GILDOMERA osa 1 luku 2

DAKARAI

Hämmennys kävi Dakarain kasvoilla, kun suurin osa puumista meni vain ohi tai oikeastaan kaikki muut paitsi se, jota Dakarai oli iskenyt. Eivätkö ne aikoneetkaan hyökätä? Pakenivatko ne jotain? Mitä ne linnan pihan maan alla olivat tehneet edes? Eivät puumat Dakarain käsityksen mukaan mitään myyriä olleet.

Dakarai ei ehtinyt kuitenkaan miettiä puumien outoa käytöstä, kun ainakin yksi hyökkäsikin jo takaapäin hänen kimppuunsa ja kaatoi painonsa ansiosta hänet nurin niin, että viikatekin lensi hänen otteestaan sen verran kauas, ettei sitä siitä noin vain saatu takaisin. Tai ei ainakaan nyt, kun puuma painoi häntä maahan ja kynsi, raapi ja kenties yritti purrakin sekä karjui menemään.

Valkohius yritti saada vyötäisillään olevaa veistään esiin, koska ei hänellä enää muitakaan aseita ollut. Se Dariuksen kuninkaan naamaan heittämä miekkakin oli jäänyt valtaistuinsaliin – toivottavasti se ei ollut mikään suuri menetys. Dakarai yritti kuitenkin epätoivoisesti kääntyä samalla, kun parkui puuman raivokkaan kynsimisen takia. Puuman karjunnan ja murinan yli kuului Cainen huudot, mutta koitapa tässä nyt päästä pois, kun puuma oli päällä ja sitähän hän yritti kovin muutenkin!

Kun Dakarai pääsi lopulta kääntymään ja sai veitsen esiin, tajusi hän, että oli niitä puumia siinä useampikin kappale. Ehkä hän ei edes voisi päästä enää elävänä pois, koska oli aika tiukasti tappiolla... Eläimiä oli vain liikaa. Mutta yllättäen tapahtui jotain ja paino keveni hänen päällään. Otuksien huomio oli jossain muualla ja Dakarai sai kuin saikin itsensä pois puumien alta, mutta siinä samalla hänen vaatteensa kyllä repeytyivät vielä pahemmin, mitä olivat jo revenneet puumien hyökkäyksen aikana.

Dakarai pääsi kuitenkin jälleen jaloilleen ja syöksyi siitä Cainen ja muiden suunnalle napaten sen viikatteensa matkalla mukaan kaatuen lopulta maahan, kun oli päässyt hyvän välimatkan päähän otuksista haukkoen henkeään. Kipu Dakarain keholla olevissa haavoissa ei kuitenkaan ainakaan vielä tuntunut missään, koska hän oli täysin taistele-pakene -tilassa edelleenkin. ”Ki-kiitos… Caine…” hän sanoi henki hievärissä näön hieman heitellessä kuullen kyllä edelleenkin puumien karjunnat.

CAINE

Daksu paini kissojen kanssa, eikä siitä tappelusta meinannut tulla loppua. Caine hiukan mietti jo, että pitäisikö hänen mennä auttamaan, mutta sitten hänellekin kävisi huonosti ja hänelle oli Daksun takia jo kertaalleen käynyt aika kurjasti. Onneksi hänen nuolistaan oli sen verran apua, että Daksu pääsi ryömimään pakoon kissaparven keskeltä. ”Älä jää siihen pötköttämään, muut menee jo!” Caine huusi Daksulle, kun tämä rojahti maahan ja yritti sieltä kiittää avusta. Caine vilkaisi muiden perään, Varjo oli jo mennyt ja Inarkin paineli (Pestvan kanssa tai ilman?), eikä Chathaakaan enää näkynyt, mikä oli aika outoa. Eli Caine oli täällä kahdestaan Daksun kanssa, jipii. Ja Daksu vain loikoi maassa kuin olisi ollut levon aika, no ei ollut, kun jättiläiskissoja pinkoi ympärillä ja tiedä miten huonosti toisilla oli asiat.

DAKARAI

Niin, aivan aivan, eihän Dakarain nyt tähän voinut jäädä vain makoilemaan. Hän ei edes ollut huomannut, että muut olivat menneet jo menojaan. Puumat parveili vieläkin ympärillä ja tilanne oli kuumottava.

Dakarai yritti kuitenkin kammeta maasta pystyyn ja sen jälkeen hän tarrautui hevosensa suitsiin, josta tukea pitämällä pääsi lopulta kunnolla pystyyn. Viikatetta toisessa kädessä puristaen Dakarai yritti seuraavaksi mönkiä Anzkunsa kyytiin. Voimat olivat ehtymässä ja kipu alkoi pikku hiljaa viimein tavoitella Dakarain tajuntaa, mutta hän puri lopulta vain huultaan ja veti itsensä väkisin hevosensa selkään kuin olisi kuolema kyseessä. Paitsi, että niin se taisi olla, kun puumat varmaan miettimät, miten saisivat heidät hengiltä. Dakarai ei välttämättä halunnut jäädä puuman ruuaksi eikä sitä toki Cainellekaan toivonut.

”Okei, kyydissä!” Dakarai ilmaisi pelonsekaisen huudon kera, ettei Cainen enää tarvinnut odottavaa ja he voisivat jatkaa matkaansa tai ratsastaa pakoon noita kuumotusotuksia, joten Dakarai patisti hevosensa laukkaan. Kyllä sekin oli aika tuohduksissaan (kuumista XD) puumista ja niiden hyökkäyksestä, mutta asenne oli selvästi toinen kuin rottien kanssa.

VARJO (DARIUS)

Jotenkin Darius oli kuvitellut, että muut tulisivat perässä, mutta ainoa mitä hän sai peräänsä, oli lauma puumia, mikä oli vähintään erikoista. Hänen hevosensa meinasi hieman alkaa panikoida, kun puumia alkoi rynniä rinnalle, mutta pysyi kuitenkin hallinnassa. Yhtäkkiä jokin viuhahti vauhdilla ohi ja se näytti huolestuttavan paljon Chathalta, jonka onneton elukka oli vauhkoontunut täysin ja ryntäsi vain täysillä eteenpäin pakoon kissapetoja. Siinä kohtaa hän tajusi vilkaista taakseen ja tajusi, että vain urumiyalaiset seurasivat (?). Mihin Dakarai ja se punahiuksinen prinssi olivat oikein jääneet? Pitäisikö mennä takaisin hakemaan, etteivät he olleet jääneet puumien jalkoihin. No ei tarvinnut, koska kun hieman vauhtia hidasti, niin loputkin näyttivät tulevan perässä. Puumia ei kauheasti kiinnostanut heidän menonsa, ne vain pinkoivat kauheaa vauhtia poispäin linnalta, kuten ne rotat aikaisemmin. Darius ei kyllä tiennyt, mistä tuollainen puumalauma tänne oli yhtäkkiä ilmestynyt.

Lopulta he pääsivät jatkamaan matkaa puumista huolimatta ja jo hyvissä ajoin taivaanrannassa kajasti punainen hohde ja liekit löivät kohti korkeuksia. Kohta he olivat keskellä sekamelskaa, jossa vihollisia juoksenteli yltä päältä veressä ja suolenpätkissä ja ties missä möhnässä, että ilmeisesti ruumiit olivat räjähdelleet muuallakin. Lopulta Darius löysi jotain tuttuja, nimittäin omia sotilaitaan, jotka kertoivat nopeasti mitä oli tapahtunut, ja että perilliset olivat siirtyneet kauemmas kaaoksesta hoitamaan haavoittuneita, Dariusken joukot taas olivat jääneet selvittämään vihollistilannetta ja odottamaan johtajansa paluuta. Darius komensi heidät perääntymään, vaikka vihollisia varmasti oli vielä reippaasti jäljellä, heillä oli nyt kädet täynnä muuta hommaa.

Darius jätti omat miehensä jälkeen ja lähti kuljettamaan Dakarain tovereita ulos porteista sinne, mihin hänelle oli neuvottu muiden menneen. Vähän matkan päässä olikin ratsuja lieassa ja suojaksi pystytetty teltta. Darius huomasi Telemakhoksen ja Karanin tulevan heitä kohti ja ihmettelevän heidän ulkoasuaan. ”Jäittekö tekin räjähtävien peikkojen hyökkäyksen uhreiksi?” Telemakhos kysyi, eikä Darius ihan tajunnut, mistä tämä puhui. Hän laskeutui ratsailta ja auttoi Musimin ruumiin alas hevosen selästä. ”Galena on vähän työllistetty, mutta viedään hänet sisälle…” Telemakhos aloitti. ”Ei tarvitse, se on jo myöhäistä.” Darius vastasi. ”Ai… Olen pahoillani.” Telemakhos vastasi ja huomasi sitten muut. ”Hyvä kun olette kaikki muut kunnossa! Caine, Galena tarvitsee sinua, heti kun vain ehdit.” Telemakhos sanoi ja punahiuksinen prinssi laskeutui ratsailta ja talutti hevostaan muiden luo, sitoi sen kiinni ja katosi teltalle.

KARAN

Vihollisjoukot olivat sen verran kaaoksessa, kun heidän kenraalinsa oli tapettu ja iso osa armeijaa räjäytetty taivaan tuuliin ja loput räjähtivät itsestään, että heidän ei kauheasti enää tarvinnut murehtia asiasta. He olivat vetäytyneet vähän rauhallisemmalle alueelle hoitamaan loukkaantuneita. Karanilla ei ollut mitään vakavaa ja Telemakhoskin oli lähinnä vain uupunut Dehrahin tuhopoltosta ja räjäyttelystä, ei hänkään loukkaantunut ollut, joten he odottelivat toisia ulkona. Hetken päästä Chatha vilahti ohi, sen verran kovaa vauhtia, ettei näyttänyt edes huomanneen heitä. Karan oli jo lähdössä tämän perään, kun sitten Djoser, Inar, Pestva ja Caine sekä Dakarai palasivat takaisin. Hän jäi seuraamaan, miten he voivat, aika sotkun peitossa hekin olivat Cainea lukuun ottamatta, joka vaikutti muutenkin olevan yllättävän hyvällä tuulella rientäessään auttamaan haavoittuneita teltalle. ”Ai niin, se Chatha!” Karan muisti ja lähti hakemaan Miloa, kiirehtiäkseen Chathan perään ennen kuin mies olisi ravannut Caenezhiin asti vauhkon ratsunsa kanssa.

INAR

Heidän ratsastaessaan taivaanrannassa alkoi näkyä pahaenteinen kaaos, ja Inar katseli vain ympärilleen. Joka puolella paloi ja ympärillä levisi kaaos, ja sotilaat olivat joko tuhkan, noen, veren tai ällöttävän sohjon peitossa. Vinemarilaisen ase oli aiheuttanut yllättävän paljon tuhoa… hyvä vain. Inar inhosi Dehrahia, vaikka olikin maassa ensimmäistä kertaa.
Uupuneena ja yhä ärtyneenä prinsessa seurasi heidän joukkoaan ulos porteista, ja vähän matkan päässä odottikin teltta ja tuttuja hevosia, sekä pian tuttuja naamoja. Nainen tuhahti vähän Telemakhoksen sanoille, muttei sanonut mitään, laskeutui vain vaivalloisesti Sindreasin selästä ja vilkaisi itseään. Häntä kuvotti. Oksetti. Hän haisi kuolemalta ja ruumiilta ja hänen jalkojaan särki, päässä jyskytti ja hänen olonsa oli tukala. Hänen sisällään kiehui, hänen mittansa oli täynnä prinssejä ja miehiä ja hidastelevia, turhanpäiväisiä idiootteja, hän tunsi edelleen jaloissaan ja käsissään sen kuvottavan liejun jossa he olivat kahlanneet. Inar puri huultaan kiinnittäessään Sindreasin suitset liekaan ja kääntyi, lähtien kohti muuria.

Sanaakaan sanomatta Inar tuijotti kivistä, valtavaa muuria, joka kohosi hänen edessään. Hän ajatteli ruumiiden täyttämää linnaa, kotiaan, omia vanhempiaan ja sisaruksiaan ja mitä heille tapahtuisi tämän sodan vuoksi. Hän kävi mielessään läpi joka ikistä tapahtumaa kokouksesta tähän hetkeen, hän mietti Cainea ja kaikkia niitä sotilaita, jotka oli Zurassa tappanut. Inarin vatsaa väänsi, eikä se tällä kertaa johtunut hajusta. Hitaasti raivo nousi kaiken sen jälkeen pintaan. Hän oli pidätellyt itseään Zurasta lähtien, yrittänyt olla toistamatta virheitään, olla antamatta raivolle ja turhautumiselle periksi, eikä hän enää kestänyt.

Inar karjaisi raivoissaan ja iski nyrkkinsä kaikella voimallaan muurin kiviseen pintaan. Hapertunut kivipinta mureni hieman, kipu säteili hänen kättään pitkin, ja Inar alkoi vain iskeä nyrkkejään muurin kiviseinämään toinen toisensa perään. Hän purki kivimuuriin kaiken sen vihan ja turhautumisen, mitä tunsi prinssi Dakaraita ja Dehrahia ja ihan kaikkea kohtaan. Hän ei kestänyt tätä paikkaa, näitä ihmisiä, miehiä jotka sotkivat ja pilasivat kaiken! Hemmetti soikoon! Inar puri vain hammastaan, kun hänen rystysensä alkoivat mennä rikki ja vuotaa verta, jatkaen kiviseinän hakkaamista turhautuneena. Hän ei voinut lopettaa, ei, ennen kuin oli purkanut kaiken sisällään olevan raivon ulos. Hän ei voinut palata muiden seuraan ja olla pieksemättä prinssi Dakaraita, jos ei purkaisi kaikkea vihaansa johonkin muuhun.

DAKARAI

Dakarai jatkoi matkaansa ja Cainekin oli päässyt mukaan. Puumat olivat jatkaneet menojaan sen, mitä oli kintuistaan päässeet, joten Dakarai ei enää pelännyt, että saisi puuman kimppuunsa. Puumien aiheuttamia haavoja kuitenkin kirveli ikävästi. Puumat tuskin pesivät tassujaan ja kynsiään ihan yhtä huolellisesti ja kaiken senkin lisäksi Dakarai oli edelleenkin yltä päältä töhnässä, joka marinoi haavat aika näppärästi. No ainakaan iho auringossa voisi palaa, kun oli hyvin suojautunut siltä, kiitos sen töhnän. Muuta hyvää siitä ei sitten ollutkaan.

Dakarai ja Caine alkoivat saavuttaa muuta ryhmään, mutta Dakarai oli jäänyt ennemminkin katsomaan liekkimerta ja muuta kaaosta, joka täytti pääkaupunkia. Näky oli musertava, mutta Dakarai oli ehtinyt menettämään aikalailla jo kaiken, toki saanut veljensä takaisin, mutta muuten kaikki oli menetetty, joten Alhanairin kohtalo ei jaksanut enää kohahduttaa häntä mitenkään erityisellä reaktiolla. Dakarai tunsi olevansa jo valmiiksi maahan tallottu turha rätti.

Lopulta he pääsivät kaikki takaisin sinne, mistä olivatkin tulleet ja jossa Telemakhos kai leikki hauskaa, mutta se ei tainnut upota keneenkään. Dakarai laskeutui alas Anzkunsa kyydistä, viskasi viikatteen maahan ja sitoi hevosensa kiinni muiden seuraksi, ettei se karkaisi kaiken maailman kauheuksia, jotka sitä olivat koetelleet. Dakarai kaiveli tavaroistaan jotain puhdasta rättiä ja kaivoi samalla vesileiliä esiin, koska oli aikeissa pyyhkiä ainakin enimpiä töhniä päältään pois, mutta kylpy tekisi kyllä terää. Ei hän kaikkea näin päältään millään voisi pois saada, mutta jos edes enimmät. Ehkä puumien kynsimille haavoillekin pitäisi tehdä jotain, mutta Dakarai ei halunnut olla vaivaksi muille enää yhtää enempää. Eikä hän kokenut, että olisi apua niiden kanssa edes ansainnut. Dakarai oli ollut paskamainen muita kohtaan, hän oli vähintäänkin ansainnut omat tuskansa. Lisäksi fyysinen kipu sai ajatuksia ainakin hetkellisesti pois henkisistä menetyksistä.

OSCAR

Olo oli ollut kerrassaan kuvottava, kun oli saanut Sir Andrén maalliset jäänteen päälleen. No ainakaan siitä miehestä ei voinut olla enää harmia muille, koska hänestä ei paljon mitään ollut jäänyt jäljelle. Kun tilanne oli hiukan rauhoittunut ja he pääsivät vetäytymään syrjemmäs ja pystytettyä teltan haavoittuneita varten, Oscarkin pääsi vihdoin pesemään itsensä kunnolla tästä kauheasta möhnästä. He olivat pystyttäneet vähän matkan päähän peseytymispaikan, johon oli haettu vettä lähimmästä vesipisteestä, ei sekään nyt varmaan puhtainta ollut, mutta kun sen keitti, niin ehkä siitä sai ihan kelvollista pesuvettä.

Hän palasi hangattuaan itseään hyvän tovin kuumalla vedellä, vaikka tuntui, ettei se mönjä lähtenyt hiuksista sitten millään. Lopulta hän oli kuitenkin saanut itsensä riittävän puhtaaksi ja vaihdettua puhtaat vaatteet päälleen. Hän oli myös huuhdellut enimmän mönjän vaatteistaan, vaikka hänestä tuntuikin siltä, että ne täytyisi polttaa. No hyvällä tuurilla kunnon pesu auttaisi, mutta sitä ennen hän kävisi katsomassa, miten Hortencia ja muut pärjäsivät. Hän huomasi loppujenkin heidän ryhmäläistensä palanneen ja prinssi Dakarain yrittämässä pestä itseään ruiskimalla vesileilistä päälleen vettä. ”Anteeksi, mutta tuosta ei taida olla paljon apua. Tuolla on kunnon peseytymispiste, olisi varmaan parempi käyttää sitä.” Hän sanoi ja viittasi vesipisteelle, jonka ympärille oli viritetty kankaita näkösuojaksi. Hänen oli hieman hankala keskustella prinssi Dakarain kanssa, sillä oli saanut sen käsityksen, että hänet oli rangaistuksena teoistaan alennettu sen heidän mukaansa prinsessa Marcellan vaatimuksesta tulleen nuoren miehen orjaksi. Joten tuskin häntä tarvitsi puhutella prinssinä, jos hän kerran oli orja. Oscar ei pitänyt siitä, että ketään orjuutettiin, mutta koska kaikki tuntuivat hyväksyvän tämän ja prinssi Dakarai oli ollut aika suuri riesa ja häntä ilmeisesti yritettiin opettaa tavoille näyttämällä, miten kurjasti hänen kansalaisillaan meni, Oscar ei katsonut voivansa puuttua asiaan.

CHATHA

Olihan se ollut jo kamalaa, että hän oli oksentanut prinsessa Inarin päälle kiitokseksi siitä, että hänet oli pelastettu, ja sitten teki saman vielä prinssi Dakaraille! Ja kaiken lisäksi prinsessa Inar oli kantanut hänet pois linnasta, kun hän itse oli niin huonovointinen, ettei siihen kyennyt. Ei ihme, että kaikilla oli niin huono kuva Dehrahista, kun ensinnäkin täällä tapahtui niin kamalia asioita ja prinssi oli tuollainen toope ja hän itse oli niin surkea sotilas, että muiden olisi kannattanut jättää hänet sinne ensimmäiselle portille, kun ei hänestä ollut mihinkään!

Ulkona Chathan olo vähän helpottui ja kun hän oli saanut vähän paremmin putsattua kasvojaan ja huuhdottua suustaan sen kuvottavan maun. Kun hän oli toipunut sen verran, että pääsi kiipeämään Herra Mullinssin selkään, tapahtui taas kummia. Chatha ei edes tiennyt, mikä heidän kimppuunsa taas kävi, koska Herra Mullins lähti niin lujaa karkuun, että hänellä oli ollut täysi työ pysyä kyydissä. Olisi ehkä pitänyt kuunnella isää ja ottaa matkalle oikea hevonen, eikä tällaista vanhaa hermoheikkoa muulia.

Herra Mullins paineli tuhatta ja sataa, tuskin hänen oli koskaan nähty juoksevan yhtä lujaa, ei edes silloin, kun haisevat ruumiit olivat kintereillä. Muulia ei pahemmin kiinnostanut sen kurjan ihmisolennon käskyt, sillä mitä ihmiset mistään mitään ymmärsivät? Ihminen oli tyhmä otus, eikä tajunnut lähteä saalistajia pakoon, vaan meni tappelemaan vastaan. Ja ehkä ihmisotuksilla oli siihen paremmat aseet, mutta Herra Mullinssilla ei ollut, joten hän ei kissapetojen saaliiksi aikonut kyllä jäädä, vaikka se hänen selässään roikkuvaa ihmistä olisikin huvittanut.

Chatha huusi ratsuaan pysähtymään ja kiskoi ohjista, mutta turhaan. Hän ehti juuri ja juuri huomata muutaman tutun näköisen henkilön, ennen kuin singahti ohi. Jonkin ajan päästä Chatha kuitenkin kuuli huutoja takaansa ja kääntyessään näki jonkun ratsastavan hänen perässään. Nopeasti ratsukko häntä saavuttikin, sillä toki hevonen nyt juoksi nopeammin kuin vanha muuli, ja kohta Karan oli heidän rinnallaan ja yritti myös auttaa Chathaa rauhoittamaan vauhkoa ratsuaan. Lopulta Herra Mullins pysähtyi kuin seinään ja hyvä kun Chatha ei lentänyt sen yli maahan. Eläin oli hikinen ja hengästynyt ja kuopi hermostuneena maata. ”Oletko kunnossa?” Karan kysyi. ”Olen kai…” Chatha vastasi. ”Herra Mullinssista en ole ihan varma, mutta kiitos avusta.” Chatha sanoi ja sitten hän sai maanitella hetken, että Herra Mullins suostui kääntymään ja lähtemään takaisin päin. ”Mitä siellä tapahtui, kun tuollaista laukkaa pakenit?” Karan ihmetteli. ”En oikein edes tiedä, kaikki tuntui olevan jo ohi, mutta sitten Herra Mullins sai vain jonkun ihme hepulin.” Chatha sanoi ja selitti sitten matkalla tarkemmin, mitä linnalla oli tapahtunut, kun he sitten saapuivat takaisin muiden leiripaikalle.

CAINE

Hyvä kun oli takaisin päästy ja heti Cainea tarvittiin töihin. No toki se oli huolestuttavaa, koska se tarkoitti sitä, että joku oli loukkaantunut vakavasti. Hän ei ehtinyt miettiä ja kysellä, kuka oli niin hätää kärsimässä, että häntä tarvittiin, jätti vain hevosensa ja meni teltalle. Galena hoivasi siellä jo täyttä päätä potilaitaan, Caine huomasi Marcellan istuvan (Neferan kanssa tai ilman?) maagitädin vierellä ja löyhytti jollain litteällä esineellä ilmaa naisen kasvoille. Sitten hän huomasi Dorianin, joka makasi normaaliakin kalpeamman näköisenä ja Galena puhdisti ja tarkisti haavoja, joita hän oli saanut aika reippaasti. ”Mää tulin auttaan.” Caine ilmaisi ja parantaja kääntyi hänen puoleensa. ”Miten hyvä! Dorianilla on paha haava kyljessä, yritin parhaani hidastaa verenvuotoa, mutta haava on aika syvä.” Galena sanoi ja Caine asettui veriteriensä kanssa miehen vierelle kun Galena availi siteitä. Verta oli paljon ja haava selvästi oikeasti vakava, mutta hyvällä tuurilla uutta verensiirtoa ei tarvittaisi, jos haavoittumisesta ei ollut kauhean kauaa. Caine ryhtyi kuitenkin heti työhön ja auttoi sitten pienempienkin vammojen kanssa, kun vakavimmat haavat oli hoidettu.

Caine siirtyi ulos ja meni auttamaan vielä vähemmillä vammoilla selvinneitä, joiden haavat Galena oli vain puhdistanut ja sitonut. Kun hän oli aika lailla valmis, hän palasi katsomaan, mitä muut tekivät. Inar yritti kaataa senkin mitä Dehrahista oli vielä jäljellä, Daksu opetteli juomaan, ja muut vain seisoskelivat ja puhuivat mukavia. Caine siirtyi Telemakhoksen ja Amen (?) luo, tosin Karan oli kadonnut jonnekin siinä välissä, kun hän kävi tekemässä töitä.

AMETHYST

Ame oli palannut ulos hieman Telemakhoksen ja Karanin jäljessä, ettei olisi tiellä. Muut olivat palanneet, eivätkä ilmeisesti ainakaan olleet haavoittuneet yhtä pahasti, kuin Dorian. Amethyst oli siirtynyt Telemakhoksen vierelle ja vilkaissut Djoseriin myötätuntoisesti huomattuaan tämän kuolleen ystävän. Miesparka… hän oli pitänyt kummastakin. Onneksi edes Djoser oli hengissä.

Ame vei katseensa Caineen, kun tämä saapui heidän luokseen sisältä ja hymyili pojalle.
”Miten Dorian voi?”, hän kysyi, koska Caine itse näytti olevan kunnossa ja vähemmän likainen, kuin muut joukkonsa jäsenet. Urumiyalainen prinsessa hajotti Dehrahia omin käsin, ja Karan oli hakemassa Chathaa.
”Mitä siellä linnassa oikeen tapahtu, ku te ootte kaikki niin möhnäsiä? Tai kaikki sua lukuun ottamatta. Ja mitä te teitte Daksulle, ku se on oppinut olemaan hiljaa?”, nainen kysyikin sitten Cainelta, tämä nyt tuntui olevan ainoa, joka oli siinä kunnossa että voisi vastata hänen kysymystulvaansa.

CAINE

Cainen päästyä muiden luo, Ame kysyi melkein saman tien Dorianin vointia. ”No… aika heikosti. Mitä te oikeen teitte sille? Laitoitte yksin tappeleen niit ruumiita vastaan?” Caine kysyi puolestaan. ”Paransin haavat ja Galena hoitaa, ilmeisesti hän ei ehtiny vuotaa nii paljoo verta, et olis menettäny liikaa, joten eiköhän hää toivu.” Caine arvioi, ainakin mies oli hyvissä käsissä.

Sitten Cainelta haluttiin selontekoa siitä, mitä linnalla oli tapahtunut ja siinä kohtaa. ”No eka meiän oli ees vaikee päästä sinne, ku rottalauma meinas hukuttaa meiät alleen. Daksu tais unohtaa mis se asuu, mut onneks Varjo ties, nii ei eksytty. Se oli aika iso linna, hienoki se ois ollu, mut siel ei kyl ollu kukaan siivonnu aikoihin, kauhee lemu ja ruumiita loju kaikkialla. Sit me mentii sellaseen isoon huoneeseen, mis oli niitä muhjottuja ruumiita kasoittain, lattiaa ees näkyny niitten alta. Pestva juoks sinne moskaan saman tien ja muut joutu tietty menee perässä, ku se maagi toennäkösest oli just siel, vaikka siel eka ei vakuttanu olevan mitään elollista. Mää en menny sinne sotkuun rämpimään, sen verran määki opin viime kerrasta ku tappelin samas paikas Daksun kaa, et en menny lähellekään. Sehän ois voinu vahingos hukuttaa mut sinne ruumiitten sekaan, eikä oi sees pyytäny anteeks!” Caine selitti tajuamatta sitä, että kukaan tuskin sai ihan kauheasti selvää hänen sepustuksestaan. ”Siel haisi ihan järkyttävän pahalta, vaik Galenan taikarätit vähä auttoki, mut siel niist ollu mitään hyötyä. Mää ootin ovella jousen kaa, jos siel kuitenki ois jotain epäilyttävää piilos ja niihän siel oli, kohta silt ruumismeren alta alko möyrii esiin niit ruumiita, mitkä oli viel siin kunnos, et pystyivät liikkumaan, ja ne mainas kiskoo kaikki sinne ruumiskasaan kuolemaan. Mul meni kaik nuolet ku yritin auttaa, tai osa meni ku piti auttaa Daksuu myöhemmin, ku se paini kissan kanssa… Mut niin, mihi mää jäin…” Caine höpisi vain menemään.

”Nii juu! Sit niit ruumiita vaan tuli lisää ja lisää ja kaik oli hukkumas sinne moskaan. Daksu ei osannu tehä mitään, nii mun piti neuvoo sitä koko aika, et mihin mennä ja mitä tehä. Mut toki mun oli helpompi sielt ovelta neuvoo ku Daksun ajatella siel raatokasassa, eihän se oikeen osaa sitä ees ilman, et tappelee ruumiita vastaan. No joka tapauksessa, Mää huomasin syrjässä istumas sen maagin ja käskin daksuu tappaa sen tappaa sen, mut Daksu ei ehtiny sinne asti, ku sinne ilmesty jotain ruumiita, jotka ei ollu samanlaisia ku ne muut ruumiit siel läjässä. Koska ne oliki Daksun perhe! Voitteks kuvitella!? Oli isi-Daksua ja äiti-Daksua ja vielä veli- ja sisko-Daksuja, tai ei niitten kaikkien nimi varmaan kyllä Daksu ollut, ku eihän se oo ees Daksun nimi… Daksu järkytty niist aika paljo, ja Varjo sai komentaa sitä jatkaa matkaa, ku sen perhehä oli jo kuollu, ne oli niitä liikkuvii ruumiita. Daksu pääs sen maagin luo, mut se tais olla jo kuollu, nii mitään ei oikee tapahtunu. Sit Daksu pussas sitä, tai ei ku ei tainnutkaan. Mää vaan ehotin sitä, mut ei Daksu siis tehny niin. Ja ehkä parempi niin. Lopult Daksu huitas silt kuolleelt maagilta pään irti, eikä vielkää tapahtunut mitään. Sit mää huomasin, et sil oli joku outo naamasuojus ja käskin Daksuu hajottaa sen, ja et kyl arvaa mitä sit tapahtu! Ne kaikki ruumiit räjähti!” Caine selitti ja huitoi käsillään havainnollistaakseen, miten ne ruumiit räjähtivät. ”Mätää ja mähmää ja ruumiinpalasia oli kaikkialla, onneks mää en ollu siellä, hyi olkoon! Daksun perheki vaan pamahti Daksun naamalle, tosi ällöttävää!” Caine vouhotti, koska olihan se nyt ollut inhottavaa, onneksi hän ei tosiaan itse ollut silloin siellä vyötäröä myöten muhjotuissa ruumiissa.

AMETHYST

Ame henkäisi Cainen kertoessa, ettei Dorian voinut kauhean hyvin. Kyllä hän sen oli tiennyt, mutta ainakin tästä pidettiin huolta, eikä miehen tarvinnut vuotaa kuiviin kahta viikkoa, kuten Chatha-raukan.
”En tiiä, me löydettiin se matkan varrelta ku palattiin muiden luo”, Ame myönsi, vaikka hänellä olikin hieman sellainen tunne, että jotenkin se varmaan heidän syynsä oli.

Seuraavaksi Caine alkoi kuitenkin selittämään innolla linnan tapahtumia, ja Amella oli täysi työ pysyä mukana pojan sepityksessä. Rottia kuhiseva Dehrah ei yllättänyt, eikä juuri ruumiita kuhiseva linnakaan, vaikka jälkimmäinen oli huomattavasti kuvottavampaa.
”Ihan viisaasti tehty”, nainen virnisti Cainen selittäessä, miksei itse mennyt Daksun ja kumppanien mukana ruumismereen. Se selitti, miksi kaikki olivat möhnäisiä ja huonovointisen näköisiä. Huvittuneena hän kuunteli Cainea ja kurtisti kulmiaan tämän höpöttäessä ruumiista jotka nousivat moskan alta, ja sitten miten Daksu paini jonkun kissan kanssa… se ei tainnut kuulua samaan tarinaan. ”Kuka olis uskonu”, hän kommentoi, kun Caine kertoi, miten Daksu ei osannut tehdä mitään ja Caine oli neuvonut tätä oviaukolta. Ame oli siinä hetkessä tosi onnellinen, että oli saanut todistaa Dehrahin räjäyttelyä, eikä ruumiiden täyttämää linnaa. Kyllä hän oli tiennyt, että tämän maan aatelisto oli läpimätää, mutta olihan tuo jo naurettavaa!

No naurettavaa hän pian saikin, kun Caine kertoi Daksun iloisesta sukukokouksesta. Pojan selittäessä isä- ja äiti-Daksuista Ame tyrskähti ja alkoi kikattaa, yrittäen kuitenkin keskittyä, kun Caine nyt jatkoi vain kovasti selittämistä. Oli siinä naurussa pidättelemistä, kun Caine kertoi pusuista ja muista, ja sitten siitä, miten maagin naamasuojuksen tuhoaminen oli räjäyttänyt kaikki ruumiit.
”Ai se oli Daksun vika, et peikko räjähti sen kultakutrin naamalle?”, Ame kysyi huvittuneena, vaikkei Caine toki tiennytkään siitä asiasta mitään. Sitten Caine kertoi, että isä-Daksut ja äiti-Daksut olivat räjähtäneet oikean Daksun päälle ja Amea alkoi räkättää vahingoniloisesti niin kovaa, että meinasi saada yskäkohtauksen.
”Sen ku olis ollu näkemässä! Hyi vittu! Ihan oikeen Daksulle!”, Amethyst räkätti, ai kauhea, hän miltei katui sitä ettei ollut näkemässä! Mutta vain melkein…

”Jotenkin… ei yllätä, et Daksu ei onnistunut yksin tappamaan ees… jo kuollutta vihollista”, Ame hykersi samalla, kun yritti vähän kerätä itseään ja vetää syvään henkeä.
”Selittää miks kaikki oli niin moskassa kun me tultiin takasin… Siis me lähdettiin taistelusta, tai Telemakhos lähti”, nainen päätti kertoa, kun sai hengityksensä taas tasaantumaan. ”Ne oli sen lunemarilaisen kanssa saanut jo tulipalon aikaseks, mut tuli hidasti niitä ruumiita aika huonosti… ja Telemakhos lähti ja kun se tuli takas, sillä oli suunnitelma ja tynnyreitä mukana”, Ame selitti hieman, mitä tässä päässä oli tapahtunut.
”Ja mä ja Karan, tai lähinnä Karan, autettiin tekemään katapultin tapanen ja singottiin niitä viinitynnyreitä sinne liekkimereen, ja räjäytettiin puol kaupunkia! Se oli ihan mahtavaa, koko paska ihan ilmiliekeissä!”, hän kertoi Cainelle innoissaan.

CAINE

Muut eivät oikein saaneet Cainen selitykseltä suunvuoroa, mutta isä- ja äiti-Daksun huvittivat Amea selvästi ja ilmeisesti ruumiita oli räjähtänyt täälläkin, tai ilmeisesti Daksun takia kaikki ruumiit pitkin kaupunkia olivat räjähtäneet ja joku kultakutri sai räjähtäneen peikon päälleen. ”Ihan tosi? Mistä tänne peikko ilmesty?” Caine kummasteli, koska eivät he olleet matkalla peikkoja huomanneet. Ilmeisesti se oli kuitenkin ollut jo kuollut peikko, koska se oli räjähtänyt. Sitten Ame kertoi, mitä he taas olivat puuhanneet, eli polttaneet ensin puoli kaupunkia ja sitten singonneet viinitynnyreitä liekkeihin ja räjäyttäneet toisen puolen. ”Vau! Harmi et mää olin vaan kattoos ku muut paini ruumiitten ja kissojen kanssa! Toi ois ollu paljon jännempää!” Caine harmitteli.

Sitten Caine muisti, mitä hänen oli pitänyt kertoa Amelle! ”Ai nii, sit ku kaik oli päässy sielt ruumisvellista takas kuivalle maalle, nii Varjo lähti jostai syystä toisaalle potkiin kynttilöitä ja Daksu meni sen perään huutamaan ja kiels loukkaamasta sen veljen muistoa tai jotain. Ja et ikinä arvaa! Varjo sano olevansa Daksun veli! Se jonka piti olla kuollu, mut ei olekaan, koska se oli koko ajan Varjo!” Caine intoili, jos nyt saisi vähän kiinnostuneemman vastaanoton jymyuutiselleen. ”Mitä!?” Telemakhos älähti. Hän ei kauheasti ollut kommentoinut mitään, ei ilmeisesti uskaltanut, ettei olisi alkanut nauraa Amen tapaan Daksun kurjalle kohtalolle. Olihan se nyt oikeasti kamalaa, ei olisi saanut nauraa, mutta se oli ollut niin yllättävää, että yhtäkkiä Daksun kuollut perhe vain muka oli siellä. Caine oli seurannut tilannetta sen verran kaukaa, ettei ollut edes tajunnut, ennen kuin Daksu oli kertonut. ”Juujuu, ihan tosi! Mää kuulin ite ku seurasin niitä!” Caine vakuutteli. ”Sit me lähettiin pois sielt linnasta, mut ku oltii päästy hevosten luo, nii tapahtu jotain tosi omituista! Tai toki ne ruumiit ja Daksun kuollut perhe, joka ei ollutkaan kuollut, tai olihan ne toki, mut kuitenki ne tuli sinne takas… Mut siis maan alta alko ryömii kissoja! Siis tosi isoja kissoja! Niitä vaa kaivautu maan alta ja ne karju ja mourus ku mitkäki, mää oo ikinä nähny sellasii otuksia missää! Sit Daksu meni huitoon yht viikatteel ja kohta kaikki kissat oli sen kimpussa ja mun piti käyttää vikat nuolet, et se pääs pois. Sit me lähettiin tänne, en tiiä mihin ne isot kissat meni, kai ne jahtas niit aikasempii rottia.” Caine selitti ja muisti sitten löytämänsä kultaharkot. ”Ai nii!” Hän sanoi ja kaivoi nuolikoteloaan ja kiskoi sieltä kultaharkon ja ojensi sen Amelle. ”Tästä saat lahjan! Mää löysin ne mut otin niitä vähä liikaa, ei mun reppuun mahu ja ne painaa kuitenki aika tavalla, nii saat jos haluut!” Caine lupasi anteliaasti, jäihän hänelle itselleen vielä pari ja Ame oli kiva. Inarille hän voisi koittaa antaa toisen, jos hän rauhoittuisi hiukan jossain kohtaa.

DAKARAI

Dakarai ei onnistunut peseytymään, joten tyytyi vain haisevaan kohtaloonsa. Hän säpsähti kuitenkin kaikista sekavista mietteistään, kun kuuli jonkun puhuttelevan itseään. Dakarai kääntyi hieman nähdäkseen kuka hänelle puhui. Hortencia henkivartija… Oscar taisi olla miehen nimi, jos Dakarai oikein muisti, mutta kyllä hän yleensä nimet muisti aika hyvin. ”Niin… Eihän tästä oikein mihinkään ole”, Dakarai myönsi. Oscar kertoi kuitenkin samalla, että oli täällä ihan peseytymispistekin, josta ehkä olisi enemmän hyötyä. Dakarai käänsi katsettaan miehen osoittamaan suuntaan. Hän ei ollut ikinä käynyt pesuilla tuollaisessa virityksessä, mutta kyllä se varmasti vesileilipesut voittaisi. ”Kiitos… En tajunnutkaan, että olette saaneet sellaisenkin pystytettyä”, hän kiitti kohteliaasti ollen edelleenkin ilmeiltään aika kurjan näköinen.

Dakarai survoi vesileilin takaisin tavaroihinsa, kaivoi pyyhkeen ja puhtaita vaatteita esiin, koska hänen päällään olevat olivat niin vastenmieliset ja repaleiset, joten ne sai hänen puolestaan vaikka hävittää. Hän repäisi veitsensä avulla myös palan lakanaa mukaansa. Siitä hän suuntasi pesupaikkaviritykselle, jonka suojaan pujahti alkaen riisua itseään ja pudotteli likaiset vaatekappaleensa maahan epämääräiseen kasaan, mutta josta ne olisi helppoa napata mukaansa ja heittää menemään. Luonnollisesti hän jatkoi siitä itsensä ja hiuksiensa pesemiseen, vaikka hiuksista möhnää olikin aika vaikea saada pois. Haavaista kehoaan hän ei edes uskaltanut jynssätä kovinkaan kovaa, koska se sattui ja tuntui ikävältä. Suurin osa haavoista oli kuitenkin selän puolella. Muutama oli etupuolella ja hänen käsissään, kun Dakarai oli yrittänyt suojata kasvojaan puumien hyökkäyksiltä. Ei mikään haavoista kuitenkaan kuolemaksi tainnut olla eikä nyt mitenkään mahdottoman syvä. Dakarai ei tosin ammattilainen ollut, mutta ainakin hän oli saanut haavat edes jotenkin putsattua kaiken muun lisäksi.

Dakarai repi kuivattelun jälkeen veitsellä mukaansa ottamastaan lakanapalasta riepaleita, joita sitoi puumien aiheuttamia haavoja suojaamaan, koska ei hän muuta osannut, muttei omasta mielestään ollut edelleenkään avun arvoinen. Lopuksi hän kiskoi päälleen puhtaat vaatteet ja astui pois peseytymispisteeltä, jotta joku muu halutessaan pääsisi sinne. Dakarai heitti likaiset mönjävaatteensa tienposkeen, koska mitään muuta niille ei ollut enää tehtävissä. Sen jälkeen Dakarai ei tiennyt, mitä hänen edes pitäisi tehdä. Hän oli hukassa monella eri tavalla ja hänestä vain tuntui niin pahalta, mutta tavallaan myös siltä, ettei mikä tästä olisi totta.

AMETHYST

Cainen kommentti peikosta sai Amen taas nauramaan, eikä hän siksi ollut valmis siihen tietoon, jonka Caine yhtäkkiä täräytti heille. Naisella kesti hetki ymmärtää, mistä Caine puhui, kun tämä selitti miten Varjo oli taistelun jälkeen mennyt potkimaan kynttilöitä.
”Siis hä?”, Ame ehti kysyä, kun sitten Caine jo kertoikin, että Varjo oli Daksun veli. Naisella kesti hetki, ennen kuin muisti Varjon olevan Djoser – Telemakhos tajusi sen nopeammin, ja Ame tyrskähti, läimäyttäen molemmat kädet suunsa eteen järkyttyneenä. Hetken hän tuijotti Cainea silmät suurina, kun poika selitti mitä oli käynyt, ja vilkaisi Telemakhosta, miettien kaikkea tapahtunutta. Ja sitten hän muisti…

Ame alkoi yhtäkkiä hykertää ja sitten taas nauraa kovaan ääneen, vieden katseensa Telemakhokseen.
”Telemakhos, mä… mä panin Daksun veljeä!”, Ame kailotti naurunsa välistä ja oli vähällä kaatua maahan, kun nauroi niin kovaa. Ei voinut olla totta! Miten se oli mahdollista, Djoserhan oli komea ja vielä viisaskin, ja yhteistyökykyinen! Ja hän oli ollut sängyssä sen miehen kanssa, ja Daksu vihasi häntä! Amen naurulle ei meinannut millään tulla loppua, niin järkyttävä yllätysuutinen Cainelta oli tullut. Häneltä meni hieman ohi, kun Caine selitti jostain isoista kissoista, joita oli ryöminyt maan alta, vaikka kyllä nainen yritti parhaansa rauhoittua ja kuunnella. Hän ei vain päässyt millään yli siitä, että oli vehdannut Daksun veljen kanssa, siis Daksun!

Cainen kaivaessa jotain nuolikotelostaan Ame yritti vetää henkeä ja rauhoittua taas kerran, nojaten vähän Telemakhokseen. Hän kuitenkin unohti naurunsa ja kaiken, kun Caine iski hänen käteensä kultaharkon ja sanoi, että se oli lahja. Amethyst katsoi kultaharkkoa silmät suurina ja vilkaisi Cainea vähän epäuskoisena, mutta nauroi sitten taas heleästi.
”Sähän maksat paremmin, ku mun asiakkaat! Kiitti Caine, oot paras!”, Ame kiitti heleästi ja päätti suukottaa Cainea poskelle kiitokseksi. (?) Sen enempää Caine ei kyllä saisi, toinen oli liian nuori (vielä).

TELEMAKHOS

Cainen selitys oli kyllä aika sekava, mutta ainakin Daksu oli kokenut sellaisen järkytyksen, että oli hiljentynyt ja vihdoin alkanut pohtia omaa toimintaansa. Tai enemmän varmaan vain säälittelemään omaa kurjuuttaan, eihän hänellä kovin lujaa mennyt. Telemakhos ei ihan hirveästi kyennyt säälimään Daksua, sen verran, ettei ehkä menisi tahallaan haastamaan tätä kaksintaisteluun, vaikka ehkä kuolema olisi ollut moiselle rotalle armelian loppu. Hän nyt kuitenkin oli päätynyt sen Neferan orjaksi ja siinähän saisi oppia, miten kivaa se oli. Ei Telemakhos halunnut riistää niin arvokasta oppituntia Daksulta. Pääasia, että Daksun mätä isä oli kuollut, tämän muusta perheestä Telemakhos ei tiennyt, mutta hekin menivät samalla. Eivät ehkä ansainneet, mutta varmasti parempi heille, niin ei tarvitsisi enää hävetä Daksua. Siellä se reppana nytkin ruikutti ja yritti näyttää niin kurjalta ja säälittävältä kaataessaan vesileilistä vettä paskaiseen päähänsä, kunnes Oscar tuli neuvomaan paremman pesupaikan. Turha luulo, että saisi mitään sääliä keltään!

Cainen selonteko oli lähinnä ollut huvittavaa kuunneltavaa, mutta sitten sieltä seasta tuli sellainen tieto, joka oikeasti hiukan järkytti Telemakhostakin. Djoser oli Daksun veli… Miten ihmeessä? Ei hän ikinä ollut maininnut, mutta toisaalta, he olivat vaihtaneet vain muutaman kirjeen keskenään, eikä se asia ollut sellainen, jota voisi kirjeessä mainita. Amekin vähintään yllättyi uutisesta, mutta tajusi sitten jotain ja alkoi huutonauraa kovaan ääneen, että hänhän oli mennyt panemaan Daksun veljen kanssa. Telemakhoskin tuijotti Amea osaamatta sanoa mitään, katsoi vain, kun nainen räkätti ja hyvä kun ei kaatunut maahan nauramaan. Tosin se nauru loppui nopeasti, kun Caine alkoi jaella lahjoja ja yhtäkkiä prinssi iski Amen käteen valtavan kokoisen kultaharkon. Telemakhos tuijotti epäuskoisesti, ei tainnut Caine ihan tietää, miten arvokkaan lahjan oli antanut, Ame selvästi tajusi vähän paremmin. Kiitti sitten saatesanoin, että Cainehan maksoi paremmin kuin hänen asiakkaansa. No aivan varmasti, eikä hän edes saanut mitään vastineeksi! No sai hän Amelta suukon, mutta tuosta lahjasta sietäisi saada suukon vähintään tunnin välein kymmenen vuoden ajan. ”Ole hyvä! Toivottavast sää keksit sil jotai käyttöä!” Caine ilmoitti ja oli ilmeisen tyytyväinen saamastaan huomiosta.

”Mitä, täällä jaellaan pusuja heti kun minä olen poissa!” kuului Karanin ääni heidän takaansa, ja kun Telemakhos kääntyi, hän näki Karanin saapuneen aika sotkuisessa kunnossa olevan Chathan kanssa.

DAKARAI

Dakarai tunsi olonsa hieman orvoksi seisoessaan vain tyhmänä paikoillaan. Vaivihkaa hän pyyhki samalla silmiään ja niiden alusia kyynelistä nyt, kun se oli mahdollista. Kädet eivät olleet enää siinä ällölöllösotkussa, joten se sotku ei kulkeutuisi silmiin tai olisi levällään hänen kasvoillaan. Toki hänen kasvonsakin olivat olleet ennen pesuja samassa sotkussa, että eipä se mitään juuri muuttanut olisi, mutta sotkut silmissä olisi varmasti ollut kivulias kokemus.

Dakarai siirtyi keskileiristä syrjemmälle, takaisin hevosien luo ja pakkasi ainakin pyyhkeensä takaisin ja jäljelle jääneen lakanasuikaleen. Hän vilkaisi maassa lojuvaan viikatteeseensa, jota ei enää pitänyt yhtä arvossa kuin vielä viisi päivää sitten tai ennen linnan tapahtumia, jotka hän oikeastaan halusi vain unohtaa. Mutta niin onnellisesti tuskin kävisi… Eikä hän halunnut kaikkea unohtaa siitä, koska Dariuksen paluu kuului siihen myös, vaikka ainahan hän oli oikeasti täällä ollut. Mutta se hetki linnalla oli silti paljastanut totuuden myös hänelle ja sitä hän ei mistään hinnasta haluaisi unohtaa.

Dakarai istui maahan, mutta siitä hänen katseensa kääntyi aika pian Amethystin ja Cainen suuntaan, kun nainen huusi siinä koko väelle panneensa Dariusta. Mistä hän muka tiesi jo, että Darius oli Dakarain veli? Darius tuskin oli kertonut ja Dakarai nyt ei ainakaan ollut jo siitäkin syystä, ettei halunnut, että Dariusta katsottaisiin kieroon tai väärin vain sen takia, että hän joutui olemaan sukua Dakaraille, joka oli niin mätä ja viallinen omena kuin omena vain pystyi olemaan. Amethyst ei kuitenkaan ollut maininnut Dariusta nimeltä, joten ehkä kukaan ei yhdistäisi Dariusta hänen veljekseen. Mutta mitähän mieltä Darius tuosta oli? Ja missä Darius edes oli? Dakarai yritti kuitenkin hivuttautua lähemmäs, jotta kuulisi mahdollisesti, mitä muuta he oikein puhuisivat, jos siis jatkaisivat samasta aiheesta. Dakarai hämmentyi kuitenkin seuraavaksi siitä, kun Caine jakeli jo seuraavaksi kultaharkkoja. Mistä hän sellaisia oli ehtinyt muka samaan? Pöllinyt linnalta?

AMETHYST

Telemakhos oli vähintään yhtä hämmentynyt tilanteesta, ja Ame nauroi vähän Cainen vain sanoessa, että ehkä hän löytäisi harkolle käyttöä. Caine-parka, olisikohan toiselle pitänyt kertoa miten arvokkaan lahjan oli antanut pois? Amethyst ei ehtinyt miettiä asiaa sen enempää, kun kääntyi kuullessaan Karanin äänen.
”Sori Karan, mun liksa nousi just!”, nainen nauroi ja näytti kultaharkkoa miehelle huvittuneena. Sitten hän huomasi Karanin mukana saapuneen Chathan, ja missä kunnossa miesparka oli.

”Voi Chatha-parka!”, hän henkäisi myötätuntoisena ja oli jo lähdössä miehen luo auttaakseen. Hän kuitenkin vilkaisi harkkoa kädessään ja sitten ympärilleen, ojentaen harkon Telemakhokselle. (?)
”Pidä tota hetki, kiitti kulta”, Ame virnisti ja kurotti suukottamaan miehen poskea, ennen kuin lähti kiireesti hyysäämään Chatha-raukkaa, joka oli aivan likainen.
”Voi sua, anna mä autan, mennään pesemään sut taas puhtaaksi. Tuu muru”, Ame sanoi ja otti Chathaa kädestä (?), yrittäen rohkeasti olla välittämättä siitä että mies oli yltä päältä mömmössä. Hän vilkaisi hieman ja huomasi Daksun murjottavan vähän matkan päässä kuuloetäisyydellä, virnistäen omahyväisesti, lähtien vain johdattamaan Chathaa kohti peseytymispaikkaa. (?)

CHATHA

Päästyään takaisin muiden luo, Chathakin tuijotti yhtä ällistyneenä kuin Karan, miten Ame esitteli heille kultaharkkoa. ”Mistä ihmeestä sinä tuon sait!?” Karan huudahti. ”Caine pölli sen Daksulta.” Telemakhos kertoi samalla kun Ame säälitteli Chathan kurjaa olemusta ja luovutti harkkonsa Telemakhokselle säilöön ja tuli sitten hakemaan Chathaa mukaansa pesulle. Se olisi kyllä ihan järkevää. Hän laskeutui ratsailta ja seurasi Amea, ohi maassa murjottavan Dakarain. Chatha ei oikein osannut sanoa hänelle mitään, ei oikein osannut suhtautua koko asiaan. Parempi oli kulkea ohi huomioimatta. Hän jätti Herra Mullinssin lepäämään muiden hevosten luo ja meni sitten Amen kanssa peseytymispaikalle.

CAINE

Ame selvästi piti lahjasta ja hyvä niin. Kyllä Cainekin sen tajusi, että noin iso mötikkä kultaa oli arvokas, mutta ei hänen caenezhilainen rahantajunsa kyennyt käsittelemään, että miten arvokas. Kun muutkin tulivat ihmettelemään asiaa, Caine tajusi itsekin Daksun istuvan lähistöllä, kun Telemakhos huusi, miten Caine oli varastanut Daksulta kultaa. No hupsista. ”Ai joo, muistin just yhen tärkeen jutun! Nähään!” Caine sanoi ja pakeni paikalta. Ei hän oikeasti mitään muistanut, mutta livahti kuitenkin takaisin telttaan muka kysymään potilaiden vointia. Galena vähän ihmetteli, koska juurihan Caine oli siellä ollut ja nähnyt tilanteen. Sitten Caine vilkaisi gerosilaisia vähän matkan päässä, kivinoitakin oli herännyt (?). Sitten Caine tajusi, kelle voisi toisen harkon lahjoittaa! Gerosilainen maagihan tykkäsi kivistä ja sellaisesta. Hän käveli reippaasti heidän luokseen ja istui maahan. ”Miten menee? Mul on lahja, joka varmasti piristää, aattelin ku sää tykkäät kivistä nii paljon, että… Äh, pikku hetki…” Caine sanoi yrittäen kaivaa toista harkkoa nuolikotelostaan. ”No nii, tadaa! Kultakivimöykky! Ole hyvä.” Caine sanoi ja ojensi harkkoa maagille ja prinsessa Marcella katsoi vieressä ällistyneenä.

IMPERIA

Kun Imperia vihdoin oli hieman toipunut ja palannut maan pinnalle, oli hänen olonsa kaikin puolin hutera. Hän nousi hieman horjuen istumaan ja piteli päätään.
”Näin huono olo minulla oli viimeksi silloin, kun kierin mäenrinnettä alas tyttönä, kun en katsonut mihin astuin kiviä etsiessä”, hän myönsi, vieden katseensa prinsessa Marcellaan ja siihen nuoreen mieheen, jonka kanssa prinsessa oli jokin aika sitten ystävystynyt.
”Voi, miten hyvä että olette kunnossa. Minä tarvitsen kyllä hetken taukoa, ennen kuin yritän tuota temppua uudelleen”, nainen helähti ja värähti hieman kylmästä. Hänen olonsa ei ollut kuumeinen, pikemminkin päinvastoin, ja hän oli aika varma ettei viitsisi aivan heti nousta seisomaan.

Imperia ei ehtinyt pahemmin katsella ympärilleen tai kysellä, miten heidän muu joukkonsa oli selvinnyt. Hän oletti vain, että taistelu oli heidän osaltaan toivottavasti ohitse. Eipä hän enempään olisi juuri tällä hetkellä pystynyt. Hänellä meni hetki ymmärtää, että telttaan oli tullut joku, sekä se, että henkilö saapui heidän luokseen ja alkoi puhua hänelle. Imperia räpäytti silmiään ja vei katseensa punahiuksiseen prinssiin, joka kaiveli jotain nuolikotelostaan. Esine paljastui kultaharkoksi, jota prinssi jostain syystä kutsui kiveksi, ja Imperia naurahti pehmeästi.
”Voi kiitos, poikakulta, mutta tuo on kyllä metallia eikä kiveä”, hän sanoi hellästi aika huvittuneena, ymmärtäen sitten käytöstavat. ”Pidä se vain, tai anna jollekin, joka sitä enemmän tarvitsee”, hän lisäsi perään ja hymyili pojalle vain ystävällisesti. Prinsessa Marcella ja tämän ystävä tuijottivat kultaharkkoa hänen vierellään aika typertyneen oloisina, ja nuoriherra prinsessan vierellä taisi vilkaista häntä järkyttyneenä, kun hän meni kieltäytymään moisesta lahjasta.

MARCELLA

Marcella helpottui, kun Imperia-täti tuli tajuihinsa, vaikka aika huonovointiselta hän vaikuttikin. Hän oli ehtinyt huolestua. Mutta yllättäen Caenezhin prinssi tuli heidän luokseen kyselemään kuulumisia, mutta ei voinut toki tuollaiselta metsäläiseltä tahdikkuutta odottaakaan… Tosin sitten prinssi yllätti, kun hänellä olikin jokin lahja Imperia-tädille ja se lahja oli kultaharkko! Marcella tuijotti ihmeissään, mistä prinssi oli kesken taistelun sellaisen saanut ja miksi kaikista ihmisistä hän halusi lahjoittaa jotain niin arvokasta juuri Imperia-tädille? Ja vielä enemmän hän järkyttyi, kun Imperia-täti vain oikaisi, ettei kulta ollut kiveä vaan metallia, ja sanoi sitten, että prinssi voisi pitää harkon ihan itse. Eihän tuollaisesta lahjasta voinut kieltäytyä! ”Ai, no jos oot varma.” Caenezhilainen sanoi hiukan pettyen ja vilkaisi sitten Marcellaa. ”Ota sää sit se! Kyl sil ny varmaa ainaki uuen henkivartijan voi palkata sen räjähtäneen peikon tilalle!” Marcella katsoi tyrmistyneenä Cainea. ”Oletko tosissasi?” Marcella kysyi ihmeissään. ”Tietty, mulla on näitä viel, löysin niitä Daksun linnasta vaikka kuinka! Sinne ne oli vaan jätetty.” Caine selitti eikä tainnut ihan käsittää, ettei niitä oltu sinne muiden otettavaksi tarkoitettu, mutta ehkä niitä ei siellä myöskään kukaan enää kaivannut. ”Kiitos, prinssi Caine.” Marcella kiitti sitten kohteliaasti ja otti lahjan vastaan. Harkko oli niin painava, se oli varmasti hirvittävän arvokas! Caine hymyili hiukan odottavan näköisenä, eikä Marcella ihan tiennyt, mitä hän odotti, vaikka toki pelkkä kiitos oli tällaisesta lahjasta aika mitätön.

DAKARAI

No eihän se kauaa mysteeri ollut, että kyllähän se kultaharkko oli linnalta pöllitty mukaan. Dakarai ei kuitenkaan osannut olla moisesta vihainen, koska tulisihan kultaharkolle varmasti enemmän tekemistä sotamatkalla, jossa rahaa varmasti kuluisi muutenkin kuin jossain linnassa pölyttymässä. Dakarailla ei itsellään tosin ollut rahan kanssa enää mitään tekemistä, koska ne vähän niin kuin oli Neferan omaisuutta tällä hetkellä(? vissiin kai jo?). Ei Dakarai muutenkaan hirveästi mitään enää omistanut(?), koska oli ainakin uuden tittelinsä perusteella itsekin omaisuutta, joskaan ei hän orjalta silti näyttänyt, muttei ollut vieläkään varma, miten hänen pitäisi tilanteeseen suhtautua ja miten se muutos tulisi näkymään. Vai olisiko se vain nimellinen muutos, että hän nyt olisi ns. orja, mutta se siitä? Se olisi varmasti vähän liiankin helppoa, mutta ei Dakarai ollut varma edes siitä, mitä seuraavaksi oli tapahtumassa muutenkaan. Ja ehkä orjaleikitkin oli leikitty jo ja se oli siinä? Dakarai ei uskaltanut kuitenkaan miettiä asiaa tarkemmin. Ja nytkin hän oli lähinnä jäänyt vain seuraamaan katseellaan, kun Caine oli kadonnut kiireesti pois paikalta ja Amethyst oli lähtenyt Chathan kanssa… pesuille mitä ilmeisemmin... Ja hän vain nöpötti tässä ja mietti kurjaa elämäänsä ja mitä sillä olisi enää annettavaa. No Dehrahin puolella ei ainakaan yhtään mitään, koska maahan oli täysin raunio ja paskan peitossa.

IMPERIA

Caenezhilainen vaikutti pettyneeltä, kun hän ei huolinut tämän lahjaa, mutta mitä Imperia sillä olisi tehnyt? Heittänyt vihollista? Tuskinpa vain. No, onneksi prinsessa Marcellalle kultaharkko kelpasi, ja Imperia tyrskähti hieman prinssin muistuttaessa peikon kurjasta kohtalosta.
”Miten hyvä, meidän täytyy maksaa ainakin Sir Oscarille vahingonkorvausta siitä, että peikko räjähti hänen päälleen”, Imperia myönsi huvittuneena ja vei katseensa prinssiin, joka odotti ilmeisesti isompaa kiitosta, kuin sai. Miten herttainen poika, niin antelias ja mukava, ihme miten caenezhilaisilla oli niin huono maine, vaikka prinssikin oli oikea kullanmuru itsessään.
”Kiitos myös minun puolestani, poika-rakas, olet oikea herrasmies”, Imperia kiitti ja kurotti painamaan erittäin tädillisen suukon prinssin odottavalle poskelle.