GILDOMERA osa 1 luku 2

INAR

Dakarai jäi vain ovelle uhoamaan, ja Inar katsoi Cainea ja levitti silmiään merkitsevästi, että olipa veret seisauttavaa uhkailua. Sen enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt tekemään, kun Pestva rynni kaikkien läpi ja lähti kahlaamaan ruumismeren läpi.
”Pestva!”, Inar älähti, otti askeleen tämän perään, pysähtyi ja mietti hetken, ennen kuin huokaisi raskaasti. Pakko se olisi, ei ollut mitään mieltä jäädä tähän odottamaan.
”No kai se on pakko, jos aiotaan lopettaa tämä joskus”, Inar ärisi ja veti niin syvään henkeä, kuin yskimättä kykeni, ja lähti Pestvan perässä kahlaamaan tietään ruumiiden läpi. Hän piti käsiään kohotettuina, valmiina taisteluun, mutta ihme kyllä nämä ruumiit eivät liikkuneet…
”Pestva, älä tuhlaa voimiasi! Ne eivät edes liiku”, Inar sähähti, ja hänen äänensä kaikui hämärässä salissa. Hän yritti olla ajattelematta kuvottavaa sohjoa, jossa rämpi ja katseli ympärilleen koko ajan valmiina.

CHATHA

Valtaistuinsalissa heitä odotti niin järkyttävä näky, että sitä oli vaikea edes käsittää. Jo linnan autiot käytävät, joissa lojui kuolleita vartijoita ja orjia, oli ollut kammottavaa, mutta nyt se kaikki saasta ja raadot ja mätänevä liha ja sen kaiken aiheuttama haju sai pään huimaamaan. Pestva ryntäsi vain sisään, Inar hetken päästä perästä. Varjo katsoi toveriinsa, kohautti olkiaan ja he lähtivät perässä. ”Voi surkeutta…” Chatha huokaisi ja lähti sitten perään.

CAINE

Caine ei voinut olla Inarin kanssa eri mieltä, tämän kommentoidessa näkyä ja löyhkää, joka heitä odotti. Ei näyttänyt järin kutsuvalta. Ei oikein kenenkään mielestä, paitsi Pestvan, joka vain ryntäsi sisään. ”Hullu!” Caine älähti, mutta Inar meni jo kovin perässä. Sitten muut, kunnes Caine jäi ovensuuhun Daksun kanssa. ”Mee vaa, mää jään tähän oveen vahtiin, et voin auttaa sit jos se onki ansa.” Caine sanoi, häntä ei erityisemmin houkuttanut astua tuohon mätänevään liejuun ja moskaan.

AMETHYST

Telemakhos johdatti heidät tynnyreiden luo, jotka oli tuonut jostain, ja Amesta kyllä kännin repäiseminen olisi voinut vähän turruttaa tätä epätoivoa ja turhautuneisuutta. Kuitenkin Telemakhos selitti, että oli suunnitellut jollain ihmeellä sinkoavansa tynnyrit liekkimereen ja tuhoavansa koko Dehrahin.
”Kannatan, tää on varmaan sun paras suunnitelma ikinä!”, Ame kehui, hänestä kaikki suunnitelmat joissa Dehrah räjäytettiin olivat loistavia. Hän laskeutui Milon selästä Karanin avulla ja vaikka hän halusikin kauheasti mennä halaamaan Telemakhosta, ei sille ollut nyt aikaa.
”Sanot vaan mitä pitää tehä”, Ame vastasi jopa ihan innoissaan, saisivat ainakin yllättyä, kun päälle lensi räjähtäviä viinatynnyreitä.

DAKARAI

Dakaraista tuntui, että hän oli saanut takaisin vain oman kaikunsa, koska ketään ei kuulunut eikä näkynyt missään. Tosin Dakarain huomion oli kiinnittänyt seuraavaksi jo Petsva joka lähti vain mäiskien menemään. Tämän perässä lähti Inarkin. Ja niin… eipä tässä kai muutakaan voinut, mutta Dakarain silmiin valtaistuinsalissa ei näkynyt mitään elollista. Eivätkö he kuitenkin metsästäneet elossa olevaa henkilöä?

No turha sitä oli miettiä ja pian Cainekin sanoi asiasta. "Ei tässä kai hirveästi vaihtoehtoja ole", Dakarai vastasi, vaikkei häntä oikeasti yhtään huvittanutkaan, mutta lähti Dakaraikin lopulta rämpimään niiden ruumiiden läpi viikate ojossa ihan kaiken varalta, jos joku ruumis vaikka hyppäisikin niskaan, mutta ruumiit eivät liikkuneet, mikä tavallaan oli odottamatonta. Niitä oli kuitenkin armeijaksi asti jo ihan vain valtaistuinsalissakin. Mutta missä se maagi oli? Ei kai tämä omia menojaan ollut jo kuollut?

VARJO

He rämpivät vyötäisiä myöten ruumiiden keskellä, naiset olivat rynnänneet sisään ensimmäiseksi, ja Varjo tajusi, etteivät he tienneet, että täällähän oli ansoja jo ihan heidän oman herttaisen hallitsijansa jäljiltä, ruumiit eivät auttaneet asiaa, kun kätkivät vaaranpaikat katseilta. ”Olkaa varovaisia, vältelkää päätymästä salin keskelle! Keskellä lattiaa on ammottava kuilu, jonne ette halua pudota!” Hän huusi ja Musim vahvisti asian vielä, sillä se oli sen verran tärkeä huomio, etenkin niille, jotka eivät tienneet mihin olivat tulleet.

IBRAGIM

Ibragimin odotus oli vihdoin ohi, ei että hän asialle olisi voinut enää mitään tehdä. Hän vain istui valtaistuimellaan, hämärien varjojen peitossa, kun hänen vieraansa yksi toisensa jälkeen lähtivät kahlaamaan ruumiiden ja elinten mereen. Juuri sinne, minne häntä pystyssä pitelevät voimat nämä halusivatkin.

Ibragimin ruumiin kasvoilla lepäävän naamion takaa alkoi kuulua hiljaista poreilua, kuplivaa, kuvottavaa ääntä. He olivat juuri siinä, minne heidät oli tarkoitettukin. Kävelleet suoraan ansaan. Vaikka koko lattiaa peittävä päällimmäinen kerros oli vain elottomia elimiä, ruumiiden sohjoa ja limaa, odotti näkymättömissä niiden alla yllätys.

Ibragimin ruumiin ylläpitämä magia nostatti hitaasti eloon ruumiit, jotka odottivat vihollisia piilossa, ja kun he osuivat kohdalle, alkoi ruumisten ja elinten seasta nousta käsiä. Ne kaivoivat tiensä sohjosta kohti pintaa, takertuivat kaikkeen elävään minkä aistivat ympärillään, päämääränään vain yksi asia – vetää elävät olennot ruumiskasojen alle ja sammuttaa heidän elon liekkinsä lopullisesti.

PESTVA

Mieli täynnä pelkkää verta Pestva tuhosi litisevää ja lätisevää möhjää ympärillään. Luonnotonta, luonnotonta, LUONNOTONTA! Hän riehui ja puhisi kuin mieletön tavoitteenaan puhdistaa koko maailma tästä epäpyhästä materiasta, kunnes kuin ihmeen kaupalla hänen tajuntaansa kantautui tuttu ääni. Hän pysähtyi käsi lähes kyynärpäähän asti mädässä liejukasassa ja käänsi hullunkiiltoa ja kyyneleitä täynnä olevat silmänsä Inariin.

Toden totta, eiväthän nämä ruumiit liikkuneet, eikä Pestva ollut saanut aikaiseksi kuin lisää sotkua möyrimällä tässä saastassa. Hän oli pyyhkäistä silmäänsä kunnes näki toisenkin kätensä olevan oksettavassa mömmössä. "A-anteeksi, minä..", hän mumisi Inarille häkeltyneenä ja häpeissään. Hän oli aina ollut temperamenttinen, muttei ikinä ennen ollut antanut vihan sokaista itseään näin. "Ole varovainen, tämä on hieman liukasta... Heh..." Pestva yritti epätoivoisesti vitsailla Inarille ja potkaisi vielä yhtä läheistä ruumiskasaa, ihan vain varmuuden vuoksi.

"miTÄ-", Pestva rääkäisi kun jokin kasassa tarttui hänen jalkaansa ja kaatoi hänet keskelle pehmeää mössöä.

DAKARAI

Dakarai piti kaiken varalta ruumita silmällä, mutta ei mikään kyllä edelleenkään näyttänyt liikkuvan. Dakarai oli samalla ohjautunut kuitenkin salin keskustasta sivummalle, koska tiesi monien kymmenien metrien pudotuksesta, joka päättyi niin sanottuihin syvyyksiin syvälle kellarikerrosten uumeniin. Paitsi, että muut eivät tienneet! Mutta joku muu ehti varoittaa ensin. Se oli sen Varjon puolesta puhunut mies, mikä tarkoitti sitä, että jompikumpi oli ollut joskus aikaisemmin linnalla tai sitten joku toinen oli kertonut heille.

Sitä prinssi ei ehtinyt sen enempää miettiä kuitenkaan, kun tunsi otteen nilkassaan. ”Näpit irti minusta!” Dakarai huudahti ja iski kopeloijaa viikatteella ranteeseen ja viilsi koko kämmenen irti tältä, kun tajusi ruumiiden liikkuvan. ”Ruumiit elää!” Dakarai karjui.

INAR

Inar kahlasi tietään läpi ruumismeren Pestvan perässä. Tämä oli kuvottavampaa, kuin hän oli osannut kuvitella, eikä hän kyllä antaisi prinssi Dakarain ikinä unohtaa mihin hirvittävään sotkuun he olivat tämän vuoksi joutuneet. Kuullessaan montusta Inar ärisi itsekseen vihaisena, kyseenalaistaen siinä hetkessä kaikkea mikä oli luonnollista ja järkevää.
”Ei se mitään, ole itse varovainen”, Inar vastasi Pestvalle, mutta sitten hän hiljeni äkisti. Yhtäkkiä hiljaisuuden ja litinän ja loiskeen keskeltä kuului uusi ääni – hiljaista kuplintaa ja poreilua. Inar aavisti pahaa… Ja silloin hän tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa, ja näki Pestvan kaatuvan päistikkaa ruumismönjään.

”Tämä on ansa! Ne ovat tämän kaiken mädän ja moskan alla!”, Inar karjaisi samalla, kun iski keihäänsä sohjon alle, mistä häneen tarttunut käsi oli ilmestynyt. Hän ei hukannut aikaa päästyään irti, vaan sukelsi Pestvan perään ja takertui tähän, yrittäen vetää tämän sohjosta parhaansa mukaan (?). Kaikki oli limaista ja liukasta, ja Inar tunsi pienen paniikin heräävän sisällään. Prinssi Dakarain karjunta ei auttanut asiaa, ja hänen pinnansa alkoi olla aika kireällä.
”Ja me emme elä kovin kauaa, jos sinä vain huudat etkä tee mitään!”, Inar karjui takaisin prinssille samalla, kun iski uutta sohjosta nousevaa kättä miekallaan.
”Sinä uhrasit vapautesi tuosta viikatteesta, nyt olisi korkea aika käyttää sitä!”, nainen lisäsi vihaisena, ennen kuin palautti huomionsa Pestvaan ja ympärillä nouseviin ruumiisiin.

CAINE

Muiden puolesta huolissaan Caine seisoi oven suussa, kuitenkin haluttomana seuraamaan perässä. Ei kaikkien ollut järkevää rynnätä tuohon sotkuun ja Cainesta oli enemmän hyötyä muille, jos ei olisi samassa liemessä kaikkien kanssa. Hän tähysi hämärään saliin, jonne tuli himmeää valoa, kun yhtäkkiä kuului huuto, joka kuului Pestvalle. Sitten Inar huusi heidän tosiaan kävelleen ansaan ja Daksu luuli ruumiiden elävän. Caine katsoi inhoten ruumiiden seassa käyvää kuhinaa. Hän kuuli huudon ja näki Chathan vajoavan kovaa vauhtia ruumiskasaan, kun useammat kädet kiskoivat häntä. Caine veti jousen ja ampui kohti käsiä, jotka kiskoivat Chathaa ja tämä sai taas kätensä vapaiksi ja pystyi itse taistelemaan vastaan. Jossain täällä varmasti oli tämän aiheuttaja… Sitten hän näki jotain salin perällä. ”Tuol Daksu! Huoneen peräl oleval isol tuolilla! Siel istuu joku!” Hän huusi, koska siitä voisi olla apua. Samalla hän yritti auttaa jousellaan mahdollisimman paljon muita.

DAKARAI

Inarin huutaessa seuraavaksi sitä, että Dakarai oli uhrannut vapautensa viikatteen takia. Viikatteen, jolla olisi syytä nyt tehdä jotain. Niin, se Imperian huomio myrkyn pois imemisestä! Dakarai ei ollut saanut mahdollisuutta kokeilla sitä kertaakaan ruumiiseen, mutta mitä, jos siinä ideassa oli jotain perää? Mitä, jos se olisi vastaus tähän ongelmaan?

Dakarai iski viikatteensa terän sohjomätäruumismereen. Hän tunsi samalla taas ikävän otteen jalassaan, mutta sen sijaan yritti vain antaa olla, sulki silmänsä ja yritti keskittyä tekemiseensä eli myrkyn pois imemiseen, vaikkei edes tiennyt oliko se käytännössä mitenkään mahdollista tässä tilanteessa. Mutta ei hän mitään häviäisi, jos edes yrittäisi. Prinssi ei ollut varma tekikö viikate edes mitään, mutta kyllä sen käyttö jossain määrin alkoi tuntua Dakaraissa itsessäkin, joten ehkä se teki jotain(?)?

Cainen huuto kuitenkin sai Dakarain ajatukset rakoilemaan, mutta punapää oli huutanut jostain, joka oli jossain huoneen perällä tuolilla. Valtaistuin! Dakarai suuntasi katseensa siihen suuntaan salamana ja kyllä siellä istui joku! Jos hän iskisi viikatteensa häneen ja imisi tästä "myrkyt" pois? Voisiko se tehota tähän tilanteeseen? "Kiitos!" Dakarai huikkasi takaisin Cainelle, iski kourijan sinne, mistä se tulikin ja otti nopeita juoksuaskelia, tai niin nopeita kuin suinkin pystyi valtaistuimella istujan suuntaan ja iski häneen varoittamatta tarpeeksi lähellä viikatteensa(?) ja yritti samaa, mitä ruumismerellekin oli yrittänyt tehdä eli imeä tästä "myrkkyjä" pois(?).

IBRAGIM

Ibragim ei enää nähnyt, ei sen enempää kuin haistoi, kuuli tai tunsi mitään, mutta hänen magiansa voima aisti lähestyvän vaaran. Ruumismeren keskellä ei ollut vain tavallisia sotilaita, he kantoivat mukanaan jotain, mistä oli tehtävä loppu. Ibragim ei ollut varannut vierailleen vain yhtä yllätystä, ja kun vaara (eli Daksu) lähestyi, alkoi naamion alla porista ja kuplia jälleen.

Ibragim oli aina ollut kiero mieleltään. Oli vain sopivaa, että hänen istuessaan oikeutetulla paikallaan valtaistuimella, suojelisi häntä Dehrahin hallitsijaperhe. Valtaistuimen tielle nousi jälleen ruumiita, paremmin säilyneitä ja vahvempia, kuin muut möhnässä ja sohjossa piilottelevat ruumiit. Nämä kykeni tunnistamaan, mikäli pääsi tarpeeksi lähelle. Ibragim oli pitänyt mädäntyvää kuningasta kauan hengissä, jos tämän tilaa nyt elämiseksi oli voinut kutsua. Kuitenkin hän oli jo aikapäiviä sitten lisännyt koko kuningasperheen kuolleiden armeijaansa. Ruumiit hyökkäsivät valtaistuimelle pyrkineen päälle, suojaten Ibragimin ruumista ja sen ylläpitämää voimaa.

TELEMAKHOS

Hetken he saivat pähkäillä, miten saisivat katapulttiin tarpeeksi voimaa, etenkin kun ei ollut kauheasti millä rakentaa. Lopulta he päätyivät rakentamaan sen yhden rakennuksen katolle, jotta siitä saisi vielä vähän lisää voimaa ja pituutta lentoon. Heillä meni ikävästi aikaa raahata kärryjen osat ja muut tarvikkeet, joita he löysivät, sekä itse tynnyrit katolle, mutta nyt heitä oli kaksi tekemässä ja Amekin auttoi ja he olivat varmistaneet, että rakennus oli kestävä, ennen kuin lähtivät taas kiipeilemään. ”No niin, se on nyt sitten totuuden hetki.” Telemakhos sanoi, kun he olivat asettaneet yhden tynnyrin paikalleen. He laskivat kolmeen ja työnsivät katapultin toiseen päähän sidotun painavan kivenjärkäleen katolta alas, jotta se sinkauttaisi tynnyrin painollaan menemään. Tynnyri lensi kauniisti ja kauas, yllättävän kauas. Telemakhos varjosti silmiään, kun tynnyri laskeutui tulimereen ja kuului kova jysähdys ja liekit kohosivat korkeuteen siitä mihin tynnyri oli laskeutunut. ”Hahaa! Mitäs tähän sanotte saastaiset elukat!” Telemakhos huusi voitonriemuisena ja siirtyi Karanin kanssa sitten kiskomaan järkälettä takaisin ja asettelemaan uutta ammusta. ”Janottaako!? Ottakaa ryyppy!” Telemakhos huusi heidän lähettäessään uutta tynnyriä matkaan. ”Ai että, kyllä tämä on ilo silmälle, Dehrah ilmiliekeissä.” Hän sanoi ja toivoi, ettei näky pyyhkiytyisi hänen mielestään koskaan.

DAKARAI

Dakarai ei ollut varma mitä tapahtui, mutta mätä ruumiilta näyttävä rumilus valtaistuimella korisi jotain? Jotain epämääräistä maskin alta kuului. Sen jälkeen hänen ja tämän kaiken alkulähteen väliin nousi lisää ruumiita, mutta nämä eivät olleet yhtä huonossa kunnossa. He olivat hyvin pukeutuneita ja Dakarai ei tahtonut uskoa keitä katsoi. Hän katsoi perhettään. Dakarai ei tahtonut uskoa sitä eikä hän tiennyt, mitä hänen edes kuului uskoa, mutta äiti ja hänen pikkusisarensa olivat Viramirissa, eivät täällä! ”Ei! Te ette ole täällä! Te ette saa olla täällä!” Dakarai huusi järkyttyneenä kyynelten peittäessä hänen silmiään. Hän puristi vain viikatetta kädessään ja katsoi äitiään suoraan silmiin. ”Äiti…? Äiti… se olen minä… Dakarai”, Dakarai sanoi voimattomana. ”Chione… Kazemde… Tulin takaisin…” Dakarai sai suustaan. Ei tämä voinut olla totta, ei voinut! He eivät olleet kuolleet! Eivät olleet! Dakarai kohotti tärisevää kättään äitiään kohti kyynelien vierähtäen poskilleen.

AMETHYST

Telemakhoksen ideassa kului aikaa, mutta se oli sen arvoinen, jos toimisi. Ame auttoi siinä minkä pystyi, ja katseli kuinka Telemakhos ja Karan työnsivät kivenjärkäleen alas. Katapultti sinkosi tynnyrin kauas, kauas ja Ame katsoi henkeään pidätellen, miten se putosi liekkimereen. Jysähdys ja sitä seuraava liekkien kohina saivat Amen nauramaan, se oli oikeasti toiminut! Palavia ruumiinkappaleita sinkosi ilmaan räjähdyksen voimasta, eikä Ame ollut ikinä ajatellut sotimisen olevan näin hauskaa. Telemakhos riemuitsi myös, ja kun he olivat lähettäneet uuden tynnyrin, Ame kietoi kätensä kummankin ympärille ja vain nauroi katsellessaan uutta jysähdystä.
”Tää on varmaan romanttisin asia mitä mun elämässä on ikinä tapahtunut – Dehrahin tuhoaminen”, nainen helähti. Tämä oli varmaan koko matkan, koko sodan kohokohta. Ame virnisti ja suukotti kumpaakin miestä poskelle (?), ennen kuin kääntyi taas katselemaan kaukana siintävää kaaosta.

VARJO

Ruumiit alkoivat myllertää heidän allaan ja he saivat hakata heitä mätänevään kasaan kiskovia raatoja kaikin voimin. Onneksi edes yksi oli tajunnut pysyä poissa ja tällä oli jousi, jolla auttaa. Hän huuteli ohjeita Dakaraille, joka eteni yllättävän kovaa vauhtia niittäen tieltään ruumiita, kun tälle oli osoitettu suunta. Sitten tapahtui jotain perin omituista ja… Hänen sisällään muljahti ilkeästi. Tätä hän ei ollut odottanut.

Dakarai tuntui menevän aivan paniikkiin tajuttuaan, keitä hänen kimppuunsa oli hyökännyt ja yritti puhua vanhemmilleen… Varjo otti miekkansa ja heitti sen kaikin voimin suoraan kuningasta naamaan, niin että se jäi siihen sojottamaan, mutta muuta vaikutusta ei ollut. ”Herää toope! He ovat jo kuolleet, ei ole aikaa tällaiseen!” Hän huusi niin lujaa, että tuntui, että hänen kurkkunsa repeytyisi. Hän tunsi veren maun suussa ja alkoi yskiä hillittömästi verta. ”Johtaja!” Musim huusi kauhuissaan ja riensi hänen luokseen hakaten raatoja tieltään.

PESTVA

Käsiä oli joka puolella - yksi Pestvan nilkassa, toinen kurotti kohti hänen kaulaansa, yksi yritti upottaa kynsiään hänen otsaansa ja vatsaa kähmi ainakin kolme. Hän yritti selällään mössössä maaten huitoa miekallaan jalkoihinsa, mutta otsaa kynsivä käsi piti hänen päätään vankasti paikallaan eikä hänellä ollut hajuakaan osuiko hän edes lähelle nilkkaa vetävää yksilöä. "Pyhä Solveig!", hän parahti ja yritti katkoa päätä pitelevää kättä. "Tallo, Inar! Pysy liikkeessä - argh - etteivät ne saa kiinni!"

Pestvan ohimolle vuoti ruhon kynsien voimasta verta, ja hän tunsi haavoissa hurjaa poltetta saadessaan käden katki. Käsi ja kalmaisena paikoilleen, eikä Pestva edes ajatellut sen irroittamista noustessaan parempaan asentoon ja sohiessaan kauhistuneena jalkaansa pitävän käden suuntaan. Ruho oli saanut vedettyä häntä jo polviin asti litisevään saastaan kun hän pääsi vihdoin sen otteesta. Hän alkoi tamppaamaan ja polkemaan jalkojaan vimmatusti ettei mikään muu saisi niistä otetta, ja alkoi hakkaamaan Inaria lähestyviä käsiä(?).

IGOR

Vihollinen alkoi joutua ahtaalle, näiden voimat hiipuivat, mutta heiltä taas eivät ruumiit olleet lopussa. He iskivät päälle toisesta suunnasta palavien kuolleiden armeijan voimin ja toiselta suunnalta elävien ja palamattomien ruumiiden voimin. Sitten kuului huminaa kun jokin kiisi kovaa vauhtia heitä kohti ja iskeytyi keskelle palavaa armeijaa ja valtavaa jylinää pitäen tulta ja palavia ruumiin kappaleita sinkosi taivaan tuuliin sinne tänne. ”NO MITÄ HELVETTIÄ!?!” Igor karjaisi ja katsoi, kun jostain heidän niskaansa ammuttiin räjähteitä. No miten helvetissä tämä oli mahdollista? ”Pysykää asemissa kurjat rakkikoirat! Kiskon omin käsin sisälmyksenne ulos, jos yritätte luikkia pakoon!” Igor huusi.

Raivo roihahti Igorissa melkein yhtä kovin, kuin taistelukenttäkin. Hän kyllä nylkisi sen kurjan, joka kehtasi tehdä tämän! Sitä ennen hän valitettavasti joutui kasvokkain näiden tunkeilevien paikallisten sotilaiden kanssa. ”Minulla ei ole aikaa leikkiä teidän kanssanne, Haisuli, valitsen sinut! Mene ja tapa!” Igor uhosi ja tyrkkäsi kalmon eteenpäin ja tämän perässä muita kuolleita sotilaita ja änkesi itse ruumiiden läpi vastakkaiseen suuntaan, tyrkkäsi aseellaan jonkun oman sotilaansa ratsailta ja varasti tämän hevosen ja lähti hoitelemaan sitä kurjaa, joka sabotoi hänen sotamenestystään.

INAR

Inar keskittyi häntä ja Pestvaa piirittäviin ruumiisiin parhaan kykynsä mukaan, mutta niille ei tullut loppua. Hän iski summamutikassa keihäänsä terävää päätä sinne, mistä näki käsien ilmestyvän ja missä tunsi liikettä jaloissaan. Ympärillä kuului huutoa ja suhahteli välillä, kun Caine ampui ovelta heidän kimpussaan olevia ruumiita. Inar teki kuten Pestva neuvoi ja yritti pysyä liikkeessä, sekä kaukana salin keskiosasta ja tehdä vain kaikkensa, ettei vajoaisi ruumiskasojen alle. Hän tunsi otteen jaloissaan ja ärähti, kun iski keihäänsä alas, osuen epähuomiossa myös omaan jalkaansa.

Inar karjaisi, ja sen perään karjaisi joku toinenkin – ääni ei ollut tuttu, ja kääntäessään katseensa hän ymmärsi huutajan Varjoksi. Inar käänsi katseensa seuraavaksi prinssi Dakarain suuntaan, joka oli jäänyt ihmettelemään keskelle taistelua nousseita ruumiita.
”Jos täältä selvitään hengissä, minä kuristan tuon äpärän!”, Inar parahti epätoivoisena, iskien miekkansa ruumiiseen, jonka pää nousi möhnän välistä.

DAKARAI

Kaikki mitä Dakarai lopulta sai vastaukseksi äidiltään oli epämääräinen korina. Silmät olivat lasittuneet paikoilleen eikä äiti tunnistanut Dakaraita selvästikään. Prinssin äiti oli vain mätänevä ruumis, joka katsoi poikansa läpi, jos sitä katsomiseksi saattoi noilla silmillä sanoa. Hänen pikkusisarensa olivat samassa jamassa siinä, missä isänsäkin. Dakaraita ei isänsä kohtalo kiinnostanut. Hän saisi mätiä vaikka maailman tappiin asti. Kuningas oli ollut mätä ennen kuin hän oli sitä myös kirjaimellisesti, joten muutos ei ollut kovinkaan kummoinen. Mutta muun perheen kohtalo oli vetänyt Dakaraista aivan kaiken pois.

Dakarai siirsi sinisten silmiensä katseen hitaasti isäänsä, kun tämän suunnalta oli roiskahtanut jotain likaa, mätää ja verta Dakarain päälle syyn ollessa se, että kuninkaan naamasta sojotti nyt miekka. Hän olisi itse halunnut iskeä isäänsä viikatteella naamavärkkiin monta kertaa tämän ollessa elossa. Tuo olisi ollut voitto jo itsessään, mutta Dakarain olo oli vain niin tyhjä. Hän oli menettänyt maansa, kotinsa ja vapautensa. Kaikki vihasivat häntä. Ja nyt kaikki, mihin hän oli vielä uskonut, oli ollut hänen perheensä selviäminen ja nyt he olivat tyhjiä onttoja korisevia ruumiita.

Prinssi havahtui siinä kohdassa vasta paremmin, kun kuuli jonkun huutavan, minkä johdosta hänen katseensa kääntyi huutosuuntaan. Samalla hänestä oli tuntunut huudon kuulostavan tutulta, mikä hämäsi tilannetta entisestään. ”Darius…” Dakarai kuiskasi, mutta eihän se voinut olla. Sitä hän ei ehtinyt sen enempää miettiä, kun tunsi otteen itsessään, minkä takia hän kääntyi takaisin perheensä… tai kuolleiden puoleen. He olivat kuolleita… Mutta ryhmä, jonka kanssa hän oli tullut, oli elossa! Kuolleet pysyivät kuolleena, vaikka liikkuivatkin, mutta he eivät olleet enää elossa. ”Anteeksi, äiti!” Dakarai parahti ja iski viikatteella tältä jalat poikki, minkä jälkeen yritti tavoitella iskullaan taas sitä mätää maagia yrittääkseen edelleenkin samaa eli myrkkyjen imemistä(?).

DORIAN

Vinemarilaisen ”suunnitelma” ei ihan hirveästi vakuuttanut, mutta tässä tilanteessa, he eivät voisi ainakaan kauheasti omaa tilannettaan pahentaa ja pääasia, että tämä teki jotain edes leikisti järkevää, eikä vain ravannut pitkin kaupunkia toimittamassa tyhjää. He pitivät puoliaan parhaansa mukaan vielä jonkin aikaa, kun tulimeren keskellä räjähti. Dorian katsoi hävitystä, kun tuli roihusi korkeuksiin ja sinkosi palavia haarniskan- ja ruumiinpalasia sinne tänne. Pakko hänen oli myöntää, että tämä suunnitelma oli oikeasti hyvä, ainoa, mikä tässä kohtaa enää tehosi.

Sitten Dorianin silmiin osui sotilas, joka oli kumman tutun kelmeä ja valkoinen. Hän oli nähnyt hyvin saman näköisen miehen Zurassa, vaikkei itse ollut taistellut tämän kanssa. Dorian huusi muille, lähinnä Oscarille, sillä kauheasti muita ei ollut enää mukana taistelussa, ja joillekin dehrahilaisille jousimiehille, joilta oli loppunut nuolet, ja he olivat liittyneet muuhun puolustukseen. He ratsastivat tämän selvästi jonkin sortin johtajan perään, mutta saivat raatoja kimppuunsa ja mies pakeni ruumiiden sekaan. ”Sir Dorian! Menkää! Me huolehdimme tästä! Hän ei saa päästä estämään vinemarilaisia!” Sir Oscar huusi ja Dorian jätti heidät ja ratsasti suurella mustalla hevosellaan ruumiiden läpi. Korbinian oli tottunut sotaratsu, se ei kavahtanut enää näitä kuvittavia vihollisia ja juoksi suoraan päin, kaataen kumoon tai murskaten kavioihinsa kaikki tielleen osuvat.

IBRAGIM

Viikate upposi kuivaksi mädäntyneeseen ruumiiseen, mutta mitään ei tapahtunut. Ibragimin ruumis ei ollut sen magian lähde. Naamion alla hänen lahonnut lihansa kupli ja porisi, kun se lähetti vielä pystyssä olevat ruumiit (Daksun) päälle. Myös ruumis, jonka jalat oli katkaistu, ryömi käsin kohti vastustajaa ja hapuili jalkoja.

CAINE

Hieman hyödyttömäksi Caine tunsi itsensä, mutta ei hänestä ollut tuolla ruumismeressäkään mitään apua. Hän piti tilannetta silmällä, sinkautti nuolen toisensa perään aina sinne, missä tunsi jonkun tarvitsevan apua. Daksu jäi jonkin ihmeen takia jumiin jonkun ruumisväen kanssa ja muut joutuivat hoputtamaan tätä, mutta lopulta hän oli sen tuolilla istujan luona ja iski sitä viikatteellaan. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan. ”Pussaa sitä! Ehkä se muuttuu prinssiks!” Caine huusi, koska ei voinut tietää.

CHATHA

Järkyttyneenä Chatha seurasi prinssin taistelua oman perheensä kanssa, mutta samalla hän toivoi, että tämä pitäisi kiirettä. Onneksi Varjo auttoi prinssiä tokenemaan ja prinssi pääsi maagin kimppuun, muttei tuntunut saavan mitään aikaiseksi. Prinssi Caine huuteli neuvoja, jotka eivät todellakaan sopineet tilanteeseen. ”Iskekää johonkin muualle! Johonkin muuhun kohtaan! Ihan mihin vain, mutta pitäkää kiirettä!” Chatha huusi jo hiukan hädissään, huitoen piikkinuijillaan ruumiita ympäriltään, mutta niitä vyöryi päälle jatkuvasti lisää ja joku oli tarrannut häntä polvien ympäriltä ja kiskonut hänet melkein nurin. ”Pyydän, me kuollaan tänne kaikki muuten!” Chatha huusi vielä epätoivoisena perään, prinssin oli pakko saada tämä loppumaan.”