GILDOMERA osa 1 luku 2

DAKARAI

Niin, olisi selvästi pitänyt vain olla hiljaa! Ja tällä kertaa hänen ei ollut edes oikeasti tarkoitus loukata vain alustaa pääpointtiaan asiassa. Olisi sen voinut toki toisinkin sanoa tai olla oikeasti vain hiljaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus loukata. Olen pahoillani…” Dakarai sanoi laskien katsettaan, koska oli lyhyesti sanottuna pettynyt itseensä. Hän mokasi kaiken aikaa ja pahinta oli se, ettei hän ollut halunnut loukata, mutta loukkasi silti. ”Äääääh! Miksi olen niin huono olemaan hyvä?!” Dakarai parahti potkaisten kiveä, muttei olisi ehkä kannattanut, kun oli tällaiset läpyskät jalassa, koska se sattui varpaaseen ja seuraavaksi Dakarai valitteli sen kipua. ”Hiton kivi”, hän mutisi isovarpaan kynnen hieman rumasti nyt irvistäen hänelle. ”Ei, kun keskity senkin idiootti”, Dakarai jatkoi perään, puhuen siis itselleen iskien kättä otsaansa.

Dakarai oli päässyt harjoitusasemiin, mutta mitään hyvää siitä ei ainakaan seurannut vaan sai hän Mopesta selkään tällä kertaa, ei toki edelleenkään mitenkään kovaa. Pieni inahdus silti kävi hänen huuliensa välistä, koska selkä oli seuraava paikka, johon puumat olivat käyneet käsiksi ensimmäisenä ja uudestaan siinä kohdassa, kun hän oli päässyt kääntymään puumien alla vatsalleen, että olisi päässyt mönkimään näin alta pois. Hän yritti kuitenkin karistaa kipua pois mielestään ja yritti vain keskittyä Chathan sanoihin. Dakarai katsoi kuitenkin taas tyhmä ilme kasvoillaan Moppea, kun sillä oli sukupuolikin. ”Oletko varmasti kunnossa?” Dakarai kysyi, koska hänestä vaikutti siltä, ettei Chatha todella ollut, jos luudalla oli sukupuoli ja nimi. Toki luuta ystävänä oli enemmän kuin olla ilman ystäviä, mutta ainakaan Dakarai ei puhunut esineille… ainakaan vielä. Eihän sitä tietäisi, jos tässä hulluksi tulisi.

Dakarai ryhdistäytyi joka tapauksessa ja astui neiti Mopen eteen ja kumarsi uusintayrityksen kera tuoden kädet melko luisevien polviensa kohdalle kumartaen tällä kertaa syvempään ja piti katseen maassa. ”Kutsuitte, neiti”, Dakarai sanoi, vaikka hänen olonsa typerä olikin kun puhui luudalle. Olisiko hän voinut edes puhua Chathalle? Hän suoristi joka tapauksessa selkänsä taas suoraksi, katsoi luutaan ja sitten Chathaan kuin odottaen, mitä mieltä hän tästä esityksestä olisi.

CHATHA

Dakarai pahoitteli loukkauksiaan, mutta se alkoi olla vähän myöhäistä tässä kohtaa. Miksei prinssi oppinut, että hänen yleensä kannatti pitää suunsa kiinni, koska loukkasi muita aina, kun se oli auki? Sitten Chatha seurasi turhautuneena, kun prinssi kävi jotain omaa sisäistä kamppailuaan ja kitisi ääneen yksikseen, potki kiviä ja löi itseään päähän ja käski itseään keskittymään. ”Luuletteko, että käytän aikaani tähän vain huvin vuoksi? Jos teitä ei kiinnosta, niin en tee tätä väkisin. Pärjäilkää itseksenne sitten, onnea vaan jatkoon, katsotaan kauan menee, ennen kuin teidät jätetään matkan varselle tai myydään pois jollekin vastaantulijalle, kun olette niin huonotapainen ja osaamaton orja, ettei teistä ole mitään hyötyä.” Chatha sanoi ja otti Mopen ja lähti pois. Hän oli auttanut prinssiä hyvää hyvyyttänsä ja sai palkaksi vain niskoittelua, loukkauksia ja jonkin ihme väliaikashown sen sijaan, että prinssi olisi keskittynyt siihen, ettei hänen elämänsä olisi helvettiä ihan loppuun asti.

DAKARAI

Ei voinut olla tosikaan, hän oli jälleen tehnyt virheen! Miten hän aina onnistuikaan tässä? Ja nyt Chatha oli luovuttamassa ja seuraavaksi varmaan lähdössäkin. Ja niin, niinhän siinä kävi. Mies otti moppinsa ja lähti menemään. ”Ei… eieiei… Ei… et saa lähteä, en onnistu tässä ilman sinua”, Dakarai parahti ja lähti perään ja saavutettuaan Chathan, tuli tämän eteen(?). ”Olen pahoillani, etten keskittynyt tarpeeksi”, Dakarai aloitti, minkä aikana samalla polvistui maahan näin ollen samalla osien vaihtuessa sillä hän puhui nyt Chathalle eikä tämä luudanvarrelle. Hän asettui maahan niin, että sai painettua otsansa maahan. ”Antakaa minulle anteeksi. Antakaa minulle mahdollisuus yrittää vielä uudestaan. Anteeksi, että olen mitätön luuseri, joka ei tajua parastaan. Anteeksi, että olen niin hidasjärkinen. En ansaitse aikaanne, mutta olkaa niin armollinen ja antakaa edes yksi mahdollisuus. Lupaan yrittää paremmin. En pärjää ilman teitä”, Dakarai aneli ja ensimmäistä kertaa elämässään samalla teititellen Chathaa niin muodollisesti, kun vaan osasi. Hän ei halunnut kuolla eikä hän halunnut myöskään tulla myydyksi jollekin randomille, koska jos niin sattuisi, mahdollisuudet muuhun elämään oli tasan nolla. Hän halusi joskus ansaita ihmisarvon ja olla parempi versio. Hän oli ehkä hidas oppimaan, mutta jos hän saisi mahdollisuuden, hän lupaisi yrittää tosissaan ja paremmin. Muuta hän ei pyytänyt.

DORIAN

Nukuttuaan iltaan asti Dorian tunsi olonsa paremmaksi, kuin oli tuntenut vielä koskaan Dehrahiin saapumisen jälkeen. Toki hän oli jälleen menettänyt aika paljon verta, joten piti toivoa, ettei Chatha tai kukaan muu olisi sitä vailla vähään aikaan, joten vointi oli edelleen hiukan hutera. Mutta hän oli harvinaisen levännyt ja pakottautunut ylös saatuaan tilannekatsauksen. Olo keveni huomattavasti, kun kävi selväksi, että he olivat tehneet Dehrahissa nyt sen, mitä heidän pitikin, ja he voisivat suunnata seuraavaksi pois tästä kurjuuden tyyssijasta. Enää täytyi vain päättää, mihin he suuntaisivat.

Sitä varten he olivat laittaneet kokouksen pystyyn, vaikka oli jo myöhä, mutta heidän oli valmistauduttava lähtemään pian. Aurinko laski jo, mutta se paistoi edelleen kuumasti. He olivat pystyttäneet paalujen varaan kangaskatoksen, joka alla oli hieman mukavampi pitää kokousta. Kaikki olivat läsnä, paitsi heidän parantajansa, joka oli edelleen kovin kiireinen hoitaessaan taistelussa haavoittuneita. Prinssi Caine oli auttanut vakavimmin haavoittuneiden kanssa ja vaikutti myös aika uupuneelta saapuessaan kokoukseen. Kaikki muutkin prinssit ja prinsessat olivat paikalla(?) (ellei Godofrédo ole nukkumassa), tosin orjaksi alennettu prinssi Dakarai nökötti hiljaa uuden isäntänsä vierellä. Dorian ei edelleen mielellään ottanut Neferaa mukaan ja vielä enemmän hän olisi jättänyt orjaprinssin pois sotkemasta asioita, yhdessä pilalle hemmotellussa dehrahilaisessa oli ihan tarpeeksi kestämistä. Dorian ei oikein uskonut, että Dakaraista olisi kellekään orjana yhtään enempää hyötyä, kuin oli ollut tähän asti muutenkaan ja kaikilla olisi paljon helpompaa, jos hänet jätettäisiin matkasta. Kyllä Chatha olisi varmasti osannut Neferaakin palvella ihan tyydyttävästi, paremmin kuin entinen prinssi. Ylipäänsä tähän orjuutusasiaan Dorian ei jaksanut puuttua, se oli dehrahilaisten välinen asia ja prinssi oli saanut valita itse kohtalonsa. Lisäksi Dorianilla oli aika paljon tärkeämpiäkin asioita hoidettavana.

”Olemme saaneet tehtyä Dehrahissa sen, mitä pystyimme. Se ei ollut sitä, mihin pyrimme, mutta vihollisen päävoima on hukutettu uuteen tekojärveen ja kirouksen langettanut maagi on tapettu…” Dorian aloitti. ”Oikeestaan se tais olla kyl jo valmiiks kuollu.” Prinssi Caine oikaisi. ”No tuhottu sitten, pääasia on, että kirous ei enää leviä, vaikka se on saastuttanut Dehrahin aika elinkelvottomaksi.” Dorian totesi, mutta se ei ollut heidän murheensa, mitä Dehrahilaiset tekisivät myrkyn tärvelemällä maallaan. ”Me emme voi auttaa enää paljonkaan, ja vaikka voisimme, meitä tarvitaan myös muualla. Meidän täytyy päättää, mihin jatkamme seuraavaksi.” Dorian sanoi. Seurasi hetken hiljaisuus (?) kun kukaan ei kehdannut ehdottaa omaa kuningaskuntaansa ensimmäiseksi. ”Helpoimmat reitit ovat täältä joko Vinemariin tai Nierdalesiin. Nierdalesiin sinänsä helpommin, koska rajaa ei ole niin suljettu, mitä Vinemarin suuntaan. Lisäksi… jos laskuni pitävät paikkansa, olemme käyttäneet Dehrahissa aivan liikaa aikaa. Jos päätämme lähteä ensin Vinemariin, niin Nierdalesin kuningasta todennäköisesti sitten ainakaan enää ehditään pelastaa. Mutta emmehän me siinä täälläkään onnistuneet, vaikka valitsimme Dehrahin ensimmäiseksi pelastuskohteeksi, joskaan se nyt ei tainnut olla isoin menetys tässä katastrofissa.” Dorian vastasi, mutta nierdalesilaisena hän oli vähän puolueellinen asian suhteen.

HORTENCIA

Vaikka Hortencia yhä suri Dehrahin kansan kohtaloa, hän ei voinut kieltää tahtovansa pois. Tämä maa oli ollut kauhea koettelemus mielelle ja sielulle alusta asti, ja mitä nopeammin Dehrah jätettäisiin taakse, sen parempi. Prinsessa seisoi sinisessä matkustuspuvussaan Oscarin vierellä, kuunnellen Sir Doriania, joka oli heidän kaikkien onnekseen toipunut hyvin prinssi Cainen ja neiti Galenan avulla. Myös neiti Imperia oli taas tolpillaan, ja vaikkei Hortencia kokenut siitä samanlaista helpotusta, tiedosti hän sen olevan silti hyvä asia.

Katoksen alle lankesi syvä ja painostava hiljaisuus, kun Sir Dorian siirtyi puheissaan siihen, minne heidän kannattaisi suunnata apunsa seuraavaksi. Kukaan ei halunnut sanoa sitä ääneen, mitä ajatteli – Hortencia olisi, mutta pidätteli itseään. Lunemar oli sotilaallisesti vahva ja hän luotti isänsä henkiseen vahvuuteen, sekä Kaikkivaltiaaseen, eikä hänellä siksi ollut tätä samaa tarvetta, kuin muilla. Sen sijaan hän olisi halunnut toivoa heidän suuntaavan Gerosiin niin pian, kuin se oli mahdollista. Hän oli huolissaan, lähinnä prinsessa Marcellasta ja tämän hyvinvoinnista, mutta myös yleisesti Gerosin sotilasvoimista. Hän kuitenkin tiesi, että he eivät voineet suunnata Gerosiin, joka ei jakanut rajaa Dehrahin kanssa, ja viisain reitti kulki Vinemarin kautta. Vinemar, kaikista paheistaan huolimatta, oli hänestä puolustukseltaan vahvempi, kuin heidän toinen vaihtoehtonsa. Se vaihtoehto puistatti Hortenciaa syvästi.

Nierdalesin kansa oli, hänestä, kaikista vähiten ansaitseva Lunemarin avun. Dehrahin kansaa hän oli syvästi säälinyt, kuten sääli myös pakanoita, jotka eivät tienneet paremmasta. Vääräuskoisia kohtaan Hortencia oli aina tuntenut ristiriitaa. He olivat pakanoita ja uskottomia pahempi vitsaus. Ansaitsivatko he Kaikkivaltiaan suoman avun? Hortencia ei tiennyt. Mutta kukaan heistä ei voinut kieltää, etteikö Sir Dorian olisi ansainnut sitä apua. Mies oli, nierdalesilaisuudestaan huolimatta, ollut heille suurin ja tärkein apu tässä sodassa. Hortencia ei tiennyt, voisiko täten kieltää apuaan, äänestää Vinemaria ja olla korvaamatta ensisijaisesti Sir Dorianille sitä apua, jolla he olivat Dehrahista selvinneet hengissä.
”Dehrahin kuninkaan kohtalon valossa en koe olevan viisasta edetä sen mukaan, kenet uskomme voivamme pelastaa. On viisaampaa edetä sotilasvahvuuden mukaan”, Hortencia myönsi lopulta. Ei ollut varmaa, voisivatko he pelastaa Nierdalesin kuningasta, saati Vinemarin käskynhaltijaa, mutta Hortencia henkilökohtaisesti luotti enemmän Vinemarin sotilaalliseen vahvuuteen, kuin Nierdalesin.

VARJO (DARIUS)

Haudattuaan Musimin kauas entisen kotikaupunkinsa vajonneista raunioista, Varjo palasi muiden pariin. Kaaos oli vielä aika käsinkosketeltava, hän ei tiennyt paljon joukkojaan he olivat menettäneet. Hän vilkaisi suuntaan, jossa hänen veljensä oli ilmeisesti päätynyt taas muotikokeiluihin ja ryömi henkivartijansa jaloissa, joka säikähti ja lähti karkuun. Ei hän voinut kuin pudistaa pettyneesti päätään ja koittaa järjestellä asioita, kunnes illalla heidän vieraansa päättivät pitää kokouksen jatkaakseen matkaa.

Varjo otti osaa kokoukseen, koska oli nyt vastuussa, Dakaraista ei ollut enää oikein mihinkään, sen verran hyvin veli oli asiansa hoitanut. Hän kuunteli Dorianin perusteluja seuraavalle määränpäälle, mutta se asia ei hänelle oikeastaan kuulunut. Häntä huoletti vain Dakarain puolesta, olisi todella surkea kiitos avusta laittaa tohelo veli heidän riesoikseen uudestaan. He varmasti tarvitsivat elementtiasetta, mutta toisaalta sitä tarvittiin myös Dehrahissa nyt kipeämmin kuin koskaan. Maa oli saastunut pahasti ja sen puhdistus veisi aikaa viikatteenkin kanssa.

Hetken oli hiljaista, kunnes lunemarilainen prinsessa oli oppinut Dehrahista sen, että kirottuja oli turhaa tässä kohtaa yrittää enää pelastaa, ja piti ajatella laajemmin kunkin kuningaskunnan puolustuskykyä ja sotavahvuutta. ”No Nierdalesin sotavahvuus on tässä, siellä pärjätään ihan hyvin, jos joku osaava sanelee, mitä tehdä, mutta tällä hetkellä se ainoa osaava on lähetetty muualle. Ne houkat luulevat kai edelleen, että taivaallinen suojakilpi pelastaa heidät kaikelta pahalta, vaikka se suojakilpi on täällä henkilön käsissä, joka ei ymmärrä edes, mitä tavallisella kilvellä kuuluu tehdä.” Sir Dorian kommentoi ja hetken Varjo epäili tämän laskevan leikkiä, mikä tuntui erikoiselta, kunnes tajusi, ettei hän pilaillut. Hän oli aina ollut kiireisempi murehtimaan Dehrahin sisäisiä asioita, joten Nierdalesin asiat olivat jääneet vähemmälle huomiolle, eikä hän ollut ajatellut tilannetta niin huolestuttavaksi. ”Vinemar pärjää… sotilaallisesti. Hallinnolliset ongelmat ovat ne, jotka eniten huolestuttavat, mutta haluan uskoa, että tämä kriisi menee muiden erimielisyyksien edelle ja Vinemar pystyy yhtenäisesti pitämään puolensa. Ongelma on, anteeksi vain, Geros. Jossain kohtaa joudumme keskittymään täysin Vinemarin puolustukseen, jolloin Geros jää oman onnensa nojaan, ja tietenkin Lunemarin avun.” Telemakhos sanoi hetken mietittyään vakavana. ”Ei se mitään, ma ymmärrän nyt paremmin, miten heikolla tolalla Gerosin puolustus on. Ja en kiellä, ettenkö toivoisi meidän pian palaavan mun kotimaahani ja mun sydämeni särkyy kun joudun myöntämään, ettei se ole mahdollista tällä hetkellä.” Prinsessa Marcella sanoi. ”Hyviä vaihtoehtoja ei taida oikein olla, jos Nierdales vallataan, Urumiya ja Lunemar joutuvat molemmat vaikeuksiin, jos taas Vinemarin puolustus pettää, se aiheuttaa todella vakavaa uhkaa Gerosille ja Lunemar joutuisi silloin panostamaan todella paljon Gerosin puolustukseen myös. Joten meidän täytyy miettiä, kumpi kestää todennäköisesti paremmin, Nierdales vai Vinemar, ja siihen vastaus on aika selkeä. Eli en usko, että meillä oikein on vaihtoehtoja, meidän tulee lähteä Nierdalesiin.” Lunemarilainen nuori sotilas vastasi ja saattoi olla oikeassa.

Varjo viittasi vieressään seisovalle sotilaalle, joka sai puhua hänen puolestaan nyt kun Musimia ei enää ollut. ”Tässä kohtaa, jos sallitte minun keskeyttää. Haluan ilmaista kiitokseni avusta, tiedän, että se maksoi teille paljon. Olen pahoillani siitä, että Dehrahin tilanteen vuoksi, en kykene antamaan teille tarvittavaa apua… Voisin kuitenkin… Pitää Dakarain täällä. Myrkkyviikatteen tuoma etu taitaa olla pienempi, mitä Dakarain aiheuttama ongelmien määrä, joten olisi väärin sysätä hänet teidän riesoiksenne. Jos olette edelleen ottamassa Nefera-herran mukaanne?” Varjo sanoi ja vilkaisi Neferan suuntaan. ”Kyllä me olemme.” Pieni gerosilainen prinsessa sanoi päättäväisesti, ennen kuin kukaan muu ehti sanoa mitään. ”Mutta prinssi Dakarain saatte kyllä mieluusti pitää.” Prinsessa lisäsi hiukan toiveikkaan näköisenä. ”Voisin siinä kohtaa antaa Nefera-herran mukaan yhden omista vartijoistani. Chatha pärjää varmasti, mutta ei häntäkään sovi ylirasittaa liikaa, hän on sotilas, ei palvelija. Niin Nefera-herra saa kuitenkin kaiken tarvitsemansa avun, koska ei ole tottunut matkustamaan. Ja hänen nykyinen orjansa on aika kokematon ja saattaa aiheuttaa vain ongelmia sen sijaan, että hänestä olisi mitään hyötyä.” Varjo lupasi, paremmin hän saisi pidettyä Dakarain järjestyksessä ja ruodussa täällä, kuin jättää häntä muiden riesoiksi vaaralliselle maailmanpelastusmatkalle.

INAR

Inar oli itse myös vahvasti Nierdalesin kannalla. Ei vain siksi, että prinssi antoi erittäin onnettoman kuvan koko maasta ja että hän epäili Sir Dorianin olevan ainoa pätevä sotilas koko maassa, vaan myös Urumiyan takia. Urumiya oli vahva, mutta edes Urumiya ei voisi kestää, jos Nierdales vallattaisiin ja vihollisarmeija alkaisi piirittää joka puolelta. Lunemarin valtaaminen nyt ei tietäisi kenellekään mitään hyvää. Vinemar sai hänen puolestaan odottaa, ja ilmeisesti muut olivat samaa mieltä. Oscarin sanojen jälkeen Inar nyökkäsi vain myöntymisen merkiksi, hän oli pahoillaan Marcellan puolesta, mutta Gerosilla oli enemmän liittolaisia, kuin Nierdalesilla. Ja Inar koki olevansa tämän velkaa Dorianille. Ei hän sitä halunnut ääneen myöntää, mutta Dorian oli pelastanut Pestvan hengen ja siitä nainen oli tälle kiitollinen, piti hän siitä tai ei.

Seuraavaksi Inar vei katseensa Dehrahin ainoaan jäljellä olevaan hallitsijaan, Dakarai nyt oli hänelle tässä kohtaa yhtä tyhjän kanssa. Varjon pahoiteltua mies ehdotti, että Dakarai jäisi Dehrahiin. Inarin ilme ei värähtänytkään, mutta hän ei myös odottanut, ennen kuin ilmaisi mielipiteensä ideaan.
”Kannatetaan”, nainen sanoi napakasti. Marcellan heidän mukaansa raahaama nuorimies oli lähestulkoon yhtä turha, mutta toistaiseksi toisesta oli ollut myös hyvin vähän harmia. Inar nyökkäsi Marcellan sanojen perään, hän oli tästä ehdottomasti samaa mieltä. Mieluummin Nefera, kuin Dakarai, jos tämä siihen tuli. Etenkin, jos Nefera saisi paremman palvelijan matkaansa, eikä olisi liikaa muiden vaivoina.

NEFERA

Nefera istui kokouksessa ja huolehti, ettei hänen orjansa häiritsisi, kun muut oikeasti tärkeät ihmiset puhuivat oikeasti tärkeistä asioista. Hänelle oli aikalailla se ja sama, mihin he lähtisivät, kunhan se olisi kauas täältä. Toki Nefera pettyi hieman, kun tuli selväksi, etteivät he lähtisi Vinemarin kautta Gerosiin, mutta piti suunsa supussa siitä huolimatta. Nierdales oli inhottavan lähellä, eikä hän tiennyt pitikö maasta, joka piti yhteyttä Dehrahiin.

Nefera käänsi katseensa Varjoon ja tämän uuteen puhemieheen, sillä edellinen oli… Nefera puraisi huultaan, yrittäen olla ajattelematta asiaa. Kuolema oli viimeinen asia, mitä hän halusi juuri nyt ajatella. Kun Varjo ehdotti, että hänen orjansa jätettäisiin tänne, Nefera nytkähti vähän pystympään asentoon ja oli jo vastustamassa. Kuka hänen tavaransa kantaisi?! Neferan katse napsahti Varjon ja Marcellan välillä kiihkeästi, ja hän odotti vuoroa ilmaista mielipiteensä, kun Varjo sitten tarjosikin orjasta vastaan yhtä omista vartijoistaan. Nefera pysähtyi ja mietti miehen sanoja hetken, vilkaisten kurjaan Dakaraihin, ja sitten taas Varjoon. Mies oli kyllä oikeassa, Dakarai oli tähän mennessä ollut todella kurja orja, eikä tuosta varmaan paremmaksi muuttuisi.

”Kunhan minä pääsen pois, saatte kyllä pitää Dakarain! En minä häntä niin paljon mukaan halua, että vaarantaisin oman poispääsyni”, Nefera sanoikin heti, hieman huolissaan ettei häntä otettaisi mukaan, jos hän haluaisi pitää Dakarain. Näytti nimittäin siltä, ettei kukaan ollut kauhean innokas ottamaan Dakaraita mukaan, kun Nefera katseli ympärilleen. Se naissotilas oli heti kättelyssä kannattanut Varjon ehdotusta, ennen kuin edes kuuli mitään muuta. Se… toinen prinsessa, lunemarilainen jos hän oikein muisti, katsoi vaivaantuneena muualle, sanomatta mitään. Neiti Imperia ei sanonut mitään, vilkaisi vain Dakaraihin ja pudisti päätään siihen tyyliin, ettei voinut olla eri mieltä muiden kanssa. Vinemarilainen hävytön nainen pidätteli naurua nurkassa.

CAINE

Taistelun jälkeinen väsymys alkoi painaa Cainea, lisäksi muiden huilatessa hän itse oli kuluttanut vähiä voimiaan hoitamalla muita. Tietenkin se oli tärkeää ja hän oli iloinen voidessaan auttaa, mutta se väsytti. Eikä Caine siksi oikein jaksanut keskittyä kokoukseen, etenkin kun hänen mielipidettään tuskin kauheasti kysyttäisiin. Caenezhiin ei täältä kuitenkaan ihan noin vain lähdettäisi ja matkalla oli useampi kuningaskunta. Valinta osui Nierdalesiin ja Vinemariin, joista Caine henkilökohtaisesti toivoi Vinemaria, sinne pääsyä hän oli odottanut, mutta ei hän Nierdalesista juuri mitään edes tiennyt. (paitsi jos godofredo lähetteli niitä muotokuviaan kaikille nii sit se tietää sen verran XD) Ja Cainen henkilökohtaiset kiinnostuksenkohteet eivät liittyneet valintaan muutenkaan, valinnalla oli hiukan tärkeämpiäkin kriteereitä. Lopulta ilmeisesti päädyttiin Nierdalesiin, eikä kukaan sitä oikein vastustanut.

Caine oli jo nousemassa ja lähdössä etsimään nukkumapaikkaa, kun sitten alettiin puhua Daksusta, joka oli oikeasti Dakarai. Hänen ilmeensä synkkeni entisestään, hän ei todellakaan välittänyt keskustella mistään Daksuista. No ilmeisesti kävisi hyvin ja Daksu jätettäisiin matkasta. Sitähän Daksu itsekin halusi, sai apua joutumatta auttamaan muita. Sentään Daksun veli oli avuliaampi ja ymmärsi myös sen, että Daksun mukaan laittaminen olisi ollut vain haitaksi kaikille. Muutama ilmaisi ääneen mielipiteensä ja jopa tämä Nefera oli ilo mielin vaihtamassa Daksua parempaan matkaseuraan, eikä Caine voinut siitä syyttää. ”Millon me jatketaan matkaa?” Hän kysyi, koska toivottavasti, ei ainakaan tänä yönä. ”No varmaan aamulla aika varhain. Ei kai tässä paljon lisättävää muuten ole, koitan päättää parhaan reitin aamuun mennessä.” Dorian vastasi ja se sopi Cainelle hyvin.

HORTENCIA

Nierdales oli heidän seuraava määränpäänsä. Hortencia ei voinut sanoa olevansa tyytyväinen, vaikka itsekin oli lopulta kallistunut Nierdalesin suuntaan, juurikin niistä syistä jotka Oscar oli ääneen sanonut. Hortencia henkäisi hiljaa, kun keskustelu siirtyi jälleen kerran Dakaraihin. Hän kuunteli Varjon, Marcellan ja Neferan puheita, kääntäen katseensa vain kiusaantuneena pois, ettei joutuisi katsomaan Dakarain kurjaa tilaa. Parempi tämä olisi, heille kaikille. Kukaan heistä ei halunnut Dakaraita mukaan, ei näemmä edes tämän uusi omistaja, joka tuntui kauhistuvan ajatuksesta, ettei pääsisi mukaan jos halusi pitää Dakarain orjanaan. Hortencia ei halunnut katsoa prinssi Dakaraita sen paremmin, kuin puhua tästä, joten päätti vain välttää koko aihetta. Onneksi prinssi Caine, joka vaikutti ymmärrettävästi hyvin väsyneeltä, vaihtoi puheenaihetta. Hortencia vei katseensa tähän ja sitten Sir Dorianiin, joka ilmoitti heidän lähtevän aamulla. Se oli hänelle tarpeeksi pian, mitä nopeammin täältä päästäisiin pois, sen parempi.

TELEMAKHOS

Vaikka taistelu oli ollut rankka ja kokonainen kaupunki oli tuhoutunut sen aikana, Telemakhos oli yllättävän pirteällä ja tyytyväisellä tuulella. Dehrah oli pelastettu juuri kuten hän toivoi, eli tuhoamalla ja hävittämällä koko maa raunioiksi, mistä sorretut ihmiset ehkä vähitellen saisivat kasattua uuden paremman maan. Tai huonomman, mutta paljon edellistä surkeampaa oli vaikea saada aikaan. He pääsisivät heti huomenna lähtemään Dehrahista, eivät ehkä pääsisi pois, mutta askel olisi kevyempi, kun tiesi jokaisen vievän pois Dehrahista. Eivätkä nämä edes olleet päivän parhaat uutiset, vaan Orjaprinssi Daksu jätettäisiin todennäköisesti matkasta! Hän ei edes peitellyt tyytyväisyyttään, naurahduksen hän tukahdutti, kohteliaisuussyistä muita kohtaan, nyrkkiinsä, kun huomasi Amen hykertelevän naurusta vierellään. Häntä ei haittaisi oikeastaan oliko Daksu mukana vai ei, nykyisessä tilassaan tästä olisi varmaan edes hiukan viihdearvoa, vaikka mitään muuta hyötyä tuskin olisi. Mutta toki Daksu orjanakin varmaan tekisi typeryyksiä ja saisi muut vaaraan, se oli erittäin odotettavaa, joten toki hänen tänne jättämisensä olisi turvallisinta.

Kokous alkoi päättyä ja Telemakhos ymmärsi, että osa oli luonnollisesti uupunut tällaisesta hävittämisestä ja tuhoamisesta, mutta hänestä oli sääli olla juhlimatta Dehrahin tuhoa ja sitä kautta tapahtuvaa uutta nousua, kun he nyt saivat hetken hengähtää. Eihän ympäristö toki ollut kauhean mieltä ylentävää, aurinko lämmitti vettä, jossa ruumiit lojuivat, joten haju oli aika etova, vaikka he olivat leiriytyneet hyvän matkan päähän. ”Ymmärrän uupumuksenne, mutta jos voisitte ihan hetkeksi jäädä vielä, prinsessat Inar, Hortencia ja Marcella ja prinssi Caine (koska Godofredo varmaan nukkuu kun ei oo paikalla?).” Telemakhos pyysi. ”Ei tämä ole mitään tärkeää ja voitte mennä, jos koette kaipaavanne lepoa. Haluan vain sanoa, että meidän pitäisi ehkä tehdäkin jotain sen eteen, mistä neiti Galena puhui muutama päivä taaksepäin? Uuvuttava matkanteko ja jatkuva pelko ja sotiminen toki edistävät sitä, että tunnemme toistemme kyvyt, mutta jos meidän pitäisi muodostaa toimiva joukkue, eikö meidän olisi hyvä puhua muutenkin ja oppia tuntemaan toisemme muutenkin kuin vain, mitä elementtiä kukin hallitsee ja miten sitä strategisesti kannattaa käyttää?” Telemakhos ehdotti. ”Tämän voi jättää muuhunkin kertaa, jos nyt ei ole hyvä hetki, mutta aika pian meidän olisi aloitettava puhumaan toisillemme oikeasti.” Hän lisäsi. Caine istui takaisin paikalleen kuivuneen tukin päälle, eikä näyttänyt enää lainkaan niin väsyneeltä kuin hetki sitten.

INAR

Kokous oli edennyt huomattavasti edeltäjiään nopeammin ja vaivattomammin, ja Inar oli siitä kiitollinen. Asiaa auttoi varmasti se, ettei Dakarain kaltaisilla rakkikoirilla ollut enää puheoikeuksia. Inar henkäisi ja rusautti vähän selkäänsä. Lihakset olivat edelleen hellänä taistelun jäljiltä, mutta muuten hänen olonsa oli oikeastaan erittäin hyvä. Tehtyään Dakaraille selväksi asiansa hänen ei ollut tarvinnut tuhlata enää aikaansa kyseisen idiootin ajattelemiseen, ja Dehrahista poistuminen nyt kohotti varmaan kaikkien mielialaa. Inar elätteli myös sisällään toivetta siitä, että Nierdalesin jälkeen he suuntaisivat Urumiyaan… ja vaikkei se ollut varmaa, ajatus antoi hänelle voimaa. Hänen oli ikävä sisaruksiaan, kotimaataan ja sen järkeviä käytäntöjä. Hän oli huolissaan äidistään, sekä isästään, vaikka tiesi tätinsä kyllä huolehtivan perheestään ja maasta.

Inar oli itsekin jo seuraavaksi valmis antautumaan ansaittuun lepoon, mutta ilmeisesti sen aika ei ollut vielä. Nainen vei katseensa vinemarilaiseen, joka halusi jäädä puhumaan mukavia. Se tuntui hänestä kovin turhanpäiväiseltä sodan alla, mutta miehen antamat syyt saivat hänet kuitenkin pitämään suunsa kiinni. Kaiketi pöyhkeä pässi oli oikeassa. Inar henkäisi ja istuutui takaisin alas, hymähtäen vähän.
”No sen ei pitäisi enää olla vaikeaa, kun isoin ongelma on hoidettu pois alta”, nainen myöntyi. Ainoa asia, mikä häntä ja Telemakhosta oli yhdistänyt, oli viha dehrahilaista äpärää kohtaan. Nyt olisi siis varmaan korkea aika etsiä joitain oikeita yhdistäviä tekijöitä, muidenkin kuin Cainen kanssa. Myös lunemarilainen prinsessa istuutui lopulta takaisin alas, vaikkei näyttänytkään siltä, että olisi halunnut. Se ei tosin poikennut tavallisesta. Prinsessa Hortencia näytti aina muiden seurassa siltä, ettei todellakaan olisi halunnut olla paikalla.

”En usko, että paljon tämän parempaa hetkeä tulemme matkan aikana saamaan. Dehrahin taakka on ollut raskas, mutta vihdoin voimme jättää sen taaksemme”, prinsessa Hortencia sanoi kohteliaasti. Inar hymähti ja vei katseensa Caineen, ja sitä kautta prinsessa Marcellaan, ainoaan perilliseen, jonka tätä nykyä Cainen lisäksi laski ystäväkseen. Edelleen nainen koki olonsa kummalliseksi tytön läheisyydessä, mutta heidän puhuttuaan Inar oli huomannut sen helpottaneen hieman. Enää tytön siniset silmät eivät lukinneet häntä paikalleen, vaikka hän unohtuikin niihin joskus.

MARCELLA

Kokouksen päätyttyä Marcella vakuutteli Sir Chathalle, että oli kunnossa ja hän voisi mennä jo. Mies otti herttaisen vakavasti uuden työnsä, kuten ammattilaiseen toki kuuluikin, mutta eiväthän he tunteneet juuri lainkaan. Tosin eihän Marcella ollut herra Peikkoakaan… Siis Henkivartijaa tuntenut juurikaan. Eihän hän, häpeäkseen, edes muistanut miehen oikeaa nimeä. Imperia-tädin ja hänen leikissään mies oli ollut aina Peikko ja muuten hän puhutteli tätä henkivartijana. Mutta se nyt kuitenkin siitä. Heidän oli tarkoitus keskustella muiden perillisten kanssa jostain asiasta vielä, vaikkei Marcella oikein tiennyt, että mistä. Hän huomasi Hortencian vastahakoisuuden ja samoin Oscar tuntui vastahakoiselta jättämään Hortenciaa tähän seuraan… Inar vaikutti myös hiukan siltä, ettei ollut mitään rupattelijatyyppiä.

Marcella nousi ja siirtyi Hortencian ja Inarin väliin istumaan ja tarttui kumpaakin ystäväänsä hymyillen kädestä, niin ehkä heidän olisi helpompi olla, kun hän olisi ystäviensä tukena tässä heille ehkä hiukan vieraassa keskustelutilanteessa. Oli se toki Marcellallekin vierasta, ei hän tiennyt mistä arvon prinssien kanssa keskusteltiin, lisäksi hän oli ollut niin kauan poissa sivistyksen parista, ettei tiennyt uusimpia juoruja tai voinut puhua uusimmasta muodista tai tämän hetken suosituimmista näytelmistä. Niin hän päätti vain istua hiljaa hymyillen ja odottaa, että herrat alkaisivat puhua jostain… miesten asioista ja he voisivat hetken sivusta seurattuaan keskustella vaimeasti oikeista asioista, kuten mekoista ja kunkin lempi jälkiruuista. Hän ei edes tiennyt, millaisia jälkiruokia Urumiyassa tarjoiltiin!

CAINE

Ei Caine ehkä ihan näin pian ollut aikeissa mennä maaten, mutta piti sitäkin järjestellä ensin. Mutta kokouksen jatkuminen ei häntä lopulta haitannut, etenkin kun tilaisuus vaikutti huomattavasti mukavammalta kuin sota- ja matkasuunnittelut. He istuivat hetken hiljaa, neidit istuivat aika vierekkäin keskenään, kun Marcella oli siirtynyt pitämään kumpaakin prinsessaa kädestä. He olivat ilmeisesti hoitaneet keskinäistä ystävystymistä huomattavasti paremmin. Cainekin oli tuhlannut aikaansa vain johonkin kurjaan Daksuun.

Caine tajusi hetken päästä, että he istuivat edelleen hiljaa ja vilkaisi toiselle puolelleen Telemakhokseen. Hän oli hiukan odottanut, että hänellä oli jotain, mistä halusi puhua, mutta hiukan vaikealta hänkin alkoi näyttää. ”Miten ois jos puhutaan vaikka, et millasta siel Nierdalesis on?” Caine ehdotti ja tajusi sitten, että heitähän puuttui muitakin kuin vain Daksu, jota ei kutsuttu enää yhteiseen pöytään muiden kanssa. ”Ei ku… mihin Goffero on hukkunu? Mää aattelin et se ois voinu kertoo, millasesta maasta on kyse. Dehrah oli aika pettymys, parempi etten kotona kerro asiasta muille, ne on ilosempii luullessaan, ettei sitä oo ees olemassa. No mut tiiätteks te jotain Nierdalesista? Kai se on ees parempi paikka mitä Dehrah? Mun etelänlomani alkaa olla vaarassa muuttua tosi ankeeksi, jos kaikkialla on vaan kuivaa heinää ja hiekkaa ja liikaa aurinkoo, muuria muurin perään, huonosti hoheltuja ihmisii ja ties mitä Daksuja? Sanokaa nyt et ees Nierdales on parempi lomakohde.” Caine alkoi sitten hiljaisuuteen ahdistuneena pälättää niin, että hyvä jos kukaan muu sai edes suunvuoroa.

INAR

Inar kohotti katseensa hieman odottavasti kahteen prinssiin, kerta Telemakhoksella nyt sitten oli jotain asiaa. Ilmeisesti hän oli odottanut liikaa, tyypillistä. Inar ei kuitenkaan ehtinyt mainitsemaan asiasta, sillä joutui siirtämään katseensa Marcellaan, joka istuutui hänen ja prinsessa Hortencian väliin. Inar teki hieman tilaa, mutta jähmettyi paikalleen, kun prinsessan siro käsi tarttui hänen omaansa. Hetkessä Inar unohti Telemakhoksen, Cainen, oikeastaan ihan kaiken muun ja hän vain tuijotti hermostuneena alas käteensä, josta Marcellan oma piti kiinni. Lämpö, joka oli aurinkoakin voimakkaampi, läikähti naisen rinnassa ja hän tunsi pistelyn poskillaan, siirtäen nolostuneena katseensa pian jalkoihinsa. Inar ei enää ajatellut koko Dehrahia tai mitään kurjaa Dakaraita, eikä kyllä oikein mitään muutakaan, ja häneltä meni kokonaan ohi se kiusallinen hiljaisuus, joka heidän välillään vallitsi. Prinsessan sydän jyskytti hermostuneena hänen rinnassaan, kun hän vihdoin yritti ryhdistäytyä ja puristaa lempeästi Marcellan kättä vastaukseksi tämän ystävälliseen tekoon.

Inarilta meni hieman ohi, kun Caine yritti keksiä heille puheenaihetta, havahtuessaan vasta puolivälissä toisen ahdistuneen kuuloista pälpätystä. Nainen räpäytti silmiään ja katseli hetken kahta miestä, yrittäen saada kiinni mitä Caine selitti. Nierdalesista, mutta kun Inar vilkaisi ympärilleen, hänkin ymmärsi että se nierdalesilainen kumma prinssi puuttui. Toisaalta, Inar ei tiennyt olisiko toisen läsnäolo auttanut asiaa, prinssi puhui niin kummallisesti eikä tällä ikinä ollut oikeaa asiaa.
”Paha sanoa, en ole käynyt Nierdalesissa sitten sen jälkeen, kun olin ihan vastasyntynyt ja siitä minä nyt en muista mitään”, Inar töksäytti Cainen puheiden perään yhä vähän hämillään. Hän ei tiennyt Nierdalesista paljoakaan, vaikka Nierdales olikin yksi harvoista maista, joihin Urumiya jotain yhteyttä piti. Inarin vanhemmat olivat joutuneet suorittamaan syntymäriitin Nierdalesissa, kotona vesi oli ollut liian kylmää, samoin Lunemarissa siihen vuodenaikaan.
”Mutta olen aika varma, ettei Dehrahia ankeampaa paikkaa olekaan. Ei tästä voi päästä, kuin vain ylöspäin”, nainen totesi pian.

HORTENCIA

Hortencia ei todellakaan tuntenut oloaan luonnolliseksi joutuessaan jäämään puhumaan muiden perillisten kanssa. Hänen onnekseen kaksi pahinta tapausta eivät olleet mukana, mutta ei hän ajatuksesta silti nauttinut. Prinsessa Marcella oli ainoa syy, miksi hän kykeni istumaan suorassa, ja Hortencia hymyili kiitollisesti ystävälleen ottaessaan tämän kädestä kiinni. Kului pitkä tovi, ennen kuin prinssi Caine vihdoin yritti keksiä jotain puheenaihetta. Hortencia oli kiitollinen, ettei prinssi Godofrédo ollut läsnä, muuten tästä keskustelusta ei olisi tullut yhtään mitään. Nainen kuunteli hieman vaivaantuneena prinssin pälpätystä, vaikka ymmärsi kyllä miksi Caine halusi tietää Nierdalesista enemmän. Dehrah oli ollut heille kaikille raskas, mutta Cainelle varmasti eniten.

Prinsessa Inarin sanojen jälkeen Hortencia katsahti ympärilleen hieman vaivaantuneena, ennen kuin avasi suunsa.
”En ole itse koskaan käynyt, Lunemar ei asioi Nierdalesin kanssa, kuin välttämättömän pakon edessä. Mutta käsitykseni mukaan Nierdales ei kuitenkaan ole yhtä surkealla tolalla, kuin Dehrah. En silti odottaisi liikoja”, nainen lohdutti niin kohteliaasti, kuin saattoi. Hänestä kuitenkin näki erittäin selkeästi, ettei hän todellakaan odottanut Nierdalesiin pääsyä. Jos oltiin rehellisiä, Nierdales huolestutti prinsessaa itseään paljon enemmän, kuin edes Dehrah, saati Vinemar, Urumiya tai Caenezh. Hän olisi välttänyt kyseistä maata viimeiseen saakka, jos olisi voinut, mutta ikävä kyllä se ei ollut mahdollista.

MARCELLA

Jännittyneisyys helpotti hiukan ainakin Hortencian ja Inarin osalta, mutta valitettavasti prinssi Cainen puheenaihe ei olisi voinut olla huonompi Hortenciaa ajatellen. Hän ymmärsi kyllä, miksei Hortencia välittänyt puhua Nierdalesista, eihän Marcellankaan pitäisi, olivathan he kammottavia vääräuskoisia, joka nyt oli sentään paljon vakavampaa kuin edes pakanuus tai se, että pukeutui epämuodikkaasti. Uskoa nyt tietoisesti väärän Herraan ja vielä aivan väärin! Pakanat sentään tekivät niin, koska eivät raukat paremmastakaan tienneet. Inarin kommentti kummastutti Marcellaa hiukan, miksi ihmeessä kukaan raahaisi pienen lapsen niin kummalliseen maahan? Hortenciakaan ei juuri antanut keskustelulle arvoa, teki kyllä selväksi, ettei aihe ollut mieleinen. ”Ma myös, kuten armas Hortencia, en ole ollut tekemisissä nierdalesilaisten kanssa. Mutta se on kuulemani mukaan varsin kummallinen maa, ja se mitä olen nähnyt kyllä puoltaa asiaa…” Marcella kertoi ystävällisesti. Prinssi oli varsin kummallinen tapaus, joskin hänen henkivartijansa oli vain kummallisen epäkummallinen nierdalesilaiseksi.

”Mitä kummallista siel sit oikeen on?” Caenezhilainen kysyi selvästi aidosti ihan kiinnostuneena. ”Voi, olen kuullut, että siellä järjestetään omituisia juhlapitoja, joissa tapahtuu kaiken maailman omituisuuksia. Ma tunnen ihmisiä, jotka ovat käyneet niissä ja kertovat todella uskomattomia tarinoita niistä!” Marcella kertoi jo melkein innoissaan ja onneksi hän piti ystäviään kädestä, niin ei alkanut epähuomiossa elehtimään käsillään. Opettaja huomautti siitä aina, että hieno neiti ei huitonut käsillään puhuessaan. ”Ne kestävät päiviä, joskus viikkojakin, siellä tapahtuu joka päivä omituisuuksia! Ihmiset pukeutuvat omituisiin naamiaisasuihin, jotka eivät ole lainkaan hyvän maun mukaisia. Sinne tulee ihmisiä myös Gildomeran ulkopuolelta ja siellä on taikaesityksiä, katusoittajia, esiintyjiä, joilla on mitä erikoisempia taitoja, eksoottisia eläimiä kaukaisista maista! Ne ovat todella kummallisia, rahvaanomaisia kansanjuhlia, jotka ovat todella epäsopivia, mutta samalla kauhean kiehtovia! Ma yritin kerran ystävättäreni kanssa salaa mennä käymään niissä pidoissa, mut valitettavasti ystävättäreni vanhemmat saivat tietää asiasta. Ehkä parempi niin, mutta niistä kerrotaan niin uskomattoman ihmeellisiä juttuja, kauheitakin myös, mutta enimmäkseen ihmeellisiä ja uskomattomia, että niiden näkeminen olisi varmasti kokemus.” Marcella selitti innoissaan, vaikka yritti muistaa Hortencian läsnäolon ja tehdä selväksi, että sellaiset hävyttömät kemut olivat kyllä erittäin paheksuttavia eivätkä sivistyneet ihmiset moiseen rahvaanomaisuuteen osallistuisi.

HORTENCIA

Hortencia yritti kovin olla ilmaisematta epäkohteliaasti kaikkia niitä ajatuksia, joita Nierdales hänen mieleensä nostatti. Hortencia tiesi kyllä, että hänen rukoustensa tuli saavuttaa myös vääräuskoiset. Ei ollut hänen asemansa tuomita, se oli yksin Kaikkivaltiaan osa. Hänen osansa oli rakastaa myös niitä, joita hän ei saattanut ymmärtää, ohjata heitä sanoin ja teoin Luojan Ikuisuuteen ja Rakkauteen. Se vain oli kovin vaikeaa. Hortencia ei ollut koskaan todella kohdannut vääräuskoista nierdalesilaista, ja ikävä kyllä prinssi ei antanut maastaan saati kansastaan kovin lohduttavaa kuvaa. Hortencia veti syvään ja rauhallisesti henkeä, rauhoitellen itseään ja ajatuksiaan.

Prinsessa Marcella alkoi kertoa prinssi Cainelle sitten kaikista Nierdalesin kummallisuuksista, joiden Hortencia ymmärsi kyllä kiinnostavan tyttöä. Marcella oli vielä nuori, ja gerosilaisena tyttö ei ollut saanut aivan yhtä hyveellistä kasvatusta, vaikka ehdottoman sivistynyt ja hyväntahtoinen olikin. Hortencia kykeni antamaan tytölle anteeksi sen innostuksen, joka pakeni tämän sanojen välistä, vaikka hänen ystävänsä yrittikin kovin tähdittää puheissaan sen, miten epäsopivia nämä kiinnostavat juhlat olivat. Hortencia hymyili hieman lempeämmin tytön yrityksille, arvostaen niitä todella. Hän siveli hellästi tytön kättä omassaan, palauttaen katseensa muihin.
”No sanoisin, että on tuo parempi, kuin mitä tähän mennessä olen Dehrahista oppinut”, Inar totesi hämillään prinsessa Marcellan innostuneen selityksen jälkeen. Hortencia oli hieman hämmentynyt siitä, että Marcella piti myös prinsessa Inaria kädestä, huomaten asian vasta nyt kun katsoi paremmin kahta prinsessaa vierellään.

”Nierdalesin tavat ja kulttuuri poikkeavat hyvin paljon siitä, mihin olen itse tottunut. Olen myös kuullut näistä erikoisista juhlallisuuksista, ja ne ovat ehdottomasti kiinnostavin asia, mitä olen kyseisestä maasta kuullut historian lisäksi”, Hortencia yritti parhaansa mukaan. Ei hän tahtonut sammuttaa tuota intoa ystävänsä äänessä, vaikkei itse ehkä kokenutkaan vastaavanlaista. Nierdales oli, omalla tavallaan, kiehtova maa. Politiikan kannalta. Hortencia oli aina nauttinut uuden oppimisesta, sekä historiasta, vaikkei hyväksynytkään Nierdalesin vääriä oppeja. Hän tahtoi kuitenkin yrittää parhaansa, jos ei itsensä, niin edes Marcellan vuoksi. Oscar olisi halunnut sitä, kuten olisi halunnut hänen isänsäkin. Isä oli aina ollut niin hyvä ihmisten kanssa… Hortencia ei uskonut perineensä tätä taitoa.

CAINE

hetken Caine ehti jo harmitella aika hankalan oloista yleisöään, kun prinsessa Marcella alkoi yhtäkkiä selittää juhlista, mitä oli kuullut järjestettävän Nierdalesissa. Ja ne todella kuulostivat upeilta! Caine kuunteli tarkkaan kaikesta, mitä Marcella kertoi, hiukan yllättyen tämän kerrottua yrittäneensä karata niihin juhliin ystävänsä kanssa. Hän ei ollut kuvitellut prinsessa Marcellaa sellaiseksi, joka karkaili juhlimaan. No hän oli selvästi ollut väärässä hänen ja gerosilaisten suhteen muutenkin. Caine oli Inarinkin kanssa samaa mieltä siitä, että tällä puheella Nierdales kuulosti ehdottomasti mukavammalta paikalta, ja etenkin kiinnostavammalta, kuin Dehrah. Hortenciakin, joka oli alkuun ilmaissut mielipiteensä siihen sävyyn, että Nierdales oli vain juuri ja juuri siedettävämpi paikka kuin Dehrah, myönsi, että olihan hänkin näistä juhlista kuullut ja ilmeisesti se ainakin oli jopa hänen mielestään ihan kiinnostavaa. ”Kuulostaa mahtavalta! Millon ne juhlat on?” Caine kysyi toiveikkaana. ”Ma en ole varma onko niillä jotain tiettyä ajankohtaa, käsittääkseni siellä on useita kummallisia juhlia ja kun ne kestävät kauhean kauan.” Marcella vastasi epäröiden.

”Niiden kai pitäisi olla paraikaa, tai ainakin lähiaikoina. Ellei niitä ole sodan takia peruttu. Vinemarista merkittävä osa kauppiaita osallistuu aina Nierdalesin karnevaaleihin, se olisi harmillinen takaisku, jos ne peruttaisiin. Mutta käsittääkseni karnevaali, joka vetää kauppiaita eri puolilta Gildomeraa ja merten takaa, on myös Nierdalesille aika tärkeä. Joten hyvin mahdollista, ettei niitä ainakaan kokonaan ole peruttu.” Telemakhos osallistui puheeseen. ”Toivottavast niit ei oo peruttu! Haluisin kovin nähä millaset ne on, kuulostaa upeammilta ku juhlat kotona. Toki ei me sinne olla juhlimaan menossa, mut ois se kiva nähä, kerta siellä ollaan.” Caine intoili ja ja kääntyi paremmin Telemakhokseen. ”Ooks sää ollu viissä juhlis tai Nierdalesissa?” Caine kysyi. ”En, Vinemarissa riittää juhlia omastakin takaa ja niin pitkään matkaan ei ole oikein ollut aikaa. Lisäksi Vinemarin ja Nierdalesin välissä oli orjavaltion kokoinen este, mikä hankaloitti matkustamista.” Telemakhos vastasi. ”Ai nii joo…” Caine myönsi, että olisi se varmaan ollut hankalaa, olisi pitänyt kiertää Lunemarin kautta… Sitten hän tajusi. ”Mut siinhän on merta ympärillä vaikka kuinka, kai laivalla nyt matkustaa ilman, et Dehrahista on mitään ongelmaa?” Hän ihmetteli. ”Toki, mutta silloinkin pitäisi kiertää riittävän kaukaa Dehrahin rannikosta ja huolto olisi vaikeaa, ilman välisatamia. Toki meillä on Dehrahissakin satamia kauppiaita varten, eihän Dehrahilla ole yhteistyökumppaneita, joten pakko heidän on ollut sallia kauppalaivat, toki kiskovat siitä ihan riistohintaa…” Telemakhos aloitti ja Caine hoksasi heti mistä puhuttiin. ”Niin mie tiiän! Siks merirosvoilla on salasatamia et ei tarvis maksaa dehrahilaisille satamamaksuja!” Caine selitti innoissaan ja Telemakhos yskäisi kiusaantuneena.

INAR

Oli Inar kuullut joskus myös Nierdalesin kummista juhlista, vaikkei ollut koskaan käynytkään. Urumiyassa moista pidettiin yleisesti aika turhanpäiväisenä, eikä Inar tiennyt välittikö itse niin ihmeellisistä juhlista. Hän ei pukeutunut kotonakaan niin aatelisesti, kuin olisi odotettu, ja naamiaisasut kuulostivat aika prameilta, mikäli Marcellaa oli uskominen. Cainea juhlat ainakin kiinnostivat, mutta olisi ollut ihme, jos poikaa nyt ei olisi jokin asia kiinnostanut. Cainen ongelma oli vain se, että toista kiinnosti ihan liian moni asia kerralla, eikä toinen ikinä pysynyt asiassa. Niin kävi nytkin, kun Caine alkoi intoilla Telemakhokselle merestä ja laivoista ja merirosvoista. Inar hymähti vähän itsekseen, pudistaen päätään samalla kun loi melkein pahoittelevan katseen Telemakhokseen.
”No, toivottavasti ehdimme nähdä ne, niin sinäkin pääset vihdoin kokemaan ne juhlat. Mistä tietää, ehkä ehdimme osallistuakin, näkisin itsekin mielelläni mistä on kyse. Urumiyassa juhlat ovat selkeästi aivan erilaisia”, Inar totesi ystävällisesti Marcellalle, vaikka toisen läheisyys hermostutti häntä edelleen. Prinsessa Hortencia ei todellakaan vaikuttanut olevan yhtä innostunut aiheesta, vaikka yrittikin kovin liittyä keskusteluun siitä huolimatta, että selkeästi inhosi Nierdalesia. Inaria se ei yllättänyt, lunemarilaiset eivät hänen käsittääkseen pitäneet oikein kenestäkään tai mistään, mikä ei ollut lunemarilaista.

MARCELLA

Kiitollisena Marcella kääntyi katsomaan Inaria, kun tämä palautti keskustelun merirosvoista takaisin juhliin. Se oli huomattavasti kiinnostavampi aihe, eikä niin arkaluontoinen. Ei Marcella ainakaan olisi osannut keskustella merirosvouksesta tai muuten rikollisuudesta, kyllähän sitä joskus Gerosissakin tapahtui, mutta hyvin harvoin. Juhlat olivat kuitenkin kaikin puolin kiinnostavampi ja miellyttävämpi keskustelunaihe, ja nyt kun Inar otti asian puheeksi, kyllä Marcellaa kiinnosti tietää, millaisia juhlia muualla sitten oli. ”Ma todella toivon niin! Kaiken tän’ kauheuden jälkeen, ansaitsisimme hetken aikaa nauttia juhlista.” Marcella vastasi. Tietenkin heillä oli vakavaa tekemistä ja sota oli kamalaa, mutta kukaan ei voinut jaksaa sotaa ja kuolemaa ellei saisi välillä unohtaa sitä kamaluutta ja muistaa, miksi oli tärkeää palauttaa asiat normaalille tolalle. Jotta juhlat ja ilo olisivat arkea, eikä vain satunnainen valonvälähdys synkkyyden keskellä. ”Millaisia juhlia teillä sit’ on Urumiyassa?” Marcella kysyi sitten, sillä vaikka he eivät voineet juuri nyt päästä oikein juhlatunnelmaan, oli juhlista puhuminenkin parempi kuin vain synkistellä. Ja tämä oli hyvä tapa tutustua toisiin, juhlat eivät olleet liian poliittisia tai arkoja aiheita, mistä tulisi kauheasti erimielisyyksiä ja riitaa.

DAKARAI

Dakarai oli istunut hiljaa vain maassa koko kokouksen ajan ja ollut vain kuuntelijan roolissa. Tilanne vaikutti siltä, että Dakarain osa matkasta olisi ohi ja hän jäisi Dehrahiin. Tarkoittaisiko se sitä, että orjuus olisi ohi vai jatkuisiko se jonkun toisen sanelemana, siitä ei ollut varmuutta. Dakarai ei myöskään ollut varma, mitä hänellä ylipäätään olisi enää Dehrahissa. No Darius toki, se olisi iso plussa, tietenkin. Mutta muuta? Hän ei ollut varma. Mutta Dakarai oli tullut tänne asti ja oli rehellisesti sanottuna aina halunnut nähdä maailmaa ja millaisia muut maat oikeasti olisivat. Olivatko ne niin mitäänsanomattomia, mitä opetettiin ja niin keskinkertaisia, ettei Dehrah maana muka tarvinnut muita maita tai muiden apua? No avun kohdalla se oli ainakin suuri valhe, koska Dehrah olisi hukkunut myrkkykiroukseen täydellisesti, jos muut eivät olisi auttaneet. Ja niin… miten hän olikaan kiittänyt siitä? No pönkittänyt omaa ”mahtavuuttaan” ja sortanut muita sen minkä kerkesi. Ei järin kaunista käytöstä. Jos hän jäisi tänne, ei hän voisi asialle enää mitään tehdäkään. Mutta jos hän olisi edes mukana, olisi hänellä mahdollisuus edes… orjana… yrittää olla hyödyksi.

Seuraavaksi päämääräksi oli valiutunut Nierdales, mutta sen jälkeen kokous oli ohi, joskin muiden maiden perilliset kokoontuivat keskustelemaan vielä keskenään. Dakarai ei tiennyt, mitä tuleman pitäisi, jos hän lähtisi mukaan. Voisi se virhekin olla, mutta hän halusi edes yrittää olla parempi ja olla tosissaan hyödyksi. Mutta Nefera oli kuitenkin se henkilö, joka voisi puhua hänen puolestaan. Hänen sanoillaan ei merkitystä olisi, muuten kuin ehkä anteeksipyynnön suhteen, jos se muuttaisi Neferan mielipiteen. Se vain pitäisi tehdä oikein ja olla kuin paikkansa tietävä orja, eikö?

Nefera ei kaukana ollut(?), koska ei Dakarai ainakaan tämän lähistöltä mihinkään ollut karannut, joten Dakarai kääntyi Neferan puoleen käyden kontalleen maahan ja painoi päänsä niin, että otsa melkein kosketti maata. ”Herrani, olkaa niin armollinen ja antakaa minulle anteeksi osaamattomuuteni mitättömänä idioottina. Te olette Herrani, täten olette lakini ja täten toimin, miten tahdotte, lupaan yrittää parhaani. Olkaa niin armollinen ja antakaa minulle mahdollisuus tulla mukaanne. Olen syvästi pahoillani, että toimin Teitä vastaan. Anteeksi”, Dakarai aneli ja yritti tehdä sen mahdollisimman oikeaoppisesti ja miten olisi odottanut vastaavassa tilanteessa orjan alentuvan itsensä edessä… silloin aikoinaan.

INAR

Marcellan sanoissa oli järkeä, vaikka Inar ei osannutkaan ajatella juhlimista kovin tärkeänä sodan keskellä. Itselleen, siis, kansalaisille kyllä. He olivat sodan uhreja enemmän, kuin he ja heidän perheensä, eikä Inar kokenut minkään olevan yhtä tärkeää, kuin kansan hyvinvointi. Marcella näytti myös olevan tyytyväinen aiheen palattua juhliin, ja seuraavaksi tyttö esittikin hänelle kysymyksen, jollaiseen Inar ei sotamatkalle lähtiessään ollut osannut varautua.
”Kuvailusi perusteella eivät ainakaan sen veroisia, kuin Nierdalesissa”, Inar myönsi, miettien hieman, ennen kuin jatkoi: ”Meillä päin ei oikein järjestetä mitään isoja juhlia, joihin saavuttaisiin. Jos juhlistamme jotain, se tapahtuu vain yhteisön tai perheen kesken.” Inar mietti hetken, naurahtaen sitten vähän kiusaantuneena.

”Joskus linnassa järjestetään isompia juhlia, joihin kyläyhteisö pääsee osallistumaan, mutta eivät ne poikkea tavallisesta kauheasti. Syömme yhdessä, kerromme tai esitämme tarinoita ja laulamme ja soitamme. Iga… siis pikkusiskoni, hän aina haastaa minut kurkkulaulu- tai tanssikilpailuihin, oli kyseessä sitten perheen keskeinen tai isompi juhla”, nainen kertoi. Hän ei ollut kovin hyvä esiintyjä ja nolostui helposti, mutta nyt hän huomasi jopa kaipaavansa Igan ja hänen välisiä kurkkulaulukisoja. Hän yleensä voitti, koska Iga nauroi niin herkästi ja hän itse keskittyi niin paljon, että unohti kiinnittää huomiota Igan lauluun.
”Perinnejuhlat ja omat, yksityiset hetket ovat pitkälti samanlaisia, perinnejuhliin liittyy vain enemmän rituaaleja. Lähinnä ne sisältävät työntekoa, eivätkä oikeaa juhlimista, jos totta puhutaan”, Inar hymähti, palauttaen katseensa sitten Marcellaan ja Hortenciaan. Lunemarilainen prinsessa kuunteli tarkasti, vaikka selkeästi yritti peittää kiinnostuksensa.

”Entä teillä päin? Olen aina elänyt käsityksessä, että Lunemar ja Geros ovat samanlaisia, mutta… se on ehkä ollut hieman erheellinen käsitys”, Inar sanoi, hiljeten lauseen loppupuolella katsoessaan Hortenciaa ja Marcellaa. Kaksikossa ei ollut, kiharrettujen hiusten ja lievästi toisiaan muistuttavan pukeutumistyylin lisäksi, kovinkaan paljon mitään samanlaista. Prinsessa Marcella oli pirteä ja kiinnostunut ja innostunut, ja selkeästi piti juhlista ja niistä puhumisesta, siinä missä prinsessa Hortencia oli juuri niin kankea ja vakava, kuin Inar oli lunemarilaisilta aina odottanutkin. Gerosista hän ei tiennyt mitään, Lunemarista vain hyvin vähän.

NEFERA

Nefera ei ollut täysin tyytyväinen kokouksen päätyttyä, lähinnä siihen, ettei tiennyt mitä ajatella. Hän kuitenkin hyväksyi vain kaiken, mitä sanottiin, hän tiedosti kyllä saavansa olla kiitollinen, kun pääsi edes mukaan. Silti tunne oli suloisenkatkera. Nefera ei osannut sanoa, ikävöisikö Dehrahia. Tuskin, ei enempää, kuin ikävöi nyt. Hän ikävöi vielä tässä maassa ollessaan sitä, mikä oli ollut. Dehrahia, jonka hän oli tuntenut ennen sotaa. Ehkä sekin johtui enemmän siitä, että hän ikävöi perhettään. Neferan oli vaikea katsoa sitä vedellä täyttynyttä monttua, joka oli ollut ennen hänen kotikaupunkinsa. Hän mietti vanhempiaan ja palvelusväkeään, orjiaan, kaikkia ystäviään ja sukulaisiaan jotka lepäsivät nyt vetisessä haudassaan. Hänen vanhempansa olisivat ansainneet oikean hautauksen. Samoin palvelijat, ja orjat.

Nefera ei kestänyt ajatella orjiaan, Satetia ja Negeviä, Hanofretia, Ahhotepia, Tjanefia ja Khafraa jotka olivat odottaneet lasta, Iseretiä … Iseret oli ollut niin nuori, vain muutaman vuoden häntä vanhempi. Nefera ikävöi palvelijoitaan, erityisesti Parenneferia, joka oli ollut hänelle ystävä, kuin isoveli, ja miten hän ikävöi Senebhenafia ja Merytreä, jotka olivat huolehtineet hänestä aina. Isä ja äiti olivat pitäneet huolen, ettei hänen ollut koskaan tarvinnut olla yksin, ja… mikä oli ollut kiitos heille kaikille? Kylmä, katkera kuolema. Neferan oli vaikea tuntea kiitollisuutta, jopa nyt, kun hän oli löytänyt itselleen valon keskelle tätä epätoivoa. Prinsessa Marcellan vuoksi hän saattoi yrittää elää, mutta oppisiko hän koskaan todella olemaan kiitollinen siitä elämästä, joka hänelle oli annettu?

Nefera havahtui näistä kaikista ajatuksista vasta, kun huomasi liikettä silmäkulmassaan. Nuorempi kääntyi katsomaan Dakaraita, jonka olemassaolon hän oli jo ehtinyt unohtaa – Dakarain kiduttaminen oli kyllä lievittänyt sitä raivoa, joka hänen sisällään oli kiehunut siitä asti, kun tuo maanpetturi oli kehdannut avata suunsa hänen edessään ensimmäisen kerran. Nyt hän kuitenkin inhosi katsoa toista. Raivo oli tipotiessään, ja hän näki vain kaiken sen, mitä tässä maassa inhosi ja vierasti. Liian pitkään hän oli itse ollut yhtä itsekäs ja hyödytön, kuin Dakaraikin. Liian myöhään hän oli sen ymmärtänyt, ja hän oli nyt yksin, aivan kuten Dakaraikin. Ja se inhotti häntä kaikista eniten; hän ei sietänyt sitä, miten samanlaisia he olivat. Ilmeettömänä Nefera katseli toista edessään, vihaten itseään ja omaa kyvyttömyyttään olla parempi, kuin henkilö, jota hän niin syvästi vihasi. Nefera henkäisi raskaasti Dakarain anellessa häneltä anteeksi. Olivatko kaikki orjat todella joutuneet toimimaan tällä tavalla? Nefera ei tiennyt, hän ei ollut koskaan aidosti kokenut vastaavaa. Heidän orjansa, asemastaan huolimatta, olivat aina olleet hänen perheensä jäseniä. Koskaan he eivät olleet kohdelleet heitä kaltoin, he olivat antaneet heille kaiken minkä saattoivat. Kaiken, paitsi vapauden.

”Nouse ylös”, Nefera sanoi hiljaa ja käheästi. Hän ei sanonut sitä, mutta hän ei kestänyt katsoa, kun toinen mateli hänen edessään. Olkoot orja, ja vieläpä kiittämätön ja huono sellainen. Dakarai oli itse osansa valinnut, mutta Neferankin olisi valittava, millainen omistaja hän aikoi olla. Nuorukainen henkäisi ääni väristen, katsoen alas toiseen ahdistuneena.
”En käsitä sinua… etkö oikeasti ymmärrä, miksi minä vihaan sinua niin paljon, että kohtelen sinua näin?”, Nefera kysyi, yrittäen pysyä rauhallisena, vaikka se olikin lähes mahdotonta. Häntä itketti. Nefera tyrskähti hieman, sulkien silmänsä hetkeksi, keräten itseään ennen kuin avasi jälleen suunsa.
”Sinun… pitää käyttäytyä, jos tulet mukaan, onko selvä? Jos teet jotain… minä en aseta itseäni ja poispääsyäni vaaraan sinun takiasi, ymmärrätkö? Olen menettänyt kaiken sinun takiasi… olen menettänyt kaiken tämän typerän sodan takia, enkä a-aio menettää ainoaa p-poispääsyäni puolustaakseni si-… sinua…”. Neferan lause alkoi hajota loppupuolella, ja hänen oli vaikea pidellä itseään kasassa. Useampi kyynel valui alas hänen poskiaan, kun hän seisoi Dakarain edessä ja yritti kaikella voimallaan katsoa toista silmiin. Se vaati häneltä niin paljon. Dakarain katsominen sattui häneen niin paljon, se repi häntä sisältäpäin ja Dakarai oli niin itsekäs, ettei käsittänyt miten paljon häneen sattui olla edes toisen lähellä.

MARCELLA

Marcella kuunteli kohteliaasti, olihan hän itse Urumiyan juhlaperinteistä kysynyt, kun Inar kertoi millaisia juhlat Urumiyassa yleensä olivat. Marcella ei oikein osannut kuvitella, millaiselta Inarin kuvailemat juhlat näyttäisivät, sillä ne kuulostivat pääpiirteiltään hyvin perinteisiltä, no juhlilta. Linnalla pidettiin joskus isompia kansanjuhlia, mikä tuntui Marcellasta omituiselta, että kutsuttiin kansaa palatsiin juhlimaan hovin kanssa yhdessä. Se tuntui kovin omituiselta. Mutta muuten Urumiyassakin juhlissa syötiin, esiinnyttiin, soitettiin musiikkia. Lisäksi Marcella yllättyi, että Inar kilpaili niissä siskonsa kanssa kurkkulaulussa, tiedä mitä se sitten oli, mutta kuulosti kovin rahvaanomaiselta, tai tanssissa. Hän ei missään nimessä voisi osallistua moisiin kisailuihin, se olisi ollut kovin sopimatonta. Lisäksi Marcellan oli erittäin vaikea kuvitella Inaria laulamassa tai tanssimassa… (tässä kohtaa se tietenkin kuvittelee Inarin tanssimassa siten, kuin gerosissa).

Marcella havahtui mietteistään, kun Inar kysyi puolestaan häneltä, ja ilmeisesti myös Hortencialta, olettaen, että heidän maittensa juhlaperinteet muistuttivat toisiaan. ”Urumiyalaiset juhlat kuulostavat… kovin erikoisilta!” Marcella yritti keksiä jotakin kohteliasta sanomista. ”Kai juhlat kaikkialla muistuttavat pääpiirteiltään toisia, mut’ uskon, että vaikka kertomasi kuulostaa hyvin tutulta ja kotoiselta, jos näkisin sen itse, kaikki olisi kovin erilaista, kuin Gerosissa.” Marcella vastasi, sillä kai syöminen ja musiikki kuuluivat juhlaan kuin juhlaan kaikkialla? Hän käänsi hiukan päätään Hortencian puoleen, ennen kuin kääntyi taas katsomaan Inaria ja jatkoi. ”Ma luulen, ja se vähä mit’ olen itse nähnyt, Gerosin ja Lunemarin juhlat ovat pohjimmiltaan hyvin samankaltaisia, etenkin uskonnolliset juhlat ovat joitain eroavaisuuksia lukuun ottamatta hyvin samanlaisia tunnelmaltaan. Muuten luulen ma, et’ tunnelma on se, mik’ erottaa Gerosin ja Lunemarin juhlallisuudet toisistaan eniten. Hortencia osaa varmasti kertoa Lunemarista enemmän, mut’ Gerosissa on hyvin iso ero uskonnollisten ja maallisten juhlien välillä, uskonnolliset tilaisuudet tulee hoitaa vakavasti ja arvokkaasti, mutta virallisten osuuksien jälkeen tunnelma on yleensä kevyt ja iloinen. Ma en tiedä paljon kansanjuhlista, meillä kansan ja hovin juhlallisuudet eroavat toisistaan hyvin paljon. On suuri kunnia ja etuoikeus saada kutsu hoviin, joten se ei ole avoin kaikille. Mutta me kyllä järjestämme kansalle juhlia, joissa tarjotaan ilmaista ruokaa ja juomaa ja huvituksia. Ja osallistumme joskus itse osoittaaksemme kiitollisuuttamme kansalle. Mun suosikkikansantapahtumiani ovat muotiviikot, joita Gersailles’ssa järjestetään neljästi vuodessa, siel’ kaik’ maan taiteilijat ja muotisuunnittelijat esittelevät uusimpia saavutuksiaan ja järjestetään kilpailuja, jotka määrittävät sen, mikä tulee olemaan hyvän maun mukaista taidetta seuraavien viikkojen aikana. Se on hyvin tärkeää!” Marcella selitti innoissaan.

Marcella oli vihdoin ihan elementissään, kun sai vihdoin puhua asioista, joiden päälle hän ymmärsi. Niinpä hän ei ollenkaan ajatellut, että tiiviimpi kuvaus olisi varmasti riittänyt, ja jatkoi vain silmät onnesta loistaen. ”Kansanjuhlien lisäksi meil’ on hovin kesken paljon juhlallisuuksia, joihin kutsutaan usein muutamasta kymmenestä useaan sataa vierasta. On suuria illallisjuhlia, jossa orkesteri soittaa musiikkia ja vieraat keskustelevat illallisen ääressä. Meillä on usein tanssiaisia ja naamiaisia, joissa ihmiset pukeutuvat parhaimpiinsa ja tanssivat kristallikruunujen alla aamuun asti. Puutarhajuhlat ovat nyt juuri erittäin muodikkaita, puutarhamme laitettiin sitä varten aivan uuteen uskoon, jotta sinne mahtuisi mahdollisimman paljon vieraita. Yleensä juhlissa on teatteri tai tanssiesityksiä, olen jo muutaman kerran yrittänyt saada balettia hoviin, mutta seremoniamestari Lebeau on ollut sitä mieltä, ettei baletti ole sopivaa hoviin. Baletti on nyt todella muodikas tanssi, olen itsekin harjoitellut sitä, vaikka se miten sopimatonta olisikin, sillä on erittäin tärkeää, että pysyy uusimman muodin mukana, vaikka hovietiketti onkin välillä kovin kankeaa ja jäljessä laahaavaa. Onhan se tärkeää säilyttää vanhoja perinteitä, mutta nipottaa nyt baletista sillä lailla. Isä saisi vaihtaa seremoniamestariksi jonkun nuoremman, joka ymmärtäisi muodista jotakin!” Marcella selitti onnellisena tajuamatta laisinkaan, ettei kukaan, ehkä Hortenciaa lukuun ottamatta, ymmärtänyt hänen höpötyksestään mitään.