GILDOMERA osa 1 luku 2

IMPERIA

Imperia ei ollut varma, miten he ikipäivänä selviäisivät tästä hengissä. Prinsessa Hortencia oli aivan lopussa, hän oli kalpea ja hengitys rohisi, ja Imperia yritti katsoa että tyttöparka sai juotua ja levättyä hieman, samalla kun yritti pitää yhteyden kaikkiin jäljellä oleviin. Vinemarilaiset olivat kaikki kadonneet hänen voimiensa ulottumattomiin, mutta pian selvisi sillekin syy. Imperia kohotti katseensa kun jokin humisi yli, ja sitten edessäpäin pamahti ja liekit roihahtivat taivaisiin ja joka puolelle satoi palavia ruumiin- ja haarniskankappaleita.
”Voi Pyhä pamaus sentään!”, Imperia huudahti silkasta ihmetyksestä, ja samalla helpotuksesta. Hänen voimansa olivat hupenemaan päin, hän tunsi olonsa heikoksi ja hän hikoili ja vapisi hieman. Imperia kuitenkin puski epämukavuudesta huolimatta eteenpäin, seuraten mitä ympärillä tapahtui.

Kun Sir Dorian lähti, jäi heidän vaivoikseen kalmojen joukko. Imperia päästi irti Sir Dorianin kantamasta onyksista ja toivotti tälle mielessään onnea, kun siirsi voimansa ja huomionsa nyt Sir Oscariin, neiti Galenaan sekä perillisiin, jotka olivat jäljellä. Imperia kääntyi katsomaan kalma-armeijaa ja yllättyi todella nähdessään tutun ruumiin kaikkien muiden joukossa.
”Peikko!”, naiselta pääsi yllättynyt huudahdus, ja sitten nainen suutahti. Kenelle, miesparalle itselleen vai magialle, joka oli tämän piruparan nostattanut kuolleista, mutta vihainen hän oli silti.
”Ettäs kehtaat vaihtaa puolta! Kaiken sen jälkeen mitä mekin olemme joutuneet kokemaan!”, Imperia huusi kiukkuisesti ja otti käteensä puhdistavan antigoriitin, heittäen hetken mielijohteesta miehen ruumista sillä hidastaakseen tätä vähän.

DAKARAI

Tuntui kuin Dakarain iskemässä ruumiissa ei vain yksinkertaisesti olisi ollut mitään. Ei lihaa, ei luita… ei mitään… Sen sijaan vain pelkkää mätää, jota viikate leikkasi leikiten, mutta mitään ei tapahtunut. Tämä hirvitys oli pystyyn kuollut enemmän tai vähemmän selvästi. Mitä tämä oli?

Dakarai veti viikatteen takaisin, kun hänen ruumiiksi muuttunut perhe alkoi taas lähestyä, vaikka hän oli vasta äsken hakannut näitä edestään ja äidiltäänkin laittanut jalat poikki.

Isällä oli edelleenkin se miekka naamassa, joten Dakarai kiskaisi sen siitä irti ja iski sillä isältään pään pois harteilta. Pikkuveljeään Dakarai iski viikatteella silmästä sisään ja se tuli ulos silmineen päivineen tämän takaraivosta. Prinssin silmät siirtyivät seuraavaksi äitiinsä, joka yritti hapuilla hänen jalkojaan, joten hän leikkasi Varjon miekalla tältä seuraavaksi kädetkin pois ja yritti potkaista kauemmaksi. Samalla Caine huuteli jonkun pussaamisesta ja miten tämä muuttuisi ehkä prinssiksi. Dakarai käänsi inhoksuen katseensa mätään maagiin valtaistuimella. ”No en kyllä!” Dakarai parahti, mutta jotain hänen pitäisi silti tehdä, mutta mitä?! Sitä Chathakin huusi, että edes jotain! "Ette saa kuolla!! En halua, että tekin kuolette! En halua enää, että kukaan kuolee!" Dakarai huusi Chathan aneluille. Entä, jos hän leikkaisi maagilta pään pois? No sitä hän yritti seuraavaksi(?), kun oli saanut hetkeksi perheensä kimpustaan pois.

CAINE

Daksu ei suostunut pussaamaan tuolilla istujaa, mutta ehkä se ei olisi ollut kovin hyvä idea, että parempi niin. Chatha huusi Daksua kiirehtimään, ja tämä taisi seuraavaksi yrittää, mutta tällä oli taas ruumiita kimpussaan. Lopulta Daksu iski tuolilla istujalta kaulan poikki ja pää kierähti lattialle, päästäen metallisen kolahduksen iskeytyessään korokkeella vielä ruumiiden yläpuolella olevaan kivetykseen. Caine tarkensi katsettaan, metallinen kasvosuojus, kumma kuplinta ja porina kuului tulevan pään suunnalta muutenkin. ”Daksu iske sitä metallisuojusta naaman ees! Riko se, ja piä kiirettä!” Caine huusi ja ampui taas muutaman nuolen auttaakseen Pestvaa, Inaria ja sitten Chathaa ja Varjoa ja tämän toveria... ei, tämä oli kadonnut.

VARJO

Keskittyminen itse taisteluun oli aika mahdotonta, kun Varjo tunsi tukehtuvansa vereen. Musim riensi hänen avukseen, hakkasi häneen tarttuvia ruumiita. Varjo käänsi katseensa ja näki kauhukseen Musimin katoavan ruumiiden sekaan. Hän yritti huutaa, muttei saanut enää ääntä kuulumaan. Hän raivasi tietään, iski kätensä sotkuun ja yritti tavoitella ystäväänsä. Hän kiskoi ja repi suolenpätkiä ja ties mitä palasia, häneen takertui taas useita käsiä, eikä hänellä ollut enää mitään kunnollista asetta, eikä hän voinut lopettaa ruumiiden kaivelua. Musim tarvitsi apua, vaikka pian häntä itseään kiskottiin kovin ottein kohti ruumiskasaa.

DAKARAI

Pään leikkaaminen ei mitään myöskään näyttänyt tekevän. Pää oli kyllä tipahtanut lattialle, mutta siinä se edelleenkin oli ja mäti ja möllötti. Tuntui kuin tuo rumilus olisi nauranut hänelle päin naamaa, vaikka oli selvästi kuollut. Mutta miten? Ja mitä hänen muka pitäisi tehdä? Mitä hän teki vääriin? Maagi mäti ja oli kuollut. Pää oli irti ja pyöri nyt lattialla! Mitä tämä vielä halusi?!

Dakarain katse hakeutui maagin päähän uudestaan. Ruumis oli jo laho… sille tuskin kannatti tehdä mitään, koska mitään ei ollut tähänkään asti tapahtunut. Pääkin oli yhtä mätä. Mutta entä, jos maagin voimanlähde oli jotain muuta? Se ei ollut ruumis, koska ruumista ei periaatteessa ollut. Mutta mitä? Mitä se sitten olisi? Maagissa ei näkynyt mitään sellaista, mikä voisi olla voimanlähde. Kai sen pitäisi olla joku erikoisempi juttu/asia, jonka näkisi? Jossa olisi voimaa? Sitten prinssin katse kääntyi naamion suojaamaan irti leikattuun päähän. Naamio? Mitä, jos… Caine taisi oikeastaan saada myös saman idean, mutta kokeilemallahan se selviäisi. Dakarai iski myrkkyviikatteensa maskin läpi voimalla ja se solahti koko mädän päänkin läpi samalla. Prinssi kiskaisi viikatteen irti ja talloi sen jälkeen jalallaan ja viikatteellaan koko pään naamioineen niin mäsäksi ja muusiksi, kun pystyi huutaen samalla. ”KUOLE JO SAATANAN PASKA!!”

MARCELLA

Hyvä kun Marcella ei taas ollut pudota hevosensa selästä, kun yhtäkkiä vain kuului kova pamaus ja tulta ja säpäleitä sinkoili. Tämä oli niin kamalaa, hän ei kyennyt enää keskittymään elementtiaseensa käyttämiseen. Hän oli huolissaan Hortenciasta, joka hetki sitten oli tuotu tähän toipumaan. Hän oli niin kalpea ja heikko. Sitten Marcella hätkähti kuullessaan Imperia-tädin sanat. ”Ei, ei voi!” Hän kiljahti ja katsoi kovia kokenutta henkivartijaansa. ”Ei! Älkää tuoko sitä Peikkoa tänne!” Hän kirkaisi, kun Imperia heitti miestä kivellä ja tämä horjahti, mutta jatkoi silti eteenpäin. Suojataika hidasti tätä, mutta Imperiakin oli jo uupunut. ”Peikko! Älä tule lähemmäs!” Marcella kiljaisi, ja kun Peikko edelleen vain lähestyi, hän ei tiennyt, mikä mielijohde sen sai aikaan, mutta hän iski miestä tämän omalla miekalla rintaan. Miekka kuitenkin vain taipui kaksin kerroin. ”Miten turha!” Hän parkaisi ja heitti miekan kaikin voimin miehen naamalle.

OSCAR

Sir Dorian lähti ja Oscar keskittyi taisteluun, eikä edes tajunnut asiaa, ennen kuin kuuli Imperia-neidin äänen. Eihän se voinut olla? Mutta sitä hän ei enää ehtinyt ajatella, kun kuuli Marcellan kauhunhuudot. Hän käänsi Aramiksen heidän luokseen, kun prinsessa yritti päästä kuolleesta henkivartijastaan eroon onnistumatta siinä. ”En anna sinun tehdä tätä!” Oscar huusi, oli liian kurja kohtalo, jos tuo onneton mies kävisi nyt oman prinsessansa kimppuun. Hän hyppäsi hevosensa selästä Sir Andrén kävelevän ruumiin niskaan ja kaatoi tämän maahan, mutta pudotti samalla miekkansa, ja ilman sitä, taistelu meni aika hyödyttömäksi painimiseksi.

IBRAGIM

Kolahtaen oli naamion peittämä pää pudonnut lattialle. Ibragimin keho alkoi hitaasti lahota, kuin sulautua ikuisiksi ajoiksi valtaistuimeen, jättäen siihen mustan, hirvittävältä haisevan ihmisen muotoisen jäljen. Mutta ruumiit eivät pysähtyneet, eivät, ennen kuin viikate vihdoin iskeytyi läpi päästä ja naamiosta. Hirveä sihisevä, riipivä ja koriseva ääni täytti koko salin, kun naamio alkoi kuplia ja pulputa ja syöpyä olemattomiin kohdasta, johon viikate osui. Naamio syöpyi olemattomiin ja pää sen alla imeytyi lahoten lattiaan, jättäen yhtä mustan jäljen, kuin valtaistuimeen.
Hetken oli hiljaista. Kaikki pysähtyi. Ja sitten alkoi hiljainen pulppuaminen, kuin kattila joka kiehui ylitse.

Ja sitten kaikki ruumiit, joita Ibragimin musta magia oli pitänyt yllä, pamahtivat kuvottavan maiskahduksen kera. Ihan joka ikinen. Aivan kaikki, niin linnan sisällä kuin sen ulkopuolellakin, jokainen ruumis räjähti ja levitti kuvottavaa möhnää ja suolenpätkiä ja limaa ja verta ja kirottua mätää ympärilleen pulputen ja räiskien.

DAKARAI

Dakarain juuri muussaama pää ja naamio alkoivat seuraavaksi ikään kuin syöpymään kivilattiaan ja Dakarai kääntyi siitä sitten katsomaan muita. Oliko se ohi? Voittivatko he maagin? Dakarain huomion valtasivat kuitenkin seuraavaksi salin täyttämät ruumiit, jotka alkoivat poksahdella tuon tuosta ja likasivat valtaistuinsalin kauttaaltaan verisellä mädällä suoli- ja elinmössöllä. Myös prinssin lähellä olleet entiset perheenjäsenet paukahtivat mössöksi hänen päälleen. Dakarain katse kääntyi likaiseen suolimössölattiaan ja viikate putosi hänen verisestä kädestään tämän ihanan mössön sekaan.

Se oli ohi, mutta Dakarailla ei ollut voittajafiilis. Hänen olonsa oli täysin tyhjä. Prinssi tunsi kyyneleet taas silmillään ja hän rojahti polvilleen kivilattialle sen kaiken mössön keskelle. ”Miksi?” Dakarai kuiskasi hiljaa puristaen silmiään kiinni. Hän tiesi, että oli ollut itse julma kaikkia kohtaan ja itsekäs paskiainen, joka ajatteli vain itseään, mutta äiti, Chione ja Kazemde olivat olleet kaikki viattomia. He eivät olleet tehneet kenellekään mitään pahaa ja Dakarailla oli niin kova ikävä heitä. Mutta heitä ei ollut enää… Hänellä ei ollut mitään.

INAR

Taistelu oli riistäytynyt käsistä eikä Inar ehtinyt keskittyä yhtään, miten Dakarai ei saanut kuolleita hengiltä, kun taisteli itse hengestään. Hän kuuli Cainen ja Chathan ja Dakarain huudot, muttei voinut tehdä mitään, joka puolelta nousi uusia käsiä ja hän silpoi ja taisteli niitä vastaan jokaisella hengenvedollaan. Hän tunsi otteen selkämyksessään ja karjaisi, kun hänet vedettiin selälleen keskelle ruumiita ja möhnää niin, että roiskui.

Sitten tapahtui jotain. Hirveä sihisevä, poriseva ääni täytti koko salin ja raastoi korvia ja ruumiit ympärillä alkoivat porista ja pulputa. Inar tunsi, kuinka ruumiiden otteet irtosivat hänestä ja hän sai vaivoin kamppailtua itsensä pystyyn, ennen kuin ymmärsi, mitä tapahtui. Ruumiit räjähtivät ja Inar peitti kasvonsa käsillään niin nopeasti, kuin kykeni, kun heidän päälleen roiskui hirveä määrä mätää ja hirvittävää liejua ja sotkua.

DORIAN

Dorian oli saavuttanut miehen ja saanut melkein tämän pitkävartisesta ja koukkuteräisestä aseesta, mutta sai väistettyä sen verran, että ase iski viereiseen seinään ikien kipinöitä ympäriinsä. Dorian tarttui miehen aseen varteen ja kiskaisi tämän alas ratsailta. Sotilaan hevonen laukkasi tiehensä ja Dorian käänsi ja pysäytti Korbinianin. Hän ei viitsinyt riskeerata hevostaan, sotilaan ase oli liian iso etu ratsastajaa vastaan. Hän laskeutui satulasta ja lähetti hevosensa vähän kauemmas ja tarttui kaksin käsiin miekkansa kahvaan ja iski sillä vihollista päin.

Vastus oli hankala, hyvin epävakaa, huitoi miten sattui valtavan ongenkoukkunsa kanssa. Dorianin oli vaikea päästä lähelle miekan kanssa, mutta muutaman onnistuneen iskun hän oli onnistunut saamaan perille. Hän itse oli saanut joitain osumia, muttei mitään liian vakavaa. Valitettavasti hänellä vain meni iso osa ajasta siihen, että yritti väistää täysin sekapäisen miehen asetta. Hänen vastustajansa huusi kummallisella kielellään, huitoi aseella kaikin voimin, eikä näyttänyt edes huomaavan saamiaan vammoja.

Lopulta Dorianin onnistui saada huijatuksi mies yhden rakennuksen oven eteen ja väisti siten, että sotilas iski aseensa puuovesta läpi. Hän oli aikonut katkaista aseen varren, mutta sotilas kiskoikin koko oven saranoilta aseensa kanssa ja iski sen Doriania päin. Hän lensi kaaressa taakse ja iskeytyi tielle. Ilma pakeni keuhkoista ja hetken Dorian ei nähnyt eteensä, mutta kuuli kyllä sen sekopään lähestyvän. Hän kierähti sivuun ajoissa ja nousi ylös, tunsi terän iskevän syvän viillon kylkeensä, mutta hammasta purren tarttui toisella kädellä aseen varteen pitääkseen sen paikallaan ja huusi päästäen kaiken tuskan ja vihan valloilleen. Dorian iski miekkansa terän vihollissotilaan kurkusta läpi. Tunsi tämän otteen herpaantuvan omasta aseestaan ja kun Dorian nousi huojuen seisomaan ja kiskoi miekkansa irti, kelmeä mies kaatui kuolleena maahan.

Dorian kiskoi koukkuterän kyljestään ja viskasi aseen maahan. Häntä huimasi. Hänen näköään sumensi hiukan, siksi hän ei ihan uskonut silmiään, kun huomasi hopean välähdyksen auringon ja räjähdysten ja tulen kajossa. Galena-neidin heille antama hopea-amuletti. Dorian kiskoi sen miehen vyöltä ja vihelsi Korbinianin luokseen. Hän takertui hevoseensa ja oli vähällä pyörtyä. Hän tuskin jaksaisi nousta ratsaille, veri valui vuolaasti hänen kyljestään. Hevonen tuntui vaistoavan sen ja laskeutui maahan, jotta Dorianin oli helpompi päästä selkään. Sitten Korbinian kompuroi pystyyn ja lähti ilman ohjastusta palaamaan takaisin muiden luo.

CAINE

Caine toivoi, todellakin toivoi, että se vihdoin toimisi. Hän oli jo melkein ampunut kaikki nuolensa ja tilanne näytti aika toivottomalta. Dakarai iski viikatteen irronneeseen päähän ja pää tuntui sulavan ruumiin tavoin. Alkoi kuulua pulputusta ja porinaa, koko ajan kovempaa ja kovempaa. Caine aavisteli pahaa ja perääntyi hiukan ovelta, kun sitten ruumiit alkoivat räiskyä ja räjähdellä pitkin seiniä ja toisten päälle. Sitten hiljeni. Mitään ei tuntunut tapahtuvan, mutta Caine odotti silti varuillaan ovella.

CHATHA

Loppu tässä tulisi! Chatha oli jo melkein kokonaan ruumiiden alla, eikä hänestä ollut oikein enää taistelemaan vastaan. Sitten helpotti, häntä pitelevät kädet eivät enää kiskoneet. Ennen kuin Chatha ehti kunnolla tajuta, massa hänen allaan alkoi porista ja kuohua ja sitten hänen päälleen räiskähti löyhkää ja saastaa ja limaa. Se oli kuvottavaa, hän oli vähällä pyörtyä ja hukkua ruumiiden sekaan jo pelkästään siksi, mutta sai jotenkin pidettyä itsensä tajuissa ja räpiköi liejussa ja suolenpätkissä, kunnes sai päänsä taas kasan pinnalle, mutta olo ei tuntunut silti paljon helpottuneemmalta.

VARJO

Varjon voimat olivat jo melkein ehtyneet, kun häntä kiskovien ruumiiden ote alkoi hellittää. Hän ei keskittynyt kuitenkaan muuhun kuin Musimiin, joka oli ollut ruumiskasaan vajonneena jo huolestuttavan kauan. Sitten räjähti. Löyhkä ja saasta pyyhkivät hänen ylitseen, eikä edes taikarievusta ollut apua. Lopulta hän onnistui kiskomaan sohjosta ylös käden, joka näytti enemmän elävältä. Hän kiskoi kaikin voimin ja sai Musimin vihdoin pintaan. Liian myöhään. Musim ei enää hengittänyt, hän oli tukehtunut ja kuristunut ruumiiden alle. Suru ja viha kamppailivat Varjon sisällä, eikä hän oikein edes tajunnut, että he olivat saaneet tehtyä tästä helvetistä lopun. Hän lähti vain raahaamaan Musimin ruumista takaisin huoneen ovelle, tänne hän ei ystäväänsä jättäisi mätänemään, jos vain voisi sen estää. Hän oli arvostanut Musimia enemmän kuin perhettä, vaikkei hän perheestään vihannutkaan kuin isää, ja äidin ja sisarusten kohtalo oli onneton. Musim oli silti aina ollut hänen rinnallaan ja tukena, aina. Hän ei olisi päässyt pitkälle ilman häntä, ja nyt Musim oli poissa.

OSCAR

”Yääääääh!” Kuului prinsessa Marcellan tukahtunut kiljaisu, kun Sir André Oscarin alla vain räjähti palasiksi. Onneksi hänellä oli ollut liina kasvojensa edessä, sillä hän ei ollut ehtinyt kuin sulkea silmänsä siinä kohtaa, kun kuolleen miehen kasvot alkoivat vääristyä ja tämä alkoi pitää epäilyttävää pulputtavaa ääntä. Sitten tämä vain rähähti.

Oscar nousi ylös kauttaaltaan veressä ja mädässä ja ties missä sotkussa. Häntä oksetti, eikä hän osannut kuin seistä paikallaan, kun limaa ja mätää valui hänen hiuksistaan. Hän yritti pyyhkiä käsillä kasvojaan, mutta se oli turhaa, kun hänen kätensä ja vaatteensa olivat siinä samassa mössössä. ”Voi, sankaripoloiseni.” Marcellan ääni kuului ja Oscar tunsi jonkun pyyhkivän kasvojaan jollain liinalla. Hän ei halunnut avata silmiään, ettei saisi tätä kaikkea räkää silmilleen. Ei tätä liejua saisi varmasti pyyhittyä ilman vettä mitenkään. Olipa kiva viimeinen kohtaaminen, ei tulisi kyllä Sir André poloista ikävä, vaikka kurja olikin ollut miehen kohtalo, niin tällä hetkellä Oscar ei osannut ajatella hänestä kauhean lämpimästi.

HORTENCIA

Se oli hirveää, ja helpottavaa, aivan kauheaa. Ympärillä räjähteli ja huudettiin ja Hortencia mietti hetken, oliko hän todella tajuissaan. Hänet herätti vasta neiti Imperian huuto, ja kauhuissaan hän katsoi Marcellan henkivartijan ruumista, joka yritti käydä heidän päälleen. Vielä enemmän hän kuitenkin kauhistui, kun näki Oscarin hyökkäävän ruumiin kimppuun ja silloin hän unohti oman vointinsa täysin.
”Oscar!”, hän kirkaisi ja oli jo nousemassa d’Artagnanin selästä auttaakseen ystäväänsä, kun yhtäkkiä tapahtui jotain aivan hirveää. Ympäriltä alkoi kuulua ääntä, jota hän ei osannut kuvailla, ja sitten niin Marcellan henkivartijan ruumis kuin kaikki muutkin ruumiit heidän ympärillään räjähtivät tohjoksi. Hortencia olisi varmaan pyörtynyt järkytyksestä, ellei olisi ollut niin huolissaan Oscarista. Marcella, joka oli häntä paremmassa kunnossa, ehti ensin tämän luo ja Hortencia ratsasti lähemmäs, laskeutuen d’Artagnanin selästä.
”Oletteko kunnossa?”, hän kysyi, ymmärtäen samalla, että pelkkä liinalla pyyhkiminen ei auttaisi miestä. Hän kaivoi vesileilin d’Artagnanin satulalaukusta ja kumartui auttamaan Marcellaa puhdistamaan Oscarin kasvoja vedellä.

IMPERIA

Yhtäkkiä peikko ja muut ruumiit ympärillä alkoivat pulputa, ja sitten ne menivät ja pamahtivat möhnäiseksi sotkuksi pitkin maata ja roiskui kaikkialle. Imperia vahvisti suojaa Marcellan ja kaikkien lähellä olevien yllä, mutta Sir Oscaria se ei ikävä kyllä auttanut, kun tämän päälle räjähti herra Henkivartijan ruumis. Nefera, joka oli pysytellyt koko taistelun taustalla ja vain seurannut shokissa kaikkea, päästi kuvotuksen vallassa kiljahduksen ja yritti perääntyä ratsunsa kanssa kauas kaikista ruumiista. Imperia toivoi, että tämä oli merkki siitä, että prinssi Dakarai ja muut olivat onnistuneet, sillä hänen voimansa alkoivat todella käydä vähiin.

Hän hengitti hieman värähdellen ja tunsi olonsa kumma kyllä kylmäksi, kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Häntä huimasi ja Imperia joutui sulkemaan silmänsä, kun alkoi nähdä kahtena. Hän tunsi voimiensa hiipuvan pikkuhiljaa, eikä kyennyt enää millään pitämään yllä kaikkien kivien suojamagiaa, vaikka yrittikin keskittyä tilanteeseen.

INAR

Haju ja lähmä ja kuvotus alkoi olla ylitsepääsemätöntä. Häntä oksetti, kun hän ravisti limaa ja möhnää käsistään ja pelkkä ajatus sai hänet värähtämään kuvotuksesta. Sen vuoksi hän ei todellakaan ollut mitenkään myötätuntoisella päällä, kun kuuli prinssi Dakarain rojahtavan lattialle itkemään kuollutta perhettään.
”Koska sinä hidastit meitä kaksi viikkoa. Sodassa itsekkyydelle ei ole sijaa, jos haluaa välttyä kuolonuhreilta. Ehkä sinäkin opit sen nyt”, Inar ärähti tyhjällä ja kylmällä äänellä, kun kääntyi lähteäkseen kahlaamaan pois salista. Prinssi Dakarai oli ollut itsekäs koko matkan alun, eikä Inar voinut juuri tuntea myötätuntoa. Hän oli itse miltei menettänyt Cainen Dakarain takia, ja hänestä toinen ansaitsi oppia tekojensa seuraukset kantapään kautta.

Käännyttyään Inar huomasi Chathan kamppailevan jonkin matkan päässä ruumiiden keskellä, lähtien vain kahlaamaan suoraa tietä siihen suuntaan. Se oli työlästä, mutta nyt jaloissa ja käsissä ei roikkunut jatkuvasti joku, mikä helpotti ruumiiden seassa kulkua huomattavasti. Nainen kamppaili tiensä Chathan luo ja kumartui, upottaen yläruumistaan kuvottavaan liejuun, jotta sai paremman otteen miehestä. Saatuaan jonkinlaisen otteen Chathasta (?), hän veti tämän kaikilla vähäisillä voimillaan ruumiiden yläpuolelle. (?)
”Oletko yhtenä kappaleena?”, hän kysyi, eikä voinut olla hymähtämättä sanojensa ironialle, kun tajusi heidän olevan keskellä kappaleiksi räjähtäneitä ruumiita.

TELEMAKHOS

Tämä oli ollut ehdottomasti koko kurjan sodan kohokohta. He olivat ampuneet viimeisenkin tynnyrin, joka posahti leimauttaen ilmoille valtaisan tuliryöpyn ja singoten palavaa ainesta taas pitkälle. Mielessään hän rukoili kiitosta tulen jumalattarelle Feidialle ja kaaoksen jumalattarelle Thessialle, tämä oli ollut kaunis hävitys ja siitä toivottavasti oli ollut apua myös muille, ei vain heille.

”Sepä oli hauskaa. Meidän täytyy palata muiden luo, emme auta täällä enää ketään.” Telemakhos sanoi ja he laskeutuivat katolta takaisin alas. Telemakhos nosti Amen tällä kertaa oman ratsunsa eteen ja nousi itse perässä satulaan ja sitten he lähtivät takaisin. Heitä vastaan osui vihollissotilaita, mutta nämä olivat hädin tuskin tunnistettavia, sillä olivat jonkin kuvottavan lian ja saastan peitossa, ja muutenkin aika taisteluhalunsa menettäneitä. He siis pääsivät aika helposti läpi, kukaan ei oikein estänyt heitä. Sitten he huomasivat edessäpäin tumman hahmon, joka ratsasti aika kumarassa, mustalla hevosella. ”Dorian!” Kuului Karanin huudahdus, mutta mies ei tuntunut kauheasti reagoivan ääneen. He kirivät miehen luo ja huomasivat Dorianin olevan pahasti haavoittunut, hänen kylkensä oli verestä märkä ja hän pysyi juuri ja juuri tajuissaan ja hevosensa selässä. Hän kohotti hieman katsettaan, kun Karan tarttui hänen hevosensa ohjaksiin auttaakseen, muttei jaksanut huomioida heitä mitenkään muuten. ”Hänet pitää saada pian muiden luo.” Karan sanoi ja Telemakhos nyökkäsi vakavasti heidän jatkaessaan matkaa. Telemakhos oli ollut niin mahtavan ideansa ja räjähdysten lumoissa, ettei hän ollut edes ajatellut, miten muiden oli käynyt.

DAKARAI

Dakarai kiskoi kasvoiltaan taikarätin, koska se ei ollut enää mikään raikas tuulahdus vaan kaiken sen vastakohta. Se haisi ja näytti kuolemalta. Toivottavasti rätillä ei ollut mitään jatkoarvoa, koska Dakarai pyyhki sen puhtaalla puolella likaa kasvoiltaan muuten ja tiputti kaiken sotkun keskelle.

Sotkun keskeltä hän poimi kuitenkin sinne pudonneen kultasormuksen, joka oli koristeltu timantein. Se oli hänen äitinsä. Dakarai tunnisti sen missä vain ja se oli enää ainoa asia, joka kuningattaresta oli jäljellä. Muuten naisesta ei ollut muuta kuin epämääräistä töhnää hänen päällään, lattialla ja… joka paikassa.

Dakarai kuuli kyllä muut, mutta ei osannut tehdä mitään. Hänen olonsa oli täysin tyhjä, mutta suru alkoi nyt valtaamaan tilaa ja Inarin sanojen jälkeen hän alkoi ensimmäistä kertaa vihaamaan itseään. Inar oli oikeassa. Kaksi viikkoa oli mennyt ns. turhaa, koska Dakarai oli ollut tottelematon aasi ja hänen toimintansa oli maksanut hänen perheensä kuoleman. Hänen toimintansa takia Chatha oli haavoittunut vakavasti. Hänen toimintansa takia Caine oli siepattu kahdeksi viikoksi. Dakarai ei halunnut edes ajatella, mitä kaikkea Caine mahdollisesti oli joutunut kokemaan. Hänen omaa typeryyttään ja itsekyyttään häntä vihattiin. Dakarai oli itse aiheuttanut tämän ja tappanut perheensä. Ei ehkä omakätisesti, mutta kaikki voisi olla toisin, jos hän ei olisi alkujaankaan karannut Gilmarin laaksosta ja sooloillut omiaan. Tämä oli hänen vikansa. Häntä vihattiin syystä ja hän vihasi itseään syystä.

Dakarai ei sanonut mitään, mutta nousi ylös lattialta. Nosti viikatteen mukaansa ja lähti laahustamaan sen kaiken sotkun keskeltä pois ja ovesta ulos.

AMETHYST

Amethyst oli vain iloinen ja toiveikas, kun he laskeutuivat alas katolta ja Telemakhos nosti hänet Nebukadnessarin selkään. Hän oli säästynyt oikeastaan täysin vammoilta, joten jotain iloa niistä taikakivistä varmaan oli ollut! Amethyst silitti hieman Nebukadnessarin niskaa, olihan raukka loukkaantunut, ja nosti katseensa katsomaan sotilaita, joita he ohittivat. Mitä ihmettä täällä oli tapahtunut? Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä asiaa enempää, kun näki tutun hevosen edessäpäin. Amen sydän tuntui jättävän lyönnin välistä ja hänen hymynsä valahti.

Dorian ei vastannut huutoihin, ja kun he pääsivät kohdalle, Amethyst vinkaisi myötätuntoisesti nähdessään miehen verisen kyljen. Muillakaan ei ollut siinä vaiheessa enää yhtään niin mukavaa, ja he lähtivät kiireellä muiden luo Dorian ja tämän ratsu mukanaan. Naisen mielessä mylläsi huoli Dorianista, ja kaikista muista jotka olivat jääneet taistelemaan… sekä Chathasta ja Varjosta, ja Cainesta ja urumiyalaisista, hän oli unohtanut aivan kaiken räjähdysten aikana. Olivatko kaikki yhtä huonossa kunnossa, kuin Dorian?

CHATHA

Chatha oli uponnut niin syvälle kainaloita myöten suohon ja hänen raskaat aseensa hankaloittivat aika paljon pinnalle pääsyä, että hän pelkäsi vajoavansa takaisin. Hän ei tiennyt, miten muiden oli käynyt, prinssin sulosoinnut olivat raikuneet vielä hetki sitten, mutta vaimenneet. Hetken päästä hän tunsi jonkun tarttuvan itseensä ja auttavan hänet ylös. Hän sylki kuvottavaa limaa ja räkää ja alkoi voida huonosti ja oksensi perään. Hän oli paniikissa niellyt tuota moskaa, hän varmaan kuolisi! Hän ei kyennyt vastaamaan naiselle, joka auttoi häntä, taisi olla prinsessa Inar, koska oli niin kauhuissaan tajutessaan, mitä oli tyhmänä tehnyt, kun olisi voinut pitää myös suunsa kiinni. Joka tapauksessa hän pääsi nyt paremmin irti ja pystyi kävelemään itse, vaikka hänen oli todella paha olla ja hän oli aivan varma, että oli saanut jonkun myrkytyksen ja kuolisi varmaan ihan minä hetkenä hyvänsä.

INAR

Inar sai vastauksen hieman eri muodossa, kuin oli kuvitellut, muttei voinut syyttää miestä. Oksennus oli vähiten ällöttävä asia, minkä peitossa hänen vaatteensa tällä hetkellä olivat.
”No, ainakin sinussa henki pihisee vielä”, nainen tokaisi, varmistaen että toinen pääsi kahlaamaan ruumismeressä itse, jatkaen sitten matkaa tämän perässä. Hän piti hieman vahtia, ettei miesparka yrittäisi hukkua moskaan uudelleen, vaikka ihan hyvin tämä näytti kaikesta huolimatta pärjäävän.

VARJO

Päästyään ensimmäisenä takaisin ovelle ja sinne, missä punahiuksinen prinssi odotteli, Varjo kiskoi elottoman Musimin lattialle ja huohotti hetken pyyhkien sotkua kasvoiltaan. Hän kiskoi liinan pois ja pyyhki Musimin kasvoja saastasta. Dehrah oli ehkä vapautettu kirouksesta, mutta millä hinnalla? Katkerana hän nousi ja katsoi ympärilleen saastan peittämää linnaa. Paikkaa, jota hän joskus oli pitänyt kotina. Hetken mielijohteesta hän lähti portaisiin ja lähti kiipeämään portaita ylös. Hän kulki ylös, eikä linna mitenkään siisti ollut ylemmissäkään kerroksissa, mutta siellä ei selvästi oltu sotkettu samalla tavalla. Hän pysähtyi oman entisen huoneensa eteen ja katsoi sen eteen viritettyä köysiaitaa, kuihtuneita kukkia ja sammuneita kynttilöitä, joita oli jo selvästi potkittu ja tallottu. Hän tuhahti halveksivasti. ”Tekopyhää.” Ja potkaisi itsekin kukkia ja kynttilöitä. Äiti tästä varmaan oli vastuussa, mutta aika ihme, että isä oli antanut moiseen luvan, eikä vain keksinyt huoneelle jotain muuta käyttöä.

TELEMAKHOS

Melko lailla vähemmän tyytyväisesti he pääsivät takaisin paikkaan, jossa muut olivat. Hän ei ainakaan nopeasti huomannut ketään tuttua lojuvan maassa kuolleena, mutta maa oli niin täynnä ties mitä sontaa, että siitä oli hankala erottaa ketään. Karan vilkuili jatkuvasti Doriania, joka huojui sen verran vaarallisesti, että saattaisi pudota ratsailta minä hetkenä hyvänsä. ”Onko täällä kaikki… hyvin?” Telemakhos kysyi, vaikka tuskin kauhean hyvin asiat olivat kellään. Hän vilkaisi Oscaria, joka oli itsekin lian ja mädän peitossa, eikä näyttänyt kauhean tyytyväiseltä, vaikka kaksi naista huolehtikin hänestä.