GILDOMERA osa 1 luku 2

MARCELLA

Marcella katsoi aika kummissaan Hortenciaa, kun hän varmisteli, että olihan Marcella terve. Hortenciahan tässä näytti siltä, että voi huonosti tai ei ollut nukkunut silmäystäkään koko yönä. Marcella ei ehtinyt ihmetellä asiaa, kun Hortencia jo kertoi, että Sir Oscar oli sairaana, joten sen takia Imperia oli pyytänyt häntä tarkistamaan Marcellan voinnin. ”Voi Hortencia!” Marcella huudahti vaimeasti. ”Ma olen ihan kunnossa, olosuhteisiin nähden tietenkin. Älä huoli. Sir Oscar on vahva, hän paranee kyllä! Ja Galena ja Imperia-täti ovat taitavia parantajia.” Marcella lohdutti tarttuen ystävänsä käteen yrittäen helpottaa hieman Hortencian tuskaa. ”Ja hänellä on Kaikkivaltiaan rakkaus, hän ei hylkäisi niin hyvää miestä, mitä Sir Oscar on.” Marcella lisäsi, Oscar oli liian hyvä, liian kaunis kuolemaan. Etenkään johonkin tautiin jossain Jumalan hylkäämässä Dehrahissa. Se ei voinut olla Oscarin kohtalo, vaikka Herra Henkivartijan kohtalo olikin ollut kuolla täällä, jopa kahdesti.

HORTENCIA

Hortencia katsoi Marcellaan, oikein näkemättä toista. Ei hänen näössään ollut vikaa, hän vain… katsoi. Mutta hänen oli vaikea olla läsnä. Hän ei ollut tottunut näyttämään tunteitaan muiden seurassa, ei kenenkään muun, kuin Oscarin. Ja vaikka Marcella oli hänen ystävänsä, oli Hortencian silti niin kovin vaikea olla aidosti läsnä, purkaa tunteitaan tai edes itkeä, vaikka hänen sydämensä tuntui vuotavan verta huolesta.
”Kiitos, Marcella. Olet oikeassa, Kaikkivaltias ei hylkää häntä”, Hortencia vastasi ääni hellänä huolesta ja kaikista niistä tunteista, joita hän ei voinut päästää ulos. Hän tarttui hellästi Marcellan käteen ja veti syvään henkeä, yrittäen kovasti olla ajattelematta sitä, että oli jättänyt Oscarin yksin maagin käsiin. Ystävällisen ja hyväntahtoisen maagin, mutta silti maagin.

Kului ikuisuudelta tuntuva hetki, ennen kuin Imperian pörröinen pää ilmestyi heidän puolelleen telttaa.
”Miten hyvä, että olette kunnossa, Teidän Korkeutenne”, Imperia henkäisi ja hymyili pienesti. Hortencia siirsi huolestuneen katseensa puolestaan nyt maagiin, odottaen toiselta jotain tietoa Oscarin tilasta.
”Kuume tuntuu laskevan, mutta en usko pystyväni parempaan ilman apua. Voisitteko mitenkään vahtia Sir Oscarin tilaa sillä välin, kun käyn hieman tiedustelemassa missä Galena on ja jos saisimme jostain apua, että miesparka saadaan sairastelttaan?”, maaginainen kysyi. Hortencia päästi sillä sekunnilla Marcellan kädestä ja singahti ylös, kiirehtien takaisin teltan toiseen osioon, Oscarin vierelle. Imperia katsoi tytön perään ja kääntyi sitten katsomaan Marcellaa, hymyillen lohduttavasti.
”Ei mitään hätää, tulen aivan tuota pikaa takaisin”, hän lupasi prinsessalleen, ennen kuin lähti ulos katsomaan tilannetta.

IMPERIA

Varmistettuaan, että Oscar oli hieman paremmassa kunnossa, nainen jätti tämän kahden prinsessan huomaan ja lähti ulos. Siellä odottikin sellainen hävityksen kauhistus, että hän melkein unohti, mitä oli tekemässä.
”Hyvät hyssykät sentään!”, Imperia henkäisi järkyttyneenä nähdessään mustan järven, joka haisi vielä enemmän kuolemalta, kuin oli aiemmin haissut. No nyt hän ymmärsi! Tai ainakin uskoi ymmärtävänsä. Mutta eihän Oscar ollut koskenut tuohon veteen? Imperia jäi pohtimaan asiaa, mutta sitten hänen silmänsä levisivät, kun hän muisti mitä eilen oli tapahtunut. Nainen nappasi helmoistaan kiinni ja lähti kiireen vilkkaa kohti sairastelttaa, jossa odotti juuri niin paha tungos, kuin hän oli pelännytkin.

Nähdessään kiireisen Galenan olevan jo paikalla, ja että paikalla oli myös dehrahilaisten raukkaparkojen lisäksi tuttuja, Imperia henkäisi ja kiirehti parantajanaisen luokse.
”Täällä näyttää olevan jo täyttä, mutta minulla olisi yksi henkivartija-parka tulossa tänne potilaaksi, jonka päälle räjähti jo kerran kuollut peikko! Hän on varmaan saanut tartunnan siitä hirveästä kirouksesta, joka on tehnyt järvestäkin ihan mädän!”, Imperia kertoi tohkeissaan Galenalle.

”En millään ymmärtänyt, mistä hän moisen kuumeen oli yön aikana saanut, mutta sitten näin mustan veden ja muistin, että kaikki ne hirveät liikkuvat, kirotut ruumiit räjähtivät eilen ja nyt se kaikki möhnä on tuolla vedessä! Ja että peikko, anteeksi, tarkoitan prinsessa Marcellan edesmennyt henkivartija, räjähti eilen Sir Oscarin päälle”, maagi jatkoi ja kääntyi sitten katsomaan, oliko sairasteltassa ketään kantoavuksi. No ei ollut, ihan ymmärrettävästi kun asiaa mietti, joten Imperia kääntyi takaisin Galenan puoleen.

”Mutta menen nyt etsimään apua, että se miesparka saadaan tänne. Sain laskettua hänen kuumettaan hieman, mutta hän on aika pahassa kunnossa. Jään tänne sitten auttamaan, kunhan hänet saadaan paikalle”, Imperia ilmoitti ennen lähtöään, että parantaja osaisi odottaa vielä uutta potilasta.

MARCELLA

Marcella olisi halunnut halata Hortenciaa, mutta Imperia ilmestyi juuri silloin sanomaan, että tarvitsi heitä vahtimaan Oscar-parkaa, kun hän kävisi etsimässä Galenaa. Hortencia oli saman tien ylhäällä ja rientänyt Oscarin luokse. Marcellakin nousi ylös, veti aamutakin yöpukunsa päälle ja meni Hortencian luo. Ei hänestä varmaan kauheasti apua olisi, mutta ainakin hän voisi olla Hortencian tukena. Hän ymmärsi kyllä Hortencian huolen, Oscar näytti niin kalpealta, vaikka muuten hän näytti vain nukkuvan. ”Älä huoli, Imperiahan sanoi, että kuume on jo laskenut. Sehän lienee hyvä merkki.” Marcella lohdutti Hortenciaa ja vakuutteli samalla itseään. Oli kamalaa nähdä Oscar niin heikkona ja avuttomana. Hän oli jotenkin ajatellut, että sotilaat olivat aina vahvoja, mutta peikko oli ja meni kuolemaan lähes heti ja nyt Oscar sairasti. Mikä oli normaalia, he olivat ihmisiä siinä missä muutkin, mutta jotenkin se asia oli nyt vasta konkretisoitunut Marcellan mielessä. Tämän takia hänenkin pitäisi tulla vahvemmaksi, hän ei voisi luottaa siihen, että joku olisi aina suojelemassa häntä. Ja hän tahtoi myös kyetä suojelemaan muita, ei vain odottaa samalla kun toiset asettivat itsensä vaaraan. Vaikka hän oli nuori ja nainen, eikä kukaan häneltä varmasti mitään odottanut, mutta silti. Hän ymmärsi hyvin, miten avuttomalta ja kurjalta Hortenciasta juuri tällä hetkellä tuntui, kun hänen henkivartijansa makasi kalman kalpeana oudon sairauden kourissa. Marcellan kurkkua alkoi pistellä ikävästi, vaikka hän oli juuri luvannut olla vahva, Hortencian vuoksi!

GALENA

Galena oli siirtynyt seuraavan potilaan luo. Tästä ei kyllä tulisi yhtään mitään, hänellä oli liian vähän apukäsiä, että hän olisi kyennyt poistua sairasteltalta edes hetkeksi. Ja mikään ei oikein edistynyt, ellei hän pääsisi tutkimaan järveä ja mikä siinä aiheutti sairauden. Lisäksi hänen pitäisi päästä Varjon puheille, sillä ihmiset pitäisi siirtää muualle sairastamaan, mielellään johonkin kunnolliseen kylään tai kaupunkiin, jos sellaisia Dehrahista vielä löytyisi. Mutta täällä hän ei oikein voinut edistää mitään.

Hän helpottui hetkeksi, kun kuuli Imperian äänen, mutta hän vain ilmoitti, että hän oli tuomassa lisää potilaita, koska jonkun henkivartijan päälle oli räjähtänyt peikko. ”Siis mitä?” Galena kysyi hölmistyneenä, mutta Imperia vain jatkoi höpötystään ja samalla selvisi, että räjähtänyt peikko olikin ollut Marcellan henkivartija. Joka kuoli. Kahdesti. Tai ehkä jälkimmäistä tilaa ei voinut sanoa kuolemaksi, jos oli jo kuollut. Mitään Galena ei ehtinyt sanoa, kun Imperia jo viiletti pois luvattuaan, että voisi jäädä tänne auttamaan, kun saisi Oscarin tuotua tänne.

Galena kääntyi taas potilaansa puoleen ja alkoi neuvoa apunaan olevia terveitä dehrahilaisia rohtojen ja hauteiden valmistuksessa. ”Ehkä tilanne alkaa seljetä, kunhan Imperia palaa.” Hän totesi itsekseen ja jatkoi työskentelyään.

IMPERIA

Ulkona oli hyvin vähän ihmisiä, jotka olisivat olleet siinä kunnossa että olisivat voineet auttaa, ja ne jotka olivat, olivat jo kiireisiä. Imperia pyöriskeli ulkona hyvän aikaa löytämättä muita, kuin Neferan, joka näytti hyvin orvolta ilman muita dehrahilaisia tai prinsessa Marcellaa. Nefera kuitenkin lupasi etsiä hänen kanssaan apua, kultainen poika, kun ei pojasta itsestään kantoapua ollut. Jonkin ajan päästä Imperia eksyi vinemarilaisten teltalle, jota hän ei muistanut vinemarilaisten teltaksi, ennen kuin työnsi päänsä sisään ja näki kaikki kolme vinemarilaista nukkumassa kasassa, kuin mitään katastrofia ei olisi ollutkaan.
”Anteeksi kovasti tämä häiriö hyvä herrasväki, mutta ulkona on hävityksen kauhistus”, Imperia ilmoitti sen verran kovaan ääneen, että kaikki heräisivät. Vinemarilainen neiti nyt tuskin olisi paljon avuksi, mutta ehkä tästä olisi ollut hyötyä Galenalle?

”Asia on nyt niin, että Dehrahin saasta sairastuttaa kaikki. Minä tarvitsisin raavaita miehiä auttamaan kantamaan sairaita parantajan luo”, nainen jatkoi, kun oli miltei varma siitä, että edes miehet olivat heränneet ja kuulivat, mitä asiaa hänellä oli. Sen jälkeen hän veti päänsä teltasta ja kääntyi Neferan puoleen, joka oli jäänyt hänen viereensä norkoilemaan.
”Voit mennä edeltä varoittamaan prinsessoja, että täältä on tulossa muuta miesväkeä, he heräsivät vasta”, nainen ehdotti pojalle. Nefera hämmentyi silminnähden saadessaan tehtävän, mutta nyökkäsi lopulta ja lähti kiirehtimään naisten teltalle. Ei tehtävä nyt pakollinen ollut, mutta ehkä prinsessat arvostaisivat varoitusta, kun olivat vielä yövaatteissaan.

HORTENCIA

Hortencia oli kiitollinen siitä, että edes Marcella kykeni pysymään rauhallisena. Hän oli itsekin rauhallinen, ainakin päällisin puolin, mutta hän ei voinut huolelleen mitään. Hortencia luotti Oscariin, kuin kallioon. Hän luotti Oscariin enemmän, kuin luotti itseensä… kuin luotti mihinkään mahtiin maailmassa. Tämän sodan aikana Hortencia oli huomannut, että hädän hetkellä hän luotti Oscariin mahdollisesti jopa enemmän, kuin Kaikkivaltiaaseen.
”Tiedän, Marcella. Minä tiedän”, Hortencia vastasi hellästi, muttei kyennyt edes nostamaan katsettaan Oscarista. Hän ei ollut edes huomannut ottaneen miehen käden omaansa, mutta hän piteli Oscarin kättä lempeästi omassaan ja katseli miestä tutkimattomalla, huolesta lasittuneella katseella.

”Kokonaan olet Pyhä, Neitsyt Johanna, sinussa ei ole perisynnin tahroja. Olet Lunemarin kirkkaus, olet Lunemarin ilo, sinä olet kansamme kunnia, sinä olet naistemme suojelija. Oi Johanna, viisain Neitsyt, lempein Äiti; Rukoile puolestamme.” Hortencian ääni oli hädin tuskin edes kuiskaus, kun hän alkoi tajuamattaan rukoilla. Hän teki sen niin usein. Kääntyi Luojan ja pyhimysten puoleen, koska ei kyennyt löytämään lohtua ympäriltään. Vaikka Marcella, hänelle niin rakas ja tärkeä ystävä, oli hänen vierellään, tunsi Hortencia itsensä niin yksinäiseksi ilman Oscaria. Ja vaikka hän yritti, voi miten kovasti hän yrittikään uskotella itselleen, ettei tämä sairaus ollut vakava, ja muistaa että Oscar oli vahva, rohkea ja kestävä, ei hän voinut huolelleen ja pelolleen mitään.
”Suojele häntä, Kaikkivaltias…”, Hortencia kuiskasi hiljaa. Hän joutui sulkemaan silmänsä, ettei itkisi. Se oli naurettavaa. Miksi hän itkisi? Oscar olisi pian kunnossa. Miksi hän pelkäsi?

Jonkin ajan päästä hyvin syvä ja ahdistava hiljaisuus jäi lähenevien askelten alle. Joku oli tulossa teltalle. Hortencia oli kerännyt itseään hieman hiljaisuuden aikana, ja avasi silmänsä kohottaessaan katseensa teltan sisäänpääsyn suuntaan. Joku pysähtyi ulkopuolelle, kuin epäröiden, ja sitten ulkoa kuului ääni: ”Prinsessa Marcella? Prinsessa Hortencia? Imperia pyysi minua ilmoittamaan teille, että vinemarilaiset ovat tulossa auttamaan, että Sir Oscar saadaan sairastelttaan.” Hortencia yllättyi hieman äänen kuuluessa Nefera-herralle. Hortencia siirsi katseensa kuitenkin pian takaisin Oscariin, ja nyt hän sai jopa heikon hymyn huulilleen.
”Apua on tulossa, Oscar. Älä huoli, sinusta pidetään huolta”, hän sanoi hiljaa ja hellästi ystävälleen.

GODOFRÉDO

"Sydämemme, hyvä Dorian, se on muuttumassa mustaksi... Tämä tuska!"

Godofrédo nousi Dorianin avustuksella haparoiden ylös ja puristi toisella kädellä rintaansa. "Tämä ei ole yhtään niin hauska seikkailu kuin Meille uskoteltiin, haluamme takaisin kotiin!", Godofrédo ujelsi otsa rypyssä. Hän ei ollut tottunut olemaan sivuosassa ja joutuminen pois huomion keskipisteestä pisti häntä syvälle. "Hyvä Dorian... Onko Meitä edes olemassa?" Hän heilutti kättään Dorianin naaman edessä ja järkyttyi näkemästään. "OLEMME MUUTTUMASSA VARJOKSI, DORIAN! MAAILMAN AURINKO ON SAMMUMASSA!"

Godofrédo tönäisi Doriania heikosti pois päin(?) ja lähti taapertamaan sairastelttaa kohti, sillä siellä oli hälinää johon hän halusi sekaantua. Iljettävien sairaiden parantaminen toisi hänelle kaivattua ja ansaittua glooriaa!

DORIAN

Olihan Dorian kuullut prinssin suusta jo ties miten käsittämätöntä roskaa, mutta tämä tilanne alkoi olla hänen hallintansa ulottumattomissa. Godofrédo kun ei enää vain puhunut sitä tavanomaista roskaa, vaan selvästi oli paniikissa ja vielä pahemmin hukassa. Kenen mielestä oli ollut ikinä hyvä idea lähettää noin mieleltään heikko ihminen sotaan? ”En voi auttaa, jos ette osaa kertoa tilastanne täsmällisemmin.” Dorian yritti, vaikka koki erittäin suurta halua ravistella poikaa hereille todellisuuteen. Se vain tuskin kauheasti auttaisi.

Dorian kohotti toista kulmaansa, kun prinssi selitti, miten tämä seikkailu oli ollut hänelle pettymys. ”Ymmärrän, oli väärin, ettei teille kerrottu mihin teitä oltiin viemässä. Muistaakseni yritin useampaan otteeseen, mutta teidän korkeudellanne on hiukan valikoiva kuulo ja ymmärrys.” Dorian huomautti ja yritti itse pysyä rauhallisena, jos se nyt edes helpottaisi prinssin oloa. No ei helpottanut. Prinssin höpinä meni aina vain sekavammaksi ja kohta hän järkyttyi jollain mustalla sotkemia käsiään ja kuvitteli muuttuvansa varjoksi. Dorian oli kertomassa, ettei aurinko sammunut vaan nousi koko ajan ja paistaisi varmasti yhtä rasittavan kuumasti kuin edellisenäkin päivänä, mutta Godofrédo työnsi häntä syrjään ja lähti taapertamaan johonkin. Sairasteltalle? No sinne häntä ei kyllä päästettäisi sekoilemaan, siellä oli ihan tarpeeksi häslinkiä muutenkin.

Dorian harppoi Godofrédon perään ja ja tarttui tätä lujasti hartioista ja käänsi hänet ympäri (?). ”Prinssi Godofrédo. Rauhoittukaa. Te ette muutu varjoksi, aurinko ei sammu. Kätenne ovat vain likaiset.” Dorian sanoi ja tarttui prinssin toiseen käteen ja pyyhki viitan liepeellä mustaa möhnää pois. ”Näettekö? Se ei ole vakavaa. Ette kuole tähän, joten koittakaa ryhdistäytyä. Tiedän, se on vaikeaa. Mutta antakaa minun nyt auttaa, kun minulla on kerrankin aikaa siihen. Käykö?” Dorian rauhoitteli ja yritti taluttaa prinssiä lähimmälle nuotiopaikalle ja istuttaa puisen pölkyn päälle. ”Istukaa ja hengittäkää rauhallisesti. Ja kertokaa sitten, mikä on hätänä. Tarvitsetteko lääkäriä, vai vaivaako teitä jokin muu?” Dorian sanoi ja mietti, miten kummassa oli päätynyt tähän tilanteeseen.

TELEMAKHOS

Kaiken melskeen ja kaaoksen Telemakhoksen väsynyt mieli oli kyennyt sivuuttamaan, mutta sitten joku tuli julmasti repimään hänet takaisin valveille. Hän kuuli gerosilaisen kivitädin hätäisen höpötyksen jostain hävityksenkauhistuksesta ja nousi murahtaen ylös joutuen hiukan tyrkkäämään Amea pois päältään (?). ”Kuristan sen Daksun…” Telemakhos ärisi noustessaan alasti istumaan ja pyyhkiessään hiuksia kasvoilta syrjään. Hän yritti parhaansa mukaan kuunnella, mistä kauhistuksesta oli kyse, ja ilmeisesti syypää ei nyt ollutkaan Daksu. Aika ennenkuulumatonta. Dehrahilainen saasta, joka myrkytti kaiken ja sairastutti ihmisiä, taas ei ollut ennenkuulumatonta. Mutta ilmeisesti Telemakhoksen, sen sijaan että pääsisi matkustamaan lempisuuntaansa, eli pois Dehrahista, joutuisikin viettämään päivän kanniskellen sairaita parantajan luo. ”Hyvä on, minä tulen.” Telemakhos sanoi ja nousi ylös alkaen etsiä vaatteitaan. ”Karan.” Hän sanoi ja tuuppasi unista ystäväänsä, joka mumisi jotain ja rämpi sitten ylös.

Telemakhos ei paljon mahdollisesta yleisöstä välittänyt, kun hän löysi yksinkertaisen valkean tunikan, hän veti sen päälle. Vaate oli juuri ja juuri polviin asti pitkä ja se pysyi yllä vain yhden olkaimen varassa. Hän sitoi nopeasti vyön vaatteen ympärille ja vilkaisi sandaaleitaan. Ei hän jaksanut alkaa niitä nyörittämään kiinni, joten hän vain poistui teltasta Karanin kanssa, joka oli pukeutunut tavanomaiseen pitkään matkatunikaansa ja hän oli jopa viitsinyt laittaa kengät jalkaan, mutta ne olivatkin vain nilkkapituiset, joten niissä ei ollut niin kova nyörittäminen. Telemakhos haroi vielä hiuksiaan ja haukotteli silmät sirissä, ennen kuin kääntyi Imperian puoleen. ”Onko joku tietty potilas, josta pitäisi aloittaa?” Hän kysyi, sillä häneltä oli mennyt kaikki se ohi, mitä Imperia oli puhunut jonkun kanssa kun hän itse vielä yritti saada itseään hereille.

IMPERIA

Maaginainen katseli hetken Neferan perään, odottaen vain kiltisti, että vinemarilaiset heräisivät ja saisivat vaatetta päälleen. Hän käänsi katseensa, kun ensimmäinen vinemarilainen ryömi teltasta ulos, sen verran vähissä pukeissa, että Imperia unohti taas hetkeksi missä oli ja mitä oli tekemässä.
”No mutta”, nainen henkäisi hengityksensä alta. Miehen kysymys kuitenkin herätti hänet ajatuksistaan, ja Imperia pudisti päätään ja kohotti katseensa salskean nuoren miehen kasvoihin.
”Niin, aivan! Sir Oscar, löysin hänet kuumeesta herättyäni, emmekä me prinsessa Hortencian kanssa saa häntä sairasteltalle. Galenalla on kädet täynnä muiden potilaiden kanssa, hän ei ehdi nyt liikkumaan muualle”, Imperia kertoi samalla kun kääntyi ja lähti enempiä odottelematta johdattamaan miehiä heidän teltalleen. Nefera odotti heitä teltan ulkopuolella, ei raukka kai kehdannut mennä sisälle.

NEFERA

Nefera ei viitsinyt tunkeutua prinsessojen telttaan, joten jäi sen ulkopuolelle odottamaan vinemarilaisia ja neiti Imperiaa. Pian he saapuivatkin (?) – tosin Nefera ohitti täysin Imperian ja toisen vinemarilaisen. Nähdessään Telemakhoksen hän unohti kaiken muun maan päällä. Mies oli aina ollut hänen silmissään komea, komeampi kuin yksikään hänen tapaamansa mies. Mutta nyt tuo vinemarilainen sotilas oli, jos mahdollista, komeampi kuin koskaan aiemmin. Vaaleat, auringossa kylpevät hiukset olivat sekaisin, hänen ihoaan asteen vaaleampi ruskea iho tuntui hohtavan, ja Neferalla kesti hetki ymmärtää miksi hän edes huomioi miehen ihon. Se nimittäin oli täysin esillä, enemmän, kuin se oli peitossa vaatteiden alla. Neferan korvissa kohisi, kun veri alkoi nousta hänen päähänsä ja hän tunsi olonsa yhtäkkiä kuumaksi ja hermostuneeksi, kun hän väisti teltan oviaukolta päästääkseen miehen (ja muut) sisään. Hyvä, että Nefera muisti hengittää, tuntui kuin vinemarilainen jumalolento olisi salvannut hänen hengityksensä pelkällä olemuksellaan. Neferan hengitys oli hieman pinnallista, ja hän joutui nostamaan käden rinnalleen, kun tunsi sydämensä raskaan jyskytyksen. Kautta kaiken pyhän ja myrkyllisen…

GODOFRÉDO

Godofrédo liukui kannoillaan ympäri Dorianin voimasta. Hän möllötti kosteilla silmillään Dorianin putsatessa hänen näkymätöntä kättään, ja kah! Käsi oli kuin olikin tallella. Kaipa sitä yhdelläkin pärjää, hän mietti synkeänä. Godofrédo käänsi kateellisen katseensa Dorianin kahdesta kädestä tämän silmiin - ne sentään eivät olleet yhtä majesteettiset kuin hänen omansa, ja niitä heillä oli jäljellä saman verran.

"Se ei ole vakavaa, emme kuole tähän", hän toisti asiantuntevana Dorianin perässä, ja seurasi tätä nuotiopaikalle. Hän lösähti pölkyn päälle, huokaisi ja heilutteli varpaitaan. Pölkyn alta kulki muurahaisten joukkio, josta hän kiukustui hurjasti. Olivatko nämä ne muurahaiset, jotka olivat hänet aikaisemmin hyljänneet? Kirottua, kirottua! Godofrédo polki ärtyneenä muurahaisia, mutta ne kurjat eivät kuolleet. Huoh.

Silmät harittaen Godofrédo käänsi katseensa Dorianiin. "Tarvitsemme ystäviä, rakas Dorian. Kukaan ei enää välitä Meistä, aivan kuin muut olisivat Meitä tärkeämpiä! Muurahaisemme karkasivat, kukaan ei naura vitseillemme... Olemme aivan yksin tässä julmassa maailmassa, rakas ystävämme... Jos edes sinäkään olet enää ystävämme..." Godofrédo uikutti ja huokaili kuin hänen edesmenneen isoäitinsä vanha palatsikoira.

Muurahaiset jatkoivat parveiluaan ja Godofrédo toivoi että niiden päälle tipahtaisi valtava kivi.

AMETHYST

Joku tuli herättämään heitä, ja siitä Amethyst ei ollut yhtään mielissään. Nainen nurisi hyvin tyytymättömänä solvauksia Telemakhokselle, joka työnsi hänet päältään, ja käänsi herätyksestä tympääntyneenä kylkeään. Hän oli jo ajatellut, että nyt pitäisi lähteä, mutta kun nainen kuuli että dehrahilaiset mätänivät oman maansa saastaan, Ame tuhahti ja sulki taas silmänsä. Hän ei vaivautuisi heräämään ja pukeutumaan, ennen kuin joku tulisi kertomaan, että nyt lähdettäisiin pois Dehrahista. Niinpä hän jatkoi vain huoletta uniaan sillä välin, kun Karan ja Telemakhos pukeutuivat ja lähtivät leikkimään sankaria ulos.

DORIAN

Kaikeksi onneksi Godofrédo näytti rauhoittuvan ja suostui seuraamaan Doriania ja istumaan alas. Dorian koitti parhaansa mukaan putsata prinssin molemmat kädet mustasta töhnästä ja kasvoista (?). Hän vilkaisi hetken likaa viittansa helmassa, mutta ei osannut sanoa, mitä se oli, ehkä (avaruudesta laskeutunutta) nokea.

Prinssi kertoi rauhoituttuaan ongelmansa, eli yksinäisyytensä. Huonompi juttu, Dorian ei ollut kauhean hyvä ystävä-asioissa. Mutta selvästi hän ei ollut ainoa. Hetken prinssiä kuunneltuaan ja mietittyään, mitä oikein vastaisi, Dorian puhui taas. ”Ymmärrän, että teidän ei kotona tarvitse tehdä mitään minkään eteen. Se ei ole teidän vikanne, niin asiat vain ovat. Ihmiset ovat ystävällisiä teille, koska olette prinssi, heidän täytyy olla. Nyt täällä asiat ovat toisin. Nämä ihmiset ovat myös prinssejä tai prinsessoita, heidän ei tarvitse mielistellä teitä. Miksi he välittäisivät teistä, jos tekään ette välitä heistä? Haluatteko edes olla ystävä näiden muiden kuningaskuntien prinssien ja prinsessoiden kanssa? Jos tahdotte, teidän pitää tehdä jotain asian eteen, eikä vain murjottaa muurahaistenne kanssa jossain nurkassa odottamassa, että joku huomaa teidät.” Dorian sanoi sitten vakavasti prinssille, välttäen kysymystä siitä, että oliko hän itse prinssin ystävä. No varmasti parempi kuin moni, joka prinssille niin uskotteli, mutta itse hän koki olevansa vain lapsenvahti.

”Prinssi, olette nähneet millaista täällä on. Täällä on sota käynnissä. Ette voi syyttää muita siitä, etteivät he huomioi teitä, etenkin jos ette ole edes läsnä. Heillä on täysi työ selviytyä sodasta. Sodasta, johon he toivoisivat teiltä apua, mutta te ette voi auttaa, koska teillä ei ole aavistustakaan siitä, miten käytätte kilpeänne. Kilpeä, jolla voisitte suojella kaikkia ja saada siten muilta arvostusta. Mutta ei, te ette kykene siihen. Ette voi auttaa muita, kun he tarvitsisivat apua, mutta oletatte, että he pörräisivät ympärillänne ja palvoisivat teitä? Ehkä jos joskus miettisitte muita kuin itseänne, voisitte saada oikeita ystäviä. Suosittelen ainakin kokeilemaan, en ole mikään asiantuntija, minulla ei juuri ystäviä ole, mutta olen sen verran kiireinen, ettei minulla olisi sellaiseen aikaa muutenkaan.” Dorian myönsi, että häneltä oli vähän tekopyhää opettaa miten ystävystyttiin, hänellä oli hyvin vähän ystäväksi laskettavia ihmisiä elämässään. ”Olisi ehkä aika tehdä jotakin sen sijaan, että istutte vain odottamassa loputtomiin.”

MARCELLA

Marcella ei tiennyt, mitä tekisi. Hortencia oli niin surun murtama, mutta kieltäytyi itkemästä, koska hänen piti aina yrittää olla niin vahva. Hän istui hiukan kauempana antaen Hortencian olla rauhassa Oscarin kanssa ja kuunteli, miten Hortencia rukoili. Hän tunsi itsensä taas niin avuttomaksi ja hyödyttömäksi. Ei hän voinut oikeasti sanoa mitään, mikä helpottaisi Hortencian oloa, ei tehdä mitään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Neferan ääni havahdutti heidät. Apua oli tulossa, se oli hyvä. Kun se apu sitten saapui, Marcella tuijotti silmät suurina teltan oviaukolle. Hän unohti jopa hetkeksi, että oli itsekin vain yöpaidassa, mutta se oli paljon verrattuna siihen, mitä Telemakhoksella oli yllään. Marcella vain tuijotti aamun kalpeassa valossa ovella seisovaa miestä, ja lähinnä tämän paljaita ja lihaksikkaita sääriä. Miehen niukka vaate ei jättänyt juurikaan mitään mielikuvituksen varaan ja terävästi henkäisten Marcella käänsi kuumottavat kasvonsa pois ja yritti vetää röyhelöistä aamutakkia tiukemmin ympärilleen. Voi hyvänen aika sentään! Marcella oli nähnyt noin vähäpukeisia miehiä vain historiallisissa maalauksissa, jotka kuvasivat muinaisia aikoja ja Gerosin vanhoja pakanajumalista kertovia myyttejä.

TELEMAKHOS

Telemakhos piristyi hiukan päästessään liikkeelle ja alkoi kiinnittää hiukan huomiota siihen, että ympärillä tosiaan oli jonkin hävityksenkauhistuksen merkkejä. Myrkkyjärveen hän ei vielä ollut kiinnittänyt huomiotaan, mutta hänellä olikin kiire seurata Imperia-neitiä gerosilaisten teltalle. ”Hyvää huomenta.” Hän toivotti prinsessoille, mutta tajusi heti sen sanottuaan, että se oli vähän tahditonta tässä tilanteessa. Hän siirsi hieman vaivautuneena katseen Oscariin, joka ei tosiaan näyttänyt kauhean hyvin voivalta. ”Älkää huoliko, minä ja Karan autamme Oscarin sairasteltalle, hän paranee siellä aivan varmasti.” Telemakhos lohdutti yrittäen korjata kömmähdystään. ”Nosta sinä Karan jaloista.” Hän sanoi sitten ja siirtyi ottamaan Oscaria kainaloiden alta kiinni. Mieshän oli melkein täysin pukeissa, ei nyt ihan, mutta miten nämä kummat ulkomaalaiset nukkuivatkin vaatteet päällä? No heillä ei ehkä ollut niin tiivistä nukkumistyyliä, jossa tuli lämmin, että ehkä se selitti, vaikka yöt lämpimiä olivatkin. Telemakhos ja Karan nostivat varovasti Oscarin ja lähtivät kantamaan häntä ulos teltasta.

HORTENCIA

Neferan sanojen jälkeen ei kestänyt kovinkaan kauaa, kunnes telttaan saapui Vinemarin Telemakhos, ystävänsä perässään. Hortencia ei juuri ottanut huomioon sitä, miten vinemarilaiset olivat pukeutuneet, hän käänsi katseensa vain Oscariin ja henkäisi ääni väristen.
”Kaikkivaltias kanssasi, ystäväni”, hän sanoi hellästi, kumartuen painamaan huulensa miehen kädenselkään, ennen kuin vihdoin päästi irti ja siirtyi sivumpaan, että vinemarilaiset pääsisivät nostamaan miehen.
”Kiitos, Telemakhos ja Karan”, Hortencia sanoi niin rohkeasti, kuin kykeni. Hän ei välittänyt siitäkään, että oli yömekossaan näiden miesten edessä, eikä hän edes ajatellut asiaa ennen kuin vilkaisi Marcellan suuntaan. Hortencia räpäytti ripsiään hieman hämillään, mutta kääntyi sitten taas katsomaan, kuinka vinemarilaiset nostivat Oscarin ja lähtivät tämän kanssa. Hän olisi halunnut lähteä heidän peräänsä, mutta pidätteli itseään. Ei hänestä tällaisena olisi mitään hyötyä…

IMPERIA

Vinemarilaiset saivat Oscarin mukaan, tämän tila oli kohentunut sen verran, että miehen uskalsi onneksi siirtää. Imperia kääntyi kahden prinsessan puoleen ja henkäisi, miettien hetken.
”Minun täytyy mennä, lupasin auttaa neiti Galenaa sairasteltalla, hänen kätensä ovat täynnä. Teistäkin olisi varmasti apua, mutta pukeutukaa ensin, teidän ei ole kiire. Ehkä elementtiaseista voi olla jotain apua tilanteeseen ulkona”, nainen selitti niin rauhallisesti kahdelle prinsessalle, kuin saattoi. Hän hymyili Hortencialle hieman, yrittäen lohduttaa tyttöä.
”Älkää huoliko, me pidämme huolen Sir Oscarista. Kun tilanne rauhoittuu hieman, teemme jatkosuunnitelmia ja katsomme, mitä seuraavaksi tapahtuu”, nainen lupasi vielä, ennen kuin lähti keräämään kaikkia tarpeitaan. Hän lähti laukkunsa kanssa ulos vinemarilaisten perässä, napaten Neferan mukaansa. Kyllä hän tiesi, ettei poika mitään osannut, mutta toinen voisi pidellä tavaroita ja ojentaa niitä, se nopeuttaisi työntekoa hieman.

CAINE

Pestva ei vastannut enää mitään ja vaikutti tajuttomalta. ”Ei hyvä…” Caine mutisi itsekseen ja yritti parhaansa mukaan saada Pestvaa raahattua takaisin leirille päin. ”Pestva… esnkerral ku meinaat tuupertuu pöpelikköön nii… laihuta eka.” Caine ähisi raahatessaan melko vantterarakenteista aikuista naista, joka huvikseen hutki valtavalla kirveellä kuin se olisi vaivainen risu. Cainella oli aika kova työ saada häntä liikkumaan, kun Pestva ei itse voinut kauheasti tehdä auttaakseen. Caine laski hetken päästä Pestvan ruohikkoon ja pyyhki hikeä otsalta. ”Ei tästä tuu mitään…” Hän huohotti, mutta nosti Pestvaa taas ylös ja lähti raahaamaan. ”Apua! Tulkaa joku auttamaan!” Hän huusi välillä ja jatkoi sitten matkaa. Ei hän yksin jaksaisi Pestvaa kantaa leirille asti, olisi nyt edes jäänyt telttaan loikomaan… tai ehkä ei, kun mietti miten oksennuksessa Pestvan naama ja vaatteet olivat.

GODOFRÉDO

Godofrédo kuunteli hiljaa Doriania, ja hänen tunteensa velloivat melkein jopa näkyen hänen ilmeettömillä kasvoillaan. Dorian on julmettu, mutta oikeassa, mutta kurja, mutta fiksu, mutta röyhkeä, mutta välillä hänen puheessaan tosiaan on järkeä! Miten hän kehtasikaan puhua Jumalan Armon Godofrédolle noin, ja olla vielä oikeassa!

"Ei ole meidän vikamme", hän kuiski itsekseen. "Miksi he välittäisivät meistä?" Dorian oli röyhkeydestään huolimatta oikeassa. Godofrédon pitäisi ottaa asiat omiin, vähän vähemmän tahmeisiin käsiinsä, joita olikin nyt hänen kaikeksi onnekseen taas kaksi. Hän jatkoi muurahaisten musertamista hentojen jalkojensa alle ettei nukahtaisi Dorianin rentouttavan puheen voimasta.

Dorianin loppukaneetin jälkeen Godofrédo kurotti maahan ja kouraisi käteensä maasta tomua. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja mutristi kulmiaan keskittyneesti. "Rakas Dorian", hän aloitti. "Sisällämmekin riehuu sota, mutta se voi odottaa niin kauan että olemme hoitaneet tämän." Tukilta alas liu'uttuaan hän lähti tomuaan puristaen kohti telttaansa, mutta pysähtyi yllättäen. Tomuttomalla kädellään hän kaivoi taskustaan hopeisen kolikon, kääntyi ja heilautti sen Dorianille(?). "Tässä", hän sanoi seesteisesti, "Me kiitämme avustasi". Hän kääntyi taas ja maleksi yllättävän ryhdikkäänä telttaansa päin.

IMPERIA

Hyvä kun Imperia ehti askeleen ottaa, kun ihan vastakkaisesta suunnasta alkoi kuulua avunhuutoja.
”Kautta Kaikkivaltiaan!”, nainen puuskahti ja kääntyi katsomaan, mistä suunnasta ääni tuli. Hänen suuntavaistossaan ei onneksi ollut vikaa, joten nainen nappasi vain Neferan ranteesta ja lähti tämän kanssa äänen suuntaan. Periltä löytyikin se caenezhilainen prinssiparka ja tajuton urumiyalainen nainen!
”Voi hyvä tavaton sentään, tekin vielä! Prinsessa Inar oli jo sairasteltalla, mitä kummaa te täällä teette? No väliäkö sen, hm… Ottakaas te pojat kummankin käden alta kiinni, minä nostan jaloista”, nainen alkoi sitten höpötyksensä jälkeen ohjeistaa. Kolmistaan he ehkä saisivat naisparan kannettua teltalle, vaikka hän ei mikään kovin vahva ollutkaan. Mutta prinsessa Marcellan ja herra Henkivartijan hevosten käsittelyn jälkeen tämä ei tuntuisi missään. Neferasta hän oli hieman huolissaan, mutta hetken kauhisteltuaan naisen tilaa Nefera siirtyi varoen auttamaan prinssi Cainea.
”Ja hop!”, Imperia sanoi kumarruttuaan ja tartuttuaan naisen jaloista. Kovin ylös he eivät naista saaneet, mutta oli tärkeintä, että he pääsisivät liikkumaan. (?)

DORIAN

Tässä saattoi olla liikaa puhetta prinssi Godofrédon rajalliselle ymmärrykselle, mutta ainakin prinssi näytti kerrankin miettivän asioita tarkkaan. Lopulta prinssi ilmoitti, että hänen sisäinen kuohuntansa sai luvan odottaa, että hän saisi jonkin asian hoidettua, eikä Dorian oikein tiennyt, mitä prinssi meinasi alkaa hoitamaan. Tuskin mitään oikeasti järkevää, se olisi ollut vähän liikaa pyydetty. Dorian jäi melko epäilevästi katsomaan prinssin perään, kun tämä oli menossa hyvin määrätietoisesti jonnekin, mutta pysähtyi tyrkyttämään lahjuksia Dorianille. Hän olisi varmaan sanonut, että prinssi voisi hyvin pitää roponsa, mutta kun Godofrédo kiitti häntä avusta, hän tyytyi vain nyökkäämään ja seuraamaan katseellaan, kun prinssi paineli takaisin teltalleen. Hän huokaisi. Olihan prinssi raivostuttava tomppeli, mutta Dorian tiesi hyvin sen, ettei se ollut tomppelin vika. Vika oli Nierdalesissa ja nyt oli tilaisuus tehdä vihdoin asioille jotakin, kun se pilaantunut ympäristö ei vaikuttanut prinssiin. Täällä hän pystyi puhumaan asioista suoraan ja täällä prinssi näki myös, miten muiden maiden kuninkaalliset toimivat. Sääli, että he palaisivat Nierdalesiin niin pian, prinssin mahdollisuudet kehittyä ajattelevaksi ihmiseksi voisivat ottaa siellä takapakkia, mutta hänen oli tehtävä se, minkä pystyi, vielä kun siihen oli mahdollisuus.

CAINE

Hetken Caine sai huhkia itsekseen Pestvan kanssa, kunnes joku kuuli hänen avunhuutonsa ja tuli tarjoamaan apua. Vahinko vain, ettei avuntarjoaja ollut Inar tai Dorian tai joku edes lähes yhtä vahva, vaan pieni gerosilainen kivitäti ja… Nefera. No hänellä ei ollut varaa nyrpistellä avun edessä. ”Mitä Inar tekee sairasteltassa?” Caine puolestaan kysyi Imperialta, kun nainen kummasteli, mitä hän raahasi Pestvaa pusikossa. ”En mää tiiä, kysy Pestvalta. Se tänne pusikkoon oli yöllä juossu, mää kuulin sen huutavan apua ku etin sitä ja Inarii.” Caine selitti ja siirtyi sitten niin, että Nefera pääsi auttamaan häntä kantamisessa. Häntä hävetti vieläkin, miten oli mennyt huutamaan Neferalle, vaikka Daksu oli vain ollut taas normaali itsensä, eli typerys, ja ansainnut kaiken kiusanteon. ”Kiitti. Mää en ois jaksanu raahata Pestvaa itekseni leiriin asti.” Caine kiitti kumpaakin. Tokihan hän olisi voinut jättää Pestvan tänne ja mennä hakemaan apua. Jännä juttu, miten se ei ollut juolahtanut hänen mieleensä. No apua oli saatu, se oli pääasia.

IMPERIA

”En ole varma, hän näytti aika huonovointiselta... mutta ei kyllä näin pahalta. No Galena osaa auttaa Pestvaakin varmasti”, Imperia vastasi ajatuksissaan prinssille, kun he lähtivät kantamaan urumiyalaista naista hitaasti, mutta varmasti kohti sairastelttaa.
”Yön aikana on sairastunut kauhea määrä ihmisiä, meidänkin joukostamme. Se liittyy varmaan jotenkin eiliseen taisteluun, kerta molemmat urumiyalaiset ovat sairaita, muistaakseni myös Sir Chatha… ja Sir Oscar, kun peikko räjähti hänen päälleen eilen, mutta kyllä tämä selviää”, nainen jatkoi ääneen miettimistä, vaikka se olikin hieman hankalaa, kun hän yritti vähäisillä voimillaan kantaa kahden nuoren miehen kanssa raavasta naista.
Lopulta he pääsivät kuin pääsivätkin sairasteltalle. (?) Imperia oli aika hikinen ja hengästynyt, kun he pääsivät perille, ja hän henkäisi raskaasti.
”Täältä tulee vielä ainakin yksi”, nainen ilmoitti henkeään haukkoen.