GILDOMERA osa 1 luku 2

MARCELLA

Marcella istui hermostuneena Stellan satulassa, eikä tiennyt mitä hän oikein tekisi. Hänellä oli edelleen edesmenneen henkivartijansa huono hopeamiekka, mutta hän oli vahvistanut sen siinä taikaliemessä, joten sen kai pitäisi olla edes hieman tehokkaampi. Lisäksi hänellä tietenkin oli Ruusuruoskansa, mutta mitä iloa siitä oikein olisi? Imperia-tädin antama kivi toi hieman lohtua, mutta ei hän silti tiennyt, riittäisivätkö hänen taitonsa ja rohkeutensa. Mutta Hortencia ja vinemarilainen kuluttaisivat kaikki voimansa tuota menoa, heidän kuului taistella yhdessä, mutta miten hän voisi muka auttaa? Hän osasi vain nostattaa kasveja ja nehän paloivat heti, joten mitä hyötyä… no itse asiassa voisi siitä olla hyötyä, hän voisi ainakin hidastaa vihollisia. Marcella yritti ryhdistäytyä ja avasi ruoskan kiepiltä ja antoi sen terän pudota maahan ja sulki silmänsä.

”Pyhä Kaikkivaltias,
Tartu heikkoon, alas vaipuneeseen käsivarteeni ja johdata minut pelastuksen tielle.
Oi pyhä Jumalan. Varjele minua tänään. Ja kaikkia.
Iankaikkisesta iankaikkiseen.”

Marcella yritti kaikin keinoin tuntea voiman itsessään rukouksen avulla, Imperialta saadun kiven avulla. Hän hengitti syvään hentoa ruusuntuoksua, joka tuli kasvojen eteen sidotusta liinasta, joka peitti kaikki vastenmieliset hajut. Ja tunsi yllättävän rauhan. Maasta alkoi kohota juuria ja piikikkäitä köynnöksiä, jotka kiemurtelivat pitkin maata, katkaisivat viholliselta tien, saivat nämä kompastelemaan ja kompuroimaan. Marcella ei tiennyt tarkasti, miten asiat sujuivat, hänen oli pakko keskittyä silmät kiinni, mutta hän toivoi, että sai ohjattua köynnökset oikeaan suuntaan.

TELEMAKHOS

Aika kului, eikä Telemakhos enää pysynyt laskuissa, miten monta kertaa he olivat Hortencian kanssa jo polttaneet vihollisarmeijan. Kun he taas kerran olivat pyyhkäisseet tulimeren vihollisen yli, Telemakhos alkoi olla jo aika voimiensa äärirajoilla ja varmaan Hortenciakin. ”Jos ne tuosta vielä nousee, niin…” Telemakhos sanoi uupuneesti, kun mustat hahmot alkoivat taas nousta ja liikkua tulen keskellä. Hiki valui ja hevosen selässä pysyminenkin alkoi olla raskasta, lisäksi Telemakhoksen hevonen oli loukkaantunut. ”Nyt riitti, tästä tule yhtään mitään! mikä niillä kestää!?” Telemakhos karjaisi tuskastuneena, käänsi hevosensa syrjään. ”Pelkkää ajan hukkaa! Laita Daksu asialle ja mene itse perässä! Hoidan tämän itse, siitä surkimuksesta ei ole mihinkään!” Telemakhos karjaisi ja kannusti hevosensa eteenpäin sinne, mihin toinen joukko oli lähtenyt ja pisti samalla juuri jostain ilmestyneet piikkipensaatkin tuleen, hän polttaisi koko Dehrahin samalla, kun nyt lähti muutenkin! Hänestä ollut täällä mitään hyötyä sitten, kun voimat loppuisivat kokonaan, eikä hän aikonut jäädä tänne odottamaan vain loppua, jos se tohelo Daksu ei edes ikinä pääsisi perille asti. Siellä se varmaan jo lojui jossain ojassa, mistä sitä ikinä tiesi.

CAINE

Matka oli pidempi, kuin Caine oli kuvitellut, tai sitten Daksu oli eksynyt. Caine ratsasti joukon perällä ja piti jousta valmiina, jos jostain ilmestyisi vihollisia. No sellaisia ei ilmestynyt, mutta jotain muuta kyllä. Ensin Caine ei edes kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, mutta sitten rottia vilisi niin paljon, että niitä oli vaikea olla huomaamatta. Ne vikisivät niin kovin, että korviin sattui, ne murjoivat toisiaan ja tallautuivat hevosten kavioihin, mutta samalla osa yritti kiivetä turvaan hevosia pitkin, mikä sai hevoset hermostumaan, ainakin Gwaedin. Sen vauhti hidastui, se alkoi potkia ja poukkoilla saadakseen rotat kimpustaan ”Eteenpäi, eteenpäi!” Caine kannusti. ”Ne putoo kyl kovas vauhis ja mie autan, mut pysytään suunnas!” Caine rauhoitteli ja huitoi rottia alas jousellaan. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä jälkeen muista. ”Daksu harvinaisen kurja tää sun kotimaa!” Caine huusi saadessaan Gwaedin taas jatkamaan suoraan eteenpäin. Chathalla vaikutti olevan myös melko hankalaa, hänen hermoheikko elikkonsa ei sietänyt rottia yhtään.

HORTENCIA

Hortencia oli niin väsynyt. He olivat polttaneet vihollisia kerta toisensa perään, mutta ruumiit paloivat liian hitaasti tuhkaksi, ja niiden takaa saapui aina uusia. Hän tunsi jyskytyksen rinnassaan, hänen hengityksensä oli pinnallista ja kiihkeää ja hän tarvitsi hetken levätä. Sitä ei vain tullut, se ei ollut mahdollista, eikä Hortencia tiennyt miten kauan hän enää jaksaisi. Siksi hän ei voinut syyttää Telemakhosta, kun tämä hermostui ja päätti lähteä prinssi Dakarain joukkojen perään. Silti se yllätti hänet ja prinsessa katsoi järkyttyneenä miehen perään, jähmettyen paikoilleen. Mitä hän voisi tehdä yksin? Hortencia tunsi paniikin, hän kuuli vihollisten huutoa ja tulen rätinän ja oman sydämensä sykkeen, hänen silmissään sumeni ja suuhun nousi metallinen maku. Hän alkoi hengittää raskaasti ja kiihkeästi, katsoen ympärilleen ja yrittäen hätäisenä saada otetta siitä, mitä tapahtui ja mitä hänen pitäisi tehdä.

Hortencian katse kääntyi äkisti hänen sivulleen, kun häntä lähestyi palava ruumis. Hortencia hätkähti ja d’Artagnan säikähti, perääntyen hirveän hirnumisen ja pärskimisen säestämänä, mikä vain lisäsi Hortencian paniikkia. Hän kohotti ajattelematta sotavarstan ja hänen paniikkinsa ruokki tuulta, kuin ilmavirta oli ruokkinut liekkejä hetki sitten. Hänen iskunsa oli epävakaa ja hän horjahti sen voimasta. Yhtäkkiä tuntui, että koko maailma olisi hiljennyt. Hortencia kuuli vain oman sydämensä sykkeen, ja sitten hirveän jylinän kaukaa. Se ei ollut vain tuulenpuuska, se ei ollut vain voimakas tuuli – se oli myrskytuuli, joka saapui kaukaa ja iskeytyi hirvittävällä voimalla kaupungin muureihin ja heidän joukkoonsa ja vihollisiin, se jylisi heidän ylitseen ja levitti tulta, lähes sammutti sen paikoittain. Hortencia oli menettänyt kaiken hallinnan tuulesta, hän menetti kaiken hallinnan d’Artagnanista ja omasta kehostaan, kun hän paiskautui alas hevosensa selästä oman tuulensa ansiosta.

DAKARAI

Matka jatkui edelleenkin kohti koko ajan lähenevää linnaa. Dakaraista tuntui, että mätä, veri ja ruumiit lisääntyivät myös koko ajan, mitä lähemmäksi he tulivat. Silti oli suorastaan ironista, että prinssin sieraimissa leijaili vain hyvä raikas tuoksu, kun silmillä näki vain verta ja kuolemaa. Tietenkin se oli sen taikaliemen ansiota, mutta oli se silti… jopa outoa. Hän ei kaivannut kuoleman hajua, mutta tavallaan moinen oli… väärin?

Mutta oli se mitä oli jostain muun sotamekastuksen ja huutojen keskeltä alkoi kuulua myös outoa vikinää, mutta Dakaraista ja AngwusnasomtaqaCha’kwainasta viimeiseksi mainittu aisti asian kuitenkin ensimmäisenä. Se johti hevosen pysähdykseen, mikä oli varsin hämmentävää Dakaraista. Ei hevonen ennen noin ollut käyttäytynyt. Ei edes silloin, kun ruumiit olivat jahdanneet heitä. ”Anzku hei, et sinä voi siihen jäädä! Me jäämme jälkeen ja kuollaan tähän ja vaikka se olisi sinullekin täysin ok, nii minulle ei, joten laukkaa, nyt!” Dakarai yritti, mutta hevonen nöpötti siinä ja pärski menemään. Se lähti päistikkaa liikkeelle kuitenkin siinä kohdassa, kun maassa alkoi vilistää rottia mustanaan, mikä puolestaan sai Dakaraita hieman paniikin partaalle vuorostaan, koska moiset siimahäntäiset karvapallot olivat suorastaan kuvottavia. AngwusnasomtaqaCha’kwaina oli kuitenkin nopeudellaan hyvin taas kirinyt muita ja Dakarai yritti vain kauhuissaan ajatella jotain muuta kuin ällöjä rottia, jotka vilistivät maassa. Tilanne ei vaan antanut aihetta oikein minkään kivan ajattelemiseen. Mutta ainakin he olivat saaneet taas muut kiinni, koska olihan se loppujen lopuksi ollut lyhyt pysähdys. Dakarai kuuli samalla, kun Caine manasi hänen kotimaataan. ”No älä muuta sano!” Dakarai parahti takaisin, koska edelleenkin inhosi rottia ja niin inhosi selvästi myös Anzku, jolla tuntui olevan hepuli edelleenkin niiden takia, mutta ainakin se liikkui.

INAR

Oli Inarin onni, että Sindreas oli niin korkea kuin oli. Muilla oli enemmän vaikeuksia, paitsi tietty Pestvalla (oletan), joka oli saanut alleen sen kurjan hevosvarkaan valtavan hevosen. Inar yritti potkia ja huitoa keihäällään rottia, kun ne alkoivat käydä määrältään liian suuriksi, ja hän raivasi hieman tietään auttaakseen muita joiden hevoset eivät sietäneet rottia.
”Saa kyllä olla vihoviimeinen kerta kun tähän paikkaan tullaan, toivottavasti Telemakhos sytyttää koko maan palamaan!”, Inar raivosi samalla, kun raivasi keihäällään rottia Chathan ja tämän ratsun kimpusta. (?) Rotat vikisivät ja lentelivät sivuun ja miten hän toivoikaan, että vastaan olisi tullut jokin kaivo tai oja, jonka avulla hän olisi voinut nämä otukset hukuttaa ja säästää aikaa.

OSCAR

Oscar pysyi Hortencian lähellä ja tukena, hän oli ylpeä prinsessasta, kun hän pelasi niin hyvin yhteen vinemarilaisen kanssa, vaikka he tuskin olivat edes puhuneet keskenään. Alkuun heidän hyökkäyksensä vaikuttikin toimivan, mutta liikkuvia ruumiita oli liikaa, että niitä olisi saanut poltettua noin vain, ja kohta heidän voimansa alkoivat ehtyä. Oscar järkyttyi melkein yhtä paljon kuin Hortencia, kun Telemakhos yhtäkkiä vain päätti lähteä menemään. Olihan tilanne toivoton, mutta nyt he eivät ainakaan mahtaneet yhtään mitään. Hortencia meni paniikkiin ja huitaisi aseella sellaisen myrskyn heidän ylitseen, että Oscarin oli vaikea pysyä ratsailla. Hortenciakin putosi oman voimansa yllättämänä ja Oscar ehti juuri ja juuri ojentaa kätensä ja vetää hänet Aramiksen satulan eteen. ”Oletko kunnossa?” Hän kysyi huolissaan. Hyvä asia oli se, että myös vihollinen oli tuulen voimasta joutunut perääntymään ja liekit levinneet entisestään, mutta se ei tosiaan heitä nyt ihan hirveästi auttanut.

CAINE

Eihän tästä tullut yhtään mitään! Rottia vaan vilisi tiellä, ettei eteenpäin meinannut päästä ja Caine oli varautunut mielestään ihan mihin tahansa, muttei kyllä tähän. Gwaed oli sen verran pienikokoinen ja hoikkakoipinen hevonen, että sillä oli enemmän työtä selvitä rottameressä kuin Inarin suurella hevosella Pestvan uudesta hevosesta nyt puhumattakaan. Silti muillakin tuntui olevan vaikeuksia ja Inar kirosi Dehrahia ja toivoi sen palavan maan tasalle. No se olisi sen ainoa pelastus varmasti, mutta mieluiten Caine oli silloin itse jossain muualla, kun se tapahtuisi. Daksukin huusi olevansa yhtä mieltä, että hänen kotimaansa oli aika kurja esitys. Chathalla oli kova työ pitää outo hevosensa kurissa, eikä lopuillakaan helppoa ollut. Caine hutki rottia sivuun jousella, mutta tajuttuaan, että rotta voisi purra jänteen poikki, hän yritti välttää sitä ja potkia mieluummin rottia pois kimpusta. Yhtäkin otusta hän potkaisi vahingossa niin lujaa, että se lensi kaaressa lähellä olevan Daksun päälle. ”Hups, anteeks!” Caine huikkasi. ”Meidän on pakko päästä tästä pois!” Chatha huusi muille. ”Ne tulevat linnalta, jos jatketaan vain eteenpäin, niin ne loppuvat kyllä!” Varjon kaveri huusi takaisin vikinän yli. Ei kai tässä oikein muukaan auttanut, kuin yrittää jatkaa.

HORTENCIA

Hortencian silmissä oli pimennyt hänen pudottuaan hevosen selästä. Tuntui, kuin tuuli olisi iskenyt hänen keuhkoistaan ilman ulos, ja hän tunsi olonsa sekavaksi vielä silloinkin kun ymmärsi, että Oscar oli ottanut hänet kiinni.
”O-olen kai…”, nainen vastasi heikosti, hänen äänensä oli käheä ja hän räpytteli hetken silmiään. Hän oli menettänyt täysin hallinnan tuulesta, se ei ollut hyvä merkki. Hän ei kykenisi käyttämään voimiaan hyvään toviin, hänen kurkkuunsa koski ja hengitys oli hieman hankalaa, ja vinemarilainen oli kadonnut. Hortencia yritti niellä, mutta hänen suunsa oli kuumuuden vuoksi kuiva ja hän alkoi yskiä.
”En voi… pidätellä heitä enää”, hän sai sanottua yskinnän seasta hieman rohisevalla äänellä. Häntä hävetti oma paniikkinsa ja se, miten hän oli menettänyt täysin hallinnan elementistään, mutta heillä ei ollut aikaa murehtia sitä. Heidän olisi keksittävä jotain ja pian.

TELEMAKHOS

Kun enin raivo alkoi vähän lientyä, Telemakhos alkoi taas ajatella tekonsa järkevyyttä uudestaan. Kyllä hän varmasti linnalle löytäisi itsekin, mutta tuskin ehtisi löytää muita sitä ennen. Lisäksi vaikka taisteluun jääminen olikin erittäin turhaa, kun ei tiennyt, oliko toinen ryhmä edes hengissä ja matkalla, vai pidättelivätkö he vihollista turhaan, niin muut olivat kuitenkin pulassa. Ei tilanne kauheasti parempi olisi sillä, että hän olisi jäänyt uuvuttamaan itseään sinne, mutta jotain täytyi keksiä. Nyt kun Telemakhos joka tapauksessa oli lähtenyt, hän voisi joko jatkaa ja yrittää hoitaa sen maagin itse, tai hän voisi yrittää keksiä jotain, millä auttaa taakse jääneitä. Hän katseli ympärilleen yrittäen saada jotain ideaa, kun hänen silmiinsä osui rakennus, joka ainakin muistutti tavernaa. Silloin hänellä välähti ja hän pysäytti hevosensa rakennuksen eteen, ja meni sisään autioon rakennukseen.

Rakennus oli selvästi ollut tyhjillään hyvän tovin, pöytiä ja tuoleja lojui nurin. Vihollinen oli varmasti aika hyvin tyhjentänyt kaikki kaupungin juomavarannot, mutta Telemakhos etsi kuitenkin kellariin vievät portaat, jos sieltä löytyisi edes jotain. Juomavarannot olivat aika huvenneet, mutta Telemakhoksen onneksi vihollinen oli lähinnä vienyt viinitynnyrit ja mitä hän tutki, niissä mitä vielä oli jäljellä, vaikutti olevan vahvempaa ainetta sisällä. Piti vain toivoa, että tästä riitti ja alkoholipitoisuus riittäisi.

Telemakhos rahtasi niin monta tynnyriä ylös kuin löysi, mahdollisimman nopeasti, kunnes tajusi, ettei hän niitä hevosella saisi kuljetettua mihinkään. Oli pakko löytää joku kärry, toivottavasti sellainen löytyisi läheltä. Hyvällä tuurilla paikan omistajalla olisi sellaiset ja niitä ei olisi varastettu tai tuhottu. Hetken rakennuksen läheltä etsittyään hän löysikin kujalta nurkasta pienet kaksipyöräiset kärryt, joille ei toki paljoa mahtuisi, mutta oli se tyhjää parempi. Hän kiskoi kärryt mukaansa ja kiinnitti ne hevosensa taakse ja alkoi sitten lastata ja sitoa kiinni. ”No niin! Eiköhän tällä saada hävitystä aikaan.” Hän totesi ja nousi taas ratsaille. ”Tiedän, että olet loukkaantunut ja väsynyt, mutta nyt täytyy vielä jaksaa.” Hän kannusti ja lähti palaamaan takaisin sinne, mistä oli lähtenyt.

IMPERIA

Imperia oli menettänyt yhteyden Vinemarin perilliseen tämän rynnättyä liian kauas, eikä nainen voinut oikein tehdä muuta kuin toivoa, ettei miesparka menisi tapattamaan itseään. Hän keskitti ensisijaisen suojauksensa prinsessa Hortenciaan ja Sir Oscariin, kyeten keskittymään nyt ympärillä olevaan suojaukseen myös hieman paremmin. Vinemarilainen kulutti paljon voimaa hyvin nopeasti, sen Imperia oli huomannut, mutta ruumiita vastaan taistelu oli jokseenkin toivotonta. Hänen olonsa alkoi käymään jo hieman tukalaksi, mutta hän yritti pitää hengityksensä vakaana ja kanavoida maan energiaa pienissä määrin, sekä pysyä valppaana. Olisi vain toivottava, että muut löytäisivät maagin pian ja tekisivät tästä lopun, ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät täysin.

DAKARAI

Rotat olivat kamalia otuksia ja valitettavasti ne osasivat myös kiivetä hänen ratsunsa jalkoja pitkin ja se kauhistutti Anzkuakin entisestään. Dakarai olisi tuntenut samoin, jos jotkut yhtä kamalat otukset olisivat kiivenneet hänen jalkojaan pitkin, mutta sentään sellaiseen ei ollut tarvinnut mennä. Mutta ymmärsi hän silti, ettei se hevosestakaan kivaa ollut.

Dakarai yritti huitoa viikatteensa toisella päällä rottia pois Anzkun jaloista, koska se oli ainoa pitkä asia hänen käsissään tällä hetkellä eikä toinen pää ollut mitenkään vaarallinen. Siitä ei voisi saada mitään myrkyllistä osumaa.

Dakarai säikähti melkoisesti yhtäkkiä hyvin tyttömäisen kiljaisun kera, kun jostain hyökkäsi rotta hänen syliinsä. Hän kuuli myös samalla Cainen huikkaavan jotain anteeksipyyntöjä siitä. Dakarai panikoi kuitenkin rottansa kanssa. Hän ei halunnut koskea moista paljaalla kädellä, joten rotan poishätyyttely oli varmasti aika erikoisen näköistä, kun samalla hevonen kirmasi tuhatta ja sataa hänen allaan ja taisteli useamman rotan kanssa. Ja Dakarailla oli melkein kikana pöksyissä yhdenkin takia.

Lopulta Dakarai iski rotan veitsen terään, jolloin sen liike ja vikinä loppui. ”Hyihyihyi… hyi!” Dakarai panikoi ja viskasi nyt kuolleen rotan raadon veitsensä terältä tien poskeen. Miten kuvottava otus! Dakarai yritti kasata itsensä ja hyvä, kun ei ollut satulasta pudonnut, mutta olipa kerrassaan noloa ja säälittävää. He olivat sodassa jonkun maagin ja tämän kuolleiden ja elävien armeijan kanssa ja Dakarai oli melkein hävitä rotalle! Toivottavasti kukaan ei nähnyt sitä…

INAR

Inar oli Chathan kanssa samaa mieltä, tästä rottamerestä olisi päästävä pois nopeasti. Heidän ei ollut hyvä hidastella, jälkeen jääneet kärsisivät vain jos he eivät pääsisi linnalle nopeasti.
”Menen eteenne, seuratkaa minua tai Pestvaa, meidän ratsumme ovat korkeampia!”, Inar karjaisi Chathalle ja muille, jotta kaikki kuulisivat, ennen kuin raivasi tiensä rottien läpi hieman eteenpäin ja yritti niin Sindreasin kuin keihäänsä avulla raivata takan tuleville kulkureittiä, etteivät he jäisi liikaa taakse. Sindreas pärski ja korahteli kun rotat liiskaantuivat sen kavioiden alle ja näykkivät sen jalkoja, mutta ori ei antanut helpolla periksi. Hän ei voinut mennä koko joukon eteen, koska ei ollut varma suunnasta, vaikka varmaan linna oli siellä missä rottia eniten oli. Chathan ja Cainen ratsut kuitenkin olivat vaikeuksissa rottien kanssa, joten oli viisaampaa yrittää mennä heidän edellään.

OSCAR

Luojalle kiitos, Hortencia oli tajuissaan, vaikkei kovin hyvässä kunnossa. ”Teit jo sen, mihin pystyt, ei hätää. Et olisi voinut tehdä paljon enempää, varsinkaan yksin.” Oscar sanoi ja ratsasti lähemmäs Hortencian hevosta ja auttoi prinsessan takaisin hevosensa selkään (?) ja talutti hänet sitten hieman kauemmas, sinne missä Imperia suojeli prinsessa Marcellaa. ”Jätän Hortencian teidän hoiviinne, hän on liian uupunut jatkaakseen.” Oscar sanoi ja katsoi vielä Hortenciaa. ”Minun täytyy mennä auttamaan sen verran kuin voin, älkää olko turhaan huolissanne.” Hän sanoi ja lähti sitten auttamaan puolustusta ja estämään palavia ruumiita pääsemästä liian lähelle. Niiden pidättely ei ollut helppoa, onneksi heillä kuitenkin oli suuri jousiampujaosasto taustatukena, ilman sitä heillä tuskin olisi ollut mitään mahdollisuuksia.

DORIAN

Vinemarilainen kuumapää oli lähtenyt vain kesken kaiken hoitamaan itse tehtävää, joka oli annettu muille. Dorian ei tiennyt, miksi edes enää yllättyi siitä, että muut sooloilivat ja tekivät mitä sattui, vähääkään välittämättä suunnitelmista, joita hän vaivalla yritti tehdä. Tilanne toki oli katastrofi, eivätkä he olleet voineet kuin vähän viivyttää vihollista, mutta ei tilanne näin ainakaan helpottunut. Prinsessa Hortencia säikähti jäätyään yksin ja aiheutti sellaisen myräkän, että siinä oli mennä vihollisen lisäksi muutkin nurin. Hän ei kyllä lähtisi tämän porukan kanssa enää ikinä minnekään! Jos tästä siis jäätäisiin ylipäänsä henkiin… Kieltämättä se toinen ryhmä voisi hiukan pitää kiirettä.

GODOFRÉDO

Nuolet vilistivät Godofrédon silmissä saaden tämän voimaan hieman pahoin. Hän oli tottunut hitaaseen ja rauhalliseen elämään, ja nuolet viuhuivat aivan liian kovaa vauhtia, edellä tapahtuvasta taistelusta ja menosta puhumattakaan. Rottia, ruumiita ja mitä kaikkea! Hän kaipasi vaimonsa syliin puutarhaan jossa kanat käyskentelivät hitaasti ja päästi häntä ympäröivän hajun vuoksi pienen oksennuksen josta osa osui hänen ratsunsa kylkeen ja valui siitä pikkuhiljaa alas. Kanat, voi hänen rakkaita kanojaan... Hän mietti Veleziä syömässä hänen kädestään, Davilaa ja Canoa nukkumassa yhdessä, sekä rakkaista rakkainta Tarupiaa... keskellä liekehtivää rottamerta... peloissaan...

Pahus vieköön, eikö olisi parempi jos hän olisi kotonaan suojelemassa kanojaan, eikä täällä tuhon ja tuiverruksen keskellä... Ehkä, jos hän oikein yrittäisi, Nierdalesin kilven suojaava mahti yltäisi hänen puutarhaansa asti? Godofrédo kökötti Mercédesin päällä kuin patsas pähkäillen tätä mahdollisuutta, ja on ihme, ettei hän ottanut vihollisten nuolista(?) osumaa. Hän puristi painavaa kilpeä kädessään ja nosti sen päättäväisen (tai ulkopuolisen silmiin ummetusta kärsivän) näköisenä. "Nierdalesin kilpi, määräämme sinua suojaamaan Diaa! Canoa! Mezaa! Luzia! Veleziä! Roblesia! Davilaa! Checheä! Amoria! Sekä Tarupiaaaaaaa!", hän huusi ja nosti kilven korkealle eteensä, kun kilven takapuolelle osui nuoli hänen takaansa jonkun sadatellessa ja kirotessa jotakuta kilpitampiota.

Godofrédo hätkähti ja hämmentyi. Käskimme kilpeä suojaamaan kanojamme, ja se pysäytti meidän joukkoihimme kuuluvan nuolen? Mitä tämä merkitsee?

Hän ei pähkäillessään huomannut tautisten rottien lähestyvän uhkaavasti hänen jalkojaan(?).

TELEMAKHOS

Päästyään takaisin sinne, missä vihollisarmeija edelleen roihusi, muttei näyttänyt lannistumisen merkkejä, Telemakhos alkoi miettiä, että hänen pitäisi keksiä vielä, miten saisi singottua tynnyrit keskelle tulimerta. Suunnitelma oli vaikuttanut niin toimivalta tähän saakka, mutta nyt hän ei keksinyt mitään, millä lopulta toteuttaisi sen. Tynnyrit olivat liian raskaita, eikä niitä saisi viskattua käsin kauas. Niitä olisi hankala saada kuskattua talojenkaan katolle, mistä ne saisi heitettyä edes hiukan pidemmälle… Olisi pakko viritellä joku katapultin tapainen, nopeasti, mutta siihen hän tarvitsi apua. Hän jätti kuormansa vähän matkan päähän tulimerestä ja ratsasti takaisin hävityksen keskelle, missä muut edelleen yrittivät pidätellä vihollisia, ja olivat joutuneet aika ahtaalle. ”Mihin sinä häivyit!?” Dorian kysyi vihaisena. ”Tiedän, haukkukaa vain myöhemmin. Mutta minulla on nyt suunnitelma, johon tarvitsen apua.” Telemakhos sanoi, Dorian ei vaikuttanut vakuuttuneelta. ”Ihan oikeasti, ei pelkkä tuli pysäytä tuollaista määrää noita olioita, niitä tulee vain lisää.” Telemakhos vakuutteli.

KARAN

Suu auki Karan oli toljottanut Telemakhoksen perään, kun tämä oli lähtenyt vain menemään kesken taistelun. Karan oli jäänyt Amen kanssa ihmettelemään, ei Telemakhoksen käytöstä, siinä ei ollut mitään uutta, vaan sitä, että hän oli jättänyt heidätkin vain tänne. Paljon ei voinut tehdä, Karanin lyhyt miekka ei hevosen selästä kauheasti pitänyt vihollisia loitolla, etenkään palavia, joten hän keskittyi pitämään itsensä ja Amen vain turvassa.

Jonkin ajan kuluttua Telemakhos kuitenkin palasi, ilmeisesti tultuaan järkiinsä, mutta hän selitti jostain uudesta suunnitelmasta. ”Voi luoja…” Karan huokaisi ja katsoi Amea. ”Kai sitä sitten pitää auttaa.” Hän totesi ja lähti Telemakhoksen perään. ”Sano vain, mitä pitää tehdä. Te muut voitte varmaan jäädä tähän edelleen?” Hän ehdotti ja Telemakhokselle näköjään riitti hänen ja Amen apu, joten he lähtivät sitten taas poispäin.

DAKARAI

Dakarai ei halunnut tavata enää ainuttakaan rottaa, mutta siinähän niitä vilisi edelleenkin. Sentään ainutkaan ei ollut enää hypännyt syliin.

Linna alkoi kuitenkin pikku hiljaa lähestyä silmissä ja sitä kiertävä vesialue ja sen yli menevä silta, joka oli ainoa tie sisään ja ulos, joten Dakarai oletti, että sillalla odottaisi jonkun moinen vartio(?). Tai vähintään ainakin muurien sisällä. Mutta toisaalta jo ruumiitkin olivat olleet niin odottamaton tapaus, ettei prinssi ollut varma, mitä hänen edes kuuluisi odottaa. Mutta linna tuskin oli yhtään paremmassa kunnossa kuin sitä ympäröivä kaupunkikaan. Tavallaan Dakarai ei ollut varma uskaltaisiko astua linnaan tai edes vesialueen ylittävälle sisälle, koska pelkäsi koko ajan pahinta. Pelolle ei kuitenkaan saisi antaa liikaa valtaa.

”Kotona ollaan…” Dakarai sanoi jotenkin lamaantuneesti, kun silta lopulta oli heidän edessään. Sillalle johtavan oviaukon kohdalla ei voisi kuitenkaan vain rynniä hevoslauman kanssa, mutta kyllä siitä hevosella silti mahtuisi. Dakarai lähtikin oviaukkoa kohti nielaisten, mutta tunsi silti palan kurkussaan. Nyt ei voisi enää kuitenkaan kääntyä takaisin. Ei, että se olisi hänen suunnitelmiinsa edes kuulunutkaan, mutta hän ei silti halunnut olla täällä. Se ei tuntunut enää kodilta… vaan aivan päinvastaiselta paikalta, tosi luotaan työntävältä.

AMETHYST

Ame ei ollut ihan varma, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa kun Telemakhos oli singahtanut kuin komeetta omille teilleen. Ei se yllättänyt, häntä tai Karania ainakaan, mutta muista ei voinut sanoa samaa. Se lunemarilainen prinsessa oli mennyt ihan paniikkiin ja Ame oli tippua rytäkässä Milon selästä. Palavia ruumiita tuli joka puolelta ja Ame oli aika varma, ettei siitä kyaniitista tai mikä olikaan, ollut juuri mitään apua. Ehkä hänen kehonsa hylki magiaa? Hänen oli kuuma ja kaikki oli huonosti!

Onneksi Telemakhos tuli pian takaisin. Dorian oli vihainen, Ame oli lähinnä helpottunut että mies oli hengissä, mutta sitten Telemakhos sanoi että hänellä oli jokin suunnitelma.
”Telemakhoksen suunnitelma? Tää ei voi päättyä hyvin”, Ame vastasi Karanin huokaisuun, mutta virnisti sen merkiksi, että auttaisi kyllä. Muut saivat hoitaa puolustuksen sillä aikaa, eikä Ame tiennyt miten paljon apua hänestä olisi, mutta hän tekisi mitä Telemakhos käskisi. Mies teki tyhmiä asioita, ja oli uhkarohkea ja oikeastaan ihan hullu, mutta se taisi olla nimenomaan syy miksi hän luottikin tämän typeriin suunnitelmiin.

VARJO

Kuten Varjo oli aavistanut, mitä pidemmälle he pääsivät, niin rottien virta alkoi huveta. Hevoset alkoivat rauhoittua ja matka joutui taas helpommin ja nopeammin. Lopulta linnan erittäin korkeat ja todella paksut muurit kohosivat heidän edessään. Vallihauta vaikutti tyhjältä, sillalle vievä portti oli auki ja se näytti siltä, että iso määrä rottia oli tullut siitä läpi. He ratsastivat sillan yli linnan pihalle, jossa he joutuivat luopumaan ratsuistaan. Missään ei näkynyt yhtäkään elollista olentoa, mikä ei tiennyt hyvää. ”Mennään, mutta olkaa varuillanne.” Varjo sanoi Musimin avustuksella ja lähti kohti linnan ovia. Sisällä oli päivänvalosta huolimatta jotenkin synkkää ja painostavaa, kuvottava kuoleman lemu tuli jopa näiden taikarättien läpi. Yhtään elävää sielua ei näkynyt, mutta kuolleita raatoja, osa hyvin mädäntyneessä tilassa ja kärpäsparvi ympärillään, lojui käytävillä ja nurkissa.

Varjo jatkoi vain eteenpäin, kohti portaita. ”Mistä me etsitään ensin?” Chathan ääni kaikui tyhjissä saleissa. ”Varmaan valtaistuinsalista, se tuntuu oikealta paikalta.” Varjo vastasi ja nyt hänenkin käheä äänensä kuului tässä luonnottomassa hiljaisuudessa melkein vaivattomasti. ”Miksei tääl oo ketää? iha kuollutta…” Caenezhilainen prinssi kysyi vaimeasti, mutta kaiku vahvisti äänen ihan kuuluvaksi. ”No se varmaan selviää kohta…” Varjo mutisi heidän kiivetessään portaita ylös ja kohta valtaistuinsalin ovet olivatkin heidän edessään. ”Olkaa valmiina.” Varjo sanoi ja odotti hetken, ennen kuin tempaisi salin ovet auki. Sietämätön lämmin mädän ja lian ja ties minkä haju oikein löyhähti salista heidän päälleen ja heitä odotti tyrmistyttävä näky… Lattiat olivat täynnä ruumiita, kasoittain ruumiita, niitä vyöryi ovesta käytävälle, kun ne avattiin. Lattioita ei näkynyt, ruumiit ja ruumiinosat, elimet ja suolet täyttivät lattiat varmaan vyötäisille asti.

INAR

Inar oli saanut raivattua muille tien ulos rottalauman keskeltä ja lähempänä linnaa rottia alkoi tosiaan olla vähemmän, lopulta ei yhtään. Linnalla hän ymmärsi, miksi rotilla oli ollut niin kauhea kiire. Ilmapiiri oli painostava ja tukala, Inar tunsi kehonsa jännittyvän äärimmilleen mitä lähemmäs päästiin. Oli liian hiljaista ja autiota. Heitä ei odottanut muurilla tai sillalla mikään vartiosto, eikä Inar pitänyt siitä. Tämä oli liian helppoa. Missään ei ollut ristin sielua, vain hämäriä käytäviä jotka ammottivat tyhjyyttään, ja ruumiita. Kasapäin. Inar puristi toisessa kädessään keihästään, jonka toinen pää oli valeltu taikajuomalla, sekä toisessa kädessä miekkaansa.

Heidän saapuessaan valtaistuinsalin ovelle, Inar yritti valmistautua mihin tahansa, mikä oven toisella puolella odotti. Ikävä kyllä kukaan ei olisi voinut valmistautua siihen määrään ruumiita, suolia ja mätänevää, limaista, vahamaista ainetta, ja Inar astui vaistomaisesti askeleen taaksepäin ja nosti käden suojaamaan nenäänsä.
”Yögh! Dehrahin syvin olemus”, Inar ärähti kuvotuksen vallassa, kurtistaen kulmiaan. Hämärässä ei näkynyt paljon mitään, kuvottavan lämmin ilma ja musta magia ja ruumiiden ja mätien elinten haju vaikeutti hengitystä jopa liinan läpi. Inarin silmiä alkoi vetistää, niin hirvittävä oli salin ilma, ja hän mietti voisiko vain tyrkätä Dakarain viikatteineen saliin ja sulkea oven tämän perässä.

TELEMAKHOS

Karan ja Ame lähtivät lopulta hänen mukaansa, kyllä he varmasti Karanin kanssa saisivat jotain aikaiseksi ja Ame oli sen verran nokkela, että hänelläkin varmasti voisi olla ideoita suunnitelman toteutukseen. Kun he pääsivät takaisin sinne, mihin Telemakhos oli jättänyt kärryt, hän laskeutui taas ratsailta. ”Kuule ei meillä varmaan ole aikaa jäädä ryyppäämään.” Karan huomautti, katsoen vähän kysyvästi Telemakhosta. ”Ei ole tarkoituskaan. Ajattelin singota nämä tuonne tulimereen ja räjäyttää koko Dehrah, no ainakin osa… Mutta ensin pitäisi keksiä, miten ne saa singottua, ajattelin, että jokin katapultin tapainen voisi onnistua, jos nämä kärryt vaikka hajottaa.” Telemakhos selitti. ”Oho, sillä oikeasti oli suunnitelma!” Karan ihmetteli ääneen Amelle laskeutuessaan ratsailta ja auttaessa Amen myös alas.

DAKARAI

Ei Dakaraikaan ollut voinut vain jäädä sillalle odottelemaan, mutta hämmennys oli kuitenkin ollut suurin, kun ketään ei ollut näkynyt missään. Silta oli ollut tyhjä. Muurit oli ovat olleet tyhjillään. Linnan piha oli ollut tyhjä. Kaikkialla oli kuoleman hiljaista. Luonnoton hiljaisuus vaikutti ansalta, mutta Dakarai laskeutui hevosensa kyydistä alas ja lähti muiden mukana kohti linnan ovia, kun ei muutakaan voinut. ”Niin kovin autiota…” pääsi Dakarain suusta joka tapauksessa, kun hän vain katsoi ympärilleen. Linna oli aina ollut niin elävä paikka. Hiljaista hetkeä oli ollut vaikea löytää ja silloin, kun sen löysi mieli lepäsi, mutta nyt se ahdisti.

He pääsivät aulaan, jossa ei sielläkään ketään näkynyt ja jokainen pienikin ääni tuntui jäävän kummittelemaan tyhjiin tiloihin. Caine kummasteli myös paikan tyhjyyttä kuvaillen kaiken olevan ihan kuollutta. Tämä ei tosiaan ollut se koti, johon hän oli syntynyt ja tottunut. Kaikki oli kuin tyhjää kuorta ei se tuntunut mitenkään todellisuudelta. Ihan niin kuin todellisuudessa olisi joku häiriö.

Dakarai jatkoi silti vain muiden mukana vaikka rintaa puristi ja häntä tavallaan heikotti. Hän yritti kuitenkin vain pysyä rohkeana, mutta liikutti jalkojaan kuin aave. Lopulta he pysähtyivät valtaistuinsalin eteen. Siinä kohdassa mätä kuoleman haju tuntui kuitenkin tunkeutuvan taikaliemirätin läpi ja häntä inhotti. Dakarai kavahti kauemmas pari askelta, kun ovet avattiin, kun haju tuntui vyöryvän päälle sen lisäksi, että ruumiskasa vyöryi oven takaa myös esiin. ”Tule esiin, sinä kurja rumilus, joka olet tehnyt näin näille kaikille ihmisparoille ja kohtaa minut!” Dakarai parahti siinä kohdassa, koska tämä kaikki tuntui vain olevan jo liikaa hänelle. Prinssi halusi sen kaiken olevan jo ohi!

PESTVA

Pestva pihisi pyhästä kiukusta astuessaan muiden perässä tyhjään linnaan. Vihastaan huolimatta hän ei pystynyt rikkomaan painostavaa hiljaisuutta, vaikka hänen teki mieli sinkoilla ympäriinsä kiljuen ja tuhota koko linna viimeistä kiveä myöten. Hänen pinnallinen hengityksensä ei saanut pidettyä löyhkää poissa, ja hän seurasi muita yrittäen pitää itsensä pyörtymästä.

Valtaistuinsalin edessä hänen oli pakko nojata toisella kädellä seinään ja toisella polveensa hänen hyperventiloidessaan. Koko tämä taistelu loukkasi hänen koko elämänkatsomustaan tavalla jota hän ei ollut ennen kokenut, ja ovien auetessa hänen päässään pimahti. Pestva murisi jokaisella uloshengityksellä, nousi hitaasti pystyyn ja pyrähti yhtäkkiseen juoksuun tönien kaikki edellään olevat pois tieltään. Hän hyppäsi iljetyksiä kuhisevaan huoneeseen ja alkoi kaikella voimallaan mäiskiä, potkia ja hakata kaikkea mitä näki.