itsestään.

”Ei… et sinä ymmärrä”, Nefera sanoi käheästi, kun laski katseensa sivuun Dakaraista. Hän ei kestänyt katsoa toista.
”Et tiedä, millaista se oli. Sinä et ollut siellä, sinä et nähnyt mitä Alhanairille tapahtui, koska sinä lähdit”, hän sanoi hiljaa, nyt hyvin synkästi.
”Me olimme yksin, me emme mahtaneet mitään. Kuningasperhe hylkäsi meidät yrittäessään paeta Viramiriin, kaikkialla oli vain k-kuolemaa ja tuskaa ja lapsien ruumiita ja sitä ku-kuvottavaa hajua… Kukaan ei tiennyt mihin elementtiase oli viety, ja… ja miksei kukaan auttanut meitä, kukaan ei voinut tehdä mitään…” Nefera muisti sen kaiken liian elävästi, hän eli sen kauhun uudestaan joka ikinen yö, eikä hän päässyt pakoon.

”Sinä et voi ikinä ymmärtää, koska sinä… e-et ollut siellä, missä sinun kuului! Kukaan ei ollut! Me… meidät hylättiin, perheesi pakeni ja j-jätti meidät kuolemaan, kuin rotat..!”. Neferan oli vaikea pitää itsensä rauhallisena, kun hän alkoi kyynelehtiä enemmän. Hänen hengityksensä muuttui paniikista pinnalliseksi ja kiivaaksi, kun hän muisti jälleen sen kaiken, sen hädän ja huudot, ja miten isä ja äiti olivat käskeneet Ahhotepia huolehtimaan hänestä. Kaiken sen veren. Hän muisti Khafran ja Tjanefin ruumiit, hän muisti Khafran auki viilletyn vatsan, hän muisti palvelijansa elottoman ruumiin, hän muisti miten Ahhotep oli kuollut auttaessaan hänet pakoon. Nefera kohotti epätoivoisen, syyllistävän ja kyynelistä vellovan katseensa Dakaraihin.

”… J-joten älä… älä sano, että ymmärrät. Et voi ymmärtää, s-sinun kärsimyksesi on omien tekojesi seurausta, etkä… sinä itsekkyydeltäsi näe, että muut kärsivät sinun tekojesi takia enemmän, kuin sinä koskaan..!”, Nefera sanoi niin vakaasti, kuin itkultaan ja värähtelyltään kykeni. Hän ei sietänyt sitä, ettei Dakarai nähnyt ketään muuta, kuin itsensä. Vain sen, miten tämän itse valitsema orjuus oli keino auttaa Dakaraita, vain sen, miten tämän oma perhe oli kuollut pakoyrityksistään huolimatta, vain itsensä, Dakarai, Dakarai, Dakarai. Hän ei voisi ottaa toista mukaansa, jos toinen ei tuntenut tippaakaan syyllisyyttä kaikesta siitä tuskasta, mitä oli typeryyttään ja itsekkyyttään Dehrahille ja kansalleen aiheuttanut.

"M-miten voisin uskoa sinun h-haluavan auttaa yhtäkään kuningaskuntaa tai sen kansaa, kun... et halunnut auttaa edes omaasi?", Nefera kysyi lopulta heikosti ja epätoivoisesti. Dakarain mukaan ottaminen vaatisi häneltä paljon, eikä Nefera tiennyt oliko hänellä tarpeeksi voimia kohdata kaikki se, mitä Dakarai hänelle edusti, joka päivä. Dakarai oli ainoa elossa oleva syyllinen, eikä Nefera tiennyt, oliko hän tarpeeksi vahva auttamaan toista korjaamaan virheensä ja olemaan parempi ihminen. Hän ei tiennyt oliko hän tarpeeksi vahva käymään tämän surun ja vihan läpi joka ikinen päivä, kun Dakarai ylenkatsoi omaa syyllisyyttään siihen, miten sota oli päättynyt Dehrahin osalta.

DAKARAI

Dakarai ei ollut varma mitä Nefera tarkoitti ymmärtämättä olemisella, mutta se selvisi pian. Hän puhui tilanteesta Alhanairissa Dakarain poistumisen jälkeen. Nefera oli oikeassa, ei Dakarai ymmärtänyt, eihän hän ollut paikalla. Mutta pystyi hän silti päättelemään, ettei tilanne helppo ollut.

”Perheeni ei paennut. He jäivät linnaan... ja... k-kuolivat sinne... kirouksen t-takia. Minä olin ainoa, joka poistui. Toimin miten käskettiin. Mutta on totta, etten ollut siellä silloin ja vein viikatteen mukanani. Alhanair jäi hyökkäyksen jalkoihin ja ihmiset joutuivat kokemaan... hirveyksiä. Myönnän, että tilanne saattaisi olla toinen, jos en olisi poistunut vaan jäänyt. Olen pahoillani, vaikka tiedän, ettei se muuta mitään”, Dakarai myönsi hiljaa luoden samalla katseensa maahan. Oikeasti hänen olisi varmasti pitänyt olla kaupunkilaisten tukena, mutta kuka sitten olisi lähtenyt Gilmarin laaksoon? Ja jos hän olisi jäänyt, olisi hänkin todennäköisesti kokenut perheensä kohtalon, vaikka turvatoimet olivat olleet huipussaan. Dakarai oli elossa todennäköisesti vain siksi, koska lähti suorittamaan hänelle annettua tehtävää, jonka senkin oli kussut.

Dakarai yritti pitää itsensä kasassa, sillä ei halunnut antaa tunteilleen valtaa. Orjat olivat vain työkaluja, eivät esimerkiksi vasaratkaan tunteilleet. Joten kasattuaan itsensä, käänsi Dakarai jälleen katsettaan Neferaan, joka puolestaan oli tuntemuksia täynnä.

”Olette oikeassa... en voi ymmärtää kokemuksianne. Ymmärrän silti, miksi vihaat...te minua ja olen pahoillani, että jätin kaikki taakseni ja se aiheutti kärsimystä muille”, Dakarai vastasi katuvana. Hän oli oikeasti pahoillaan, mutta jos hän olisi jäänyt, olisiko lopputulos siltikään toinen? Dakarai epäili, koska vihollisilla oli ollut aika lyömätön ylivoima, kun ruumiit oppivat kävelemään. Jos Dakarai ei olisi poistunut, viikate todennäköisesti olisi vihollisen käsissä. Ongelmat olisivat siinä kohdassa vielä suuremmat. Mutta ei Dakarai voinut kuin teorisoida. Se mikä tehty, oli tehty. Se mikä oli jäänyt tekemättä, oli jäänyt tekemättä.

Loppuun Nefera esitti epätoivoisen kysymyksen. ”Koska sain opetuksen menettämällä oman... perheeni... ja mitä sota voi aiheuttaa myös muille, kuten Teille. Kukaan ei ansaitse sellaista menetystä… Kenenkään ei tulisi kokea vastaavaa. Tähän asti olen ollut vain vaiva muille, mutta haluan… haluan oikeasti kerrankin olla hyödyksi muille kuningaskunnille. Haluan korjata virheeni ja taistella yhteisen tulevaisuuden puolesta”, Dakarai vastasi ollen sanojensa kanssa tosissaan.

NEFERA

Dakarain yrittäessä puolustaa, ettei kuningasperhe ollut lähtenyt, Neferan silmät levisivät epäuskosta ja järkytyksestä. Hänen huuliltaan pääsi tukahtunut naurahdus, kuiva ja kolkko, joka ei viestinyt mitään huvittuneisuutta.
”Se onkin ainoa kunniakas asia, mitä he saivat ikinä aikaiseksi”, Nefera sanoi heikosti, kuin Dakarain puolustelut olisivat iskeneet häneltä ilmat keuhkoista. Dakarain laskiessa katseensa Neferan sisällä leimahti epätoivoinen raivo.
”Katso minuun! Kun m-minä puhun sinulle, sinä katsot minuun! Kun kerron sinulle, miten perheeni kuoli, sinä katsot minuun!”, Nefera yllättäen huusi, niin vakavasti ja vaativasti, että meinasi itsekin säikähtää omaa itsevarmuuttaan.

”Nytkin… näet vain oman perheesi kohtalon ja kehtaat sanoa minulle vastaan. Etkö kuullut mitä sanoin? E-ei… Dakarai, sillä ei ole väliä, pääsivätkö he pakenemaan vai eivät! He eivät edes yrittäneet jäädä auttamaan, se ei ollut i-ikinä heidän suunnitelmansa jäädä auttamaan kansaansa! He yrittivät paeta, ja siitä a-ainoa sopiva rangaistus _on_ kuolema!”, mies älähti, vihan ja epäuskon särähdellessä äänessään, luoden sen soinnusta epätasaisen ja kiihkeän.

Kun Dakarai sanoin, että ymmärsi miksi hän vihasi toista, ja vielä sen jälkeen väitti ymmärsi saaneensa opetuksensa oman perheensä kuolemasta, Nefera naurahti jälleen. Kaikki, mitä Dakarai sanoi, sai hänet vain toivottomaksi ja järkyttyneeksi siitä, miten toinen edes kehtasi puhua hänelle noin. Nauraminen oli ainoa asia, mitä hän kykeni tekemään, niin uskomattomasti toinen kehtasi käyttäytyä.
”Sitten lopetat… tuon kaiken. Vastaan puhumisen, ja selittelyn, alat käyttäytyä kuten orjan kuuluukin, jos kadut tekojasi ja aiot… oppia jotain. Minä en opeta sinulle mitään, minä en tee tätä sinun vuoksesi, ymmärrätkö? Minä en yritä auttaa sinua, minä vihaan sinua ja kärsimyksesi on ainoa oikeus, jonka tulen ikinä saamaan. Jos aiot oppia jotain, se on sinun vastuullasi, ei minun”, Nefera sanoi lopulta heikosti, vieläkään hän ei ollut varma, uskoiko Dakaraita.
”Sinä kärsit nyt tekojesi seuraukset ja joko opit niistä tai et. Jos et, annan muiden tehdä sinulle kuten parhaaksi näkevät. Ymmärrätkö? Minä en pelasta sinua, enkä puolusta sinua, jos toimit minua ja muita vastaan. Sinä tottelet. Jos et, sinua ei säälitä eikä sinulle anneta uusia mahdollisuuksia”, Nefera luetteli, ankara ja periksi antamaton katse lukittuna Dakaraihin.

”Jos ymmärrät, menen puhumaan Varjolle, ja puhun sille sotilaalle joka on antanut minun tulla mukaan. En lupaa, että he antavat sinun tulla mukaan, heillä on kaikki syyt jättää sinut tänne, mutta lupaan yrittää”, Nefera varoitti loppuun. Jos Dakarai ymmärtäisi ja todella ottaisi uuden osansa orjana vakavasti, niin Nefera voisi tehdä edes sen, että menisi puhumaan muille.

BONUS

Neferan ja Dakarain puhuessa Amethyst, joka oli jäänyt hetkeksi katselemaan mitä Telemakhos aikoi puhua prinsessojen kanssa, käveli kaksikon ohi vähän matkan päästä. Hänen kävellessään ohi hän kuuli jälleen, miten Daksu puolusteli itseään viimeiselle ihmiselle koko porukassa, jolla oli mitään myötätuntoa toista kohtaan. Daksun itkiessä omaa perhettään ja miten toinen muka ymmärsi aiheuttaneensa kaikille pahaa, Ame naurahti.
"Tekopyhä", hän nauroi, jos Daksu olisi ymmärtänyt yhtään mitään, niin toinen olisi pyytänyt ihan ensimmäisenä Cainelta kunnolla anteeksi. Nyt se oli jo myöhäistä, mutta Daksun kaikki ymmärtämiset ja katumiset tulivat aina noin pari viikkoa myöhässä muutenkin.

DAKARAI

Niin, kuninkaan suhteen se varmasti olikin kunniakkain teko jäädä pääkaupunkiin, mutta jos Dakarai oli ymmärtänyt oikein, oli kuningas todennäköisesti jo kuollut siinä kohdassa. Yllätys oli ollut joka tapauksessa melkoinen, kun hän olikin kohdannut perheensä linnalla. Dakarai ei tiennyt, miten nopeasti hänen muukin perheensä oli kuollut. Varmasti aika pian lähtönsä jälkeen. Tai niin hän oletti, mutta oletukseksi se jäi, koska Dakarai ei saisi koskaan tietää totuutta tilanteesta. Dakarai ei silti sietänyt, miten Nefera hänen äitistään ja sisaristaan puhui, mutta päätti silti niellä mielipiteensä. Orjilla ei sellaisia ollut ja hänen täytyi muistuttaa siitä itseään.

Dakarain katse kääntyi Neferaan tämän alkaessa asiasta yhtäkkiä huutamaan. Odottamaton huutaminen oli hätkäyttänyt Dakaraita. ”Tietenkin, Herrani. Anteeksi, Herrani”, Dakarai vastasi pitäen katseensa toisessa. Tämä oli hävettävän nöyryyttävää hänestä edelleenkin, mutta hänen täytyi yrittää parhaansa ja edes uskotella itselleen, ettei tämä ikuisesti voisi kestää.

Juttu jatkui Dakarain tapaan nähdä elämää, mutta tietenkin hän näki ensin oman perheensä. Näki Neferakin omansa ensimmäisenä. Se oli ymmärrettävää. Mutta totta, kuningasperhe ei pahemmin ollut ikinä toiminut kansalaistensa hyväksi, se oli fakta, jonka Dakaraikin tiesi. Mutta äiti ja hänen sisarensa eivät olleet ikinä olleetkaan siinä asemassa, että olisivat voineet hirveästi tehdä. Kuninkaan syyllistäminen ei Dakaraita haitannut ja nykyisin hän toki myönsi, että olisi itsekin toisin voinut toimia. Äiti ja sisaret olivat silti syyttömiä. ”Niin… Eivät todennäköisesti yrittäneetkään, olette oikeassa. Ei sillä merkitystä ole, anteeksi sokeuteni”, Dakarai sanoi hiljaa lopulta mietittyään hetken, mutta jos hänen perheensä oli jo oikeasti kuollut ratkaisun hetkellä, sekin selitti jo tilannetta. Mutta Dakarai ei ollut paikalla, totuus yksityiskohdista oli kuollut Alhanairin mukana. Mutta jos kuninkaan toimintaa oli yhtään miettiminen, ei mies ketään olisi jäänyt auttamaan, vaikka olisi ollut kaikkivoiva.

Loppuun Nefera teki vielä selväksi, mitä se sitten tarkoittaisi, jos Dakarai lopulta jatkaisikin mukana. ”Ymmärrän, Herra. Tottelen käskyjänne, toimin niin kuin orjan kuuluu toimia… en väitä vastaan… en selittele”, Dakarai vastasi, kun puhe kääntyi lopulta siihen, että jos hän ymmärtäisi, voisi Nefera yrittää puhua Dakarain mukaan tulemisesta hänen puolestaan. ”Kiitos mahdollisuudesta ja siitä, että yritätte puhua puolestani”, Dakarai jatkoi kumartaen mahdollisimman syvään. Jos hän yrittäisi tosissaan, hän uskoi osaavansa. Hänen oli pakko.

NEFERA

Dakaria näytti vihdoin ymmärtävän, ettei tämän mielipide tai näkökulma ollut toivottu asiaan, pyydellen häneltä anteeksi niin hyvin, kuin osasi. Nefera tuhahti hieman, enemmän omasta tunteiden myllerryksestään, katsoen anteeksi pyytelevää ja kiittelevää Dakaraita. Nuorempi nielaisi raskaasti, yrittäen rauhoitella itseään. Nefera oli itsekin aika yllättynyt, ettei ollut pyörtynyt, vaikka hänen olonsa hieman heikko olikin.
”Hyvä”, hän sanoi samalla, kun yritti hengittää rauhallisesti sisään ja ulos, joutuen keskittymään hengitykseensä ja sen rauhoittamiseen huomattavasti tavallista enemmän.

”Joten… jos nyt menen puhumaan Varjolle ja sille sotilasherralle, mitä minun kuuluu tietää? En voi vain vaatia, että otan sinut mukaani ilman mitään oikeaa syytä. Saat auttaa minua niissä asioissa, joita en osaa… Ratsaille pääsy, hevosen varustaminen, leiriytyminen, mutta siinä minua voi auttaa kuka tahansa. Millä verukkeella voin ottaa sinut mukaan?”, Nefera kysyi samalla, kun yritti hieman pyyhkiä kasvojaan. Hän ei voinut vain marssia Varjon tai ainakaan sen yrmeän sotilasherran luo ja vaatia, että Dakarai otettaisiin hänen porrasjakkarakseen mukaan. Dakarain pitäisi itse kertoa, osasiko olla mitenkään hyödyllinen. Nefera ei edes tiennyt, luottiko toiseen tarpeeksi antaakseen Dakarain suojella itseään, kun hän nyt ei osannut taistella. Toinen ei ollut hänen kuulemansa perusteella onnistunut kenenkään suojelussa tämän matkan aikana kovin hyvin, lähinnä Dakarai oli asettanut muut vaaraan typeryyttään.

DAKARAI

Tilanne alkoi rauhoittua, minkä jälkeen Nefera kyseli Dakarailta mitä hänen tulisi tietää, jos menisi nyt puhumaan Dakarain puolesta vaatien perään, että Dakarai saisi auttaa asioissa, joita Nefera ei osannut. Dakarai ei ollut varma, mitä kaikkea Nefera ei osannut, mutta oli Dakaraillakin kyllä ollut palvelijat ja orjat monen asian suhteen auttamassa. Mutta turha sellaisia oli nyt miettiä. Jos hän edes yrittäisi parhaansa, olisi sillä varmasti joku painoarvo. ”Tietenkin, Herrani”, Dakarai vastasi Neferan auttamista koskevaan asiaan, mutta sitten tosiaan siihen, mitkä olisivat syyt hänen mukaan ottamiselle.

”Osaan taistella melko monella aseella, lähitaisteluaseella… Viikatteestakin on varmasti hyötyä suuremman kokonaisuuden suhteen. Tai miten maagineiti Galenakin sanoi asiasta… Elementtivoimat eivät voi koskaan saavuttaa täyttä potentiaaliaan, jos kaikki eivät ole mukana ja toimi yhdessä”, Dakarai nyt ainakin aloitti yrittäen miettiä, mitä muuta osaisi tai mikä voisi olla hyödyllistä. Rehellisesti Dakarai ei ollut varma, koska ei kukaan ollut ikinä luottanut hänelle mitään kovinkaan tärkeää tai olettanut hänen olevan hyödyllinen, ellei nyt maan hallintaa laskettu mukaan. Mutta ei hänen oletettu hallitsevan mitään maita ja mantuja enää eikä hänen edes kuulunut hallita mitään Dehrahin ulkopuolella.

”Voin metsästää ruokaa… Keräillä ruokaa… resursseja…” Dakarai jatkoi. Ei hän tositilanteessa sellaisia taitoja ikinä ollut käyttänyt, mutta oli hänelle sellaisia opetettu ja hän oli harjoitellut niitä. ”Osaan varustaa hevosen ja pystyttää leirin, vaikka toki sanoitte, että kuka tahansa muun muassa voi sellaiset hoitaa”, Dakarai lisäsi. Tuskin niiden sanomisesta silti haittaakaan oli. ”Ei ansioluetteloni kovinkaan hieno ja mahtava ole, mutta lupaan silti yrittää tehdä kaikkeni, mitä minun käsketään tehdä”, Dakarai sanoi loppuun. Ei hän ylpeä siitä ollut, ettei osannut paljoa, mutta parempi se varmasti oli puhua taidoistaan sellaisena kuin ne oikeasti oli eikä keksiä vain hienoja juttuja, joista puolet eivät edes kuuluisi hänen osaamisalueeseensa. Sillä alueella ei hirveän montaa asiaa ollut, mutta kaikkensa hän silti lupaisi yrittää.

NEFERA

Dakarai alkoi sitten luetella kaikkea, missä voisi olla hyödyksi. Lista jäi aika lyhyeksi, etenkin, kun Nefera mietti Varjon sanoja kokouksen aikana. Nuorempi kurtisti kulmiaan vähän, katsoen Dakaraihin.
”Eikö Varjo sanonut, että viikatetta tarvitaan enemmän täällä, kuin sodassa? Dehrah on asuinkelvoton, et sinä voi ottaa viikatetta mukaasi. Siksi hän ehdotti, että jäisit tänne, olisi kohtuutonta viedä se pois Dehrahista missä sitä eniten tarvitaan”, Nefera kysyi. Hän myös kyseenalaisti aika paljon Dakarain syitä sille, miksi viikatetta tarvittiin mukaan.
”Olen aika varma, että sinua ei huolita enää muiden perillisten joukkoon. Olet orja, et prinssi jos lähdet mukaani, eikä kukaan heistä edes pidä sinusta. Se on minusta isompi ongelma, kuin se, että viikate jää Dehrahiin”, Nefera lisäsi. Hän ei ehkä ollut sotilas, eikä kovin osaava tai taitava, mutta sosiaalisesti hän ei ollut lahjaton ja hän kyllä tiesi, että viikatteen voimien yhdistäminen muihin elementtiaseisiin ei auttaisi mitään, jos kukaan ei halunnut puhua Dakaraille tai edes katsoa tämän suuntaan.

”Minun… isäni oli sotilas, Dakarai. Hän ei opettanut minua ikinä taistelemaan, koska olen siihen liian heikko, mutta jopa minä tiedän, että minun on turvallisempi ottaa mukaani joku Varjon miehistä, kuin luottaa henkeni sinun käsiisi”, Nefera sanoi myös. Orjat eivät olleet sotilaita, he tekivät töitä. Orjia ei voinut luottaa sotilaiksi, ei heille voinut antaa aseita, siihen kuolisi itse. Neferan edellinen perhe oli ollut asia erikseen, he olivat aina luottaneet perheenjäseniinsä, olivat he orjia tai eivät. Mutta Dakarai ei ollut, eikä tulisi koskaan olemaan, hänen perheenjäsenensä.

”Orjat tekevät töitä, Dakarai. Joudut tekemään kaiken, minun ja itsesi osalta, se on orjan tehtävä. Osaatko edes pestä pyykkiä? Huolehtia hevosten varusteista ja tiedätkö mitä tehdä, jos pyörryn? Onko hevosesi tarpeeksi vahva kantamaan minun tavaroitani, oletko _sinä_ tarpeeksi vahva kantamaan tavaroitani?”, mies luetteli, henkäisten turhautuneena. Hänestä alkoi tuntua, että olisi sittenkin helpompi ottaa mukaan vain joku Varjon miehistä, jotka osaisivat tehdä ja auttaa ja opettaa häntä. Dakaraista tuntui olevan enemmän haittaa, kuin hyötyä, etenkin kun toinen nojasi kaiken hyödyllisyytensä viikatteeseen, joka mitä oletettavimmin jäisi Dehrahiin, lähti Dakarai mukaan tai ei. Neferan oli ikävä oikeita orjiaan. He olivat aina opettaneet hänelle, miten toimia, vanhimmat olivat osanneet neuvoa ja tiesivät, mitä tehdä, kun Nefera oli hukassa. Hän olisi tarvinnut itselleen jonkun, joka osasi ja tiesi mitä tehdä, ei… toista samankaltaista toivotonta tapausta.

DAKARAI

”Kyllä, niin sanoi, olette oikeassa, Herrani”, Dakarai myönsi, kun puhetta tuli viikatteen kohtalosta, mutta pointti hänen puheissaan olikin ollut se, että hän kertoi mitä osasi. Hän tiesi, ettei siihen paljoa kuulunut, mikä oli harmillista, muttei hän ikinä ollut uskonut päätyvänsä palvelijan rooliin, saati orjan. Hän tiesi, miten orjien kuului käyttäytyä, kunhan vain mietti ja ajatteli, muttei se silti mitään ihmeoppimista hänessä kaiken maailman taitojen suhteen tehnyt. Valitettavasti hän ei voinut luvata kuin yrittää parhaansa.

Oli Nefera harmillisen oikeassa myös seuraavissa sanoissaan ja sehän oli selvää, että hän olisi lähtiessään orja, mutta halusi Dakarai silti elää toivossa, ettei olisi sitä hamaan tappiin asti. Mutta jos olisi, ehkä hän oli sen ansainnutkin. Ja toki, jos asiaa mietti, harvemmin orjille annettiin aseita. Siinä meni aikalailla suurin osa hänen osaamisalastaan, mutta koska ei hän oikeasti ollut palvelija, ei sellaisia taitoja kukaan hänelle ollut opettanut. Se fakta ei muuttuisi tässä mihinkään, mutta voisihan hän aina oppia niitä taitoja, jos saisi edes mahdollisuuden. ”Myönnän, olette oikeassa siinäkin asiassa”, Dakarai vastasi.

Vastaanlaittamista ei ollut kolmannessakaan pointissa, jonka puolesta puhui se fakta, että orjat tekivät töitä, eivät olleet sotilaita. ”Tiedän, olette oikeassa, orjat ole sotilaita ja orjien työ on palvella isäntiään. Orjat eivät saa sotilaskoulusta eivätkä tarttua aseisiin, mutta koulutukseltani olen silti itse sotilas. Mutta te olette se herra, te päätätte mihin käytätte minua”, Dakarai vastasi mahdollisimman kohteliaasti. Hän ei halunnut kuulostaa töykeältä asian suhteen, mutta Nefera oli alun alkaen itse ottanut hänet orjakseen ja oli varmasti ollut tietoinen siitä tosiasiasta, ettei kuninkaallisia opetettu palvelijoiksi. Kukaan ei ollut seppä syntyessään, eivät edes kaikki orjiksi päätyneet, mutta olivat he lopulta oppineet siihen. Varmasti Dakaraikin, jos sille vain antaisi mahdollisuuden.

Kysymyksiä oli kuitenkin tullut pyykinpesusta, hevosten varusteiden hoidosta, tavaroiden kantamisesta hevosella tai ilman ja jopa Neferan pyörtyilyistä. ”Kyllä, hevoseni jaksaa kantaa tavaroitanne, kuten minäkin. Osaan hoitaa hevosten varusteet, herrani”, Dakarai aloitti. Totta kai Ankzu jaksoi, koska ei Dakarailla ollut enää omaisuutta eikä Nefera todennäköisesti aikoisi koko hänen omaisuuttaan pitää. Anzkukaan ei voisi tosin älyttömiä määriä kantaa, muttei se ollut kenenkään vika. ”Mitä pyykin pesuun ja teidän pyörtyilyihin tulee, myönnän, etten tiedä, miten ne asiat hoituu, mutta voin opetella ja yrittää parhaani, herrani”, Dakarai vastasi.

NEFERA

Nefera kuunteli Dakaraita, joka ei onneksi enää väittänyt vastaan, mutta kun toiselta otettiin viikate ja aika lailla muutkin aseet, ei Dakarai ollut edes kovin pätevä palvelija. Ei osannut mitään, ei Nefera sitä toki ollut olettanutkaan, mutta hänelle oli annettu mahdollisuus ottaa mukaansa joku, johon hän voisi luottaa ja joka voisi suojella ja auttaa häntä.
”Eli osaat kaiken sen, minkä kuka tahansa tässä joukossa osaa? Kuka tahansa Varjon miehistä osaa enemmän, kuin sinä, ja hän tarjosi minulle vaihtoehdon ottaa oikea sotilas ja auttaja mukaan. Miksi minä ottaisin sinut, jos sinun täytyy opetella kaikki aina tottelemisesta vaatteiden pesuun, kun voisin ottaa jonkun paljon pätevämmän?”, Nefera kysyi hieman turhautuneena. Hän ei käsittänyt, miksi Dakarai halusi mukaan, miksi toinen ei ymmärtänyt, ettei hänellä ollut niin paljon sananvaltaa tilanteeseen, että olisi voinut raahata kaiken maailman Dakaraita mukanaan opettelemaan miten töitä tehtiin.

”Sinä olet tyhmin orja, joka minulla on ikinä ollut”, Neferalta pääsi suustaan itselleen hyvin tyypillinen valitus, hän oli niin turhautunut kun Dakarai ei millään suostunut ymmärtämään, ettei tämä ollut yksin hänen päätöksensä. Nuorempaa alkoi taas itkettää, koska hän ei ollut tottunut siihen, ettei voinut päättää mitä tapahtui ja Dakarai ei auttanut häntä yhtään, hankaloitti vain tilannetta entisestään!
”Minä jätän sinut tänne, jos et ala tekemään kanssani yhteistyötä, olet ihan mahdoton! En minä ole se, joka päättää, kuka saa tulla tähän sotaan mukaan, enkä minä tee mitään orjalla joka on yhtä hukassa kuin minä, eikä osaa mitään!”, Nefera alkoi nyyhkyttää kiukkuisena, hän oli ihan loppu, hän halusi vain pois ja nyt se kaikki oli vaakalaudalla jonkun Dakarain takia!

DAKARAI

”En voi väittää vastaankaan, Herrani. Tiedän, ettei osaamisiini kuulu kovinkaan montaa käytännön asiaa ja varmasti joku, joka osaa kyseiset asiat valmiiksi, olisi parempi vaihtoehto. Tiedän myös, ettei orjien mielipiteillä tai haluilla ole merkitystä minkään kanssa, mutta haluan voida olla hyödyksi. Haluan auttaa saamaan vihollisen pois Gildomerasta. Teen sen eteen parhaani, mitä vaaditte”, Dakarai aneli, mutta häneltä alkoi loppua keinot kesken, jos mikään ei kelpaisi. Ymmärsi Dakarai, että tilanne turhautti Neferaa. Turhautti se häntäkin, kun aina tilanne päättyi siihen, että hän oli hyödytön. Hän oli kuullut ne sanat jo aivan liian monesti eikä hän halunnut olla vain hyödytön. Ei hän toki Dehrahissa viikatteineen täysin hyödytön olisi, muttei Dakarai oikeasti enää uskonut, että tästä maasta saisi enää elettävää.

Sitten tuli tyhmiä orjia, mutta sehän nyt oli selvä asia. Ei Dakarai ollut syntynyt orjaksi eikä hänen ollut tarvinnut ennen osata asioita, joita orjat osasivat. Se oli siis selvää, ettei hän kummoinen orja ollut ja orjaksi hän oli varsin tyhmä. ”Tiedän, Herrani”, Dakarai vastasi siihen, koska orjan kuului tiedostaan olevansa vähäpätöinen ja mitätön ja olihan kuninkaalliset lopulta käytännönasioissa hyvinkin monesti peukalo keskellä kämmentä.

Lopuksi Nefera alkoi jälleen itkemään, minkä jälkeen tilanne jatkoi Dakarain hyödyttömyyteen, jonka hän tiesi kyllä itsekin. ”Tiedän, ettette ole se, joka päättää loppujen lopuksi. Ei teidän tarvitsekaan. Pyydän vain, että jos voisitte puhua puolestani. Muuta en pyydä. Lupaan tehdä parhaani, kun käskette minun tehdä jotain. Mutta jos en kaikesta huolimatta pääse mukaan, ymmärrän sen”, Dakarai aneli, muttei hän oikeasti enää tiennyt, mitä muuta voisi sanoa tai luvata.

VARJO (DARIUS)

Perilliset olivat jääneet keskustelemaan vielä keskenään, Varjon oli tarkoitus mennä keskustelemaan veljensä kanssa, mutta hänellä olikin ilmeisesti jotain puhuttavaa Nefera-herran kanssa. Niin Varjo oli odottanut, hän oli tarjoutunut pitämään Dakarain Dehrahissa säästääkseen veljensä. Kyllähän hän tiesi, ettei Dakarai tehnyt väärin ilkeyttään vaan tyhmyyttään, hän oli aina ollut todella hidas ja jääräpäinen tyhmyri ja se asia ei selvästi, Varjon suureksi harmiksi, ollut muuttunut mihinkään niiden vuosien aikana, kun he olivat olleet erillään. Ehkä se oli hänen vikansa, kun jätti Dakarain surkeisiin perheoloihin, mutta hän oli silloin nuori itsekin ja isä oli tehnyt tilanteesta sietämättömän. Hän ei olisi voinut kuin joko lähteä tai tyytyä katsomaan sivusta kansan hätää. Hän oli valinnut lähteä, Dakarai ja äiti olivat päättäneet toisin. Siksi toinen oli nyt kuollut ja toinen toivoton idiootti, joka oli päätynyt itse orjaksi. Ehkä hän syytti itseään suotta, saattoi Dakarain tyhmyys johtua siitäkin, että hän oli… no tuollainen. Ehkä outo ulkonäkö ja herkkyys liittyivät siihen, miksi hän oli niin vajavainen. Häntä olisi pitänyt kohdella siten, ettei häntä saanut rasittaa vastuulla, mutta Varjo ei voinut siihen enää vaikuttaa. Rehellisesti sanottuna hän oli kuvitellut isän ohittavan Dakarain perimysjärjestyksessä, kun hänellä oli kolmaskin poika.

Mutta sitä oli turha miettiä ja surra, nyt oli vain mietittävä, miten tästedes he hoitaisivat asioita paremmin. Ja ensimmäinen askel oli antaa Dakarain sijaan joku terve ja pätevä mies vieraiden kuninkaallisten mukaan. Siitä hyötyivät kaikki, Dakarai ja ennen kaikkea toiset kuninkaalliset. Dehrahkin olisi paremmissa käsissä, jos Varjo saisi Dakarain auttamaan maan puhdistamisessa myrkkyviikatteen kanssa. Siitä oli kauan, kun Varjo oli itse elementtiasetta käyttänyt, eikä hän ollut koskaan erityisemmin nauttinut viikateharjoituksista. Isä kun yleensä sisällytti siihen vain viattomien ihmisten silpomista ja myrkyttämistä, mikä oli ollut kuvottavaa. Dakarai saattoi jopa oikeasti osata hallita asetta paremmin ja vaikka Gildomeran pelastamiseen varmasti mielellään tarvittaisiin kaikkia elementtejä, Dehrahin aseen puuttuminen tuskin olisi oikeasti ongelma. Tai siitä tuskin olisi hyötyä, jos Dakarai oli sosiaalisesti niin kykenemätön, ettei osaisi tehdä yhteistyötä muiden kanssa. Silloin elementistäkään ei olisi muille suurta etua.

Darius kuitenkin odotti, kunnes näytti siltä, että Dakarai sai keskustelun vietyä perinteiseen päätökseen, eli siihen, että keskustelukumppani suuttui, tai kuten tässä tapauksessa, alkoi itkeä. Varjo huokaisi ja lähestyi kaksikkoa. ”Dakarai, älä viitsi itkettää Nefera-herraa. Oletan, että keskustelunne on ohi? Tai ainakin sitä olisi parempi jatkaa joskus toiste? Haluaisin keskustella veljeni kanssa, meillä on paljon asioita, joista meidän tulee keskustella nyt, kun olemme surkeasta suvustamme kaksin vastuussa Dehrahin kohtalosta. Tekin, Nefera-herra, kaipaatte varmaan lepoa? Teillä on pitkä matka edessänne huomenna.” Varjo sanoi olettaen, että tietenkin Dakarai nyt jäisi Dehrahiin, kerta kukaan ei ollut halukas ottamaan häntä mukaan ja miksi veli itse tahtoisi lähteä ihmisten mukaan, joista ei selvästi pitänyt, saati jos se tarkoitti orjuutusta?

NEFERA

Nefera ei jaksanut, miksi hänen piti puolustaa jotain Dakaraita ja vaarantaa oma mukaanpääsynsä, kun Dakarai oli niin turha?! Nefera halusi potkaista toista, muttei jaksanut.
"Saat mennä itse anelemaan että sinut otetaan mukaan vaikket osaa mitään, senkin kurja orja!", Nefera kiukustui vain enemmän Dakarain aneluun. Sitten joku tuli keskeyttämään, vaikka eipä heillä nyt enää mitään puhuttavaa ollut. Nefera nosti itkuisen ja turhautuneen katseensa Varjoon, kun tämä käski Dakaraita lopettamaan hänen itkettämisensä. Mies halusi puhua Dakarain kanssa, eikä Neferalla ollut mitään sitä vastaan, päin vastoin.
"Pidä hyvänäsi, minulle hän on aiheuttanut vain ongelmia", Nefera tiuskaisi, yrittäen kuitenkin rauhoittua. Ei hän halunnut olla toiselle epäkohtelias, ei jos kykeni sitä väittämään.

"Kiitos. Ja anteeksi, kun aiheutan taas huolta", Nefera kiitti Varjoa, pyyhkien kasvojaan hihaansa. Hetken Nefera mietti, ennen kuin nielaisi raskaasti ja katsoi mieheen hieman paremmin.
"Ja... olen pahoillani. Ystävästäsi." Nefera ei halunnut tuoda asiaa enempää esille, mutta hän ei ollut ehtinyt sanoa sitä missään kohtaa. Hän oli kiitollinen Varjolle siitä, että hän oli saanut paikan perheensä kuoltua, vaikka hän olikin ollut Asarin vastuulla. Hän oli oppinut luottamaan Varjoon ja tämän joukkoihin, ja hän oli kiitollinen kaikesta siitä avusta, vaikka hänen olikin niin vaikea ilmaista sitä. Sen sanottuaan Nefera laski katseensa, eikä katsonut enää Dakaraihin, vaan lähti vaitonaisena paikalta. Hän oli niin väsynyt ja päätä särki kaikki itku ja huutaminen...

DAKARAI

Ei hyvältä näyttänyt. Ei se yllätys ollut, muttei Dakarai ollut varma, mitä oli nyt tehnyt väärin. Hän oli yrittänyt olla kohtelias ja olla niin kuin orja eli totteli isänsäänsä ja käyttäytyi tätä kohtaan kohteliaasti. Hän oli ollut pahoillaan ja oli sitä edelleenkin. Oli totta, ettei Dakarai omastakaan mielestään ollut maailman hyödyllisin olento, muttei Dakarai ihan ymmärtänyt oliko Nefera tajunnut sen vasta nyt. Mutta oli hän nyt tehnyt mitä hyvänsä, ei hänen ollut tarkoitus loukata tai olla vaikea, ainakaan tahallaan… tällä kertaa. Mutta, jos hän oikeasti olisi osannut jotain maininnanarvoisia asioita, niin kuin palvelijalta tai orjalta olisi normaalisti odotettu, tietenkin hän olisi niistä maininnut. Mikään ei ollut myöskään estänyt häntä puhumasta palturia, mutta se olisi tullut ilmi enemmin tai myöhemmin. Dakarai oli pettynyt itseensä ja hänen kohtalonsa oli todennäköisesti sinetöity. Neferakin oli vain lopulta todennut, että Dakarai oli hyvä ja menisi itse puhumaan itsensä puolesta. Mikä vitsi, orja puhumassa omasta puolestaan. Siitä nyt ei saisi muuta kuin kirvestä niskaan, vaikkei kellään tainnut olla kirvestä mukanakaan.

Darius saapui pian myös paikalle ja Dakarai siirsi katsettaan veljeensä, joka nuhteli Neferan itkettämisestä. Dakarain katse siirtyi maahan. ”En tarkoittanut itkettää… Olen pahoillani…” Dakarai sanoi pahoillaan aiheuttamastaan, enemminkin kuitenkin Neferalle kuin veljelleen. Nefera oli tosin lähdössä ja Dariuksella oli asiaa. Darius ehdotti lepoa Neferalle ja sitä Dakaraikin oikeasti halusi kuten itkeä silmät päästään, kun ei selkeästi osannut yhtään mitään ja epätoivo otti taas enemmän valtaa. Hän ei osannut edes silloin, vaikka yritti. Jotenkin kaikki kusi aina nilkkaan. Miksi? Miksi hänet oli tuomittu tähän elämään? Olisiko kaikki helpompaa, jos hän vain olisi oikeasti syntynyt orjaksi? Samapa se kai enää oli… Kaikki tuntui olevan menetettyä. Dakarai nosti kuitenkin epätoivoisen katseensa veljeensä, kun Nefera poistui lopulta paikalta. Dakarai ei tiennyt enää mihin kuului tai mitä hänen pitäisi tehdä. Ehkä hän ei vain kuulunut enää mihinkään. Hän ei ollut prinssi, muttei selkeästi orjakaan. Hän vain oli typerys… ja väliinputoaja, jonka olemassaolo tuntui olevan ihan se ja sama, koska hän pilasi aina kaiken. Jopa silloinkin, kun ei sitä yrittänyt.

VARJO (DARIUS)

Varjo nyökkäsi Neferalle kiitokseksi ennen kuin nuori mies poistui muualle itkemään ja rauhoittamaan Dakarain rasittamia hermojaan. Varjo katsoi veljeään, joka oli kyllä hankkinut itselleen hyvin hankalan elämänasenteen. ”Tiedän, että sinulla on vaikeaa ja olen laiminlyönyt sinua. Myönnän, olen pettynyt. Sinuun, itseeni, äitiin… Isään en, hän oli menetetty tapaus aina. Et varmaan ikinä voi ymmärtää, mutta tein silloin sen, mitä minun oli pakko tehdä. Enkä kadu sitä. Varmasti isä teki äidin ja sinun elämästäsi vaikeaa, mutta muistatko mitä pyysin sinulta ennen kuin lähdin viimeisen kerran?” Varjo sanoi hiljaisella ja karhealla äänellä ja kääntyi katsomaan veljeään, joka näytti kurjalta, mutta jos heidän kahden ulkoasuaan vertasi, maailma oli potkinut Dakaraita vielä varsin vähän. ”Pyysin, ettet tulisi sellaiseksi kuin isä. Ja myönnän, ettet ehkä tullut yhtä sekopääksi, mutta olen silti todella pettynyt, että alistuit ja oikeutit sitä, ettet puuttunut mihinkään, sillä, että isä laittoi sinut tekemään pahaa. Se ei ole mikään puolustelu. Olisit voinut valita myös oikein. Äiti olisi voinut valita oikein ja silloin hän ei ehkä olisi kuollut. Hän olisi voinut pelastaa lapsensa tältä kauhealta kohtalolta, mutta hän päätti olla tekemättä mitään ja antaa isän tuhota kaiken.” Varjo sanoi.

”Mutta se on ollut ja mennyt, nyt olemme jäljellä enää me kaksi. Kyllä me yhdessä saamme Dehrahin pelastettua, jos siis tahdot auttaa? En voi pakottaa, mutta en ihan tiedä, mihin muualle sitten menisit. Minun paikkani on täällä. Dehrah on kärsinyt pahoin ja sen saattamisessa asumiskelpoiseksi voi mennä vuosia, ehkä kymmeniä vuosia. Mutta tärkeintä on ensin kerätä kaikki eloonjääneet ja etsiä turvallinen paikka missä he voivat elää sillä välin, kun puhdistamme Dehrahin vihollisen jättämästä saastasta.” Varjo jatkoi, sillä Dakarai sai toki itse päättää, mitä tahtoi tehdä.

DAKARAI

Dakarai huokaisi syvään, kun Darius sanoi laiminlyönnistä ja pettymyksistä, mikä jatkui ymmärryksen puutteen epäilykseen. ”Niin… En silloin ymmärtänytkään. Minusta tuntui hylätyltä ja koko maailmani mureni, kun kuulin, että olisit kuollut. Ymmärrän nyt, että sinun oli pakko tehdä niin, jotta saisit toteuttaa itseäsi sillä tiellä, mitä pidit oikeana… Kyllä se minun valintojeni rinnalla jalompi tie on”, Dakarai vastasi, mutta käänsi katsettaan maahan, kun Darius kysyi muistiko Dakarai, mitä oli pyytänyt ennen lähtöään. Darius vastasi itse kysymykseensä, mutta kyllä Dakarai sen silti muisti. Dakarai naurahti hermostuneen kiusaantuneena ja pettyneenä omaan toimintaansa.

”Minäkin olisin pettynyt itseeni, jos olisin sinä. Lupasin jotain, jota en pitänyt. Toimin aluksi, kuten olisit toivonut, mutta menetin haluni… kaikkeen, kun kuulin sinun kuolleen. Tiedän, se ei ole mikään oikeutettu syy. Eihän sinun oletettu kuolema kenenkään vika ollut. Et edes ole kuollut, mutta luulin sinun kuolleen, kuten kaikki muutkin. Kuolemasi ei ole syy eikä muutu sellaiseksi, mutta luulin menettäneeni sinut. Millään ei vain ollut mitään väliä enää. Se mitä muille kävi, ei kiinnostanut. Se mitä muut kokivat, ei kiinnostanut. Kivetin itseni… Ja lopulta minulle ei ollut merkitystä kenen pelinappula olin. Mutta se oli väärin… En olisi ikinä saanut luovuttaa, mutta halusin vain, että joku olisi minusta ylpeä… Ainoa vain, että oli väärin valita kuninkaan ylpeys… Eihän hän ikinä ollut kenestäkään ylpeä. Tuskin edes kuollessaan… Olen pahoillani, että petin sinut”, Dakarai sanoi, mutta loppua kohden hänen äänestä särkyi, mutta hän ei antanut itselleen lupaa kyyneliin. Ei hänellä ollut oikeutta itkeä. Hän oli se väärintekijä, hänen kuului kärsiä.

Darius oli silti kaikesta huolimatta sitä mieltä, että he saisivat Dehrahin pelastettua. Ei hän Dakaraita siihen pakottamassa tosin ollut, muttei tiennyt mitä muutakaan Dakarai olisi tehnyt. Dakarai vilkaisi muihin perillisiin, heidän alamaisiin sekä Neferaan. Hän halusi edelleenkin jollain tavalla korjata vääryyden, mitä heille kaikille oli aiheuttanut, mutta… sillä matkalla hänen kuuluisi olla orja. Jos hän jäisi, hänen ei tarvisi pohtia jonkun Neferaa tai tämän palvelua. Kun vaihtoehdot iski pöytään ja kun Darius ei ollutkaan kuollut, valinta oli lopulta aika helppo. ”Jos todella uskot, että tästä maasta saa vielä asuttavan, seuraan sinua sinne, minne ikinä tahdotkin”, Dakarai vastasi kääntäen nyt päättäväisen katseen veljeensä. Ei hän tarvinnut muita. Darius riitti hänelle.

INAR

Inar ymmärsi kyllä, että Geros poikkeaisi varmasti aivan täysin Urumiyasta aivan jokaisella tavalla. Lunemar poikkesi, sen hän tiesi varmuudella, sillä Lunemariin Urumiya piti yllä edes jonkinlaisia ulkopoliittisia välejä. Mutta gerosilainen prinsessa oli alusta asti hämmentänyt Inaria suuresti jo ulkonäkönsä puolesta, eikä hän uskonut maan, jossa naiset näyttivät tältä, vastaavan hänen odotuksiaan millään tasolla. Ja ilmeisesti hän oli oikeassa – Marcella selkeästi piti juhlista, ja niistä puhumisesta, ja tytön innostuneeseen ja heleään puheeseen ei päässyt kukaan keskeyttämään. Inar ei ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä tyttö selitti, mutta hän kuunteli silti. Kuunteli ja upposi tuohon sievään, iloiseen ääneen ja katseli, kuinka Marcella elehti puheensa tahdissa. Inarista tuntui, kuin tyttö olisi ollut vain visertävä lintu, joka levitteli siipiään kevyessä kesätuulessa…

Inar oli unohtunut taas vain katselemaan Marcellaa unelmoivasti, ohittaen hieman tytön puheet suurista tanssiaisista ja puutarhoista, havahtuen vasta loppupuolella kun kuuli sanan, joka ei ollut hänelle lainkaan tuttu. Inar oli jo avaamassa suutaan kysyäkseen, mitä baletti oli, mutta alkoi hieman epäillä itseään. Oliko Marcella selittänyt asian aiemmin, miksei hän muistanut yhtään mistä tyttö oli puhunut? Hän oli ollut niin keskittynyt vain seuraamaan, miten toinen puhui ja liikkui ja miten kaunis toinen oli jopa teltassa keskellä koko Gildomeran kurjinta maata. Inar hymyili vain niin kohteliaasti, kuin osasi, nyökäten hitaasti.
”Aivan… No, minun täytyy myöntää, etten osaa edes kuvitella kaikkea kertomaasi”, nainen myönsi hellästi, naurahtaen vähän. Miten Marcella saattoikin tehdä juhlista puhumisesta niin kiinnostavaa? Jos Inar ei olisi tiennyt toisin, olisi hän epäillyt tyttöä hengeksi, auringonsäteeksi joka oli ottanut ihmishahmon, ei ihmiseksi. Niin ihmeellinen toinen oli.

HORTENCIA

Hortencia kuunteli mieluummin Marcellaa ja Inaria, jotka puhuivat juhlista, vaikka kovasti erosivat toisistaan, kuten Geros ja Urumiyakin. Lunemarilaisena Hortencia oli kyllä tietoinen Urumiyan käytännöistä ja tavoista, ei kovin hyvin, mutta varmasti paremmin kuin Marcella. Hortencia ei sitä ääneen ollut koskaan myöntänyt, mutta niin prinsessa Inar kuin Urumiya kiinnostivat häntä todella paljon – ehkä enemmän, kuin muut pakanalliset maat. Caenezh oli turhan etäinen siihen, että Hortencia olisi ikinä voinut oppia maasta kovinkaan paljon, toisin kuin Urumiya joka oli edes hieman yhteistyöhaluisempi. Vinemarista Hortencia ei niin välittänyt oppia enempää, kuin oli poliittisesti viisasta, mutta Urumiyan hallintomuoto ja naisvaltaisuus oli sattuneista syistä Hortencialle kiinnostava. Hän kamppaili jatkuvasti oman arvonsa ja itsetuntonsa kanssa, eikä asiaa auttanut se, että hänet oltiin hyväksytty yleisesti kruununperilliseksi vain koska hänen serkkunsa Joakim ja tämän isä olivat vielä vähemmän suosiossa, kuin naispuolinen perillinen.

Marcellan kertoessa Gerosin juhlallisuuksista ja muotiviikoista, Hortencia hymyili hieman ja vilkaisi Inariin. Nainen ei näyttänyt ymmärtävän yhtään mitään, mitä tyttö selitti, mutta Hortencia huomasi urumiyalaisen katselevan Marcellaa silti kovin keskittyneenä ja… nainen ei tiennyt, miten kuvailla sitä. Mutta halusi hän myöntää sen itselleen tai ei, hän tunnisti kyllä sen katseen.
”Älkää huolehtiko, pääsette varmasti kokemaan Gerosin ja Lunemarin kulttuuria vielä tämän matkan aikana, vaikka juhlista ei olisikaan takuuta”, Hortencia lohdutti Inaria, joka näytti heräävän hieman takaisin nykyhetkeen hänen puhuessaan.
”Mutta Marcella on oikeassa, Gerosin ja Lunemarin kulttuuri ja juhlatoimitukset eroavat toisistaan tunnelmassa, vaikka silmäänne ne varmasti näyttävät samalta”, nainen lisäsi. Inar nyökkäsi, selkeästi aihe ei ollut toiselle kovin tuttu, eikä Hortencia voinut naista siitä syyttää.

”Lunemarissa lähes kaikki juhlat ovat syvästi uskonnollisia, ja siksi hyvin vakavia ja perinteisiä, ainakin hovissa. Kaupungeissa ja kansan keskellä annamme kansallemme takaisin sitä vaurautta ja kiitosta, jonka he meille suovat työnteolla ja uskollisuudella. Mutta uskonjuhlat eivät ole ihmisten iloa varten, vaan kiitollisuudenosoitus Kaikkivaltiaalle”, Hortencia kertoi, ymmärtämättä miten kankealta hänen puheensa mahtoi kuulostaa Marcellan iloisten selitysten jälkeen.
”Mm, aivan, me emme jaa samaa uskontoa, mutta meidän juhlamme ovat myös hyvin perinteisiä ja uskonnollisia. Urumiyassa ei oikein juhlita suurella joukolla, ei turhan päiten. Juhliminen on työn tulos ja siitä tulee kiittää… no, kuten sanoit, se on kiitollisuudenosoitus”, Inar sanoi, saaden selkeästi paremmin kiinni Hortencian sanoista. Hortencia koki olonsa hieman vaikeaksi, mutta hymyili kiitollisena Inarin osoittaessa hyvin epätavallista hienovaraisuutta uskonasioihin liittyen.

Hän yllättyi Inarista koko ajan enemmän, nainen käyttäytyi hyvin kohteliaasti ja osoitti pakanaksi hyvin suurta hienovaraisuutta keskustelussa ja selkeää kohteliaisuutta naispuolisille. Jälkimmäinen ei tullut hänelle yllätyksenä, se kävi vain järkeen, mutta Hortencia oli silti… hieman hämmentynyt. Prinsessa Inar oli käytöstavoiltaan ja olemukseltaan osoittanut kummaa miehekkyyttä, mutta selkeästi naisille toinen osasi olla huomaavainen ja etenkin prinsessa Marcellaa kohtaan Inar tuntui osoittavan jopa lempeyttä ja huolenpitoa. Se oli… vain hyvin odottamatonta. Mutta se sai Hortencian tuntemaan olonsa hieman rennommaksi. Marcellan seura oli varmasti tehnyt Inarille hyvää, kuten se oli tehnyt hänellekin. Hänellä ei ollut paljon ystäviä kotona, etenkään naispuolisia, ja vaikka hän laskikin vain Marcellan todella ystäväkseen, oli hänestä mukavaa päästä keskustelemaan jostain muustakin, kuin sodasta.

MARCELLA

Marcella ymmärsi kyllä, että hänen kuvailemansa asiat saattoivat olla Inarille vaikeasti ymmärrettäviä, eihän tanssiaisia tai oopperaa voinut kukaan ymmärtää vain kuulemalla jonkun kertovan siitä, ne täytyi päästä itse kokemaan, voidakseen ymmärtää, mistä oli kyse. Marcella oli selittänyt niin innolla, ettei edes ollut huomannut Inarin hämmennystä ja nytkin oletti sen johtuvan vain siitä, ettei metsässä kasvanut voinut mitenkään ymmärtää sivistystä noin vain. Se ei ollut Inarin tai näiden muiden vääräuskoisten ja sivistymättömien ihmisten vika, etteivät he ymmärtäneet, joten Marcella kertoi mielellään. Hänen sydäntään lämmitti huomata, miten suurta kiinnostusta aihe herätti.

Marcella hymyili hiukan vaivaantuneemmin, kun Hortencia otti osaa puheeseen ja kuvaili Lunemarin juhlia enemmän uskonnollisiksi ja vakavamielisiksi. Marcella oli kokonaan unohtanut, tai ehkä sivuuttanut aiheitta, että heilläkin oli uskonnollisia ja hartaita juhlallisuuksia. Ne kun olivat Maercellasta niin kovin pitkästyttäviä ja Gerosissa niiden yhteyteen usein kuului myös iloisempaa juhlintaa. Toki hekin olivat kiitollisia ja juhlien tarkoitus oli osoittaa sitä, ja nyt Marcellaa hieman hävetti, että oli innostunut kertomaan vain siitä osuudesta, josta itse enemmän piti. Se ikävystyttävämpi osuus oli varmasti tärkeämpi ja arvokkaampi, mutta kirkossa hiljaa messun kuuntelu oli niin kauhean pitkästyttävää.

Kun Marcella tokeni hiukan ja pystyi keskittymään keskusteluun, hän riemastui taas huomatessaan Hortenciankin uskaltautuneen osallistumaan keskusteluun ja miten hyvin Inarin ja Hortenciankin keskustelu sujui. Marcellaa oli hieman huolettanut, miten Hortencia tulisi muiden kanssa toimeen, mutta nyt ainakin vaikutti todella hyvältä. Hiukan Marcella veti terävästi henkeä, kun keskustelu alkoi mennä liikaa uskontoon, mikä voisi olla hiukan vaarallista näin alussa, mutta Inar kiersi tilanteen todella taitavasti. Marcella ei voinut kuin ihaille, hän oli pitänyt Inaria ehkä hiukan yksinkertaisena, mutta hyväsydämisenä, barbaarina, mutta hänhän olikin todella lahjakas keskustelija, kun vain pääsi vauhtiin. Marcella hymyili iloisesti ystäviensä vierellä, keskustelu sujui yllättävän hyvin!

CAINE

Neidit olivat hiukan tainneet unohtaa Cainen ja Telemakhoksen olemassaolon keskustellessaan juhlista ja muodista. Cainea ei edes häirinnyt tällä kertaa, että hänet oli unohdettu melkein täysin ja että hän oli ollut jo melkoisen tovin aivan hiljaa. Sen verran kiinnostuneena hän kuunteli prinsessoiden juhlakeskustelua ja hieman huvittunut, mutta ehdottomasti ystävällinen ja kannustava, hymy kasvoillaan hän katsoi, miten Inar tuli koko ajan paremmin kahden muun prinsessan kanssa. Se oli todella hyvä, tähän asti Inar oli ollut heistä perillisistä lähinnä Cainen kanssa tekemisissä ja Caine tiesi (?), miten häntä oli vähän jännittänyt se, miten toiset prinsessat suhtautuisivat häneen. Mutta se pelko vaikutti nyt aika turhalta, Marcella vaikutti todella vilpittömältä ottaessaan Inaria mukaan heidän keskusteluihinsa. Marcella selvästi tunsi Hortenciankin paremmin ja tiesi miten tehdä tilanteesta helpompaa molemmille. Ja pakko Cainen oli myöntää, ettei hän ollut odottanut Marcellalta tällaista. Hän oli kuullut gerosilaisista lähinnä ikäviä asioita, mutta prinsessa oli alkuun vaikuttanut todella hauraalta ja hermostuneelta. Nyt hän hymyili ja jutteli iloisesti juhlista ja teki kaikkensa saadakseen muiden olon vähemmän vaivautuneiksi, vaikka he olivat juuri kokeneet aivan kamalan taistelun.

Cainea myös oikeasti kiinnosti kuulla Gerosin ja Lunemarin juhlakulttuurista, aihe oli todella kiinnostava. Hän koki, että hänellä oli enemmän yhteistä Inarin kanssa tässäkin asiassa. ”Olis upeeta päästä näkeen myös juhlia Gerosissa ja Lunemarissa, ne on varmasti erilaisia!” Caine osallistui, oltuaan mielestään jo ihan liian kauan vaiti. ”Ja Urumiyan kanssa, vaik mää vähä luulen et meil on aika samankaltaset juhlaperinteet. Caenezhissa iso osa juhlista on kans yleensä iha vaan perheen kesken, mut on myös joitain isompia ulkojuhlia mihi osallistuu kaik kaupunkilaiset ja kyläläiset. Meil ei kauheest erotella uskonnollist ja riemukast puolta, se kuuluu kaikki samaan. Valitettavasti meil ei oo ihan kauheesti isoja juhlii, pienempii perheen ja kavereitten kesken tietenki ain tarpeen tullen. Caenezhissa on aika raskasta elää tiettyihin aikoihin vuoesta nii on tärkeetä pitää tunnelmaa koholla nii jaksaa sit paiskii töitä.” Caine selitti, kenenkään kysymättä, itsekin. Eiväthän Caenezhilaiset juhlat nyt olleet yhtä ihmeellisiä kuin muiden, lähinnä niissä vain syötiin, ja etenkin juotiin, painittiin ja remuttiin. Joskus soitettiin jopa musiikkia ja tanssittiin ja kaikki tämä oli suuresti läsnä myös tilaisuuksissa, joissa shamaanit suorittivat henkien palvontaa.

TELEMAKHOS

Telemakhos ei tiennyt miten, mutta hän oli päätynyt seuraamaan sivusta, kun naiset juttelivat keskenään juhlista. Hän ei ollut miettinyt mitään keskusteltavaa valmiiksi, oli vain ajatellut, että heidän tekisi hyvää keskustella jostain muustakin kuin pakotetusti sotastrategioista. Hän ja prinssi Caine olivat jääneet hiukan ulos keskustelusta, mikä oli Telemakhokselle todella ennenkuulumatonta. Eikä sillä, etteikö häntä olisi keskustelun aihe kiinnostanut, ja hän ymmärsi, että kun heillä oli mukana prinsessoita myös, he eivät voineet keskustella vain metsästyksestä ja urheilusta sota-asioiden lisäksi. Ja juhlat toki olivat neutraali aihe, sitä harrastivat yleensä kaikki sukupuolesta, iästä tai kulttuurista riippumatta. Ja oli kyllä mukavaa huomata, että myös nämä yleensä hiljaa taustalla pysyttelevät prinsessat, pääsivät ääneen. Prinsessa Marcella ainakin loisti päästessään puhumaan itselleen tutummista aiheista.

Telemakhos ei tiennyt, mistä itse olisi aloittanut. Vinemarissa oli niin paljon juhlia, kaikki uskonnollisia, mutta heillä oli niin paljon jumalia ja jokaiselle oli oma juhlansa, joskus useampiakin. Vinemarissa oli joka päivä jossain päin maata joku juhla, siellä voisi elää vain juhlasta juhlaan, jos halusi matkustaa vain kaupungista ja kylästä toiseen osallistumaan eri pitoihin. Hän tiesi, että vaikka Geros poikkesikin uskonnollisilta ja kulttuurisilta tavoiltaan, siellä oli myös hyvin ilo- ja juhlapainotteinen kulttuuri. Lunemarilaiset olivat aina näyttäytyneet Telemakhoksen silmään aika vakavilta ja tylsämielisiltä, jotka eivät ymmärtäneet juhlimisesta mitään, vaikka heilläkin juhlia selvästi oli, mutta Telemakhos osasi kuvitella, että heillä hautajaisetkin olivat varmasti iloisempi tapahtuma kuin mikään Lunemarin juhlista. Caenezh taas kuulosti paikalta, jossa osattiin juhlia, mutta ilmeisesti sitä tapahtui harvoin ja siksi täytyi ottaa ilo irti silloin harvoin, kun se oli mahdollista.

Telemakhos oli Cainen jälkeen jo avaamassa itsekin suutaan, mutta yllättäen hänet keskeytettiin. ”Kiitos, ma luulen, että me tiedämme Vinemarin juhlista jo aivan riittävästi, pyydän säästämään meitä tarkemmilta yksityiskohdilta.” Prinsessa Marcella sanoi herttaisesti hymyillen, mutta silmissä hyvin varoittava katse. Telemakhos oli ensin hiukan närkästynyt ja sai vaivoin nieltyä loukkaantuneisuutensa, mutta tajusi sitten Marcellan suojelevan lunemarilaista ystäväänsä järkytyksiltä, ja yritti rentoutua. ”Ehkä niin on parempi, juhlakulttuuriamme on muutenkin vaikea tiivistää kauhean lyhyeen kerrontaan.” Hän naurahti sitten. ”Mutta nyt kun olemme juuri täällä, voisin sen verran kertoa, että meillä on hyväntekeväisyys juhla nimeltä Dehrah-päivä. No lähinnä silloin pilkataan Dehrahia ja sen hallitsijoita, lauletaan pilkkalauluja, järjestetään opastettuja kierroksia sotkemaan rajamuuria ja lapset kisaavat yrittämällä heitellä kiviä muurin yli Dehrahiin. Mutta samalla siinä kerätään varoja orjien vapauttamiseen ja heidän kotiuttamiseensa Vinemariin ja ylipäänsä kaikkeen, mikä hankaloittaa Dehrahin sotilaseliitin elämää.” Telemakhos kertoi, sillä ajatteli, että tätä tapaa jopa Lunemarissa voitaisiin arvostaa.

HORTENCIA

Hortencia yllättyi hieman, kun kuuli prinssi Cainen äänen, kääntäen katseensa kahteen prinssiin. Hän oli miltei unohtanut heidänkin olevan paikalla… Hortencia ymmärsi siinä tilanteessa sen seikan, että ilman Dehrahia ja Nierdalesia miesedustus todella jäi vähäiseksi. Tuntui hyvin kummalliselta istua perillisten keskellä ja ymmärtää, että heitä naisia oli enemmän, kuin miehiä, etenkin kun tilanne olisi vain muutaman tapahtuman kautta olla aivan toinen. Hortencia tiesi kyllä, ettei hänen serkustaan ollut juuri mihinkään, mutta Marcellan tilanne oli ollut aivan toinen vielä vähän aikaa sitten. Nyt heitä oli jopa kolme naista, ja vain kaksi miespuolista perillistä, kun… no, Dehrahin edustus tulisi tästä lähin olemaan Sir Chatha ja Nefera-herra. Ja Nierdalesin edustus, mitä Hortencia ei tahtonut edes ajatella, ei ollut tällä hetkellä läsnä.

Prinssi Cainen kertoma ei juuri yllättänyt Hortenciaa, hän oli ymmärtänyt että Urumiya ja Caenezh olivat monessa suhteen saman kaltaisia pakanamaita, jotka olivat vain sivistymättömiä ja karuja luodakseen mitään oikeasti merkittävää kulttuurillisesti. Prinssin asenne yksinkertaisiin juhliin oli kuitenkin ihan mieltä lämmittävää, ja Hortencia huomasi kyllä hieman säälivänsä tätä. Ainakin prinssi Caine saisi kokea sivistystä ja kulttuuria tällä matkalla.
"Uskon, että saatt- saat kokea molemmat. Gerosissa se on ehkä varmempaa", Hortencia hymähti hellästi prinssille. Lunemarissa juhlallisuudet tuskin olisivat kovinkaan näyttäviä keskellä sotaa, mutta mikäli hän mitään Gerosista tiesi, niin tilanne tuskin olisi sama sielläpäin.

Kun Vinemarin Telemakhos avasi suunsa, Hortencia liikahti hieman epämukavuuden merkiksi. Hän oli jo oppinut jotenkin hyväksymään yhteistyön vinemarilaisen kanssa taistelutilanteessa, heidän elementtinsä kun olivat hyvin yhteensopivat, mutta… Hortencia tunsi olonsa jokseenkin epämukavaksi Telemakhoksen seurassa. Yllättäen, ja hänen onnekseen, Marcella kuitenkin keskeytti miehen ennen kuin tämä ehti edes aloittaa. Hortencia käänsi yllättyneenä katseensa ystäväänsä, mutta hymyili lopulta kiitollisena. Inar Marcellan toisella puolella yritti peittää tyrskähdystään kämmeneensä. Hortencia palautti katseensa takaisin Telemakhokseen, joka, toisin kuin eräät hänen tuntemansa miehet, ymmärsi ensimmäisestä varoituksesta. Kuitenkin mies, vinemarilainen rettelöitsivä pakana kun oli, halusi kertoa edes jostain… ja yllättäen tämän kertoma hyväntekeväisyysjuhla kuulosti jopa Hortencialle ihan huvittavalta juhlalta.

”Kappas, osataan teillä päin edes juhlia oikeista syistä, jos ei muuta. Jos jakaisimme edes yhden metrin rajaa Dehrahin kanssa, järjestäisin Urumiyaan saman juhlan heti kun pääsisin kotiin”, Inar naurahti, nyökkäillen hyväksyvästi ja jopa ihan vaikuttuneena. Hortencia hymyili myös hieman, tuntien olonsa hieman paremmaksi.
”Vaikken vinemarilaisesta juhlimiskulttuurista itse välitä, täytyy minun myöntää, että Dehrahin kustannuksella pilailu hyväntekeväisyyden nimissä on jopa jaloa. En odottaisi teiltä toki muuta”, Hortencia sanoi kohteliaasti, yrittäen hieman rentoutua jälleen. Hän osasi arvostaa Vinemarissa monia asioita, politiikan, sotilasvoimien ja historian saralta, vaikka kaikista pakanoista vinemarilaiset olivatkin Lunemarissa huonomaineisimpia. He olivat arvostettu maa ja sotilasvoima, mutta heihin ei ikinä voinut laskea liikaa luottoa ja toivoa, ja Hortencia oli saanut siitä näytteen jo aiemmassa taistelussa. Hän olisi kuitenkin valehdellut, jos olisi väittänyt oman epävarmuutensa ja hermostuneisuutensa johtuvan vain vinemarilaisten yleisestä maineesta – ikävä kyllä häntä vaivasi enemmän vain se, miten paljon kaikessa karismassaan, itsevarmuudessaan, itsekeskeisyydessään ja pöyhkeydessään Telemakhos häntä muistutti eräästä henkilöstä. Eräästä, jota hän ei olisi tahtonut ajatella.

TELEMAKHOS

Kuten Telemakhoksen ideat yleensä, tämäkin oli menestys. Keskustelunaiheet olivat ehkä harmittomia, mutta he saivat selvästi luotua parempaa yhteishenkeä keskenään. Asiaa edesauttoi se, että ”prinssi” Dakarai oli alennettu itselleen ainoalle ja oikealle paikalle orjaksi, eikä hänen kanssaan tarvinnut enää edes yrittää hakea yhteisymmärrystä. Telemakhosta hiukan harmitti, että se ihmisroska oli niin säälittävä reppana, ettei olisi hänen arvolleen sopivaa käristää tätä hiljaisella tulella, kuten oli Gilmarin laaksossa luvannut. Pitäköön kurjan henkensä toistaiseksi, sen päättäminen ei ollut enää Telemakhoksen käsissä. Lisäksi oli sääli, että prinssi Godofrédo loisti poissaolollaan, mutta toisaalta hänestä sai sen käsityksen, että hän teki sitä silloinkin, kun oli fyysisesti läsnä. Häneen olisi varmaan aika haastavaa muutenkin saada luotua mitään kontaktia. Muiden kanssa nyt kuitenkin oltiin saatu joku keskusteluyhteys avattua, eikä se ollut riitaisa.

Telemakhos jäi loppukeskustelun ajan taas hiukan taustalle, prinsessa Marcella kun ei suostunut antamaan juhlakeskustelun muuttua poliittisemmaksi, vaan piti sitä itsepintaisesti yllä. Ja kyllä Telemakhos sen hänelle soi, ehkä muuten häntä olisi ärsyttänyt taustalle jääminen, mutta nyt hän oli sen verran uupunut taistelusta, ettei jaksanut väkisin vetää huomiota itseensä. Hän kävi mieluummin itsekseen läpi aikaisempaa taistelua ja vilkaisi hiukan prinsessa Hortencian suuntaan. Hän ei tiennyt prinsessasta juuri mitään, mutta taistelussa he olivat toimineet hyvin tiiminä, johtuen ehkä heidän elementeistään, mutta prinsessa itse oli ollut myös yllättävän varteenotettava taistelukumppani. Hän oli ehkä kuvitellut Lunemarin prinsessan enemmän prinsessa Marcellan kaltaiseksi ja vähemmän sotilaalliseksi, mutta oli selvästi erehtynyt. Hän muisti myös oman tempauksensa kesken taistelun, mikä ei taas ollut kauhean kiitettävää taisteluparitoimintaa. Etenkin kun prinsessa ei taidoistaan huolimatta ollut kauhean kokenut taistelija.

Puheensorina alkoi vähitellen hiipua, olivathan kaikki kuitenkin väsyneitä, ja pian itse kukin päätyi siihen, että kaipasi lepoa ennen matkan jatkumista. Telemakhoskin nousi ylös, mutta hakeutui vielä prinsessa Hortencian seuraan. ”Anteeksi, en viivytä teitä pitkään, mutta tahtoisin kuitenkin kiittää avustanne taistelussa. En olisi mitenkään pystynyt aiheuttamaan vastapuolelle niin mittavaa vahinkoa ilman teitä.” Telemakhos aloitti aidosti tarkoittaen sitä mitä sanoi. He olivat olleet todella tehokas työpari. ”Ja haluan pyytää teiltä anteeksi omaa toimintaani. Toimin liian äkkipikaisesti, en olisi saanut lähteä varoittamatta. Turhauduin omien voimieni ehtyessä ja ajatellessani, että haaskasin niitä turhaan ja tahdoin keksiä jotakin muuta, kun minulla oli vielä voimia jäljellä tehdä jotakin, mistä olisi enemmän hyötyä. Se ei kuitenkaan oikeuttanut sitä, että toimin epäammattimaisesti neuvottelematta asiasta ensin. Toivottavasti siitä ei koitunut teille suurempaa vahinkoa?” Hän pyysi sitten anteeksi. Oli hän saanut omilta kouluttajiltaankin huomautuksia siitä, ettei kunnon komentaja voinut muuttaa suunnitelmaa lennossa ja sooloilla omia kertomatta muutoksista toisille. Mutta hänellä oli paha tapa toimia ensin ja miettiä seurauksien laajuutta vasta sitten.

HORTENCIA

Keskustelu jatkui vielä jonkin aikaa Marcellan määrätietoisella johdolla, ja vaikka Hortencia ottikin osaa keskusteluun, jäi hän silti mieluummin taka-alalle. Se oli hänelle hyvin luonnollista, hän ei koskaan ollut kotona se, joka nautti puhumisesta tai oli ensimmäisenä äänessä. Hän oli aina ollut kuuntelija, ja hän piti siitä osasta enemmän, kuin puhumisesta tai huomion kiinnittämisestä itseensä. Kuunnellessaan hän oppi, ja oppiminen oli Hortencialle tärkeämpää, kuin hänen oma seurapiirimaineensa.

Kuitenkin ilta alkoi verottaa pikkuhiljaa itse kutakin, ja Hortencia huomasi itsekin olevansa jo uupunut. Prinsessa oli uppoutunut hieman ajatuksiinsa, havahtuen vasta kun huomasi liikettä silmäkulmassaan. Kuullessaan tutun äänen Hortencia räpäytti hieman ripsiään hämmästyksestä, kääntäen katseensa nopeasti ja varovaisesti mieheen. Ahdistus nosti päätään naisen sisällä, hän tunsi olonsa hermostuneeksi ja epävarmaksi. Mitä asiaa P- ei, Telemakhos. Hän ei ollut kotona. Hän oli sodassa, ja hänelle puhui Vinemarin Telemakhos.

Kuullessaan, mitä asiaa Telemakhoksella oli, Hortencia yllättyi entisestään. Hän ei ollut odottanut toisen lähestyvän häntä, ainakaan kiittääkseen, ja Hortencialla kesti hetki täysin sisäistää, mitä tapahtui. Nainen nosti leukaansa hivenen ja suoristi ryhtiään, hymyillen kohteliasta, tarkoin harjoiteltua hymyä.
”Arvostan elettänne ja yhdyn siihen, Teidän Korkeutenne. Ilman teitä en olisi kyennyt yksin puoleenkaan siitä, johon kykenin kanssanne. Kuten neiti Galena sanoi, meidän on tehtävä yhteistyötä”, Hortencia vastasi yhtä todenmukaisesti. Hän oli hieman liian uupunut, ja sopiva käytös vaati häneltä liikaa huomiota. Siksi hän hämmentyi jälleen silminnähden, kun prinssi pyysi häneltä anteeksi. Harjoiteltu, jäykkä hymy katosi ja sen tilalla oli vain puhdas häkellys. Hortencialla kesti nyt kauemmin ymmärtää, ettei hän todellakaan ollut kuvitellut kuulemaansa, ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi myös oman ilmeensä korjatakseen sen.

”Minä…”, Hortencia takelteli hieman yrittäessään jälleen palauttaa kasvoilleen neutraalin ilmeen. Kyse ei ehkä ollut niinkään siitä, etteikö Hortencia olisi odottanut toiselta perilliseltä käytöstapoja, oli tämä sitten miten pakana tahansa. Jos totta puhutaan, tämä pakana käyttäytyi huomattavasti jalommin, kuin moni hänen tuntemansa mies, jotka olivat oikeaoppisia, järkeviä ja Luojan lapsia. Se taisi järkyttää prinsessaa enemmän, ja hän veti väristen henkeä, ennen kuin vihdoin sai palautettua kohteliaan hymyn kasvoilleen.
”Kiitän teitä, ja hyväksyn anteeksipyyntönne”, nainen aloitti, yrittäen kuumeisesti miettiä, mitä ajatella tai tehdä. Tämä tilanne oli hänelle täysin uusi. Toki, hän oli kokenut anteeksipyynnön mieheltä jo useamman kerran tämän matkan aikana, mutta hän ei laskenut prinssi Dakaraita jaloksi mieheksi saati sotilaaksi. Telemakhos, kaikessa röyhkeydessään ja siveettömyydessään, oli perillisen arvon täyttävä, sotilas ja ennen kaikkea muistutti häntä miehistä, joiden kunnioitusta Hortencia joutui kotona jatkuvasti vaatimaan.
”Minä myönnän, en lunemarilaisena ole koskaan nähnyt tai todistanut vastaavaa, ja ymmärtämättömyyteni pelko lamautti minut. Lunemarissa on ennenkuulumatonta sotilaalle jättää paikkansa taistelussa, oli tuleva miten epätoivoinen tahansa, enkä siksi kyennyt näkemään, miksi niin teitte”, Hortencia sanoi lopulta, kääntyen hieman paremmin Telemakhoksen puoleen puhuessaan.
”Mutta olen kiitollinen, että palasitte. Ja että muistatte, etten minä ole sotilas, kuten te”, prinsessa jatkoi, saaden huulilleen hymyn, joka oli aiempaa rennompi sekä aidosti kiitollinen.