GILDOMERA osa 1 luku 2

INAR

Inar oli rohdon juotuaan siirtynyt sivustaan odottamaan. Hän ei pystynyt aluksi istumaan ja jäi vain nojaamaan keihääseensä. Lihaksia jomotti edelleen, mutta niiden raskaus ja särky alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Olo oli edelleen kummallinen ja päässä humisi, kuin korvissa olisi ollut vettä. Inar huokaisi raskaasti ja yritti olla ajattelematta dehrahilaista mätäkirousta.

Pian sairasteltan jo valmiiseen hälinään saapui uusia potilaita. Ensin vinemarilaiset toivat mukanaan Oscarin, joka näytti olevan aika huonossa kunnossa. Kului hetki, ennen kuin ulkoa kuului uusi ääni, ja telttaan saapui neljän ihmisen ryhmä. Inar hätkähti, kun näki tulijoiden joukossa Cainen ja Pestvan.
”Pestva!”. Hän unohti lepäämisen siihen paikkaan ja kiirehti auttamaan, nähden kyllä Pestvan olevan paljon huonommassa kunnossa, kuin hän itse. ”Anna minä autan”, Inar sanoi läkähtyneelle gerosilaiselle tädille, oli ihme että Caine oli saanut Pestvan tänne asti kivimaagin ja Neferan kanssa. Inar oli itse jo edes siinä kunnossa, että sai otettua Pestvan jalat ja autettua heidät peremmälle, että Pestva saatiin laskettua alas. Sen jälkeen Inar vei huolestuneen katseensa Pestvasta Caineen.

”Mitä oikein tapahtui? Oletko kunnossa?”, Inar kyseli Cainelta niin rauhallisesti ja selkeästi, kun omassa tilassaan kykeni. Häntä raivostutti se, että oli itse ollut liian huonossa kunnossa mennäkseen etsimään Pestvaa tai edes huomatakseen tämän olevan kadonnut. Onneksi Caine ja muut olivat löytäneet naisen…

CAINE

Ilmeisesti Inarilla meni vähän paremmin sentään kuin Pestvalla, tosin Pestva oli sen verran kohelo, että oli saattanut vain tuupertua siksi, että meni rasittamaan itseään heikossa kunnossa. Ja ilmeisesti sairastapauksia oli enemmänkin, kuten Chatha-raukka joka tuntui aina saavan kaiken kurjuuden niskaansa. Oscarista Caine ei heti hoksannut, kenestä puhuttiin, mutta sitten osasi yhdistää nimen lunemarilaiseen sotilaaseen. ”Mikä peikko?” Caine kysyi hämillään, kun ei tajunnut, mikä oli räjähtänyt ja aiheuttanut Oscarin sairastumisen. Hän ei muistanut nähneensä mitään rutto-peikkoja, jotka olisivat olleet heidän sairastumisensa taustalla.

Lopulta he pääsivät isolle teltalle, joka oli enimmäkseen katos kuin teltta, jotta sinne sai riittävästi tilaa. Vinemarilaiset tekivät juuri lähtöä ja Inar ryntäsi heidän luokseen saman tien, kun huomasi heidät. ”En tiiä. Heräsin ja oli pirun paha olo, mut se helpotti aika nopeesti. Sit te olitte häipyny johonki, joten menin ettimään. Sit Pestva huuteli jostai kauempaa pusikosta apua ja siel se loju oksennuksessa. onneks Imperia-täti ja Nefera autto saamaan Pestvan tänne. Kuulemma täällä on jotain räjähteleviä peikkoja, jotka tartuttaa jotain tuatia.” Caine selitti uupuneena Inarille, kun he saivat Pestvan lepäämään. ”Nii ja joo, mää oon kunnossa. Herätessä oli vähän heikko olo, mut nyt oon lähinnä vaan väsynyt.” Caine vastasi Inarille. ”Miten sää voit?” Hän kysyi sitten.

INAR

Inar kiitti vielä gerosilaista maagia ja Neferaa avusta, ennen kuin he siirtyivät kaiketi auttamaan Galenaa sairaiden kanssa. Inar vei katseensa takaisin Caineen ja kuunteli tämän selitystä, hieraisten nenänvarttaan sormillaan.
”Aivan… anteeksi, en olisi saanut lähteä sillä tavalla, en tajunnut Pestvan kadonneen”, nainen pyysi anteeksi. Hän vilkaisi taas huolissaan Pestvaa, nainen oli joutunut kokemaan kovia tässä kauheassa maassa. Kuullessaan Cainen sanovan jotain peikoista, hän kurtisti kulmiaan ja vilkaisi poikaan. Sitten hän muisti, mitä Imperia oli sanonut aikaisemmin käydessään täällä, ja huokaisi.

”En tiedä miksi se täti sanoo sitä hevosvarasta peikoksi, mutta hän tarkoitti varmaan sitä prinsessa Marcellan henkivartijaa, joka kuoli kun ruumiit yllättivät meidät ensi kerran”, nainen sanoi. Hän helpottui kuitenkin silminnähden, kun Caine kertoi olevansa kunnossa, ja hymähti vaisusti.
”Olen ihan kunnossa nyt, aamulla oli hyvä, että pääsin omin voimin kävelemään tänne. Vielä paikkoja särkee, mutta kuume on laskenut. Galena antoi jotain rohtoa”, Inar kertoi ja taputti Cainen olkaa.

CAINE

Oli huojentavaa päästä auringonpaahteesta varjoon, vaikka ei se tukalaa kuumuutta poistanutkaan. Lisäksi Pestva oli saatu nyt lepäämään ja odottamaan apua, eikä häntä tarvinnut enää raahata, sekin helpotti oloa huomattavasti. Inarkin vaikutti olevan ihan siedettävässä kunnossa, kun pahoitteli lähteneensä sanomatta mitään, hän ei vain ollut tajunnut Pestvan kadonneen. ”Ei se mitää, sul oli hyvä syy, et ollu herätessä täysin kunnos.” Caine sanoi istuen itsekin maahan kaivaen vesileiliä. Kun hän oli itse saanut juotua, hän yritti auttaa Pestvaakin juomaan (?) tai edes hiukan viilentää tämän oloa, kun he joutuisivat kuitenkin hetken odottamaan, että Galena ehtisi hätiin. Täällä oli aika paljon potilaita, joten hänellä oli ymmärrettävästi hieman kiire. Valitettavasti, ja ehkä myös hiukan onneksi, tämä ongelma ei ollut Cainen hoidettavissa. Ei hän oikeasti mikään parantaja ollut, hän osasi vain paikata haavoja elementtiaseellaan.

Peikonkin mysteeri selvisi, eli kyseessä oli sen poloisen prinsessaparan kuollut henkivartija. ”Mut sehän tapahtu monta päivää sit, mite ihmees se lunemarilainen miesparka sen takia muka nyt sairastu?” Caine kysyi, koska ei ihan ymmärtänyt (ja mä en muista kertoiko joku sille, et peikosta tuli zombi). No ehkä Cainen ei tarvinnut tietää, hän oli sen verran uupunut, ettei ihan hirveästi jaksanut päätään kaiken maailman peikoilla vaivata. ”No hyvä. Koita silti huilata vähän, ei me tästä nyt kuitenkaan olla selvästi ihan heti matkaa jatkamassa, ku tilanne on tää.” Caine sanoi, koska Inar ei oikein osannut levätä. No ehkä nyt, kun Pestva oli saatu lepäämään myös, niin Inarillakin riittäisi maltti toipumiseen.

INAR

Inar katseli hetken Cainea ja maassa pötköttävää Pestvaa. Oli merkillistä, ettei hän tässä kunnossakaan osannut vain istuutua takaisin alas. Hän oli aina ollut kauhean levoton, kun oli kyse muiden kunnosta, oli hänen oma olonsa mikä tahansa. Joka ikinen kerta, kun Iga oli ollut sairas, hän oli valvonut sen kakaran vierellä koko yön, vaikka henkiparantajat olivatkin sanoneet sen olevan turhaa.

"Älä kysy, sen tädin puheista ei ota muutenkaan ikinä mitään selkoa", Inar naurahti voipuneesti Cainen kysymykselle. Hän hymähti, kun nuorempi käski hänen levätä. Niin... ei hänestä olisi mitään apua tässä tilassa. Vaikka hän voikin jo paremmin.
"Seisominen auttaa lihaksia paranemaan. Istun taas kohta", Inar kuitenkin sanoi. Liikkuminen teki ihan hyvää, vaikkei se siltä tuntunutkaan. Ei hän yrittäisi väkisin liikkua ja auttaa ja kantaa muita, ei hän ihan niin tyhmä ollut.

MARCELLA

Marcella oli hivenen toipunut Telemakhoksen vierailusta, tilanne oli vakava, eikä tällaisille ajatuksille ollut nyt aikaa! Mies oli herätetty auttamaan kiireessä, siksi hän ei ollut ehtinyt pukeutua tarpeeksi! Vaikka no, eihän mies kyllä yleensäkään kauheasti pukenut. Marcella pudisti päätään ja yritti karistaa kiusalliset ajatukset pois. Piti keskittyä. Ulkona oli, taas, jokin katastrofi, eikä tällaiseen hölmöilyyn ollut aikaa.

Yhdessä Hortencian kanssa he saivat pukeuduttua (?), mutta sitten Marcella ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Täällä olisi ehkä turvallisinta, jos ulkona oli jokin vaaratilanne. Ei hän kuitenkaan osaisi auttaa mitenkään, Hortencia ehkä osaisi, mutta hän oli huolissaan Oscarista. ”Ehkä me voisimme mennä katsomaan, mihin Sir Oscar on viety toipumaan?” Marcella ehdotti varovasti ”Ja ken ties saisimme paremmin selvyyden siitä, mikä tilanne ulkopuolella on”, hän lisäsi vielä, vaikkei ollutkaan ihan varma, olisiko heidän turvallisinta kuitenkin pysyä vain teltassa.

HORTENCIA

Hortencian ajatukset olivat ja pysyivät Oscarissa, kun he pukeutuivat yhdessä Marcellan kanssa. Hän palasi maan pinnalle kunnolla vasta, kun Marcella ehdotti, että he lähtisivät katsomaan, miten Oscar voi sairasteltalla. Hortencia nosti katseensa tyttöön, ja siirsi sen sitten hajamielisesti teltan ovensuuhun.
"Olet varmaankin oikeassa, meidän on parempi tietää, mitä ulkona tapahtuu ja miten muut voivat", nainen myönsi henkäisyn saattelemana, räpäyttäen ripsiään verkkaisesti. Hän mietti hetken, ennen kuin asetti sotavarstan vyölleen, ja alkoi etsiä tavaroistaan lääketarpeitaan.

"Neiti Imperia sanoi lähtevänsä Oscarin perässä sairasteltalle, joten meidän on paras mennä sinne. Katsotaan... Katsotaan sitten, mitä seuraavaksi tapahtuu", hän sanoi ääneen, enemmän ehkä itselleen selkeyttääkseen omia ajatuksiaan, kuin Marcellalle. Hetken Hortencia mietti, kääntyen sitten Marcellan puoleen.
"Ota sinäkin elementtiase mukaasi", hän kehotti. Hortencia ei ollut varma, mitä ulkona tapahtui, mutta hänen olonsa oli silti hivenen varmempi, jos he lähtisivät varustautuneina. Nainen odotti kuitenkin kärsivällisesti ystäväänsä, ennen kuin lähti tämän kanssa ulos kaaokseen (?). Huoli Oscarista painoi hänen sydäntään, mutta hänen oli yritettävä ajatella järjestelmällisesti.

Ulkona tilanne selkeni lähes välittömästi - Hortencia nosti käden suunsa ja nenänsä peitoksi, kun lämmin ilma teltan ovensuun toisella puolella kosketti hänen kasvojaan. Järvi, joka oli syntynyt Dehrahin pääkaupungin tilalle, haisi kuvottavalta. Hortencia nielaisi raskaasti ja vilkaisi ympärilleen, ennen kuin otti varmuuden vuoksi Marcellan kädestä. (?) Musta magia sai hänet levottomaksi, pahensi hänen ahdistustaan ja hän haki yhtä paljon lohtua ystävästään, kuin yritti luoda sitä toiselle.
"Kaikkivaltias suojelkoon meitä... Tule, mennään etsimään muut", nainen henkäisi, lähtien Marcellan kanssa suuntaan, jossa muisteli sairasteltan olevan. (?)

MARCELLA

Hortencia oli Marcellan kanssa samaa mieltä siitä, että heidän pitäisi mennä sairasteltalle katsomaan, mikä tilanne oli. Marcella nyökkäsi vain Hortencian sanoille, ei hän ollut varma oliko niitä edes varsinaisesti tarkoitettu hänelle vai rauhoittamaan vain Hortenciaa, mutta kuitenkin. Marcellasta oli paljon parempi, että joku muu tiesi, mitä piti tehdä. Hän oli itse aika huono ehdottamaan tällaisissa tilanteissa toimintasuunnitelmia. Hän vilkaisi kuitenkin hiukan hölmistyneenä Hortenciaa, kun prinsessa kehotti häntä ottamaan elementtiaseensa mukaan, ennen kuin he lähtisivät etsimään muita. Sitten hän katsoi matkatavaroiden suuntaan ja taas Hortenciaa. ”Ah, aivan!” Hän sanoi sitten ja kiirehti etsimään Ruusuruoskaansa, joka yleensä oli Imperia-tädillä. Marcellasta tuntui edelleen aika vieraalta kantaa asetta mukanaan.

Marcella löysi Ruusuruoskan ja lähti se mukanaan Hortencian kanssa ulos teltasta. Hän katui päätöstä saman tien. Ilma löyhkäsi, jos mahdollista, vielä kuvottavammalta kuin aikaisemmin, ja järvi näytti pahaenteisen mustalta ja kammottavalta. Hortencian mallia noudattaen, Marcella vei kätensä suunsa ja nenänsä suojaksi, tarttui ystävänsä käteen ja kiirehti hänen perässään kohti suurta telttakatosta. Ihmisiä kulki edes takaisin, sairaita kannettiin teltalle. Marcellasta tuntui, että hän pyörtyisi tähän painostavaan ja seisahtuneeseen ilmaan. Hän ei ihmetellyt enää yhtään, että ihmisiä oli sairastunut yön aikana niin sankoin joukoin, tämä oli kuvittavaa!

Sairasteltalle päästyään (?) tilanne ei paljon paremmaksi muuttunut. Sairaita oli paljon, heitä hoidettiin, mutta hoitajia oli selvästi aivan liian vähän. Marcella näki Inarin ja prinssi Cainen vähän matkan päässä, heidän erikoinen ystävänsä vaikutti aika huonovointiselta. Marcella katsoi vain kauhuissaan ympärilleen, hän ei uskaltanut puhua, ei ottaa kättä kasvoiltaa, hädin tuskin edes hengittää. Hän yritti löytää Imperia-tätiä ja Oscaria katseellaan, mutta tungosta oli hiukan liikaa. Hän hätkähti, kun kuuli äänen läheltä: ”Prinsessa Hortencia, Prinsessa Marcella. Onko teilläkin oireita? Heikotusta, pahoinvointia?” Galenan ääni kysyi naisen kulkiessa ohi hyvin kiireisen näköisenä.

HORTENCIA

Telttakatoksella oli niin suuri tungos, ettei sen löytäminen ollut vaikeaa. Hortencia laski kätensä kasvoiltaan lähes vaistomaisesti, kun hän näki sairastuneiden määrän, ja hänen sydäntään puristanut huoli tuntui kasvavan kaksinkertaiseksi. Hän katseli ympärilleen terävällä katseella, yrittäen löytää neiti Imperiaa tai Oscaria, mutta ihmisiä oli liikaa. Hortencian katse napsahti oitis neiti Galenan suuntaan, kun hän kuuli naisen äänen, vaikka nainen itse oli liian kiireinen jäädäkseen paikalleen.
"Olemme kunnossa, neiti Galena, tulimme auttamaan jos mitenkään voimme", Hortencia vastasi pikaisesti, ja käänsi katseensa Marcellaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes sanoa mitään, tai edes ajatella loppuun yhtäkään neuvoa tai tehtävänantoa, kun yhtäkkiä aivan tyhjästä Imperia pöllähti heidän viereensä.

"Teidän korkeutenne, miten hyvä että tulitte!", nainen henkäisi selkeästi hieman rasittuneen kuuloisena, hymyillen heille kummallekin kuitenkin yhtä pirteästi ja pehmeästi, kuin aina.
"Prinsessa Hortencia, onhan teillä elementtiase mukananne? Sepä hyvä, täällä on paljon sairaita ja hengitysilma on hieman huonoa, monilla on vaikeuksia pysyä rauhallisina. Onko teistä mitenkään auttamaan?", nainen kyseli, ennen kuin selkeästi tajusi, miksi he olivat oikeasti saapuneet paikalle; "Sir Oscar on kunnossa, hän lepää ja saa piakkoin hoitoa! Jätin Neferan hänen vierelleen." Ne sanat saivat Hortencian vihdoin henkäisemään syvään helpotuksesta, ja prinsessa nyökkäsi nyt hivenen rohkeammin.
"Tietysti, autan missä voin", hän lupasi. Hän ei tiennyt, voisiko tehdä hengitysilman laadulle mitään, kun pulppuava ja myrkkyä kiehuva järvi oli niin lähellä, mutta hän voisi yrittää helpottaa edes katoksessa oloa hieman.

IMPERIA

Oli Kaikkivaltiaan siunaus, että prinsessat olivat löytäneet paikalle niin nopeasti. Imperialla oli ollut kädet täynnä siitä asti, kun hän oli päässyt lopulta paikalle, eikä hän ollut yhtään kyennyt keskittymään isompaan ongelmaan - eli siihen, mikä tämän kaiken oli aiheuttanut.
"Kiitoksia kovasti kultaseni", Imperia kiitti vielä prinsessa Hortenciaa, tajuamattaan liian tuttavallisesti, päästäen naisen sitten toteuttamaan jaloa tehtäväänsä. Imperia käänsi katseensa seuraavaksi prinsessa Marcellaan, sitten takaisin arvioivasti telttaan. Nyt kun prinsessa Hortencia kykeni ottamaan hänen roolinsa hetkeksi, loppujen lopuksi magiakivistä oli vähemmän hyötyä, kuin elementtiaseesta, hän ehti hieman ajatella.

"Teidän korkeutenne, jos saan pyytää, niin tulisitteko kanssani ulos? Haluaisin hieman tutkia, mikä tämän kaiken on aiheuttanut ja miten se on levinnyt näin nopeasti?", Imperia kysyi, hymyillen prinsessalleen lempeästi.
"Sir Oscarista ja muista ei tarvitse huolehtia, he ovat hyvissä käsissä", hän lisäsi rauhoittelevaan sävyyn. Hän halusi hieman arvioida tilannetta, jotta voisi kertoa siitä muille tai yrittää itse edes miettiä, miten tilannetta voisi helpottaa. Nainen johdatti Marcellan hieman sivummalle telttakatoksen hälinästä, ja henkäisi hiljaa.
"Kasvillisuus on kuollut. Ja maaperä tuntuu kenkienkin läpi levottomalta... epäilen sen johtuvan kirouksesta. Siitä, joka nostatti sen kurjan peikkoparankin kuolleista", Imperia puheli, yrittäen laittaa ajatuksiaan järjestykseen niin itselleen, kuin prinsessalleenkin.

"En aluksi oikein ymmärtänyt sitä. Oscar oli meidän kanssamme, eikä linnalla, kuten muut sairastuneet, mutta sitten muistin kuinka se miesparka sai peikon maalliset jäänteet... no niin, ja nyt tämä järvi. Ilmakin tuntuu happamelta ja mädältä. Epäilen, että kirous on jotenkin levinnyt ensin veteen jäänteiden kautta, ja veden mukana se on haihtunut ilmaan ja imeytynyt maastoon ja kasvistoon." Imperia keskittyi kovasti, puhui itsekseen tomerana ja totisena, kunnes yhtäkkiä kävi polvilleen ja käsilleen maahan, painaen korvansa aivan maanpinnan yläpuolelle. Hän sulki silmänsä ja kuunteli hyvin keskittyneesti, siveli maata kevyesti sormillaan. Sitten hän supisi itsekseen jotain epäselvää, ja nousi polviensa varaan järkyttyneenä.

"Maa ei ole kuollut, se elää yhä. Kaikki heinät ja kasvit kuolevat, koska maa yrittää johdattaa myrkkyä ulos!", nainen henkäisi ihastuneena ja yllättyneenä. "Se tarkoittaa, että järven myrkyn voi ehkä poistaa ja puhdistaa maan avulla", hän lisäsi toiveikkaana. Sitten nainen katsoi ympärilleen. Kaikki lähialueen vähäiset, kuivat heinät ja pusikot olivat jo kuolleet pystyyn. Se vaikeutti asioita.

MARCELLA

Marcella ei osannut sanoa mitään, kun Galena jo pyyhälsi pois kuultuaan, ettei heillä ollut hätää. Marcella oli liian järkyttynyt näkemästään, eikä se riittänyt, että itse sodassa oli kuollut ja haavoittunut niin monia, miksi heidän piti kärsiä vielä tällaisesta? Hyvä kun Marcella ei kiljaissut, kun Imperia-täti pöllähti jostain heidän eteensä ja pyysi heitä auttamaan. Marcella tuijotti kauhuissaan tätiä, ja oli jo vastustamassa, että mitä ihmeen apua heistä täällä muka oli, kun Hortencia jo lupasi auttaa. No sentään Sir Oscar oli ilmeisesti ihan kunnossa, tai toipumassa, muttei ainakaan enää välittömässä vaarassa. Tai tietenkin kaikki varmasti olisivat, niin kauan kuin tuo kamala järvi levitti sairautta kaikkialle.

Marcella katsoi hädissään, kun Hortencia lähti auttamaan hengitysilman kanssa, mutta eihän Hortenciakaan nyt mitenkään voinut hengitysilmaa kaikkialta noin vain puhdistaa! Marcella kääntyi kauhuissaan katsomaan Imperiaa, kun hän halusi prinsessan mukaansa ulos, koska hän halusi tutkia sitä, mikä tämän kaiken aiheutti. ”Mut’… Ei musta ole auttamaan tällaisen katastrofin kanssa!” Marcella parahti, mutta Imperia-täti meni jo menojaan. Marcella seurasi aika toivottomana, hän ei todellakaan olisi halunnut mennä tutkimaan mikä tämän kamaluuden sai aikaan.

Imperia touhotti, ettei Oscarista ja muista tarvinnut nyt olla huolissaan, mutta ei Marcella ollutkaan. Imperia-tädistä hän oli huolissaan ja itsestään, jos he joutuivat liikaa kosketuksiin tuollaisen kamalan noituuden kanssa ja saisivat vielä tartunnan itsekin! Ulkona Imperia-täti alkoi puhumaan omia asioitaan, joista Marcella ei tajunnut mitään, muuta kuin sen, että kaikki johtui siitä kurjasta kirouksesta ja tuosta hirveästä järvestä. Marcella antoi tädin höpistä itsekseen, hän nyt oli sellainen, ja kääntyi inhoten katsomaan mustaa järveä. Miksi sen piti olla tuossa? Mistä tähän ylipäänsä yhtäkkiä vain oli ilmestynyt järvi? Ihan vain heidän kiusakseen!? Vihaisena Marcella käveli hiukan lähemmäs haisevan mustan järven rantaa, pysyen turvallisen välimatkan päässä tietenkin, ja potkaisi vihaisena kiven järveen. ”Miten kamala järvi! Minä vihaan sitä! Vihaan Dehrahia ja sitä kelvotonta prinssi Dakaraita, joka toi meidät tähän kurjaan maahan! Vihaan tätä hirveää sotaa!” Marcella huusi vihaisena järvelle, joka ei tietenkään ollut moksiskaan hänen kiukuttelustaan.

Turhautuneena Marcella kääntyi katsomaan Imperiaa ja kauhistui, kun täti oli kontallaan maassa. ”Voi täti älkää! Tiedä mitä siitä voi tarttua!” Hän kiljahti ja juoksi kiskomaan Imperia-tätiä ylös maasta. Hän menetti jo Peikon, siis Herra Henkivartijan, jonka kurja hautakin oli vajonnut tuohon mätään järveen, hän ei aikonut menettää Imperia-tätiäkin! Täti vain selitti jotain siitä, ettei maa ollut kuollut ja myrkyn voisi ehkä puhdistaa maan avulla. ”Täti kulta älkää höpsikö, ei sellainen onnistu! Meidän pitää vain päästä pois täältä, ennen kuin sairastumme kaikki!” Marcella hätäili. Sellaisessahan olisi kamala työ, järvi oli valtava ja tiedä miten pitkälle se oli levinnyt, ei Imperialla voinut olla niin paljon taikakiviä mukana, että niistä oli apua, ja Marcellasta nyt ei ainakaan olisi mitään apua. Hän ei osannut puhdistaa maata, vedestä tai ilmasta puhumattakaan! Hän osasi vain kasvattaa kasveja ja mitä iloa niistä oli, kun maa oli niin myrkyllinen, että ne kuolisivat heti?

Tätä asiaa hetken ajateltuaan hän muisti, mitä neiti Galena oli hänelle tämän kamalan Dehrahin matkan aikana opettanut. Hän ei tosiaan osannut puhdistaa maata tai vettä saati ilmaa myrkyistä, mutta… oli kasveja, jotka osasivat! Mutta ei sellainen varmaan riittäisi mihinkään, tällainen määrä myrkkyä ei puhdistunut muutaman kukkasen avulla. Nyt Marcella suuttui itselleenkin, hän tiesi teoriassa, että voisi auttaa, mutta hän ei vain ollut riittävän taitava, että siitä avusta olisi mitään hyötyä! ”Jos… Jos olisin opetellut aikaisemmin ja paremmin… Voisin kasvattaa kasveja, jotka puhdistaisivat maan ja tuon kamalan järven… Mutten voi! Sitä on ihan liikaa, ei mun voimani riitä sellaiseen! En voi tehdä mitään, mitä järkeä täällä olossa edes on?” Marcella alkoi nyyhkyttää. Ihmiset kärsivät, jos hän ei olisi näin surkea, hän voisi tehdä jotain heidän hyväkseen, muttei hän voinut. Ei hänestä ollut mihinkään.

IMPERIA

Imperia, kaikessa siinä keskittymisessään, oli ehtinyt jo aivan unohtaa ottaneensa prinsessa Marcellan mukaan, ennen kuin tyttö jo yrittikin kiskoa hänet maasta. Tokihan Imperia ymmärsi, että tyttöparan hermot olivat sodan ja erityisesti herra Henkivartijan kuoleman jälkeen kireällä, mutta hän oli ollut niin keskittynyt... Nainen henkäisi syvään ja pyyhki hieman helmojaan, kääntyen prinsessansa puoleen.
"No niin, Teidän Korkeutenne. Ei ole mitään hätää", nainen sanoi pehmeästi, ja vaikka koko maailma tuntui tekevän kuolemaa heidän ympärillään, maagi todella tarkoitti sanojaan. Nainen kaivoi taskustaan puhtaan pitsinenäliinan ja nousi, siirtyen tytön eteen. Prinsessa Marcellan alkaessa jo nyyhkyttää sitä, miten hänestä ei olisi mitään apua, Imperia katsoi toiseen myötätuntoisesti.
"Kuunnelkaahan nyt minua, prinsessa Marcella", hän sanoi samalla, kun ojensi kätensä pyyhkiäkseen tytön kasvoja kyyneleistä. (?)

"On totta, että siinä on iso työ. On myös totta, että meidän on siirrettävä kaikki pois järven läheisyydestä, mutta me emme voi tehdä sitä nyt. Ihmiset ovat liian sairaita, eikä heitä voi siirtää tuossa kunnossa", nainen selitti rauhallisesti, antaakseen prinsessalle aikaa rauhoittua ja kuunnella.
"Mutta olette väärässä siinä, ettette voi auttaa", hän sanoi pienen tauon jälkeen. "Jos minä sanon, että maa on elossa ja siihen voi kasvattaa jotain, mikä puhdistaa, se on totta. Onhan järvi, jossa on vähemmän myrkkyä parempi kuin sellainen, jossa sitä on paljon. Minä autan teitä kyllä. Jos saamme yhdessä puhdistettua edes tältä puolelta maata ja ilmaa hieman, pääsemme nopeammin pois täältä. Sitähän me kaikki tahdomme, eikö?", Imperia hymähti hellästi sanojensa loppuun.

"Minä en ole asiantuntija, mitä Ruusuruoskaan tulee, mutta minä kyllä tunnen maaperän. Maa, joka yrittää poistaa myrkkyä itsestään, antaa teidän kasvattaa siihen niitä kasveja, jotka sitä auttavat ja puhdistavat. Olisi sangen typerää olla tekemättä niin, vai mitä?". Imperia oli aina luottanut maahan. Se pysyi paikallaan, oli itsepintainen ja paikalleen jämähtänyt elementti, joka oli luotettava, luja ja ymmärsi oman parhaansa.
"Kallio antaa periksi kukille, jotka itsepintaisesti sen läpi puskevat", hän lisäsi hellästi loppuun, toivoen sen sanoman jotenkin pääsevän läpi prinsessa Marcellalle. Tyttö oli hyväsydäminen, itsepintainen ja tunteellinen, ja kykenisi kyllä avun ja ohjeistuksen kanssa paljon suurempiin tekoihin, kuin juuri nyt uskoi kykenevänsä.

MARCELLA

Imperia-täti havahtui taas maan pinnalle ja yritti rauhoitella Marcellaa, tyttö vain ei oikein pystynyt uskomaan, ettei tässä muka ollut mitään hätää. Prinsessa yritti kuitenkin rauhoittua, sentään Imperia-täti oli noussut maasta ja muisti taas hänenkin olemassaolonsa. Työtä oli liikaa, kyllä Imperiakin sen ymmärsi, Marcellan elementti ei ollut myrkky, se oli annettu jollekin vielä häntäkin onnettomammalle tunarille, ihmiset pitäisi siirtää pois, mutta se ei onnistunut, kun he olivat noin huonossa kunnossa. Marcella ei vain käsittänyt, miten he voisivat mitenkään saada tilanteen hallintaan, edes niin, että ihmiset voitaisiin siirtää pois. Ja mitä mikään hyödytti, jos tuo saastunut järvi levittäisi myrkkyään kaikkialle?

Imperia-täti väitti kuitenkin, että Marcellasta olisi kyllä apua ja maa oli sen verran elossa, että siihen voisi kasvattaa jotakin. ”Mutta miten? En voi kasvattaa mitään tyhjästä, eikä täällä kasva kuin heinää, ei siitä ole mitään hyötyä”, prinsessa murehti. Hän tiesi kyllä, että mitkä kasvit voisivat ehkä auttaa, eivät nekään ihmeisiin pystyneet ja tämä myrkyn määrä tappaisi varmasti kaiken heti kun Marcella ei enää pystyisi ylläpitämään niitä, mutta jos maassa ei kasvanut mitään, ei hän hiekkaa voinut kasveiksi muuttaa. Se ei olisi mahdollista. Eikä tuota järveä ollut olemassakaan ennen, ei täällä oikeasti kasvanut mitään, mikä voisi auttaa itse järven puhdistamisessa ja se oli syypää kaikkeen.

Hetken kerättyään itseään ja yritettyään saada nyyhkytystään aisoihin, Marcella katsoi itkuisesti Imperia-tätiä. ”Hyvä on, ma voin yrittää. Mut’ en tiedä onnistunko tekemään yhtään mitään”, hän lopulta sanoi. Mutta muutkin tekivät parhaansa, kai hänen täytyisi edes yrittää, ennen kuin päättäisi onnistuisiko vai ei. Kovin isoa luottamusta hänellä ei ollut, vaikka Marcella oli harjoitellut Galena-neidin ja Imperia-tädin avustuksella, se oli ollut jo hankalaa juuri siksi, että Dehrahissa oli niin huonosti mitään kasveja. Mutta pakko kai hänen oli yrittää tehdä jotakin, jos se ei auttaisi, muiden olisi pakko luottaa vain prinssi Dakaraihin, ja se ei tunnetusti herättänyt paljon enempää luottamusta.

IMPERIA

Marcella tarvitsi aikaa rauhoittua, ja Imperia odotti. Hän antoi tytön purkaa tunteitaan, se olisi parempi, eikä hän olisi edes osannut hermostua toiseen, vaikka olisi yrittänyt.
”Niin, Teidän Korkeutenne. Mutta minä voin tutkia maastoa. Jos jossain on kasvanutkin jotain, voi siitä myös löytyä jotain kasvatettavaa, vaikkei sitä silmällä näkisikään. Ja jos emme löydä, me menemme etsimään, tai pyydämme neiti Galenalta apua. Kaikki valkenee kyllä, mutta ei ole viisasta vaipua murheeseen aivan vielä”, nainen lohdutti ja hymyili hellästi nuorelle tytölle, joka lopulta kohotti itkuisen katseensa häneen.

”Voi sentään”, hän hymähti ja pyyhki vielä hellästi prinsessansa kasvoja (?), ennen kuin toinen puhui. Kun Marcella vihdoin myöntyi edes yrittämään, vaikkei tiennytkään osaisiko tehdä mitään, Imperia hymyili vain pirteästi.
”Ei sitä voikaan tietää, eikö olekin jännittävää?”, hän helähti. Imperia ymmärsi kyllä tilanteen vakavuuden, mutta hänestä ei ollut järkevää velloa siinä. Murheessa ja kamaluudessa vellominen hankaloitti ja vaikeutti kaikkea, mitä yritti tehdä, ja siksi hän tälle matkalle oli lähtenytkin. Hän tekisi sen, mihin prinsessa Marcella ei vielä kyennyt – uskomaan, toivomaan ja kannustamaan tyttöä samaan.
”Jos yritämme ensin paikantaa ympäristön maastosta kaikki kuolleet kasvit? Niiden luota voi helpoiten löytää jotain kasvukelpoista”, Imperia ehdotti. ”Sitten voimme yrittää, jos Ruusuruoskasta on apua. Jos se ei onnistu, etsimme hieman kauempaa, ja jos sekään ei vielä tehoa, niin menemme puhumaan Galenalle ja katsotaan, mitä tapahtuu.”

Ympäristössä ei kasvanut paljonkaan, lähinnä kuollutta kuivaa heinää, joka ei kehittänyt muutenkaan kovinkaan suurta juurakkoa. Pensaat olivat hieman lupaavampia, ne olivat ehkä kuolemaan päin ja kuihtumassa, mutta vaivaisimmatkin pensaat levittivät ympärilleen tiheämmin juuria, joista voisi löytyä vielä elämää. Imperia kuitenkin otti Marcellan kädestä, pyyhittyään sen ensin puhtaaksi, heidän lähtiessään tutkimaan ympäristöä, ettei aiempi toistuisi enää uudelleen.

MARCELLA

Marcella nyökytti päätään hyväksyvästi, kun Imperia-täti sanoi voivansa tutkia maastoa ja selvittää olisiko heillä mahdollisuutta kasvattaa yhtään mitään. Ja jos ei, he tarvitsisivat Galenan apua, koska Imperia-täti tiesi paljon maasta ja kivistä ja hiekasta, mutta Galena tajusi enemmän kasvien päälle. Galena vain oli kovin kiireinen tällä hetkellä, mutta tämä asia saattoi olla nyt tällä hetkellä tärkeämpi sairaidenkin kannalta. ”Hyvä on”, Marcella sanoi hypistellen edelleen hiukan huolissaan Ruusuruoskaa samalla, kun Imperia kuivasi hänen kyynelistä märkiä kasvojaan. Hän yritti saada hengityksensä tasaantumaan, se ei ollut helppoa, kun häntä hirvitti ylipäänsä hengittää, kun ei tiennyt mitä myrkkyjä ilmassa oikein oli. ”Voi täti, tässä alkaa olla jännitystä vähän liiankin kanssa”, Marcella huomautti, mutta yritti sitten ryhdistyä ja astui hiukan kauemmas, jotta Imperia-täti voisi jatkaa sitä… no mitä nyt oli ikinä tehnytkään, ennen kuin Marcella tuli häiritsemään häntä.

IMPERIA

Tytön sanat saivat naisen nauramaan hieman, kun hän siirtyi lähimmän kuolleen kasvuston luokse. Heinät olivat kaikista huonommassa kunnossa, mutta se ei ollut ihme. Imperia kuitenkin kumartui hieman maahan ja tutki maastoa käsillään kuolleiden heinien välistä.
"Siinä olette varmasti oikeassa, jännitystä tältä retkeltä ei puutu", nainen hymisi vain hellästi. Maasto oli huomattavasti vähemmän levotonta heinien välittömässä läheisyydessä, mutta Imperia epäili sen johtuvan enemmän siitä, että myrkky oli jo kuristanut siitä paljon voimaa. Imperia nousi maasta ja lähti kaikessa rauhassa Marcella mukanaan (?) kauempana sijaitsevan, vaikkakin kärsineen, pensaikon luokse.

"Tiedän kyllä, että tämä matka on ollut kaikkea muuta, kuin satua. Mutta vaikkemme eläkään satua, meidän tulee aina muistaa, että emme saa luovuttaa. Emme, ennen kuin olemme kokeilleen aivan kaikkea. Myös höpsöä ja toivotonta", nainen yritti hieman lohduttaa. Oli hyvin vaikeaa yrittää enää rauhoitella prinsessa Marcellaa saduilla, ainakin Herra Henkivartijan kuoleman jälkeen. Imperia tutki maastoa pensaikon ympärillä tarkasti, vaikka puhelikin samalla prinsessalle. Hän aisti maan olevan eloisampaa, ja se tuntui hyvältä merkiltä. Myrkky vaikutti siihen kyllä, mutta Imperia oli aistivinaan silti vielä joitain elon merkkejä, kun kuunteli ja tunnusteli maan hänelle antamia merkkejä.

"Voimme aloittaa tästä", hän sanoi lopulta pehmeästi kun merkitsi hänestä otollisimman kohdan maahan sormellaan, ja nousi ylös.
"Jos juurakossa on vielä elämää, on mahdollista saada se kasvamaan, ennen kuin myrkky tukahduttaa sen", nainen lisäsi ja siirsi katseensa Marcellaan, astuen hieman sivuun.
"Voitte vain kokeilla ensin, jos se ei onnistu, yritämme uudelleen." Imperia hymyili varmasti ja kannustavasti tytölle, hän uskoi kyllä prinsessa Marcellaan. Tyttö oli, taitoihin ja kokemukseensa nähden, onnistunut taistelun tiimellyksessäkin auttamaan heitä Ruusuruoskan avulla.

MARCELLA

Marcella oli samaa mieltä, satua tämä retki ei valitettavasti ollut, ja koko ajan enemmän painajaisemman suuntaan se oli koko ajan menossa. Hän ei varmaan saisi ajatella näin kielteisesti, ei hän ennenkään ollut näin ajatellut. Mutta kaikki se, mitä hän oli joutunut näkemään ja kokemaan täällä… Herra Henkivartija oli mennyt ja kuollut! Ei Marcella kyennyt olemaan enää kauhean toiveikas. Hän oli jaksanut viimepäivät vain sillä, että oli niin kiivaasti puolustanut Neferaa, joka oli vielä enemmän toivonsa menettänyt ja kaipasi apua päästäkseen tästä kurjasta maasta pois. Mutta nyt he olivat kaikki jääneet tänne jumiin. Nierdales alkoi koko ajan tuntua enemmän ja enemmän kutsuvammalta paratiisilta, tätä hän ei kyllä ikinä Hortencialle myöntäisi, mutta jos hän joskus pääsisi Dehrahin rajan yli Nierdalesiin, hän kiittäisi Kaikkivaltiasta siitä sydämensä pohjasta! ”Onneksi mul’ on teidät, rakas täti. Tarvitsen teitä muistuttamaan höpsöistä ajatuksista, olen alkanut itse ajatella niin kamalan synkästi. Ehkä se on aikuistumista, ehkä vain tämä kamala tilanne, mut’ en selviäisi ilman teitä”, Marcella sanoi hieman rauhallisemmin. Mitä hän tekisi ilman rakasta höpsöä tätiään?

Marcella antoi Imperian tutkia heinikkoa ja pensaita, ollen jo aivan varma siitä, ettei maasta enää mitään elonmerkkejä löytyisi. Mutta Imperia ilmoittikin yhtäkkiä, että yhden kippuraisen piikkipöheikön juurakossa oli vielä jonkin verran elämää jäljellä. Olihan se jotakin, mutta he tarvitsivat kurjia takkuisia pensaita enemmän kasveja, jos tahtoivat saada jotain aikaan. Marcella ei kuitenkaan väittänyt vastaan vaan meni Imperian luo ja kumartui pensaan viereen. Hän riisui käsineensä, vaikka häntä inhotti koskea maahan paljain käsin, mutta ei auttanut. Hän kietoi Ruusuruoskansa pensaan juurien ympärille, painoi kätensä mustuneen hiekan ja kärsineen pensaanrungon päälle ja yritti keskittyä.

Ensin ei tuntunut mitään, sitten Marcella alkoi tuntea pahoinvointia, kun maa ja kasvit valittivat myrkyn kourissa. Se oli kamalaa, mutta samalla hän tunsi, miten hänen elementtiaseensa alkoi sykkiä toisenlaista voimaa, ja yritti kanavoida sitä elinvoimaa siihen kurjaan pusikkoon. Hän yritti levittää sitä voimaa ympäristöön, havaita maan alla piilossa olevia kasveja, mutta niitä oli maaperässä hyvin vähän. Ja sekin vähä oli lähinnä heinää ja piikkipensaita. ”Tämä on vaikeaa, täti. Kasvillisuus on täällä jo muutenkin niin onnetonta. Tarvittaisiin puita, pähkinäpuut ja lehtikuuset suodattaisivat myrkkyä parhaiten”, Marcella sanoi harmissaan. Täällä oli vähän kukkia, jotka voisivat auttaa, hän vaistosi niitä hyvin heikosti kuolleen heinän keskellä. ”Mutta voin yrittää aloittaa saada sinapinkukat ja kevättaskuruohot elpymään ja leviämään, täällä on niitä hieman, ja nekin puhdistavat maaperää”, Marcella lupasi ja nousi ylös siirtyen tutkimaan lähintä heinikkoa, josta oli saanut heikkoa vastakaikua ja yritti sitten uudestaan saada kukkia kasvamaan ja leviämään ja vastustamaan maaperään leviävää myrkkyä.

DIYA

Diya oli eilen auttanut maaginaista erottelemaan myrkkyvoiman prinssin viikatteesta Nefera-herran miekkaan, jonka sai naamioitua kävelykepiksi, ajatuksena hyvin mielenkiintoinen miekka. Homma oli tosin valmis vasta hyvin myöhään illalla.

Seuraava aamu oli alkanut varsin puistattavissa merkeissä. Eilen Alhanairin tilalle saapunut järvi oli alkanut saastua… tai ehkä myrkytystila kuvasi tilannetta paremmin. Se ei tosin ollut koko stoori, nimittäin ihmisiä oli alkanut sairastumaan. Eivät onneksi kaikki ja Diya kuului näihin onnekkaisiin, joskin järvestä lähtevä kuvottava haju oli aluksi saanut hänet voimaan pahoin. Lopulta mies oli kuitenkin tottunut hajuun, joten kun hän oli päässyt pahimman kuvotuksen yli, oli Diya mennyt tarjoamaan apuaan. Diya oli lähinnä auttanut oireisia sairasteltalle, sillä sen hän osasi ilman, että siihen ketään tarvitsisi erikseen avuksi neuvomaan.

Diyan juomatauon aikana Varjo oli tullut kysymään Diyan mielipidettä sotaseurueen mukaan lähdöstä. Diya oli ottanut mahdollisuuden mielellään vastaan, sillä Dehrahin muurien ulkopuolella oleva maailma kiinnosti häntä, mutta mielellään hän auttoi. Lisäksi Varjo oli ehdottanut häntä Nefera-herran suojelijaksi. Diya ei Neferaa henkilökohtaisesti tuntenut. Tiesi lähinnä vain, mutta ei hän nuoren miehen seurassa itse ollut ollut. Diya kuitenkin ajatteli, että olisi kohteliasta esittäytyä hänelle ennen kuin matkaan lähdettäisiin.

Sairaat taisivat olla jo sairasteltalla, joten Diyaa tuskin tarvittiin siihenkään hommaan enää. Toki hän auttaisi, jos jossain muussa tarvittaisiin häntä, mutta tällä hetkellä mies yritti löytää katseellaan Neferaa. Kun hän miehen lopulta löysi, lähti hän astelemaan tätä kohti. ”Nefera-herra”, Diya yritti alkuun saada nuoremman huomiota itseensä tervehtien tätä samalla. ”Toivottavasti en häiritse Teitä tai keskeyttänyt mitään, mutta… En tiedä onko Varjo mahdollisesti jo puhunut Teille siitä, että hän ehdotti minun lähtevän mukaan sotaretkelle ja Teidän suojaksi. Emme ole tainneet tosin vaihtaa vielä kertaakaan sanaakaan, joten ajattelin tulla esittäytymään”, Diya alusti asiaansa pitäen tauon, jos Nefera halusi sanoa väliin jotain, mutta jatkoi sitten: ”Olen Diya Moustafa… Olen tähän asti toiminut seppänä ja taistellut Varjon riveissä, mutta minulle on suuri kunnia toimia suojelijana rinnallanne, jos vain sallitte.” Mies kumarsi samalla mahdollisimman kohteliaasti. Hänen tapakasvatuksensa ei ehkä kovinkaan kummoinen ollut eikä koulutuksensa, koska sellaista ei juuri ollut, mutta parhaansa hän silti yritti, ettei vaikuttaisi täysin juntilta.

NEFERA

Nefera ei ollut varma, miten oli päätynyt tilanteeseen, jossa oli. Hänen käsiään ja hartioitaan särki sen raavaan naista etäisesti muistuttavan sotilaan raahaamisen jäljiltä, hän oli väsynyt ja häntä ahdisti olla kaikkien niiden sairaiden ympäröimänä. Imperia-täti oli jättänyt hänet yksin valvomaan sen kauniin miessotilaan vointia, vaikka mitäpä hän olisi voinut tehdä, paitsi huutaa apua jos toinen olisi mennyt huonommaksi. Vasta sen mustahiuksisen prinsessan saapuessa kauniin kultakutrisen sotilaan vierelle ja alkaessa tehdä... jotain, Nefera oli saattanut vetäytyä hieman sivummalle. Jonkin ajan päästä ilma ei enää ollut tuntunut niin raskaalta, mutta silti Neferaa pyörrytti. Hän ei ollut tottunut fyysiseen rasitukseen tai siihen, että häneltä odotettiin jotain.

Lopulta Nefera oli vähin äänin siirtynyt kauemmas sairasteltan katoksilta, kun hänen verrattomia vahtimistaitojaan ei enää kaivattu. Hän oli jäänyt pienen matkan päähän, jonkin teltan varjoon ja seisoi hiljaa paikallaan, tuijottaen maata ja omia jalkojaan. Jos hän olisi ollut kotona, hänen särkeviä käsiään varten olisi haettu voidetta ja lämmin haude olisi tuotu hänen hartioilleen. Tosin, jos hän olisi ollut kotona, hän ei olisi koskaan joutunut tekemään mitään raskasta. Mutta hän ei ollut kotona. Hänellä ei edes ollut kotia, se ja hänen perheensä makasivat sen kuvottavan myrkkyjärven pohjassa, saastan ja lian ja pimeän magian keskellä.

Neferan ajatukset katkesivat, kun hän kuuli askeleita. Nuorempi nosti nopeasti katseensa, hänen liikkeensä olivat edelleen teräviä ja jokseenkin hätäisiä. Hänen hermonsa olivat edelleen kireät, eivätkä eiliset tapahtumat olleet helpottaneet hänen oloaan tippaakaan. Nähdessään miehen, hän ei tunnistanut toista tai ainakaan muistanut tämän nimeä, mutta hän osasi yhdistää toisen kasvot ainoastaan yhteen asiaan - elementtiaseeseen. Se sai hänet heti valppaaksi ja hän katsoi mieheen aika varautuneena. Jos aivan rehellisiä oltiin, hän ei juuri ollut kiinnittänyt Varjon miehiin huomiota tai edes puhunut heille, saati toisin päin. Kuullessaan kuitenkin, että tämä kyseinen seppä oli lähtemässä heidän mukaansa ja ennen kaikkea hänen mukaansa, Nefera kurtisti vähän kulmiaan. Tuo köyhä ryysyläinen suojelisi häntä? Minkä ikäinen mies edes oli? Hänellä oli nyt elementtiase, ja Varjo lähetti hänen mukaansa _tuon_?! Hänen omat vaatteensa, niin kuluneet kuin ne olivatkin, olivat paljon siistimmät ja ylevämmät, ja mikä miehen hiuksiakin vaivasi? Miksei hän saanut mukaansa jotain par-

Ai. Aivan. Hänen ainoa vaihtoehtonsa ennen tätä miestä oli ollut... Dakarai.

Nefera huokaisi raskaasti ja vilkaisi mieheen yhä hieman epäillen, kun toinen kumarsi hänelle.
"No, ei minulla taida olla vaihtoehtoja. Olet kai parempi vaihtoehto, kuin se tyhjääkin turhempi ihmisriekale, jota joskus kutsuin "prinssiksi"...", Nefera sanoi lopulta hieman nyrpeästi. Ainakin toinen osasi teititellä ja kumartaa, ja kutsua häntä herraksi ilman, että hänen tarvitsi itkeä ja huutaa ja uhkailla toista. Nefera katseli miestä hetken, ennen kuin yritti hieman ryhdistäytyä. Hän ei osannut mitään hyödyllistä, mutta palvelijoita hän oli osannut aina käskyttää.

"Hyvä on, sinä saat kunnian suojella minua. Kunhan pidät huolen, ettei minun tarvitse käyttää tätä hirveää miekkaa muuten, kuin ehdottoman pakon edessä", Nefera myöntyi, puhuen nyt hieman arvolleen... tai, entiselle arvolleen sopivammin. Hänen äänensä tihkui lauseen loppupuolella inhoa, ei tuota köyhää miestä, vaan vyöllään lepäävää miekkaa kohtaan. Jos henkivartija oli se, mitä tarvittiin ettei hänen itsensä tarvitsisi koskea mokomaan kapistukseen, niin olkoot. Tuskin ketään muutakaan se haittaisi, niin kauan kunhan Dakarai jäisi tänne.

DIYA

Nefera vaikutti varautuneelta Diyan tullessa tämän seuraan. Mies ei ollut varma miksi niin. Toivottavasti Diya ei ollut keskeyttänyt mitään tai säikäyttänyt toista. Saattoi hänen jokseenkin arpinen ulkomuoto säikäyttää. Joku oli joskus jopa kauhistunut hänen silmiensä eriväristä sävyä. Tai sitten varautuminen ei ollut hänestä kiinni vaan Nefera vain oli sellainen, mikä oli ymmärrettävää tuntemattomammassa seurassa. Diya puhui itse mielellään, mutta pyrki ehkä jopa jäykän kohteliaaseen olemukseen itseään ylemmille… jos nämä sellaista olivat ansainneet.

Diya yritti kuitenkin arvioida Neferan eleistä, mitä nuoremman päässä mahdollisesti liikkui, muttei se niin helppoa ollutkaan. Jokseenkin epäilevältä Nefera silti näytti. Ilmeisesti hän ei ollut kovinkaan vakuuttava vai? No eihän Diya kenenkään henkivartijana tai minään vastaavana ikinä ollut toiminut, mutta ainakin Varjo tuntui olevan vakuuttunut hänen taidoistaan. Ei kai Varjo muuten olisi asiaa edes ehdottanut?

Neferan mukaan Diya käytännössä oli tyhjää… tai siis Dakaraita parempi vaihtoehto. Diya ei prinssiä henkilökohtaisesti juuri tuntenut, mutta olihan tämä ollut… no varsin itsekkään luontoinen tapaus, joka puheista päätellen oli aiheuttanut ryhmälle ongelmia. Diya ei ihan arvostanut, että häntä verrattiin käytännössä tyhjään, mutta ymmärsi, etteivät he tunteneet toisiaan, joten ei ottanut arviota itseensä, joten se ei hänen olemuksessaan mitenkään näkynyt. ”Arvostan rehellisyyttänne. Mukava kuulla, että sentään hänet päihitän”, Diya vastasi viitaten prinssiin.

Lopulta Nefera soi kunnian hänelle suojella itseään antaen kuitenkin ehtoja sille. Diyan katse kävi Neferan miekassa, kun hän siitä mainitsi, mutta siitä hänen eriväriset silmänsä siirtyivät jälleen Neferan kasvoihin. ”Kiitän saamastani kunniasta, lupaan tekeväni parhaani sen eteen, ettei Teidän tarvitse käyttää miekkaanne kuin pakon edestä”, Diya lupasi, ainakin siis parhaansa. Eihän hän enempää voinut luvata, mutta hän oli silti päättänyt antaa tälle reissulle kaikkensa ja toimisi parhaalla mahdollisella tavalla suojellaakseen Neferaa. ”Jos haluatte minun olevan Teille jotain muutakin kuin henkivartija, kertokaa ihmeessä”, Diya jatkoi tarkoittaen jollain muulla ihan vain asioista, jos Nefera tarvitsisi apua joissakin asioissa. Diya halusi kuitenkin tietää mahdollisesti valmiiksi, jotta osaisi varautua muuhunkin. Palvelija hän ei ollut oikeasti eikä hänellä ollut kokemusta sellaisesta, mutta voisiko se nyt niin vaikeaa olla? Tuskin, siinähän oli kyse vain avun antamisesta.

NEFERA

"Älä ole niin tyytyväinen, hänet päihittäisi vaikka sokea ja kädetön, joka osaisi vain valehdella", Neferan suusta pääsi, ennen kuin hän ehti estää itseään. Olihan se totta, sittiäinenkin oli Dakaraita parempi tuhatkertaisesti, mutta oli silti hieman typerää loukata jotain köyhää joka oli oletettavasti pitänyt kuningasperheestä vielä vähemmän, kuin hän. Nefera rykäisi vaivaantuneena ja vilkaisi hieman mieheen, saamatta kuitenkaan sanaakaan suustaan.

Lopulta mies kuitenkin kiitti saamastaan kunniasta, vaikkei Nefera tiennyt oliko hänen suojelemisensa tällä hetkellä niin kunniakas työ. Hän hädin tuskin halusi itse elää, oliko hänen suojelussaan edes mitään järkeä? Sitten mies tarjosi muitakin palveluksiaan, ja Nefera kurtisti kulmiaan ja nosti katseensa vähän loukkaantuneena toiseen. Mitä mies oikein vihjaili?! Hän ei ollut... Hän oli vain hämmentynyt, kun se vinemarilainen mies oli ilmestynyt hänen eteensä puolipukeissa, kuin mikäkin jumalolento, ja se jumalolento oli ainakin tuhat kertaa komeampi, kuin tuo kurja ryysyläinen!
"Miten keh-", Nefera ehti aloittaa, ennen kuin hänen hätäilevä mielensä, joka oli edelleen hieman sekaisin kuumuudesta ja... hänen aiemmista tunteistaan, pääsi mukaan hetkeen. Nefera tuntui pysähtyvän kuin seinään, hän kuuli veren kohinan korvissaan, kun pikkuhiljaa hänen kasvonsa punehtuivat ja hän käänsi kiukkuisena katseensa sivulle.

"Tietenkin sinulle on muutakin työtä!", hän tuhahti, nolostuneena siitä että oli ymmärtänyt toisen väärin. Hän yritti peittää sen häpeän epätoivoisesti kiukkuun ja määrätietoisuuteen.
"Oikeastaan... sinun pitää varmaan tehdä melkein kaikki puolestani", hän lisäsi sitten hieman happamana. Miksi hänen oli nykyään niin vaikea myöntää oma hyödyttömyytensä? Ehkä se johtui siitä, että hän itse haukkui Dakaraita tämän omasta hyödyttömyydestä. Ennen, hänen oikeassa elämässään, hänen kyvyttömyytensä raskaassa työssä oli ollut ylemmyyden ja paremmuuden merkki. Hänellä oli ollut tarpeeksi palvelijoita, ettei hänen ollut koskaan tarvinnut nostaa edes omaa kättään, jos ei olisi halunnut. Nyt... kaikki hänen ympärillään osasivat asioita, joita hänen ei ollut ikinä edes tarvinnut opetella. Hän ei osannut nousta hevosen selkään ilman apua, saati laskeutua. Hän ei jaksanut kantaa tavaroitaan, eikä kävellä pitkiä matkoja, hän oli fyysisesti heikko eikä hän osannut taistella tai puolustaa itseään. Nefera henkäisi tuohtuneena, vilkaisten miestä taas, vaikka häntä hävettikin yhä.

"Ainakin saat auttaa minua aina, kun minun pitää nousta tai laskeutua hevoseni selästä. Ja jos minua alkaa heikottamaan, tarvitsen vettä. Minä pyörryn helposti, ja jos putoan hevoseni selästä, voin loukata itseni", hän alkoi lopulta luetella, yrittäen unohtaa sen miten nolostuttava koko tilanne oli.

DIYA

”Olette oikeassa, en voi väittää vastaan”, Diya myönsi. Ei hän edelleenkään arvostanut miten häntä arvioitiin tuohon tyyliin, muttei hän silti osannut loukkaantua. Dehrahin ylin kansa oli aika saamatonta ja tulisi suurimmaksi osaksi todennäköisesti olemaan jatkossakin. Ei kai hemmotellulta prinssiltä kukaan tosissaan odottanut palvelijan… saati orjan käytöstä? Joten rima oli alhaalla. Nefera olisi tuota mieltä varmasti kenestä tahansa muustakin. Fakta ei toiseksi muuttuisi.

Nefera muuttui letkautuksensa jälkeen vaivaantuneen oloiseksi. Ehkä Nefera ei ollut tarkoittanut loukata? Diya yritti edelleenkin arvioida mielessään tilannetta, muttei hän päässyt puusta pitkälle. Hänellä oli ylemmistä omat mielipiteensä, mutta oli silti päättänyt antaa mahdollisuuden kaikille, joten hän toimi mahdollisimman kohteliaasti tarjoutuen mm. auttamaan muutenkin kuin vain henkivartijana. Joskin se herätti hämmennystä… myös loukkaantumista, minkä päätteeksi Nefera aloitti asiaansa. Se loppui kesken eikä Diya ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, kunnes tajusi miettiä miten oli asiansa esittänyt. Mies oli silti ihan puhtaasti tarkoittanut asioissa auttamista, eikä… no mitään seksiseuralaista tai muutakaan kyseenalaista.

Diyan pahoittelevaksi muuttunut katse muuttui takaisin neutraaliksi Neferan tuhahtaessa työtä riittävän… oikeastaan kaiken suhteen. Totta puhuen Diya ei ollut sellaista kädettömyyttä osannut odottaa, mutta ei hän tarkasti tuntenut aatelissyntyisien tapoja. Hän tiesi heillä olevan palvelijoita ja asioita tehtiin heidän puolesta, mutta hän oli itse tottunut tekemään kaiken aina itse. Oli tavallaan outoa, ettei joku osannut… mitään. ”Autan mielelläni niin paljon, kun vain osaan ja voin”, Diya vastasi ystävällisesti, sillä oli mukautuva, mutta piti äänensä kohteliaana, ettei alkaisi liian tuttavalliseksi. Väärinkäsitys hävetti häntä silti edelleenkin ja vika oli hänen, koska hän esitti sen väärin. Onneksi Nefera oli ymmärtänyt, mistä lopulta oli ollut kyse.

Diya kuitenkin toivoi, että Nefera osaisi nimetä edes jotain asioita, joissa tarvitsisi apua. Siitä ei kuitenkaan tarvinnut ääneen edes mainita, sillä toinen osasi antaa esimerkkejä ja kertoi mm. pintapuolisesti terveydentilastaan. ”Selvä, kiitos. Tämä helpottaa hahmottamaan tilannetta. Olen silti pahoillani, että sain kuulostamaan tämän alkuun… no astetta kyseenalaisemmalta. Se ei ollut tarkoitukseni, mutta autan ilman muuta. Älkää siis pelätkö kääntyä puoleeni”, Diya jatkoi yrittäen nyt pysyä sanoissaan ei-niin-vihjailevalta välttääkseen väärinkäsityksiä. Mutta väärinkäsityksen takia Diya oli kokenut olevansa anteeksipyynnön velkaa. Toivottavasti Nefera ei miettisi kämmiä pahalla.

NEFERA

Neferasta tuntui, että hän voisi vajota maan alle, kun näki miehen pahoittelevan katseen. Hän inhosi joutua naurunalaiseksi, hän oli jo muutenkin aivan sekaisin kaikesta mitä eilen ja tänään oli tapahtunut! Nefera kuitenkin nosti vain koppavasti leukaansa ja yritti esittää, kuin tämä ei olisi ollut hänen vikansa tai häpeänsä. Hieman hänen esityksensä meinasi rakoilla, kun mies alkoi pyydellä anteeksi, mutta Nefera piti päänsä ja yritti vain pitää ilmeensä koppavana.

"Katsokin ettei se toistu", hän sihahti. Mies kuitenkin vaikutti ymmärtävän, ettei hän voinut tehdä miltei mitään itsekseen.
"Minä käsken sitten kyllä, kun tarvitsen apuasi muussa. Onko sinulla oma hevonen?", Nefera kysyi sitten. Hän ei tiennyt koska he lähtisivät täältä, mutta hän ei tiennyt oliko kaikilla Varjon miehillä omat ratsut, joten parempi varmistaa se nyt.
"Minulla ei ole paljon tavaroita, mutta saat luvan kantaa raskaimmat, jos ja kun niitä tulee. Hatshepsut ei ole mikään kantojuhta", hän lisäsi perään. Kai toisella olisi omia tarvikkeitaan. Leiriytyminen... Nefera ei tiennyt, miten se hoidettaisiin. Mutta joka tapauksessa, Diya saisi kantaa kaiken raskaimman, ja mikä ei hänelle mahtunut.

DIYA

Diyan pahoittelut väärinkäsityksen aikaansaamisesta aiheutti ainakin hieman Neferassa jotain… ei Diya tiennyt varmaksi, mutta jotain hämmennyksen kaltaista? Ihmisiä oli kamalan hankala välillä lukea ja loppujen lopuksi Diya ei halunnut olettaa kenestäkään mitään.

Pieni rakoilu muuttui lopulta koppavuudeksi, jota Diya henkilökohtaisesti ei arvostanut ihmisissä. Hän tiesi kuitenkin mihin pääpiirteittäin oli ryhtynyt, kun otti Varjon ehdotuksen vastaan sotaseurueeseen liittymisen ja juuri Neferan henkivartijana toimisen suhteen. Aatelissyntyiset eivät sietäneet virheitä ja siitä annettiin kuulua. Joskus jopa hurjin seurauksin, mutta myöskään tiukka sanallinen muoto ei tullut yllätyksenä. Diya oli nähnyt yhtä sun toista ja sodan aikana se oli kärjistynyt entisestään, joten Neferan sihahdus virheen toistumisesta ei yllättänyt. Se oli jopa odotettava reaktio eikä Diya harmikseen ollut taaskaan kohdannut aatelista, joka näkisi omia piirejä pidemmälle. No asia muuttuisi… ”Ei toistu”, Diya vastasi jo ihan siksikin, koska hänestä olisi noloa tehdä sama virhe uudestaan, vaikka tuon luokan virheet eivät kenenkään maailmaa kaataisikaan. Ja jos kaatoikin, se olisi lähinnä surullista.

Nefera teki selväksi, että käskisi, kun apua tarvitsisi. Apua voisi kyllä pyytää ihan kohteliaastikin, mutta kuten sanottua, käskyt eivät olleet uutta, kun vastassa oli dehrahilainen ylimystö. Diya nyökäytti asiaan päätään ymmärryksen merkiksi sekä sen, että asia oli rekisteröity. Seuraava asia käsitteli jo hevosta ja Neferan tavaroiden kantamista… raskaiden sellaisten ainakin. ”Kyllä, minulla on hevonen. En omista juuri mitään, joten sen kyytiin mahtuu hyvin myös Teidän tavarat, jotka eivät oman hevosenne kyytiin mahdu”, Diya vastasi. Chuma oli kuitenkin Airenin hevonen. Se oli tottunut kantamaan ja vetämään painaviakin lasteja. Neferan tavaroiden kantaminen tuskin olisi temppu tai mikään.

NEFERA

No se ei ihmetyttänyt, ettei mies omistanut juuri mitään, omistikohan toinen edes kampaa? Neferaa hävetti, hänen pitäisi tästä lähtien tulla nähdyksi tuollaisen miehen kanssa! Hevonen sentään toisella oli, ettei tarvinnut Dakarain konia varastaa. Olisipa hänellä ollut edes jotain vaatteita, mitä lainata miehelle, ettei toinen näyttäisi noin kurjalta... Sitten Nefera muisti kaiken sen, minkä oli takavarikoinut Dakarailta kun oli tehnyt tästä orjan, ja minkä oli "unohtanut" antaa takaisin. Eiväthän ne enää Dakaraille kuuluneet, eikä hän niin mauttomia vaatteita käyttäisi, mutta jos ne mahtuisivat Diyan päälle niin ei tarvitsisi hävetä koko ajan.

"No, kohta omistat, minä en tee Dakarain mauttomilla vaatteilla mitään. Tule", Nefera sanoi ja napsautti sormiaan, kun lähti edeltä teltalle, jossa hän oli yöpynyt Chathan ja Asarin kanssa. Hän etsi vaatteet ja joitain tavaroita, joita Dakarailla oli ollut mukanaan, -korut hän piti, ne voisi myydä-, ja palasi ulos.
"Tässä. Ehkä ne mahtuvat sinulle, mutta jos eivät, niin anna ne jollekin toiselle köyhälle", hän sanoi ja ojensi pakkauksia miehelle. Ei hän tätä hyvyyttään tehnyt, enemmän omaa itsekästä häpeäänsä helpottaakseen, mutta väliäkö sen? Hän ei sietänyt sitä, että hänen palvelusväkensä näytti köyhältä, mitä se sanoisi hänestä? Hänen orjillaan oli ollut siistit vaatteet ja koruja ja huiveja hiuksilleen, etteivät he palaneet auringossa! Ei hänen palvelijansa... ja henkivartijansa, voinut kulkea vain ryysyissä ja suojuksissa.