GILDOMERA osa 1 luku 2

AMETHYST

Amethyst oli lähtenyt vain erityisen tyytyväisenä takaisin tällä kertaa oikeasti tyhjään huoneeseen, kun Telemakhos oli lähtenyt niin vaativana pöydästä ja Karan juossut perässä. Hän nautti roolistaan täysin rinnoin, oli mukavaa olla ihan oikeasti hyödyksi! Taistella hän ei osannut, mutta hän kyllä pitäisi huolen heidän oikeista sotilaistaan.

Kotvasen kuluttua Ame palasi aikamoiseen kaaokseen. Hän oli hieman aiempaa sotkuisemman näköinen, hiukset olivat auki ja hänen toinen olkaimensa oli valahtanut alas, kun hän saapui ovensuuhun ja hymyili iloisesti.
”Haluuks joku muu vielä?”, Ame kysyi, välittämättä siitä että salissa oli jokin riita käynnissä Daksun ja sen aiemman nätin pojan välillä. Tyttö kipitti peremmälle saliin ja Dorianin olan taakse, laskien kätensä hipsuttamaan tämän olkaa. (?)
”Sulle vois tehdä ihan hyvää, näytät aika stressaantuneelta”, hän maanitteli pehmeällä äänellä, vaikka tiesikin, että myöntävä vastaus oli aika epätodennäköinen.

DAKARAI

Itsemurhapuheista puheenollen se olisi ilmeisesti helpotus kaikille. Dakarain katse synkkeni hieman. Hän kävi luolan ihmisiä läpi katseellaan, osin jopa epätoivoisella. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut olevan eri mieltä asiasta(?), mikä tuntui sinällään jopa säikäyttävän nuorta prinssiä. Muille ei olisi siis mitään merkitystä vaikka Dakarai ottaisi ja kuolisi. Ei hän ollut enää varma Chathastakaan vai oliko tämä jotain isään suuttumusta vai mistä tuuli, mutta ei ollut kummoinen henkivartija, jos se tulos olisi tälle täysin ok. Prinssi tunsi jälleen olevansa yksin, kuten Gilmarin laaksossakin.

Dakarai ei halunnut vastata Neferan sanoihin yhtään mitään, mutta jotenkin muiden viha tuntui käsin kosketeltavalta. Tavallaan tukahduttavalta eikä prinssi tiennyt tällä hetkellä, mitä edes sanoisi. Hän käänsi kuitenkin katseensa uudestaan Neferaan, kun tämä vaati prinssiä todistamaan sen, että yrittäisi käyttäytyä tästä eteenpäin. Prinssin katse oli tyhjä ja hän oli edelleenkin sanaton, mutta tyhjä katse muuttui epäluuloiseksi, kun Nefera ilmoitti, että Dakarai saisi viikatteensa takaisin, jos suostuisi Neferan orjaksi ja tekisi, mitä tämä käskisi.
”Oletko tosissasi? Minäkö? Orjaksi?” Dakarai kysyi typertyneenä. Hän oli kuninkaallinen, ei mikään likainen orja. ”Enhän minä mitenkään mikään orja voi olla. Enkö tosiaan voisi todistaa sitä jollain muulla tavalla?” Dakarai kysyi, koska moinen olisi nöyryyttävää. No, ainakaan hän ei näyttänyt orjalta, joten mitä moisesta? Ei kukaan mitään huomaisi, joten ei se nyt niin paha voinut olla. Jos Neferan saisi sillä hiljaiseksi, olisiko se kaiken arvoista? Tai jos hän saisi muita puolelleen sillä? Dakarai yritti silti pälyillä ympärilleen, jos joku vaikka lopettaisi tämän hulluuden, mutta ei näyttänyt siltä(?). ”Olkoon”, Dakarai vastasi, mutta ei suostunut sanomaan enempää.

DORIAN

Dorian oli jo varma, että prinsessa lopettaisi inttämisensä, eivät he voineet ottaa kaikkia Dehrahista pois haluavia vain mukaansa. Niin ymmärrettävä kuin se halu olikin, he eivät vain voineet. Tosin sitten tämä herra, josta he väittelivät, malttoi lopettaa riitelynsä siksi aikaa, että ehti itsekin kommentoida olemattomia taistelutaitojaan. Dorian oli jo valmis päättämään keskustelun, kun Nefera ilmoitti olevansa niin kielitaitoinen, että kykeni puhumaan vihollisten kieltä, useampaakin ilmeisesti. Dorianin ilme synkkeni ja prinsessa näytti voitonriemuiselta. ”No tehkää mitä tahdotte, mutta omalla vastuullanne.” Dorian vastasi yrittäen parhaansa mukaan tukahduttaa kiukkuaan. Asiaa ei kauheasti auttanut se, että kohta neiti Amethyst oli jo kiehnäämässä hänen vieressään ja yritti lirkutella häntä kanssaan pelehtimään. ”Ei kiitos, jos voisit mitenkään mennä häiritsemään jotakin muuta?” Dorian sanoi niin kohteliaasti, kuin siinä tilanteessa vain oli mahdollista.

AMETHYST

Amethyst mutristi suutaan ja tuhahti muka kovinkin loukkaantuneena.
”Ei sitten”, hän huokaisi painokkaasti ja irrotti otteensa Dorianista. Hän ei käsittänyt tuota miestä, ei kukaan ikinä sanonut hänelle ei! Jostain syystä se kuitenkin teki Dorianista vain kiinnostavamman… Amethyst katseli vähän orpona ympärilleen, kun hänen katseensa osuikin seuraavaksi arpinaamaiseen johtajaan ja hänen ilmeensä kirkastui. Hän kipitti oitis tämän vierelle ja laski kätensä tämän olalle, alkaen silitellä sitä.
”Entä sä? Voisin kiittää kunnolla kaikesta avusta, mitä ollaan saatu?”, Ame maaritteli seuraavaa mahdollista valloitustaan. Sitä paitsi hänestä arpinaamaisessa ja hiljaisessa johtajassa oli jotain tosi salaperäistä ja viehättävää, arvet eivät haitanneet häntä yhtään. Ne oikeastaan tekivät miehestä vain komeamman, vaikkei hän ollutkaan kyseistä miestä nähnyt ilman arpia.

NEFERA

Hänen ehdotuksensa oli aiheuttanut ympärille hiljaista odotusta muutamassakin henkilössä, eikä hän voinut olla kuulematta sen aikaisemman hiljaisen sotilaan hymähtävän siihen tyyliin, että Dakarai sai ansionsa mukaan. Nefera odotti vain kaikessa rauhassa prinssin vastausta, välittämättä tipan tippaa jostain kokonaisuuksista ja muusta hölynpölystä. Hänellä ei ollut moisessa tikkuakaan ristissä, ja hän teki tämän puhdasta kostonhaluisuuttaan.
”Minusta se on sopiva kohtalo. Opit, millaista elämää nämä ihmisraukat ovat joutuneet maassasi elämään”, Nefera sanoi, eikä hänen äänessään ollut tippaakaan sääliä. Nöyryyttäminen oli koko jutun juoni, ei hän tätä muuten olisi tehnyt. Prinssi Dakarain vihdoin myöntyessä, Nefera hymyili. Vielä paremmin hän hymyili, kun se yrmysotilas lopulta luovutti ja totesi, että he saivat omalla vastuullaan tehdä, mitä lystäsivät. Nefera hymyili aidommin ja vilkaisi Marcellaan kiitollisena, ennen kuin palautti katseensa prinssi Dakaraihin.
”Kyllä, Nefera-herra”, hän korjasi toisen innotonta myöntymistä ja nousi ylös, lähtien hakemaan mokomalle tämän viikatetta takaisin.

VARJO

Ilta oli harvinaisen riehakas näiden vieraiden ansiosta ja se kyllä tuntui piristävän koko tunnelmaa, etenkin hän kuuli vain hyvää alhaalta leiristä, kun muutamat perilliset ja parantaja olivat tarjonneet siellä apuaan. Hieman yllättäen jopa prinssi Dakarai, mutta prinssi tuntui aina ottavan yhtä askelta kohden kaksi askelta taaksepäin, kun nyt katsoi taas, miten hän huusi ja riehui hukattuaan viikatteensa. Tai Chatha sen oli hukannut, mutta mitä antoi arvokkaan aseen pois, pitäisi siitä huolen itse. Nyt hän riiteli Neferan kanssa ja tilanne alkoi mennä harvinaisen kiinnostavaksi. Chatha näytti vähän hätääntyneen, mutta Asar painoi käden poikansa olalle ja pudisti päätään, kun tämä näytti olevan valmis puolustelemaan prinssiä.

Varjon kiinnostus kuitenkin lopahti, kun tämän vaaleanpunainen nuori neiti siirtyi epäonnistuneen iskuyrityksen jälkeen hänen luokseen ja tarjosi kiitosta heidän auttamisestaan. ”Paras tarjous hetkeen, tällä naamalla harvoin saa.” Hän myöntyi, koska tyhmähän hän olisi kieltäytyessään. ”Ei tarvitse toistaa.” Hän lisäsi, ennen kuin Musim ehti tottumuksesta kuuluttaa asian kaikille. Hän nousi ylös ja lähti Amethyst nimisen neidin mukaan.

DAKARAI

Dakaraista se ei ollut yhtään sopiva kohtalo, mutta eihän Nefera osannut muuta kuin kitistä, itkeä ja nauraa, joten ei se välttämättä niin paha juttu voinut olla ja eivät ulkopuoliset sitä tienneet hänestä. Lisäksi Dorian tuskin antaisi tuon tulla mukaan, joten orjan esittäminen kestäisi vain Dehrahin verran ja sitten se olisi siinä. Ei siis tuntuisi missään. Heidän pikku porukka tietäisi siitä vain. Mutta mitä tuollainen parka nyt oikeasti muka voisi keksiä? Toki tämä säälimättömältä yritti kuulostaa, mutta sitä isäkin oli, joten valitettavasti moinen ei tuntunut yhtään missään. Hän olisi silti prinssi, sitä ei orjan esitys muuttaisi.

”Jos se todistaa, että osaan käyttäytyä, niin olkoon”, Dakarai totesi vain, mutta yritti hillitä jo seuraavaksi mielentilaansa, kun Dorian kaikista mahdollisista tyytyikin siihen, että Nefera tulisi mukaan. No muissa maissa kukaan ei silti uskoisi hänen olevan orja, näkihän sen päällepäin, että hän oli ylhäistä sukua, joten siinähän tuli ja ehkä leikki loppuisi joka tapauksessa Dehrahiin, vai mitä?

Korjaili Nefera vielä, mitä Dakarain olisi pitänyt sanoa tälle eikä vain ”olkoon”, kun lähti sitten kaiketi hakemaan sitä viikatetta. Dakarai ei kuitenkaan sanonut siihen mitään. Häntä vain ketutti, kun oli hävinnyt tuolle nirppanokalle tämän väittelyn, vaikka toki moisen sanoissa olikin ollut perää. No ei siinä, että prinssi sopisi orjaksi, mutta siinä käyttäytymispuolessa.

24.6.993. 3a

DORIAN

Viisi päivää oli kulunut siitä, kun he olivat lähteneet taas liikkeelle, tällä kertaa huomattavasti isomman armeijan voimin, sillä Varjo niminen kapinajohtaja oli antanut omat joukkonsa heidän käyttöönsä. He eivät tienneet tarkalleen, mikä heitä odotti, mutta se oli selvää, etteivät he helpolla pääsisi. Galena oli valmistanut jotain taikakeitoksiaan, joista toinen auttoi heitä hengittämään paremmin siinä pilaantuneessa ilmastossa, mihin he menisivät, kun kirotut raadot palaisivat ja levittäisivät saastaista katkuaan ympärilleen. Jokaiselle oli jaettu kangasliina, joka oli tarkoitus pitää kasvojen edessä, se oli kastettu huomaan, joka puhdisti ilmaa ja auttoi hengittämään ja olemaan pyörtymättä siinä mätien ruumiiden löyhkässä. Toinen ongelma taas oli se, että vain osa elementtiaseista tehosi liikkuviin ruumissotilaisiin, joten Galena oli pohtinut hetken niiden aseiden kykyjä ja tehnyt juoman, jolla olisi samanlainen vaikutus, ja johon tavallisia aseita kantavat aseidensa terän, jotta ne tehoaisivat vähän paremmin. Dehrahilaiset kapinalliset olivat pääosin jousiampujia, ja heillä meni kauan kastaa kaikki nuolenkärkensä taikajuomassa, mutta nyt heillä oli paremmat mahdollisuudet, vaikka Doriania inhottikin ajatus kaiken maailman taikaliemistä, eikä hän oikein ollut vakuuttunut niiden hyödyllisyydestä. Sen lisäksi he olivat saaneet vielä jotain ihme taikakiviä Imperialta.

He olivat jo lähellä, eikä Dehrahin kuninkaallinen pääkaupunki ollut erityisen houkutteleva. Heidän suunnitelmansa oli hyökätä kaupunkiin voimalla kaikki yhdessä, sitten valtaosa jäisi hämäykseksi taistelemaan, ja pienempi ryhmä yrittäisi päästä linnalle, jossa vihollinen todennäköisimmin piti majaansa, sillä heidän ainoa toivonsa oli hoidella se kirottu maagi, sillä muuten tuskin tälle taistelulle ja kuolleiden ylösnousemukselle tulisi ikinä loppua. Ja valitettavasti heitä tiedettiin jo odottaa, kun he olivat taas muodostautuneet siten, että puolustuskyvyttömimmät olivat muiden keskellä hieman paremmassa suojassa, ja rynnistivät sitten päin vihollisia. Takana jalan kulkevat jousiampujajoukot antoivat heille taustatukea parhaansa mukaan, ampuivat muurilta vartijoita, kun Telemakhos lähes räjäytti tulimiekkansa voimalla suljetut portit heidän tieltään. Edessä oli valtava vihollisarmeija, mutta toistaiseksi kaikki vaikuttivat ihan tavallisilta sotilailta.

IBRAGIM

Ibragim istui ja odotti. Vain odotti. Paljon muuta hän ei voinut juuri tehdä. Hän oli enää vain ruumis, vain tyhjä kuori, ja hänellä oli vain aikaa odottaa. Hänen mädäntynyt, näivettynyt ruumiinsa pysyi kasassa valtaistuimella vain sen mustan magian voimin, joka sitoi hänet ja kaikki ruumiit Dehrahin maalla elämään. Hän ei voinut liikkua, hän ei voinut ajatella, ei enää omin voimin. Hänen ympärillään lepäsi raskas, syvä pimeys ja luonnoton hiljaisuus, joka peitti alleen kaikki ne kauheudet, joita linnan saleissa odotti. Hän odotti, kuolleenakin hän vain odotti heidän vieraitaan. Metallinen naamio hänen kasvoillaan savusi hitaasti, kuin höyryten odotuksesta ja siitä ilosta, jota kuolema ja hävitys sen ympärillä loi.

DAKARAI

He olivat olleet liikkeellä jo viisi päivää ja pääkaupunki linnoineen lähestyi kaiken aikaa. Koko maa oli ollut aivan kamalassa kunnossa ja haisevia ruumiita makaili siellä täällä. Hajuhaittoja kuitenkin helpotti joku kasvoille sidotti liina, jossa oli jotain taikalientä. Sen tarkemmin Dakarai ei oikein taioista tiennyt. Rätin lisäksi hän oli saanut mukaansa myös heliodori kiven, joka ilmeisesti antoi hyvää onnea. Miten se sitten käytännössä näkyisi, sitä prinssi ei tiennyt. Olisiko se estänyt Neferaa tekemästä hänestä niin ikään orjaansa, jos Dakarailla olisi ollut kivi hallussaan jo silloin?

No, nämä eivät olleet asioita, jotka Dakarain päässä tällä hetkellä pyöri. Isän kohtalo oli toki jo naputeltu ja tämä oli kuollut ja sama se Dakaraille oli. Mies oli ollut säälittävä yritys isästä ja tämä olisikin ansainnut siitä pestistä ainoastaan ”aina ja ikuisesti huonoin isä” -palkinnon eikä mitään muuta. Dakaraita silti pelotti muu perheensä kohtalo, vaikka eihän heidän edes pitäisi olla Alhanairissa. Heidän olisi pitänyt olla aikaa sitten jo Viramirissa, mutta sieltä ei ollut kuulunut mitään eikä hän tiennyt Viramirin tilannetta. Mutta jos koko maan tilanne oli tätä samaa eli mätää ja ruumiita, entä Viramir sitten?

Dakarai ei voisi kuitenkaan miettiä Viramiria. Hänen pitäisi miettiä tulevaa taistelua, joten hän terästi itseään ja valmistautui ottamaan kaiken mahdollisen vastaan, kun Vinemarin pelle iski portit rikki ja sen takaa paljastui, mitäpäs muuta kuin vihollisia. Mutta onneksi ei ainakaan niitä eläviä-kuolleita, jotka jatkoivat matkaansa vain, vaikka miten oli mätkinyt.

IGOR

Kaikki oli ollut valmista jo pitkään, heillä oli iso ylivoima kaupungissa ja heidän ei enää tarvinnut kuin odottaa vihollisten saapumista. Olisihan se tietenkin ollut parempi, että he olisivat tuhonneet tuon ikävän riesan jo ennen heidän pääsyään kaupunkiin, mutta valitettavasti asiat olivat menneet ikävästi pieleen. Nyt niin ei kävisi, tästä kuolemanloukosta ne kurjat eivät enää lähtisi elävinä pois. Mahdollisesti kuolleina he saisivat liittyä heidän armeijaansa, se ajatus lämmitti mieltä.

Lopulta odotus palkittiin ja pakko Igorin oli myöntää, että he tulivat aika ryminällä läpi. Mahtoivat olla epätoivoisia, vaikka olivatkin saaneet noista metsäläisistä apua, niin ei se kovin kummoista ollut. Ei heitä ollut läheskään tarpeeksi. Tuleen he olivat jo varautuneet, mutta valitettavasti sille oli vaikea tehdä mitään. No heillä oli sotilaita vaikka heittää hukkaan, sille ei mahtaisi mitään.

TELEMAKHOS

Ison osan voimista Telemakhos käytti jo ison osan voimista siihen, että sai paiskattua muurin portit nurin. Tällä kertaa häntä ei pysäytettäisi kuten viimeksi, nyt he olivat varautuneet paremmin. Heti muurin jälkeen hän keskitti taas kaiken voimansa, kohotti miekkaansa joka paloi niin kuumana, että sen terältä purkautui liekkejä ilmaan. ”Maistakaa Feidiaan raivoa!” Hän huusi heilauttaessaan palavaa ja auringon lailla loistavaa miekkaansa vihollisia kohden, odottaen saavansa seuraavaksi sovitusti tukea taisteluun.

HORTENCIA

”Armelias Kaikkivaltias, sinun eteesi vajoan itkien,
sillä synti on sieluni sitonut, käteni verellänsä tahrinut,
enkä kykene itseäni sen otteesta vapauttamaan.
Olen rikkonut Sinun Pyhää tahtoasi vastaan ja torjunut Syvän Tiedon puhtauden,
Ja sen häpeästä minä syntinen nyt edessäsi kärsin ja vapisen.
Vain Sinä näet sen, mitä ihmissilmä ei,
Yksin sinun on Voima, Tahto ja Lempeys;
Armahda minua, Yksi, Pyhä ja Armollinen,
Edessäsi olen paljas, ottaen vastaan rangaistuksesi,
Kunhan lapsesi autat takaisin Pyhälle tiellesi.”

Prinsessa Hortencia rukoili armoa sielulleen, ei ruumiilleen, kun hän seurasi Vinemarin Telemakhosta tuohon taistoon. Hän tiesi, että sota oli Pyhää, ettei se tehnyt hänestä syntistä, mutta hän rukoili silti anteeksiantoa Kaikkivaltiaalta ennen loppua. Hän oli hyvin varma, että loppu nimittäin olisi lähellä, mutta hämmentävintä taisi olla se, ettei hän pelännyt. Hän pelkäsi enemmän sielunsa, kuin ruumiinsa puolesta. Hän yritti pitää mielensä avoinna ja ryhtinsä vakaana, kun hän kohotti Pyhän Sotavarstan nähdessään Telemakhoksen kohottavan auringon lailla hohtavan miekkansa. Hortencia ajoitti oman iskunsa täsmälleen, kun Telemakhos heilautti kipinöivää miekkaansa, ja heilautti Lunemarin elementtiasetta kaaressa poikittain ilman halki. Tuuli, joka pyyhkäisi heidän ylitseen ei ollut tarpeeksi vahva sammuttamaan tulta, vaan se tarttui kipinöihin ja leiskuihin ja kuljetti ne pitkälle vihollissotilaiden päälle, tartuttaen tulta ja kipinöitä pitkällä matkalla heidän vastapuolensa päälle. Hetkessä vihollisarmeijan eturintama muistutti enemmän tulimerta, kuin ihmisjoukkoa, eikä Hortencia voinut peittää hämmästystään sekä pientä itsevarmuuden poikasta, joka pilkehti hänen silmäkulmassaan.

CHATHA

Chatha oli tehnyt isänä kanssa sovinnon, sillä hän oli jäänyt leiriin huolehtimaan muiden lähtövalmisteluista, sillä ihmiset piti saada pois Dehrahista. Täällä ei voinut enää elää. Chatha taas lähtisi ja yrittäisi hoitaa velvollisuutensa prinssin hyväksi, josta oli tullut Neferan orja, eli hän oli nyt orjan henkivartija? No isä oli pyytänyt häntä myös katsomaan Neferan perään ja Chatha oli luvannut, vaikka hänestä tuntui, ettei hänestä ollut katsomaan kenenkään perään. Lisäksi hänen pitäisi mennä prinssin… siis orjaprinssin kanssa suorittamaan eri tehtävää, kuin Nefera, mutta sille ei mahtanut mitään. Hän oli vakuuttanut tulevansa mukaan, vaikka kuolema oli aika varma kohtalo sillä tiellä.

Hän ratsasti tilanteeseen erittäin kriittisesti suhtautuvan Herra Mullinssin selässä Dakarain lähellä, kun he rynnistivät porteista sisään ja hätkähti, kun Telemakhos ja Hortencia pyyhkäisivät tulimeren vihollisrintamaan. ”Kärventykää haarniskoihinne kurjat!” Telemakhos huusi tulen ja pauhun läpi, viholliset rääkyivät ja tilanne oli aika nopeasti kaaos. ”Nyt! Menkää, kun vihollisen huomio on tässä kaaoksessa!” Dorianin ääni jyrähti jostain ja Chatha keskittyi taas hakemaan Dakaraita ja muita katseellaan. ”Tännepäin!” Varjon puhemies (ei panomies) huusi ja he seurasivat tätä syrjemmäs kaaoksesta. Heidän lisäkseen mukana olivat urumiyalaiset ja prinssi Caine, joka kulki viimeisenä jousi valmiina toimintaan, kun he erkanivat muusta joukosta. Chathaa hieman huoletti heidänkin puolestaan, jäädä nyt tällaiseen kaaokseen, vaikka ei heidänkään päämääränsä varmasti mikään mukava ollut.

PESTVA

Ratsastus sattui Pestvan koko kroppaan sekä henkeen. Hän oli vihainen ylisille sekä alisille ettei ollut saanut mahdollisuutta haudata tai edes suorittaa rituaalia Sigur Rósin ruumiille. Uusi ratsu, erään taistelussa kuolleen miehen Marguerite Kakkonen jonka Pestva oli nimennyt omaa lausumistaan helpottaakseen Margrétiksi, tuntui väärältä naisen alla. Hän oli hampaat irvessä sietänyt ratsastusta Sigur Rósilla nauttien enemmän tämän tarjoamasta seurasta ja ystävyydestä, mutta Margrét oli itsepäisyydessään ja vaikeudessaan hyvin epämiellyttävä ajoneuvo. Pestva oli viidessä päivässä kerennyt jo hieman tutustumaan hevoseen joka oli lähes täysi vastakohta Sigur Rósiin, mutta sillä ratsastamiseen hän epäili tottuvansa koskaan. Pestva kuristi naamaansa ja pyyhki silmäkulmastaan pienen kiukun ja ikävän kyyneleen joukon ratsastaessa kohti pääkaupunkia.

Viimeinenkin kyynel haihtui Telemakhosin miekan kuumuudesta, ja jymäys herätti surun alle jääneen tappamishimon Pestvan sydämessä. Hän veti keuhkonsa täyteen kuumaa ilmaa ja alkoi pitämään niin epäinhimillistä ja verenhimoista rääkynää että se olisi herättänyt kuolleetkin takaisin henkiin, elleivät ne sattuneista syistä jo olisi sitä heidän ympärillään tehneet. Pestva yllytti ratsunsa valtavaan vauhtiin ja silpoi miekallaan matkaltaan ketään syrjimättä kaiken mikä eteen eksyi.

IMPERIA

Imperia ei ollut koskaan joutunut hallitsemaan kerralla yhteyttä näin moneen kiveen ja häntä hieman huoletti, mitä tästäkin tulisi. Kivistä useat olivat hyvin vahvoja energialtaan, ja hän oli jakanut sotilaille ja perillisille kaikista vahvimmat puolustus- ja suojausenergioita kanavoivat kivensä. Hänellä itsellään oli vain safiiri ja apatiitti auttamaan keskittymiseen ja hänen voimiensa yhteyteen muihin kiviin, eikä hän voinut juuri suojella itseään tässä taistelussa kovinkaan paljon. Olisi vain toivottava, että hänen voimansa riittäisivät.

Imperia pysytteli lähellä Varjon miehiä, jotka olivat hänen suojanaan taistelussa. Se oli hyvä myös prinsessa Marcellan ja tämän uuden ystävän, Neferan, kannalta, sillä prinsessa Inar ei jäisi suojelemaan heitä koko taistelun ajaksi. Imperia toivoi, että hänen prinsessalle antama agaatti riittäisi suojaamaan prinsessaa, samoin aragoniitti Neferaa, ja hän keskitti energiaansa hieman enemmän perillisten suojaamiseen ja heidän elementtiensä auttamiseen. Vinemarin Telemakhos ja prinsessa Hortencia aloittivat taistelun hyvin näyttävästi liekkimerellä, jota oli vaikea olla huomaamatta. Imperia puristi hämmentyneenä, vaikuttuneena ja peloissaan Petronellan suitsia, vaikka hän yrittikin parhaansa keskittyä suojamagiaan. Olkoon Luoja heidän armonsa, tästä taistelusta tulisi kauhea koetus!

DAKARAI

Dakarai oli viikatteensa kanssa koko ajan valmiina nyt, kun se tosiaan oli ollut taas mahdollista, kun ei ollut jotain pelleä piilottamassa sitä häneltä. Prinssi ei edelleenkään miettinyt moista lämmöllä, vaikka olikin saanut viikatteensa, koska se oli tavallaan maksanut hänen vapautensa. Dakarai ei vain ollut varma miten ja kuinka paljon eroa hänen prinsseytensä ja ns. orjuuden välillä oli. Dakarai ei tosin välittänytkään tietää.

Prinssin ajatukset olivat tosiaan taas käyneet ihan muissa asioissa. Asioissa, joille ei tällä hetkellä aikaa ollut, mutta herätys oli kuitenkin melkoinen, kun hän kuuli Dorianin huutamassa sitä, että nyt pitäisi liikkua. Dakarai kannusti hevosensa laukkaan Chatha vierellään sen kapinallisjoukon johtajan puhemiehen perässä niin nopeasti kuin vain pääsi.

Alhanair oli kaaos ja kuolemaa tuli vastaan joka kulman takaa. Edes Alhanair ei ollut oma kukoistava itsensä ja näky vihlaisi sydäntä. Pääkaupunki oli Dakarain kotikaupunki ja nyt se oli tässä kunnossa ja veri ja mätä tuntuivat vain lotisevan hevosten kavioissa kaiken sen muun kauheuden keskellä. Tämä oli kamalaa ja murhe näkyi Dakarain kasvoilla, vaikka hän kovin urhealta yrittikin näyttää. Hän oli joka tapauksessa valmis näyttämään sille mille lie hirviömaagille kaapin paikan.

INAR

Inarin piti myöntää, että vinemarilaisen ase oli vaikuttava, etenkin kun se yhdistettiin Lunemarin elementtiin. Kaaos oli välitön, ja Sir Dorianin huutaessa Inar käänsi Sindreasin muun joukkonsa perässä sivuun. Pestva karjui hirveästi, nainen oli ollut aika turhautuneen oloinen viime taistelusta saakka ja Inar ymmärsi turhautumisen erittäin hyvin. Hän tunsi olonsa hieman varmemmaksi, oli se sitten sen ansiota, että hän sai olla Cainen ja Pestvan kanssa, tai kiven ansiosta, jonka neiti Imperia oli hänelle antanut. Se kuulemma auttoi epävarmuuteen ja Inar kyllä myönsi, että oli hyvin epävarma, kun joutui olemaan prinssi Dakarain kanssa samassa joukossa. He seurasivat Varjoa ja tämän mukana tullutta miestä sivuun kaaoksesta, eikä Inar tiennyt oliko se hyvä asia vai ei. Hän sentään tiesi, mikä kaupungissa odotti, mutta ei yhtään, mikä heitä odotti määränpäässään. Hevosten laukatessa kaupungin poikki hänestä alkoi tuntua, että hän katuisi vielä lähteneensä tähän joukkoon… mutta ei mahtanut mitään. Inar piti päänsä kylmänä, eikä katsellut ympärilleen enempää kuin oli pakko.

IGOR

Igor pysytteli sisällä tornissa tarkkailemassa tilannetta ja hänen tyynen tyytyväinen ilmeensä muuttui hetkessä tyrmistyneeksi, kun hän katsoi alla pauhaavaa tulimerta. Mitä halvattua, täällä tapahtui!? Hänen sotilaansa rääkyivät ja huusivat ja pakenivat turhaan tulta. Vihaisena Igor kääntyi ja nappasi aseensa varresta ja lähti ulos tornihuoneesta. Kaikki piti aina tehdä itse! Koko matkan kiroten ja manaten Igor käveli portaat alas ja matkan varrella seisoskeli aivokuolleita haisevia ruumiita odottamassa käskyjä. Hän pysähtyi yhden ohitettuaan ja nyrpisti inhoten nenäänsä. Hän käski haisulia tulemaan mukaan, muut saisivat jäädä tänne vielä odottamaan.

Igor marssi katujen halki kohti kaaoksen alkupistettä piittaamatta lainkaan tulesta ja kaaoksesta. Joku päällikön univormua kantava tuholainen juoksi kauhuissaan häntä vastaan huutaen ”TUUUULIIPAAALOOO!” ja Igor hetken mielijohteesta pysäytti miehen kamppaamalla tämän pitkin pituuttaan tielle. ”Ja mihinkäs sinä oikein luulet meneväsi?” Igor kysyi maireasti. ”Pakoon!” Mies sanoi, kunnes kalpeni tajutessaan kelle puhui. ”Herra kenraali! Ei sinne voi mennä, siellä palaa!” Mies kiirehti selittämään. ”Ihanko totta? Kas kun en huomannut.” Igor totesi ja huitaisi aseensa leveällä koukulla mieheltä pään harteilta. ”Minua ei kiinnosta tuletko mukaan pään kanssa vai ilman, kunhan tulet.” Hän ilmoitti ja päätön ruumis nousi ylös ja lähti seuraamaan häntä hitaasti hoiperrellen. Kun hän pääsi tarpeeksi lähelle, kuumuus huokui kaikkialla ja sotilaat kierivät maassa tuskissaan. Kirotut pelkurit! Igor nappasi taas yhtä pakoon pyrkivää miestä kauluksesta ja kiskoi tältä jousen ja nuoliviinen, minkä jälkeen potkaisi miehen kumoon. ”Ryömi vain koloosi rotta.” Hän raivosi halveksuen, asetti nuolen jänteelle ja tähtäsi miestä, jonka palava miekka loisti ja häikäisi sen verran, että tähtääminen oli hankalaa, mutta pääasia, että hänet saataisiin alas. Kuului kova napsahdus kun nuoli lensi jänteeltä ja osui valitettavasti miehen hevoseen, joka lujaa korskahtaen nousi takajaloilleen ja heitti ratsastajan selästä. No kävi tuokin. ”Swqja!” Igor huusi kovaan jyrisevään ääneen heittäen jousen menemään. Tulen keskeltä alkoi nousta palavia vainajia, jotka lähtivät vihollista päin. Jos nämä kurjat raukat tulta halusivat, niin nyt saisivat maistaa omaa lääkettään.

HORTENCIA

Vihollisjoukkojen huudot ja tulen humina raastoi korvia. Ilma oli kuumaa, hiostavampaa kuin tavallisesti ja muutenkin kaupungin ilmapiiri tuntui raskaammalta, kuin oli luonnollista. Hortencia olisi varmasti ollut kauhuissaan, ellei hänellä olisi ollut neiti Imperian antamaa kiveä. Vastahakoisesti hän oli ottanut kiven vastaan, eikä myöntänyt sen vaikutusta, mutta suojauksen lisäksi se myös rauhoitti häntä.

Hortencia ei ehtinyt keskittymään siihen, mitä heidän takanaan tapahtui, vaan piti tarkasti silmällä tulta, vihollisia ja Telemakhosta. Hän tunsi Sotavarstan voiman, miten se lähestulkoon sykähteli hänen kätensä puristuksessa. Se reagoi oletettavasti vastapuolen mustaan magiaan, koko kaupunki oli varmasti sen hirveän voiman peitossa, Hortencian rintaa puristi kun hän vain ajatteli asiaa. Heidän olisi tehtävä tästä loppu, väkisin, vaikka he kuolisivat yrittäessään. Hortencia ei voinut antaa tuon kauhean kirouksen levitä koko Gildomeraan, ei rakkaaseen Lunemariinsa, ei minnekään. Niin pysäyttävä ja tuhoava oli sen voima, se hukutti alleen kaiken elävän, se oli kuvottavaa ja epäpyhää. D’Artagnan hänen allaan säikähti, kun Telemakhoksen ratsu nousi takajaloilleen ja heitti miehen alas, ja Hortencia vei katseensa suuntaan josta nuoli oli tullut voidakseen…

Hortencian ajatus katkesi, kun hän näki, miten palavat ruumiit nousivat maasta ja lähtivät heitä kohti. Sotavarsta sykki raivokkaasti, reagoiden ympäröivään magiaan. Hortencian oli pakko tehdä jotain, muuten vinemarilainen lähtisi jalan yksin taistelemaan ja kuolisi siihen paikkaan. Hortencia painoi jaloillaan tiukasti jaluksia vasten ja otti tukevan otteen d’Artagnanista, iskien sotavarstalla niin kovaa, kuin kykeni suoraan alaspäin. Valtava tuulenpuuska riepotteli ilmaa ja jyrisi vasten muuria ja rakennuksien seiniä, kaataen heitä kohti kävelevät epäkuolleet sotilaat ja työnsivät niitä omiensa syliin. Ikävä kyllä tuli levisi laajemmin, kuin oli tarkoitus ja kaaos alkoi olla aika käsin kosketeltavaa siinä hetkessä. Hortencia haukkoi henkeään, joka oli salpaantunut iskun voimasta ja hän etsi näköpiiriinsä vinemarilaista.

TELEMAKHOS

Ainakin he olivat saaneet kaaoksen aikaan, Thessia oli selvästi heidän puolellaan. He olivat saaneet prinsessa Hortencian kanssa yhdessä aikaiseksi sellaisen tulimeren, että vihollisen olisi paha yrittää siitä läpi. Oli kuitenkin liian aikaista riemuita, ennen kuin Telemakhos edes tajusi, Nebukadnessar nousi hirnuen takajaloilleen ja hän luiskahti satulasta alas ja iskeytyi kovaan maahan, ei sentään sohaissut itseään tai ketään palavalla miekallaan, jonka terä alkoi hiipua, kun Telemakhoksen keskittyminen oli herpaantunut. ”Telemakhos! Oletko kunnossa!?” Karan huusi Telemakhoksen noustessa kiroten takaisin ylös ja näki Karanin rauhoittelevan hänen hevostaan, jonka oikean lavan kohdalla sojotti nuoli. Hän oli vastaamassa, kun hän mykistyi huomatessaan mustana siluettina lähestyvät sotilaat liekkien keskeltä. Miten tämä oli mahdollista? Eikö niitä pidätellyt edes tuli?

Hortencian ase sai aikaan sellaisen myrskyn, että Telemakhos oli mennä uudestaan nurin. Liekkimeri humahti raivoisasti ja levisi kauemmas, liekkien keskellä olevat kuolleet kaatuivat ja törmäsivät vielä elossa oleviin sotilaisiin. ”Muiden olisi paras saada se maagi hoideltua pian, tämä alkaa riistäytyä hallinnasta.” Telemakhos totesi noustessaan takaisin hevosensa selkään, joka ei ollut onneksi niin pahasti loukkaantunut, nuoli ei ollut osunut pahasti. Mutta Daksun olisi nyt paras olla tyrimättä, he eivät kestäisi täällä kovin kauaa, sillä tuli aiheutti ongelmia myös heille itselleen, vaikka se olikin ainoa keino vihollista vastaan ja ilmeisesti sekään ei toiminut, kuten he olivat kuvitelleet.

IMPERIA

Imperia hätkähti, kun tunsi edessäpäin vinemarin perilliselle tapahtuvan jotain. Hän kykeni vain tiivistämään suojaustansa tämän ja prinsessa Hortencian suuntaan, että saisi hidastettua hieman vastapuolta, jos vinemarilaiselle oli tapahtunut jotain. Imperia hikoili hieman, mutta se johtui enemmän edessä roihuavasta tulimerestä, kuin suojataian ylläpidosta. Yhtäkkiä heidän ylitseen pyyhkäisi hirvittävä tuulenpuuska joka ravisutti kaikkea tielleen osuvaa, ja joka ruokki tulta edessäpäin entisestään. Imperia tunsi olonsa hyvin toimettomaksi, vaikka keskittikin hyvin paljon voimiaan Vinemarin ja Lunemarin perillisten kiviin suojatakseen eturintamassa olevia perillisiä parhaan kykynsä mukaan.

DORIAN

Alun jälkeen he olivat päätyneet pattitilanteeseen. Vihollinen paloi kyllä, mutta valitettavasti liian hitaasti, ja kuolleet alkoivat nousta ja tulla päälle liekkeineen päivineen. Osa pysähtyi, kun heidän takaansa iski satoja dehrahilaisten nuolia, jotka osuessaan hieman hidastivat palavien ruumiiden etenemistä, mutta nuolet paloivat itsekin aika nopeasti tulessa. Prinsessa Hortencia sai pidettyä vihollisia loitolla ja sitten he yhdessä vinemarilaisen Telemakhoksen kanssa yrittivät tulimeritaktiikkaa vain uudestaan ja uudestaan, sillä he eivät voineet kuin jatkaa kuolleiden polttamista niin kauan, että ne palaisivat liikkumiskelvottomiksi.

Vähän sen jälkeen, kun Telemakhoksen hevosta oli ammuttu, vihollinen alkoi saada itseään järjestykseen, ne toistaiseksi elävät siis. ”Valmiina, vihollinen lähestyy oikealta!” Dorian huusi muillekin, jotka eivät voineet osallistua tuliarmeijan pysäyttämiseen. Sieltä, missä tie oli vielä auki, vaikka tuli levisi kovaa vauhtia, alkoivat vihollisjoukot vyöryä heitä kohti. Dorian varmisti, että Godofrédo oli yhä tallella ja poissa jaloista. Sir Oscar pysyi Hortencian rinnalla, joten onneksi heillä oli dehrahilaisia sotilaita, sillä heidän omasta porukastaan loppuivat taistelutaitoiset kesken, kun vinemarilaiset ja lunemarilaiset olivat nyt kiinni tuhopoltossaan.

IBRAGIM

Kaupunki paloi. Myrkky paloi savuna ilmaan ja poksahteli ja repeili palavista ruumiista. Ibragim ei tehnyt mitään. Magia, joka esti hänen kehoaan sortumasta, piti palavat ruumiit liikkeessä ja sai ne tottelemaan käskyjä. Se aisti lähestyvän vaaran. Niin tosin aistivat myös rotat. Rottia oli alkanut vilistä kaupungissa siitä asti, kun he olivat sinne saapuneet, ne olivat lisääntyneet hirvittävällä vauhdilla. Siellä missä oli ruumiita, hävitystä ja hylättyjä koteja, oli rottia. Niitä oli jokaisessa nurkassa ja vaikka Ibragim ei kyennyt mitään tekemään, oli se sama magia, joka ajoi rotat myös linnan pimeistä loukoista liikkeelle. Ne pakenivat, kuten rotilla nyt on tapana, kun ne aistivat pahaa. Ja niitä juoksi laumoittain linnan jokaisesta raosta kaduille, niitä juoksi portilta kauas tulipalosta, niitä oli joka puolella. Ja ehkä magia pakotti ne juuri sille tielle, josta se aisti lähestyvän vaaran.

INAR

Dehrahin pääkaupunki oli juuri niin säälittävä esitys, kuin oli osannut odottaakin. Koko maassa ei tuntunut olleen mitään hyvää ennen kiroustakaan, ja kirous oli vain tuhonnut kaiken lopunkin elävän koko maasta. Kaupunki oli luonnottoman hiljainen taistelun ääniä lukuunottamatta, ja ympärillä levisi silmänkantamattomiin vain tuhoa, kuolemaa ja tyhjyyttä, ja se sai Inarin selkäpiin karmimaan. Hän inhosi tätä kaupunkia, ja mitä lähemmäs he tulivat linnaa, sitä syvemmäksi epäluonnollinen hiljaisuus ja hengitysilman raskaus kasvoi. Sillä saattoi olla jotain tekemistä sen hirveän magian kanssa, joka sai ruumiit nousemaan kuolleista, eikä Inar olisi halunnut tavata sen voiman lähdettä. Hänen sisällään kasvoi kuvottava tunne siitä, ettei heitä odottanut vain ruumisarmeija, vaan jokin paljon, paljon pahempi… Hänen suussaan maistui pahalta ja vatsaa väänsi, mutta hän taisteli intuitiotaan vastaan ja piti Sindreasin vauhdin tasaisena.

Yhtäkkiä takana pauhaava tulipalo ja taistelun äänet eivät olleet ainoa asia, joka kaupungista kuului. Inar ei osannut kuvailla sitä ääntä, se oli hiljainen ja se tuli lähemmäs ja lähemmäs. Sitten näkyi vilinää. Nopeita vilahduksia, kun hevosten jalkojen välistä suhahti rotta, sitten toinen, kolmas. Inar katseli hämmentyneenä ympärilleen, ennen kuin ymmärsi mitä oli tekeillä.
”Koko mätänevä kaupunki vilisee rottia!”, hän huusi, kun rottia alkoi juosta maassa niin sankoin joukoin, ettei maata edes meinannut nähdä. Sindreas pärskähteli ja alkoi hirnua, kun mokomia otuksia alkoi olla jo niin paljon, että ne alkoivat murskata toisiaan alleen, kun eivät päässeet tarpeeksi nopeasti eteenpäin.