GILDOMERA osa 1 luku 2

CAINE

Tiedä sitten mistä se johtui, tuskin puheenaiheen kepeydestä ainakaan, mutta Hortencia vaikutti rentoutuvan hiukan, kun kuuli Cainen asian. Se helpotti Cainen omaakin oloa, hän ei muistanut, että hänellä olisi ikinä ollut näin vaikeaa puhua jonkun kanssa. Mutta jokin Hortenciassa sai hänet tuntemaan olonsa vähän epävarmaksi, muuta nyt kun prinsessa hiukan hymyili ja vaikutti jo paljon ystävällisemmältä, Cainekin alkoi tuntea olonsa helpommaksi. Eikä Caine selvästi häirinnyt pahasti, ainakin prinsessa sanoi auttavansa mielellään. Hän kyllä vaikutti ystävälliseltä, vaikka olikin tähän asti tuntunut Cainesta vähän etäiseltä.

Caine kuunteli kuitenkin tarkasti, ilmeisesti Hortencia ei tiennyt Dehrahin asioista yhtä hyvin kuin Daksu itse. ”Oon aika varma, et tiiät. Se Daksu vaikuttaa olevan aika pihalla kaiken suhteen.” Caine vakuutteli, Daksu ei kauheasti ollut tiennyt oikein mistään tähän mennessä, tai ei ainakaan osannut kertoa tietojaan muille. Hortencia korjasi kuitenkin prinssin nimen Daksusta Dakaraiksi. Se taisikin olla Daksun oikea nimi, no hupsista. Jännä juttu, ettei Daksu ollut korjannut väärinymmärrystä missään kohtaa. Daksun nimi oli kuitenkin se ja sama, sillä nyt oli tärkeämpää tietää, mitä se toivoton tohelo oli taas mennyt tekemään, tai siis eihän tämä varmasti mikään Daksun tunarointi tällä kertaa vain ollut, vaan ylipäänsä Dehrahin kulttuuriin kuuluva ongelma, joka juonsi juurensa pitkälle historiaan.

Caine taisi näyttää sen verran kyydistä pudonneelta, kun Hortencia alkoi selittää jostain ihmisoikeuspolitiikasta, että nainen päätti selvästi käyttää ymmärrettävämpää kieltä. Caine ei loukkaantunut siitä, vaan oli kiitollinen, että Hortencia tajusi asian ilman, että hänen tarvitsi kysyä, mistä hän oikein puhui. Orjuus ei oikein auennut Cainelle vieläkään, hän joutui miettimään tarkkaan, mitä prinsessa tarkoitti kertoessaan siitä. Orja oli siis henkilö, joka ei ollut vapaa, mutta ilmeisesti se kuitenkin erosi vangista, mutta jotenkin he eivät olleet vapaita, vaikka heitä ei vankilassa pidettykään. Lisäksi heitä kohdeltiin huonosti ja myytiin ja ostettiin kuin mitä tahansa esineitä markkinoilla… tai ehkä heitä voisi verrata kotieläimiin? No kuitenkin, orjien oli pakko tehdä töitä ja kyseessä ei ollut mikään rangaistus töppäilyistä, kuten Daksun kohdalla, vaan jostain syystä joku vain päätti kohdella muita huonosti, ja ilmeisesti se liittyi rahaan jotenkin. Asia oli Cainelle aika haastava ymmärtää. ”Siis ne joil ei oo paljon rahaa, on orjia, ja ne joil taas on rahaa, voi ostaa orjia? Ja ne tekee työtä ilman palkkaa, mut se ei oo auttamist, vaa pakottamista?” Caine tarkensi, että oli ymmärtänyt oikein. ”Liittyyks se jotenki siihen yliarvoseen ja ala-arvoseen mist daksu selitti mulle jossai kohtaa?” Hän kysyi vielä, muttei muistanut kunnolla miten sekin asia meni, paitsi ettei se liittynyt konkreettisesti siihen, että toiset asuivat ylhäällä ja toiset alhaalla.

Ilmeisesti Hortenciakaan ei ihan tiennyt, miten Daksu taas oli päätynyt ystävänsä , jonka nimi oli Nefera, ja joka ei tainnut oikeasti olla Daksun ystävä, orjaksi. Ilmeisesti Neferalla oli sitten ainakin enemmän rahaa kuin Daksulla, ei ehkä kannattaisi jaella niitä kultaharkkoja niin avokätisesti, jos siitä saattoi seurata tuollaista. Onneksi Cainella oli vielä yksi itsellään, niin hänellä toivottavasti oli tarpeeksi rahaa, ettei hänestä tehtäisi kenenkään orjaa, se vaikutti aika ikävältä. No hyvällä tuurilla Dehrahista päästäisiin pois ja muualla ei ollut yhtä typeriä sääntöjä. Caine nykytteli ymmärtäväisesti, eihän Daksun tilannetta tosiaan voinut verrata muihin, jos kerta Daksu oli orja rangaistukseksi siitä, että hänellä oli ollut paljon rahaa ja orjia ja siksi kohdellut heitä huonosti. Kerta orjuus ei yleensä ollut rangaistus vaan sitä, että joko oli rahaa tai ei ollut. Yllättäen Hortencia pahoitteli, ettei kukaan ollut kertonut asiasta Cainelle aikaisemmin. ”Eihän se nyt sun… teiän syytä oo! Caenezhissa ei tosiaan olla kauheen tietosii siitä, mitä muualla tapahtuu. Yleensä koitan olla puuttumatta, koska en tiiä, miten muille on normaalia toimia, mut ku näin miten toi Nefera rääkkäs Daksua… Dakaraita. Se oli vaan väärin, ei noin kohella ees eläimiä saati ihmisii. Mut jos Dasu…rai on ite tehny niin muille siks et niil on vähemmän rahaa… Emmää rahastakaan kauheesti ymmärrä, me ei kauheesti rahaa käytetä, eikä sen määräl ainakaa oo mitään tekemist ihmisten kohtelun kanssa. Kaikkii pitää auttaa, oli niil rahaa tai ei, ja kaikki tekee työtä, sai siitä rahaa tai ei, koska jos ei tee töitä, nii ruoka ei riitä talveks ja kaik kuolee. Emmää tiiä tajusinko tätä vielkää, mut kiitos! Kyl mää ny vähä paremmin ehkä tajuan, mitä on tekeillä.” Caine kiitti sitten, koska tuntui, että tässä oli kyseessä nyt ylipäänsä sellaiset asiat, joita ei Caenezhissa ymmärretty, joten hän ei ehkä edes voisi ymmärtää asiaa täysin. Ehkä pitäisi vain tarkkailla Neferaa ja Daksua, niin ehkä hän oppisi ymmärtämään, mistä tässä oli kyse.

HORTENCIA

Prinssi Cainen todetessa, että uskoi hänen tietävän prinssi Dakaraita paremmin, Hortencia oli vähällä naurahtaa. Hän sai peitettyä naurunsa pieneen hymähdykseen, ja yritti kohteliaasti keskittyä käsillä olevaan aiheeseen. Hortencia oli osannut odottaa, ettei orjuuden selittäminen prinssi Cainelle tulisi olemaan helppoa. Hän ei tiennyt paljon Caenezhista, mutta pakanoilta ja sivistymättömiltä hän osasi odottaa, etteivät he välttämättä edes ymmärtäneet rahan vaikutusta ihmisoikeuksiin.
"Kyllä. Orjilla ei ole rahaa, eikä omaisuutta. Heillä ei ole usein edes nimeä. Kuka tahansa, jolla on tarpeeksi rahaa, voi ostaa itselleen orjan ja kohdella tätä miten haluaa", Hortencia vastasi. Prinssin seuraava kysymys hämmensi häntä hieman ja hän joutui arvaamaan, mitä toinen tarkoitti.
"Uskoisin, että olette käsittäneet oikein. Dehrahissa, kuten monissa muissa Gildomeran maissa, ihmisten arvo yhteisössä määrittyy heidän omaisuutensa mukaan. Orjilla ei ole lainkaan omaisuutta, eikä siksi mitään arvoa yhteisössä, yksinkertaisesti", nainen selitti, vaikka eihän asia toki niin yksinkertainen ollut. Mutta se oli varmaan paras tapa selittää se prinssille, joka ei tuntunut ymmärtävän edes rahallisen arvon erottavan ihmisiä toisistaan.

Hortencia hymyili hieman prinssin nyökyttelylle ja erityisesti tämän vastatessa heti, ettei ollut hänen syynsä, ettei Cainelle ollut kerrottu asiasta. Prinssi Cainelle oli yllättävän helppo puhua, kun vain osasi asettua tämän tasolle ja kun poika oli itse niin halukas sivistymään.
"Siitä olen teille kiitollinen. En od... Lunemarilaisena minun on itsekin vaikea hyväksyä moista käytöstä, oli se miten ansaittua tahansa, ja olen iloinen että teitte, kuten näitte oikeaksi", Hortencia sanoi aidosti vaikuttuneena. Hän oli miltei lipsauttanut, ettei odottanut sivistymättömiltä pakanoilta moista oikeudenmukaisuutta, mutta ymmärsi onneksi korjata asian. Prinssi Caine totesi, ettei välttämättä vieläkään ymmärtänyt tätä asiaa, se tuntui caenezhilaiselle olevan hyvin hankala käsite, ja sitten prinssi kiitti häntä. Hortencia häkeltyi jälleen, mutta hymyili sitten lempeästi, katsoen prinssiä enenevä kunnioitus tätä kohtaan sisällään kasvaen.

"Kiitos teille, prinssi Caine. On tehtäväni ja osani Lunemarin edustajana olla aina liittolaisteni apuna. Kiitos, että olette luottaneet minun apuuni tässä asiassa, vaikka se ei olekaan helppoa ymmärtää taikka kertoa. Tahdon myös sanoa, että... Lunemarin ja Caenezhin etäisistä väleistä huolimatta, olen liittolaisenne ja ystävänne tässä sodassa. Voitte... Voit sinutella minua tästä lähin", Hortencia lupasi. Prinssi Caine oli yhä pakana, ja yhä metsäläinen, mutta tällä oli sydän paikallaan ja Hortencia näki sen tämän keskustelun jälkeen paljon selkeämmin. Ehkä hänen sisällään heräsi itsekäs, ylimielinen toivo siitä, että caenezhilaisiakin voisi sivistää ja ohjata oikeaan suuntaan. Kirkon sotilasvoimilla se ei ollut koskaan onnistunut, mutta ehkä liittolaisena ja ystävänä hän voisi tuoda asiaan muutoksen.

CAINE

No nyt Caine tuntui ymmärtävänsä asiaa edes jotenkin, kun Hortencia selitti orjuuden liittyvän rahaan ja omaisuuteen ylipäänsä. Orjilla ei ollut mitään, joten he olivat myös niistä ali-ihmisistä alimpina, eikä heillä edes ollut nimiä, mikä tuntui todella kummalliselta ja kamalalta. Caenezhissa kotieläimetkin nimettiin erotukseksi villieläimistä ja jotkut todella vaikuttavat pedot, joita metsästettiin turhaan, nimettiin ihan puhtaasta kunnioituksesta. Oli täysin järjetön ajatus, että jollain ihmisellä ei ollut nimeä, koska tämä oli niin mitätön olio. Ja vaikka muualla Gildomerassa ei onneksi orjia ollut, ilmeisesti rahan ja omaisuuden mukana tulevat erot ihmisten arvostuksessa olivat muualla yleisiä. ”No ton mää käsitän vähän paremmin, vaikka Lunemarin ja muien kuningaskuntien tavat poikkeaaki aika kovasti omistamme. Ohan meilki johtajii jotka johtaa muita ja on ehkä sit silleen ylempänä, mut se on enemmän et jokasella on oma paikka ja siihen liittyvä tehtävä ja ne kaikki tehtävät on yhtä arvokkaita.” Caine selitti, vaikka asia tuskin oli Hortencialle niin ihmeellinen mitä hänen selityksensä olivat Cainelle.

Hän hymyili jo ihan normaaliin tapaansa Hortencialle, kun prinsessa sanoi olevansa kiitollinen siitä, että Caine oli toiminut, kuten oikeaksi katsoi, sillä ei hänkään pitänyt tilanteessa.”Nii, valitettavasti Dakarai on niin paksukallonen, et se ei taia oppia hyvällä vaan pahalla…” Caine myönsi, että ehkä heidän kannatti hetki odottaa ja katsoa, alkaisiko Daksu ymmärtää asioita ja jos niin kävisi, he voisivat sitten puuttua tilanteeseen. Mutta Caine oli viettänyt Daksun kanssa aika paljon aikaa ja hän oli kovapäisempi kuin kukaan, kehen Caine oli vielä törmännyt. Hän ei vain tajunnut muiden, eikä edes omaa, parasta. ”Kiitos sulle ku autoit mua ymmärtää tätä asiaa paremmin, oli tosi kiva jutella ja toivottavast voiaan tutustuu viel paremmin. Mää tiiän kyl oman puutteellisen tietämykseni muist kuningaskunnista ja niien tavoista, mut oppisin miellään lisää Lunemarista. Kiitos Hortencia, ku jaoit omaa viisauttas. Sie voit myös luottaa mun apuun kaikessa, no ehkä et tällasis sivistysasiois, mut autan miellään jos vaan voin.” Caine lupasi ja oli aika iloinen siitä, että oli ensinnäkin saanut selvennystä vaikeaan kysymykseen ja todennut samalla Hortencian todella mukavaksi, ei hän ollutkaan yhtään niin jäykkä ja vakava, kuin Caine oli kuvitellut, hän oli melkein jopa naurahtanut välillä jollekin, mitä Caine oli sanonut.

HORTENCIA

Prinssi Caine vaikutti koko ajan inhimillisemmältä. Se helpotti Hortencian oloa, poika oli rehti ja mukava, ja yritti parhaansa olla kohtelias, mikä oli enemmän kuin monen muun panos tämän matkan aikana. Hortencia hymyili jo lähes täysin rentoutuneena, tuntien olonsa kumman kotoisaksi. Hän oli tottunut tähän osaan, hän oli aina rakastanut kohdata omaa kansaansa, siinä missä hän ahdistui ja sulkeutui hovin piirissä täydellisesti, turvautuen vain opittuun kohteliaisuuteen. Kansan parissa hän tunsi itsensä hyödylliseksi ja aidoksi ihmiseksi, heissä hän näki Kaikkivaltiaan rakkauden selvänä ja puhtaana. Prinssi Caine oli toki prinssi, ei tavallinen kansalainen, mutta yksinkertaisuudessaan hän kuitenkin muistutti prinsessaa enemmän alamaisesta, mikä sai hänet tuntemaan olonsa hyödylliseksi ja hyväksi.

"Olen siinä kanssasi samaa mieltä. Meillä kaikilla on oma paikkamme tässä maailmassa, ja niistä jokainen on saman arvoinen Kaikkivaltiaan silmissä", Hortencia myönsi, unohtaen lopussa puhuvansa pakanalle. Se oli helppo unohtaa, kun kyseinen pakana osoitti niin suurta sivistyksenhalua ja oppimistaitoa. Prinssi Cainen sanat dehrahilaisesta prinssistä saivat Hortencian tyrskähtämään hieman, ja hän vihdoin päästi hellän naurahduksen karkaamaan huuliltaan, vaikkei se ollutkaan ehkä sopivaa.
"Taidat olla oikeassa", nainenkin myönsi. Prinssi Cainen läsnäolo ei ollut enää lainkaan niin ahdistava ajatus, kuin vielä hetki sitten, ja Hortencia oli onnellinen huomatessaan, että hän ehkä todella kykenisi näkemään ihmisen synnin läpi. Niin Oscar oli asian ilmaissut, ja Hortenciasta tuntui, että hänestä saattoi todella olla siihen.

"Se olisi minulle ilo ja kunnia. Ja ole huoleti, olet ollut jo suuri apu meille kaikille tässä epätoivoisessa taistelussa. On kunnia saada käydä tätä sotaa sinun kanssasi", Hortencia vastasi, aivan todenmukaisesti. Prinssi Cainen elementtiase ja tämän taidot sen kanssa olivat korvaamaton apu heille kaikille, sen kieltäminen olisi ollut typerää. Hortencia hymyili ja vei katseensa vihdoin Oscariin, johon ei ollut kyennyt keskittymään hermostuneisuuttaan aikaisemmin. Hänen silmänsä sädehtivät toivoa ja ylpeyttä, jota hän ei voinut peittää ystävältään. Oscar tiesi hänen murheensa, hänen syvimmät pelkonsa, ja hän toivoi siinä hetkessä tehneensä niin Kaikkivaltiaan... kuin Oscarinkin ylpeäksi. Se merkitsisi myös, että hän olisi tehnyt isänsä, Lunemarin Isän ja sitä kautta Lunemarin ylpeäksi. Se oli ainoa asia, millä todella oli väliä.

CAINE

Hortencian kanssa oli ollut yllättävän helppoa löytää yhteisymmärrys, hän oli ainakin reilu ajatellessaan myös, ettei ihmisiä voinut luokitella arvokkaampiin ja vähemmän arvokkaisiin. Prinsessan kommentti jostain Kaikkivaltiaasta hiukan hämmensi Cainena, hän ei ollut kuullut kenenkään kutsuvan hallitsijaansa sillä nimellä ja hänestä itsestään tuntui hassulta, että Hortencia puhui isästään noin. ”Onko kuningas Lunemarissa Kaikkivaltias? En tiennykään sitä.” Cainen oli pakko ihmetellä ääneen, koska ei oikein tiennyt, kenestä muustakaan Hortencia voisi puhua niin ylistävästi. Caine oli kuvitellut, että kaikissa maissa puhuttiin kuninkaista ja kuningattarista. Jopa Caenezhissa, vaikka sekin oli joillekin vähän haastavaa, mutta kyllä ne sanat olivat jo aika vakiintuneet. Prinssi ja prinsessa olivat vähän hankalampia ja Cainea usein kutsuttiin vain kuninkaan pojaksi. Pitäisi yrittää saada uudet sanat vakiinnutetuiksi, olivathan ne lyhyempiä ja kätevämpiä ja kuulostivat mukavalta. Caine oli ainakin jo ehtinyt tottua siihen, että häntä puhuteltiin prinssiksi, vaikka hänen puolestaan sille ei olisi ollut tarvetta.

Caine hymyili iloisesti Hortencian kertoessa millainen kunnia oli saada olla tässä sodassa Cainen kanssa. Tätä hän ei kovin usein kuullut. ”Se on kunnia myös mulle, mitä oon ehtiny huomata, oot tosi rohkea ja taitava elementtiaseen kanssa, vaik se vaikuttaa aika haastavalta! Lisäks ootte myös hyvä ja viisas, Lunemar on onnekas saaessaan noin hyvän kuningattaren.” Caine vastasi vilpittömästi. Caenezhissa olisi ollut aivan kauheaa, jos hallitsija olisi ollut nainen, ihmiset siellä suhtautuivat jo Caineen aika huolestuneesti, toisaalta ehkä se voisi muuttaa heidän asenteitaan, tuleva kuningatar oli nimittäin aika paljon Cainea itseään suositumpi. Hänestä oli aivan ihmeellistä, että Urumiyan lisäksi täällä oli jopa kaksi muuta prinsessaa, osallistumassa sotaan ja ottamassa vastuuta kuningaskunnistaan. Se tuntui todella uskomattomalta.

Caine huomasi katseen, jonka Lunemarilaiset vaihtoivat keskenään. Tähän asti Oscar oli pysynyt hiljaa taustalla, mutta vastasi silmät loistaen prinsessan hymyilevään katseeseen. Sitten hän kääntyi katsomaan Cainea. ”Haluaisin myös osoittaa kiitostani, tätä keskustelua on ollut ilo seurata. Ja arvon prinssistä on ollut meille todella suurta apua. Caenezhin elementtiase on uskomaton ja te käsittelette sitä taitavasti, samoin kuin muitakin aseita. On uskomatonta, miten noin nuori on noin pätevä taistelussa.” Mies sanoi ja vaikka se olisikin ollut vain kohteliasta kehumista, Caine oli todella otettu, että toisen maan arvostettu sotilas puhui hänestä niin arvostavasti. ”Kiitos. Mää oon ilonen et oon voinu olla myös avuksi sen lisäks, et oon ollu pelastettavana.” Caine vastasi, vaikka ei ehkä ollut ihan fiksu veto ottaa omaa kohtalokasta vankireissua kevennykseksi, mutta se meni jo.

HORTENCIA

Prinssi Cainen kysymys palautti Hortencian takaisin maan pinnalle. Se iski häntä, kuin myrsky kirkkaan päivän keskellä, ja Hortencia palautti katseensa prinssiin kuin olisi kuullut jotain yksinkertaisen uskomatonta. Hetken päästä hän yskäisi vaivaantuneena, hymyillen prinssille pakotetun kohteliaasti ja kireästi.
"Ah, ei, anteeksi. Unohdin, että te p-... En tarkoita kuningasta", Hortencia takelsi hieman yrittäessään parhaansa mukaan olla loukkaamatta prinssiä, samalla miettien, mitä tekisi. Hänestä tuntui, että Kaikkivaltias ei ollut aihe, jota Cainen kaltainen pakana kykenisi ymmärtämään vielä, hyvä jos koskaan. Kaiken lisäksi he olivat juuri käyneet jo yhden vaikean keskustelun, eikä Hortencia tiennyt, oliko uuden aloittaminen juuri nyt viisasta. Ei vielä, kun he olivat vasta ehtineet tutustua.
"Se olkoot aihe toiseen kertaan", hän lopulta sanoi ja yritti hymyillä jälleen ystävällisemmin.

Aihe onneksi palasi jälleen johonkin, mikä oli paljon helpompaa käsitellä. Kaikkivaltias oli hänen koko elämänsä, eikä hän voinut selittää asiaa niin yksinkertaisesti, kuin prinssi olisi ehkä tarvinnut. Hortencia hymyili kiitollisena prinssin kehuessa hänen taitoaan Pyhän Sotavarstan käytössä, vaikka hän ei kyennytkään täysin jakamaan prinssin mielipidettä. Sotavarsta oli vaikea ase käsitellä, ja ilman elementti hyvin vaikea hallita, eikä Hortencia kokenut olevansa tässä taidossa kaikesta huolimatta kovinkaan harjaantunut. Edelleen hänen oli helpompi hallita hengitysilmaa ja hänen raskas aseensa oli nykyään huomattavasti kevyempi hänen kädessään, ei hän muuten olisi jaksanut käsitellä sitä kovinkaan kauaa. Mitä tuli tuuleen, oli hän sen hallinnassa vielä hyvin harjaantumaton, eikä hän kyennyt hallitsemaan tunteitaan, jotka olivat niin syvästi kiinni ilman määräämisen taidossa. Oli silti helpottavaa kuulla jonkun arvostavan hänen yritystään olla avuksi ja hyödyksi, kokemuksen puutteesta huolimatta.
"Kiitän kauniista sanoistasi, ja yhdyn niihin. Minä en ikävä kyllä tiedä paljon Caenezhista, mutta tällä matkalla olet edustanut maatasi rohkeudella sekä tasa-arvolla", prinsessa vastasi. Hänen käsityksensä caenezhilaisista poikkesi täysin prinssi Cainesta. Totta puhuen hän ei ollut odottanut, että Caenezh olisi edes vastannut Gilmarin Laakson kutsuun. Prinssi Caine antoi maastaan huomattavasti paremman kuvan, kuin mitä hänen oppinsa olivat Hortencialle antaneet kaikkina näinä vuosina.

Oscarin sanat prinssi Cainelle saivat Hortencian hymyilemään ja katsomaan ystäväänsä lempeällä, ihailevalla katseella. Oscar oli aina niin kohtelias ja aito, toinen tiesi mitä sanoa ja täsmälleen oikealla hetkellä. Hieman Hortencia vaivaantui, kun Caine mainitsi sieppauksensa, mutta hän myös ihaili pojan rohkeutta sekä vahvuutta. Prinssi Cainesta oli paljastunut tämän keskustelun aikana paljon sellaista, mitä Hortencia osasi arvostaa, isänsä ja kardinaali Deniaun oppien mukaista rohkeutta ja periksiantamattomuutta. Prinssi Caine oli ehkä tarkoittanut sanansa kevennykseksi, mutta Hortencia aisti niistä silti jotain aitoa, mitä hän ei voinut ohittaa.
"Olet vahva, vaikka oletkin nuori, prinssi Caine. Sen kaltainen vahvuus ei tee sinusta ainoastaan hyvää sotilasta, vaan myös hyvän hallitsijan", Hortencia virkkoi lempeästi. Tämä kehu oli kaikista hänen sanomistaan ehdottomasti aidoin ja tuli suoraan hänen sydämestään. Hänen äitinsä oli kasvattanut hänestä Kaikkivaltiaan Tietäjän, mutta hänen isänsä oli kasvattanut hänestä kuningattaren. Lujasti hänessä lepäsivät Lunemarin sotilaalliset arvot, vaikkei hän itse sotilas ollutkaan, ja hän osasi tunnistaa aidon, kunniakkaan sotilaan sellaisen kohdatessaan.

CAINE

Kaikkivaltiaan mysteeri ei oikein selvinnyt, mutta kyseessä ei ollut ainakaan kuningas. Hortencia menin kysymyksen kohdalla aika vaikeaksi ja Oscar hänen vierellään käänsi kohteliaasti katsettaan syrjään ja yritti peittää naurahduksen yskähdykseksi. Mutta Caine kunnioitti Hortencian toivetta jättää asia toiseen kertaan, eikä kysellyt enempää. Häntä kyllä kiinnosti ihan hirveästi, mutta hän voisi vaivihkaa kysyä joltain muulta, jos ei malttaisi odottaa. Hän ei halunnut pilata hyvin alkanutta tutustumista prinsessa Hortencian kanssa kyselemällä vaikeista asioista liikaa.

Hortenciakin kiitti Cainea kohteliaisuuksista, mutta kyllä Caine oli oikeastikin sitä mieltä, että Hortencia oli taitava ja vahva soturi ja hänen elementistään oli ollut paljon apua vihollisen häiritsemisessä. Caine ei kauheasti ollut nähnyt asetta käytännössä, mutta se, miten Hortencia ensimmäisellä muurilla hoiteli vihollisen nuolisateen, oli ollut vaikuttavaa. Hän ei mitenkään yllättynyt siitä, ettei Hortencia tiennyt Caenezhista mitään, eihän Caenezh ollut oikein kenenkään kanssa missään tekemisissä ja vahti tarkkaan keitä rajan yli oikein päästettiin. ”Joo me ei olla kauheen seurallista väkeä… paitti mää. Ei me olla oikee kenenkää kaa tekemisis, vähä Urumiyan.” Caine myönsi, ettei siitä kauheasti voinut muita syyttää, että Caenezh oli jäänyt pimentoon.

Caine hymyili kiitollisena Hortencian sanoille, jotka tuntuivat olevan täysin aitoja. ”Kiitos! Sitä määki toivon, ja sitä, et jatkossa Caenezh olis enemmän yhteyksis muienki kuningaskuntien kans. Mitää ihmettä ei kannata oottaa, mut vähäki on enemmän, ku ei mitää.” Caine vastasi ja yritti olla miettimättä liikaa sitä, että Dehrahista Caenezhiin oli pitkä matka ja sinä aikana voisi tapahtua vaikka mitä.

INAR

Inar peseytyi hiljaisena, uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Ainoa hyvä puoli Dehrahissa koetuissa taisteluissa taisi olla se, että tulevaisuudessa tuskin mikään olisi yhtä kuvottavaa. He olivat selvinneet hengissä, ainakin suurin osa, ja vaikka Dehrah olikin mädäntynyt täydellisesti, se kuvottava kirous ei leviäisi muihin kuningaskuntiin. Inar ei ollut tuntenut itseään vielä koskaan näin uupuneeksi. Hän oli ollut väsynyt ja hänen hermojaan oli koeteltu jatkuvasti aina Dehrahin rajan ylittämisestä saakka. Jo kuolleet sotilaat olivat hirveä, kuvottava ajatus, mutta jostain syystä se silti vaivasi häntä huomattavasti vähemmän, kuin elävät sotilaat. Zura oli jättänyt jälkensä Inariin, ei ehkä niin fyysisesti, kiitos Cainen parannusvoimien. Inar näki Zuran tapahtumat edelleen mielessään lähes joka yö. Hän oli kestänyt huonosti nukutut yöt ja kivun, kun oli vielä kyennyt väittämään itselleen, että ne johtuivat hänen huolestaan Cainea kohtaan. Mutta ei hänen ollut tarvinnut todella huolehtia Cainesta enää pitkään aikaan. Silti hän ei päässyt Zurasta eroon. Hän näki yhä unissaan ne kaikki sotilaat, palavan Zuran ja... sen valkoisen sotilaan. Hän kuuli yhä yön pimeinä tunteina sen miehen viimeisen hengenvedon, se raastoi hiljaisella ja tukahtuneella äänellään hänen painajaisiaan ja sai hänet tuntemaan olonsa ontoksi.

Inar huokaisi raskaasti vetäessään vaatteet päälleen ja astuessaan takaisin muiden keskelle. Hän kävi vain etsimässä paikan, johon asettaa vaatteensa kuivumaan, kävellen sitten paikkaan, johon hevoset oli sidottu. Sindreas oli yllättävän rauhallinen kaiken kokemansa jälkeen, mutta Inar luotti kyllä siihen, että se kestäisi. Se oli ehkä itsepäinen ja oikukas tapaus, mutta ei hänen ikinä tarvinnut pelätä Sindreasin selässä, ei enää tänä päivänä. Inar taputti orin niskaa, ennen kuin kaivoi tavaroistaan sidetarpeet, alkaen sitoa rystysiensä haavoja. Oli ehkä ollut typerää rikkoa kädet vapaaehtoisesti muuria vasten, mutta ei Inar sitä katunut. Oli tehnyt hyvää purkaa kaikki viha ja turhautuneisuus johonkin, mikä ei ulissut vastaan. Nyt hänen päänsä ei ollut niin täynnä... sitä kaikkea. Olo oli parempi. Ei paljon, mutta silti parempi.

DAKARAI

Raskas huokaisu kävi Dakarain huulilta, kun hän kuuli Neferan olevan vailla orjaansa. Dakaraita ei tosin yhtään huvittanut. Siis kyllä hän ymmärsi, ettei häntäkään ollut ikinä kiinnostanut oliko orjia kiinnostanut hänen palvelemisensa. Tuskin oli, mutta oli Dakarai itsekin jo uupunut tähän orjatouhuun. Sitä oli kestänyt jo aivan liian kauan. Tai siis… Eihän orjilta toki mielipidettä kukaan ollut kysynyt, että oliko liikaa ja mitta tullut täyteen, koska jos oli tai siltä vaikutti ja orja kitisi vastaan, oli se vähintäänkin rangaistuksen paikka. Ja jos se ei ihan kuolema ollut, niin jotain kuitenkin, ettei tehnyt mieli sanoa enää vastaan. Sitä Dakarai ei toki tiennyt, miten tosissaan Nefera oli aikonut ottaa asian suhteen, vaikka kyllähän kirppuinen kolttu ja lyhyiksi kynityt hiukset sekä omaisuuden vieminen jotain esimakua oli. Joskin kaipa Dakarai edelleenkin Ankzun ja viikatteensa omisti.

Dakarai ei lopulta ollut liikauttanut eväänsäkään Neferan juttujen suhteen, mutta jos tämä olisi ollut jotain vailla, eiköhän hän olisi asiansa tullut sanomaan. Dakarai oli lähinnä siis vaan jäänyt aloilleen ja toljotti likaista vettä edessään.

Jokunen aika kuitenkin kului ja ihmeen hiljaista oli ollut. Nefera ei ollut kaivannut häntä ja Dakarain oli pakko vilkaista taakseen oliko Nefera edes siellä. Ei hän kuitenkaan Neferan olemassaoloa ehtinyt miettiä, koska Neferan sijaan Inar osui hänen silmiinsä hevosten luona. Se sai ajatukset pyörimään hänen mielessään siitä, miten Dakarai ehkä oli löytänyt parhaimman hetken miettimäänsä asiaan. Sitä ei kannattaisi tuhlata. Toki se saattoi päättyä mustaan silmään, mutta silti – nyt tai ei koskaan. Se oli asia, joka pakotti hänen aivojaan.

Dakarai nousi maasta, otti itseään ns. niskasta kiinni ja asteli kohti hevosia ja Inarta Inaria. ”Tuota… Anteeksi, jos häiritsen. Voin kyllä suksia suolle, mutta haluan… Haluan, että tiedät, että olen kiitollinen sinulle… tai siis teille. Silloin Dehrahin rajamuurilla, kun karkasin typeryyttäni. Olin kusipää, mutta tulitte silti pelastamaan minua vihollisien kynsistä. Kiitos… Arvostan sitä”, Dakarai aloitti ja jäi odottamaan nyt alkuun naisen reaktiota.

INAR

Inar käänsi katseensa kuullessaan jonkun lähestyvän, eikä hänen ilmeensä värähtänyt lainkaan hänen nähdessään lähestyjän olevan Dakarai. Inarin silmien ympärillä oli syvät, synkät varjot ja hänen katseensa tyhjä, tulkitsematon ja etäinen hänen tutkiessaan Dakarain olemusta. Hän oli väsynyt ja halusi vain jättää Dehrahin ja tuon täysin turhanpäiväisen miehen taakseen. Toisen puhuessa Inar räpäytti silmiään verkkaisesti, kääntäen katseensa sitten takaisin käsiinsä, sitoen rystysensä kaikessa rauhassa kunnolla. Ihme, että ipana osasi osoittaa kiitollisuutta, vaikka aika myöhässä se tapahtuikin. Hän ainakin oli ihan väärä ihminen, jolle kiitollisuutta osoittaa.
"Älä minua kiitä, minä olisin jättänyt sinut kuolemaan vihollisten käsiin typeryyttäsi. Chatha on ainoa syy, miksi me päätimme lähteä Dehrahiin jo ennen, kun sinä edes teit typerän temppusi", Inar sanoi vain rehellisesti, laskien tavaransa takaisin laukkuun, kun oli saanut haavansa hoidettua.
"Oliko muuta?", nainen kysyi ja nosti katseensa toiseen odottavan näköisenä.

DAKARAI

Dakarai piti katseensa Inarissa, kun tämä totesi vain suoraan, ettei se ollut hän, jota tässä oikeasti olisi kiittäminen vaan Chatha, jonka takia muutkin olivat Dehrahiin päätyneet. ”Olisitte voineet jättää minut sinnekin, ette kuitenkaan jättäneet tai pudottaa matkasta, mutta ette pudottaneet. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö asiaa niin, että pitäisin teitä jonain hirviönä. En pidä. Olisin itsekin jättänyt itseni sinne ja antanut mädäntyä, joten siinä mielessä ymmärrän, jos olisitte päättäneet jättää minut. En ole hyvä pukemaan asioita sanoiksi ja tuntuu, että loukkaan aina kaikkia, vaikken yrittäisikään. Pointtini kuitenkin on se, että riskeerasitte paljon, vaikka tilanne oli takiani huonompi kuin mitä se olisi ollut, jos en olisi karannut. Olitte siellä kaikesta huolimatta, mitä arvostan, joten kyllä kiitos kuuluu juuri teille, vaikka oikea syy olisi ollut mikä. Olisin kuollut, jos ette olisi tulleet. Minulta kesti luvattoman kauan näyttää kiitollisuutta asiasta ja se oli väärin ja nyt haluan korjata sen”, Dakarai vastasi katuen sitä, ettei ollut oikeasti aikaisemmin edes yrittänyt avata suutaan kiitoksien merkeissä. Häntä silti pelotti vaistomaisesti se, että sanoisi nytkin asiat jotenkin väärin ja loukkaisi Inaria.

Seuraavaksi nainen kysyi odottavan näköisenä oliko hänellä muutakin. ”Kyllä… Kiitollisuuden lisäksi haluan myös pyytää anteeksi sitä miten olen käyttäytynyt teitä ja alamaistanne kohtaan. Olen pitänyt teitä vain osaamattomina naisina, mutta se oli käsittämätöntä käytöstä ja täysin väärä tapa nähdä teidät. Olette osaavia sotureita ja apunne on ollut arvokasta ihan alusta näihin hetkiin asti. Olette tehneet enemmän Dehrahin ja minun hyväksi, kun minä koskaan kenellekään. Anteeksi, että käyttäydyin kuin moukka”, Dakarai sanoi kumartaen Inarille arvostuksen merkiksi. Vastaavaa elettä hän ei ollut tehnyt ikinä kenellekään. Dakarai silti toivoi edelleen, ettei ollut vahingossakaan sanonut mitään loukkaavaa, joten tietynlainen pelko hänellä oli edelleenkin. Piti hän myös mielessään senkin seikan, etteivät kaikki olleet Caineja ja antaneet heti anteeksi, jos edes antaisivat.

INAR

Inar huokaisi raskaasti ja sulki hetkeksi silmänsä, nostaen sormensa hieromaan nenänvarttaan, ennen kuin hän kohotti katseensa takaisin Dakaraihin. Kauan oli kestänyt, ennen kuin toinen oli ymmärtänyt, mitä kaikkea olikaan tehnyt väärin. Toki Dakarai oli, ja tulisi aina olemaan, vain mies.
"Älä huoli, tiedän ettei sinulla ole mitään varaa pitää muita ihmisiä hirviöinä", Inar vastasi hieman töykeästi, mutta rehellisesti. Zura oli jättänyt häneen jälkensä tavalla, jota hän ei ollut osannut odottaa ja katsoessaan silmiin tuota säälittävää miehen irvikuvaa, jonka vuoksi se kaikki oli tapahtunut, ei hänen olonsa helpottunut yhtään. Katsoessaan Dakaraita hän näki Zuran mätänevät kadut, hän näki sen sotilaan jonka kanssa hän oli taistellut, kaikki ne sotilaat, kaiken sen veren, ruumiit, liekkimeren ja tunsi kyljessään sykkivän, pakottavan säryn. Kaiken sen jälkeen Dakarain kiitollisuus tuntui ontolta ja tämän anteeksipyynnöt merkityksettömiltä.

Dakarain kumartaessa Inar ei juuri pitänyt sitä ihmeellisenä, hän oli tottunut miehiin, jotka kumarsivat hänelle. Varmasti se oli toiselle iso saavutus, mutta Inar ei niin välittänyt kehua toista. Hyvä vain, että oli oppinut paikkansa.
"Hän ei ole alamaiseni. Hänen nimensä on Pestva Innur ja hän on minun ystäväni, kapteenini ja perheenjäseneni. Välitän pahoittelusi ja kiitoksesi hänelle", Inar lupasi. Sen jälkeen hän veti syvään henkeä, kamppaillen jonkin aikaa sisällään sen kanssa, mitä seuraavaksi sanoisi.
"Minäkin olen pahoillani, että pieksin sinut. Se ei ole miten haluan Urumiyaa edustaa. Me emme ole sellaisia", nainen sanoi lopulta uupuneena. Hän mietti hetken, ennen kuin jatkoi: "Tosin, Urumiyassa miehet tietävät paikkansa, eivätkä hypi silmille ja kerjää väkisin verta nenästään." Se oli totta. Urumiyassa kukaan mies ei ollut niin typerä, että olisi tehnyt samanlaisia virheitä, kuin Dakarai. Hän ei ollut tässä maassa ollessaan saanut todellakaan hyvää kuvaa maista, joissa miehet olivat johtavassa elimessä. Ainakaan Dehrahista saati Nierdalesista. Vinemar oli siinä ja siinä, Caine oli ainoa järkevä miespuolinen perillinen koko tässä joukossa. Inar joutui jälleen vetämään syvään henkeä, ennen kuin palautti katseensa prinssi Dakaraihin.

"Älä kuitenkaan luule, että katuisin tekojani. Sinä ansaitsit sen. Olet ollut hirveä vaiva ja taakka tällä matkalla, joka on jo valmiiksi ollut raskas. Hyvä, jos olet nyt vihdoin itsekin sen ymmärtänyt", nainen sanoi pian perään. Hän oli pahoillaan, että oli menettänyt hermonsa, se oli hänen heikkoutensa. Mutta hän ei olisi menettänyt hermojaan, ellei Dakarai olisi tehnyt jotain niin uskomattoman typerää, kuin oli muurilla tehnyt. Hän oli väsynyt siihen, että heidän kaikkien täytyi vuorotellen läksyttää tuota itsekästä ipanaa. Hän ei käsittänyt miksi moinen keskenkasvuinen, uhmaikäinen kakara oli ikinä lähetetty sotaan.

DAKARAI

Inar huokaisi raskaasti ja sulki silmiään Dakarain miettiessä puhuneensa ohi suunsa ja katuvansa väärin aseteltuja sanojaan seuraavaksi. Myös nenänvarren hierominen sai Dakaraissa aikaan kyseisiä fiiliksiä. Hän kuitenkin vain seisoi siinä. Eikä mitään ainakaan toistaiseksi ollut tapahtunut. Dakarai ei ollut saanut vielä turpaansa, joten ehkä hänellä oli toivoa.

Naisen seuraaviin sanoihin Dakarai naurahti yllättäen hyvin hermostuneesti. Reaktio oli jotain, jota hän ei itsekkään odottanut itsestään. ”Niinniin… Ei minulla tosiaan olekaan”, Dakarai sai suustaan. Hän nyt vain oli halunnut tehdä asian selväksi, ettei pitänyt Inaria hirviönä, ettei sattuisi väärinkäsityksiä ja hän saisi sen takia turpaansa. No mitään sellaista ei ollut sattunut, joten kaikki oli ainakin vielä tähän asti hyvin… toivottavasti.

Tosin seuraavaksi Dakaraista tuntuikin jo, että virhe oli sattunut, kun Inar korjasi, ettei hänen mukanaan tullut Pestva ollut hänen alamaisensa. Tarkemmat tittelit olivat ystävä, kapteeni ja perheenjäsen. Välittäisi Inar silti Dakarain pahoittelut ja kiitokset. ”Niin aivan, anteeksi siitäkin. Tietenkin, hän on enemmän kuin alamainen”, Dakarai pahoitteli sanavalintaansa nyökäyttäen päätään naisen lupaukselle, mutta jotenkin hän vain oli tottunut alamaiskäytäntöön, koska jos hän mietti millainen oli ollut… Saattoi olla edelleenkin ja sitten, kun hän vertasi toimintaansa muihin tällä matkalla oleviin, oliko hänellä muka ollut oikeasti ystäväksi kutsuttavia ihmisiä elämässään ikinä. Dakarai epäili sitäkin seikkaa nyt ensimmäisen kerran. Caine oli ollut varmasti ainut laatuaan, mutta sekin oli jo mennyttä. Dakarai oli varmasti tiennyt tämän karun totuuden alitajunnassaan aikaisemminkin, koska hän piti itse kaikkia alamaisina. Joten Petsvan ajattelu Inarin alamaisena oli ollut tottumus.

Tosin seuraavaksi Inar pyysi anteeksi häneltä pieksemistään jatkaen perään millaisia miehet Urumiyassa olivat. Samaa Dakarai olisi voinut sanoa ainakin useimmista naisista Dehrahissa, mutta päätti olla sanomatta, koska Urumiya ei tainnut siltikään kohdella miehiä siten, miten Dehrah naisia. Mutta Dakarai ei ollut myöskään urumiyalainen. ”Olen selvästi ollut idiootti”, Dakarai sanoi jatkaen: ”Arvostan anteeksi pyyntöänne, mutta myönnän, olette oikeassa… ansaitsin löylytyksen silti.” Dakarai ei voinut oikein toisinkaan väittää eikä vaivautunutkaan muuta väittämään tämänhetkisessä mielentilassaan, jossa muutenkin syytti itseään kaikesta ja koki ansainneensa sen kaiken kokemansa.

INAR

Nainen ohitti toisen kiusallisen naurahduksen ja sanat, hän ei tarvinnut toisen myöntymistä, he kumpikin tiesivät hänen sanojensa olleen totta. Dakarain muuttuessa silminnähden hermostuneeksi, kun tämä pelkäsi tehneensä virheen kutsuessaan Pestvaa hänen alamaisekseen, Inar henkäisi hiljaa. Poika todella oli hidasjärkinen, jos ymmärsi vasta nyt virheittensä hinnan, menetettyään itse kaiken.

"Ymmärrän, että sinulla on täysin eri kuva hallitsemisesta, kuin minulla. Joten teen sinulle selväksi nyt sen, mikä olisi ollut edesmenneiden vanhempiesi tehtävä sinulle opettaa, ja missä he ovat epäonnistuneet. Kuten kasvatuksessasi muutenkin", Inar päätti aloittaa, ottaen ryhdikkäämmän asennon, ennen kuin jatkoi: "Minä olen Urumiyan tuleva kuningatar. Minun tehtäväni on palvella kansaani, ei toisin päin. Minun velvollisuuteni sodassa on huolehtia omistani, oli kyse kansastani tai liittolaisistani. Se on hallitsijan ylin ja tärkein velvollisuus. _Se_ on minun työni, MEIDÄN kaikkien työmme." Inar piti hetken taukoa sanojensa jälkeen. Ei siksi, että olisi itse sitä tarvinnut, mutta hänen kokemustensa perusteella miehet, etenkin tämä yksilö hänen edessään, olivat yksinkertaisia ja tarvitsivat aikaa sisäistää kuulemansa.

"Sinä olet epäonnistunut siinä työssä tähän asti. Olet asettanut oman etusi kansasi ja yhteisen edun, edelle, uhmannut liittolaistesi käskyjä, ja olet antanut kaikkien muiden kärsiä omista virheistäsi. Se on syy, miksi kukaan meistä ei arvosta eikä enää jaksa sääliä sinua. Arvostus ja kunnioitus on ansaittava työllä, se ei ole sinun syntymäoikeutesi", Inar sanoi vakavana, väsynyt katse oli järkkymätön hänen katsoessaan Dakaraita suoraan silmiin.
"Minä sanon tämän sinulle vain kerran. Olet osoittanut teoillasi tällä matkalla välittäväsi vain itsestäsi ja niin omasta parhaastasi, kuin vain omasta kärsimyksestäsi. Et näe omalta itsesääliltäsi ja kärsimykseltäsi kenenkään muun hätää. En voi ikinä arvostaa sellaista miestä, sotilasta ja hallitsijaa, joka ei ajattele muita ennen itseään ja sinä, Dakarai, olet asettanut oman etusi kaikkien muiden edelle. Niin kansasi, kuin liittolaistesi hengen, ja se tekee sinusta petturin ja pahaisen pelkurin", nainen sanoi, jämäkästi, muttei vihaisesti. Hän nielaisi sanojensa jälkeen, jatkaen sitten erittäin vakavalla ja ennen kaikkea asiallisella äänenpainolla:

"Minä en sodi samalla puolella pettureiden ja pelkureiden kanssa. Jos vielä vaarannat ryhmämme ja tehtävämme itsekkyyttäsi ja typeryyttäsi, minä en ole enää liittolaisesi ja tapan sinut varmistaakseni ystävieni turvallisuuden. Maksat siitä hengelläsi." Inarin katse ei ollut vihainen, ei edes aggressiivinen. Se oli väsynyt ja järkkymätön, päättäväinen. Hän ei antaisi enää tunteidensa ottaa itsestään valtaa, hän oli ennen kaikkea sotilas, eikä hän hyväksynyt yhden ihmisen vaarantavan heidän joukkoaan enää kertaakaan.
"Olenko tehnyt itseni selväksi?", nainen kysyi rauhallisesti, katsoen tiukalla katseella Dakarain kummallisiin silmiin. Hän ei ollut enää vihainen, hän ei yksinkertaisesti jaksanut enää olla. Tässä oli kyse enää vain selviytymisestä ja yhteisestä tavoitteesta.

MARCELLA

Kun Marcella oli varmistunut siitä, että Imperia oli kunnossa ja kaipasi vain lepoa, hän antoi tälle rauhaa ja poistui teltasta. Imperia-tädistä huolehtiminen oli hiukan lievittänyt tuskaa äskeisen kauheuden jälkeen, mutta nyt se kaikki kauheus palasi hänen mieleensä. Häntä odotti näky, joka oli katastrofaalinen. Kaupunki oli kadonnut, sen tilalla oli samea ja likainen järvi, joka savusi ja jossa kellui ruumiita ja josta muurin raunioita sojotti siellä täällä. Ja jossain tuolla oli Herra Henkivartija-paran jäänteet. Marcellan sydäntä riipaisi ajatellessaan, mitä Herra Henkivartijalle oli tapahtunut. Hän kulki hermostuneena ratsunsa luokse, hän oli käärinyt helmansa kultaharkon eteen, niin arvokkaan lahjan kanssa ei kannattanut kävellä liian huolimattomasti.

Marcella kätki harkon matkatavaroihinsa, vaikka vähän häntä arvelutti. Täällä oli aika paljon köyhiä dehrahilaisia, eikä kukaan erityisemmin vartioinut heidän hevosiaan ja tarvikkeitaan. Hän kuitenkin tahtoi tehdä erään asian ja otti tarvikkeistaan kaksi hieman kovia kokenutta hopeamiekkaa, joista toinen oli jo valmiiksi vääntynyt. Hän otti miekat ja siirtyi lähemmäs juuri ilmestynyttä järveä, varoen menemästä liian reunalle. Hän ei oikein enää hahmottanut, mihin suuntaan Herra Henkivartijan maalliset jäänteet olivat jääneet, mutta hän polvistui kuitenkin vähän matkan päähän rannasta ja laski miekat syliinsä. Hän alkoi, tällä kertaa varovaisemmin, taivuttamaan jo vääntynyttä miekkaa toisen ehjemmän ympärille, jotta sai muotoiltua miekoista ristin tapaisen. Marcella katsoi työtään hetken arvostellen, mutta totesi, että se oli paras mitä hän saisi aikaiseksi. Hän työnsi miekkaristin maahan mahdollisimman syvään ja tiukasti, toivottavasti se ei heti kaatuisi.

Kun risti oli maassa, Marcella kiersi elementtiaseensa sen ympärille, risti kätensä aseen varrella ja sulki silmänsä lausuen rukouksen:

”Oi Kaikkivaltias Herra, ihmisiä rakastava Jumala.
Saata lepoon nukkuneen palvelijasi sielu.
Anna pyhän hengen varjella ja suojella meitä, jotta me, tästä elämästä siirtyessämme,
vapautuisimme kaikista pahan verkoista ja raskaista koettelemuksista.
Ja päästä kuolematon sielumme synnistä, oi Armollinen.
Iankaikkisesta iankaikkiseen.”

Samalla hän keskittyi kasvattamaan maasta kauniita valkoisia liljoja muistomerkin ympärille. Maa järähteli ja kauhukseen Marcella huomasi sen alkavan murentua järveen. Hän kiljahti ja horjahti nurin ja hyvä kun ei kaatunut suoraan järveen. Hän tunsi jonkun tarttuneen häntä käsivarresta ja kääntyessään tuijotti säikähtänein ja tyrmistynein silmin prinssi Dakarain henkivartijaa, joka oli selvästi itse jossain kohtaa pudonnut järveen, sen verran märkä hän oli. ”Teidän korkeutenne, älkää menkö niin lähelle reunaa, se voi olla vaarallista.” Marcella katsoi vain hämmentyneenä miestä ja sitten kohtaa, jossa hetki sitten oli ollut hautamuistomerkki. Nyt siinä oli vain vedellä täyttynyt monttu, jossa auringonvalossa välähti hopeinen välkähdys ja pinnalla kellui valkeita kukkia. Marcella ei ollut aivan varma, oliko merkki hyvä vai huono, mutta ehkä hänen kannattaisi vielä rukoilla henkivartijansa sielun puolesta varmuuden vuoksi useamman kerran. Hän kääntyi kuitenkin taas Sir Chathan puoleen ja antoi omalaatuisen ja tumman nuoren miehen auttaa hänet ylös ja kauemmas järvenrannasta. ”Ma kiitän teitä, olisin saattanut pudota veteen, ellette olisi rientäneet avuksi.” Marcella kiitti hymyillen ja mies näytti häkeltyvän melkoisesta.

Marcella tuli ajatelleeksi, että hän oli tosiaan menettänyt henkivartijansa ja Neferasta ei tainnut oikein sellaiseksi vielä olla. Ja Sir Chatha taas… oli saattanut menettää suojeltavansa. Marcella ei ollut aivan varma, mutta jos prinssi Dakarai oli Neferan orja, niin ei hän kauheasti mitään henkivartijalla tehnyt. ”Sir Chatha, sa sallitko mun esittää ehkä varsin erikoisen kysymyksen?” Marcella esitti sitten ja mies näytti vain täysin typertyneeltä. ”Mitä sa olet ajatellut tehdä nyt? Dehrah on pelastettu, tai tuhottu… Prinssi Dakarai on saanut tuntuvan arvonalennuksen eikä käsittääkseni oikein tarvitse henkivartijan palveluksia?” Marcella aloitti varovasti. ”Niin, arvon prinsessa… En oikein tiedä. Totta puhuen tilanne on kovin hämmentävä.” Chatha vastasi. Marcella veti syvään henkeä ja kääntyi paremmin miehen puoleen. ”Sir Chatha. Ma menetin oman henkivartijani, enkä tiedä, miten selviän loppumatkasta ilman sotilasta. Imperia-täti on mulle kovin rakas ja tehtävässämme hyödyllinen, mut hän ole ei soturi. Ottaisitteko te jalo ritari vastaan tämän tehtävän ja tulisitte henkivartijakseni?” Marcella pyysi.

Chatha katsoi häntä tyrmistyneen ja kauhun sekaisella ilmeellä ja meni sitten paniikkiin. ”Minä!?” Hän kysyi typertyneenä. ”Enhän minä ole riittävän pätevä palvelemaan teidän kaltaistanne arvohenkilöä (siitä sait Daksu XD), en antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos möhläisin…” Chatha alkoi hätäillä, hän oli kyllä omituinen ja samalla kovin herttainen. ”Sa tuskin pystyt möhläämään samalla tavalla kuin edellinen Herra Henkivartijani.” Hän vastasi hiukan huvittuneesti hymyillen. ”Niin no se toki on totta, mutta jos minusta ei olekaan siihen…” Chatha panikoi. ”Sir Chatha. Ma pyydän.” Marcella sanoi niin herttaisella ja anovalla äänellä ja räpäytteli pitkiä ripsiään katsoessaan miestä suoraan silmiin omilla kirkkaansinisillä silmillään. Mies vaikeni, polvistui ja kumarsi syvään hänen edessään. ”Minulle olisi suuri kunnia palvella teitä, lupaan ja vannon tehdä parhaani suojellakseni teitä, prinsessa Marcella.” Chatha sanoi. ”Voi kiitos! Se merkitsee mulle paljon.” Marcella sanoi, tarttui miestä käsistä ja huomasi vasta nyt, että jostain syystä tämä raahasi jotain vanhaa virttynyttä luutaa mukanaan, mutta ei välittänyt siitä auttaessaan miehen ylös. ”Ma olen todella kiitollinen.” Hän vielä sanoi hymyillen.

DAKARAI

Inar ymmärsi heidän hallitsemistapojensa erot ja Dehrah taisi hallitsemisen suhteen erota kaikista muista maista selvästi. Inar oli joka tapauksessa ottanut puheessaan myös huomioon Dakarain vanhempien roolin. Niin, hänen äitinsä ei pahemmin saanut ottaa osaa kasvatukseen. Kuningas taas ei ottanut osaa itse siihen sitäkään vähää määräyksiä ja uhkauksia enempää. Käytännössä isän roolissa oli ollut aina joku kuninkaan palkkaama opettaja, joka oli opettanut asiat juuri niin kuin kuningas oli halunnut. Eli periaatteessa Dakarailla ei kai koskaan edes ollut vanhempien roolia elämässään. Tai ei ainakaan sellaista, jonka oletti muilla perillisillä olleen.

Dakarai antoi silti kohteliaasti Inarin sanoa sanottavansa, mutta Dehrahissa asia oli selkeästi aivan toinen, mutta ehkä se olisi korkea aika Dakarainkin miettiä asiaa toisin, koska Dehrahia ei tainnut enää olla. Hän, Darius, Chatha ja Nefera olivat enää niitä harvoja, jotka olivat elossa. Muuten meno oli kuollutta. ”Niin, näkemykseni oli erilainen, mutta nyt näen myös sen, että se oli väärä”, hän myönsi, vaikka edesmenneen kuninkaan silmissä olisikin ollut varmasti mallikelpoinen. Dakarai vähät välitti tosin sen läpimädän idiootin mielipiteistä. Sillä sen miehen opit olivat yksi syy, miksi hän oli kasvanut niin kieroon. Toki syy oli Dakarain itsensäkin. Olisi hän voinut valita toisinkin. Oli Dariuskin valinnut, mutta silti.

Mutta kuten sanottua, Inarkin sen sanoi, Dakarai oli epäonnistunut. Ei, että se olisi uusi virsi, mutta Dakarai myönsi eläneensä kuvitelmassa, jossa arvostus ja kunnioitus oli synnynnäistä ja ne, jotka eivät sitä nähneet… no he olivat kuolleita, joten niitä ei tarvinnut murehtia. Mutta ei se ollut niin ja sitä olisi pitänyt murehtia silloin, ei vasta nyt.

Dakarai ei saanut katsettaan irti Inarin silmistä, jotka tuntuivat porautuvan läpi hänen omistaan. Hän vain katsoi toista silmiin silmiensä nykivän nopeasti edestakaisen liikkeen voimasta tahattomasti (silmävärve, hienolta nimeltä nystagmus). Hän ei voinut sille mitään eikä sitä itse huomannut. ”Olette oikeassa… käytökseni on ollut petturimaista ja pelkurimaisen julkeaa”, Dakarai sai vihdoin sanottua jotain, muttei kehdannut sanoa mitään pitkäksi, ettei vainkaan keskeyttäisi naista, joka kertoi lopulta miten toimisi petturien kanssa. Tämä sai Dakarain nielaisemaan niin, että sen näki selvästi aataminomenassa asti. Lopulta kuului tyhjentävä kysymys - oliko asia selvä? ”Varsin selvä. En toimi niin, että saisitte syyn epäillä petturuuttani”, Dakarai vastasi lopulta pitäen värisevien silmiensä katseen Inarissa.

INAR

Dakarai oli mennyt erittäin hiljaiseksi ja vaikeaksi, myöntyen jokaiseen hänen sanaansa. Se oli toiselta uusi taito, joka varmasti tulisi olemaan hyödyksi tämän uudessa roolissa. Inar ei välittänyt prinssin silmien kummasta liikkeestä, hän odotti niin kauan, kunnes toinen ilmaisi ääneen ymmärtäneensä.
"Hyvä. Annan sinulle anteeksi ajattelemattomuutesi ja typeryytesi. Se on miesten pahin vitsaus - olette ylimielisiä ylitse taitojenne, ja se tekee teistä sietämättömiä", Inar sanoi tiukasti, ennen kuin laski katseensa ja sulki silmänsä, vetäen syvään ja rauhallisesti henkeä. Nyt hän oli sanonut kaiken, mitä oli tarkoittanutkin, ja hän voisi unohtaa Dakarain.

"Lopeta itsesäälissä rypeminen. Kukaan ei tule nostamaan sinua tuosta kuopasta, jonka olet itse itsellesi kaivanut. Sinun on tehtävä se itse. Joten kerää itsesi ja yritä kohdata henkivartijasi tai se sinut omistava poika pienellä määrällä ihmisyyttä", Inar sanoi lopulta. Hän oli nähnyt oman vihansa ja oman kyvyttömyytensä käsitellä sitä vihaa niissä silmissä. Neferan silmissä. Nefera purki kaiken pahan olonsa ja toivottomuutensa Dakaraihin, koska Dakarai oli ainoa jäljellä oleva ihminen, jota tämä saattoi syyttää. Ehkä toista ei olisi riepoteltu ja kidutettu tavalla, jolla Nefera oli toista juuri vähän aika sitten kohdellut, jos Dakarai itse olisi kyennyt kohtaamaan oman kansalaisensa ymmärryksellä ja myötätunnolla ylimielisyyden sijasta. Oman henkivartijansa kanssa toinen ei ollut siihen kyennyt, eikä selkeästi kenenkään, ennen kuin toinen oli poljettu maahan täydellisesti. Toinen oli säälittävä, mutta Inar ei kyennyt Dakaraita säälimään.

"Nyt voit palata omistajasi luo, olen sanonut kaiken mitä halusinkin", Inar päätti heidän keskustelunsa ja kääntyi, lähtien itse kohti telttaa katsomaan, tarvittaisiinko siellä mahdollisesti apua. Hän ei jaksanut vaivata päätään enää "prinssi" Dakarailla ja tämän ongelmilla, heidän väliset riitansa olivat hänen puolestaan nyt käsitelty. Se, tekisikö poika mitään vai rypisikö toinen itsesäälissään hamaan loppuun saakka, oli hänelle nyt täysin yhdentekevää.

DAKARAI

Dakarai ei lopulta voinut ymmärtää, miten helposti loppujen lopuksi Inar olikin valmis antamaan anteeksi. Siis hienoa, etteivät kaikki olleet samanlaisia. Ja siis olihan Dakarain tietenkin pitänyt Inarin kohdalla vaivaa nähdä ja luvata tekevänsä parhaansa ja oikein, mutta miksi Dakarai ei voinut aikaisemmin tajuta tulla esittämään kiitoksia ja pahoitteluja? ”Kiitos…” hän vastasi sillä rehellisesti sanottuna hän ei uskonut olevansa tässä tilanteessa ja että se oli hoidettu eikä hän ollut saanut turpaansa.

Dakarai kykeni kuitenkin olemaan rauhallisemmin vasta siinä kohdassa, kun Inar ei porannut katsettaan hänestä läpi. Nainen jatkoi tosin vielä itsesäälistä, jossa hän toki myönsi rypevänsä tällä hetkellä viimeisien kokemuksiensa ja tunnemyllerryksien takia vihaten itseään ja syyttäen itseään useammastakin asiasta. Mutta sitä hän ei missään kohdassa olettanut, että joku muu tulisi nostamaan hänet sieltä. Se hänen tietenkin pitäisi tehdä itse, joten… ”Olet oikeassa, niinhän se on”, Dakarai sanoi, koska ei siihenkään ollut mitään vastaväitettä. ”Tai siis olette!” Dakarai kiirehti jälleen korjaamaan, koska ei ollut tottunut teitittelemään oikein ketään. Kuninkaan kohdatessaan hän oli sitä tehnyt kyllä, muttei ikinä muiden, ei edes itsensä arvoisten. Tai siis… eihän orjilla mitään rahallista arvoa enempää ollut. Dakarain ehkä pitäisi luopua kuninkaallisten ajatusmaailmasta, koska ei käytännössä ollut sellainen. Oli sukujuuriltaan toki, sitä ei mikään voisi ikinä muuttaa ja hän oli kuninkaallista syntyperää ja hänet oli kuninkaalliseksi ”kasvatettu”. Mutta sama päti kaikkiin. Kuninkaallisesta ja aatelisesta saattoi tulla orja ihan siinä missä keskiluokkaisesta tai köyhästä. Ei se titteliä katsonut. Ei ollut ikinä katsonut. Mutta hän ei osannut olla orja. Ei sen puoleen halunnutkaan, mutta tuskin muutkaan orjat.

Keskustelu oli kuitenkin käyty ja Inar oli sanonut sen, mitä oli halunnutkin ja poistui paikalta. Hetken Dakarai katsoi naisen perään, mutta kääntyi sitten astellessaan takaisin Neferan luo. Pienen matkansa aikana hän näki Chathan Marcellan kanssa sen uuden vesialueen ns. rannassa, muttei ollut varma mitä siellä tapahtui, muttei se ehkä hänen asiansa muutenkaan ollut. ”No tässä olen… Mitä haluat minun tekevän?” Dakarai totesi Neferalle, kun tarpeeksi lähelle pääsi.

CHATHA

Chatha alkoi vasta hiukan toipua säikähdyksestään saatuaan Mopen takaisin, vielä hän ei ollut edes ehtinyt alkaa hävetä sitä, että oli vetänyt muitakin tähän pelastusoperaatioon mukaan. Ei hän ehtinyt edes kiittää avusta, sillä kaikki olivat yhtäkkiä kaikonneet hänen ympäriltään tekemään jotain muuta. Yllätyksekseen, ja kauhukseen, hän huomasi Dakarain menneen puhumaan prinsessa Inarin kanssa. Hetken hän ehti miettiä, että prinsessa oli mennyt sanomaan prinssille pahan sanan hänestä, mutta sehän olikin Dakarai, joka oli mennyt prinsessan puheille, joten tuskin valittamaan hänestä, ja Dakaraihan oli Nefera-herran orja, joten eivät Chathan asiat tainneet tälle kauheasti enää kuulua. Hän tuijotti hetken yllättävän tuimasti prinssin kynittyä takaraivoa, kun Inar puhui siitä, miten hänellä ei ollut alamaisia mukana, pelkästään ystäviä ja perheenjäseniä. Ei sillä, että Chatha olisi erityisemmin halunnut kuulua prinssi Dakarain ystäväpiiriin, mutta siinähän kuuli kuitenkin!

Chatha käänteli hiukan orpona päätään tietämättä mitä tehdä. Muut touhusivat omissa askareissaan ja Chathan huomion kiinnitti prinsessa Marcella, joka pystytti jotakin muistomerkkiä rannalle. Chatha ei ihan ymmärtänyt kenelle, prinsessan henkivartijahan kuoli kaukana täältä, mutta siellä ei ollut aikaa jäädä pitämään hautajaisia. Prinsessa oli kyllä vaarallisen lähellä rantaa ja Chatha huomasi vaistomaisesti menneensä lähemmäs, jotta ehtisi auttamaan, jos maa pettäisi. Ja niin kävikin, onneksi prinsessa horjahti poispäin rannasta, mutta Chatha ryntäsi silti tarttumaan neitiä kädestä, ettei hän myöskään kaatuisi veteen. Katastrofilta vältyttiin vaikka prinsessa olikin aika säikähtäneen näköinen. Hiukan kiusaantuneena Chatha oli aikeissa ehdottaa prinsessaa siirtymään kauemmas, jotta ranta ei taas pettäisi, mutta sitten prinsessa oli yllättäen pyytänyt häntä henkivartijakseen. Chatha ei oikein vieläkään käsittänyt tuuriaan, hänhän oli ollut prinssi Dakaraillekin ihan surkea henkivartija, toisaalta prinssi oli ongelmatapaus ja prinsessa oli varmasti järkevämpi eikä tahallaan hankkiutunut ongelmiin. Ja kun ei Chatha oikein tiennyt mitä muutakaan oikein tekisi nyt, pakko hänen oli jatkaa matkaa, sillä oli jo luvannut isälle katsovansa Neferan perään. Nefera taas katsoisi Dakarain perään, joten Chathan ei oikein tarvinnut, ja prinsessa Marcella oli nimenomaan vaatinut Neferan mukaan ottamista, joten Chatha olisi kuitenkin lähistöllä ja ilo mielin hän tekisi kaikkensa auttaakseen gerosilaista pikku prinsessaa, joka oli sievä kuin kukka, ja puhui niin hienosti ja hymyili vielä kauniimmin.

Chatha ei ollut kunnolla toipunut tilanteesta ja alkoi olla enemmän tietoinen siitä, että hän tippui edelleen likaista vettä ja piti märkää vanhaa luutaa kädessään, mikä alkoi nolostuttaa. Sitten oli jo uusi katastrofi tuloillaan, sillä hän kuuli prinssi Dakarain äänen puhuvan taas kovin töykeästi ja kellekä muullekaan hän olisi niskuroinut, kuin Neferalle. ”Suokaa anteeksi prinsessa, minun täytyy estää seuraava katastrofi!” Chatha sanoi ja oli jo lähdössä, kääntyi ja kumarsi hätäisesti, mutta kohteliaasti, ja riensi sitten pois Neferan ja Dakarain luo. ”Anteeksi Nefera-herra! Sallikaa minun auttaa teitä hieman!” Chatha pyysi ja tarttui sitten prinssi Dakaraita lujasti käsivarteen (?). ”Pri…Orja on hyvä ja seuraa minua.” Chatha sanoi ja veti Dakarain syrjemmäs, jossa saattoi rauhassa kouluttaa toheloa poikaa. Hän päästi irti ja kääntyi katsomaan toivoton ilme kasvoillaan prinssiä. ”Haluatteko olla orja koko loppuikänne, tai päätyä siihen, että Nefera-herra kyllästyy niskurointiinne ja myy teidät jollekin täysin ventovieraalle, ettekä ikinä saa tilaisuutta saada vapauttanne takaisin? Jos ette, niin kuuntelette nyt minua, jolla on kokemusta tilanteestanne.” Chatha sanoi hyvin tiukasti. Dakarai ei pääsisi ikinä piinastaan, jos hän käyttäytyi kuin moukka jatkuvasti.

DAKARAI

Dakarai käänsi katseensa yllättäen Chathaan, joka saapui paikalle ilmeisesti avun merkeissä. Apu oli kuitenkin tarkoitettu Neferalle. Dakarailla meni hieman ohi, minkä suhteen. Vai oliko hän taas muka tehnyt jotain sopimatonta? ”Aiau! Älä purista niin lujaa!” Dakarai parahti, koska hänen käsivartensa olivat aika hellinä edelleenkin, kun puumat olivat antaneet hänelle vähän turhan kovakouraista huomiota silloin linnan pihalla, kun hän oli kovin suojannut kasvojaan ja ylävartaloaan pahimmilta raapaisuilta. Kädet olivatkin sitten ottaneet ne iskut vastaan.

Seuraavaksi Chatha raahasi hänet käsivarresta taluttaen syrjemmäs sanoen orjaksi ja käski seurata. Automaattisesti Dakarai oli sanomassa vastaan, mutta tukki suunsa juuri ennen sitä, koska no siis… jos hän todella oli orja, oli Chatha arvoasteikossa ylempänä tällä hetkellä, vaikka oli itsekin ollut orja.

Dakarain tuskainen ilme helpottui huomattavasti, kun Chatha päästi irti. Chatha aloitti seuraavaksi tenttaamisen ja Dakarai huokaisi syvään. Hän oli myös laittanut merkille, että Chatha teititteli häntä edelleenkin, vaikkei se oikeaoppisesti olisikaan enää tarpeen. Dakaraista se tuntui silti hyvältä, että tässä kaikessa oli edes jotain kotoisaa, vaikka kaikkihan oli käytännössä murentunut hänen käsiinsä ja hän oli menettänyt kirjaimellisesti aivan kaiken. Siis kaiken, ellei viikatetta ja Ankzua laskettu.

”No en halua, mutten tehnyt mitään väärää. Kysyin vain, mitä Nefera olisi halunnut minun tekevän, kun aiemmin huuteli perään tai ylipäätään”, Dakarai totesi. ”Mutta olkoot… Olen kuulolla”, Dakarai ilmoitti perään, koska toki Chathalla oli kokemusta tilanteesta. Hän oli ollut itse vain käskevässä päässä eikä välittänyt miten hänen käskynsä toteutettiin, kunhan ne toteutettiin. Ei hän muuten orjiin huomiotaan ollut tuhlannut, ellei sitten rangaistuksia vielä laskettu mukaan silloin, kun orja ei tehnytkään niin kuin olisi pitänyt. Mutta muuten häntä ei ollut kiinnostanut. Olisi ehkä pitänyt monestakin syystä, mutta yksi niistä oli se, ettei hän uskonut joutuvansa itse ikinä tällaiseen tilanteeseen.

CHATHA

Chatha yritti hiukan hellittää otettaan, kun Dakarai valitti, että häneen sattui, ja lisäksi hän tuli ihan kiltisti mukana. Mutta kun he olivat päässeet syrjään ja saattoivat puhua rauhassa, Chatha oli alkanut kysyä mitä Dakarai oikein kuvitteli tekevänsä ja halusiko olla orja loppuikänsä. No ei halunnut, ei tietenkään. Mutta hän ei kuulemma ollut tehnyt mitään väärää. Chatha huitaisi Dakaraita Mopella kylkeen, ei nyt kauhean kovaa, mutta silleen, että hän huomasi kyllä tehneensä väärin. ”Orja ei kysy. Ensimmäinen virhe oli jo se, että olit surkuttelemassa itseäsi jossain ihan muualla, etkä herrasi lähettyvillä. Olet aina Nefera-herran lähellä, jos hän ei nimenomaan käske sinua jonnekin muualle. Sinun olisi pitänyt tulla HETI kun hän huusi, ei silloin kun sinua sattuu kiinnostamaan.” Chatha kertoi.

”Toinen virhe on puhetapasi, orja ei kysele eikä puhu noin epäkunnioittavasti. Sinun ei tarvitse sanoa kuin ”kyllä Herra” ja ”heti Herra” ja jos nyt satut tulemaan paikalle jostain kun hän kutsuu, voit sanoa ”Herra, kutsuitte”. Mitä vähemmän puhutte, sen parempi. Jos etten ymmärrä, mitä pitää tehdä, voitte kysyä tarkennusta, mutta ERITTÄIN KOHTELIAASTI ja lyhytsanaisesti ja PAHOITTELETTE sitä, että olette niin vähä-älyinen, ettette heti ymmärtänyt herranne ohjeita.” Chatha jatkoi. ”Ja teidän pitää teititellä, et voi töksäyttää tuohon malliin, että ”no mitä haluat minun nyt tekevän?” Se on todella epäsopivaa käytöstä orjalle. Minä olisin nytkin saanut kuulla teiltä kunniani, jos olisin puhunut teille noin, vaikken enää edes ole orja. Teidän täytyy kumartaa kun herranne kutsuu ja saavut paikalle, kumarratte hänelle joka kerta ennen kuin vastaatte ja kumarratte ennen kuin poistutte suorittamaan tehtävää. Jos mokaatte ja joudutte anomaan anteeksiantoa, polvistutte ja painatte päänne maahan ja rukoilette herraanne antamaan teille anteeksi ja korostatte sitä, miten mitätön ja vähäpätöinen olento olette, kun ette ymmärtäneet asemaanne. Ymmärrättekö? Tästä voi olla oikeasti jos ei nyt teidän henkenne niin ainakin loppuelämänne kohtalo kyseessä. Teinä en suhtautuisi tähän noin vähättelevästi.” Chatha jatkoi koulutusta. Ei tämä hänestäkään mukavaa ollut, mutta jos Dakarai mieli säästää henkiriepunsa, hänen oli pakko vihdoin alkaa käyttäytyä ja alkaa osoittaa arvostusta, vaikkei oikeasti arvostaisikaan ketään.

DAKARAI

”Au!” Dakarai jupisi, kun sai Mopesta. ”Millainen ihminen oikein lyö ystävällään toista?” Dakarai jupisi, vaikkei nyt siinä mielessä ollutkaan mitään oikeasti kovakouraista huitaisua saanut luudanvarresta. Mutta ei se silti mukavalta ollut tuntunut. Perään Dakarai sai silti motkotusta siitä, ettei orja mitään kysynyt eikä ainakaan mennyt surkuttelemaan itseään muualle herransa lähettyviltä. Eikä herraa saanut odotuttaa. Niin no kun sitä nyt mietti, toki Chatha oli oikeassa. Dakarai vaati itsekin käskyttämiltään ripeää toimintaa eikä odottanut kysymyksiä. Mutta ei hän ollut tottunut tuollaiseen! ”Mutta halusin hoitaa asiani Inarin kanssa. Hän on aiemmin ollut tosi kiukkuinen ja nyt kun ei ollut, siihen oli mahdollisuus. Se oli pakko käyttää hyväksi”, Dakarai puolusteli kantaansa. ”Mutta olkoot, olet oikeassa… En minäkään orjia odota… He odottavat minua, ei toisinpäin”, Dakarai mutisi perään, mutta ei halunnut myöntää Chathan olevan oikeassa, koska hänen oli vaikea mukautua nykyiseen tilanteeseensa.

Seuraavaksi ohjeita alkoi tulla enemmänkin, mutta lyhyesti sanottuna hän oli epäonnistunut taas varsin täydellisesti ja hänessä oli kaikki vikana. Ikävintä oli se, että Dakarain oli pakko myöntää Chathan olevan oikeassa, koska kyllä hänkin alituisesti oli odottanut orjilta juuri tuota. Mutta ei hän ikinä ollut asiaa noin tarkasti pohtinut. Dakarai lähinnä käski ja katsoi, että orja teki hommansa. Jos ei tehnyt, antoi rangaistuksen ja käski tekemään hommansa uudestaan. Jos ei hyvä heilunut, se oli nirri pois ja uuden orjan luo esittämään käskynsä. ”Miten muka voin muistaa tuon kaiken ikinä?!” Dakarai parahti. ”Olen huono tässä hommassa. Helpointa olisi vain iskeä minua tuolla nukutusnuijalla. En heräisi koskaan ja kaikilla olisi varsin hyvä mieli, vai mitä?” Dakarai parahti.

”Orja ei kysy, on kunnioittava, tulee heti paikalle, matelee maassa, tekee mitä käsketään, kumartelee koko ajan… Mitä siinä vielä oli?” Dakarai kysyi mutisten lähinnä ensimmäiset asiat itselleen ikään kuin kertauksena, mutta toivottomalta vaikutti. Hänen pitäisi varmaan kirjoittaa joku lista, josta tarkistaisi asioita koko ajan. Miten naurettavaa!

CHATHA

Dakarai motkotti, että olipa hyvää ystävyyttä hutkia häntä ystävällään. ”Älkää te siitä murehtiko, olen vapaa, koska humautin isääni Mopella kymmenen vanhana ja jostain syystä se oli sen verran vaikuttavaa, että hän osti minut vapaaksi. En kuitenkaan suosittele teitä kokeilemaan onneanne, olette tehneet tähän mennessä lähinnä sellaisen vaikutelman kaikkiin, että saisitte vain itse selkäänne, jos yrittäisitte.” Chatha totesi, siksi Moppe oli hänelle niin rakas ja tärkeä, oli se miten typerää tahansa.

Sitten Dakarai alkoi selittää, että oli halunnut selvittää prinsessa Inarin kanssa asiansa kun siihen tuli tilaisuus. ”Hienoa, että saitte sen selvitettyä, mutta jatkossa älkää selitelkö tekemisiänne, ellei teiltä kysytä. Teillä ei ole oikeutta puhutella muita, elleivät he tule puhuttelemaan teitä.” Chatha korjasi taas Dakarain käytöstä ja prinssikin myönsi, että Chatha saattoi olla tässä asiassa oikeassa. ”Tietenkin olen, minä synnyin orjaksi, kasvoin tietämään kaiken siitä aiheesta.” Chatha tokaisi, mutta alkaessaan luetella, mitä kaikkea Dakarai sai tehdä ja mitä ei, Dakarai alkoi valittaa, ettei voisi muistaa tuota kaikkea ikinä. ”Minäkin opin tämän kaiken ennen kuin olin edes viiden vanha, eiköhän se silloin teidänkin päähänne jossain kohtaa iskostu. Mitä nopeammin, sen parempi tietenkin, ihan teidän kannaltanne.” Chatha sanoi, mutta prinssi olisi ilmeisesti mieluummin saanut viimeisen nukutuksen Chathan piikkinuijasta. Hän mietti hetken. ”No sekin varmaan kyllä käy, jos te sitä toivotte?” Chatha sanoi ja irrotti jo toista nuijaa vyöltään. Jos prinssi tosiaan mieluummin lopettaisi elämänsä tässä ja nyt, kyllä Chatha sen armon hänelle voisi suoda.

Ilmeisesti prinssi ei kuitenkaan ollut ihan niin valmis kuolemaan, sillä yritti alkaa muistella, mitä kaikkea hänen piti muistaa. ”No siinä se aika lailla oli, orjalta ei lopuksi odoteta muuta kuin tottelemista, sitä että hoitaa annetun työn ja on nöyrä ja kohtelias ja pysyy poissa tieltä silloin kun ei tarvita, mutta kuitenkin riittävän lähellä, että on heti paikalla, kun herra tarvitsee.” Chatha sanoi ja iski Mopen varresta maahan seisomaan ja astui vähän kauemmas. ”Harjoitellaan, kuvitellaan, että olette nyt Mopen orja ja hän on juuri huutanut teidät paikalle.” Chatha sanoi Dakaraille, koska sillä tavalla se iskostuisi prinssin päähän parhaiten ja hän itse kiusaantuisi, jos Dakarai alkaisi nöyristellä hänen edessään.

DAKARAI

Mopesta oli turha murehtia, mutta mitä ilmeisemmin tuo luuta oli samalla ollut lippu vapauteen. Toki Chatha oli maininnut, ettei sama todennäköisesti Dakarain kohdalla toimisi. ”Niin, tuskinpa se ainakaan asiaa paremmaksi muuttaa”, Dakarai myönsi. Reaktio olisi todennäköisesti päinvastainen.

Chatha oli joka tapauksessa ainakin osin ylpeä siitä, että Dakarai oli saanut asiansa selvitettyä Inarin kanssa, mutta jatkoa ajatellen orjilla ei ollut omia asioita. Lisäksi jälleen yksi sääntö laskuihin mukaan ja se oli se, ettei orja puhunut, ellei häntä puhuteltaisi. ”Niin… Se on kyllä totta”, Dakarai myönsi saman säännön pätiessä naistenkin kohdalla. Dakarai käänsi katseensa Chathaan, joka oli tokaissut toden totta tietävän orjien maailmasta, koska oli syntynyt sellaiseksi. ”Aivan… No sehän selittää…” Dakarai sanoi niskaansa raapien.

Orjaetiketti kaikkinensa oli kuitenkin kuulostanut ihan hullulta Dakarain mielestä, vaikka toki allekirjoittaisi jokaisen itsekin. Itkut ei markkinoilla kuitenkaan auttaneet sillä oli Chathakin ne oppinut viiden vanhana. ”Niin, mutta sinä et muuta silloin ollutkaan… Anteeksi, se kuulosti töykeämmältä, kun sen sanoi ääneen… Mutta pointti oli se, että itse opin siihen mennessä sen, miten helppoa elämä oli”, Dakarai totesi. Ei siksi, että luulisi tilanteen muuttuvan tai että saisi sen takia sääliä, mutta orjuus oli kuninkaallisuuden ääripää, kun ei käytännössä tiennyt mitään muuta elämää.

Dakarai oli tosin seuraavaksi maininnut nukutusnuijasta ja Chatha alkoi jo irrottamaan toista vyöltään todeten, että sekin toki kävisi. ”Sehän nyt oli vitsi!” Dakarai kauhistui ottaen pari askelta taaksepäin rivakasti ja hyvä kun ei kaatunut. Ei hän oikeasti ollut valmis kuolemaan!

Ilmeisesti Dakarai ei ollutkaan ihan niin kujalla orjaetiketistä, kun oli alkanut luettelemaan sitä kaikkea, mutta seuraavaksi Dakarai jäi vain tyhmä ilme kasvoillaan katsomaan Moppea, jonka Chatha oli maahan iskenyt ilmoittaen, että nyt harjoiteltaisiin ja Dakarai olisi Mopen orja. Miten ylevää… Tämä taisi olla vielä orjastakin alempi taso sillä nyt joku tavara olisi hänen herransa. No ei oikeasti olisi, mutta siis… Antaa olla! Mutta siis harjoituksen nimi oli se, että Moppe oli huutanut hänet paikalle. Dakarai asteli jotenkin epävarmoin askelin Mopen eteen ja polvistui, kunnes tajusi. ”Ei kun!” hän muisti ja nousi ylös ja kumarsi. ”Paikalla, herrani”, Dakarai yritti. Vai olisiko pitänyt olla vain hiljaa? Miten typerää tämä olikaan...

CHATHA

Chathan ilme synkkeni, kun Dakarai kommentoi, ettei Chatha lapsena ollut mitään, joten hänen oli ollut helppo omaksua orjatavat. ”Ei, minun oli pakko, jos tahdoin ruokaa ja säästyä väkivallalta. Kyllä tekin sillä tavalla alkaisitte pian oppimaan, mutta yritän tässä nyt, ettei teidän tarvitsisi kokea samaa, mitä minä lapsena. Olen ainoa, joka teitä tässä asiassa auttaa, joten arvostaisin, jos ette puhuisi minulle noin enää.” Chatha vastasi vakavasti. Hän todella toivoi, että prinssi kasvaisi aikuiseksi ja alkaisi käyttäytyä ja tämä painajainen menisi ohi, mutta vaikka hän oli tottunut sietämään kaikenlaista käytöstä itseään kohtaa, tähän hän aikoisi vetää rajan. Jos hän ainoana yritti auttaa prinssiä selviämään koitoksestaan, hän voisi edes olla vähättelemättä suoraan, vaikkei osaisi kohtelias hänelle muuten olla.

Sitten päästiin harjoitteluun ja Dakarai mokasi jo heti polvistumalla, mutta muisti sitten ja nousi ylös kumartaen, mutta se oli aika onneton kumarrus. Huokaisten Chatha otti Mopen ja huitaisi sillä kevyesti prinssiä selkään. ”Muistakaa, ettei teidän tarvitse ryömiä maassa ellette loukkaa tai suututa herraanne, se vie vain aikaa. Käden polvia vasten, katse maahan ja kumartakaa syvään. Ja on parempi vastata ”Kutsuitte, Herra” eikä paikalla, se on typerää, jos herranne näkee, että olette paikalla, ja kuulostaa tökeröltä. Ottakaa uudestaan ja muistakaa, Moppe on neiti, ei herra.” Chatha ohjeisti kärsivällisesti.