GILDOMERA osa 1 luku 2

CAINE

Ilmeisesti gerosilaisillakin oli lahjalle käyttöä loppujen lopuksi ja olihan se totta, että Marcella tarvitsi kunnollista henkivartijaa ja jos se piti jostain muualta palkata, niin ei se ihan ilmaiseksi kävisi. Marcellalta ei valitettavasti suukkoja herunut, mutta onneksi kiva maagitäti tajusi ja suukotti Cainea kiitokseksi poskelle. ”Ei kestä! mut nyt mun täytyy mennä!” Caine ilmoitti, sillä hänenhän täytyi ehdottomasti palata Daksun linnalle hakemaan loputkin kultaharkot sieltä, jos niillä oli näin positiivinen vaikutus muihin! Caine ryntäsi teltasta niin kiireellä ulos, että oli vähällä mennä nurin, mutta onneksi vain melkein. Okei, hän tarvitsi jotain, millä kuljettaa kultaa. Nuolikotelo ei ollut kovin hyvä, siihen oli mahtunut vain kolme harkkoa. Mutta Ame oli tainnut mainita jostain kärryistä, joilla Telemakhos oli rahdannut viinitynnyreitä, joten hän meni sinne kyselemään. ”Hei mitä niille kärryille kävi, mil te raahasitte ne viinitynnyrit?” Caine kysyi. ”Mitä sinä sillä tiedolla teet?” Telemakhos ihmetteli. ”No haen loputkin kullat tietenki!” Caine ilmoitti ja Telemakhos ja Karan katsoivat toisiaan hetken aikaa. ”Ne valitettavasti piti hajottaa katapulttia varten, mutta jostain varmaan löytyy toiset! Me voidaan tulla mukaan, niin sujuu nopeammin!” Telemakhos ilmoitti ja Karan nyökytteli tyytyväisenä. ”Loistavaa!” Caine sanoi ja kävi hakemassa hevosensa, mutta juuri kun he olivat lähdössä takaisin kaupungin muureja kohti, kuului jyrinää ja osa muuria romahti ja sen takana maa alkoi vajota ja rakennukset luhistua kasaan. Caine ja vinemarilaiset tuijottivat hetken raunioita, kun jostain maan alta alkoi tulvia vettä ja vajonnut maa alkoi pikkuhiljaa jäädä veden alle. ”Voi surkeutta…” Karan huokaisi. No onneksi Caine oli tajunnut ottaa edes ne kolme harkkoa mukaan, olisivat nekin muuten hautautuneet veden alle!

DAKARAI

Dakarain katse seurasi jälleen perässä, kun Caine ryntäsi seuraavaksi jo teltasta ulos kuin tuulispää konsanaan ja oli nyt jotain kärryjä vailla. Kärryjä, joista oli tehty joku katapultti. Dakarai näytti lähinnä vain hämmentyneeltä, mutta kiva toki. Olihan se hienoa, että joku osasi nikkaroida kärryistä katapultin. Dakarai ei osannut nikkaroida yhtään mitään, mutta eipä hänen prinssinä pahemmin mitään tavallisen kansan hommia ollutkaan tarvinnut tehdä. Tilanne toki oli saattanut muuttua, jos orjan pesti jatkuisi, mutta toistaiseksi asiat oli lähinnä muuttunut asioiden omistamisen suhteen(?). Muuten mikään ei juuri ollut muuttunut(?) eikä Dakarai tiennyt tulisiko muuttumaan, mutta se kuitenkin pelotti silti.

Dakarai seuraili tovin, mitä Caine edes aikoi ja ilmeisesti mennä hakemaan loputkin kultaharkot. Niin no eiväthän ne muuta virkaa olleet saaneet kuin koristeena olon tai lähinnä sen, että rikkauksia piti tuoda esiin ja näyttää konkreettisesti se, että he olivat maan rikkain perhe. No siitä perheestä ei paljoa ollut enää jäljellä. Darius ei elänyt rikkauksissa ja Dakarai oli itse nykyään omaisuutta eikä omistanut niinkään mitään maininnan arvoista, ellei hienoja vaatteita ja Anzkua laskettu… ja sitä viikatetta.

Mutta se mikä vei seuraavaksi Dakarain huomion oli se kuinka hirveä jylinä peitti hänen korvansa ja Dakarain oli pakko tuoda kätensäkin korvilleen. Mutta seuraavaa hän ei odottanut tapahtuvan, nimittäin koko Alhanair vain vajosi kuin pökäle pönttöön, josta se vedettiin pois ja jonne se hukkui, näin typerästi kuvailtuna. Dakarai ei silti voinut uskoa silmiään, kun koko kaupungin vain kahmaisi melkoiset vesimassat ja hän katsoi sitä näkyä tyrmistyneenä. No nyt hänellä ei kirjaimellisesti ollut kotiakaan… Ei sillä, että se olisi ollut asuttavassa kunnossa muutenkaan, mutta hän oli nyt virallisesti koditon. ”Hienoa…” Dakarai mutisi ja iski päänsä polviin.

INAR

Inar ohitti kaiken huudon ja ilakoinnin, joka leiristä kantautui. Hänen korvissaan kohisi veri, muurin seinämä hänen edessään alkoi olla aika verisessä kunnossa, eikä hän kyennyt lopettamaan. Kipu helpotti hänen oloaan. Kipu auttoi häntä käsittelemään kaikkea sitä surua ja raivoa ja sodan jälkeistä kauhua. Hän saattoi olla sotilas, mutta vain näennäisesti – hän ei ollut koskaan joutunut aidosti taistelemaan tai sotimaan, ei ennen tätä sotaa. Hän oli aivan yhtä kokematon ja hukassa, kuin muutkin, mitä tuli sodan kauheuteen ja sen vaikutuksiin. Se vaivasi ja turhautti, ja pelotti häntä. Hän ei sietänyt pelkoa, eikä hän kestänyt ajatusta siitä, ettei ollut pätevämpi, kuin jotkut miehet heidän joukossaan. Hän ei ollut tarpeeksi, hän ei ollut voinut tehdä tarpeeksi. Ja siksi hän vihasi prinssi Dakaraita niin paljon – häntä raivostutti prinssin asenne ja käytös, se miten itsekäs ja turha tämä oli ollut koko matkan, hän oli vihainen että prinssin vuoksi hän ei ollut voinut auttaa Cainea, prinssin vuoksi hän oli joutunut Zuraan ja ensimmäiseen taisteluun, jossa hän oli joutunut hylkäämään elementtiaseen turvan ja tappamaan terällä ja raa’alla voimalla. Prinssi ei ollut tehnyt mitään, ei yhtikäs mitään, eikä edes ymmärtänyt mitä he kaikki olivat joutuneet kokemaan. Inar tunsi silmissään pistelyä, hänen käsissään sykki ja hän hikoili.
”Itsekäs… turhamainen… ilkeä pikku paska…”, Inar ärähteli itsekseen hakatessaan omia nyrkkejään rikki muuria vasten.

Sitten tapahtui jotain. Maa alkoi tärähdellä uhkaavasti. Muuri alkoi rapistua, ensin vain muutamia kiviä, sitten isompia lohkareita. Inar hätkähti hereille raivostaan, perääntyen muutaman harppauksen taemmas juuri ennen kuin maanvajoama nieli kaupungin ja sen mukana muurin mennessään. Inar katsoi typertyneenä reikää, joka oli hetki sitten ollut kaupunki, ja joka alkoi pikkuhiljaa täyttyä vedellä. Silloin raivo Inarin sisällä nousi uudestaan pintaan ja hän potkaisi muurista irronneen murikan alas vetiseen kaupunginvajoamaan.
”Ja NYT sitä vettä sitten on! Kun sitä ei enää tarvita!”, Inar karjaisi raivoissaan, kun kivenmurikka molskahti veteen. Sen sanottuaan hän kääntyi katsomaan vinemarilaisia ja Cainea, jotka tuijottivat pettyneinä kaupungin jättämää aukkoa, ja siirsi katseensa heistä leiriin. Kai hänen pitäisi tyytyä kohtaloonsa ja mennä pesemään tämä iljettävä moska vaatteistaan ja ihostaan. Hän oli edelleen vihainen, mutta ei voinut mitään. Sen jälkeen pitäisi puhdistaa ja hoitaa uudet haavat, jotka hän oli itse käsiinsä hakannut...

NEFERA

Maagitäti oli onneksi selvinnyt hengissä, ja heräsikin pian. Neferasta ei juuri ollut mitään apua asiaan, mutta hän oli myötätuntoisesti istunut Marcellan vierellä ja odottanut, mikäli häntä tarvittaisiin. Sitten tosin joku köyhä metsäläinen oli tullut puhumaan heille, eikä Nefera tiennyt kuka tämä oli, ennen kuin Marcella kutsui tätä prinssiksi. Nefera ei ollut uskoa korviaan, eikä kyllä silmiäänkään, kun poika oli alkanut tyrkyttää heille kultaharkkoa ja lähtenyt sitten aivan muina miehinä pois. Nefera tuijotti vain hämmentyneenä punahiuksisen pojan perään, havahtuen vasta, kun ulkoa kuului kummallista jyrinää ja maa alkoi tärähdellä.
”Mitä nyt taas?!”, hän parahti epätoivoisena ja vaativana, katsellen heidän ympärilleen. Kukaan ei tiennyt sen paremmin, eikä tarjoutunut tarkistamaan, joten Nefera huokaisi marisevalla äänensävyllä ja nousi ylös.

”Menen katsomaan, mitä ulkona tapahtuu. Ja katsomaan, onko orjani hengissä”, Nefera sanoi Marcellalle ja maagitädille, ennen kuin lähti ulos. Siellä häntä odotti… ei mikään. Koko Alhanair oli kadonnut. Nefera tuijotti hetken suu auki ammottavaa tyhjyyttä, jossa hänen entinen kotikaupunkinsa oli ennen seissyt. Sitten hän vei katseensa ympärilleen, kai hakien taas silmiinsä jotakuta, johon purkaa paha olonsa.
”Senkin kurja orja! Mikset tullut kertomaan minulle, että selvisit hengissä?”, Nefera alkoikin äksyillä heti, kun vain löysi Dakarain silmiinsä.
”No hyvä kun olet siinä, voitkin saman tien antaa kaiken omaisuutesi minulle. Ethän sinä niillä enää mitään tee, ja minä tarvitsen niitä että voin hankkia sinulle arvollesi paremmin sopivat vaatteet. Hopi hopi”, nuorukainen alkoi käskyttää uutta orjaansa. Nefera ei kyllä ollut koskaan kohdellut omia orjiaan tällä tavalla, sillä se oli ollut hänen perheensä mielestä rahvaanomaista. Mutta prinssi Dakarai ei ollut orja siksi, että olisi syntynyt siihen osaan, vaan rangaistuksena, joten toinen ansaitsikin sen mukaista kohtelua.

DAKARAI

Dakarai istui samassa paikassa edelleenkin pää polvissa huokaisten hiljaa. Mitähän seuraavaksi tapahtuisi? Dakarai tuskin malttoi odottaa, koska tuskin se ainakaan mitään mukavaa olisi. Mitään mukavaahan tässä nyt ei ollut muutenkaan sattunut, joten hän ei osannut odottaa mitään sellaista, muttei kyllä varsinaisesti odottanut mitään muutakaan. Alhanairin uppoaminen oli ollut jo itsessään sellainen pala purtavaksi, ettei Dakarai oikein uskonut sitä todeksi, mutta kyllä se oli totta, kun Dakarai kohotti katsettaan uudestaan ammottavaan tyhjyyteen. Tai no… ei se ehkä tyhjyys ollut, mutta vettä nyt ainakin oli.

Dakarai säpsähti pian kuitenkin sitä, kun Nefera tuli huutelemaan kurjia orjia ja tiuskimaan sitä, miksi hän ei ollut tullut kertomaan selviämisestään. ”Koska siinä ei ollut mitään kerrottavaa…” Dakarai mumahti siihen eikä ollut varma olisiko edes halunnut selvitä. No Neferan seuraavat sanat kuultuaan Dakaraista tuntui, että ehkä Alhanairin kanssa uppoaminen olisi ollut pienempi paha. Samalla toinen puhui jostain hänen arvoisistaan vaatteista. ”Kaikki mitä omistan? Oletko tosissasi?!” Dakarai parahti nousten samalla ylös takaisin seisomaan. ”En minä alasti voi tässä seistä!” Dakarai kauhistui jo seuraavaksi, koska ei se nyt ihan huvittanut. Hän ei myöskään pitänyt ajatuksesta, että joutuisi vain antamaan kaiken pois noin vain, koska se tarkoittaisi ihan kirjaimellisesti sitä, ettei hänellä olisi OIKEASTI yhtään mitään! Vielä hän sentään pystyi sanomaan omistavansa edes materiaa, vaikka kaikki muu olikin jo menetetty.

NEFERA

Prinssi ei selkeästi ollut ymmärtänyt vielä, että oli nykyään orja, kun puhui hänelle tuohon tyyliin. Nefera nosti kädet lantiolleen ja katseli toista vain vaativan ja odottavan näköisenä.
”No kai sinulla on muitakin lumppuja mukanasi, kuin vain nuo, jotka sinulla on päälläsi?”, hän kysyi, kun prinssi kauhisteli, että joutuisi seisomaan tässä alasti.
”Olisi kannattanut miettiä silloin maallista omaisuuttasi, kun annoit vapautesi viikatteesta”, Nefera huomautti myös perään, ettei Dakarailla juuri ollut sijaa väittää vastaan. Hän oli luvannut vain viikatteen takaisin, mutta kaikki Dakarain muu omaisuus olisi hänen, kunnes prinssi olisi todistanut oppineensa läksynsä.
”Ei sinulla ole mitään oikeuksia – olet nyt minun, ja teet kuten käsken. Luulisi sinun, jos kenen, tietävän mitä orjuus tarkoittaa.” Neferalla ei ollut mitään myötätuntoa prinssiä kohtaan, vaikka ymmärsikin, että tämä oli varmaan äsken kokenut kovia. Hän säälisi ketä tahansa tästä joukosta ensin, ennen kuin säälisi tuota ruipeloa edessään.

DAKARAI

”Ei minulla ole mitään lumppuja, mutta tietenkin minulla nyt muitakin vaatteita on kuin vain yhdet ainoat”, Dakarai vastasi, mutta jos Nefera oli odottanut, että hänellä olisi joku perunasäkki mukana, johon voisi tiukan paikan tullen pukeutua, niin ei kyllä ollut. Miksi hän olisi sellaista mukaan pakannut, kun oli alkujaan kuitenkin maan rikkaimmasta perheestä?

”Niinkö? No minä tarvitsin sitä pahuksen viikatetta silloin. Mitä muuta muka olisin voinut tehdä, kun itse piilottelit sitä ties missä?” Dakarai mutisi perään. Nefera kuitenkin muistutteli perään, ettei Dakarailla mitään oikeuksia ollut, koska oli omaisuutta jatkaen, että hänen, jos kenen pitäisi tietää. ”Teoriassa toki tiedänkin, mutta… Olkoot… kaikki mitä omistan on pakattuna hevoseni kyytiin”, Dakarai totesi lopulta, koska ei hän todennäköisesti voisi voittaa eikä hän jaksanut laittaa vastaan. Käytännössähän se olisi kuitenkin turhaa. Nefera voittaisi joka tapauksessa, koska ei häntä vihattu… toisin kuin Dakaraita. Ei hän kuitenkaan vaatteitaan tässä alkanut riisumaan, koska jos hän joutuisi antamaan kaiken pois, mihin hän muka pukeutuisi? Ylpeys oli mennyt toki jo aikaa sitten, mutta oli sitä sen verran jäljellä, ettei hän tässä kepukka paljaana kekkaloisi.

NEFERA

Nefera katseli Dakaraita ja kohotti odottavasti toista kulmaansa. Kun mitään ei tapahtunut, ja toinen vain selitti, että hänen muu omaisuutensa oli hevosen kyydissä, Nefera tuhahti.
”No mitä sinä siinä vielä nöpötät, ala mennä ja hae ne minulle! Vauhtia, senkin vätys, vai pitääkö minun hakea joku panemaan sinuun miekalla vauhtia?! Sitäkö sinä haluat? Olet huonoin orja, mitä minulla on ikinä ollut”, Nefera hoputti ja läimäytti orjaansa takaraivoon avokämmenellä.

DAKARAI

Dakarai katsoi Neferaa, joka vain seisoi siinä vaikka Dakarai oli juuri kertonut, missä se hänen omaisuutensa oli, että Nefera oli sitten hyvä ja hakisi sen, mitä tahtoi ja vaikka heittäisi turhan pois, mutta niin ei käynyt. Hän vain oletti, että Dakarain olisi pitänyt mennä omaisuutensa sieltä hakemaan ja Neferalle ojentaa. Niin aivan… Dakaraihan se orja oli. Hän oli käytännössä vain unohtanut sen saman tien. Tai ei nyt ehkä unohtanut, mutta ei Dakarai osannut olla orja! Häntä oli palveltu koko hänen elämänsä ja hän oli se, joka käski ja muut totteli, mutta nyt se ei ollut niin. ”Ei, en halua… Haen ne kyllä”, Dakarai ilmoitti hieroen samalla takaraivoaan, kun oli saanut ikävän läimäytyksen sinne. No sentään siitä ei voinut tulla haavaa. Niitä kun oli jo omastakin takaa.

Dakarai lähti joka tapauksessa hevosensa luo. Viikate lojui edelleenkin Anzkun lähistöllä maassa ja sai siinä lojuakin hänen puolestaan. Moinen kapistus ja sen olemassaolo oli antanut mahdollisuuden Neferalle orjuuttaa hänet. Siitä ei ollut muuta kuin harmia. Dakarai nosteli joka tapauksessa tavarat pusseissa ja kasseissa sun muissa pois hevosensa kyydiltä ja rahtasi lopulta Neferan eteen. ”Siinä kaikki… Haluatko Ankzunkin?” Dakarai kysyi hivenen tympääntyneenä.

NEFERA

No johan tuli orjaan vauhtia, kun hieman löi. Omia orjiaan hänen ei ollut ikinä tarvinnut lyödä, eikä hän ollut edes halunnut, mutta tämä oli tapaus erikseen. Nefera katseli tyytymättömänä orjansa perään ja jäi odottamaan, että tämä saisi ensimmäisen tehtävänsä hoidettua. Pian orja palasikin, ja näytti jopa tuoneen kaikki tavaransa. Sitten Dakarai tosin kysyi, halusiko hän jonkun Anzkun, ja Nefera vilkaisi prinssin hevosta.
”Sinä tarvitset sitä enemmän, kun alat kantamaan tavaroitani. Sitä paitsi minulla on oma, _parempi_, hevonen”, Nefera sanoi piikikkäästi ja katsoi hieman arvostellen Dakarain tavaroita.

”Noin, nyt odotat siinä. Minä menen etsimään sinulle parempia vaatteita”, Nefera käski, kun etsi laukuista sen, missä oli vaatteita, ja lähti kiertämään heidän leiriään. Hän ei ollut varma, missä vaiheessa Asar oli saapunut heidän perässään, mutta kapinallisten mukana olleista joku varmasti huolisi paremmat vaatteet. Hän käveli erään miehen luo, joka näytti pitkältä ja sopivan kokoiselta, hymyillen tälle parasta kohteliasta hymyään.
”Herra, haluaisitteko vaihtaa vaatteenne näihin?”, Nefera kysyi mieheltä, joka katsoi häntä aika epäilevänä hänen kaivaessaan Dakarain nyssyköitä. Hän veti sieltä esiin jotkin prinssin prameat vaatteet, ja rääsyihin pukeutuneen miehen ilme venähti erittäin hämmästyneeksi.
”Ette kai te tee minusta pilkkaa?”, mies kysyi yhä epäluuloisesti. Nefera pudisti vain päätään samalla, kun ojensi vaatteita miehelle.
”En suinkaan, nämä ovat teidän, jos saan teidän vaatteenne. Pyydän, olkaa niin kiltti ja ottakaa ne vastaan”, Nefera aneli ja vakuutteli.

Jonkin ajan päästä Nefera palasi takaisin sinne, mistä oli lähtenytkin. Hänellä oli mukanaan yksinkertaiset ja hieman kovia kokeneet, mutta ihan käyttökelpoiset vaatteet: tunika, liivi, hupullinen viitta sekä kengät. Nefera heitti ne prinssi Dakaraille, tai enemmänkin tätä päin.
”Siinä, pue ne päällesi ja anna sitten loputkin vaatteesi minulle”, Nefera käski.

DAKARAI

Sentään Nefera ei ollut Dakarain Ankzuakin päättänyt viedä kerta hän tarvitsi sitä siksi, että se saisi olla joku kantojuhta, kun Neferalla itsellään oli jotenkin niin paljon parempi hevonen. ”Eihän Ankzu nyt mikään mahdottomien määrien kantaja ole! Se on kuninkaallinen hevonen. Se ei ole tehnyt mitään sinulle eikä muillekaan ansaitakseen moista!” Dakarai puolusti edes hevostaan, vaikka itse joutuisikin olemaan joku orja. Mutta ei AngwusnasomtaqaCha’kwaina ollut samaa ansainnut!

Nefera oli joka tapauksessa saanut Dakarain omaisuuden tämänhetkisiä vaatteita, koruja, viikatetta ja veistä lukuunottamatta. Olihan se toki pieni omaisuus siihen verrattuna, mitä linnaan oli jäänyt, mutta se omaisuus oli mennyttä joka tapauksessa. Sitä nyt ei saisi enää kukaan ja jos Nefera senkin tahtoisi, saisi kyllä itse mennä hakemaan.

Dakarai jäi joka tapauksessa tyytymätön ilme kasvoillaan paikoilleen, kun Nefera lähti mitä ilmeisesti hetimiten hakemaan jotain ”parempia” vaatteita hänelle. ”Kuule Ankzu… Voisimmekohan vielä hukuttautua Alhanairin mukana?” Dakarai huokaisi hevoselleen ja istui maahan kietoen kätensä jalkojensa ympärille pyyhkien jälleen poskilleen ilmestyneitä kyyneliään.

Jonkun aikaa Dakarai oli hevosensa kanssa ihan vain kaksin taas ollut, kun Nefera saapui jälleen paikalle ja viskasi vain jotain ällöjä rättejä häneen niskaansa, että siinä oli ja ne pitäisi vielä pukea päälle. Dakarai otti ne käsiinsä ja katsoi niitä inhoksuva ilme kasvoillaan. ”Enkä pue”, Dakarai totesi, koska ei… tuollaisia hän ei päälleen laittaisi. Ei varmasti! Niissä saattoi olla ties mitä kirppuja tai tarttuva tauti tai siltä ne ainakin hänen silmiinsä näyttivät. Hyi olkoon! Kyllä hänellä edelleenkin oli rippeet itsensä kunnioituksesta jäljellä, vaikka suurin osa olikin nykyisin vihaa.

INAR

Inar oli käynyt peseytymässä niin nopeasti, kuin hänen tilassaan saattoi. Pesupisteellä oli hieman ruuhkaa, mutta Inar oli jättänyt vinemarilaisen naisen ja Chathan rauhaan ja pessyt vain itsensä ja vaatteensa niin hyvin ja nopeasti, kuin kykeni. Hän sitoi myös ensihätään rystysensä, etteivät ne vuotaisi vapaasti ja likaantuisi. Uusien vaatteiden päälle pukeminen möhnäisten tilalle tuntui uskomattoman hyvältä, ja Inarin vointi oli hieman parantunut, kun hän vihdoin astui takaisin muiden keskelle.

Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin pian hänen edestään kuuluvaan prinssi Dakarain tutuksi tulleeseen ulinaan, sekä siihen Nefera-nimiseen mieheen, jonka prinsessa Marcella oli raahannut mukaan. Ilmeisesti Dakarai oli unohtanut, mihin oli mennyt viikatteensa vaihtamaan, eikä suostunut pukemaan päälleen vaatteita, jotka Nefera oli tälle antanut. Inar katseli tilannetta hetken, ennen kuin asteli prinssi Dakarain taakse ja rusautti kipeitä sormiaan hieman.

”Pitääkö sinua auttaa vielä pukemaankin, penikka?”, hän ärähti, ollen jo valmis takomaan prinssiin hieman oikeanlaista asennetta ja kunnioitusta uutta ”omistajaansa” kohtaan. Hän ei ymmärtänyt orjuutta tai Dehrahia ja sen tapoja, mutta sen hän tiesi, että jos joku ansaitsi orjan kaltaista kohtelua, se joku oli prinssi Dakarai. Joten hän auttaisi kyllä mielellään, jos poika ei muuten oppisi omatoimiseksi.

DAKARAI

Dakarai pudotti hirvitykset käsistään viereensä, mutta sen enempää hän ei niihin osaa enää ottaisi. Nefera voisi itse pukea ne itselleen tai pakata uusien tavaroidensa joukkoon, jos halusi ne mukaan, mutta Dakarai ei niitä päälleen pukisi. Piste.

Pian hän kuitenkin kuuli ikävän kuuloisen rusahduksen takaansa, minkä takia Dakarai luonnollisesti käänsi katseensa rusauttelijaan, joka paljastui Inariksi. Dakarai ei ollut odottanut sitä ja oli säikähtänyt sen verran, että oli ihan kavahtanutkin prinsessaa ja pötkinyt hieman kauemmaksi ja nousi sitten taas jaloilleen. Harvemmin hän naisia pelkäsi mistään syystä, mutta Inar oli saanut kyllä sellaisen vaikutuksen Dakaraihin piestyään tämän sen verran kamalaan kuntoon. Onneksi ne mustelmat olivat kuitenkin jo haalistumaan päin, mutta samaa kohtaloa hän ei välttämättä haluaisi enää kokea.

Inar oli kovin ystävällisesti tullut tarjoamaan pukeutumisapua Dakaraille. ”E-ei. Osaan pukea kyllä itsekin”, Dakarai vastasi pelon särähtäessä hänen äänessään, vaikka hän sitä kovin oli yrittänyt peittää. Dakarai kävi hakemassa ne kirppuiset kammotukset ja laski katsettaan maahan hiusten heilahtaessa hänen kasvojensa eteen. ”Vaihdan vaatteet, mutten tee sitä tässä”, hän ilmoitti, koska ei hän alkaisi muiden edessä mitään vaihtamaan.

Dakarai lähti jonkun suojaa antavan puskan suuntaan. Muuten hän olisi toki mieluummin mennyt pesupisteelle, mutta siellä nyt oli muitakin tällä hetkellä. Puskan suojissa hän alkoi riisua päällään olevia vaatteita. Korvissaan olleita koruja ja sormissaan olevia sormuksia, äitinsä sormus mukaan lukien, Dakarai ei kuitenkaan ottanut pois. Hiukset onneksi peittivät korvikset, joten ehkä niitä ei edes nähtäisi. Mutta häntä inhotti edelleenkin ajatus pukea moiset hirvitykset päälleen, mutta puki ne silti lopulta. Dakarai kasasi omat vaatteensa pinoon ja yritti oikoa edes jotenkin sitä muodotonta tunikaa päälleen, mutta sitten kun kaikki oli päällä, hän nosti omansa maasta mukaansa ja asteli takaisin Neferan luo. ”Siinä”, hän sanoi hivenen tylyyn sävyyn. Mukanaan ollen veitsen hän oli piilottanut selkäpuolelleen ihan vaan, ettei sitäkin keksittäisi viedä.

NEFERA

Nefera oli jo aikeissa sanoa orjalleen, että tämä joko pukisi rääsyt päälleen tai olisi alasti, kun joku saapui hänen avukseen. Nefera oli katsonut hämillään sotilasta, jonka muisti olleen myös prinsessa Marcellan seurassa ja joka ei ollut tuntunut pitävän Dakaraista lainkaan. Vielä hämmentyneempi hän oli, kun tajusi ensimmäistä kertaa, ettei sotilas tainnut olla mies, vaan... nainen?

Dakarai pelästyi naista, mikä huvitti Neferaa suuresti. Miten kukaan dehrahilainen prinssi voisi pelätä naista?! Säälittävä otus! Toki tuo nainen oli pitkä ja huomattavasti rotevampi rakenteeltaan, kuin prinssi tai ainakaan hän. Eikä käyttäytynyt, kuin naisen kuului tai juuri edes näyttänyt naiselta. Joka tapauksessa Nefera oli kiitollinen sotilasnaisesta, sillä tämä sai yhdellä lauseella prinssi Dakarain tottelemaan, ja he kumpikin katsoivat prinssin perään tämän lähtiessä pusikkoon vaihtamaan vaatteitaan.
"Kiitos avusta", Nefera sanoikin hetken hiljaisuuden päästä. Nainen käänsi katseensa häneen ja kohautti olkiaan.
"Ei kestä kiittää. Autan mielelläni, jos tuo rotta käy hankalaksi. Neferahan sinä olit, eikö? Olen Inar", nainen esitteli itsensä. Nefera hymyili hieman paremmin.
"Kiitos, Inar. Pyydän apuasi jatkossakin, jos hän ei ala totella", hän lupasi, päästäen Inarin sitten menemään. Nainen jäi hieman kärkkymään lähistölle, mutta antoi Neferan kuitenkin yrittää kouluttaa orjansa ensin itse.

Dakarain palatessa Nefera hymyili tyytyväistä, vahingoniloista hymyä ja katsoi arvostelevasti tämän hiuksia sekä yleistä olemusta.
"Hiuksesi ovat liian pitkät. Ne pitää leikata", Nefera päätti, samalla kun otti Dakarain vaatteet vastaan. Hän huomasi myös sormukset, jotka Dakarailla oli yhä sormissaan, ja osoitti sitä vaativan oloisena.
"Korut myös. Et ole ansainnut niitä", hän jatkoi ja ojensi vaativasti kätensä. Kyllä toisella ainakin oli sisua vastustaa häntä, se täytyi myöntää, mutta Nefera uhkaisi Dakaraita uudelleen Inarilla jos tämä heittäytyisi taas hankalaksi.

DAKARAI

Dakarain onneksi Inar ei ollut enää paikalla, kun Dakarai oli saapunut tyrkyttämään vaatteitaan Neferalle. Hänen oli kuitenkin jo ikävä omia vaatteitaan, koska nykyinen kolttu oli aivan kamala ja puhki kulunut. Lähinnä Dakarain silmiin toki, koska hän nyt oli tottunut ylellisiin vaatteisiin, mutta kolttu ja liivi olivat kuitenkin repeilleet helmasta ja hihat oli ärsyttävästi liian lyhyet ja nekin olivat repeilleet hihan suista. Dakarain oli ollut kovin tarkoitus peittää puumien hyökkäyksestä ikävän näköiset kätensä, joita toki oli verhonnut lakanariepaleilla siteiden muodossa, mutta hänen kätensä vain olivat niin rumat, ettei hän halunnut esitellä niitä. Lisäksi kolttu tuntui kamalalta ihoa vasten.

Kädet oli kuitenkin pieni seikka siihen nähden, mitä Neferalla seuraavaksi oli sanottavanaan, sillä tämä alkoi puhua Dakarain hiuksista, jotka olivat kuulemma liian pitkät ja ne pitäisi leikata. ”EI! Hiuksiini et koske!” Dakarai parahti. Se ei ainakaan tulisi tapahtumaan. Vaatteista luopuminen oli ollut jo kova paikka, mutta hän oli aina ollut ylpeä valkoisista pitkistä hiuksistaan, koska ne olivat niin uniikit ja erilaiset muuhun kansaan verrattuna ja kauniit. Toki hän muutenkin näytti hyvin erilaiselta, mitä dehrahilaiset normaalisti tai lähinnä vaalealta versiolta heistä, mutta hänen hiuksiinsa ei kyllä Neferat tulisi koskemaan.

Ilmeisesti sekään ei kuitenkaan riittäisi, koska seuraavaksi Nefera oli vielä vaatimassa hänen korujaankin. ”Niinkö? Onko mitään, mitä et haluaisi? Otatko amuletinkin?” Dakarai tiuskaisi. Suoja-amuletti roikkui hänen kaulassaan tällä hetkellä tai siinä se oli ollut koko ajan. Hän joka tapauksessa alkoi ottaa sormuksiaan pois. Korvakorut oli edelleenkin hiuksien alla piilossa, joten niitä nyt ei edes nähnyt tällä hetkellä ja hän oli niin tottunut niihin, ettei edes muistanut niitä. Äitinsä sormusta Dakarai ei kuitenkaan riisunut. ”Saanko pitää edes tämän? Se on äitini… Hän kuoli linnalla”, Dakarai kysyi kurjana.

NEFERA

Dakarai jaksoi olla jokaista asiaa vastaan, saaden Neferan huokaisemaan raskaasti. Hän ei käsittänyt, miten joku jaksoi olla noin hankala?
"Luuletko, että sinulla on asiaan vaikutusvaltaa? Sinulla ei ole enää mihinkään vaikutusvaltaa. Voin hakea äskeisen ystäväsi takaisin, jos haluat, että hiuksesi leikataan väkisin ja korut revitään päältäsi, mutta se tulee sinulle paljon kivuttomammaksi, jos vain tottelet!", Nefera napsahti, kyllästyneenä Dakarain säälittävään kerjäämiseen ja vastusteluun.

"Annoitko itse orjillesi vapautta omistaa koruja? Mietitkö ikinä heidän vanhempiaan ja äitejään, kuolleita tai eläviä? Annoitko sinä muka orjille tai köyhille tai kenellekään päivästäsi aikaa? Riittikö sinun säälisi heille ja heidän perheilleen?", hän tiuskaisi, tyytyväinen ilme pyyhkiytyneenä täysin kuvotuksen ja säälittömyyden alle. Nefera teki tätä ehkä huvikseen, mutta myös rangaistuksena, ja hän on ei voinut uskoa että prinssi Dakarai yritti kerjätä häneltä sääliä äitinsä kuolemalla.
"Älä kuvittele, että säälin sinua yhtään sen enempää, kuin sinä olet säälinyt kansaasi. Minä en välitä, että sinun äitisi kuoli! Niin kuoli omanikin! Koko perheeni, vanhempani, palvelijani, orjani, he olivat minun perheeni ja he kuolivat tämän typerän sodan takia! Eikä minulle jäänyt mitään heistä, vain muistoja ja painajaisia ja kauhua", Nefera sähähti, äänensä käheänä. Hän joutui pidättämään omaa itkuaan, kun puhui vanhemmistaan ja perheestään, mutta nieli kyyneleensä ja katsoi vain Dakaraita jyrkästi.

"Kaikki nämä ihmiset ympärilläsi ovat menettäneet perheensä ja ystävänsä. Moni jo ennen sotaa! Ja sinä kuvittelet, että säälisin _sinua_ ennen heitä?!", hän naurahti epäuskoisena ja pudisti päätään samalla, kun heitti Dakarain ojentamat vaatteet maahan laukkujen vierelle. Sen jälkeen hän kääntyi ja ojensi kätensä taas, huokaisten raskaasti.
"Ymmärrätkö? Amulettia en voi ottaa, mutta muut korusi annat minulle ja sitten joko minä leikkaan hiuksesi nätisti, tai se äskeinen sotilas kynii sinut kaljuksi paljailla käsillään. Sinun valintasi, varmaan viimeinen laatuaan."

DAKARAI

”En… En luule…” Dakarai mumahti laskien katsettaan. Ei hänellä vaikutusvaltaa ikinä aikaisemminkaan ollut juurikaan ollut. No itseensä oli toki ollut ja siihen, miltä näytti, miten pukeutui, miten laittoi hiuksensa jne., mutta ns. oikeisiin asioihin eipä juurikaan. Aina joku oli ollut sanelemassa sen, mitä hänen piti tehdä, millainen olla ja miten käyttäytyä. Ainakin siis sen jälkeen, kun Dariuksen luultiin kuolleen ja hänestä oli tullut perillinen. Kuningas oli halunnut hänestä tietynlaisen jatkajan itselleen ja jos ei hyvällä, niin pahalla. Mutta nyt hänellä ei ollut enää edes sitäkään valtaa, että voisi päättää miltä näyttäisi. Joku muu päätti senkin hänen puolestaan.

Mutta Dakarai oli selvästi tehnyt jo virheen siinäkin kohdassa, kun oli näyttänyt pelkäävänsä Inaria. Nyt Nefera käyttäisi varmasti Inaria uhkailuun joka kohdassa. Toki se toimi, koska Dakarai ei halunnut kohdata Inaria, mutta ei hän halunnut tätä orjankaan kohtaloa. Dakarai oli kovin elätellyt toiveita siitä, että se kestäisi vain maagin kuolemaan asti, mutta olisihan se ollut liian helppoa. ”Ei tarvitse hakea”, hän vastasi Inarin hakemiseen, mutta Dakarain pitäisi oikeasti päästä pelostaan. Hän ei halunnut, että Inar oli joku valttikortti joka asiaan.

Korujen kohdalla puhetta tuli siitä, että oliko Dakarai itse sitten antanut jotain linnan orjille, edes omaa aikaansa puhumattakaan säälistä tai armeliaisuudesta. Dakarai laski jälleen katsettaan. ”En… En antanut, en tehnyt asialle mitään, koska en pitänyt sitä ongelmanani, mutta se oli väärin ja käsittämätön valhe”, Dakarai vastasi, koska ei hän tosiaan mitään ollut tehnyt. Hän ei ollut huomioinut heidän ahdinkoaan. Dakarai ei ollut puuttunut orjien asioihin mitenkään muuten kuin käskyttämällä… ja jopa väkivallalla. Nefera ei myöskään aikonut sääliä Dakaraita menetyksistään, joten yritys oli ollut turha. Lopuksi Nefera vain kysyi ymmärsikö Dakarai tilannettaan antaen vielä vaihtoehtoja hiuksien leikkaamiseen. No ei hän kalju halunnut olla ja että joku repisi häneltä hiukset päästä. ”Leikkaa sitten…” Dakarai tyytyi kohtaloonsa ja ojensi Neferalle kaikki sormuksensa.

NEFERA

Dakarai tuntui vihdoin käsittävän, mihin asemaan oli itsensä asettanut. Nefera henkäisi raskaasti ja otti pojan sormukset vastaan, asettaen ne pieneen pussiin joka hänellä oli vyöllään.
"Tämän ei kuulu olla mukavaa, ei edes siedettävää. Se on opetus sinulle, ja se on enemmän, kuin mitä olet ansainnut", Nefera muistutti prinssiä. Hän otti samalla veitsen, jonka oli joskus aikaa sitten saanut isältään, ja katseli hetken Dakarain hiuksia.
"Mene polvillesi, niin yletän", hän käski ja painoi toista hartioista alas (?), jotta ylettäisi prinssin hiuksiin. Heidän orjiensa hiuksia ei oltu leikattu koskaan väkisin. Oikeastaan heidän orjiltaan ei oltu otettu juuri mitään väkisin, ja heille oli annettu runsaasti. Ehkä isä ja äiti olisivat antaneet heidän jopa lähteä, mutta koskaan he eivät lähteneet... kai siinä pelossa, että vapaus altistaisi heidät vaaraan ja uusien orjuuttajien alaisuuteen. Nefera kykeni lohduttamaan omaatuntoaan vain sillä ajatuksella, että heidän orjansa olivat olleet paremmassa turvassa heidän luonaan, kuin kodin ulkopuolella ja vapaina.

Nefera keräsi prinssin pitkiä hiuksia käteensä ja alkoi leikata niitä yksi tuppo kerrallaan. Valkoiset hiukset putoilivat maahan heidän ympärilleen, eikä Nefera kauheasti varonut tukistamista tai pientä repivää tunnetta, vaikkei nyt vedellyt orjaansa hiuksista. Leikatessaan toisen pitkiä hiuksia siedettävän pituisiksi, Nefera tunsi kätensä osuvan johonkin, mikä oli ollut aiemmin hiusten peitossa. Hän siirsi hiuksia ja huomasi korvakorut, katsoen niitä hetken.
"Nuo myös", hän sanoi lopulta ja näpäytti toista korvakorua sormellaan, jatkaen sitten toisen hiusten leikkaamista.
"Hiukset kasvavat takaisin. Saat olla onnellinen, että sinulla ylipäätään on vaatteet ja henkiriepusi. Sinulla on jopa mahdollisuus saada takaisin oikeutesi, jos käyttäydyt ja tottelet. Moni orja on kohdannut paljon kurjemman kohtalon", hän sanoi leikatessaan loput pitkät suortuvat pois. Kun hän oli valmis, prinssin pitkät hiukset olivat muisto entisestä, ja nyt ylettivät korkeintaan vain olkapäille.

DAKARAI

Dakarai oli jälleen omaisuutta köyhempi, kun oli luopunut sormuksistaan. Hänestä oli outoa, ettei sormissa ollut mitään, koska hänellä oli aina sormukset sormissaan ja nyt hänen kätensä olivat vain haavoilla, kiitos puumien ja siksi häntä ahdisti hihojen lyhyys. Hän piti aina pitkähihaisia, mutta normaalisti lähinnä siksi, että sai peitettyä dehrahilaisille tutun polttomerkin. No oli se nytkin peitettynä lakanasitein, mutta tällä hetkellä polttomerkki ja hänen siniset huulensa olivat ainoa muistutus siitä, että hän oli oikeasti kuninkaallista sukua. Mitä niillekin sitten tapahtuisi, sitä Dakarai ei tiennyt, mutta koska kaikki muukin oli viety häneltä, ei hän voinut olla ajattelematta, että niillekin tapahtuisi jotain. Ja polttomerkistä puheenollen, aikoisiko Nefera numeroida hänet samaan tapaan niin kuin orjat Dehrahissa numeroitiin?! Ajatuskin kauhistutti! Varsinkin, kun Nefera teki selväksi sanoillaan, ettei tämän kuulunut olla siedettävää, vaikka tämä olisikin enemmän kuin hän oli ansainnut. ”Tiedän, etten ansaitse varmaan edes elää…” Dakarai lähes kuiskasi äänensä särkyessä.

Dakarai laskeutui polvilleen, kun Nefera niin käski ja painoi häntä alaspäin eikä tällä kertaa edes ajatellut laittaa vastaan. Johtuen toki siitä, että aina oli vaihtoehtona sekin, että Inar kiskoisi hänet kaljuksi. Dakarai puristi silmänsä kiinni, kun valkoiset hiukset alkoivat putoilla maahan. Hän tunsi jälleen kyyneleet poskillaan täristen hieman.

Dakarai avasi silmiään siinä kohdassa, kun Nefera käski vielä jotain ottamaan pois tarkoittaen siis korvakoruja. ”Niin… tietenkin…” Dakarai vastasi hiljaisella äänellä availlen samalla roikkuvien korvakorujen takaosat ja otti ne pois korvistaan pitäen niitä nyt kädessään. Dakarai sulki uudestaan silmänsä, koska ei halunnut nähdä hiuksiaan maassa. Toki hänkin tiesi hiusten kasvavan takaisin, mutta silti… Ne olivat olleet osa häntä. Eri tavalla kuin vaatteet ja nyt ne oli lyhyet… ”Vaatteet… Kaipa näitä sellaisiksi voi kutsua…” Dakarai mumahti toivottomana, vaikka olisihan hänen kohtalonsa varmasti voinut olla pahempikin… Orjuus tosin oli yksi pahimmista.

Jonkun ajan päästä oli ilmeisesti kuitenkin valmista ja Dakaraista tuntui niin oudolta, kun toi käsiään hyvinkin lyhyisiin hiuksiinsa, mikä oli Dakaraista musertavaa, vaikka ne olivatkin ns. vain hiukset.

NEFERA

Dakarain äänen särkyessä tämän valittaessa sitä, miten ei ansainnut elää, Nefera tuhahti.
"Voi kamala, hiukset leikattiin ja jouduit laittamaan ryysyt päälle. Kyllä elämä potkii prinssiparkaa", hän pilkkasi terävällä äänellä, kopauttaen toisen takaraivoa taas avokämmenellään.

"Sinulla on kurja viikatteesi yhä. Ehkä nyt, kun sinut on poljettu rahvaan tasolle, alat avokätisemmin auttamaan muita ja ansaitset paikkasi takaisin. Lopeta tuo ruikutus ja ala kunnioittamaan muita, niin ehkä joku joskus vielä kunnioittaa sinuakin. Orjana ainakin opit olemaan hyödyksi", hän läksytti toista samalla, kun tarkasteli prinssiä ja kiersi tämän kerran. Hän huomasi jotain epämääräistä liivin alla, kun kääntyi takaisin selkäpuolelle, eikä kysynyt lupaa ennen kuin veti liivin sivuun ja nappasi Dakarain veitsen.

"Tämä joutaa myös. Sinä käytät aseita vain silloin, kun niitä tarvitaan puolustautumiseen", nuorukainen sanoi ja asetti veitsen Dakarain entisiin tavaroihin, kääntyen sitten katsomaan itkevää ja kurjaa orjaansa. Nefera ei kyennyt säälimään toista, vaikka oli itsekin menettänyt vanhempansa vasta vähän aikaa sitten. Hän näki Dakaraissa vain mädän hallituksen kasvot, vain tämän isän synnit ja Dehrahin aateliston, kaiken mitä hän Dehrahissa vihasi. Dakarai edusti sitä kaikkea, halusi toinen sitä tai ei, ja kehtasi vielä itkeä kun hänet riisuttiin siitä osasta ja puettiin sopivampaan.

"Ja mitä sanotaan? Sait päällesi vaatteet, enkä hakenut ketään hakkaamaan sinua tai kyninyt sinua kaljuksi, vaikka olit vaikea ja uhmasit minua koko ajan", Nefera kysyi ja jäi odottamaan, osaisiko prinssi edes kiittää vai pitäisikö sekin tapa potkia toiseen.

DAKARAI

Dakarai toi kättään takaraivolleen, kun Nefera taas läimi häntä. ”Sinuako ei potkisi?” Dakarai tuhahti pitäen katseensa sylissään koko ajan. Hän ei halunnut katsoa Neferaa. Nefera puolestaan vaikutti juuri sellaiselta turhalta aateliselta, joka oli vain kaiken elämää elänyt kotona ja kaikki oli hoidettu hänen eteensä, jopa taistelu. Ja Neferan ei tarvinnut olla muuta kuin muodikas. Ei sillä, toki Dakarai itsekin oli palveluun tottunut, mutta häneltä oli odotettu jotain. Toki se jotain oli nyt mennyttä ja kaikki muuttunut eikä hänellä ollut enää mitään. Niin, paitsi se kurja viikate, jonka hän totta puhuakseen halusi iskeä Neferaan, mutta se tuskin olisi kovinkaan hyvä ajatus. ”Senhän takia tässä ollaan…” Dakarai mutisi, vaikka no… Viikate oli ollut toki väline, joka auttoi tähän, mutta olihan se turha viikatetta syyttää. Hän oli tässä siksi, että oli kussut itse kaiken. Dakarai tiesi sen, mutta oli helpompi syyttää siitä viikatetta eikä se edes laittaisi vastaan. Sinänsä säälittävää. Dakarai joka tapauksessa toivoi, että voisi vielä joskus saada kunnioituksen. Hän ei tosin ollut varma voisiko asian ilmaista siten, että hän saisi kunnioituksen takaisin, koska Dakarai ei ollut varma oliko sitä ikinä ollutkaan.

Nefera oli lähtenyt kiertämään Dakaraita eikä Dakarai ollut varma mitä odottaa. Mikä olisi seuraava asia, josta hänen pitäisi luopua? No siitä veitsestä, jonka hän oli kätkenyt liivin alle selkäpuolelleen vyötäisillään olevan naruvirityksen avulla. ”Entä, jos joku hyökkää äkkiarvaamatta eikä minulla ole mitään, jolla puolustautua?” Dakarai kysyi niin normaalilla äänellä kuin suinkin saattoi. Toki hän ilmeisesti viikatteensa sai pitää, mutta saiko oikeasti vai vaan silloin, kun sitä tarvittaisiin sotimiseen?

Dakarai oletti joka tapauksessa, että vielä häneltä jotain vietäisiin, vaikkei käytännössä ollut varma, mitä ja miten. Nefera tosin kysyi vain seuraavaksi, miten seuraavaksi pitäisi sanoa. Varmaan tämä jotain kiitosta odotti, mutta Dakarai tuntenut kiitollisuutta. Ei hän tuntenut edelleenkään oikein mitään muutakaan surun ja vihan lisäksi. ”Kiitos…” Dakarai vastasi ja ainakin yritti leikkiä tarkoittavansa sitä, mutta totuus oli, ettei hän tarkoittanut sitä, koska miten kukaan voisi olla kiitollinen ihmiselle, joka orjuutti alleen? Toki hän ymmärsi, että varmasti oli sen ansainnut ja itsekin orjuuttanut ihmisiä alleen, mutta ei hän osannut kiitollisuutta silti tuntea. Ehkä joskus osaisi, mutta tällä hetkellä se ei ollut mahdollista hänelle.

CAINE

Cainen pettymys kulta-aarteen menetyksestä haihtui aika nopeasti, nopeammin kuin vinemarilaisten, mutta hän olikin ehtinyt ottaa siitä pienen osan mukaan, ja melkein oli ehtinyt tuhlatakin sen jo. Hänen huomionsa kiinnittyi aika pian Inariin, joka kirosi kovaan ääneen sitä, että nyt sitä vettä sitten pulppusi maan alta pienen järven tarpeisiin, kun taistelu oli ohi, eikä hän enää tarvinnut sitä. Ymmärrettävää, Inar ei juuri ollut voinut käyttää elementtiasettaan koko reissun aikana ja nyt tässä olisi vettä vaikka ja kuinka, eikä sillä enää tehnyt kukaan mitään.

Seuraavaksi Cainen huomio kääntyi kokonaan Daksun ja Daksun uuden kaverin suuntaan, kun he alkoivat pitää meteliä. Caine ei ollut ihan varma tästä Neferasta, joka kai oli tulossa heidän mukaansa, sillä ei ihan nyt tiennyt, oliko hän joku Daksun tuttu ja ystävä, vai ei, koska välillä he kyllä puhuivat toisilleen kuin vihaisivat toisiaan. Mutta kun mietti, millainen Daksu oli, niin se saattoi kuulua asiaan, vaikka he olisivatkin ystäviä. Eikä Cainella ollut kauheasti aikaa kysellä Daksulta asiasta, kun heidän oli pitänyt keskittyä sotaan. Jostain Orjasta siellä taas huudettiin, eikä Caine ihan tajunnut, mikä se oli, mutta Daksu kai nyt oli sellainen? Caine ei kuitenkaan tiennyt mitä se tarkoitti, että Daksu oli orja, ja oliko hänestä nyt vasta yhtäkkiä tullut sellainen vai ollut aina, mutta jotenkin se liittyi hänen kummaan aseeseensa.

Hiukan kummissaan Caine katsoi, miten Daksu haki tavaransa ja vei ne uudelle ystävälleen, hän otti tämän auttamisen yllättävän tosissaan, kun oli noin valmis antamaan kaiken menettäneelle kaverilleen kaikki tavaransa. Vinemarilaiset olivat myös huomanneet tilanteen ja seurasivat tapahtumaa tyytyväinen hymy huulillaan. Mutta olihan se nyt hienoa, kun Caine katsoi, miten Daksun ystävä meni jakamaan Daksun vaatteita muille pakolaisille, joilla oli huomattavasti kehnommassa kunnossa olevat vaatteet. Daksu oli selvästi ottanut opikseen! Mies, jolle vaatteet oli lahjoitettu, oli niin onnellinen, että vaihtoi ne saman tien ja jostain syystä antoi vanhat kuluneet vaatteensa Neferalle, joka vei ne Daksulle.

Siinä kohtaa Cainesta alkoi tuntui, ettei Daksu ehkä sittenkään luopunut omaisuudestaan ihan vapaaehtoisesti, sillä Inar tuli selvästi uhkailemaan häntä ja pian Daksu pinkoi pusikkoon ja palasi sieltä vaatteet vaihdettuna yksinkertaisempiin ja käytännöllisempiin. Hän ei näyttänyt yhtään Daksulta pukeuduttuaan niin järkevästi, eikä Caine osannut kuin tuijottaa kummastuneena, mutta vinemarilaiset repesivät nauramaan ja Caine vilkaisi vuoroin heitä ja vuoroin Daksua, että mitä kummaa tässä oli tekeillä. Sitten Dakarai alkoi jaella ystävälleen helyjä sormistaan ja yritti vedota johonkin äitinsä sormukseen, jonka olisi halunnut pitää, mutta ei saanut, vaan sekin piti antaa pois. Olihan Daksu varmasti kansalleen velkaa ja iso osa oli jäänyt kodittomiksi, ikäväähän se oli, mutta korut olivat vain koruja. Pakkohan uudelleenrakennus jollain oli maksaa, ellei halunnut sukeltaa linnalle etsimään kultaharkkoja.

Sitten Daksun ystävä ilmoitti, että Daksun hiukset piti leikata. No olivathan ne aika epäkäytännöllisen pitkät, etenkin kun Daksu ei oikein osannut sitoa niitä kiinni, mutta siinä kohtaa Daksu melkein huusi, ettei hänen hiuksiinsa saanut koskea. Vinemarilaiset vain nauroivat, alkuun he nyt olivat sentään yrittäneet pidättää ja Karan vaikutti vieläkin vähän yrittävän. ”Ai kauhea… Telemakhos, lopeta! Ei toisen kurjuudelle saa nauraa!” Hän yritti oman naurunsa lomasta. ”Itsepä kurjuuttansa kerjäsi. Minä olisin ollut armeliaampi ja vain tappanut tuon kurjan piipittävän rotan, mutta onhan tämä nyt huomattavasti viihdyttävämpää seurattavaa.” Telemakhos totesi ja Caine ei voinut käsittää, mikä kaikkia vaivasi. Olihan Daksu tehnyt virheitä ja ollut ääliö, mutta hän oli jo menettänyt perheensä ja kotinsa ja kaikki vaatteensa ja tavaransa ja lahjoittanut ne vähäosaisille, hän selvästi yritti muuttua. Tarviko häntä tuolla lailla kaikkien nähden kurittaa? Hän katsoi, miten Daksu itki polvillaan maassa ja Nefera pätki hänen pitkiä valkeita hiuksiaan, niin että ne olivat enää hädin tuskin olkapäille asti ja sitten Daksu joutui luovuttamaan lisää koruja ja hän oli kai yrittänyt piilottaa jonkun puukon, mutta Nefera löysi senkin ja Daksua huoletti, että millä hän nyt puolustautuisi, jos joku hyökkäisi kimppuun. No ehkä sillä viikatejutullaan? Paitsi jos hän ei saanut pitää sitäkään.

Muiden nauru ja pilkka alkoi ärsyttää Cainea. Olihan hänkin toki melkein kuollut, koska Daksu oli itsekäs hölmö, mutta eikö siinä nyt olisi ollut jo tarpeeksi rangaistusta, että häneltä vietiin perhe ja koti ja hän joutui korvaamaan vähällä omaisuudellaan kansansa kärsimyksiä? Tuo oli täysin kohtuutonta, pelkkää ilkeyttä, jolla ei ollut opettamisen tai rankaisemisen kanssa mitään tekemistä. Hän marssi vihaisena Daksun ja Neferan luo ja auttoi Daksun ylös maasta ja katsoi vihaisesti Neferaa (?). ”Eiköhä riitä jo!? Kato nyt mitä sää sait aikaan!” Caine sanoi vihaisesti ja viittasi Daksun itkuiseen naamaan. ”Daksuhan on jo menettäny kaiken mitä sil oli ja on selvästi yrittäny muuttaa tapojaan, on auttanu suaki koko sen ajan ku oot ollu mukana, mut sen sijaan et ite viittisit kiittää siitä, nii sää vaan haukut ja pilkkaat ja viet kaiken viimestä nappia myöten? Mitä iloa sää tästä muka saat? Kyllä se oppi nyt varmaan jo vähemmästäki meni perille, vaikka Daksu aika tyhmänpuoleinen onki, ei tarvi olla ihan kohtuuton!” Caine puuttui asiaan, koska kukaan muukaan ei puuttunut, nauroivat vain tai leikkivät, etteivät huomanneet mitään. Missä se Chathakin oli? Luulisi nyt että edes häntä kiinnostaisi, tai sitä Varjoa, kerta se oli Daksun veli.

DAKARAI

Dakarai kuuli kyllä, kun muut lähinnä räkättivät ympärillä hänen orjuudelle… kärsimykselle. Tai siis ilmeisesti lähinnä vinemarilaiset. Jos tilanne olisi toinen ja Dakarai olisi ns. normaalissa tilassaan, hän ehkä olisi sanonut räkättäville vinemarilaisille jotain, mutta tällä hetkellä häntä ei vain kiinnostanut. Dakarai tiesi ansaitsevansa kaiken tämän… Hän oli ollut kamala ihminen muita kohtaan. Häntä ei ollut kiinnostanut muiden ongelmat. Hän oli ollut itseään täynnä ja enemmän harmiksi kuin hyödyksi. Ja kun kaikki hänen virheensä koko elämältä laski mukaan oli ihme, että hän edes oli enää elossa. Muttei hän ollut myöskään varma, miten elävältä hänestä käytännössä tuntui. Dakarai oli kuin kuori entisistä itseistään.

Dakarai puristi jälleen silmänsä kiinni eikä enää edes yrittänyt peitellä itkuaan. Hän ei vain jaksanut. Dakarai oli itkenyt kyllä monet itkut elämänsä aikana, mutta koska miehet eivät itke, hän oli yrittänyt edes kätkeä kyyneleensä, pyyhkiä niitä pois vaivihkaa tai hakeutunut paikkaan, jossa voisi olla edes yksin. Tällä matkalla peittely oli ollut vaikeampaa, mutta nyt häntä ei vain enää kiinnostanut.

Pian Dakarai kuuli lähestyviä askelia ja jostain syystä oletti tämän olevan Inar. Silmiään Dakarai ei avannut, mutta valmistautui silti iskuun tai potkuun. Kumpaakaan ei kuitenkaan koskaan tullut. Sen sijaan hän tunsi otteen itsessään ja mitä kavahti alkuun, mutta silmänsä avattuaan tajusi tämän Caineksi, joka vain halusi auttaa hänet ylös, joten Dakarai nousi tämän avustuksella. Sitten Caine antoi Neferan kuulla ikään kuin kunniansa, Dakarai ei tosin tiennyt, miten paljon tuo oli totta. Oli hän toki yrittänyt olla parempi versio ihan alun kusipäästä, mutta avuksi hän ei ollut ollut yhtään kenellekään. Pikemminkin harmiksi, vaikka oli luullut olevansa avuksi. Neferaa hän ei ollut auttanut kertaakaan eikä edes yrittänyt. ”Caine… Olen kiitollinen, että olet tuota mieltä… mutta… en usko, että nuo ylistävät sanat pitävät paikkansa kohdallani…” Dakarai sanoi aika hiljaisella äänellä. ”Olen ollut vain harmiksi kaikille… Kaikki vihaa minua syystä…” Dakarai jatkoi laskien itsensäkin mukaan niihin kaikkiin. Silti arvostettavaa, jos Caine oli oikeasti hänestä tuota mieltä, koska hän taisi sitten olla ainoa laatuaan.

CAINE

Caine käänsi päätään, kun Daksu alkoi hiljaa piipittää jotakin, että oli kiitollinen, muttei ollut ansainnut hänen ylistäviä sanojaan. No se oli ehkä vähän liioittelua. ”Mitä ihmettä oikeen höpiset? Siis tiiänhän mää millanen tohelo oot ollu ja sotkenu kaikki asiat ja aiheuttanu hankaluuksia, mut mitä ne Neferalle kuuluu? Ei hän ollut edes mukana silloin ja sen jälkeen sää oot tehny kaiken, mitä se on vaan keksiny pyytää, eikä ees kauheen ystävällisesti.” (oletan vähän et daksua on orjuutettu sillonki ku ne oli matkalla, eikä vasta nyt). Caine huomautti, että jos ei yksi ihminen pärjännyt ilman, että Daksu auttoi joka asiassa, kun ei itsekään osannut ja sai vain haukut päälleen, niin sopi ehkä miettiä uudestaan, kannattiko lähteä tälle retkelle mukaan.

”Sää vaan kuvittelet ansaitsevas tän kohtelun, koska oot suututtanu kaikki, eikä kukaan erityisemmin viihy sun seurassa, ja nyt sulta meni koti ja perhe ja kaikki ja syytät ittees, koska Inar sanoi, et kaikki johtuu sun aiheuttamsita viivytyksistä, mikä toki voi olla totta, tai sitten ei ole. Mut se et sää koet nyt, et sun kuuluu kärsiä, koska oot aiheuttanu kaiken pahan, ei tarkota, et se ois totta! Tietenki oot ollu osa siinä ja hienoa, et oot vihoin tajunnu, et jos vahingossa töppää ja aiheuttaa sen, että muut kärsii, nii se on sun syytä, mut tää menee liian pitkälle.” Caine kertoi, ja kääntyi sitten taas Neferan puoleen. ”Mää en tiiä teiän tapoja täällä’ näin ja ehkä tää on teistä ihan oikeutettua, mut meillä ei kohella näin ees eläimiä, ees rikollisia ei kohella näin, vaikka ne ois tehny mitä. Daksu yrittää, tiiän, sen yritys ei oo aina kauheen kummonen, mut se nyt vaan on tollanen vähä-älyinen tomppeli, eikä varmaan muuksi muutu, vaikka sitä miten potkii päähän, joten voitko antaa vaan olla? Jos Daksu ny yrittää kovin olla se orja vai mikä nyt olikaan ja auttaa sua hyvitykseksi jostain, nii eikö se riitä?” Caine kysyi edelleen vihaisena ja hämmentyneenä siitä, että kukaan muu ei tehnyt asialle mitään ja Daksu, joka aina oli kerjäämässä muilta sääliä ja ymmärrystä, oli nyt sitä mieltä, ettei häntä saanut puolustella.

NEFERA

Ihmiseksi, joka väitti ymmärtävänsä ettei ansainnut mitään, Dakarailla kesti hyvin kauan hyväksyä rangaistuksensa ja olla kiitollinen. Nefera ei uskonut sanaakaan, jonka prinssi päästi suustaan, eikä hän myöskään ollut kiinnostunut kuulemaan toisen suusta mitään muuta, kuin "kyllä, herra" ja "kiitos, herra".

Pian kuitenkin tapahtui jotain merkillistä, mikä sai Neferan hämilleen. Hän oli kyllä kuullut muiden naurun, ja nähnyt sen naissotilaan käytöksen Dakaraita kohtaan, ja siksi tilanne yllättikin hänet täysin. Se aikaisempi ei-niin-köyhä metsäläinen marssi heidän luokseen ja alkoi vihaisena huutaa hänelle. Nefera katsoi vain typertyneenä ja hämillään punahiuksista poikaa, jota ei vieläkään mieltänyt prinssiksi, saamatta sanaakaan suustaan. Mitä tämä nyt oli? Ei kukaan ollut koskaan väittänyt hänelle vastaan! Neferan hämmennys muuttui pikkuhiljaa uhmakkaaksi kiukuksi, kun hän kuunteli Dakarain ystävän saarnaa, kurtistaen kulmiaan. Hän oli jo huutamassa takaisin, hän ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, oli vastassa sitten prinssi tai kuka tahansa, mutta hän pysähtyi kun kuuli pojan vastaavan Dakaraille. Sitten punapää kääntyi häneen ja päästi suustaan jotain, mikä pysäytti Neferan täysin. Eikö... eikö toinen tiennyt, mitä orjuus oli? Nefera katseli prinssiä hetken silkan hämmennyksen vallassa, aukoen suutaan saamatta sanaakaan ulos. Toinen puolusti Dakaraita, koska ei tiennyt... eikö hän oikeasti tiennyt? Se oli Neferalle täysin uusi konsepti. Miten joku ei voinut tietää, mitä orjuus oli?! Toki, hän ei tiennyt Dehrahin ulkopuolisista maista paljon, mutta kaikki muut tuntuivat kyllä tietävän mistä oli kyse. Etenkin ne kaksi miestä, jotka nauroivat, ja loput vain katsoivat sivuun eivätkä välittäneet.

Antaessaan tämän tiedon upota syvälle, Neferan sisällä heräsi jälleen se vanha vahingonilo. Hänen ilmeensä muuttui häkeltyneestä ja vihaisesta oudoksi - hänen huulilleen nousi tietävä hymy, ja hän tuhahti halveksivasti, kun vei katseensa Dakaraihin.
"Minusta tuntuu, että sinun ystäväsi ei tiedä mitä orjuus tarkoittaa", Nefera sanoi hitaasti ja rauhallisesti. Hänen sanansa tihkuivat terävää myrkkyä ja hänen silmissään pilkehti pilkallinen vahingonilo.
"Mikset olisi niin ystävällinen ja kertoisi ystävällesi, mikä orja on, Dakarai? Ja miten olet heitä itse kohdellut", hän hymähti ja kallisti päätään, hymyillen inhottavan maireaa, omahyväistä hymyä. Sen jälkeen hän vei katseensa takaisin Caineen, ja hänen silmissään välähti jotain... ehkä sääliä. Ymmärrystä. Nefera oli itse ollut sokea Dehrahin kauheudelle pitkään. Hän tiesi edes osan siitä, mitä olisi tulossa ja hän oli pahoillaan siitä, miten toinen saisi tietää asiasta.