GILDOMERA osa 1 luku 2

DAKARAI

Caine oli Dakaraista hyvinkin ystävällinen, kun oli ainoa, joka puolusti häntä kaikesta hänen teoistaan ja sanoista huolimatta. Ymmärtäväinenkin toinen oli sen suhteen, mitä Dakarai oli kokenut ilmankin orjuuttaan. Mutta Cainen ystävällisyys, puolustaminen ja ymmärrys näytti lopulta olevan pitkälti siitä kiinni, ettei hän tiennyt selvästikään mitä oli olla orja ja mitä orjuuttaminen tarkoitti. Dakarai oli kiitollinen, että Caine jaksoi puolustaa häntä, kun muut eivät niin tehneet ja normaalisti Dakarai olisi ottanut siitä kaiken mahdollisuuden ja ilon irti, mutta… Caine puolusti häntä valheellisesti, koska ei tiennyt mitä orjuus oli. Jos Caine tietäisi sen, hän tuskin puolustaisi Dakaraita. Tilanne tietenkin laittoi Dakarain kahden välille – kertoako totuus vai ottaa vain Cainen hyvät sanat vastaan kertomatta asiaa auki? No, jos Dakarai ei itse sitä kertoisi, joku toinen kyllä pitäisi huolen, että Caine saisi tietää.

Nefera oli päätynyt myös samaan tulokseen siitä, ettei Caine tiennyt, minkä jälkeen kehotti Dakaraita sen kertomaan. Positiivista Neferan lauseessa oli ainoastaan se, että hän kutsui Dakaraita tämän oikealla nimellä eikä millä sattuu, vaikka harvemmin omistajia orjiensa nimet kiinnosti. ”Niin… Saisit sen joka tapauksessa jostain kuitenkin tietää…” Dakarai aloitti Cainelle. ”Orjuus tarkoittaa vapauden riistoa. Orjilla ei ole minkäänlaisia oikeuksia. He ovat verrattavissa esineisiin ja orjien omistajat päättävät heidän puolestaan kaiken. Orja ei päätä itse mitään mistään”, Dakarai selitti, minkä jälkeen laski katsettaan. ”Olen orjuuttanut itse monia ihmisiä… Kohdellut heitä kaltoin… piessyt… hakannut… kiduttamiseksi sen voisi laskea… Olen sivuuttanut heidän tuskansa… Olen käskenyt heidän tekemään monia asioita… Kadun tekojani nykyisin, mutta silloin minua ei voinut vähempää kiinnostaa muiden tuska ja kärsimys… Mutta en ole sanojesi arvoinen…” Dakarai kertoi totuuden. Ei ehkä kaikessa raadollisuudessaan, mutta kävi hänen sanoistaan selkeästi se ilmi, että hän oli hirviö ja niitä tekoja tuskin ikinä anteeksi annettaisiin. Joten periaatteessa, jos vertasi Dakarain aiheuttamaa tuskaa linnassa olleille orjille, Nefera oli kohdellut Dakaraita jopa yllättävän hyvin eli toisin sanoen tämä oli siedettävää. Siihen nähden Nefera oli oikeasti ansainnut kiitoksensa. Dakarai puolestaan odotti lähinnä vain kauhulla, mitä Nefera hänelle vielä tekisi, mutta hänen kärsimyksensä taisi olla vasta alussa.

CAINE

Caine meinasi jo loukkaantua, kun Nefera vain kääntyi puhumaan Daksulle, kuin Cainea ei olisi olemassakaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt alkaa taas huutamaan, kun hämmentyi niin Neferan sanoista. Ja sitten loukkaantui niistä. Nytkö häntä pidettiin vain niin tyhmänä, ettei hänelle kannattanut edes vastata? Ei paljoa ollut varaa arvostella Cainen tietämystä, kun katsoi, miten vähän Dehrahin oma perillinen tiesi ja tajusi mistään. Sitten Nefera pyysi ystävällisesti Daksua, jota jostain syystä haukkui Dakaraiksi, kertomaan, mitä se orjuus tarkoitti. Cainen vihainen ilme oli hiukan lientynyt, kun hän katsoi ihmeissään Daksua ja Neferaa, että voisiko joku nyt selittää, mistä oli kyse?

Sitten Daksu aloitti, että pakkohan se kai oli kertoa, kun joku muu kertoisi, jos ei hän. Muutenko hän olisi sitten vain valehdellut? Kuulosti enemmän jo siltä Daksulta, jonka Caine tunsi. Ei Daksu kauhean helposti asiaa selittänyt, mutta jonkun vapautta riistettiin… No mitään hyvää se orja ei selvästi tarkoittanut, ja Caine oli jo melkein kysymässä, että miten toivottoman typerä idiootti Daksu oli, jos sellaiseksi vapaaehtoiseksi rupesi? Mutta ei ehtinyt, kun Daksu kertoi jotain aivan kamalaa. Hän oli itse kohdellut muita ihmisiä niin, tahallaan. Ei, että Cainelle Daksun selityksestä vieläkään olisi kunnolla selvinnyt, mistä oli kyse, mutta ei tuo lyöminen ja kiduttaminen nyt mitään hyvää ainakaan kertonut. Ja siinä se Daksu nyt muka katui ja nyyhki, ettei ollut Cainen sanojen arvoinen. No ei tietenkään ollut, jos hän tuollaista oli tehnyt kaikki vuodet päivät pitkät ilman mitään syytä. No nyt hän toki ymmärsi, miksei kukaan muu ollut puuttunut Daksun kohteluun, mutta kyllä ärsytti, että hänen oli taas vain annettu nolata itsensä tietämättömyydellä, joku olisi voinut luulla, että hän oikeasti oli moisen kaveri. Cainea alkoi taas suututtaa ja turhauttaa, se, että oli puuttunut tyhmyyttään asiaan, joka ei hänelle kuulunut, yrittänyt omista kärsimyksistä huolimatta olla Daksun apuna, että tämä muuttuisi edes vähän järkevämmäksi ihmiseksi. ”No voi VITTU Daksu sun kanssas!” Caine parahti ja hillitsi halunsa potkaista tätä polveen. ”Tehkää mitä lystäätte, vittu mää häivyn!” Hän sanoi, käänsi selkänsä ja lähti pois itsekseen tuhisten ja kiroillen menemään. Olisipa Inar jättänyt sen muurin pystyyn, niin olisi voinut käydä itsekin vähän potkimassa sitä Daksun sijaan.

DAKARAI

Ei tarvinnut olla mitenkään nero tai viisas sanoakseen, ettei Caine hirveästi arvostanut sitä, mitä orjuus oli ja mitä Dakarai oli tehnyt. Ei tietenkään… eikä Dakarai muuta reaktiota odottanutkaan. Tietenkin normaalisti kuka tahansa vähänkin empatiakykyinen piti orjuutta vääränä. Dakarailla siihen oli mennyt luvattoman pitkään tajutakseen sen vääryys oikeasti. Ei hän ehkä samanlainen ollut aina ollut, mutta jos totta puhuttiin ei häntä ikinä ollut orjien asiat pahemmin kiinnostaneet ja jos melkein olikin, hän oli lopulta aina tullut siihen tulokseen, ettei hän voisi asialle mitään tehdä. Tietenkin olisi voinut, jos olisi halunnut, mutta Dakarai ei ikinä ollut halunnut ja nyt hän oli itse siinä asemassa. Ja se saattoi olla todennäköisesti syy, jolloin hän oikeasti oli tajunnut miten väärin se olikaan. Jos Dakarai ei olisi orjan osassa itse, hän ei ollut varma olisiko muuten ajatellut sen vääryyttä ihan tosissaan vai sanonut vain, ettei kuulostanut niin sydämenttömältä julmurilta. Miten paska ja itsekäs ihminen hän olikaan?

Caine suuttui joka tapauksessa ja Dakarai oli varma, että saisi vähintäänkin turpaansa, mutta sen sijaan Caine ilmaisi suuttumuksensa ja ilmoitti vain, ettei häntä kiinnostanut enää ja poistui paikalta. Dakarai ei voinut syyttää Cainea, koska ymmärsi kyllä olevansa muiden kuningaskuntien kesken vaikeasti pidettävä henkilö ja sinne taisi mennä se ainoa, joka oli edes yrittänyt olla hänen ystävänsä. Ei, että sellaisia Dehrahinkaan puolella olisi ollut muutamaa enempää, mutta hekin olivat varmaan jo kuolleet. Toki hyvällä tuurilla ei, mutta ihan niin kuin hän joskus vielä tapaisi heistä ketään. Mutta kaipa sekin oli hänelle ihan oikein. Ehkä hänet oli tuomituttu yksinäisyyteen… ”Hitto!” Dakarai parahti napaten samalla kiven maasta käteensä ja viskasi sen siitä raivoisasti jonkun matkan päähän, vaikkei se kiviparka mitään pahaa kenellekään ollutkaan tehnyt.

CHATHA

Amen seurassa aika kului rattoisasti ja Chathankin olo alkoi helpottaa, kun hän sai pestyä itsensä siitä kuvottavasta mönjästä, vaikka hänestä tuntuikin, että haju oli jäänyt häneen pysyvästi. Häneltä meni kaikki ohi siinä puuhastellessa… siis peseytyessä! (?) Edes Inarin pikaista käyntiä pesupisteellä Chatha ei rekisteröinyt ollenkaan. Lopulta he saivat itsensä kuntoon ja Chathakin vaihdettua vaatteensa puhtaampiin. Hänen mielensä oli tyyni ja raukea ja hänen huulillaan kareili uneksuva ja tyytyväinen hymy, kun he astuivat Amen kanssa katastrofin keskelle (?). Hetkessä Chathan tyyneys valui hänen kasvoiltaan ja kauhistus levisi hänen kasvoilleen, kun hän katsoi, miten Nefera haukkui ryysyihin puettua prinssi Dakaraita, jonka hiukset oli leikattu ja joka itki maassa.

Hän katsoi järkyttyneenä siihen suuntaan ja otti muutaman askeleen. Sitten hän lähti juoksemaan ”Voi ei, miten kamalaa!” Chatha huusi ja juoksi kohti Neferaa ja prinssiä. Sitten hän juoksi heidän ohitseen. ”MOPPE! EIIIII! PELASTAKAA MOPPE!!!” Hän huusi ja juoksi kohti reunaa, jonka alla pyörteili meri siinä, missä hetki sitten oli vielä ollut kaupunki. Hänen talonsa oli tuolla jossain, ja Moppe parka oli siellä yksin! Chatha juoksi suoraa päistikkaa aaltoihin, ohi vieressä seisovien Telemakhoksen, Karanin ja Cainen, ja törmäsi veteen niin, että molskahti. Hän painui pohjaan kuin kivi, tajusi mitä oli mennyt tekemään ja lakoi hädissään räpiköidä pinnalle. Pintaan päästyään Chatha haukkoi henkeä ja alkoi räpiköidä. Hän ei ollut ottanut huomioon sitä seikkaa, ettei hän osannut uida kuin vähän käsipohjaa. Vieressä seisovat prinssit ja Karan saivat auttaa hänet takaisin rantaan roikkumaan reunalle, joka ei onneksi ollut jyrkkä, ja siihen hän jäi hiukan hädissään roikkumaan. Miten hän pelastaisi Mopen, kun ei edes osannut uida!?

AMETHYST

Chatha oli heidän yhteisen kylpyhetkensä jälkeen paljon rauhallisempi, tyytyväisempi ja mikä tärkeintä, puhtaampi. Ame itse ei ollut likainen, onneksi, vaikka olihan hän hieman pölyinen ja hikinen ollut taistelusta. Lähinnä hän vain nautti työstään, joka aika usein sisälsi tällä reissulla Chathan rauhoittelua ja hoitamista. Paras työ ikinä!

Ame käveli Chathan perässä pesupaikalta keskelle ihan ihme kaaosta. Naista alkoi naurattaa ihan kauheasti, kun näki Daksun jossain ihme ryysyissä ja tämän liuhuletin kynittynä olkapituiseksi.
”Jätitkö sä Daksu tukkas oven väliin?”, Ame huikkasi vahingoniloisena, mutta kääntyi katsomaan Chathan perään, kun tämä lähti voivotellen juoksemaan. Äh, juuri kun hän oli saanut toisen rauhoittumaan! Amethyst jäi kuitenkin katsomaan aika hämmentyneenä, kun mies juoksi Daksun ja sen Daksua läksyttävän hintin ohitse kohti pääkaupunkia… tai, missä pääkaupunki oli ollut. Nyt sen paikalla oli järvi.
”Mitä ihmettä täällä oikeen tapahtu?”, Ame ehti kysyä, kun Chatha juoksi veteen ja sitten mies humpsahti näkyvistä.
”Chatha!”, nainen kiljaisi ja juoksi tämän perään. Onneksi Karan, Telemakhos ja Caine saivat autettua miehen takaisin rantaan räpiköimästä. Ame ei käsittänyt yhtään, mitä oikein tapahtui.

”Chatha, ootko kunnossa? Mikä… öö… mistä Mopesta sä puhut? Onko se tuolla vedessä?”, Ame kysyi, vaikkei tiennyt mikä Moppe oli ja miksi se oli kaupungin paikalla olevassa järvessä. Urumiyalainen prinsessa käveli myös paikalle katsomaan tilannetta. Nainen kumartui ja tarjosi kätensä Chathalle auttaakseen tämän pois vedestä. (?)
”Rauhoitu, mies hyvä. Minä voin mennä, jos kerrot mitä minun täytyy etsiä”, Inar tarjoutui, Amen kohottaessa kulmiaan yllättyneenä. Niin no, Inar varmaan osasi uida aika hyvin, eikö tämän elementti ollut vesi? Mutta jos Moppe oli jokin elävä olento, niin se oli kyllä varmaan jo kuollut. Olikohan se lemmikki? Ehkä koira? Toivottavasti ei, sillehän olisi käynyt huonosti!

DAKARAI

Dakarai oli jäänyt vihoissaan heittelemään useampaakin kivenmurikkaa, koska halusi purkaa ärsytyksensä johonkin. Neferan nakkelun sijaan kivien nakkeluun tuskin puuttuisi kukaan ja tulisi antamaan turpaan siitä hyvästä.

Kivien nakkelu loppui kuitenkin siihen, kun Dakarai kuuli Chathan äänen, joka huusi jotain jostain kamalasta ja juoksi häntä ja Neferaa kohti. ”No älä muuta sa-” Dakarai ehti vain sanomaan, muttei Chatha tainnut kauhistella Dakarain vaatteiden ja hiuksien kohtaloa vaan aivan jotain muuta, koska tämä juoksi vain hänen ohitseen kuin ei olisi nähnytkään. ”Hei! En minä mikään seinä ole!” Dakarai parahti, mutta Chatha huusi vain jotain Moppea ja kuinka se piti pelastaa ja hyppäsi veteen kuin seinähullu. Toisaalla Amethyst puolestaan ilkkui menemään ja Dakarai mulkaisi naisen suuntaan puristaen käsiään nyrkkiin. Siinä oli toinen, jota hän henkilökohtaisesti olisi ihan mielellään vetänyt turpaan, mutta siitäkin hyvästä hän saisi todennäköisesti vain itse turpaansa.

Ilkkuminen loppui kuitenkin, kun taisi Amethystkin tajuta, että Chatha oli hypännyt veteen eikä tätä itse asiassa näkynyt vieläkään. Toivottavasti se ei tarkoittanut hukkumista! Dakarai oli joka tapauksessa lähtenyt kävelemään tilannetta lähemmäksi, mutta pysähtyi, kun Chatha nousi pintaan räpiköimään ja muut lähistöllä auttoivat hänet ylös. Onneksi Chatha ei ollut hukkunut ja kuollut. Mutta kuka se Moppe oli? No lemmikki varmaan, koska ei Moppe kuulostanut ainakaan ihmiseltä. Mutta niin surullista kuin se olikaan, jos se tuolla Dehrahin uuden järven pohjassa oli, oli se jo kuollut. Eli jälleen yksi kuolema lisää… Olisiko se Moppe elossa, jos he eivät olisi käyttäneet kahta viikkoa Dakarain takia Cainen pelastamiseen?

CHATHA

Chatha oli niin hädissään, ettei oikein edes ymmärtänyt muiden ällistystä tilanteesta, tai edes sitä, ettei heillä ollut aavistustakaan, kuka (tai mikä) Moppe oli. Hän oli liian keskittynyt siihen, että Moppe oli jossain tuolla yksin veden alla ja hän ei mitenkään pääsisi Mopen luo. Sen verran hän tiesi, ettei isä ollut ottanut Moppea mukaan, sillä heidän oli pitänyt paeta kaupungista kiireellä, joten Moppe parka oli muutenkin jäänyt oman onnensa armoille. Chatha ei olisi saanut jättää häntä lähtiessään!

Caine ja vinemarilaiset katselivat toisiaan kummissaan ja sitten hiukan huolissaan Chathaa, kun Amekin pääsi paikalle ihmettelemään, mistä oli kyse. Hän ei osannut vastata mitään, sönkötti vain sekavia Mopesta ja sen pelastamisesta. Sitten joku kiskoi hänet ylös vedestä ja yritti saada Chathasta jotain järkevää, vaihteeksi, irti, lupasi jopa auttaa, jos vain tietäisi, mitä etsisi. ”Ei, ei! Täytyy pitää kiirettä, tai Moppe hukkuu!” Chatha vain hätäili, vaikka no eihän Moppe oikein voinut hukkua, mutta Chatha ei tällä hetkellä kyennyt ajattelemaan asiaa kauhean järkevästi.

CAINE

No ahneus oli pahasta, onneksi kaupunki sortui ja vajosi veteen ennen, kuin he olivat ehtineet hakemaan loppuja kulta-aarteesta. Tosi Chathaa ei järvi estänyt, hän juoksi heidän ohitseen ulvoen ja räiskähti veteen. Oikea asenne, mutta Caine ei ollut ihan varma, oliko se ihan sen arvoista, että hän itse lähtisi uimaan takaisin linnalle ja riskeeraisi henkensä sukellellessaan linnan raunioihin, jossa uiskentelisi ruumiita. Ihan puistatti ajatella.

Ei Chathakaan kauhean pitkälle päässyt ja aika pian he hoksasivat, ettei mies osannut uida, ja auttoivat hänet takaisin rantaan. Chatha selitti jotain jostain Mopesta, eikä kukaan tainnut tietää, mistä hän puhui. Ame ja Inar yrittivät saada siihen selkoa, mutta Chathasta ei saanut paljoa irti, kuin sen verran, että kiire oli. He eivät oikein voineet lähteä pelastusretkelle ilman Chathaa, joka oli ainoa, joka tiesi mihin ehkä pitäisi mennä, mutta mies ei osannut uida. Caine katseli ympärilleen jotain apuneuvoa, koska ei uskonut kellään olevan venettä mukana, kun tällä alueella ei ollut vettä alun perin. Hän huomasi, kun kaksi Varjon miestä kantoi haavoittunutta kaveriaan laudoista tehdyn lavan päällä. ”Pikku hetki!” Hän huikkasi ja pyyhälsi miesten luo. ”Anteeks, mut nyt on tosi kysees, nii mää lainaisin tätä!” Caine ilmoitti ja kieräytti surutta loukkaantuneen miehen vain alas lavalta, olihan se ikävää, mutta paremmin hänellä oli asiat kuin Mopella. Mies parkaisi ja kieri maassa tuskissaan, häntä kantaneet miehet taas katsoivat vihaisesti Cainea, mutta päästivät lavasta ja menivät huolehtimaan toveristaan. Caine juoksi lavan kanssa takaisin. ”Okei, mennään! Sää voit käyttää tätä, et pysyt pinnal! Hän ilmoitti ja iski lavan Chathalle.

Caine kiskoi kengät ja sukat jalasta, muuta hän ei viitsinyt, kerta oli kiire. Hän oli jo kovin menossa, mutta vilkaisi muihin. Karan vei kädet eteensä. ”Ehei, minä olen maanviljelijä, en osaa uida.” Hän ilmoitti. ”No piä sää sit tätä.” Caine ilmoitti ja kiskoi viimeisen kultaharkkonsa nuolikotelostaan. Hän huomasi Karanin silmien kirkastuvan. ”Mää haluun sen sit takasin.” Hän ilmoitti painokkaasti, ennen kuin hyppäsi veteen ja odotti, että muut saivat autettua Chathan hiukan kehnon lauttansa kanssa myös veteen ja jos Inarin lisäksi joku muu oli vielä tulossa. (?)

INAR

Chathasta ei saanut mitään kauhean hyödyllistä irti, ei että se olisi ollut miehiltä mitenkään erikoista. Moppea vain oli vaikea pelastaa, kun ei tiennyt mitä etsi ja mistä suunnasta. Inar ymmärsi kyllä, että Dehrahissa oli niin vähän vettä, etteivät nämä raukkaparat osanneet uida, mutta hän oli silti hieman yllättynyt, että vain hän ja Caine olivat ilmeisesti tarpeeksi uimataitoisia. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä ihmettelemään asiaa. Inar riisui kenkänsä, nahkavyönsä ja liivitunikansa sillä aikaa, kun Caine kävi hankkimassa heille jostain lautan (rip se yks), sitoen hiuksensa ylös pois tieltä. Hän hyppäsi myös veteen ja jäi katsomaan, tarvitsivatko muut Chathan ja tämän lauttakyhäelmän kanssa apua. Kun Chathakin oli saatu turvallisesti veteen (?), nainen otti varmuudeksi lautasta tukevan otteen. Hän ei jaksaisi olla koko ajan pelastamassa Chatha-parkaa, jos tämä polskahtelisi veteen yhtenään.
”No niin, mennään, ei tässä ole koko päivää aikaa”, Inar sanoi lähtiessään uimaan. Vaikka vesi oli aika likaista ja sen pohjalla makasi ruumismöhnää, hän silti nautti uimisen tunteesta pitkästä aikaa. Olkoon vesi miten likaista tahansa, se oli silti hänen elementtinsä ja hän oli jo pitkään joutunut olemaan erossa siitä.
”Mihin suuntaan?”, Inar kysyi Chathalta, vaikka aika arvauspeliähän tämä tuntui olevan. Kai Moppe olisi polskinut jo pinnassa, jos olisi elossa…

CHATHA

Hieman epäillen lautan kestävyyttä Chatha kuitenkin aika pian uskaltautui takaisin veteen, olihan Moppe vaarassa! Suunnistus oli hiukan hankalaa, alue kuitenkin oli aika laaja ja rakennuksia oli luhistunut. Lisäksi vesi häiritsi Chathan suuntavaistoa, se oli aika likaista ja sameaa, eikä pohjastakaan oikein nähnyt, missä päin näyttäisi tuttu rakennus. Rakennusten raunioistakaan ei kauheasti tunnistanut, mutta Chatha yritti ohjata heitä siihen suuntaan, jossa tiesi kotitalonsa olevan.

Lauttaviritelmä kesti yllättävän hyvin ja lopulta Chatha hiukan rentoutui. Caine ja Inar uivat kuitenkin ihan vieressä, heiltä se kävi kovin näppärästi. Välillä he joutuivat pysähtymään hetkeksi, kun Chathan piti etsiä jotain maamerkkiä, minkä mukaan suunnistaa. Samalla heille selvisi tuhojen todellinen laajuus, nimittäin maansortuma ja tulva peittivät alleen isomman osan, kuin Chatha oli osannut ajatellakaan. Vedessä kellui ruumiita ja ties mitä sotkua ja roinaa, jossain kohtaa puuma ui vähän matkan päässä kohti rantaa, mikä oli aika kummallinen näky. ”Täälläpäin sen pitäisi olla…” Chatha sanoi lopulta ja yritti tähyillä kotiaan, mutta pinnalla olevat rauniot eivät näyttäneet tutuilta ja pohjaan vajonneista ei voinut paljoa sanoa. Saattoihan Moppe olla jossain rauniokasan alla, eihän sitä sieltä saisi, ennen kuin tulva oltaisiin saatu jotenkin kuivattua… Hän alkoi taas hätääntyä, että he olivat tulleet tänne saakka, mutta Moppea ei voitaisi mitenkään saada pois ahdingosta. Huolissaan ja hädissään hän tähyili kaaosta. ”Tota… se Moppe taitaa kyllä olla jo…” Caine aloitti varovasti, mutta sitten Chathan silmiin osui jotakin. ”MOPPE!” Hän huudahti ja lähti potkimaan vauhtia ja kääntämään lauttaviritelmäänsä siihen suuntaan, jossa näki rakkaan ystävänsä. Pian heitä vastaan kellui puoliksi uppeluksissa vanha mopinrähjä, jonka Chatha noukki laudalleen. ”Voi luojan kiitos, olet kunnossa Moppe!” Hän huokaisi helpottuneena, eikä edes huomannut Cainen (ja Inarin?) tyrmistyneitä katseita.

DAKARAI

Dakarai oli siirtynyt lähemmäksi Dehrahin uutta järveä, jota ei ainakaan puhtaudella oltu pilattu. Chatha oli päättänyt olemattomasta uintitaidostaan huolimatta lähteä pelastamaan Moppea Cainen ja Inarin kanssa. Mutta hullun hommaahan tuo oli, kun ei osannut edes uida. No ei osannut Dakaraikaan. Harva dehrahilainen osasi uida, koska ei sellaisen oppimiseen käytetty aikaa. Kuninkaallisille ja aatelisille se oli turha taito, koska ei kukaan olettanut sellaisen hetken tulevan ikinä eteen, että uida pitäisi osata. Toki oman kylpylän omistaminen oli rikkaimmissa piireissä ihan arkinen asia, mutta altaat eivät ikinä olleet niin syviä, että niihin voisi hukkua, ellei vartavasten hukuttautuisi.

Dakarai yritti parhaansa mukaan tähystää Mopen pelastuspartion suuntaan, varjosti silmiään kädellään ja yritti tihrustaa, mutta valitettavasti Chatha, Caine ja Inar olivat liian pitkälle päästyään vain sumeita möykkyjä Dakarain näkökentässä. Tai ainakin aina siihen asti kunnes he katosivat kokonaan jonnekin pidemmälle, jolloin kaiketi kukaan muukaan ei heitä voinut nähdä. Dakarai ei itse kovinkaan hyvin nähnyt kauas, liekö sillä jotain tekemistä albinismin kanssa oikeasti, vaikkei Dakarai itse syystä tietoinen ollut.

Dakarai jäi silti tähyilemään järveksi muodostuneen alueen suuntaan, vaikkei siellä ehkä mitään katsottavaa oikeasti ollutkaan. Jonkun ajan päästä hän kuitenkin rekisteröi liikettä ja käänsi katsettaan siihen suuntaan. Epämääräinen sumea möykky lähestyi, mutta kun se tarkentui ei se kyllä Chatha ollut, muttei myöskään Caine tai Inarkaan. Se oli puuma, joka selvästi yritti tavoitella rantaa. Dakarai kavahti otusta, koska oli henkilökohtaisesti kokenut mitä moiset saivat aikaan.

INAR

Matkanteko oli hidasta ja vesi enemmän tai vähemmän täynnä esteitä. Chatha oli kauhean hermoheikko vedessä, ja Inar yritti muistaa, että nämä etelässä asuvat eivät selkeästi osanneet käyttäytyä vedessä. Hän katseli ympärilleen ja yritti havaita mitä tahansa liikettä heidän pysähdellessään vähän väliä. Raunioita ja ruumiita oli joka paikassa, mutta mitään Moppea ei näkynyt. Inarista tuntui, etteivät he löytäisi tästä loukosta mitään elävää saati kuollutta, ja Cainekin yritti valmistella Chathaa asiaan. Sitten tosin mies innostui ja alkoi huutaa Moppea, lähtien potkimaan kauheaa vauhtia, hyvä kun ei potkinut itseään alas kurjalta lautaltaan.

Inar tuijotti ilmeettömänä vanhaa moppia, jonka Chatha noukki lautalleen. Hän miltei unohti potkia jaloillaan, kun vain tuijotti mopinrähjää ja hetken hän jo mietti, että tyrkkäisi miehen moppeineen päivineen veteen. Sitten hän muistutti itseään siitä, että Chatha oli jo valmiiksi raukka eikä osannut uida, ja miehen käytöksestä päätellen tuo vanha moppi oli tälle tärkeä.
”Miehet…”, Inar huokaisi raskaasti ja vilkaisi Caineen, pudistaen päätään.
”No, onko nyt kaikki hyvin? Moppe on mukana? Hyvä, mennään, ennen kuin saan tästä ruumisvedestä jonkin taudin”, nainen kyseli apaattisen sarkastisella äänellä, ennen kuin otti lautasta kiinni ja lähti kääntämään sitä takaisin menosuuntaan (?). No, ainakaan Moppe ei ollut koira, muuten sille olisi käynyt huonosti. Kaikkeen sitä joutuikin.

CAINE

Onneksi Chathalla oli se lautta, sillä vaikka Caine olikin mielestään hyvä uimari, niin hän oli jo muutenkin päivästä väsynyt, ja matka ei ollut ihan lyhyt (ei ehkä oikeesti niin pitkä kun sillä kartalla, mut kuitenki aika pitkä). Oli hyvä, että heillä oli jokin, mistä ottaa tukea, kun voimat alkoivat pettää. Oli kuitenkin aika turhaa yrittää löytää näin isolta järveltä mitään elävää, sen yhden ison kissan lisäksi. Kuolleita kyllä tuli vastaan ja Caine oli monta kertaa melkein uinut sellaista päin. Sitten Chatha ilmoitti heidän olevan ilmeisesti oikeassa paikassa, mutta mitään sellaista, minkä Caine olisi nimennyt Mopeksi, ei kyllä tullut vastaan. Mutta ei hän toki oikein tiennyt edes, mitä he etsivät. Hän oli jo kertomassa suru-uutiset Chathalle, kun Moppe sitten ihmeen kautta löytyikin. Caine kyllä epäili Chathan herkän mielen murtuneen lopullisesti, kun hän veti vedestä vanhan luudan kuin elävän olennon lautalleen.

Caine ei alkuun osannut kuin tuijottaa, Chatha oli niin helpottunut ja onnellinen, vaikkei alunperinkään ollut mitään hätää, jos Moppe oli vain… no moppi. Sitten Inar huokaisi hyvin inarmaisen kyllästyneesti ja alkoi tehdä lähtöä takaisin. Chatha ei oikein näyttänyt käsittävän muiden reaktiota. Cainea alkoi naurattaa koko tilanne ja oli vaikea koittaa pysyä pinnalla. ”Oli se hyvä, et Moppe ei hukkunu.” Caine vastasi heidän lähtiessään palaamaan takaisin. ”Niin, voi että minä jo säikähdin.” Chatha vastasi selvästi tajuamatta, että muut olivat kuvitelleet hänen Moppensa hiukan tärkeämmäksi olennoksi tai edes olennoksi. Koko outo tilanne ja Inarin reaktio yhdessä tekivät Cainen olon ihan sietämättömäksi, hän ei voinut nauraa, ettei hörppäisi tätä kuravettä henkeen ja hukkuisi itse, se nyt tästä vielä puuttuisi.

Hyvän tovin päästä tuttu ranta alkoi näkyä edessä, sen tunnisti Inarin hajottamasta muurinraunioista ja Daksun ystävän korkeista sulosoinnuista, jotka lähinnä haukkuivat Daksua, ja että millä oikeudella tämä heitteli kiviä ja tuijotteli veteen, kun tällä olisi parempaakin tekemistä, kuten viikata hänen nenäliinansa (ton voi unohtaa jos se ei ole totta, mut en voinu vastustaa kiusausta). Lopulta he pääsivät rantaan, Caine kiipesi ylös vettä valuen ja totesi, että vaikka oli taistelusta säästynyt yllättävän puhtaana, nyt olisi ehkä hyvä peseytyä ja vaihtaa vaatteet, joka tapauksessa kuivempiin. Hän puristi vettä hiuksistaan ja paitansa helmasta samalla kun rannalla edelleen odottavat Karan ja Telemakhos auttoivat Chathaa vedestä. ”Ei sitä Moppea sitten tainnut löytyä enää?” Telemakhos kysyi hetken päästä vilkaisten kyllä luutaa, jota Chatha piti kädessä kuin rakasta ystävää. ”Löyty se.” Caine vastasi. ”Ai… eli tulitte liian myöhään. Olen pahoillani.” Mies vastasi ja Caine alkoi nauraa ääneen. ”Eiei, Moppe on ihan okei.” Caine sai sanottua naurunsa lomasta. ”No… missä se sitten on?” Telemakhos kysyi. ”No täsä.” Caine sanoi ja oli tikahtua nauruun osoitellessaan Chathaa. ”Chathahan siinä vain on.” Karankin puuttui puheeseen. Caine ei saanut enää sanaa suustaan, hän oli haljeta naurusta. Chatha taas näytti kuin puulla päähän lyödyltä, onnelliselta toki, mutta ei yhtään tajunnut sitä, mitä toiset eivät tajunneet, tai mitä Caine räkätti.

DAKARAI

Puuma ei ollut päättänyt pitää Dakaraita seinää kummempana sekään, kun oli vedestä päästyään vain lähtenyt omille teilleen. Mutta mistä noita puumia oikein tuli? (No Saunalahdelta tietenkin! XD) Ensin niitä oli ryöminyt maan alta ja nyt vielä uiskentelivat vastaan, vaikkei Dakarai käytännössä mihinkään itse ollut mennyt.

Dakarai oli silti rauhoittunut, kun puumaa ei ollut tarvinnut pelätä, joten hän istui taas maahan ja oli ihan muuten vaan alkanut heittelemään pikkukiviä veteen niiden sinne aina molskahtaessa. Hän käänsi siniset silmänsä kuitenkin jälleen edemmäs järveä, kun silmäkulmassa alkoi taas näkyä liikettä. Dakarai oli olettanut jo seuraavan puuman hyökkäävän vedestä, mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa kyseessä oli Chatha ja kumppanit sen lauttansa kanssa. Mitään neljättä otusta ei kuitenkaan näkynyt, ellei se edeltä lähetetty puuma sitten ollut se Moppe, mitä Dakarai epäili suuresti.

Valkohiuksinen nousi maasta ylös ja lähestyi hieman heitä, kun näiden ei enää tarvinnut olla siinä lietevedessä. Dakarai yritti edelleenkin etsiä katseellaan sitä Moppea, mutta mitään Moppea ei näkynyt. Vinemarilainen pelle ihmetteli asiaa ääneen ja sanoi olevansa pahoillaankin, muttei se ollut tarpeen, koska Moppe oli okei. Loogisesti sitä sitten ihmeteltiin, mutta Caine osoitti vain Chathaa. He olivat ilmeisesti jättäneet järjen järveen vai mitä ihmettä he leikkivät? Ja mistä tuo luudanvarsi oli tullut? Se oli ainoa muutos sen lisäksi, että järki oli jättänyt, mutta entä, jos ei ollut? ”Et kai tarkoita tuota vanhaa luutaa?” Dakarain oli pakko kysyä osoittaen sitä, koska Caine oli osoitellut vain Chathaa ja se luuta oli edelleenkin ainoa konkreettinen muutos. Sitä ei ollut silloin, kun he olivat lähteneet ja kovin tässä väitettiin, että Moppe oli mukana. Joten mikä muu se sitten voisi olla? Mutta silti Dakarai oli hyvin epäluuloinen, koska ei kai kukaan ihan tosissaan jotain luutaa lähtenyt pelastamaan… Ehkä Moppe oli taskukokoinen… otus? Toivottavasti se ei ollut rotta!

BONUS

Chatha katsoi pahastuneena Dakaraita, joka haukkui Moppea VANHAKSI LUUDAKSI. ”Moppe ei ole mikä tahansa luudanvarsi!” Hän sanoi pyyhkäisten samalla hiuksiaan salama-arven tieltä ja veti taskusta pyöreät silmälasit ja asetti ne nenälleen ja otti paremman otteen Mopesta. Auringonvalo osui varren haalistuneisiin kultakaiverrukssiin ”Moppe 2000”. Chatha nousi luudanvarren selkään ja nousi sen kanssa ilmaan ja liisi närkästyneenä järven yli pois näkyvistä.

INAR

Rantaankin päästiin ilman, että Moppe putosi veteen, voi mikä onnen päivä. Inar nousi vedestä erittäin tympääntyneen näköisenä, vinemarilaisten alkaessa jo voivotella, miten he eivät olleet löytäneet etsimäänsä. Inar kuunteli Cainea ja Telemakhosta hetken, ja jotenkin tilanne alkoi huvittaa häntä enemmän, kuin ärsyttää. Telemakhoksen pahoitellessa jo kuolemaa, Inar teki jotain erittäin epä-Inarimaista ja tyrskähti, alkaen nauramaan Cainen mukana. Hän ei ollut nauranut tällä tavalla kertaakaan koko matkan aikana, ja kaikki se vitutus ja turhautuneisuus ja negatiivinen energia jotenkin kulminoitui vain nauruun, kun vinemarilainen keikari ei ymmärtänyt, mistä oli kyse.
”Moppe on kuule elämänsä voimissa”, nainen virnisti ja yritti rauhoitella itseään Cainen nauraessa vatsaansa kipeäksi vieressä. Nainen taputti Chathan olkaa siihen malliin, ettei tämän tarvinnut välittää heidän reaktioistaan, alkaen itsekin puristaa vettä vaatteistaan.
”No olisin minäkin mieluummin luudan ystävä, jos tarjolla olisit vain sinä”, Inar totesi Dakaraille, yllättävää kyllä, ärähtämättä sanojaan ulos yhtä vihaisesti, kuin yleensä prinssille puhuessaan. Vinemarilainen nainen tyrskähti ja alkoi hihittää, ja Inar pudisti päätään huvittuneena. Iga olisi tehnyt varmaan ihan samoin, jos tämän lapsuuden lempipeitto olisi jäänyt jonkun tuhotulvan alle… Vaikka ei Iga sitä kenellekään ääneen myöntäisi, ennen kuin se kauheus tapahtuisi.

CAINE

Hetken kaikki oli taas hyvin, Moppe ei ollut hukkunut ja Inarkin pääsi yli kiukustaan ja alkoi jopa nauramaan tilanteelle, kun rannalle odottamaan jääneet eivät tajunneet mistä on kyse. Cainen oli vaikea puhua, häntä nauratti niin paljon. Sitten kuului ääni, joka latisti tunnelman täysin ja Caine käänsi närkästyneen katseensa Daksuun, joka alkoi kyseenalaistaa Moppea. Inar vähän helpotti Cainen oloa kommentillaan, mutta hän oli tällä hetkellä niin tyrmistynyt Dakarain takia, ettei oikein jaksanut esittää mukavaa. ”Nii just, mee sää vaan leikkii sitä orjaleikkiäs uuen ystäväs kanssa, älä puutu toiste asioihin!” Caine tokaisi erittäin tylysti, mikä ei ollut yhtään hänen tapaistaan, mutta häntä ärsytti niin paljon se, miten paljon aikaa ja vaivaa hän oli käyttänyt niin turhaan otukseen. Ja kaikki muut ilmeisesti olivat tienneet asian laidan, että ei ihmekään, ettei kukaan ollut kauhean ymmärtäväinen tämän suhteen.

Caine ei edes tiennyt tarkasti, mistä oli kyse, Daksu ei tunnetusti ollut kauhean selväsanainen. Orja-asiasta Caine ei vieläkään tajunnut mitään, mutta jotenkin se liittyi siihen, että Daksu oli kohdellut ihmisiä huonosti, eikä vain sillä tavalla huonosti, kuin tällä matkalla oli tehnyt. Eli ei vain ollut vahingossa pudotellut ihmisiä muurilta ja ollut piittaamatta, tai sotkenut suunnitelmia ja aiheuttanut tyhmyydellään vaaraa kaikille ja loukannut ja suututtanut muutenkin kaikkia ympärillään. Daksulta Caine ei kyllä kysyisi enempää, tämän uusi ystävä varmaan tietäisi, mutta häneltä Caine ei kehdannut kysyä. Vinemarilaiset selvästi tiesivät ja kertoisivat varmasti, mutta Cainella oli hiukan sellainen olo, ettei heiltä saisi ihan täysin oikeanlaista käsitystä tilanteesta. Hänen olisi parempi kysyä joltakin, joka ei suoraan peittelemättömästi vihannut Daksua ja Dehrahia niin paljon, että tahallaan tai vahingossa johtaisi häntä harhaan asiassa.

Caine pudisti uupuneesti päätään, haki Karanilta kultaharkkonsa, nappasi kenkänsä matkaan ja lähti hakemaan matkatavaroitaan. Hänen täytyisi peseytyä ja vaihtaa vaatteensa äskeisen uimareissun jälkeen. Hän yrittäisi sitten keksiä, kenen kanssa voisi parhaiten keskustella aiheesta. Inar varmaan tiesi asiasta, mutta hänellä oli vähän sama ongelma kuin vinemarilaisillakin, liikaa patoutunutta Daksu- ja Dehrahvihaa, vaikka hyvin hän oli sitä purkanut, kun koko kaupunki oli vajonnut hänen hakatessa muuria. Mutta Inarin kanssa hän ei välttämättä myöskään välittänyt nostaa aihetta esille, etenkin nyt, kun hän oli edes hetken vähän paremmalla tuulella. Muiden kanssa hän ei ollut niin kauheasti ollut tekemisissä, toki jos Dorian olisi kunnossa, Caine olisi kysynyt häneltä, sillä hän selvästi tiesi kaiken, ja oli prinssinsä kanssa ainakin tottunut selittämään asioita niin, että vähän vaatimattomammillakin älynlahjoilla siunattu henkilökin sen voisi ymmärtää… No se ei ollut nyt vaihtoehto, Dorian oli vaikuttanut olevan aika huonossa kunnossa. Ei Caine muutenkaan välittänyt mennä sairastelttaan häiritsemään, hän oli häirinnyt jo tarpeeksi mennessään jakelemaan sinne lahjoja. Tätä asiaa Caine pohti peseytyessään, vesi, jossa he olivat pulikoineet, ei vaikuttanut olleen kauhean puhdasta, joten hän yritti olla aika perusteellinen.

HORTENCIA

Toivuttuaan taistelun aiheuttamasta uupumuksesta Hortencia oli siirtynyt teltasta ulos, jotta parantaja sai rauhan työskennellä ja toipilaat rauhan levätä. Hän ei ollut vielä siinä kunnossa, että olisi voinut auttaa haavoittuneita. Nyt nuori prinsessa katseli tutkimattomalla katseella vedellä täyttyvää monttua, joka oli vielä hetki sitten ollut Dehrahin pääkaupunki. Kaikki se kipu, tuska ja sorto huuhtoutui niin Dehrahin kansan, kuin vihollissotilaiden likaan. Hortencian sydänalaa nyki myötätunnon ja surun kylmä käsi, kun hän katseli tuota näkyä edessään. Kuinka monta perhettä? Kuinka monta lasta, kuinka monta viatonta ihmistä... kuinka monta viatonta ihmisparkaa, joiden ainoa vapaus Dehrahin kahleista oli ollut kuolema? Kuinka monta viatonta orjaa oli kuollut, vain joutuakseen seuraavaksi vihollisen epäpyhän, hirvittävän magian vangiksi? Hortencia katseli likaista vettä ja kaupungin raunioita, kykenemättä juuri muuta tekemään. Mielessään hän rukoili, rukoili Kaikkivaltiasta ja Neitsyt Johannaa ottamaan nuo ihmisparat hoivaansa Taivaan valtakuntaan ja ikuiseen Lepoon. Mitään muuta hän ei voinut enää tehdä. Hän kykeni vain suremaan Dehrahin kansaa ja heidän kohtaloaan, ja rukoilla heidän puolestaan, rukoilla heidän sielujensa pääsevän ikuiseen lepoon ja ettei sama kohtalo lankeaisi hänen oman kansansa päälle.

Hortencia huokaisi hiljaa seistessään kauempana muista, kuunnellen heidän nauruaan ja mekastustaan, kykenemättä ottamaan siihen osaa. Hän seisoi etäällä muista perillisistä, eikä hän katsonut heidän suuntaansa pitkään, kääntäen katseensa hyvin pian kauemmas muista. Vaikka hän uskotteli itselleen, että syy tälle käytökselle oli hänen surunsa, tiesi Hortencia aidon syyn; Prinssi Dakarai ja prinsessa Marcellan heidän mukaansa ottama nuori mies, Nefera.

Hortencialla ei varsinaisesti ollut mitään Neferaa vastaan, vaikkei tiennytkään miksi tämä oli otettu mukaan, mutta hänen oli vaikea hyväksyä tapa, jolla nuori mies kohteli prinssi Dakaraita. Toki, prinssi Dakarai oli itse tähän asemaan itsensä asettanut ja Hortencia tiesi kyllä, että tämä ansaitsi tulla rangaistuksi. Ei prinssi ollut oppinut, ei mitään heidän sanoistaan, ei edes väkivallalla, mikään ei ollut saanut prinssiä ymmärtämään tekojensa hintaa. Ainoa tapa, millä prinssin sai näkemään tekojensa vääryyden, oli asettaa tämä oman kansansa asemaan, ei Hortencia sitä kieltänyt. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hänen täytyisi pitää siitä tavasta. Hän ei hyväksynyt orjuutta, eikä hän tulisi koskaan hyväksymään. Hänellä kuitenkaan ei ollut sijaa tuoda mielipidettään esiin - hän ei ollut Dehrahin kansalainen. Ei ollut hänen tehtävänsä asettaa prinssi Dakarain tuomiota käytäntöön, se valta oli vain Dehrahin kansalaisilla, ja Nefera teki sen mikä hänestä tuntui oikeutetulta. Nefera oli varmasti kärsinyt paljon sodan vuoksi. Hänellä ei ollut mitään oikeutta määrätä, miten Neferan tuli surra tai ketä syyttää tästä kärsimyksestä. Hän saattoi vain rukoilla tämän nuoren miehen sielun puolesta, ei muuta.

Hortencia huokaisi raskaasti, sulkien silmänsä miettiessään tätä kaikkea. Hänen olisi unohdettava moiset asiat, ja pysyttävä vain etäällä prinssi Dakaraista. Tämä ei ollut hänen taistelunsa. Hänen olisi keskityttävä ylimaalliseen tehtäväänsä tässä sodassa, ei asioihin, jotka eivät olleet hänen käsissään. Se vain oli niin vaikeaa... vinemarilaiset vihasivat orjuutta yhtä paljon, kuin lunemarilaiset, mutta vielä enemmän he vihasivat Dehrahia. Siitä ei Hortencia voinut pakanallisia syyttää, he olivat mitä olivat ja nauttivat dehrahilaisen ylimistön kärsimyksestä, myönsivät he sen tai eivät. Pakanoilta ei voinut odottaa paljon enempää. Tästä matkasta tulisi pitkä, eikä Hortencia tiennyt miten pitkään tämä rangaistus edes jatkuisi. Lunemariin hän ei moista raakalaismaista käytöstä päästäisi kevyin perustein. Prinssi Dakarain mukaan ottaminen tuntui muutenkin hyvin väärältä päätökseltä, mutta Hortencia saattoi vain rukoilla, että itsekäs prinssi oppisi rangaistuksestaan ja olisi heille jatkossa hyödyksi... tai edes pysyisi poissa tieltä, eikä aiheuttaisi enempää ongelmia.

OSCAR

Oscar oli hetken seurannut sivusta muiden touhuja, kun sitten jossain kohtaa, koko Dehrahin pääkaupunki oli romahtanut ja jäänyt veden alle. Onneksi romahdus oli sen verran kaukana, ettei heidän väliaikainen leirinsä ollut uhattuna, mutta alue tuntui silti aika turvattomalta. Hyvää tässä oli se, että vinemarilaisten aiheuttama kaupunkipalo sammui eikä siten päässyt leviämään, lisäksi iso osa vihollissotilaista oli jäänyt vajoavaan kaupunkiin, joten heistäkään ei tainnut enää olla välitöntä vaaraa. Hän huomasi kuitenkin Hortencian astuvan ulos teltasta. Eihän prinsessa ollut pahasti loukkaantunut, mutta taistelu oli ollut kovin uuvuttava ja edelleen prinsessa näytti hivenen kalpealta (?).

Oscar siirtyi Hortencian seuraan, sillä muiden seura ei tällä hetkellä kauheasti innostanut, ja häntä huoletti prinsessan vointi. Kaikki mitä he olivat joutuneet Dehrahissa kokemaan, oli ollut järkyttävää, ja vaikka Dehrahia tuskin kukaan jäisi kauheasti kaipaamaan, kyllä äskeisenkin kaupungin, ja etenkin ihmisten, kohtalo laittoi murehtimaan, miten asiat olisivat Lunemarissa. Hortencia vaikutti myös aika huolestuneelta, eikä Oscar halunnut rasittaa häntä kyselemällä. Hän vilkaisi itsekin Dakarain ja Neferan suuntaan ja pudisti päätään. Hänen mielestään prinssi Dakarai voitaisiin jättää tänne auttamaan nyt vihdoin sitä osaa kansastaan, mitä oli vielä jäljellä, sillä mukaan tullessaan hänestä tuskin olisi kellekään mitään iloa, paitsi ehkä vinemarilaisille, joita prinssin nykyinen tilanne vaikutti huvittavan suuresti.

CAINE

Peseydyttyään ja vaihdettua kuivat vaatteet päälleen, Caine lähti etsimään jotain, mihin saisi märät vaatteensa kuivumaan. Se hyvä puoli Dehrahin kurjassa kuumuudessa kyllä oli, että vaatteet kuivuivat auringossa hetkessä. Cainen mieliala ei ollut kauheasti kohentunut, hän ei ollut oikein saanut mitään vastauksia itselleen, vaikka oli pohtinut asiaa varmaan ankarammin, kuin vielä mitään elämänsä aikana. No ehkei sentään, mutta hienoinen jomotus alkoi levitä hänen päässään. Toki se saattoi johtua auringostakin, eikä liiasta ajatustyöstä.

Caine ei ollut keksinyt oikein ketään, keneltä voisi tällä hetkellä asiaa kysyä, joten oli joutunut tyytymään siihen, että hänen oli odotettava tilanteen rauhoittumista ensin. Sitten saatuaan vaatteensa jonkun rusikasan päälle kuivumaan, Caine antoi katseensa kiertää taas ihmispaljoutta. Hän huomasi lunemarilaisten ilmaantuneen paikalle myös ihastelemaan dehrahilaisten uutta järveä ja mietti sitten, voisiko hän kysyä heiltä? Hortencia oli ollut aika hiljainen ja taka-alalla, Caine ei kauheasti muistanut hänen osallistuneen muiden tekemisiin, toki hän saattoi aina olla vain jossain muualla, kuin siellä, missä prinsessa osallistui yhteisiin asioihin. Cainella ei kauheasti ollut mitään mielipidettä Hortenciasta, eikä hän Lunemaristakaan kauheasti tiennyt, hän oli käynyt vain pari kertaa salaa ihan läheisimmissä rantakylissä, koska järven takana siintävä Lunemar oli tuntunut niin houkuttelevalta.

Eihän Caine tiennyt, miten paljon lunemarilaisetkaan olivat tekemisissä toisten kuningaskuntien kanssa, mutta he asuivat kuitenkin Dehrahin rajalla. Caine yritti muistella, oliko kokouksessa kumpikaan lunemarilaisista sanonut mitään, mikä viittaisi heidän tietämykseensä Dehrahista, mutta se tuntui niin kaukaiselta, ettei hän saanut oikein mitään muuta mieleensä kuin sen, miten Inar heitti Dakarain portaisiin häiritsemästä kokousta. No ei hän mitään menettäisi, jos yrittäisi, olisihan se ainakin hyvä tapa yrittää päästä hiukan puheisiin prinsessa Hortencian kanssa, Lunemar kuitenkin oli ihan Caenezhin rajalla, joten suhteiden luominen sinne olisi ihan järkevää.

Caine käveli reippaasti teltalle päin, jonka lähistöllä prinsessa kauniissa, joskin matkasta vähän kärsineessä, sinisessä mekossa seisoskeli henkivartijansa kanssa, joka näytti jotenkin ihan vieraalta ilman koreaa sinistä takkia ja sitä hienoa mustaa sulkakoristeista hattua. Caine keskittyi kuitenkin prinsessaan, joka näytti aina niin vakavalta, mutta se ei Cainea erityisemmin hätkäyttänyt, hän oli toki tottunut vakaviin ihmisiin. Hän veti kohteliaan hyvin kasvoille ja yritti tervehtiä mahdollisimman kohteliaasti. ”Terve. Mite hienoo et ootte kumpiki kunnos, oli aika hurja tappelu, mut onneks se näyttäs olevan jo ohi.” Caine sanoi kohteliaasti, vaikka lunemarilaisten, kuten gerosilaistenkin, kanssa Caine jännitti eniten puhettaan. Se kun tuntui poikkeavan niin täysin ja hän oli vasta päässyt hiukan alkuun opetellessaan puhumaan siten, kuin suurin osa täällä. (se ei joo Caine auta, jos sä otat mallia Amelta XD)

HORTENCIA

Jos mihinkään muuhun ei ollut luottaminen, niin edes Oscariin. Hortencia oli jo tämän matkan aikana tottunut siihen, että Oscar seurasi häntä kuin varjo, ja hän oli siitä miehelle kiitollinen. Hän ei olisi kestänyt tätä matkaa, ei sotaa, ei mitään ilman miehen läsnäoloa. Kaikkivaltiaan kiitos, että Oscar oli lähetetty tälle matkalle, eikä kenraali Armandienia. Pelkkä ajatus puistatti Hortenciaa, ja vaistomaisesti hän tarttui oikealla kädellään vasempaansa peittääkseen kihlasormuksen, joka ei edes levännyt hänen sormessaan. Se tuli hänelle jo vaistomaisesti - peittää se toistaiseksi ainoa merkki, joka sitoi hänet tulevaan puolisoonsa. Hortencia huokaisi hiljaa ja yritti kääntää ajatuksensa johonkin miellyttävämpään, vaikka se olikin tässä tilanteessa vaikeaa.

Hortencia heräsi ajatuksistaan, kun kuuli jonkun lähestyvän ja puhuttelevan heitä. Prinsessa kääntyi katsomaan tulijaa, ja hätkähti hieman huomatessaan tämän olevan Caenezhin prinssi. Hortencia yritti peittää säikähdyksen kasvoillaan, ja keräsi itsensä pian, hymyillen kohteliaasti.
"Kiitämme, prinssi Caine", hän sanoi ja nyökkäsi hieman. Hortencia oli pysynyt tällä matkalla kaukana kaikista, paitsi Oscarista ja prinsessa Marcellasta, mutta etenkin pakanaperillisistä. Heidän kanssaan hänen olonsa oli vaikea, ja hänen täytyi jatkuvasti muistuttaa itseään, että nämä olivat kuninkaallisia, kaikesta huolimatta.
"On ilo, että myös te olette kunnossa. Mitä taisteluun tulee, oli se raskas, sen myönnän. Mutta kaikki se on nyt takanamme ja voimme vain toivoa parempaa huomista", prinsessa myönsi. Hän ymmärsi pian, että saattoi omaa mielipidettään peitelläkseen taipua liikaa Tietäjiltä oppimaansa puherytmiin. Ei täysin, se nyt olisi kenelle tahansa Lunemarin ulkopuoliselle hankalaselkoista, puhumattakaan pakanoista.

Prinsessa henkäisi ja yritti hymyillä hieman ystävällisemmin. Hänen täytyisi rentoutua, olla ajattelematta sitä, mitä prinssi oli ja nähdä tämä ihmisenä, vertaisenaan. Prinssi Caine oli ollut heille kaikille reilu, ja ennen kaikkea suureksi avuksi sodassa elementtinsä ansiosta.
"Voinko auttaa teitä jotenkin?", nainen kysyi lopulta, sillä ei keksinyt muuta syytä, miksi prinssi olisi näin yhtäkkiä tullut puhumaan hänelle ja Oscarille. No, Oscarille ehkä, Oscar oli heistä se helpommin lähestyttävä, sen Hortenciakin ymmärsi.

CAINE

Caine ei ihan ymmärtänyt prinsessan hätkähdystä, kai hän oli ollut ajatuksissaan, hän tuntui usein olevan aika syvällä ajatuksissaan. Hän taisi olla sitä Cainelle täysin päinvastaista tyyppiä, joka ajatteli enemmän kuin puhui. Caine huomasi myös Oscarin valpastuvan prinsessan vierellä, vaikka pitikin ilmeensä kohteliaana ja nyökkäsi tervehdyksiin. Prinsessa vastasi ihan ääneen, mikä oli hyvä. Vaikka Cainella oli kokemusta keskustelusta henkilöiden kanssa, jotka eivät pahemmin vastanneet, hänen ymmärryksensä tästä mieltä vaivaavasta asiasta ei valitettavasti kasvaisi, jos hänelle ei puhuttu. Vaistomaisesti Caine vilkaisi taas olkansa yli, että oliko joku muu hänen huomaamattaan tullut mukana, kunnes muisti, että jostain syystä osa täällä puhutteli yhtä henkilöä kuin heitä olisi useampia. Caine kuunteli prinsessaa hyvin tarkasti, jo siksi, että hänen oli hankala ymmärtää tämän puhetta, mutta myös oppiakseen, kun vihdoin pääsi puheisiin Hortencian kaltaisen hienosti puhuvan henkilön kanssa. Marcellan puhetta Caine ei vielä edes yrittäisi, se oli liian omituista ja koukeroista.

Hetken Caine vain hymyili ja nyökkäili tyhmänä ja yritti kuumeisesti keksiä, miten saisi vietyä keskustelun oikeaan aiheeseen, kun tällainen muuten vain rupattelu tuntui jotenkin kauhean hankalalta. Onneksi hänen ei tarvinnut miettiä tapaa ohjata keskustelua hienovaraisesti oikeaan suuntaan, sillä Hortencia kysyi suoraan, miten voisi auttaa. ”Anteeks, mää en haluu olla tökerö, mut kai sen huomaa, etten tullu vain muuten vaan jutustelemaan. En tarkottanu, ettenkö ois halunnu, oon halunnu tutustuu su… arvon prinsessaan jo pitkään, en vaan oo oikeen keksiny tapaa siihen.” Caine vastasi yrittäen nyt olla niin kohtelias kuin osasi, vaikka prinsessan puheeseen verrattuna, hän tunsi olevansa yhtä kömpelö puheissaan, kuin kaikki Caenezhissa kuulostivat hänestä itsestään. ”Mut itseasias mää en oo varma, mut toivoisin, et voisit…te ehkä auttaa yhes asiassa… tuota…” Caine meni hiukan vaikeaksi yrittäessään miettiä, miten kysyisi asiaa. ”No mää kysyn suoraan. Miten paljon sää, siis TE, tiiät Dehrahist? Tai siis mitä Daksu oikeen puuhaa ton uuen kaverin kanssa? Ne puhu jostai orjista ja jotain, et Daksu on siihen liittyen ollu ihan kauhee jolleki ihmisille, mut Daksu puhuu nii vaikeesti, etten tajunnu yhtään, mistä siin oikeesti on kyse, muuta ku et Daksu on tapansa mukaan ollut täys töhelö ja aiheuttanu pahaa kaikille?” Caine yritti sitten kysyä asiasta vain mahdollisimman suoraan, kun ei osannut kauhean kohteliaasti ja hienovaraisesti asiaa ottaa puheeksi, kun ei oikein ymmärtänyt, mitä täällä oli oikein tekeillä.

DAKARAI

Dakarai ei ollut saanut osakseen kovinkaan positiivista huomiota, kun tuli kyselemään Mopesta ja että oliko se nyt oikeasti ollut kaiken vaivan jälkeen vaan joku vanha luuta. Ainoat vastaukset olivat lähinnä ne, että Inar olisi mieluummin luudan ystävä, jos muita Dakarain lisäksi ei olisi tarjolla ja Caine käytännössä käski suksimaan suolle. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut tuonut asioitaan siihen tapaan ilmi, miten olivat yleensä puhuneet Dakaraille. Inar ei ollut tuonut asiaansa esiin yhtä tylyn kuuloisesti ärähtäen ja Caine puolestaan oli. Tilannetta ei kuitenkaan voinut kuvata niin, että olisi kuin he olisivat vaihtaneet osia, koska Inar ei ollut ikinä laskenut itseään Dakarain ystäväksi siinä missä Caine taas oli. Eikä Caine hirveämmin ollut edes huutanut hänelle. Tai ei ainakaan samaan tapaan kuin Inar. Mutta oli niin tai näin, kumpikin halusi selvästi vain eroon Dakaraista ja Chatha ei vastannut asiaan yhtään mitään. Mutta toisaalta… olihan se ymmärrettävää. Ja mitäpä kukaan jostain orjasta haluaisi? Eihän kukaan heistä ikinä mitään halunnut muuta kuin sen, että tekisivät sen, mitä tarkoitusta varten olivat olemassa…

”Olen iloinen, että Moppe löytyi ja voi hyvin”, hän kuitenkin sanoi, minkä jälkeen päätti poistua paikalta, koska hänen seuransa ei ollut kovinkaan haluttua. Ei hän siitä toki voisi muita kuin itseään syyttää. Itsehän oli tätä kerjännyt ja vasta tajunnut sen, kun pilkka olikin osunut omaan nilkkaan eli käytännössä aivan liian myöhään. Miten hän olikaan ollut niin tyhmä, sokea ja itsekäs?

Dakarai oli siirtynyt takaisin Dehrahin uuden järven lähistölle ja istui maahan halaten taas jalkojaan ja katsellen sinne kaukaisuuteen, kunnes sulki silmänsä huokaisten syvään nojaten päätään polviinsa. Hänen oli ikävä hiuksiaan ja vaatteitaan… Olo oli tavattoman alaston ja ruma. Häntä ällötti, että hänen päällään olleet vaatteet olivat olleet jonkun toisen päällä. Sen lisäksi häntä inhotti ajatus, jos siinä otuksessa oli ollut vaikka kirppuja, niin nyt ne olisi hänessä. Miten kuvottavaa!

HORTENCIA

Hortencia ei sitä itse huomannut, mutta hän pidätti hengitystään odottaessaan vastausta. Hänen jokainen hermonsa ja lihaksensa oli jännittynyt äärimmilleen, vaikka hän miten yritti rauhoittua, eikä hän tiennyt mitä odottaa. Prinssi Caine, kuten prinsessa Inarkin, oli antanut itsestään ensivaikutelman, jota oli vaikea unohtaa. Kuitenkin toisen alkaessa takeltaa hieman vaikeasti hänen edessään, prinsessa Hortencia hämmentyi sen verran, että rentoutui jo vain siksi. Hetkessä hän muisti, että prinssi todella oli häntä nuorempi, ja metsäläinen, ja toisen hermostunut puhe ja käytös sai Hortencian kankean olemuksen pehmenemään hieman. Prinssi Caine yritti, todella yritti olla kohtelias. Toisen tapa puhua oli kummallinen, etenkin kun tämä kuulosti caenezhilaisen lisäksi... no, siltä vinemarilaiselta räväkältä maagilta. Se oli todella hämmentävä yhdistelmä. Hortenciaa huvitti tämä ajatus, mutta hän yritti peittää huvittuneisuutensa nyökätessään nuoremman sanoille ja hymyillessään hieman paremmin.
"Siitä viis, miksi haluatte puhua, olen vain iloinen jos voin olla avuksi", nainen sanoi, edelleen kohteliaasti, mutta nyt myös paljon lempeämmin. Hän tunsi itsevarmuuden palaavan pikkuhiljaa, kun hän seisoi itseään nuoremman prinssin edessä ja ymmärsi, ettei tämä ollut vain tullut tutustumaan häneen, vaan puhumaan asiaa. Pyytämään apua jossain, missä hän todella voisi toista auttaa.

Prinssi Cainelle asiasta puhuminen oli selkeästi vaikeaa, ja kesti aikansa, ennen kuin toinen edes sai tuotua asiansa ilmi. Se ei varsinaisesti auttanut, että prinssi yritti kovin teititellä häntä, vaikkei se selkeästi tullut pojalle luonnostaan. Hortencia ei kuitenkaan viitsinyt kiinnittää asiaan huomiota, se ei olisi ollut sopivaa. Olisi paljon ystävällisempää kiinnittää kaikki huomio siihen, mistä prinssi halusi puhua - nimittäin Dehrahista ja sen oudoista tavoista. Hortencia nyökkäsi ja vakavoitti ilmettään hieman, aihe ei ollut mukava, mutta sillekin oli aikansa. Prinsessa oli hämmentynyt, mutta myös otettu, että prinssi Caine oli päättänyt kysyä häneltä asiasta, eikä ystäviltään.
"Ymmärrän. Minun täytyy myöntää, että tiedän Dehrahin tavoista ja kulttuurista vähän verrattuna prinssiin itseensä. Mutta surukseni myönnän myös tietäväni aivan liikaa Dehrahin kansan kärsimyksestä", Hortencia henkäisi surumielisesti, yrittäen kuitenkin pitää itsensä vakaana ja selkeänä.

"Kyse ei ole ainoastaan prinssi Daks... Dakaraista, vaan koko Dehrahin pitkästä historiasta. Dehrah harjoittaa ihmisoikeuspolitiikkaa, joka... tarkoitan, että Dehrahissa on yksi tapa, jota ei ole koskaan ollut tai ei ole enää missään muussa Gildomeran maassa. Sitä kutsutaan orjuudeksi", Hortencia kertoi, yrittäen puhua... ei yksinkertaisemmin, prinssi Caine oli pakana, mutta ei tämä tyhmä ollut. Vain sivistymätön.
"Orjalla tarkoitetaan henkilöä, joka ei ole vapaa. He eivät ole vapaita asumaan, elämään ja kulkemaan, miten tahtovat. Heitä ei kohdella ihmisinä, vaan nimettöminä esineinä, jonka toinen ihminen voi omistaa ja myydä pois mielensä mukaan. Heidät pakotetaan työhön ja, riippuen omistajasta, heitä yleensä kohdellaan huonosti. He ovat tähän täysin syyttömiä, heitä ei rangaista mistään rikoksesta tai väärinteosta. Dehrahissa tämä on ollut käytäntö jo pitkään. Kaikki, joilla on siihen varaa, omistavat orjia, sillä heille ei tarvitse maksaa työnteosta", Hortencia selitti raskain sydämin nuorelle prinssille. Hän muisti, miten viaton oli itse ollut vielä tyttönä. Hän ei ollut voinut uskoa korviaan, kun oli ensimmäisen kerran joutunut oppimaan juuri tästä nimenomaisesta Gildomeran kuningaskunnasta. Prinsessa piti hetken taukoa, ennen kuin jatkoi, antaakseen prinssille aikaa sisäistää hänen kertomansa asiat.

"Se, miten tämä kaikki on johtanut prinssi Dakarain nykyiseen tilanteeseen, on minullekin hämärän peitossa. Minun täytyy myöntää, etten itsekään pidä siitä. Mutta mikäli olen ymmärtänyt oikein, Nefera, -se, jota te kutsuitte prinssin ystäväksi-, ilmeisesti kokee, että sopiva rangaistus prinssin itsekkyydestä ja teoista on asettaa hänet samaan asemaan, jossa Dehrahin orjat ovat eläneet jo pitkään", nainen henkäisi hiljaa, vilkaisten etäisellä, säälivällä katseella prinssi Dakarain suuntaan. Hetkeksi hän todella sääli prinssiä, mutta se liekki sammui nopeasti, kuten yleensä.
"Hänen osaansa ei voi kuitenkaan verrata siihen orjuuteen, jota hänen kansansa on kärsinyt", hän lisäsi lopulta, kääntäen katseensa takaisin prinssi Caineen.

"Olen pahoillani, ettei kukaan ole kertonut tästä aiemmin, prinssi Caine. Elin itse siinä käsityksessä, että me kaikki tiedämme Dehrahin rikkeistä kaikkea Pyhää ja Armollista vastaan. Ymmärrän nyt sen oletuksen olleen väärä. Miten olisitte voineet tietää, ettehän edes tienneet Dehrahin olemassaolosta, kuin vasta kokouksessamme... Gilmarin Laaksossa", Hortencia pahoitteli yllättäen. Hänen sanoissaan heijastui syvä ja aito myötätunto. Hän ei olisi halunnut, että kukaan joutuisi oppimaan niinkin hirveästä asiasta tällä tavalla. Prinssi Cainea ei ollut kukaan varoittanut. Se ei ollut oikein, oli tämä miten pakana ja metsäläinen tahansa.

NEFERA

Nefera katsoi järkyttyneenä Dakaraita, joka ensinnäkin kehtasi avata suunsa ilman, että tältä kysyttiin mitään, ja toiseksi kehtasi vielä puhua tuohon sävyyn Chathalle! Nefera ei tuntenut Chathaa kovin hyvin, mutta tämän isän hän tunsi, ja Nefera tunsi jo vain siksi, ettei hänen kuulunut sallia Dakarailta moista käytöstä. Punapäinen prinssi, joka oli aiemmin suuttunut Dakaraille, käski toisen olla hiljaa ja mennä leikkimään orjaa muualle. Nefera ei voinut syyttää toista, mutta hän katsoi typertyneenä, kun Dakarai vain lähti ja meni mököttämään yksin rannalle.
"Orja!", hän älähti, vieden katseensa häpeissään muihin, mitä hänestäkin ajateltiin kun hän ei saanut pidettyä yhtä Dakaraita kurissa?!
"Anteeksi, hän on vielä uusi tässä", hän helähti muille ja oli jo kiukkuisena lähdössä läksyttämään orjaansa, kun joku nosti käden hänen eteensä.

Nefera vei häkeltyneenä katseensa naissotilaaseen, joka oli aiemmin auttanut häntä kovistelemalla prinssiä. Nyt toinen katsoi häneen kummallisella katseella, joka muistutti häntä hänen äidistään. Se oli sama katse, jonka äiti oli hänelle antanut aina, kun häpesi hänen itsekkyyttään, mutta oli välittänyt hänestä liikaa sanoakseen sitä ääneen. Se ajatus kirpaisi Neferaa tavalla, jota hän ei ollut osannut odottaa. Nefera katsoi tuota naista vain typertyneenä, ja hetken hänen mielessään välähti uhma, mutta... ehkä nainen oli oikeassa. Ehkä hänen pitäisi antaa olla, edes hetkeksi. Nefera laski katseensa häpeissään ja vaivaantuneena, sanomatta enää mitään. Naissoturikaan ei sanonut enää mitään, keräsi vain tavaransa maasta ja lähti jonnekin, oletettavasti peseytymään uudelleen uituaan tuossa moskassa.