GILDOMERA osa 1 luku 2

AMETHYST

Perille päästiin ilman uusia yllätyksiä, mutta aika hävityksen kauhistus sielläkin oli. Ame katseli ympärilleen hämmentyneenä.
”Mitä vittua täällä oikeen tapahtu?”, Ame täräytti hämmentyneenä, sen verran järkyttynyt hän oli viimeisimmistä käänteistä itsekin. Hänen katseensa kiersi kaikissa muissa ja pysähtyi sitten siihen lunemarilaiseen kultakutriin, joka oli ihan möhnän peitossa.
”Kuka sun päälle räjähti?”, hän kysyi, ajattelematta oliko se oikein sopivaa vai eikö. Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut, olivatko he aiheuttaneet tämän vai miksi joka paikka oli ihan paskan peitossa?

OSCAR

Marcellan ja Hortencian ystävällisellä avustuksella Oscar alkoi päästä hiukan eroon häntä peittävästä saastasta. ”Kiitos, olen ihan kunnossa.” Hän vastasi Hortencialle, kun oli saanut vihdoin silmänsä auki ja viitsi puhua ilman, että tarvitsi murehtia kuonasta, joka hänen kasvojaan oli hetki sitten peittänyt. Vinemarilaisetkin saapuivat hetken päästä mukanaan Sir Dorian, joka ei ollut yhtä hyvässä kunnossa, vaikka hänen päälleen ei sentään ollut räjähtänyt kukaan. No ehkä se oli tässä kohtaa pienin murhe, mutta selvästi ihmetytti toisia ja vaaleanpunainen maagineiti ihmettelikin, kuka hänen päälleen räjähti. ”Peikko.” Oscar vastasi lyhyesti ja kitkerästi ja potkaisi samalla vieressään olevaa möhnää, joka hetki sitten oli ollut Sir André, ja jossa vielä lojui likaisena tämän vääntynyt hopeamiekka.

DAKARAI

Dakarai oli lähinnä vain raahannut sotaviikatetta mukanaan kuin jotain saastaista tautia, jolla ei olisi mitään merkitystä. Mutta toisaalta, sehän oli saastainen tauti. Viikatteen takia moni ihminen oli kärsinyt hirveitä kokeita ja kokeiluja. Suurin osa niistä ihmisistä oli todennäköisesti ollut täysin syyttömiä, lähinnä vain syntyneet asemaan, jossa ylemmät talloivat heidän ylitseen. Dakarai ei ollut varma halusiko edes enää viikatetta. Viikatetta, jonka takia oli viisi päivää sitten antanut vapautensa, mutta jonka olisi nyt vain toivonut jäävän sille tielleen. Miten tuollainen kirottu kapine muka voisi olla jonkun isomman asian kokonaisuus? Dakaraita ei kokonaisuudet tällä hetkellä hirveästi kiinnostanut sen kaiken rinnalla, mitä oli kokenut ja tehnyt ja mitä oli tapahtunut. Hänen teki mieli viskata viikate syvyyksiin, mutta tiputti sen lopulta vain lattialle.

Sivusilmällä prinssi huomasi kuitenkin jonkun hahmon vilahtavan ylös vievien portaiden suuntaan. Kuka se oli ollut? Dakarai lähti suunnalle kyynelet edelleenkin silmissään. Hän ei tosin ehtinyt nähdä kuka se oli ollut, joten lähti itsekin portaisiin. Seuraaminen ei ollut vaikeaa, koska lattiaan jäi selkeä vana tai pikemmin ura kaikesta siitä sotkusta, jota lattialla lojui. Kerroksien vaihtuessa lika ja sotku väheni, mutta seuraaminen ei silti ollut temppu eikä mikään, koska vastahan ruumiit olivat räjähtäneet heidän päälleen, joten siitä sotkusta jäi jäljet myös lattiaan.

Ylimmässä kerroksessa hän näki kuka tämä mysteeri hiippailija oli ollut – Varjo. Tämä oli hänen veljensä, Dariuksen, huoneen oven edessä ja potki sen edessä olevia kukkia ja kynttilöitä, joita äiti, hänen sisarensa ja Dakarai itse olivat tuoneet ovelle. Isä oli kieltänyt ne, mutta se ei valittavasti ollut tehonnut. Kukkia ja kynttilöitä oli ilmestynyt oven eteen aina uudestaan heidän neljän toimesta kielloista huolimatta. ”Mitä sinä luulet tekeväsi?! Lopeta! Ne on veljeni muistolle! Mene pois!” Dakarai parahti ja säntäsi miehen eteen ikään kuin estämään tämän toimia ja yritti tuupata tätä kauemmas(?).

IMPERIA

Imperian päässä jyskytti ja hän tunsi olonsa kauhean huonoksi. Hän oli päästänyt irti kaikista kivistä haluamattaankin, ja oli nyt aivan voipunut. Hän avasi silmiään kuullessaan lähestyviä ääniä, ja huomasi sumeasta näkökentästä huolimatta, että vinemarilaiset palasivat sir Dorianin kanssa.
”Miten hyvä, että olette kunnossa”, Imperia sanoi ja hymyili heikosti. Sen enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä tai sanoa, kun menetti rasituksesta tajunsa ja retkahti Petronellaa vasten. Hän valui hevosen kylkeä pitkin alas ja tumpsahti maahan aivan nuutuneena, olihan hän käyttänyt taistelussa lähes kaikki voimansa suojatakseen heidän joukkojaan.

VARJO

Kauaa ei Varjo saanut olla rauhassa, kun joku alkoi huutamaan, ettei hänen veljensä muistoa saanut potkia. Ja sitten Dakarai seisoi likaisena ja mätää tihkuen hänen edessään ja yritti tuupata häntä pois. ”Idiootti, minä OLEN sinun veljesi!” Varjo ärähti ääni edelleen aika tukahtuneena ja karheana, hyvä kun kuiskausta kuuluvampana. Aikaisempi huutaminen ei todellakaan ollut tehnyt hänen kurkulleen hyvää.

MARCELLA

Oscar oli onneksi kunnossa, vaikka kauheassa kunnossa. Marcella antoi kuitenkin Hortencian hoitaa, hänellä oli asia vähän paremmin hallussa. Hän katsoi hetken nenäliinaa, joka oli jonkin inhottavan Peikon rään peitossa. ”Hyh.” Hän sanoi ja rypisti liinan ja heitti sen pois. Samalla hän vilkaisi sitä iljettävää ja vielä pulputtavaa ja kuplivaa limakasaa, joka oli hetki sitten ollut vielä Peikko eli Herra Henkivartija. Oli siinäkin ollut henkivartija, kun hengettömänäkin oli vielä ollut vaivaksi! Hän nyrpisti liinan suojissa sievää nenäänsä ja käänsi inhoten katseensa siitä, mitä Peikosta oli jäljellä, ja näki Imperia-tädin putoavan. Hän henkäisi kauhusta, kun nainen kierähti hevosen selästä maahan ja kiemursi hädissään satulassa, kun ei osannut tehdä mitään, ei edes uskaltanut laskeutua itse alas satulasta.

DAKARAI

Dakarai yritti kovin saada miestä edelleenkin vaan pois siitä, kauas kukista ja kynttilöistä. Toki kaikki kynttilät olivat lähinnä palaneet jo aikaa sitten kippoihinsa tai olivat vahalänttinä lattiassa ja kukat lakastuneet, mutta se oli kuitenkin hänen rakkaan veljensä muisto! Kuka teki tuollaista?!

Dakarai lopetti kuitenkin yrityksensä saada Varjo pois tuhoamasta toki jo valmiiksi tuhottua asetelmaa kuin seinään, kun mies sanoi olevansa hänen veljensä. Prinssin katse kääntyi mieheen hyvin epäluuloisena siinä kohdassa. ”Darius on kuollut… Kaikkihan sen tietävät!” Dakarai parahti katsoen miestä tiukasti silmiin, mutta mitä enemmän ja enemmän hän katsoi, mitä syvemmälle hän katsoi, hän tunnisti miehen silmät, Dariuksen silmät. Ulkomuoto oli rujo ja arpinen, ääni oli muuttunut ja käheän karhea, mutta Dakarai silti näki kauan kaivatun veljensä miehen silmistä. Lisäksi olisi ollut aika moukkamainen veto ihan vaan muiston tärvely mielessä oikeuttaa tekonsa sillä, että ihan vain hyvin ja urheilun vuoksi väitti olevansa Darius. ”Darius…” Dakarai sopersi silmät vetisenä. Tässä oli tapahtunut aivan kaikkea pienen hetken sisällä. Jotenkin prinssin oli hankala tajuta tilannetta, mutta edelleenkin, kyllä se oli Darius. Dakarai kietoi kätensä veljensä ympärille halaukseen välittämättä missä sotkussa Darius itsekin oli. No sama se, koska Dakarai oli itse ihan yhtä sotkussa.

GALENA

Koko taistelu oli sujunut hyvin ilman Galenaa ja mitäpä hän olisi voinut enää edes tehdä? Hän oli jo tehnyt kaiken mahdollisen suojatakseen ja auttaakseen niitä, joiden kohtalona oli tehdä isoin työ tässä sodassa. Hän katsoi huolissaan nierdalesilaista sotilasta, kun vinemarilaiset toivat hänet mukanaan. Sitten hän vilkaisi Imperiaa, joka kierähti maahan. ”No voi, voi.” Galena totesi ja laskeutui itse ratsailta ja meni ensitöiksi katsomaan, mitä ensiapua voisi antaa haavoittuneelle sotilaalle. Imperia ei vaikuttanut olevan ihan henkihieverissä, ehkä hän kaipasi vain enimmäkseen lepoa.

NEFERA

Nefera ei ollut koskaan ajatellut, että palaisi takaisin kotikaupunkiinsa, ja kyllä häntä kadutti että oli tullut lähteneeksi mukaan tälle matkalle. Taistelu oli ollut ihan hirveä, räjähdyksiä ja ruumiita ja kaikkea kamalaa oli tapahtunut koko ajan, ja Nefera oli tuijottanut kaikkea sitä shokista mykkänä ja kauhusta kankeana. Oli hänen onnensa, että hän oli prinsessa Marcellan, tämän maagitädin ja Varjon sotilaiden suojeltavana, koska mitään iloa ei olisi hänestä tässä taistelussa ollut. Vasta sen loputtua hän heräsi horroksestaan, kun ne kuvottavat elävät ruumiit alkoivat räjähdellä, ja oli perääntynyt kiljuen kauemmas. Miten kuvottavia otuksia! Onneksi hän oli hengissä, olisi ollut kamalaa palata tuollaisena takaisin! Onneksi isä ja äiti olivat kuolleet jo aikaa sitten, eivätkä palanneet hirveinä kuvotuksina kummittelemaan! Nefera ei sitä itse ymmärtänyt, mutta tämä oli ensimmäinen kerta hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen, kun hän todella oli kiitollinen jäätyään henkiin.

Nefera havahtui kuvotuksestaan, kun huomasi sen tädin putoavan korkean hevosensa selästä. Hän katsoi vähän huolestuneena naista, joka valui maahan, ja vei katseensa ympärilleen. Voisiko hän auttaa? Tuskin, hän ei osannut mitään. Nefera vei katseensa prinsessa Marcellaan, joka kiemurteli hieman hätäisen oloisena hevosensa selässä, pääsemättä itse alas. Nefera vilkaisi omaa ratsuaan, sitten maata, taas Marcellaa ja sitten taas maata. Hän ei ollut ikinä noussut hevosen selästä ilman apua, mutta hän halusi auttaa ystäväänsä, tehdä edes jotain hyödyllistä. Nefera nosti siron jalkansa Hatshepsutin yli ja yritti laskeutua, luiskahtaen hieman matkallaan ja astui horjahtaen suoraan johonkin ruumismätään.
”Iu, ällöttävää!”, Nefera vinkaisi kauhuissaan ja ravisti möhnäistä jalkaansa kuvotuksen vallassa, ennen kuin muisti mitä oli ollut tekemässä. Nuorukainen keräsi itsensä ja kiirehti Marcellan valtavan ratsun vierelle, ojentaen käsiään.
”Anna minä autan sinut alas, niin pääset… maagineidin luo”, Nefera sanoi, unohtaen tyystin mikä maagitädin nimi olikaan. Hän ei ottanut huomioon sitä, ettei osannut sen paremmin auttaa muita alas hevosen selästä, kuin osasi laskeutua ilman apua, mutta ei sille nyt mahtanut mitään. Ainakin hän olisi alla pehmittämässä laskua, jos Marcella putoaisi alas.

VARJO (DARIUS)

Dakarai ei uskonut, mutta ehkä häntä ei voinut siitä syyttää. Darius oli tehnyt kaikkensa, ettei häntä voinut mitenkään tunnistaa samaksi ihmiseksi, mikä hän oli joskus ollut. Han vastasi Dakarain uhmakkaaseen tuijotukseen, joka hetken päästä muuttui ja Darius katsoi tätä harvinaista hetkeä, kun viimein pieni ymmärryksen häivä alkoi hiipiä hänen veljeensä. Hänen typerään pikkuveljeensä. ”Olet kyllä yhtä hidasjärkinen kuin aina. Ymmärrän, että minua on vaikea tunnistaa, se oli tarkoituskin, mutta olisihan sinun nyt Musim pitänyt tunnistaa.” Hän totesi iloton hymynkare huulillaan, kun Dakarai lopulta uskoi ja halasi häntä. Se tuntui niin omituiselta ja väärältä, hän ei itse ihan osannut reagoida veljeensä, vaikka hänellä oli ollut useampi päivä aikaa totutella ajatukseen. Hän oli tahallaan yrittänyt välttää kontaktia, että veli saisi keskityttyä tehtäväänsä, se kun tuntui olleen aika vaikeaa muutenkin.

MARCELLA

Kummissaan Marcella käänsi katseensa Neferaan, joka oli laskeutunut hevosensa selästä ja tullut auttamaan häntä alas. Hän katsoi hiukan huolissaan, Nefera oli aika hentoinen herra itsekin, mutta Imperia-tädin vointi huolestutti häntä. ”Voi kiitos, Nefera.” Hän sanoi ja siirsi toista jalkaansa satulan nupin yli, jotta pääsisi liukumaan alas satulasta. Hän oli meinannut pyytää miesten satulaa itselleen lainaksi, mutta kukaan tuskin olisi voinut luovuttaa sellaista hänelle ja hän ei varmaan olisi voinut palauttaa sitä, joten oli luopunut ajatuksesta. Hän siirsi toisen jalkansa jalustimelta ja tarttui Neferaa kädestä ja hartioista ja valui tämän syliin.

AMETHYST

Amelta pääsi shokista ja huolesta ja kaikesta muusta huolimatta aikamoinen räkätys, kun kultakutri kertoi, että hänen päälleen oli räjähtänyt peikko. Mies oli kaiken kukkuraksi potkaissut maassa olevaa kasaa, jonka päällä lepäsi sen gerosilaisen sotilaan vänkyrämiekka, mikä pitkitti Amen naurua aika paljon.
”Voi sua parkaa… saada nyt peikko naamalleen”, Ame hykersi myötätuntoisesti, vilkaisten hieman, mitä sivussa tapahtui. Jostain syystä se luolasta mukaan raahattu Daksua vihaava hintti yritti auttaa gerosilaista prinsessaa alas, ja Ame katseli aika epäilevänä heidän toimiaan.

No prinsessahan vain valui hevosensa selästä pojan syliin, joka kyllä otti kiinni, mutta koska ei ollut mikään uljas ritari, niin vajosi ja kieri tytön kanssa maahan asti. Ame alkoi nauraa taas, ei tilanne edes ollut mitenkään kauhean huvittava, mutta hän ei osannut reagoida muutenkaan.
”Teillä näyttää olevan kaikki ihan hyvin täällä, jos ei lasketa räjähteleviä peikkoja”, hän hykersi pyyhkiessään kyyneleitä silmäkulmistaan. Toivottavasti muutkin olisivat kunnossa…

DAKARAI

Kyllä Dakarai tiesi, miksi Darius halusi olla huomaamaton… no varjo. Hänen tekonsa eivät toki olleet, vaikka itse olikin. Oli siihen ollut ihan järkevä syy ja hän ymmärsi, miksi Darius oli lavastanut kuolemansa, mutta silti hänestä tuntui niin kamalta, ettei Darius ollut kertonut edes jotenkin olevansa elossa. Dakarai olisi pitänyt sen kyllä salassa, vaikka tuhoamalla mahdollisen kirjeen, jonka olisi saanut tai vaikka tehnyt itsestään mykän, ettei hän edes voisi kertoa siitä, jos olisi esimerkiksi joutunut isänsä kuulustelun alle. Darius oli aina ollut Dakaraille kaikki kaikessa ja oli edelleen.

”Olen ollut aivan hukassa ilman sinua”, Dakarai itki vuolaasti toista vasten. Darius puolestaan sanoi Dakarain hidasjärkisyydestä, mutta oli kyllä itsekin ymmärtänyt, että sokea uskominen tuosta noin vain oli ollut vaikeaa. Ja tosiaan… se oli ollut tarkoituskin. Oli tämä Musimin ottanut puheeksi myös ja Dakarai kohotti katsettaan Dariukseen. Niin, miksi hän ei ollut edes Musimia tajunnut? Tai ehkä olikin alitajuisesti, muttei ollut ajatellut asian mahdollisuutta, koska luuli Dariuksen kuolleen. ”Oletin kai aina, että hän kuoli kanssasi… siis lavasti kuoleman kanssasi”, Dakarai vastasi ja ihan pieni iloton hymy kävi kyllä myös Dakarain huulilla. Tai olihan hän iloinen siitä, että Darius olikin elossa, mutta kaikki tämä, mitä he olivat kokeneet ja mitä oli tapahtunut ja mitä Dakarai itse oli tehnyt… ei hän osannut olla iloinen.

Dakarai päästi kuitenkin lopulta irti toisesta. ”Olen pilannut kaiken… Tuon taistelunkin aikana… Jos en olisi niin tyhmä ja hidas… Ehkä Musim olisi vielä elossa… Olen niin pahoillani siitä”, Dakarai sanoi pian itkuisella äänellä. Kaikki muukin oli hänen vikansa ja tämäkin oli, koska hän oli ollut liian hidas. Dakarai tiesi kyllä, että Musim oli ollut tärkeä Dariukselle ja nyt hänkin oli kuollut. Dakarai ei tuonut muuta kuin tuhoa ja kuolemaa ja silti hän sai elää edelleen.

VARJO (DARIUS)

Sen Darius kyllä tiesi ilman sanomistakin, että Dakarai oli hukassa, hän oli aina ollut aika kujalla kaikesta. Hän huokaisi hieman, kun Dakarai ihmetteli itsekin, kun ei ollut tajunnut Musimia, joka nyt ei ollut kauheasti muuttunut. ”No niinhän hän teki. Mutta hän myös tiesi mihin ryhtyi, kun tuli mukaani. Tiesimme kumpikin, että voisimme kuolla uudestaan ja tuskin kauhean miellyttävällä tavalla. Ei se sinun syysi ollut, olet aika pieni ja vähäpätöinen ihminen, että kykenisit tällaiseen hävitykseen.” Darius sanoi, hänen oli hankala yrittää olla kauhean veljellinen, vaikka Dakarai itki liikutuksesta. Hän oli jo luopunut niin paljosta. ”Meidän pitää mennä, aika kuluu.” Darius sanoi hetken päästä.

CAINE

Caine oli hetken katsonut maassa olevaa kuollutta miestä ja sitten Varjoa, joka katosi portaisiin, ja Daksua, joka kipitti Varjon perään. Hän katsahti saliin, mutta siellä näytti kaikki olevan ihan kunnossa, joten hän kipitti hiljaa kaksikon perään, häntä ei huvittanut jäädä kahden ruumiin kanssa odottamaan, tiedä jos sekin räjähtäisi? Hän hiipi perässä, koska oli utelias tietämään, mitä Daksu ja kapinajohtaja meinasivat, ja kuunteli nurkan takana, kun Daksu huusi ja hetken päästä tulikin melkoinen paljastus ja sitten Daksu alkoi pillittää. Ohhoh, kunhan Ame saisi kuulla tämän! Kapinajohtaja olikin Daksun kuollut veli! Caine havahtui, kun alkoi kuulostaa siltä, että veljekset palaisivat takaisin alas, ja hipsi kiireesti itse edeltä.

Hän löysi melko äkäisen Inarin Pestvan ja Chathan kanssa alhaalta, eikä malttanut pitää suutaan. ”Inar arvaa mitä mää just kuulin!” Caine hihkaisi vain vaivoin hiljaisella äänellä. Eikä malttanut kauaa pitää jännitystä yllä. ”Varjo onki Daksun veli! Voikko kuvitella?” Hän kertoi sitten jymyuutisen.

INAR

Inar oli selvinnyt ulos salista Chathan (?) ja Pestvan (?) kanssa. Ulkopuolella odottikin vain tyhjyys, Varjon ystävän ruumista lukuun ottamatta. Inar katsoi ruumista hiljaisena ja huokaisi raskaasti, kohottaen katseensa vasta kun kuuli Cainen äänen. Inar ei käsittänyt missä tämä oli käväissyt, mutta koska Dakaraita ja Varjoa ei näkynyt, hän oletti asian liittyvän taas Dakaraihin.
”Mitä se rotta nyt taas vikisee?”, hän kysyi kyllästyneenä ja väsyneenä ja turhautuneena, voisi se mokoma Dakarai tulla takaisin niin he pääsisivät mahdollisimman kauas tästä hirveästä paikasta.

Inarin ilme ei muuttunut, kun hän kuuli, mitä Cainella oli kerrottavanaan. Hän ei ollut ihan varma uskoiko Cainea, ja sen lisäksi häntä harmitti todella paljon, ettei Varjo ilmeisesti ollut mennyt kuristamaan prinssiä nurkan taakse.
”Osanottoni, miesparka. Minä olisin hukuttautunut ruumiisiin jos olisin sukua mokomalle rottien jälkeläiselle”, Inar sanoi lopulta vain aivan täynnä koko juttua ja Dakaraita ja tämän sukulaisia. Voisivat tulla alas, niin päästäisiin pois tästä kuolemanloukosta.

DAKARAI

Selitti toki paljon tilannetta, kun kävi ilmi, että oli Musimkin Dariuksen kanssa ollut mukana kuolemansa lavastuksessa. Tosin oli se silti ollut ylimystön kesken pienempi juttu kuin se, että kruununprinssi oli luultu kuolleeksi. Se oli ollut suru-uutinen monen kuukaudenkin ajan kyseisissä piireissä, mutta heidän perheen kesken se oli tietenkin ollut suurin ja kamalin menetys. No isää nyt ei ollut kiinnostanut, mutta häntä ei kiinnostanut enää mikään muukaan. Dakarai itse taas oli ollut hajalla Dariuksen kuolemasta valehtelematta ihan tähän hetkeen asti. Vieläkin hänestä oli outo ajatella, ettei Darius ollutkaan kuollut. Tietenkin se, ettei toinen ollutkaan kuollut rauhoitti hänen mieltään ja Dariusta kaivannut osa hänestä hyppi ylikierroksilla onnesta, vaikka hänen kasvonsa ja kehonsa aika ilottomat olivatkin.

”Olen iloinen, ettei sinun tarvinnut olla yksin sinä hetkenä ja joku oli koko ajan tukenasi”, Dakarai vastasi edelleenkin itkuisuutta ja liikutusta äänessään. Prinssistä oli myös helpottava kuulla, ettei veli syyttänyt häntä Musimin kuolemasta, mutta Dakaraista tuntui silti siltä, että oli siihen syyllinen. Kaksi viikkoa… se oli muuttanut montaa asiaa ja sen ajan olisi voinut käyttää hyödyksi muulla tavalla, mutta ei. Dakarai oli mennyt pilaamaan sen sooloilullaan, koska hänen oli ollut aivan pakko päästä ”auttamaan” muita. Jos hänet olisi edes jätetty siihen kissanhäkkiin, ehkä maagi olisi saatu hengiltä nopeammin. Ehkä äiti, pikkusisaret ja Musim olisivat vielä elossa. Ehkä he eivät olisi menettäneet sitä Peikkoakaan. Caine ei ainakaan olisi joutunut vangiksi eikä Chatha loukkaantunut.

”Kiitos, että olet tuota mieltä, mutten tiedä miten totta se on oikeasti… Jos en olisi minä, tilanne olisi ehkä toinen ja maagi olisi voitu saatu hengiltä nopeammin…” Dakarai sanoi pettyneenä itseensä ja siihen mitä oli. Ei jossittelu mitään tietenkään muuttanut. Kyllä hän sen tiesi.

Hän lähti kuitenkin Dariuksen perään, kun oli aika palata.

VARJO (DARIUS)

Dakarai oli selvästi nyt päättänyt, että oli syypää kaikkeen ja jos joku muu olisi laitettu asialle, kirous olisi ehkä saatu rikottua aikaisemmin. No se oli mahdollista, mutta sille asialle ei enää oikein voinut mitään, muuta kuin tehdä kaikkensa hyvittääkseen virheensä ja korjatakseen sen, mikä vielä oli korjattavissa. Darius ei osannut kuin nyökätä Dakaraille ja lähti sitten takaisin alas, muut varmasti odottivat, eikä hänellä ollut oikeasti mitään syytä jäädä tänne. Täällä ei ollut mitään sellaista jäljellä, mitä hän olisi enää kaivannut.

Päästyään taas valtaistuinsaliin vievälle käytävälle, muut odottivatkin aika kärsimättömän näköisenä. Caenezhilainen oli ainoa, joka näytti pärjäävän ihan mallikkaasti, mutta saattoi johtua siitä, ettei hän ollut hautautunut saastaan ja moskaan, kuten muut. Chatha näytti sotkun alla melko huonovointiselta, urumiyalaiset lähinnä vihaisilta ja Musim nyt oli kuollut. Mitään sanomatta Darius nosti ystävänsä ruumiin lattialta ja lähti raahaamaan tätä takaisin alas portaita. Vaikka kirous oli purettu, taistelu ulkona varmasti jatkui ja heitä tarvittiin auttamaan muita.

DAKARAI

Darius ei ollut sanonut enää mitään, nyökkäili vain ennen kuin kääntyi takaisin. Dakarai kääntyi vielä katsomaan Dariukselle tehtyä muisto”alttaria” ja mietti niitä kaikkia kertoja, kun oli käynyt linnalta jonkun matkan päässä olevalla hautausmaalla, sen kuninkaallisissa hautaholveissa. Oliko Dariuksen nimellä varustettu arkku aina ollut tyhjä vai kenen luona hän oli käynyt vuodattamassa surujaan jo aivan liian monta kertaa?

Dakarai käänsi Dariuksen muistosta katsettaan oman huoneeseensa oveen. Olikohan huoneessa miten sotkuista vai oliko se pysynyt sotkulta koskemattomissa? Ylin kerros kuitenkin vaikutti olevan parhaimmassa kunnossa kaikelta mädältä ja muulta sotkulta.

Loppujen lopuksi Dakarai ei kuitenkaan välittänyt tietää. Mitä merkitystä yhdellä huoneella oli? Fakta oli kuitenkin se, ettei hänellä ollut täällä enää mitään eikä hän ollut enää mikään. Maa oli tuhottu varmasti kaikkialta asuinkelvottomaksi, suurin osa ihmisistä oli kuollut ja nyt varmasti räjähtänyt niin kuin Dakarain perhekin. Ei hän ollut minkään maan perillinen. Ei hän perisi mitään. Ei ainakaan mitään, millä olisi merkitystä, mutta sitä hän ainakin oli saanut, mitä oli tilannut – kurjuutta, kuolemaa ja hävitystä.

Dakarai jatkoi matkaansa takaisin toiseen kerrokseen valtaistuinsalin oven lähistölle, jonne oli viikatteensakin jättänyt kuin minkäkin ruttoisen roskan. Hän kopeloi samalla oikean kätensä keskisormessa olevaa kultasormusta, jota koristi rubiini. Sormus oli merkki siitä, että hän perisi kruunun. Dakarai kiskoi kuitenkin sen sormestaan lopulta kokonaan pois ja laski katseensa nyt kämmenellään lepäävään sormukseen. Hetken hän sitä katsoi, mutta viskasi sen sitten vain menemään sotkun keskelle. Mihin Dakarai sitäkään tarvitsisi enää… Poisheittämänsä sormuksen hän korvasi äitinsä sormuksella, joka nyt toimitti muistoa.

Pian Dakarai kääntyi kuitenkin Chathan puoleen, joka ei todellakaan näyttänyt voivan hyvin. No ei kukaan muukaan hyvältä nämä mössöt päällään näyttänyt, mutta Chatha näytti siltä, että olisi kirjaimellisesti hörpännyt sotkut sisuksiinsa. Toivottavasti ei oikeasti. ”Chatha… Mitä tapahtui?” Dakarai kysyi. Hänen äänensä värähteli edelleenkin itkusta, joka oli kyllä nyt loppunut, mutta samalla tunnekuohuista. Hän kuitenkin asteli lähemmäksi Chathaa, jonka katsetta yritti tavoitella.

CHATHA

Oli helpotus päästä sieltä ruumissotkumerestä pois, mutta Chathan olo oli edelleen surkea. Hän ei nähnyt sitä toki itse, mutta hänen kasvonsa olivat hivenen harmaat. Hän tarvitsi vettä, että saisi huuhdottua suunsa, mutta kaikki hänessä oli niin saastunutta, ettei hän oikein saanut tähän hätään vettä mistään. Hän ei uskaltanut avata suutaan, ettei oksentaisi uudestaan, mutta sitten prinssi Dakarai tuli päivittelemään tapahtunutta hänen luokseen. Chatha pudisti heikosti päätään ja yritti sitten vastata, muttei saanut sanoja ulos, vaan oksensi uudestaan prinssin päälle. Olisipa hän onneton vain hukkunut tuohon moskaan, niin oltaisiin tältäkin säästytty!

INAR

Prinssit antoivat odotuttaa itseään, eikä Inar ollut koskaan saanut yhtä hyvää esimerkkiä siitä, miksei miehiä kannattanut päästää johtotehtäviin. Hän oli ärtynyt ja vihainen ja häntä kuvotti, hänen jalkojaan särki, kaikkialla haisi kamalalta ja hän halusi vain pois mahdollisimman pian. Inar hymähti kuivasti kun prinssi Dakarai sai myös osansa Chathan henkirievun olemassaolosta, ja pudisti päätään.
"Mitä kuvittelet? Miltei hukkui ruumiskasaan, kiitos sinun. Mutta hän sentään säilyi elossa, mistä kiitos ei kuulu sinulle. Nyt mennään", Inar sanoi käskevään sävyyn. Chatha näytti sen verran huonovointiselta, että Inar päätti laittaa miekan vyölleen ja käveli miehen eteen, nappasi toisen kädet hartioidensa yli ja polvistui hieman, että saisi nostettua tämän selkäänsä. (?)

"Ulkona on vesileilejä, huuhdellaan suusi siellä. Pidä suu ja silmät kiinni ja hengitä vain lyhyesti, kunnes pääsemme ulos", hän lupasi Chathalle. Oli parempi, että toinen ei joutuisi kävelemään tai puhumaan mitään, ennen kuin päästäisiin ulos tästä hirveästä paikasta. Inar auttoi miehen selkäänsä (?) ja lähti sanaakaan sanomatta kantamaan tätä alas Varjon perässä, vilkaisemattakaan prinssi Dakaraihin. Hän oli täynnä miehiä ja etenkin sellaisia, jotka olivat itsekkäitä ja vain hidastivat muita eivätkä tehneet ikinä mitään hyödyllistä. Muut tarvitsivat mahdollisesti heidän apuaan, eikä Inar aikonut jäädä tänne leikkimään Dakarain ja tämän räjähtäneen perheen kanssa mitään sukukokousta.

DAKARAI

Hetken näytti siltä, että Chatha oli vastaamassa, mutta vastauksen sijaan Dakarai sai todistaa oksennusta, jota kavahti pari askelta taaksepäin ja käänsi katseensa pois yrittäen ajatella jotain muuta, koska Dakarai ei sietänyt oksentelua. Tämä sotku ei kuitenkaan saanut hirveästi ajattelemaan mitään kovinkaan positiivista. Lähinnä vain sitä kuinka kuolema oli haukannut heidät omaan maailmaansa.

Inarilla oli jälleen oma mielipiteensä, mutta mitään uutta se ei ollut. Ja kyllä Dakarai sen itsekin tiesi. Jos hän olisi ollut nopeampi ja jos hän ei tosiaan olisi kahta viikkoa tuhlannut, tilanne voisi olla toinen. Mutta koska hän oli hän ja toi vain epäonnea ja sai muut kärsimään ja jakoi kurjuutta vain itse kullekin jo pelkällä olemassaolollaan, ei hän toki muutakaan reaktiota osannut odottaa.

Dakarai jäi katsomaan Inarin ja Chathan perään laskien katseensa lattian sotkuun pettyneenä itseensä ja olemassaoloonsa. Mikä hänen virkansa enää oli? Oliko se todella olla vain orja? Oliko hän edes orja? Ehkä hän ei ollut sitäkään... Ehkä hän vain ollut enää mikään… Kukaan tuskin edes huomaisi hänen poissaoloaan. Tai sitten sitä vain juhlittaisiin, kun se huomattaisiin. Oliko se ainoa positiivinen reaktio, jonka Dakarai voisi muissa synnyttää? Mahdollisesti…

Dakarai käänsi katseensa siihen lattialla makaavaan kovanonnen viikatteeseen, jonka hän halusi ihan tosissaan jättää vain siihen tai edes tehdä karhun palveluksen muille ja myrkyttää itsensä sen myrkkyyn. Saisipahan hän ainakin kokea sen, mitä oli itse harjoitellessaan tehnyt todennäköisesti täysin viattomille ihmisille. Kuningas oli sanonut uhrien olevan kuolemaan tuomittuja rikollisia, mutta tuskin olivat oikeasti olleet kuninkaan tuntien. Oli vaikea uskoa moisen olevan jonkun kokonaisuuden osa. Varsinkin kun Dakarai ei itsekään tuntenut kuuluvansa joukkoon eikä kukaan edes halunnut sitä.

Valkohiuksinen kyykistyi hieman nostaakseen tuon saastaisen kapineen käsiinsä, huokaisi ja lähti lopulta myös kohti portaita raahaten asetta perässään hirveästi varomatta osumasta terään. Darius ei ollutkaan kuollut, mutta hän oli hukassa enemmän kuin koskaan. Miksei Dakarai vain voisi olla joku muu...

CAINE

Inar ei ollut ihan niin innostunut Cainen tiedoista, mutta ymmärsihän sen, että tuossa kunnossa halusi vain äkkiä päästä pois. He joutuivat hetken odottamaan muita, mutta pian Varjo palasi ja otti kuolleen kaverinsa mukaan. Hänelle ei Inarkaan viitsinyt valittaa hidastelusta, joten poloinen Daksu sai sitten kaiken Inarin vihan päälleen. Ensin hän oli saada Chathalta oksennukset päälleen, mies ei selvästi ollut kovin hyvävointinen ja lopulta Inar joutui kantamaan tämän mukanaan. Caine katsoi heidän peräänsä ja vilkaisi sitten Daksua, joka kiskoi jotain kädestään ja heitti menemään, mutta Daksukin oli niin haisevan mönjän peittämä, ettei Caine tiennyt, mitä hän heitti pois. ”Älä ny Daksu noin kurjalta näytä! Mehän saatiin ainaki noi kävelevät ruumiit pysäytettyä ja kirouski toennäkösesti!” Caine yritti piristää, muttei tainnut onnistua. Hänhän ei toki tiennyt, että lopussa ilmestyneet kuoleet viholliset olivat olleet Daksun perhe.

Hän katsoi hetken Daksunkin perään, vilkaisi Pestvaa, että hänkin oli ihan mukana vielä. Pestva oli jo useamman päivän käyttäytynyt tavallistakin oudommin, joten Cainea vähän huolestutti, miten hän jaksoi. Mutta sitten hänen silmiinsä osui vähän matkan päässä tasanteelta rivissä kauniisti kimaltavat kultaesineet. Hän yritti kääntää ajatuksensa niistä pois, mutta oli kauhea sääli jättää niitä vain tänne lojumaan. Joten hän kipaisi vilkaisemassa, olihan hän nyt toki ansainnut jotain hyvitystä edes siitä, että oli jäänyt vangiksi ja kärsinyt paljon Dehrahia pelastaessaan, ja neuvonut niin hyvin Daksuakin viimeisessä koettelemuksessaan! Kauheasti Caine ei pystynyt raahaamaan, mutta hän nappasi kolme suurta kultaharkkoa jalustalta, eikä käsittänyt, miksi ne siinä edes olivat esillä, kai ne oli tarkoitettu otettaviksi? (tuskin kuule XD)

Caine piilotti kultaharkot melko tyhjentyneeseen nuolikoteloonsa ja lähti sitten ihan muina miehinä muiden perään portaisiin. Portaissa piti vähän varoa, ettei liukastunut muista valuneeseen limaan ja mätään, mutta onneksi mitään tapaturmia ei sattunut kellekään (?) vaikka Caine aika vauhdilla viimeiset askeleet laskeutuikin. Hän kiirehti muiden perään salin poikki ulko-oville, ja vaikka sielläkin oli inhottava kuoleman löyhkä, se oli silti iso parannus siihen, miten sisällä oli lemunnut. Hevosetkin olivat jopa vielä paikalla, se oli aika ihme, mutta toisaalta täällä ei enää ollut rottia, joten ne kai pelkäsivät lähteä sillan yli takaisin sinne, missä niitä rottia oli ollut.

Tosin juuri kun Caine oli päässyt Gwaedin luo ja Inarkin oli saanut Chathan vähän parempaa kuntoon (?), niin maa alkoi täristä heidän allaan ja ratsut alkoivat taas vaikuttaa levottomilta. ”Mitä nyt vielä!?” Chatha hermoili edelleen aika heikolla äänellä yrittäessään pitää oman hevosensa paikallaan. Sitten maan alta alkoi selvästi ryömiä jotakin ulos ja Caine veti miekkansa valmiiksi, jos sieltä nyt kuitenkin tulisi vielä lisää niitä ruumiita. Mutta hän tyrmistyi kyllä pahan kerran, sillä maasta alkoikin pilkistää esiin tassuja… isoja vaaleanruskeakarvaisia tassuja, ja pian karjuva pää, joka oli vähän koiran näköinen ja kuitenkin hieman kissan… Sitten useita valtavia eläimiä ryömi karjuen maan alta ja lähti juoksemaan kohti porttia ja heitä, koska he sattuivat olemaan eläinten ja sillan välissä. ”Mitä ihmeen otuksia nuo on!?” Caine älähti, kun Gwaed yritti päästä hänen otteestaan karkuun noita suuria petoeläimiä.

DAKARAI

Dakarai ei ollut edes varma, milloin viimeksi oli näyttänyt näinkin maansa myyneeltä. No varmaan toki silloin, kun oli saanut kuulla veljensä kuolemasta… tai siis lavastetusta sellaisesta, mutta nyt hänen olonsa tuntui siltä kuin olisi syöksynyt pohjastakin läpi. Kurjuuden Dakaraista näki selvästi myös Caine eikä Dakarai jaksanut välittää tällä kertaa siitäkään, kun tuli kutsutuksi nimellä Daksu. Yleensä aiemmilla kerroilla hän oli tehnyt varsin selväksi millä nimellä halusi tullut kutsutuksi, mutta kuten muukin tällä hetkellä, sekin oli se ja sama. ”Niin… niin taisimme saada, mutta perheeni kuoli siinä samalla…” Dakarai vastasi kurjana eikä osannut oikein iloita. Hän oli silti iloinen siitä, että suurin osa heidän joukoistaan oli selvinnyt, mutta Musim-paran kohtalo suretti Dakaraita veljensä takia ja Chatha oli jälleen hänen takiaan kamalassa kunnossa. Jos hän olisi edes hieman nopeammin tajunnut maagin naamion, Chatha ei ehkä laatoittaisi maata ja oksentaisi elimiään ulos.

Dakarai jatkoi joka tapauksessa matkaansa, vaikka sama sekin kai olisi, jos hän vain jäisi tänne. Muilla olisi varmasti paremmat mahdollisuudet onnistua, jos hän ei olisi mukana. Ehkä muiden ei tarvitsisi enää käyttää kahta viikkoa ryhmän jäsenten pelastusretkiin, jos Dakarai ei olisi paikalla saamassa muita pulaan.

Oli Dakarai joka tapauksessa ulos muiden mukana jatkanut ajatuksistaan huolimatta, mutta ei heidän tarvinnut kuin hevosien luo päästä, niin johan alkoi taas tapahtumaan. Dakarai otti paremmin viikatteestaan kiinni ja päätti edes yrittää olla hyödyksi, vaikka ne yritykset olivatkin yleensä olleet haitaksi. Pian he saivatkin todistaa näkyä, kun puumat tunkivat maan alta esiin ja lähtivät heitä kohti. Dakarai ei tällä hetkellä omasta hengestään piitannut, joten astui viikatteensa kanssa tulilinjalle ja antoi ensimmäisen tulla tarpeeksi lähelle, minkä jälkeen iski eläintä viikatteensa terällä. Otus silti onnistui samalla raapaisemaan Dakaraita käsivarteen tämän parahtaessa kipua, mutta oli eläin Dakarain iskusta saanut myrkkyä kehoonsa sen verran, että se vaikutti otuksen käytökseen, joten Dakarai sai seuraavan iskunsa osumaan niin, että otus kuoli… Ainakin niitä oli yksi vähemmän.

CAINE

Olihan se syy Daksunkin synkkyyteen selvinnyt, mutta Cainelta oli mennyt ohi, missä kohtaa hänen perheensä oli muka kuollut, eikö hänen kuolleeksi luulemansa veli nimenomaan ollutkin elossa? No Daksu ei vaikuttanut siltä, että halusi puhua, joten Caine jätti hänet rauhaan.

He olivat melkein lähtövalmiita, kun maan alta oli alkanut ryömiä outoja eläimiä, jotka pitivät kummaa ääntä, vähän kuin karjuntaa ja mouruntaa samaan aikaan ja välillä kuului hyvin omituisia kiljaisuja. Caine ei ollut eläessään nähnyt ja kuullut mitään vastaavaa, jos se jotain hänen tuntemaansa ääntä muistutti, niin hiukan ilvestä, muttei kyllä yhtään sitäkään. Gwaed meinasi jo kovin lähteä karkuun Cainen ihmetellessä tätä näkyä, mutta onneksi hän sai pidettyä hevosensa aisoissa. Daksu taas oli selvästi tottunut siihen, että maan alta hyökkäsi jättikokoisia kissoja kimppuun, ilmeisesti arkipäivää Dehrahissa, sillä hän vain käveli viikate ojossa hakkaamaan eläimiä.

Suurin osa eläimistä kuitenkin juoksi vain ohi ja kumma kyllä osa näytti olevan yhtä siistissä kunnossa, mitä heidänkin porukkansa. Mutta osa näki, mitä Daksu teki yhdelle niistä ja muutti suuntaa ja kohta Daksun kimpussa oli useampi peto (?). ”Tuu pois sieltä!” Caine huusi ja veti kiireesti jousensa esiin, hänellä ei montaa nuolta ollut, mutta pakko Daksua oli auttaa. Gwaed tosin alkoi villiintyä, kun Caine ei pidellyt sitä, joten Cainen oli pakko kiivetä ensin ratsaille, että sai pidettyä ratsuaan paremmin aisoissa. Sitten hän yritti saada nuolta kotelosta, mutta ne olivat ikävästi jumissa niiden kultaharkkojen välissä. Tätä se ahneus kai teetti. Lopulta Caine sai nuolen irti ja ampui sen nopeasti niiden eläinten kimppuun, jotka kovaa vauhtia hautasivat Daksua alleen (?). ”Pian nyt!” Caine huusi ampuessaan toisen nuolen, sitten kolmannen, mutta hapuiltuaan hetken neljättä, hän tajusi nuoltensa loppuneen.