GILDOMERA osa 1 luku 2

HORTENCIA

"... Sinä olet meille kaiken antanut, ja tahdon kulkea Sinun tietäsi. Ohjata, antaa, oppia, en itsekkäästi vaatia; Kaiken olen minä saanut, sillä olen Lapsesi, Sinun aina ja ikuisesti, Pyhä Luoja." Hortencia ei rukoillut ääneen, mutisti vain itsekseen yrittäessään sulkea kaiken ahdistuksen ja musertavan surun sisälleen. Hän hädintuskin ymmärsi, että Oscar oli seurannut häntä, hänestä tuntui kuin hän olisi... jotenkin irrallinen kehostaan. Se liikkui, kuin Kaikkivaltiaan ohjaamana, eikä hän ollut täysin tietoinen liikuttiko edes itse kehoaan.

Oscarin kysymys tuntui kuitenkin napsauttavan kaiken taas paikoilleen. Hortencia säpsähti hieman ja pysähtyi, räpytellen silmiään hieman, kun totutteli taas valoon ja ääniin, ja vei hitaasti katseensa henkivartijaansa. Ystäväänsä. Mitä... hän oli lähtenyt ulos, auttaakseen parantajaa, niin se oli. Oscar oli varmaan seurannut häntä auttaakseen myös, joko muita tai sitten häntä. Hetken Hortencia halusi vain kieltää levon täysin ja siirtyä heti ensimmäisen autettavan luo, mutta hän tunsi Oscarin. Ei mies antaisi hänen tehdä sitä, sen hän tiesi. Ehkä se oli syy, miksi Oscar oli hänen rakkain ystävänsä... Oscar ei ollut ikinä tuominnut häntä, pitänyt häntä omituisena vaikka siihen oli niin monia syitä.
"... En minä voi levätä, Oscar. En pystyisi, en täällä, en kaiken tämän kärsimyksen keskellä", nainen henkäisi synkästi, vieden katseensa heidän ympärilleen. Kaikki se tuska ja kärsimys ja palo vastustaa puhdasta epäoikeutta oli suloisen katkeraa. Hortencialla oli niin paljon vaikeuksia tulla toimeen muiden perillisten kanssa, kuten hänellä oli ollut vaikeuksia hovissa koko elämänsä. Mutta nämä ihmiset olivat viattomia siihen epäoikeuteen, johon he olivat syntyneet ja johon heidät oli tuotu.
"Koen oloni niin syntiseksi heidän seurassaan... en osaa pitää heistä. He kuvottavat minua, prinsessa Marcella on ainoa jota siedän. Tunnen oloni turvallisemmaksi täällä, näiden ihmisten keskellä", Hortencia jatkoi vielä synkemmin, nielaisten raskaasti.
"Eivätkä he ole tehneet mitään. Vain prinssi Dakarai on todella käytöksellään aiheuttanut sen vihan... Minun ei kuulu vihata heitä, he ovat hyviä ihmisiä. Mutta näen vain syntiä ja pakanoita ja magiaa ja sivistymättömiä raakalaisia, näen vain sen mitä minulle on kerrottu enkä... enkä tiedä, mikä on oikein", nainen kertoi, ja loppupuolella hänen ääntään sävytti paniikin nopeahko tempo. Hän kohotti kyynelistä märät silmänsä katsomaan Oscaria, ja hänen alahuulensa vapisi hieman.
"Minä en enää tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin, Oscar... Kardinaali Deniau ei... Tietäjätkään eivät... kukaan ei valmistanut minua tähän. Eikä minun sydämeni kerro, mitä minun kuuluu tehdä. Kuin Kaikkivaltias olisi hiljennyt...".

Hortencia ei kyennyt täysin murtumaan, mikä oli ihme. Muutama kyynel valui alas hänen nenänvartensa viertä, mutta hän ei kyennyt itkemään kunnolla tai edes vajoamaan ystävänsä käsivarsille. Hänen ryhtinsä oli jäykkä ja jännittynyt, hänen katseensa hätäinen hänen etsiessään jotain vastausta toisesta. Hän pelkäsi niin paljon, että tekisi väärin. Hän pelkäsi Kaikkivaltiaan jättäneen hänet, hän ei kyennyt erottamaan olivatko hänen oppinsa oikein vai väärin, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hänen oikeudenmukaisuutensa ja uskonsa olivat ainoat asiat, jotka pitivät hänet kasassa, ja hän pelkäsi niin paljon että menettäisi molemmat. Hän ei ollut tuntenut vastaavaa paniikkia tämän kauhean matkan aikana kertaakaan. Hän oli pelännyt, kyllä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pelko muuttui paniikiksi, joka vei hänen kykynsä ajatella ja toimia.

INAR

Prinsessa Marcellan vastaus hänen anteeksipyyntöönsä yllätti Inarin täysin. Inar yllättäen hymyili huvittuneena, jopa naurahti kun prinsessa kertoi, että olisi varmaan itsekin lyönyt prinssi Dakaraita. Nainen oli yhä hämmentynyt tilanteesta, mutta hän rentoutui kummasti tytön reaktiosta. Häntä myös lohdutti se, että prinsessa Marcella vaikutti kaikesta hänen näkemästään ja kuulemastaan huolimatta olevan täysin järkevä, normaali nainen, joka ymmärsi mitä hänen ympärillään tapahtui. Inaria hämmensi yhä se, miten vähän prinsessat osallistuivat sotasuunnitteluun, puhumiseen ja taisteluun, se ei tuntunut… oikealta. Prinsessa Marcella oli toki erilainen siitä, mihin hän oli tottunut, mutta tyttö oli selkeästi viisas ja vahva, eikä kukaan tuntunut oikein näkevän sitä. Ei edes tämä itse.
”Kiitos, prinsessa Marcella. Se, että ette tuomitse käytöstäni, merkitsee todella paljon.” Hän oli rentoutunut silminnähden, hänen hartiansa laskeutuivat hieman jännityksen helpottaessa ja Inar sai helpommin pidettyä katsekontaktia Marcellaan. Yhä hän ihmetteli tytön siroutta, toisen kultaisia hiuksia ja kaikkea sitä, mikä oli hänelle niin vierasta, mutta enää tyttö ei tuntunut niin etäiseltä. Koko tämän ajan hän oli joutunut sietämään miehiä, ja naispuolisen perillisen kanssa puhuminen tuntui kumman lohduttavalta. Vähemmän yksinäiseltä.

Inar yritti hymyillä niin ystävällisesti, kuin saattoi, kun prinsessa Marcella hyväksyi hänen ystävyytensä sekä pyysi anteeksi sitä, miten oli kohdellut häntä. Inar ei itse oikein muistanut, miten prinsessat tähän mennessä olivat häntä kohdelleet, hän oli ollut liian huolissaan Cainesta koko matkan alun. Laaksossa hän taas oli ollut liian oman päänsä sisällä, eikä ollut edes yrittänyt lähestyä kahta prinsessaa.
”Älkää huolehtiko siitä, en ole loukkaantunut. Olen itse pysynyt etäällä kaikista, myös teistä, ja se on ennen kaikkea oma vikani”, nainen lohdutti tyttöä. Inar kuitenkin tunsi rentouden lentävän saman tien ulos kehostaan, kun prinsessa Marcella kehui häntä urheaksi. Nainen tunsi taas jäykistyvänsä hieman, hän tunsi helotuksen palaavan poskilleen ja yhtäkkiä hänen oli taas vaikea keskittyä. Nainen vei katsettaan hieman nolostuneena sivuun prinsessan silmistä, yrittäen kaikkensa keskittyä tytön sanoihin sen sijaan, että uppoaisi jälleen tämän sinisiin silmiin ja unohtaisi koko ympäröivän maailman. Hän hieraisi niskaansa ja sätti itseään mielessään, hän ei käsittänyt miten prinsessa Marcellan kehut saivat hänet niin pois tolaltaan…

Kuitenkin tytön ilmaistessa, ettei halunnut hänen vain suojelevan itseään, vaan auttavan tätä tulemaan vahvemmaksi, Inarin katse palasi takaisin suoraan toiseen. Hän katsoi tyttöä vain hetken hämillään, häpeä ja nolostus yhä mielessään, mutta ne alkoivat jälleen hävitä sille kummalle tunteelle. Halu auttaa ja huolehtia prinsessasta voimistui tytön sanojen myötä entisestään, ja hän sai niistä voimaa hymyillä tytölle lempeästi. Tavalla, jolla hän hymyili vain perheelleen, läheisimmilleen, se oli sama hymy jolla hän näki äitinsä hymyilevän isälle. Se tuntui luonnolliselta prinsessa Marcellan edellä, eikä hän edes ymmärtänyt hävetä äkkinäistä haavoittuvuuttaan. Hänen sydämessään läikähti jokin lämmin, kuin kesäinen rantavesi olisi pyyhkäissyt sen yli, ja hän unohti täysin heidän seisovan ihmisten keskellä jossain dehrahilaisessa luolassa.
”Se olisi minulle kunnia, Marcella. Olet jo vahva, vahvempi kuin annat itsellesi tunnustusta, sen näen. Mutta jos minusta vain mitenkään on apua, lupaan tehdä voitavani”, Inar lupasi. Hän olisi halunnut ojentaa kätensä kätelläkseen tyttöä, mutta hän ei ollut varma kättelivätkö naiset Gerosissa. Inar ymmärsi siinä hetkessä, ettei oikeasti ymmärtänyt mitään gerosilaisista, tai lunemarilaisista… tai ylipäätään muista kulttuureista, Caenezhia lukuun ottamatta.

OSCAR

Oscar katsoi yhä huolissaan Hortenciaa, joka näytti hetken siltä, ettei tiennyt missä oli ja mitä oli menossa tekemään. Kun prinsessa pääsi taas tilanteen tasalle, hän vastasi hyvin odotetulla tavalla. Ei, eihän prinsessa voinut mitenkään levätä, jos ympärillä oli kärsimystä. Eihän hän tietenkään voinut ajatella omaa hyvinvointiaan, kun ympärillä oli paljon huonommin voivia ihmisiä. Voi Hortenciaa. Sitten prinsessa hetken päästä sai sanottua sen asian, jonka Oscar hiukan oli arvellutkin vaivaavan häntä. Galenan puhe ja miten Hortencia voisi täyttää odotukset, kun häntä vaadittiin tulemaan toimeen syntisten pakanoiden kanssa. Häntä vaivasi se, mitä hänelle oli opetettu ja mitä hän täällä näki ja koki ja mitä hän tiesi, että hänen pitäisi ajatella, mutta se oli ristiriidassa kaiken Lunemarissa opitun kanssa. ”Ensiksi, rauhoitutaan hetki. Ennen kuin voit auttaa muita, sinun pitää auttaa itseäsi. Jos menet tuossa tilassa auttamaan ja hoitamaan loukkaantuneita, siitä voi seurata vain vahinkoa.” Oscar sanoi lempeästi ja otti Hortenciaa rauhoittavasti kädestä (?) ja lähti etsimään jostain edes hieman varjoisaa ja vähän rauhallisempaa paikkaa.

”Muiden syntisyys ei tee sinusta syntistä, se, että autat ja yrität ymmärtää heitä, ei tarkoita, että hylkäät oman uskosi.” Oscar sanoi lohduttavasti, se ei ollut Hortencian syy, että muissa kuningaskunnissa oltiin henkisesti jäljessä sivistyksestä ja palvottiin vääriä jumalia. Hän auttoi Hortenciaa istumaan kalliolle varjoon ja istui hänen viereensä (?). ”En ole asiantuntija ja tiedän, että olet saanut oppisi kardinaali Deniaulta ja tietäjiltä… Mutta he eivät ole täällä, he eivät ole ikinä joutuneet vastaavanlaiseen tilanteeseen, mitä me. He eivät ole ikinä joutuneet pakotetusti olemaan tekemisissä sivistymättömien kuningaskuntien perillisten kanssa saati joutuneet pakosta tekemisiin magian kanssa, heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä sinä koet. Olet varmasti ensimmäinen hallitsija ikuisuuteen, joka on astunut Gilmarin laaksoon, kuka tahansa lunemarilainen kavahtaisi ajatustakin. En sano, että heidän oppinsa olisivat vääriä tai puutteellisia, mutta vaikka heillä on valtava tietoisuus, he eivät ole kokeneet vastaavaa itse. Hekin ovat vain ihmisiä, hekin voivat erehtyä, ainoa, joka ei erehdy, on Kaikkivaltias. Luota häneen, luota itseesi ja elementtisi voimaan. Jos Kaikkivaltiaan pyhä sotavarsta saa voimaa pelastaa maailma, muiden pakanakuningaskuntien elementtiaseista, se ei voi olla väärin, eihän? Silloin et tee mitään väärin, kun olet näiden pakanoiden kanssa ja toteutat Kaikkivaltiaan ylintä tahtoa. Tiedän, että se on vaikeaa, mutta eikö tärkeintä ole pelastaa ihmishenkiä? Pakanuus on siinä aika sivuseikka.” Oscar jatkoi rauhoittavasti ja yritti parhaansa mukaan auttaa Hortenciaa suhtautumaan tilanteeseen siten, että hänen tehtävänsä oli Deniaun oppien yläpuolella. Tämä oli paljon tärkeämpää.

Hetken Oscar istui hiljaa ja katseli iltapäivätaivaalle, joka kallistui pikkuhiljaa iltaan, vaikka aurinko porotti edelleen kirkkaasti sinisellä taivaalla. Hän halusi antaa Hortencialle aikaa rauhoittua ja miettiä asiaa. ”Ethän sinä varsinaisesti edes tunne muita perillisiä, tiedät heistä vain sen, että he ovat syntisiä pakanoita. Ethän sinä voikaan pitää heistä, jos et yritä nähdä mitä sen synnin ja pakanuuden alla on. Myönnän, etten ole itsekään kauheasti ollut tekemisissä, mutta Imperia-neitihän on ihan kunnollinen ihminen, siitä huolimatta, että on maagi, eikä Galena-neitikään vaikuta huonolta ihmiseltä. Olen puhunut vain vähän Urumiyan perillisen kanssa, mutta hänkin vaikuttaa karskista ulkokuoresta huolimatta ihan tavalliselta ihmiseltä, joka on vain huolissaan rakkaistaan. Ja se vinemarilainen Karankin vaikuttaa ihan fiksulta kaverilta ja hän on pitänyt huolta siitä vähän vajaasta nierdalesilaisesta prinssipolosta… Ja prinssi Caine otti heti prinssi Dakarain mukaansa auttamaan muita, vaikka joutui hänen takiaan vangiksi. Heissä on enemmän kuin pelkkä pakanuus, sinun vain täytyy antaa heille tilaisuus. Ja tuli nyt mieleen…” Oscar jatkoi sitten ja käänsi katseensa taivaalta takaisin Hortenciaan. ”Ehkä sinua, ja miksei minuakin, voisi auttaa, jos keskustelisimme sellaisen lunemarilaisen kanssa, jolla on kokemusta pakanoiden ja syntisten kanssa toimeen tulemisesta? Sir Dorian ei ole sanonut sitä ääneen, mutta onhan se ilmi selvää, ettei niin pätevä ja älykäs mies voi olla nierdalesilainen. Hänen hevosensakin on harvinaisen upea lunemarilainen, eikä noin upeita hevosia myydä kevein perustein Lunemarin ulkopuolelle, ei ainakaan Nierdalesiin. Ja nimi Nightingale kuulostaa jotenkin tutulta, vaikken olekaan osannut yhdistää sitä mihinkään. Ja häntä ei selvästi haittaa muiden pakanuus lainkaan.” Oscar ehdotti. Olihan hän puhunut Sir Dorianin kanssa silloin tällöin, mutta lähinnä matkaan ja strategioihin liittyvistä asioista. Hän ei ollut ottanut asiaa puheeksi, koska mies ei itse ollut lähestynyt heitä asian kanssa mitenkään.

MARCELLA

Tunnelma tuntui rentoutuneen molemmin puolin ja Marcella oli iloinen nyt, että oli uskaltanut puhua prinsessa Inarille. Häntäkin oli selvästi jännittänyt hänen seuransa, vaikkei Marcella ihan tajunnut, että miksi. Varmaan siksi, että he olivat niin erilaisia, että oli vaikea tietää, miten toisen seurassa kuuluisi olla? Marcella huomasi oman tilanteensa helpottavan, jos hän vain ajatteli prinsessan sijaan puhuvan miehelle. Sitä hän ei kyllä prinsessalle kertoisi, hän loukkaantuisi, mutta se helpotti häntä itse suhtautumaan Inariin hiukan normaalimmin. Oli myös hyvä kuulla, ettei Inar ollut itse kokenut tulleensa syrjityksi, kun Marcella ja Hortencia olivat pysyneet niin tiiviisti vain yhdessä. Marcella voisi ehkä jossain kohtaa puhua Inarista Hortenciankin kanssa, kyllä heidän naisten ainakin täytyi kyetä pitämään yhtä, vaikka miehet olivatkin niin onnettomia, etteivät osanneet kuin riidellä!

Marcella istui itsekin pöydän ääreen nyt kun virallinen osuus oli hoidettu ja hymyili kiitollisena, kun Inar lupasi auttaa häntä vahvistumaan, vaikka väittikin Marcellan jo olevan vahvempi kuin itse kuvitteli. ”Ma kiitän sua Inar. Ma tiedän olevani vahvempi mitä kotoa lähtiessäni, mut en riittävän vahva. Vaan sun avulla uskon, että ma pystyn myös olemaan enemmän hyödyksi muille.” Marcella kiitti, ei hän vielä kokenut olevansa mikään soturi ja tuskin hänestä sellaista tulisikaan, mutta hän ei missään nimessä halunnut olla taakka, jota muut vain suojelisivat! Siinä tapauksessa he olisivat voineet jättää hänet Gilmarin laaksoon turvaan ja päästä itse helpommalla. Marcella aikoi yrittää osallistua nyt tosissaan, hän yrittäisi pitää ajatuksensa poissa kaikesta kamaluudesta ja keskittyä Ruusuruoskaan ja sen hallintaan, se oli ainoa tapa, miten hän voisi olla avuksi. Ja ehkä… jos hän jatkaisi tätä, mitä oli nyt alkanut tekemään, hän voisi auttaa ryhmähengen kanssa? Sehän kuulemma vahvistaisi kaikkia, joten se ei olisi mitenkään vähäpätöistä ja sellaisten asioiden päälle Marcellakin ymmärsi paremmin kuin magian tai sotimisen.

HORTENCIA

Hortencia antoi Oscarin tarttua hänen käteensä ja ohjata hänet sivuun siitä ihmisten keskeltä. Hänen onnekseen mies ei vienyt häntä takaisin sisälle, hän ei halunnut takaisin sinne, ei niiden ihmisten keskelle, ei… hän ei pitänyt itsestään, kun oli heidän kanssaan. Hortencia istuutui kalliolle ja sulki hetkeksi silmänsä, vetäen väristen henkeä. Hän joutui keräämään itseään aika pitkään, ja hän kuunteli ystäväänsä samalla, kun hengitti syvään. Oscar oli oikeassa, mies oli usein oikeassa, mutta Hortencian sydäntä kaihersi yhä niin moni asia. Hän kyseenalaisti kaikkea, itseään, omaa Pyhyyttään ja Tietään.
”Tiedän, että heidän syntinsä eivät tee minusta syntistä, Oscar. Mutta… en pidä siitä ihmisestä, joka olen heidän seurassaan”, Hortencia myönsi hiljaa. Sen ääneen sanominen tuntui raskaalta.
”Sydämessäni ei ole koskaan ollut vihaa… ei todella. Ei edes Joachim-serkkua tai… häntä kohtaan. Inhoa ja ärsytystä ja kaikkia muita tunteita kuun alla, mutta koskaan en ole toivonut kenellekään pahaa. En edes sille keikarille, mutta nyt… sydämessäni on niin synkkiä ajatuksia. Pelkään sotaa vähemmän, kuin pelkään sitä ihmistä, joka minusta on tulossa tämän sodan, näiden ihmisten… kaiken tämän takia”, nainen sanoi käheällä äänellä. Hän pelkäsi niin paljon niitä ajatuksia sisällään. Itsekkäitä toiveita, että he voisivat palata pian Lunemariin. Niitä nopeita, kauheita välähdyksiä, kun hän toivoi että prinssi Dakarai olisi viety prinssi Cainen sijasta. Ajatukset Dehrahin kuningasperheen kohtalosta. Olkoot kuinka epäoikeudenmukainen ja hirveä henkilö tahansa, hänen kuului olla moisen katkeruuden yläpuolella. Hän oli Lunemarin tuleva kuningatar, hän oli Lunemarin tuleva Valtiatar-Tietäjä, hän oli isänsä tytär.

Hortencia oli pitkään hiljaa, antaen Oscarin sanojen upota syvemmälle. Hän tiesi kyllä, että hänen opettajansakin olivat vain ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät olleet joutuneet kohtaamaan sotaa, tai joutuneet sietämään pakanoita ja maageja näin pitkään, kuin hän jo oli. Hortencia tunsi olonsa likaiseksi ja hän kaipasi Lunemaria. Hän kaipasi Lunemarin puhtautta ja pyhyyttä, hän kaipasi messuja, hän kaipasi sitä Hortenciaa, jonka hän oli jättänyt taakseen astuessaan siihen hirveään, epäpyhään Laaksoon. Hortenciasta tuntui, että sota hänen ympärillään oli pientä verrattuna siihen taistoon, jota hän kävi joka päivä sisällään.
Nainen hymähti vaisusti Oscarin vakuutellessa häntä siitä, että hänen olisi opittava näkemään pakanuuden ylitse. Mies oli oikeassa, hän tiesi sen, mutta miksi se oli niin vaikeaa? Ehkä ei kaikkien kohdalla… Prinssi Cainea kohtaan hän oli tuntenut myötätuntoa jo, ja hän oli nähnyt miten Urumiyan raakalaisprinsessa välitti tästä. Heidät oli helpompi nähdä ihmisinä, sillä he käyttäytyivät… inhimillisesti. Vinemarilainen Telemakhos ahdisti häntä hieman. Jokin tässä muistutti häntä Philippestä hyvin etäisesti, ja se oli muistutus, jota hän ei olisi kaivannut. Mitä tuli prinssi Dakaraihin tai Godofrédoon, Hortencia ei tiennyt kykenisikö hän koskaan näkemään mitään inhimillistä kummassakaan. Se tuntui mahdottomalta. Hortencia yllättyi hieman kuullessaan Oscarin sanat Sir Dorianista, ja prinsessa avasi silmänsä, vieden katseensa varoen ystäväänsä. Hetken hän mietti, todella mietti miehen sanoja, ennen kuin laski katseensa taas helmaansa.

”Ehkä… olet oikeassa. Hän on tuntunut luotettavalta ja järkevältä alusta saakka, eikä hän näytä pitävän magiasta”, Hortencia myönsi. Toki, Sir Dorian ei tuntunut pitävän mistään, mutta Hortencia oli nähnyt tarpeeksi monta kertaa miten lunemarilaiset inhosivat magiaa. Hän tunnisti, jo henkilökohtaisesta kokemuksesta, sen tunteen hyvin herkästi muistakin.
”Olet oikeassa, ehkä hänen kanssaan puhumisesta voisi olla apua”, nainen sanoi hieman varmemmin samalla, kun pyyhki hieman kasvojaan. Hänen olonsa ei varsinaisesti ollut parempi, mutta hän ei enää tuntenut silmitöntä paniikkia. ”Kiitos Oscar. En tiedä mitä tekisin ilman sinua.”
Hortencia henkäisi sanojensa päätteeksi ja sulki hetkeksi silmänsä, nojaten päänsä varoen miehen olalle. Hän ei kyennyt vielä ottamaan miestä kädestä, tai halaamaan tätä, mutta halusi osoittaa välityksensä jotenkin. Oscar oli hänen puhdistuksensa, hänen uskonsa ja koti-ikävänsä helpotus. Oscar oli hänelle täydellisen korvaamaton. Oli tavallaan helpotus, että hän sai osoittaa sen miehelle ilman pelkoa siitä, mitä hänen äitinsä ajatteli asiasta. He eivät olleet Lunemarissa, ja ainoa hyvä asia siinä tuntui olevan se, että hän saattoi painaa päänsä Oscarin olalle ilman, että kukaan todella välitti.

INAR

Inar istuutui alas Marcellankin niin tehdessä, ihme ettei istunut tuolistaan ohi, kun otti huomioon ettei hän oikein enää keskittynyt ympäristöönsä. Hän hymyili prinsessan sanoille hieman, ei hän varmaan ollut hymyillyt näin paljon koko matkan aikana…
”Ei kukaan meistä palaa kotiin täysin samanlaisena. Kaikki on muuttunut, mutta sen vuoksi meidänkin tulee vahvistua yhdessä, kuten Galena sanoi”, hän myönsi. Ei Gildomera olisi tämän sodan jälkeen koskaan entisensä, hyvässä tai pahassa. Dehrah oli lähes täysin tuhottu, ja tiedä miten kauheassa kunnossa muut maat olisivat. Inar mietti kotia, hän mietti äitiään ja sisaruksiaan, ja hän yritti olla synkistymättä. Hänen pitäisi yrittää muistaa katsoa eteenpäin ja pitää huolta liittolaisistaan, jotta pääsisi kotiin ja auttamaan kansaansa. Urumiya oli vahva ja selviäisi mistä tahansa, siitä hän oli aika varma.
”Mutta siihen asti, kun vain tarvitset, lupaan suojella sinua. Ja kun olet tarpeeksi vahva, olen silti käytettävissä. Urumiyassa me emme tunne idän ja etelän kuningaskuntia kovinkaan hyvin, mutta ehkä sekin asia vihdoin muuttuu”, Inar sanoi. Hän oli hieman rentoutunut taas Marcellalle puhuessaan. Oli helpotus puhua naiselle, vaikka Marcella olikin vasta nuori ja heidän kulttuurinsa kovin erilaiset. Caine oli hänelle kuin sisarus ja tarpeeksi viisas, että tämän voisi melkein laskea naiseksi, mutta hän vain luotti naisiin enemmän. Kaiken lisäksi Marcella sai hänet tuntemaan olonsa jotenkin lämpimäksi… toisen ääni solisi, kuin kirkas puro kesäisenä aamuna. Hän olisi voinut kuunnella tytön puhetta tuntikausia.

OSCAR

Oscar kuunteli, kun Hortencia kevensi sydäntään hänelle. Ja hän ymmärsi kyllä, Hortencia oli aina kasvatettu olemaan niin hyvä ja kunnollinen, jopa niitä ihmisiä kohtaan, joista hän ei pitänyt ja jotka eivät ansainneet hyvää kohtelua. Jos hän todella ensimmäistä kertaa elämässään tunsi vihaa ja toivoi pahaa jollekulle, se mahtoi olla ahdistava ajatus. ”Tiedän, että se on vaikeaa ja raskasta. Mutta ei vihan tunne ole syntiä, se on inhimillistä. Se, miten sitä tunnetta käsittelee, voi johtaa syntiin, mutta sinulla tuskin on sitä pelkoa. Tiedät itse jo, että se tunne on väärin, etkä oikeasti toivo kellekään pahaa, vaikka se tunne välillä kovassa paineessa ja rasituksessa saattaisikin tulla.” Oscar lohdutti. ”Ja kokemuksesta voin sanoa, että vihan tunne helpottaa, kun siitä puhuu jonkun kanssa. Minä en tuomitse sinua siksi, että tunnet vihaa jotakuta kohtaan, voit aina puhua minulle.” Hän lisäsi, sillä hän ei ollut itse kasvatukselta niin moitteeton ja kunnollinen hyvä uskovainen, mitä Hortencia. Oscar vihasi isäänsä ja oli sen vuoksi katkaissut kaikki välinsä tähän, hän vihasi jopa häntä, jonka Hortencia jätti nimeämättä, ihan jo vain siksi, ettei Hortencia voinut, eikä epäröinyt ikinä, jos sai tilaisuuden tehdä kyseisen henkilön elämästä hiukan ikävämpää.

Dorianille puhumisenkin suhteen Hortencia oli samaa mieltä, kun oli tapansa mukaan harkinnut asiaa huolellisesti. ”Hienoa, että olet sitä mieltä. Onhan hän vähän tyly ihminen, mutta voin tulla kanssasi, jos hänen kanssaan keskustelu hermostuttaa. Mutta kyllä hän vaikuttaa ihan kunnolliselta ja asialliselta mieheltä, ainakin kun ottaa huomioon, mistä hän on kotoisin ja millaista prinssiä joutuu kaitsemaan jatkuvasti.” Oscar lupasi edelleen olla Hortencian tukena, ja prinsessa ilmaisikin hänen apunsa merkityksen hänelle, painautuessaan Oscarin olkaa vasten. ”Ei kestä. Sitä varten olen täällä, en olisi antanut kenenkään muun tulla huolehtimaan sinusta tälle matkalle.” Hän sanoi ja kietoi kätensä Hortencian hartioille ja silitti rauhoittavasti hänen olkavarttaan.

MARCELLA

Olihan se totta, mitä Inar sanoi, he kaikki olivat muuttuneet. Marcella vain ei ollut osannut nähdä muiden ongelmia omiltaan, mutta kaikkihan he olivat joutuneet jättämään oman normaalin elämänsä ja lähtemään tänne tuhon ja hävityksen keskelle. Nyt häntä hiukan hävetti, kun hän oli jotenkin kuvitellut, että kaikki toiset elivät tällaisen sodan ja hävityksen keskellä jatkuvasti, paitsi hän ja Hortencia, koska heidän kuningaskuntansa olivat niin paljon sivistyneempiä ja hyveellisempiä, kuin muut. Se oli ollut typerää, uskoa, että muissa maissa vain rähistiin ja kalistettiin aseita joka päivä, ja että vain hän oli järkyttynyt muutoksesta, johon hänet oli pakotettu.

Lisäksi Marcellasta tuntui tyhmältä, miten hän oli niin kovin vältellyt puhumasta Inarin kanssa. Nyt hänen olonsa oli niin kevyt, kun hän sai sen tehtyä ja hän tiesi, että voisi puhua normaalisti kaikkien prinsessoiden kanssa. Ja Inarin lupaus suojella ja olla hänen käytettävissään ilahdutti häntä suuresti. Hän oli ajatellut, että häntä pidettäisiin heikkona ja ettei tuollainen mahtava soturiprinsessa varmastikaan arvostaisi hänenlaistaan prinsessaa yhtään, mutta Inar kuulosti kovin arvostavalta. Tai sitten hän vain esitti, mutta sekin jo kumosi Marcellan käsityksen siitä, että urumiyalaiset olivat käytöstavattomia raakalaisia, kerta he kykenisivät kohteliaisuussyistä olemaan mukavia, vaikkeivät tarkoittaisikaan sitä.”Ma kiitän ja… lupaan myös olla käytettävissä, jos vain suinkin osaan olla avuksi!” Marcella lupasi ystävällisesti, vaikka tiesikin, ettei hänestä varmaan kummoistakaan apua olisi. ”Me myös Gerosissa tunnemme huonosti kuningaskuntia, jotka eivät ole välittömässä kanssakäynnissä kanssamme. Haluan myös tietää enemmän Urumiyasta ja muista kuningaskunnista, no en Dehrahista, siitä ma olen saanut ihan tarpeekseni, ja toivon pystyväni korjaamaan väärentyneitä käsityksiäni muista kuningaskunnista.” Marcella kertoi, sillä olihan hän huomannut olleensa jo monta kertaa ihan väärässä monen perillisen ja heidän seuralaistensa suhteen.

CAINE

Daksu oli selvästi innoissaan, kun pääsi auttamaan omaa kansaansa, mutta pohti niitä rättejä vielä vähän turhan paljon. Caine kohautti olkiaan. ”Rätti ku rätti, pääasia, et sua vihaavat kansalaiset ei heti tajuu, et se auttaja oot sää.” Caine vastasi ja vilkaisi sitten Daksun asetta ja osoitti sitä (?). ”Ja et voi ottaa tota mukaan, jätä se Chathalle.” Caine sanoi, koska jos Daksu ei halunnut paljastua, elementtiasetta ei kannattanut kanniskella mukana ja julistaa sillä koko maailmalle, että oli osallistunut kansan sortoon. Daksu kuitenkin lupasi tehdä parhaansa auttaakseen. ”Hienoo! Mitä sää osaat tehä?” Caine kysyi, kun he pääsivät ulos ja Caine joutui varjostamaan silmiään kirkkaalta auringolta. Oli vähän vaikea laittaa Daksua auttamaan, jos ei tiennyt, osasiko hän edes mitään.

DAKARAI

Rätti kuin rätti oli rätti, joten rätillä ei ollut merkitystä. Pointtihan nyt oli vain se, ettei häntä heti tunnistettaisi. ”Aivan… Se on erittäin hyvä pointti”, Dakarai tokaisi, vaikka normaalisti toimikin aina juuri päinvastoin, koska hänestä oli varsin surullista olla vain joku kuka tahansa random. Dakarai ymmärsi silti pointin, koska tässä tapauksessa hänen todellinen henkilöllisyytensä pilaisi auttamisen. Silloin kukaan tuskin uskoisi, että hän oikeasti halusi nyt parhaansa yrittää. Dakarai tuskin pääsisi kenenkään lähellekään, jos hän paljastuisi kruununprinssiksi.

Prinssi käänsi katsettaan viikatteeseensa, kun Caine osoitteli jo pian sitä ja ilmoitti, että ase jäisi luolaan. ”Niin, onhan se aika ilmeinen…” Dakarai huokasi, vaikkei nyt toki tiennytkään, miten tietoisia rahvaat myrkkyviikatteen ulkomuodosta oli, mutta ehkä sitä riskiä oli turha ottaa. ”Joten… Ole hyvä, Chatha”, Dakarai ilmoitti ja ojensi aseen Chathalle(?) ennen kuin poistui luolan suuaukolle.

Prinssi kipitti nopeasti Cainen perään. Ulkona Dakarai veti hupuksi asettamaansa huivia syvemmälle päähänsä, koska luola oli ollut niin mukavan hämärä tai ainakin hämärämpi ja hänen silmänsä olivat herkät auringonvalolle. Prinssi keskittyi kuitenkin Caineen, kun tämä kyseli Dakarain osaamisista. ”Hmmm… No enhän minä mikään ammattiparantaja ole, mutta jos tarvitsee jotain, osaan hakea sen tarvittavan jutun. Osaan kuitenkin myös pienempiä toimia, kuten vaikka sitoa haavan ja antaa jotain lääkettä tai putsata haavan tai vamman. Sivellä vammoihin parantavaa tököttiä tai tehdä muita pienempiä avustusjuttuja. Osaan hoitaa myös myrkytystiloja vii… niin… se jäi Chathan luo, joten en osaakaan”, Dakarai hiljeni loppua kohden, vaikka olikin reippaasti aloittanut kertomaan osaamistaan.

”Joten mistä me aloitamme? Naisesta tuolla?” Dakarai kysyi kuitenkin seuraavaksi vetäen sen saman reippauden esiin uudestaan. Hän ei tosin ollut ikinä tehnyt moista eikä ajatellut aiemmin tekevänsäkään, mutta tämä voisi antaa hyödyllistä näkökulmaa siihen millaisia ihmisiä rahvas kansa piti todella sisällään. Samalla voisi myös oppia jotain hyödyllistä ja olla hyödyksi. Miten näppärää!

CAINE

Daksu ei selvästi kauhean mielellään luopunut kummallisesta, viikatteeksi, kutsumastaan aseesta, mutta luovutti viikatteensa Chathalle, joka säikähti silmin nähden ja tarttui siihen melko kauhuissaan ja piteli sitä, kuin peläten, että siitä voisi saada jonkun kauhean taudin. No ei Cainekaan toki myrkkyviikatteeseen noin vain koskisi, eihän hän tiennyt, oliko ase samalla tavoin vaaraton sellaisen käsissä, joka ei osannut käsitellä sitä. He lähtivät kuitenkin, kun Daksu sai aseensa hoitoon ja rätin päähänsä, Cainellakin oli joku pyyhkeeksi mukaan ottamansa kangasriepu kiedottuna hyvin muodikkaasti päähänsä, joten kyllä he olivat Daksun kanssa varmasti erittäin tyylikäs ilmestys kumpikin. Sitten tosin päästiin siihen ongelmaan, että nyt ku Daksu oli saatu auttamaan, niin mitä apua tästä sitten voisi olla. ”Joo, niin mää vähä aattelinki.” Caine nyökkäili, kun Daksu kertoi, ettei ollut parantaja. Sentään Daksu osasi noutaa tarvittavia esineitä tarvittaessa. Vähän niin kuin koira. Caine yritti tukahduttaa tyrskähdyksen. ”No sehän on hienoa! Harmi vaan, et sää tuskin tiiät, mis tääl on mitään mahollisia tarvittavia juttuja, joten sekään ei nyt varmaa onnistu…” Caine vastasi yhä pientä huvittuneisuutta äänessään.

Sitten Daksu kertoi haavansitomistaidoistaan ja Caine ei nyt ihan tiennyt, osasiko hän oikeasti, vai vaan kaataa haavaan vettä ja sitoa jonkun rievun jotenkin tyrehdyttämään verenvuotoa ensihätään, mutta silläkään taidolla ei oikein ollut mitään virkaa, koska: ”No mut Daksu, unohiks sää et mun ase parantaa haavoja, joten niitä ei tarvi sitoa.” Caine huomautti, joten Daksulle jäi vain pienet avustusjutut, koska muisti ettei myrkkyviikate tullutkaan mukaan. ”No ei se mitää, kyl me jotain keksitään!” Caine lohdutti kuitenkin, kun Daksu vaikutti vähän vaisulta tajuttuaan, ettei osannut paljonkaan mitään hyödyllistä. Daksu kuitenkin yritti, mikä oli toki kiva, koska olisi ollut tosi turhauttavaa, jos Caine olisi joutunut raahaamaan tätä väkisin mukana. Hän kyseli kovin, mistä he aloittaisivat ja rehellisesti sanottuna, Caine ei ollut ajatellut ihan niin pitkälle. Hän yritti etsiä, mihin Galena oli kadonnut, muttei nähnyt tätä. Sitten Daksu kyseli jostain naisesta ja Caine kääntyi innoissaan siihen suuntaan, mihin Daksu osoitti, mutta siellä ei ollutkaan Galenaa. Sen sijaan siellä oli joku melko likaisiin vaatteisiin pukeutunut nainen, jonka ympärillä oli lauma parkuvia lapsia. Vaikutti lupaavalta. ”Joo… vaikuttaa sopivalta, siellä selvästi ainakin tarvitaan apua!” Caine vastasi.

Hän lähti reippaasti sinne, missä nainen yritti paimentaa lapsia, joita oli viisi ja kaikki olivat aika pieniä. ”Terve, tarvikko apua?” Caine kysyi reippaasti, kovalla äänellä lasten huudon yli, ja nainen kääntyi katsomaan heitä aika epäilevä ilme kasvoilla. ”Keitä te ootte?” Hän kysyi. ”Aa joo, me tultiin sen porukan mukana, jonka teiän johtaja autto pakoon vihollisilta. Me tultiin Dehrahin ulkopuolelta auttaan teit sotiin vihollista vastaan…” Caine selitti, kun nainen näytti siltä, ettei hänellä ollut hajuakaan asiasta. ”Ja jouduitte ite autettaviksi?” Hän kysyi edelleen kummissaan. ”Niin… niin siin tais joo käyä. Siks me haluttais olla kiitokseks avuksi. Me tultiin Caenezhista… joo se on aika kaukana täältä, mää oon Caine ja tää on mun kaveri Da…” Caine aloitti, mutta tajusi sitten, ettei voinut sanoa Daksua Daksuksi. ”Dagr.” Hän keksi nopeasti. Nainen katsoi Daksua vähän tarkemmin päästä varpaisiin. ”Jos te ootte muualta, nii miks sä olet pukeutunu dehrahilaisen hienostoroskan tavoin?” Nainen kysyi ja Caine katsoi kauhuissaan Daksua, jolla tosiaan oli liian hienot vaatteet, kun vertasi naisen rääsyihin tai Cainen pölyisiin vihreisiin vaatteisiin. ”Me varastettiin ne prinssi Dakarailta, se kuulu meiän porukkaan aluks, mut se oli niin sietämätön riesa, mää melkeen kuolin taistelus sen takia, joten me hakattiin se ja vietiin sen vaatteet ja Dagr, jolla ei ollu ku yhet vaatteet mukana, ja ne oli liian kuumat tähän säähän, otti sit ne kun ei muutakaan ollut.” Caine sepitti ihan vakavalla naamalla ja se tehosi, Ei nainen edelleen kauhean luottavaiselta näyttänyt, mutta hänen ilmeensä kirkastui kun kuuli, että he olivat nuijineet heidän prinssinsä. ”No se oli hyvin tehty! Toivottavasti se hemmoteltu lurjus nääntyy erämaahan!” Nainen kirosi, Daksu ei tosiaan ollut kauhean suosittu. ”Niin, no minun piti mennä töihin, mutta seuraavaa lapsenvahtia ei kuulu ja olen jo myöhässä…” Nainen sanoi. ”Sattuipa sopivasti! Dagr on tosi hyvä lasten kanssa, hänellä on 7 pikkusisarusta! Hän vahtii mielellään lapsia sen aikaa, et oikee vahti ehtii paikalle!” Caine lupasi ja toivoi, että lastenkaitseminen sattui kuulumaan niihin pieniin avustusjuttuihin, joita Daksu osasi, mutta epäili hiukan. ”En oikein tiiä, en sais jättää… Mut oon kyl myöhässä ja vahti varmaan tulee pian joten, olkoon.” Nainen sanoi ja lähti ja jätti lapset heidän huostaansa.

DAKARAI

Dakarain osaamiset olivat lopulta onnettomat, mutta kyllä he jotain keksisivät. Naisen luona alkoi keskustelu ja lopulta Dakarai oli Dagr niminen caenezhilainen. Toivottavasti kaikki caenezhilaiset eivät puhuneet yhtä hassusti kuin Caine, koska Dakarai ei osannut, mutta voisi hän silti jotain yrittää.

Dakarai meni kuitenkin aika solmuun, kun nainen kysyi, miksi hän oli pukeutunut näin. Tosin ensin Dakarai oli melkein vain vastannut ajattelematta, mutta vain melkein eikä sitä voinut nähdä, koska hän oli verhonnut kasvonsa. Prinssin silmät näkyivät vain eivätkä nekään hyvin, koska huppu oli niin syvällä päässä. Caine tosin hoiti asia ennen kuin Dakarai sai mitään suustaan.

”Jep, niin tehtiin. Ihan oikein sille kusipäälle. Toivottavasti aurinko kärventää siltä silmät päästä”, Dakarai tokaisi voitonriemukkaaseen sävyyn, vaikka oikeasti pahaa teki. Hän ei silti antanut sen näkyä itsestään. Mutta ei hän ollut ikinä ymmärtänyt olevansa oikeasti noin vihattu kansan keskuudessa. Dakarai tiesi, ettei kuningasperhe ollut kansan suosiossa, eikä täten yllättynyt tuosta, koska oli ansainnut sen. Ei Dakarailla ollut varaa valittaa.

Avuntarve selvisi seuraavaksi eli nainen tarvitsi lapsenvahtia ja sattuipa tosiaan, että Dakarailla oli 7 sisarusta. ”Oih, huolehdin lapsistanne mielelläni. Voit luottaa muhun!” Dakarai tokaisi reippaasti yrittäen kuulostaa asiansa osaavalta. Ehkä se meni läpi, koska nainen lähti. Dakarai käänsi katseensa lapsikatraaseen. Oikeasti… Mitä hän muka tekisi niille?

”Haluatteko leikkiä jotain? Tiedän monia caenezhilaisia leikkejä”, Dakarai tokaisi, vaikkei kyllä tiennyt ainuttakaan, mutta eivät lapset sitä tienneet. Hän voisi vain keksiä jotain päästään, mutta ainakin lapset näyttivät innostuneilta ehdotuksesta. ”Miten olisi perinteinen Kivet kuopassa?” Dakarai heitti, kun näki pikkukiven maassa. ”Se on helppo leikki. Eka tehdään kuoppa maahan”, Dakarai aloitti ja kyykistyi kaivaakseen jonkunlaisen pienimuotoisen kuopan. ”Kaikilla on saman verran kiviä”, Dakarai jatkoi keräillen seuraavaksi kiviä maasta. Keräilyn jälkeen hän jakoi jokaiselle kivet, mutta piti itse yhden. ”Sitten asetutaan viivan taakse”, hän jatkoi vetäen viivan maahan ja viittoi lapset sen taakse. ”Sitten yritetään heittää kiviä kuoppaan niin monta kuin on mahdollista, näin”, Dakarai selitti ja heitti kiven kohti kuoppaa, mutta se jäi muutaman sentin liian lyhyeksi. ”Aivan… En saanut pistettä, mutta se voittaa, kuka saa eniten kiviä kuoppaan”, Dakarai kertoi säännöt loppuun. Ei hän tiennyt oliko tämä sitä mitä haettiin, mutta ainakin lapsilla olisi jotain tekemistä kiukuttelun sijaan.

CAINE

Caine ei voinut kuin toivoa, ettei nainen alkaisi epäillä mitään, kun Daksu yritti kovin taas auttaa ja puhui huolestuttavan paljon eikä kuulostanut yhtään caenezhilaiselta. Eihän se toki sinänsä ollut ongelma, tuskin nainen tiesi, miten Caenezhissa puhuttiin, mutta jos hän puhui liian dehrahilaisen prinssin tavoin, niin kohta olisi taas tappelu pystyssä. Ja eihän Daksu tähänkään asti mitään suurta älykkyyttä ollut osoittanut, mutta jos esitti olevansa vieraasta maasta, josta ei tiennyt mitään, kuten miten siellä puhuttiin, Caine olisi ainakin vain nyökkäillyt taustalla ja ollut mahdollisimman hiljaa. No mitään katastrofia ei sattunut ja Daksu, Cainen suureksi yllätykseksi, osoitti melkoista aloitekykyä lasten kanssa leikkimiseen. Caine ei oikein ollut ajatellut, että Daksulla oli kauheasti kokemusta pikkulasten kanssa leikkimisestä, mutta ehkä hänellä oli oikeasti seitsemän pikkusisarusta. Caine katsoi hetken sivusta, kun Daksu alkoi heittelemään kiviä monttuun, joka oli kai joku yleinen dehrahilainen leikki, sopi ainakin kuvaan. Lapset eivät heti näyttäneet kauhean vakuuttuneilta ja osa itki edelleen aika kovin. ”Ku sul on homma selkeesti hallussa, nii mä koitan kattoo, jos löyän Galenaa ja voin auttaa loukkaantuneitten kanssa.” Caine ilmoitti Daksulle ja lähti sitten jättäen Daksun leikkimään.

HORTENCIA

Hortencia hymyili hieman Oscarin sanoille, pysyen vain ystäväänsä vasten. Hän pystyi mielessään kuulemaan äitinsä torut siitä, miten läheinen ystävä Oscar hänelle oli. Hänen kihlauksestaan saakka Hortencian ja hänen äitinsä välit olivat kiristyneet, mutta juuri nyt Hortencia kaipasi jopa äitinsä läksytystä. Tämän ääntä ja lempeitä kasvoja, pehmeitä käsiä siistimässä kiharoita pois hänen kasvoiltaan. Miten hän kaipasikaan vanhempiaan, miten hän huolehtikaan isästään ja tämän voinnista.
”Taidat olla ainoa, joka minua ei tuomitse siitä hyvästä. Sinä ja isä”, Hortencia hymähti hiljaa. Oli helpotus, että hänellä oli mukanaan edes Oscar. Vain se auttoi häntä uskomaan, että hän selviäisi hengissä takaisin kotiin.

Hortencia naurahti vähän Oscarin sanoille ja avasi hieman silmiään, pysyen kuitenkin paikallaan.
”Minä pidän tylyistä ihmisistä. Mieluummin tyly ja käytännöllinen, kuin mielistelevä maanvaiva”, Hortencia myönsi. Oscar osasi olla tyly, tosin vain niille jotka sen ansaitsivat. Hortencialla ei ollut koskaan elämässään juuri ollut varaa käyttäytyä tylysti… tai mielensä mukaan juuri muutenkaan. Dorianin kaltaiset ihmiset saivat hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi, vaikka hän ei vieläkään käsittänyt miksi kukaan lunemarilainen olisi vapaaehtoisesti astunut jalallaankaan Nierdalesiin.
”Tiedän, Oscar. Kiitos Kaikkivaltiaan, että olet ystäväni.”

Prinsessa lepäsi vielä hetken ystäväänsä vasten, kunnes muisti, miksi he olivat ylipäätään tulleet ulos. Hortencia kohotti hieman päätään ja katsoi heidän ympärilleen, lähinnä nähdäkseen missä caenezhilainen metsäläisprinssi ja parantaja olivat. Prinssi oli oletettavasti hyödyllisempi haavojen hoidossa, kuin hän voisi olla.
”Nyt kun olen kunnossa, voisimme käydä katsomassa, mikäli joku tarvitsee apuamme”, Hortencia sanoi ja hymyili hieman, vieden katseensa Oscariin. He olivat yhä lähekkäin, eikä hän olisi millään tahtonut vetäytyä kauemmas miehestä. Oscarin vierellä hänen olonsa oli itsevarma ja turvallinen, ja se oli lohtu, josta oli hyvin vaikea päästää irti.

INAR

Inar nyökkäsi hieman Marcellan sanoille, hän uskoi olevansa prinsessa Marcellan avun tarpeessa monessakin suhteessa. Hän oli sotilas, oli ollut jo vuosia, mutta Urumiyan hovikäytös poikkesi kovin muista maista Caenezhia lukuun ottamatta. Lisäksi prinsessa Marcella oli selkeästi läheinen Lunemarin Hortencian kanssa, ja Inar toivoi että heidän välinen ystävyytensä voisi myös luoda edes jonkinlaisen puheväylän hänen ja prinsessa Hortencian välille. Marcella oli nuori ja Geros hänelle vieras, mutta kuulemansa perusteella Inar ei pitänyt Gerosia kovinkaan vahvana sotilasvaltiona. Lunemar sen sijaan oli vahva ja tärkeä liittolainen, mutta prinsessa Hortencia pysyi kovin etäällä heistä kaikista. Inar oli ehtinyt luoda lähes ystävälliset välit jo tämän henkivartijaan ja nyt myös prinsessan toiseen ystävään, mikä nosti hänen toivoaan Lunemarinkin suhteen.

Inar hymähti huvittuneena tytön sanoille, vilkaisten hieman heidän ympärilleen.
”Siitä olen samaa mieltä. Mitään hyvää en ole Dehrahista oppinut, jos ei lasketa tätä paikkaa”, nainen totesi. Mitä nopeammin Dehrahista päästäisiin, sen parempi… Inar miltei toivoi, että prinssi jätettäisiin myös mätänevään kuningaskuntaansa.
”Minun täytyy myöntää, etten uskonut sinun haluavan tietää Urumiyasta mitään. Älkää ottako tätä henkilökohtaisesti, olemme jo tottuneet siihen, ettei naisten johtamaa valtiota juuri oteta tosissaan”, Inar myönsi, ilahtuneena siitä, että prinsessa Marcella ilmaisi kiinnostustaan Urumiyaa kohtaan. Olkoot sitten kohteliaisuudesta vai aidosta kiinnostuksesta, oli hän silti otettu.

MARCELLA

Dehrahista varmaan kaikki he olivat samaa mieltä, Marcellan käsityksen mukaan jopa suurin osa dehrahilaisista, että olivat saaneet tietää siitä aivan tarpeeksi ja enemmänkin, kuin olisivat halunneet. Hieman nolommin hän hymyili, kun Inar tunnusti, ettei ollut uskonut Marcellan olleen kiinnostunut Urumiyasta millään muotoa. ”Ja ma myönnän sun olleen oikeassa. Ma en ole milloinkaan osoittanut kiinnostusta muitakaan kuningaskunnista, ellen sitten Lunemarista. Ma uskoin aina pysyväni turvassa Gerosissa, mutta niin ei käynyt. Ja nyt vaikuttaa siltä, että Gerosista on tulossa myös ensimmäistä kertaa ikinä naisen johtama maa, eikä mulla ole mitään tietoa siitä, miten asiat tulevat muuttumaan. Joten jo sen vuoksi olen erittäin kiinnostunut kuulemaan Urumiyasta.” Marcella vastasi, tajuten oikeastaan asian vasta itsekin. Hän oli niin keskittynyt pärjäämään tällä matkalla, ettei ollut ikinä edes ajatellut, miten kävisi, kun hän palaisi Gerosiin. Etenkin jos isä oli jo… ei, sitä hän ei voinut nyt ajatella. Mutta jossain kohtaa, jos hän vain itse eläisi ja Geros olisi vielä jatkossakin olemassa, hänen todennäköisesti tulisi hallita silloin kuningaskuntaa, eikä hän osannut.

CHATHA

Chatha oli katsonut hiukan huolissaan prinssien perään, kun Caine oli hakenut Dakarain mukaansa auttamaan… jossain? Chathaa vähän epäilytti, että tulisiko siitä mitään. Hän ei kuitenkaan oikein voinut lähteä vain perään vahtimaan prinssiä, etenkin kun hänelle oli lykätty Dehrahin kamala viikate vastuulle. Chatha piti sitä mahdollisimman etäällä itsestään ja muista, ja koskea siihen mahdollisimman vähän. Ase hirvitti ja inhotti häntä aika tavalla.

Muut pohtivat edelleen, mitä he voisivat ylivoimaiselle viholliselle tehdä. Lopulta oli oikeastaan vain yksi vaihtoehto ja se oli tuli. Siinäkin oli riskinsä, mutta Imperia (?) uskoi, että hän ja Galena keksisivät jotakin helpottaakseen tilannetta. Lisäksi he saisivat kapinallisista vahvistusta, sillä Varjo oli suostuvainen auttamaan, vaikkei hänellä mitään kunnollista armeijaa ollut, mutta kuitenkin useampi tuhat taistelutaitoinen mies, ja hän tulisi itse myös mukaan.

Kun enää ei oikein ollut mitään kokoustettavaa sillä hetkellä, Chatha keskittyi puhumaan isänsä kanssa. Olivathan he olleet kauan erossa ja Chatha oli ehtinyt kertomaan vain suurin piirtein, miten hänen oma matkansa oli mennyt. Häntä kiinnosti kuulla, mitä isällä oli kerrottavaa Dehrahista ja miten hän oli päätynyt tänne Neferan kanssa.

AMETHYST

Ame yritti hetken aikaa keskittyä muiden suunnittelemiseen, mutta kyllästyi aika nopeasti, kuten hänen oli tapana. Muiden puhuessa hän lähinnä tutkaili komeaa arpinaamaista johtajaa, siirtyen sitten taas Chathaan ja tämän isään, joka kiinnosti häntä varmaan kaikista eniten. Chathan isä näytti mukavalta, oli tämä komeakin, ja Ame halusi kauheasti tutustua mieheen edes hieman.

Kun vakavista asioista oli jo puhuttu ja Ame sai veden juotua ja syötyä hieman jotain, oli hänen olonsa jo parempi. Hän silitti Telemakhoksen olkaa (?) siirtymisensä merkiksi, ennen kuin nousi paikaltaan ja käveli Chathan ja tämän isän luo kevyin askelin. Hän uskoi antaneensa heille tarpeeksi aikaa kahden kesken, että viitsisi esittäytyä.
”Chatha, mikset sä oo esitellyt mua vielä sun isälle?”, Ame kysyi leikkisästi mieheltä, hymyillen kuitenkin pehmeästi Chathalle, ennen kuin vei katseensa tämän isään.

”Anteeks et tulin häiritsemään, halusin vaan tulla sanomaan, et oon kuullut susta paljon hyvää. Ja kiittämään, et oot kasvattanut Chathasta niin kultasen herrasmiehen”, nainen kertoi ja hymyili säteilevästi. Hän oli halunnut tavata tämän miehen siitä asti, kun Chatha oli kertonut isästään enemmän, ja hän kyllä antaisi heidän olla kahden, kunhan sai vain kehuttua niin Chathaa kuin tämän isääkin. Chatha kyllä ansaitsi kaikki kehut, kun kesti Daksua päivät pitkät ja oli lyönyt mokomaa vain kerran!

CHATHA

Chatha hätkähti Amen ilmaantuessa yhtäkkiä paikalle, hän ei ollut selvästi taas keskittynyt mihinkään, kun ei ollut huomannut tämän siirtyvän omalta paikaltaan. Hän häkeltyi taas aika paljon, kun Ame yhtäkkiä kyseli niin tuttavallisesti, miksei häntä jo oltu esitelty Chathan isälle, eikä Chatha ihan ehtinyt reagoida asiaan, ajoissa. Sillä hänen isänsä katsoi tietäväinen hymy huulillaan Amesta Chathaan ja vastasi sitten itse ensin: ”Minuakin kiinnostaisi tietää, mikset ole esitellyt minulle hurmaavaa tyttöystävääsi?” Ja sen kuullessaan Chatha punastui taas syvästi, pudotti vahingossa viikatteen lattialle, jonka kolahdus kaikui luolan seinissä. ”Minä… siis EI! Ei hän ole ystävä, siis TYTTÖ tai siis tietenkin on, tarkoitin ettei ystävätyttö, siis tyttöystävä ja emme me, en minä siis..!” Chatha änkytti ja hätiköi ja sekoili taas sanoissaan ja hänestä tuntui taas, että kaikki tuijottivat heidän suuntaansa.

AMETHYST

Amethystin silmät kirkastuivat entisestään, kun hän kuuli Chathan isän sanat. Hän nauroi kuplivasti ja hymyili vain iloisena, ei häntä haitannut yhtään, että häntä luultiin Chathan tyttöystäväksi. Tämän isä oli tainnut tehdä sen tosin tahallaan, kun Chatha punastui kauttaaltaan ja pudotti viikatteen kädestään.
”No voi sentään”, Ame tirskahti ja hykersi itsekseen kuunnellessaan Chathan änkytystä siitä miten hän ei ollut ystävä, tai siis tyttö. Chatha oli niin herttainen kun hermostui! Ame kumartui nostamaan viikatteen maasta ja hymyili vähän, kun nousi ylös ja vei kätensä Chathan olalle.
”Me vaan kiusataan, oot niin söpö ku hermostut”, Ame sanoi hymyillen ja muiskautti suukon Chathan poskelle (?), ojentaen viikatteen samalla takaisin.

”Mun nimi on Amethyst, mut Ame käy hyvin. Hauska tutustua”, nainen helähti sitten iloisesti Chathan isälle, kun palautti katseensa mieheen.
”Kyllä mä oon ystävä ja käyn melkeen tytöstä, mut en mä taida ihan Chathan tyttöystävä vielä olla. Ei siks etten tykkäis, tykkään Chathasta kyl tosi paljon, mut Chatha on liian herrasmies. Se jopa löi Daksua ku se haukku mua huoraksi!”, Ame kertoi ylpeänä, koska tässä seurassa prinssin lyöminen oli oikeasti ihan arvostettava teko. Ja olihan Chatha puolustanut häntä, kuka tahansa isä olisi siitä varmasti ylpeä!

ASAR

Voi hänen Chathaansa, ei ehkä olisi pitänyt kiusoitella, mutta ei hän ollut mahtanut itselleen mitään. Eikä siinä mitään hävettävää ollut, neitihän oli varsin sievä ja hyvätapainen ja ainakin hän vaikutti pitävän Chathasta. Vaikka Asar olikin samaa mieltä, että Chathasta oli vaikea olla pitämättä. Edes silloin, kun hän hermostui ja selitti sivu suun mitä sattui. Ja ei siitä ollut epäilystä, etteikö tässä jotain juttua olisi ollut, kun neiti rauhoitti Chathan suukottamalla pojan poskea ja tämä rauhoittui saman tien saatuaan myös pudottamansa aseen takaisin.

Asar kääntyi neidin puoleen, joka esitteli itsensä Amethystiksi. ”Ilo on kokonaan minun puolellani, neiti Amethyst. Olen Asar Tarik. Huomaan, että olet pitänyt hyvää huolta pojastani, olen siitä hyvin kiitollinen.” Mies vastasi hymyillen neidille ja sitten Chathalle, nyt enemmän ylpeänä kuin huvittuneena. Sitten hän tosin yllättyi, kun kuuli, miten ritarillisesti Chatha oli neidin kunniaa puolustanut, lyömällä prinssiä, tämän puhuttua erittäin sopimattomasti. ”Jopas.” Asar totesi ja Chatha meinasi taas hätääntyä ja alkaa puolustella itseään, muttei saanut siihen tilaisuutta, kun luolassa remahti valtavat aplodit ja ylistyshuudot, kun luolassa olleet kapinalliset kuulivat tästä urotyöstä ja useampi pöydän ääressä istuvistakin taisi osallistua siihen, ja Chatha näytti taas siltä, että toivoi voivansa vajota maanrakoon.

AMETHYST

Asar oli tosi kohtelias mies, Ame ei epäillyt enää yhtään että Chatha oli isänsä poika. Miehen kiittäessä häntä siitä, että hän oli pitänyt huolta Chathasta, Ame irvisti vähän sen näköisenä, ettei ollut aivan samaa mieltä. Hän ei ehtinyt kertoa enempää, ennen kuin luolassa olevat kapinalliset alkoivat ylistää ja juhlia Chathan saavutusta. Ame alkoi nauraa katsoessaan ympärilleen, vaikka Chatha näyttikin aika toivottomalta.
”No, oisin mä voinut pitää Chathasta parempaakin huolta. Se kuitenkin loukkaantu aika pahasti, osittain mun syystä. Tai Daksun syytä sekin oli, kun se lähti itekseen takas Dehrahiin ja jäi kiinni ja sitä piti lähteä pelastamaan”, Ame selitti, muistellen huvittuneena, millaisessa kunnossa oli Daksun löytänyt.

”Ja kun me löydettiin se niin Daksu oli pistetty sellaseen pikku häkkiin ja siellä se nökötti, ja mä tein koko matkan isoimman virheen ja päästin sen sieltä pois. Se ruipelohan sit meni ja sotki kaiken ja Chatha loukkaantu ja Daksu tyrkkäs samassa prinssi Cainen alas muurilta”, Amethyst selitti vain aivan rehellisesti.
”Mut oon yrittänyt korvata sitä vahinkoa, minkä vähän niinku aiheutin”, hän lisäsi hymyillen samalla, kun silitti Chathan olkaa.

INAR

Koko sali oli hiljennyt aika pian sen jälkeen, kun vinemarilainen nainen oli mennyt puhumaan Chathan ja tämän isän kanssa. Chatha oli alkanut ensin pitää meteliä, ja pian sitä pitivät kapinalliset, kun nämä saivat kuulla miten Chatha oli lyönyt prinssi Dakaraita. Inar taputti myös, vaikka hymähtikin kuivasti.
”Minä en kyllä saanut tällaista suosiota, kun pieksin sen äpärän henkihieveriin”, Inar sanoi itsekseen, samalla kun risti kädet rinnalleen ja pudisti päätään kuunnellessaan miten salissa naurettiin (?) prinssi Dakarain kohtalolle häkkieläimenä. Sinne häkkiin se olisi pitänyt kyllä jättääkin.

CHATHA

Tämä oli aivan kauheaa! Ei siinä ollut mitään ylistämisen aihetta, että hän oli menettänyt malttinsa ja lyönyt prinssiä, jonka henkivartija hän oli… Vaikka.. kyllä hän tekisi sen koska vain uudestaan, jos prinssi kehtaisi sanoa vielä Amea huoraksi. Vaikka asia niin olisikin, ei ollut prinssin asia huudella sitä eikä se kuulunut kenenkään hyviin käytöstapoihin. No ei toki myöskään lyöminen ja häntä hävetti, kun koko luolasali oli alkanut hurraamaan. Ame sen kun innostui ja alkoi selittää, miten Chatha oli mennyt melkein kuolemaan, ja Chatha yritti vältellä isänsä tiukkaa katsetta, kun hän oli jättänyt asian mainitsematta itse. Ja sitten Ame selitti kaikki prinssi Dakarain toheloinnit ja miten hän oli syypää kaikkien huonoon onneen. ”Pääasia, että toitte poikani kotiin hengissä, vaikka prinssin vapautuminen häkistä olikin valitettava takaisku.” Chathan isä vastasi, vaikka tiesikin, että Chathan työtä oli pitää prinssi turvassa ja mielellään ei ainakaan vihollisen häkissä. Ehkä heidän olisi vain pitänyt ottaa prinssi mukaan häkkeineen päivineen, niin tästä ei olisi ollut niin paljon riesaa. Mutta häntä hävetti ja ahdisti edelleen, se miten kaikki vain ylistivät häntä asiasta, jonka hän itse toivoi, että olisi ratkaissut jollain muulla tavalla.

MARCELLA

Marcellakaan ei oikein voinut olla huomaamatta keskustelua, jota kaikki tuntuivat seuraavan aika keskittyneesti. Eikä hän voinut oikein syyttää ketään siitä, miten nämä juhlivat kuultuaan prinssin saaneen henkivartijaltaan selkään. No olihan se ollut prinssille oikein, se oli pakko Marcellankin myöntää. Hänen vierellään Inar kuitenkin huomautti, ettei häntä vain oltu juhlittu sankarina, vaikka hän oli tosiaan tehnyt paljon enemmän vahinkoa prinssi Dakaraille. Marcella ei ollut edes nähnyt sitä, mutta oli kyllä nähnyt prinssin murjotut kasvot, ja se oli ollut jo ihan liikaa. ”Olet oikeassa, sun ansiosta prinssi ainakin istui hiljaa kaksi viikkoa pohtimassa tekojaan, vaikkei hänestä mitään hyötyä ollutkaan. Kiitos!” Marcella kiitti ystäväänsä ja ehkä vinemarilaisen neidin esimerkin alitajuisesti innoittamana, hän kurottautui hieman ja suukotti prinsessa Inaria molemmille poskille kiitokseksi.