GILDOMERA osa 1 luku 2

NEFERA

Prinsessa Marcellan sanat, samoin kuin käsi hänen hartiallaan, toivat Neferalle lohtua jollaista hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Nefera oli tukeutunut Asariin kyllä paljon, liikaakin, eikä mies ollut tuntunut ottavan sitä pahakseen, mutta jokin prinsessa Marcellassa tuntui hänelle niin tutulta ja turvalliselta. Nefera kykeni rauhoittumaan hieman siinä prinsessan vierellä, toisen läsnäolo helpotti hänen oloaan kummasti. Ehkä siksi, että hän oli vihdoin sanonut sen kaiken ääneen… Hän oli pitänyt sitä jo niin pitkään sisällään. Hän yritti niin kovasti olla kiitollinen Asarin hänelle antamasta avusta, mutta se oli vaikeaa, kun… kun hän ei edes tiennyt, halusiko elää. Ei ehkä ollut sopivaa latoa moista taakkaa prinsessalle, Nefera tunsi pienen häpeän kasvavan sisällään, mutta ei sille enää mitään mahtanut.
Nefera kohotti katseensa hieman paremmin prinsessa Marcellaan kuullessaan tämän sanat äidistään. Ehkä prinsessa oli oikeassa… Nefera vain pelkäsi unohtavansa, kuten hän tuntui unohtaneen kaiken muunkin ennen sotaa tapahtuneen. Hän roikkui epätoivoisesti muistikuvissa perheestään, palvelijoistaan ja orjistaan, joiden alkuperäisiä nimiä hän ei koskaan edes saanut tietää. Sekin hävetti häntä nyt niin paljon… hän oli oppinut heiltä kaiken, mitä vain kykeni taidoiksi ja tiedoksi sanomaan, eikä hän ollut ikinä edes kysynyt heidän oikeita nimiään.

Prinsessan sanat keskeyttivät jälleen hänen ajatuksensa, ja hän hymähti vaisusti Marcellan sanoille siitä, ettei tapahtunut ollut hänen syytään. Niin Asarkin oli sanonut, mutta miksi sitä oli niin vaikea uskoa? Nefera ei ehtinyt miettiä asiaa juuri enempää, kun kuuli samassa prinsessan kysymyksen. Se sai hänet kohottamaan silkasta hämmennyksestä päätään ja viemään katseensa tyttöön vierellään, hän näytti lähes säikähtäneeltä.
”Oletko tosissasi?”, hän kysyi äänensä heikkona, kuin ilma olisi paennut hänen keuhkoistaan Marcellan sanojen voimasta.
”… M-mutta… en ole hyödyllinen, en edes täällä, en osaa… mitään, en ole sotilas, en osaa edes käyttää veistä jonka isä minulle antoi, tai…”, Nefera alkoi puhua silkasta shokista. Ajatus siitä, että hän voisi todella päästä pois Dehrahista, oli iskenyt hänen surevaan sydämeensä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Nefera kääntyi prinsessan suuntaan ja katsoi tähän järkkymättä itkusta punertavilla ja väsyneillä silmillään, kun nappasi tytön kädestä paremmin kiinni ja nosti sen omiensa väliin. (?)
”… Viettekö minut pois täältä? Teen mitä tahansa… aivan mitä tahansa, opin aivan mitä minun vain täytyy, jos vain viette minut pois tästä kamalasta maasta, en… en tahdo jäädä tänne. En voi jäädä tänne”, hän henkäisi, lähes kuiskasi loppua kohden. Oliko tämä totta vai oliko hän kuollut surusta ja rasituksesta salin lattialle? Oliko hänen edessään prinsessa Gerosista vai vapautus elämän kahleista? Nefera ei enää tiennyt, eikä hän edes välittänyt. Hän tarttuisi mihin tahansa keinoon, jos se vain tarkoitti, että hän pääsisi pois täältä.

MARCELLA

Marcella hieman ehkä säikähti Neferan nostaessa yhtäkkiä katsettaan, tämä näytti jotenkin järkyttyneeltä ja Marcella pelkäsi sanoneensa jotain väärin. Ehkä oli ollut liian hätäistä ehdottaa moista, miksi Nefera nyt haluaisi tulla vieraiden ihmisten mukaan, etenkin kun prinssi Dakarai oli myös mukana. Marcella oli kuitenkin tulkinnut väärin, sillä Neferaa huolestuttikin vain se, ettei hän osannut mitään eikä ollut sotilas. ”Se tuskin haittaa. Peikko oli sotilas eikä se häntä pelastanut.” Marcella huomautti, ei hän itsekään juuri mitään osannut.

Yllättäen Nefera tarttui häntä kädestä ja katsoi häntä silmiin ja pyysi vakavasti Marcellaa viemään hänet pois Dehrahista. Marcella ymmärsi Neferan epätoivon, kuka nyt ei haluaisi pois näin kammottavasta maasta? Marcella ei uskonut, että Dehrah oli ollut paljon miellyttävämpi paikka elää ennen sotaakaan. ”Ma annan siitä sanani, kun jatkamme matkaa, otan sut mukaan. Sun ei tarvi jäädä tänne, jollet tahdo.” Marcella lupasi yhtä vakavalla äänellä. Hänelle oli aivan sama, mitä muut olivat mieltä asiasta, mutta luultavasti kukaan ei vastustaisi, sen verran Nefera oli ilmaissut vihaavansa Dakaraita, että oli saanut puolelleen varmasti kaikki muut prinssiä lukuun ottamatta. Hän oli päättänyt, ettei jättäisi Neferaa tänne yksin kärsimään, hän pitäisi Neferasta huolta. Hän ei voinut tehdä paljoa, mutta hän ei jättäisi Neferaa maahan, joka sai hänet haluamaan kuolemaa. Maahan, joka muistutti kauheasta menetyksestä.

AMETHYST

Harmi, että se poikaparka oli selkeästi kokenut kovia, Ame oli nauttinut siitä miten tämä oli haukkunut Daksua. Hän oli niin vahingoniloinen siitä, että täällä sitä oltiin kapinallisten pesässä ja Daksu sai lokaa niskaan joka suunnasta, ihan ansaitusti. Nainen oli seurannut aika tarkasti sitä vanhempaa miestä, joka oli hakenut sen pojan pois, etenkin sen jälkeen kun oli kuullut Chathan kutsuvan tätä isäkseen. Hän olisi halunnut sännätä saman tien esittelemään itsensä, mutta antoi miehen hoitaa poikansa… molemmat niistä, ensin. Kyllä hänellä olisi aikaa.

Ame oli kääntänyt huomionsa seuraavaan saliin saapuneeseen, joka oli ilmeisesti tämän paikan johtaja. Rankkaa hommaa selkeästi oli, kun joutui vastustamaan Dehrahin hirmuvaltiota, se oli pakko myöntää kun miestä katsoi ja kuunteli. Tai, tämän puolestapuhujaa. Ame tyrskähti vähän arpisen miehen vittuillessa Daksusta, mutta hämmentyi sitten silminnähden kun Varjoksi nimetty mies mainitsi Telemakhoksen. Hänen katseensa napsahti ensin Telemakhokseen, joka oli selkeästi yllättynyt itsekin, ja sitten takaisin johtajaan. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui? Ame vilkaisi Karania ilmeellä, joka ilmaisi kaikki hänen tunteensa hyvin selkeästi, ennen kuin seurasi Telemakhosta ja tuota kummaa miestä. Hän ei voinut vain jäädä istumaan paikoilleen tuollaisen tervetuliaispuheen jälkeen, hän halusi tietää lisää!
”Sä et kertonut et sulla on täällä oikeitakin kavereita, eikä vaan kaikkien paras kaveri Daksu”, Ame virnisti Telemakhokselle kiusoittelevasti, sen verran puulla päähän lyödyn näköinen toinen oli.

NEFERA

Nefera nielaisi raskaasti kuullessaan, ettei joku Peikko… oletettavasti prinsessan henkivartija, kummallinen nimi tällä, ollut pelastunut sotilaan osaamisellaan. Hän ei olisi hyödyllinen, hän ei voisi korvata prinsessan henkivartijaa, eikä Nefera tiennyt oliko prinsessa edes ollut täysin tosissaan sanoissaan. Olihan mahdollista, että tämä oli yrittänyt vain lohduttaa häntä? Nefera tunsi kevyen paineen vatsassaan, kun epäilys ja epätoivo mylläsivät hänen mielessään.

Prinsessa Marcellan luvatessa, että ottaisi hänet mukaansa heidän jatkaessaan matkaansa, Nefera hengitti värisevällä äänellä ulos. Helpotus valtasi hänen kehonsa ja hän tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan puhdasta kiitollisuutta. Ei vain tiedostanut, että hänen kuului olla kiitollinen, vaan aidosti kykeni myös tuntemaan sen.
”Voi kiitos, prinsessa Marcella… En… en voi sanoin kuvailla, miten… Lupaan korvata tämän. Annan siitä sanani. En ehkä ole hyödyllinen, tai osaa puolustaa teitä, m-mutta… lupaan tehdä kaikkeni”, mies sanoi vapisevalla äänellä, saaden hyvin pienen, mutta pitkästä aikaa aidon hymyn huulilleen. Nefera sulki silmänsä ja veti muutamaan kertaan syvään henkeä, hellittäen otettaan hieman prinsessan kädestä. Hän ei enää pelännyt… että toinen vain katoaisi, jos hän päästäisi irti.
”Kiitos”, hän sanoi jälleen hetken päästä, kun avasi silmänsä ja katsoi prinsessaan.

”Sanoistanne ja lupauksestanne, aivan kaikesta. Seuraan teitä minne tahansa”, hän vannoi. Se oli totta. Ehkä prinsessa Marcella oli lähetetty hänen luokseen. Ehkä äiti ja isä olivat tienneet… kuolemassakin, ettei hän pärjännyt yksin. He olivat lähettäneet Asarin, ja nyt prinsessan kaukaa joka lupasi viedä hänet pois. Oli asia oikeasti niin tai ei, hän uskoi siihen vakaasti. Hän ei pettäisi vanhempiaan, ei perhettään, hän tarttuisi tähän apuun jonka oli saanut ja olisi siitä kiitollinen. Mihin se sitten hänet veisikään.
”… Olen pahoillani, että… purin teille niin synkkiä ajatuksia, Marcella. Kiitos, että olette kuunnelleet”, hän sanoi lopulta vaisusti, hymähtäen lopulta jopa lähes iloisesti. Ei aivan, mutta yritystä siinä ainakin oli.
”… Sanoitte olevanne Gerosista?”, hän päätti varmistaa, kykenemättä peittämään pientä uteliaisuutta äänessään. Hänen sydämensä tuntui hivenen kevyemmältä, ja se tunne hämmensi häntä. Sai miltei tuntemaan syyllisyyttä, mutta hän yritti sysätä sen tunteen syrjään. Ei, hän ei saisi syyllistää itseään. Äiti ja isä… kukaan hänen perheessään ei olisi halunnut sitä.

MARCELLA

Oli helpottavaa nähdä jonkin laista toivoa Neferan katseessa, hän jopa hymyili hieman kiittäessään Marcellaa, vaikkei hänestä ollutkaan puolustamaan prinsessaa sodassa. ”Ei sun tarvitse kiittää. Mun tieni vie varmasti vielä todella ikäviin paikkoihin, joten en tiedä, onko sun viisasta tulla mukaan niin vaaralliselle matkalle. Mutta jos tahdotte pois Dehrahista, voit varmasti tulla mukaamme. Ei ole mustakaan juuri hyötyä ollut ja ainoa mukanani ollut koulutettu sotilas kuoli, joten en voi itsekään kauheasti muille apua tarjota. En tarjonnut tätä siks’ et saisin susta uuden soturin kaatuneen tilalle, sitä älä pelkää. Mukana on muitakin sotilaita, parempia, ja sa varmasti opit ja saat muuta ajateltavaa. Ma murehdin ja itkin jatkuvasti, kunnes ystäväni ja hänen henkivartijansa alkoivat opettaa mua miekkailemaan. Se saa ajatukset pois ikävästä ja siitä, miten hyödytön on.” Marcella sanoi, ei hän olettanut, että Neferasta tulisi heti joku uusi uljas ritari hänelle. Ei, oikeastaan päinvastoin… Hän halusi olla uljas ritari Neferalle, kuljettaa tämän pois surkeudesta ja murheesta ja viedä jonnekin, missä tämän oli parempi elää menetyksestään huolimatta.

Hän pudisti hymyillen päätään ja kampauksesta karanneet kultaiset kiharat heilahtelivat. ”Ei, älä ole pahoillas. Ma olen iloinen, jos kykenin hiukan edes keventämään sun raskasta sydäntäs.” Hän vastasi, hän tiesi varsin hyvin millaista oli kantaa kaikkea murhetta mukana ja pelätä kertoa siitä muille, ettei huolestuttaisi ja lisäisi ystäviensäkin murhetaakkaa. Hortencia oli hyvä ystävä ja Marcella luotti hänelle kyllä kaikki murheensa, mutta Hortencia kärsi myös itse, eikä hän kauheasti puhunut surustaan, auttoi vain Marcellaa. Joten Marcellastakin tuntui hiukan ikävältä vuodattaa ystävälle jatkuvasti huolia. Hän höpisi niistä yön unettomina hetkinä Rosalie-nimiselle nukelleen, se ei voinut huolista rasittua, muttei kyllä valitettavasti myöskään osannut sanoa mitään lohduttavaa. Hän hymyili Neferan kysymykselle Gerosista. ”Kyllä, se on kaunis maa hieman pohjoisempana, eikä meil’ ole lainkaan rajaa Dehrahin kanssa. Toki ilmasto on hieman viileämpää ja talvisin on koleaa ja sateista, mutta kesät eivät myöskään ole niin tukalia kuin tällä.” Marcella kertoi, vaikkei tiennyt, miten hyvin Nefera tunsi muita kuningaskuntia, hänen oletuksensa dehrahilaisista ei ollut kauhean valistunut. Hän uskoi kyllä Neferan viihtyvän Gerosissa, kuka nyt ei viihtyisi niin ihastuttavan kauniissa maassa, joka oli ehdottomasti Gildomeran tyylikkäin, jos ei ihan yhtä sivistynyt kuin Lunemar, mutta taiteissa heitä ei päihittänyt kukaan. Hän tunsi hieman koti-ikävää ajatellessaan puutarhojen kukkaloistoa ja suihkulähteitä ja valkeita marmorirakennuksia, musiikkia ja iloisia ääniä ja värikkäisiin asuihin pukeutuneita ihmisiä. Voi kun hän pääsisi pian kotiin ja tämä kauhea sota päättyisi!

TELEMAKHOS

Telemakhos seurasi Djoseria pöydän ääreen ja muitakin alkoi hetken päästä liittyä seuraan (?). Hän hätkähti hieman kuullessaan Amen äänen vierestään ja kääntyessään näki Karaninkin siinä ihan vieressä melko kysyvä ilme kasvoillaan. ”En itsekään muistanut koko asiaa, siitä on aikaa ja olemme puhuneet vain kirjeiden välityksellä ja se piti tehdä hyvin varovasti.” Telemakhos tunnusti, ei hän tiennyt Djoserista, edes sitä, oliko Djoser hänen oikea nimensä, kun hän nytkin käytti hyvin erikoista peitenimeä, mutta tietenkin tällaisessa hankkeessa täytyi olla salaperäinen. Tämä oli kyllä ehdottomasti paras asia mitä oli tapahtunut Dehrahiin tulon jälkeen, Dehrahin kuningasta ja tämän pikkuista Daksu-poikaa vastustavat ihmiset Telemakhos laski epäilyksettä ystävikseen ja luottamuksen arvoisiksi. Daksu tuskin oli samaa mieltä.

DAKARAI

Dakarai oli saanut vain epämääräisen vastauksen, minkä päätteeksi Chata poistui paikalta. Todennäköisesti Chatha ei ollut edes kuullut kysymystä, mutta kyllä kapinallisuus jotain asioita selittäisi. Kuten kielteisen suhtautumisen Dakaraita kohtaan. Sekä sen miksi tämä tukikohta oli vuorilla suojassa katseilta ja jonne luultavimmin osasi vain, jos tiesi sijainnin.

Dakarai siirtyi kulkuväylältä enemmän seinänvierustalle viikatteensa kera, kun Cainekin oli ehtinyt katoamaan näköjään Inarin luo. Naisen olemassaolo nosti palan Dakarain kurkkuun. Hän tiesi, että nainen oli suuttunut häneen ehkä tulisimmin, mutta jos Inar kykenisi antamaan hänelle anteeksi, se olisi jo iso askel eteenpäin, mutta sen äskeisen ruumiskokemuksen jälkeen häiritseminen tuskin olisi järkevää.

Prinssin huomio kääntyi pian uuteen huppupäähän, joka tuli sisään ja jäi pitkän pöydän luo. Hupun alta paljastui kovia kokeneet kasvot, jotka kauhistutti Dakaraita, mutta oli rumaa toljottaa, joten prinssi käänsi katsettaan. Mies aloitti puhettaan, mutta sen hiljaisen annin takia siihen joutui keskittymään ja siltikin osa meni ohi, mutta saman toisti joku… puhemies. Ilmeisesti he saisivat levätä täällä ja samaan tapaan selvisi myös, että mies oli johtaja, jota kutsuttiin Varjoksi. Mutta kyllä se selvää oli jo, että kyseessä oli se paljon etsitty kapinajohtaja. Se muistutti Dariuksesta prinssiä, koska eihän veli ollut muuta tehnyt kuin kapinoinut isää vastaan ja ajatteli kapinaa isommassa mittakaavassa. Voisiko olla, että Dariuksella olisi ennen kuolemaansa ollut jotain tekemistä tämän asian kanssa? Se selittäisi myös sitä, miksi Darius kuoli niin yllättäen.

Prinssin ajatukset katkesivat edesmenneestä veljestään silmäkulmiaan pyyhkien, kun Varjo kyseli heidän johtajastaan. Chatha aloitti siihen, mutta alkoi taas hätääntyä, minkä jälkeen kiitti pelastuksesta. Kävi siinä samalla myös ilmi, että Varjo tiesi keitä he olivat, mutta sitten mies kyseli Telemakhoksen perään.

”Haluan myös henkilökohtaisesti kiittää teitä, että pelastitte meidät niiden ruumiiden ja vihollisten kynsistä, joten kiitos”, Dakarai kiitti kumartaen, koska koki kiitollisuutta pelastuksesta. Ilman sitä he olisivat saattaneet kuolla. ”Mitä johtajaan tulee, niin sellaista ei taida kyllä varsinaisesti olla”, Dakarai jatkoi vielä ennen kuin Varjo alkoi käydä asiaansa Telemakhoksen kanssa. Mutta tosiaan, ei heillä mitään johtajaa ollut? Oikeasti prinssi olisi halunnut itse itsensä nimetä siihen virkaan, mutta parempi olla nimeämättä. Dakarai haluaisi kuitenkin tilaisuuden puhua johtajan kanssa kaksin jossain kohdassa. Hän siirtyi kuitenkin myös pöydän ääreen.

AMETHYST

Nainen hymyili hieman Telemakhoksen sanoille, nyökäten vain hyväksyvästi. Jos Telemakhos luotti heihin, niin kyllä hänkin… ja no, oli hän luottanut siitä asti, kun oli kuullut millaisen vastaanoton Daksu oli saanut. Daksu oli ilmeisesti luullut olevansa joukon johtaja, kun alkoi myös kiitellä, mutta sitten poika olikin taas ihan hukassa eikä ilmeisesti ollutkaan johtaja. No varmaan toinen halusi sen tittelin, vaikka se olikin ihan ilmiselvästi Dorianin nimike tässä porukassa, eikä kenenkään muun.
”Mä luulin et mä olin sun ainoo salaisuus”, hän nauroi vain Telemakhokselle iloisesti ja hymyili, kun istui alas miehen vierelle. Aiempi taistelu oli ollut kamala ja hän ei vieläkään voinut ihan kauhean hyvin, mutta hän oli aika hyvä peittämään asian.

Amethyst ei itse peitellyt yhtään kiinnostustaan Telemakhoksen arpinaamaista ystävää kohtaan ja katseli tätä tarkasti, silmänsä kiiluen uteliaina. Toinen oli tosi komea, arpien kanssakin. Ehkä ne tekivät tästä vähän komeamman? Hän ei ollut ajatellut, että Dehrahissa olisi oikeasti komeita miehiä, mutta kyllä hän alkoi jo ajatella vähän toisin. Daksu nyt oli… no Daksu, mutta Chatha ja tämän isä olivat kummatkin komeita, samoin tämä kumma varjomies. Se aiempi itkupilli oli myös ollut ihan komea, mutta enemmän nätti.
"Jos mä oisin tiennyt et Dehrah on täynnä komeita miehiä olisin ehkä tullut tänne vähän innokkaammin. Muuten tää onkin aika hirvee paikka", Ame hymähti samalla kun vilkaisi Chathan ja tämän isän suuntaan, yrittäen kuitenkin olla kerrankin siivosti ja hiljaa. Toisin kuin kokouksessa... mutta siellä olikin ollut Daksu äänessä, miten siellä olisi voinut olla hiljaa?

NEFERA

Nefera yllättyi hieman Marcellan kertoessa, että oli itsekin ollut matkalla hyödytön. Hän ei voinut uskoa korviaan, kuninkaallinenko muka hyödytön? No Dehrahissa kyllä, kansalleen ainakin, mutta eivät muiden maiden kuninkaalliset voineet olla hyödyttömiä!
”En usko, että olette hyödytön. Olette olleet minulle suureksi hyödyksi jo, vaikka vasta tapasimme, ja selkeästi olette tehneet paljon enemmän, kuin minä oman suruni unohtamiseksi”, Nefera sanoi suoraan. Hänestä oli täysin uskomatonta, että tyttö kuvitteli olevansa hyödytön. Tämä oli nainen, ja silti tullut puhumaan hänelle ensin, eikä pelännyt ja oli osannut lohduttaa häntä. Ja tämä osasi miekkailla, vaikka sitten alkeellisesti, se olisi ollut Dehrahissa ennenkuulumatonta!

Nefera yritti hymyillä kiitokseksi, kun Marcella vakuutteli hänelle, ettei hänen tarvinnut olla pahoillaan. Se oli kuitenkin totta, että tyttö oli onnistunut lievittämään hänen suruaan. Ehkä vain hieman, mutta se oli maailmaa mullistava ero Neferalle itselleen. Hän lupasi jo mielessään, että olisi prinsessan käytettävissä tästä lähtien, mikäli tämä halusi purkaa tunteitaan hänelle.
Kun prinsessa alkoi kertoa hänelle Gerosista, Nefera hymyili hieman paremmin. Hän yritti siinä hetkessä muistaa kaiken tiedon, jonka oli onnistunut käsiinsä saamaan Gildomeran muista kuningaskunnista. Sitä tietoa ei ollut paljon, Dehrah oli inhottavan sisäänpäin sulkeutunut maa, mutta Nefera uskoi oppivansa vielä paljon enemmän.
”Ei rajaa Dehrahin kanssa… Se on minulle jo kaunein maa koko Gildomerassa. Te onnelliset”, Nefera myönsi. Ajatus jännitti häntä… Ei hän tiennyt, selviäisikö edes hengissä sinne asti. Mutta hän tekisi kaikkensa, jotta vielä näkisi Gerosin. Neferalla oli niin paljon kysymyksiä, että hänen oli vaikea saada niitä järjestykseen väsyneessä mielessään.

”Tahdon kuulla vielä kaiken Gerosista. Olen oppinut paljon perheeni o-… palvelusväeltä, mutta Gildomeran muista maista tiedän vain sen verran, kuin tietoa olen käsiini saanut. Olen aina halunnut tietää, aina halunnut pois, nähdä muita maita, ja nyt te olette saapuneet luokseni ja teitte siitä mahdollista”, Nefera sanoi kiitollisena. Hän tunsi väsymyksen pikkuhiljaa alkavan voittaa surua ja uteliaisuutta, eikä hän voinut täysin peittää sitä. Nuorukainen sulki silmänsä ja peitti kevyen haukotuksen kädellään, naurahtaen vaimeasti.
”… Anteeksi, en ole saanut unta kunnolla pitkään aikaan”, hän pahoitteli prinsessalta vieressään. Hän ei olisi millään halunnut käydä nukkumaan, ei nyt kun hänellä oli vierellään prinsessa joka lupasi viedä hänet pois Dehrahista, mutta… hän oli niin väsynyt. Aiemmat tunteenpurkaukset olivat rasittaneet hänen kehoaan ja hänen väsyneitä silmiään särki, kun hän yritti väkisin pitää niitä auki.

TELEMAKHOS

Hyvä kun oltiin istumaan päästy, niin prinssi Paukapää koki tarvetta kiittää myös, vaikka Chatha oli sen kaikkien puolesta jo tehnyt, tässähän seistäisiin koko päivä, jos jokainen erikseen alkaisi kiitellä asiasta. Kyllä Chatha dehrahilaisista enemmän se johtaja oli ja hyvä kun hän tajusi avata suunsa, kun hänen tohelosta prinssistään ei ollut paljon mihinkään. Ei Chathakaan kauhean johtajamainen ollut, mutta aina parempi kuin Daksuli. Tämä Daksuli sitten päättikin ilmoittaa, ettei heillä ”varsinaisesti” mitään johtajaa ollut. Halusi reppana tietenkin itse olla johtaja, mutta harmi hänen kannaltaan, että siihen tehtävään vaadittiin aivot. ”Nii, paitti Dorian.” Caenezhilainen prinssi totesi ja Telemakhoksen tunnelma hiukan lopahti. Nierdalesilainen oli ihan tarpeeksi raivostuttava pätijä jo ilmankin, että kukaan nosti tätä jalustalle erikseen. Dorian itse ei sanonut asiaan mitään, mutta vilkaisi kyllä punahiuksista prinssiä siihen malliin, että tämä voisi pitää mielipiteet ominaan. No ainakin Daksu sai taas maistaa häviötä, kun joku nierdalesilainen tuli tänne hänen kurjaan maahansa pompottelemaan häntä oman kansan silmien edessä. Samoin ei kyllä kävisi Vinemarissa!

Amella sen sijaan riemua riitti Djoserin kustannuksella, mutta hyvä se vain oli, että hän oli hiukan toipunut aikaisemmasta taistelusta. ”Et sentään, vaikka ehdottomasti yksi parhaista.” Telemakhos sanoi ja silitti Amen poskea (?). Sitten Ame alkoi jo tuttuun sävyynsä lirkuttelemaan Dehrahin komeille miehille. ”Ei sinulla Vinemarissakaan käsittääkseni kauheasti valittamista ole ollut?” Karan Amen toisella puolella huomautti, mutta komeisiin miehiin Amen lista Dehrahin hyvistä puolista sitten loppuikin. ”Mutta tulitte kyllä todella parahiksi apuun, tilanne alkoi olla aika tukala.” Telemakhos sanoi Djosirille. ”Miksi te muuten ylipäänsä meitä autatte, jos kerran kapinoitte omaa kuningastanne vastaan?” Karan keksi kysyä. ”En siis mitenkään syytä siitä, kuka nyt ei kapinoisi Dehrahissa.” Hän lisäsi vielä kiireesti. Djoser puhui taas vaimeasti, Telemakhos nyt kuuli sen, kun istui miehen vieressä, mutta pitkä mies hänen toisella puolellaan sanoi saman kuuluvammalla äänellä. ”Koska vihollinen hoiti kapinan puolestamme, ei ole enää mitään, mitä vastaan kapinoida. Dehrah on täysin tuhottu, nyt voimme enää yrittää pelastaa niin monta viatonta ihmistä, kuin vain voimme. Meillä on sama tavoite, häätää vihollinen täältä tartuttamasta kuvottavaa tautiaan kaikkiin. Vaikka Dehrah onkin mennyttä, voimme vielä pelastaa muut kuningaskunnat sen kohtalolta.” Djoserin puhemies sanoi samalla kun pari resuisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä kantoi vesikannuja ja leipää pöytään.

MARCELLA

Marcella hymyili Neferan sanoille, hän oli niin ystävällinen, vaikka sanoikin varmaan noin vain siksi, että Marcella oli auttanut häntä ja luvannut ottaa hänet mukaan. Hän tunsi kummallista iloa voidessaan auttaa, nähdessään, miten äsken niin murtunut mies voi jo silmin nähden paremmin. Ei hänen suruaan voinut pelkillä sanoilla noin vain pyyhkiä pois, mutta ehkä hän oli onnistunut antamaan Neferalle edes hiukan toivoa? Se kieltämättä oli iso asia, hän tunsi itsensä ensimmäistä kertaa tällä retkellä tarpeelliseksi!

Marcellalta pääsi tahaton hihitys ja hän peitti sen kädellään, kun Nefera totesi, että maa, jonka rajanaapurina ei ollut Dehrahia, kuulosti paratiisilta. ”Se kieltämättä on erittäin suuri etu.” Hän myönsi. Hän kuunteli, miten Nefera jo melkein innoissaan selitti kuulleensa vain vähän Gildomeran muista maista ja aina tahtoneensa päästä pois ja nähdä millaista muualla oli. ”Nyt sa pääset pois ja saat nähdä Gildomeraa ja mahdollisesti vielä myös muita maita.” Marcella sanoi, hän ei voinut jakaa tunnetta Neferan kanssa. Hän ei ikinä erityisemmin halunnut pois Gerosista. Hän oli toki käynyt Lunemarissa pari kertaa ja tietenkin se oli hyvin mielenkiintoinen maa, mutta Marcellasta mikään maa ei voinut olla Gerosia parempi! Nyt ensikertaa hän kiersi maailmaa ja ainakaan Dehrah ei ollut mikään unelmien matkakohde.

”Ei se mitään.” Marcella sanoi Neferan pahoitellessa haukotustaan. ”Ma jätän sun nyt lepäämään. Ehkä unennekin ovat parempia, kun voit ajatella kaikkea sitä, mitä saat vielä nähdä ja oppia.” Marcella sanoi ja nousi ylös. Nyt hän varmaan uskaltaisi jättää Neferan lepäämään, hän ei vaikuttanut enää niin surkealta. Nyt häntä hieman hermostutti, mitä muut mahtaisivat sanoa hänen lupaukseensa. Etenkin prinssi Dakarai… Mutta hän oli juuri menettänyt henkivartijan, ei kai kukaan raaskisi sanoa hänelle ”ei” tällaisessa tilanteessa?

AMETHYST

Ame hykersi vähän Cainen kertoessa Daksulle, että heillä oli johtaja, halusi tämä sitä tai ei. Nainen oli ehdottomasti samaa mieltä, Dorian oli heidän johtajansa, se oli sanomattakin selvä. Hän ei kuitenkaan ollut itse sanonut mitään, ei hän viitsinyt loukata Telemakhoksen tunteita jatkuvasti... vaikka Dorian aiheutti edelleen hänen vatsanpohjassaan jännittävän paineen. Mies oli vain niin määrätietoinen ja miehekäs ja... turvallinen. Ame pudisti vähän päätään ja vei katseensa Telemakhokseen, hymyillen lohduttavasti.
"Älä huoli, sä oot aina mun johtaja", Ame hymisi hellästi miehelle piristääkseen tätä vähän. Hän nauroi pehmeästi saadessaan itsekin huomiota, ennen kuin Karan keskeytti heidän hempeilynsä.

Ame käänsi katseensa Karaniin ja nauroi vähän, kohauttaen olkiaan.
"Niin mut Vinemarissa miesten oottaakin olevan komeita. Mun ainoo todiste Dehrahin komeista miehistä tähän mennessä on ollu vaan Chatha, ja vaikka Chatha onkin tosi komea", Ame sanoi, iskien Chathalle silmää ohessa, ennen kuin jatkoi: "Niin Daksu ei varsinaisesti nostanut mun odotuksia kauheen korkeelle." Ame virnisti Karanille ja tökkäsi toista poskeen (?) lempeän kiusoittelevasti. Hän antoi kuitenkin poikien puhua kivoja sota-asioitaan rauhassa ja kääntyi miehiin, jotka toivat heille vettä ja leipää.
"Kiitos", Ame helähti kummallekin miehelle iloisesti. Hän piti näistä kapinallisista, he olivat varmaan ainoita järkeviä ihmisiä koko Dehrahissa! Hyvä tietää, että tässä paikassa oli jotain sivistynyttäkin väkeä, Daksu ei ollut kauheasti vakuuttanut häntä asiasta.

Kuunnellessaan Telemakhoksen arpinaamaisen ystävän vähemmän arpista ystävää Ame vei katseensa Djoseriin ja sitten tyrskähti.
"Ai se Daksun kurja mätänevä isä kuoli?", hän kysyi vähän turhan kovaan ääneen vahingoniloisena.
"Kuuliks Daksu? Ja sä vielä kokouksessa väitit et me ehdittäis pelastaa se!", nainen sanoi kääntyessään Daksun puoleen, mutristaen huuliaan kysyvästi. Sitten hän näytti muistavan jotain ja naurahti hieman: "Ei ku aivan, sähän hidastit meitä kahdella viikolla. Ja eihän se pelastamisen arvonen ollutkaan. Ei sit mitään, jatkakaa." Ame palasi veden ja leipänsä pariin iloisena, vaikka hänen vatsaansa hieman väänsikin syömisen ajattelu. Ehkä vesi auttaisi... ja jos hän söisi hitaasti. Kyllä se siitä helpottaisi.

NEFERA

Nuorukainen hymyili prinsessalle pienesti. Vieläkään hänen hymynsä ei ollut lähelläkään sitä leveää, iloista ja aurinkoista hymyä, josta hänet oli tunnettu ennen sotaa, mutta... se oli alku. Prinsessa Marcella oli antanut hänelle uuden alun, ja johti se sitten uuteen elämään tai kuolemaan, oli Nefera siitä kiitollinen.
"Toivon, että olette oikeassa. Levätkää tekin, olette sen ansainneet", Nefera sanoi voipuneesti, mutta edelleen kohteliaasti. Hän ei ollut tuntenut oloaan levolliseksi pitkään aikaan, ja vaikka hän oli yhä surullinen... prinsessa todella oli helpottanut hänen oloaan. Ihmeellistä, miten jonkun läsnäolo saattoikin saada niin paljon aikaan.

Nefera olisi halunnut kohteliaasti odottaa, että prinsessa ehtisi poistua, mutta hän oli aivan liian väsynyt. Hän kääntyi ja kävi varoen vuoteelleen makaamaan, eikä hän oikein ehtinyt ajatella mitään, kun oli jo vaipunut puoliksi uneen. Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen, kun Nefera tunsi olonsa miltei turvalliseksi nukahtaessaan yksin vieraassa paikassa. Hän ajatteli yhä vanhempiaan, palvelijoitaan, orjiaan... perhettään ja ystäviään. Mutta pitkästä aikaa hän kykeni vaipumaan uneen ja edes toivomaan, ettei hän heräisi kauhunsekaiseen paniikkiin.

CHATHA

Chatha seurasi keskustelua hermostuneena, prinssi Dakarain läsnäolo täällä tuntui niin kertakaikkisen väärältä. Ja tuntui niin oudolta, kun kaikki yrittivät Neferan kohtauksen jälkeen olla kuin mitään prinssiä ei olisikaan. Varjokaan ei ollut juuri kiinnittänyt prinssiin mitään huomiota ja yllättäen oli alkanut keskustella vinemarilaisten kanssa, koska tunsi Vinemarin perillisen jotenkin. Lisäksi Ame puhui hänestä aika kovaan (?) ääneen ja se nolotti. Chatha tuijotti pöytää ja yritti olla kuin ei muka tuntenut isänsä huvittunutta katsetta.

Mutta sitten hän havahtui kuuntelemaan paremmin Vinemarilaisten puhetta ja ilmeisesti Dehrahin tilanne oli juuri niin paha kuin hän oli kuvitellut, ja ilmeisesti pahempi kuin prinssi Dakarai oli kuvitellut. Amen kova kommentti kuninkaan kuolemasta ei tullut erityisen pahoittelevasti, mutta tuskin kukaan sen miehen kuolemaa juuri jäi suremaan. Mutta sitten alettiin syyttä Dakaraita siitä, että hänen takiaan heillä oli mennyt kaksi viikkoa hukkaan. Sehän oli ollut Chathan vika, jos hän ei olisi mennyt paniikkiin silloin ja säheltänyt, ei mitään kamalaa olisi tapahtunut! ”No se taisi olla hyödyllisin asia, mitä hän on tämän maan eteen tehnyt, minun pitäisi varmaan olla kiitollinen, ettet ehtinyt pelastaa sitä ihmishirviötä. Sääli vain, ettei siitä ole mitään hyötyä, sillä kovin paljon pelastettavaa ei enää ole, vaikka teistä olisikin jotain vastusta viholliselle.” Varjo sanoi puhujansa välityksellä.

Chatha odotti hiukan huolestuneena, miten prinssi reagoisi asiaan, hän vilkaisi tätä vaivihkaa, mutta toistaiseksi prinssi oli ollut hiljaa. ”Mitä me ny sit tehään? Onk niit kävelevii raatoja tääl paljonki?” Prinssi Cainen kysymys havahdutti Chathan takaisin oikeaan aiheeseen eli siihen, miten he tällaisesta tilanteesta oikein selviäisivät. ”Ei, tämä oli ensimmäinen kerta, kun näimme sellaista. Mutta todennäköisesti niitä riittää pääkaupungissa, se on täynnä kuolleita. Nuo teidän peräänne lähteneet olivat todennäköisesti nostatettu Zurasta teidän peräänne.” Varjon puhemies kertoi. ”No pitäiskö meiän vaan lähtee muualle, jos Dehrah kerta on jo mennyt? Turha aikaa tääl on tuhlata, parempi jatkaa pelastaan jotakin, minkä voi viel pelastaa.” Caine jatkoi. ”Tuota… anteeksi kun keskeytän…” Chatha aloitti. ”Mutta mitä te olitte ajatelleet tehdä niille, jotka ovat täällä?” Chatha kysyi johtajalta, koska eivät kai he täällä pitkään voisi elää piilossa, jos vihollinen valtaisi koko Dehrahin. ”Lähteä pois Gildomerasta, tärkeintä on pelastaa niin monta ihmistä kuin mahdollista. Suurin osa heistä ei ole sotilaita, he ovat jo valmiiksi heikkoja ja nälkiintyneitä ja vaikka jokainen olisikin kokenut soturi, niin ei kirottua kulkutautia vastaan voi taistella miekoin.” Varjo vastasi ja Chatha oli samaa mieltä, eiväthän tavalliset sotilaat mitään mahtaneet, kun hekin olivat elementtiaseineen jääneet alakynteen.

Hetken oli hiljaista, kun muut pohtivat tilanteen vakavuutta (?). ”Eli me epäonnistuttiin? Ja nyt pitää miettii mihin me tästä jatketaan, jos Dehrahille ei voi enää mitään?” Prinssi Caine kysyi. ”Niin paljon kuin toivoisinkin pääseväni pois Dehrahista, emme voi lähteä, ennen kuin olemme hoidelleet sen, joka tämän kirouksen on langettanut.” Tähän asti hiljaa ollut Sir Dorian sanoi ja prinssi Cainen toiveikas ilme synkkeni. ”Pelkäsinki et sää sanot tolleen.” Hän huokaisi. ”Jos lähdemme vain muualle ja vihollinen saa Dehrahin vapaasti haltuunsa, se ei jää tänne. Dehrah on jo tuhottu, joten saisimme vain muihin kuningaskuntiin lisää vihollisia ja tätä samaa mätää kirousta niskaamme. Heitä ei haittaa menettää omia sotilaita, koska saavat niistä vain hankalammin tapettavia sotilaita ruumisarmeijaansa. Emme voi antaa tämän, mikä Dehrahin on tuhonnut, tuhota koko Gildomeraa. Lisäksi muissa kuningaskunnissa on ihan tarpeeksi ongelmia ilman, että Dehrahin ongelmat siirtyvät sinnekin.” Dorian jatkoi. ”Noin, siinä näitte, miks hää on johtaja.” Caine sanoi huitaisten kädellä Dorianin suuntaan ja oli vähällä kaataa vesilasinsa huitoessaan.

”No mitä me ny sit tehään? Mun elementtiase hidasti vähän niitä raatoja, mut ei sillä koko armeijaa pysäytetä.” Prinssi Caine vastasi ja se oli kyllä vakava ongelma, jos tavalliset aseet saati yliluonnolliset eivät tehonneet niihin. ”Tuhkaksi palanut ruumis tuskin enää liikkuu, mutta sellaisen määrän polttaminen ei onnistu minultakaan yksin. Pitää keksiä jotain, millä saa kerralla sytytettyä niitä palamaan tehokkaammin.” Vinemarin perillinen sanoi. ”Ai tulinuolia vai?” Caine kysyi. ”No niitäkin tarvittaisiin aika paljon, eivät ne tulesta juuri välittäneet, ne pitää polttaa niin pahasti, ettei niistä ole liikkumaan. Kyllä ne palaessakin jatkavat kulkuaan niin kauan kuin voivat.” Vinemarilainen tuliprinssi sanoi. ”Jos kaivetaan toooosi syvä monttu ja pohjalle puuta ja tervaa ja tuikataan tuleen? Ja houkutellaan ne raadot sinne, tuskin ne kauheesti enää ajatella osaa.” Caenezhilainen ideoi kovaa vauhtia. ”Aika ei taida oikein riittää niin ison montun kaivamiseen.” Dorian huomautti. ”Nii joo, aivan… Mut eiks maan elementtiase… ei ku ai joo, sehän on Marcellan ase…” Caenezhilainen tajusi sitten, ettei pikku prinsessan voimilla mitään palavaa rotkoa taiottu, ja rotko ei vielä riittänyt, he tarvitsivat aika paljon puuta, no sekin maan aseella varmaan olisi hoitunut, jos sen käyttäjä olisi taitavampi, mutta sitten tarvittiin vielä öljyä tai jotain vastaavaa palon tehostamiseen, joten se oli aika hankala toteuttaa.

DAKARAI

Dorianista puhuttiin johtajana, kun Dakarai oli sanonut, ettei sellaista varsinaisesti oltu nimetty. Dakarai käänsi katsettaan Karaniin, kun tämä kyseli syitä kapinallisten apuun. No se olisi Dakarainkin mielestä kiva tietää, koska hän oli osa hallintoa… Tai ei ollut, ei häneltä mitään kukaan kysynyt. Ei hän mitään hallinnut, kuningas hallitsi yksin, neuvonantaja antoi vain neuvoja. Toki Dakaraita koulutettiin siihen, mutta virallisesti hän ei ollut päättävässä asemassa.

”Täysin tuhottu?” Dakarai toisti osin järkyttyneenä, koska hänen pitäisi joskus hallita Dehrahia ja täysin tuhottu maa oli aika hankala nostaa enää jaloilleen saati parantaa. Siihen menisi monia vuosia, jos se edes olisi mahdollista. Mutta se toinen osa hänestä oli… helpottunut? Jos Dehrahin kohtalo oli oikeasti luultua pahempi, tarkoittaisi se sitä, ettei isä ehkä olisi enää samanlainen uhka omalle maalleen. Mutta pääasia, että kapinallisten tavoite oli sama kuin heillä – häätää vihollinen.

Dakarain katse kääntyi Amethystiin, kun tämä hirnui sille, miten kuningas oli kuollut. ”Miten olisin voinut olla kuulematta”, Dakarai huokaisi. Ei hän kuuro ollut. No Varjo puhui tosi hiljaa, mutta Amethyst niinkään ei. ”Mutta niin, niin väitin, koska luulin asian olevan niin”, Dakarai vastasi, mutta ei hänen kasvoiltaan isänsä kuolemaa kohtaan mikään harmi näkynyt. Se oli oikein sille niljakkaalle otukselle. Toki mies oli hänen isänsä, mutta vain nimellisesti. Isä se mies ei oikeasti ollut koskaan ollut yhtään kenellekään. ”Ei minua isäni kohtalo harmita. Olen ennemminkin huolissani äidistäni ja pikkusisaristani… Sekä mätäkirouksen leviämisestä”, Dakarai kertoi huolta äänessään. Mutta mitä hän nyt tekisi? Hän epäonnistui jo ennen kuin edes pääsi valtaistuimelle. Olkoonkin, että Varjo oli Dakarain kahden viikon viivytyksestä sitä mieltä, että se oli hyvä juttu. No siinä mielessä toki, jos kuningas oli entinen. Mutta kyllä Dakarai silti itse peruisi tekemänsä, jos voisi.

Puhe alkoi seuraavaksi kääntyä siihen, että muut olisivat lähdössä Dehrahista muualle. Dakarai ymmärsi sen siinä mielessä, ettei täällä hirveästi ollut enää maata, jota pelastaa, jos tilanne oikeasti oli noin paha, mutta hän ei lähtisi mihinkään. Ei hän voisi jättää perhettään tai mitä siitä nyt enää oli jäljellä. Ja mätäkiroushan jylläsi edelleen. Lähdöltä tosin kitkettiin juuret Dorianin toimesta, minkä jälkeen pohdinta siirtyi, mitä raato”sotilaille” tehtäisiin. ”Myrkky ei ainakaan hidastanut niitä yhtään”, Dakarai tuumasi siihen, mutta mitäpä se jo valmiiksi kuolluttu kiinnosti...

HORTENCIA

Hortencia oli varautunut lähestulkoon kaikkeen, ennen kuin oli jalallaankaan astunut Lunemarin pyhältä maalta pois. Hän oli varautunut pakanoihin, sivistymättömyyteen, epäoikeuteen, sotaan ja sen kauheuteen, jopa magiaan sen kaikissa muodoissa. Mutta mihin hän ei ollut kyennyt varautumaan, oli kaikki se kärsimys joka oli kietonut Dehrahin synkkään viittaansa... Epäkuolleet sotilaat, vihollisarmeijat, prinssi Dakarain käytös, ja nyt nämä ihmisraukat. Hortencian sydän tuntui ottaneen jo tämän yhden päivän sisällä aivan liian monta iskua, eikä hän täysin tiennyt miten käsitellä sitä kaikkea. Heidän oli ollut määrä auttaa näitä ihmisparkoja, mutta heille ei oltu annettu mahdollisuutta selvitä tästä sodasta edes oman maansa johdon puolesta. Heidät oli hylätty ja unohdettu, ja he olivat kärsineet kaikista katkerimman tappion, ja se sai Hortencian voimaan pahoin. Edes mustalla magialla kirotut ruumiit ja niiden katkera, kuvottava haju ei ollut vääntänyt hänen vatsaansa yhtä pahasti, kuin se puhdas epäoikeudenmukaisuus, joka hänen silmiensä edessä aukeni.

Hortencia oli kalpeampi kuin tavallisesti ja hänen katseensa oli hieman lasittunut, eikä hän ollut oikein läsnä. Mielessään hän rukoili, anoi voimaa kestää nämä koitokset ja käyttää omaa vahvuuttaan auttaakseen, mutta voi... hän ei ollut enää varma, mitä tehdä. Hortencia istui muiden kanssa pöydän ääressä, mutta hän tuijotti vain edessään olevaa vesikuppia ja hänen huulensa liikkuivat aina välillä hänen rukoillessaan hiljaa itsekseen.

Prinsessa säpsähti ajatuksistaan, kun pöydän toisesta päästä kuului vinemarilaisen neidin kovaääninen reaktio Dehrahin kuolleeseen kuningasperheeseen. Hortencia ei tuntenut mitään sympatiaa prinssi Dakarain menetystä kohtaan, hän tunsi inhoa ja tyydytystä siitä, että kansansa hylänneet kuninkaalliset olivat kuolleet. Ja sitten... hän tunsi syyllisyyttä ajatuksistaan. Ei ollut hänen tehtävänsä päättää, kuka ansaitsi kuolla ja kuka ei, eikä kukaan ansainnut kuolla sillä tavalla... Hortencia sulki silmänsä ja veti väristen henkeä, nostaen toisen käden ristille, joka riippui hänen rinnallaan vaatteiden alla. Hän kuunteli vain puoliksi muiden puheita, eikä hän ollut täysin läsnä vielä silloinkaan, kun muut alkoivat keskustella ruumiiden polttamisesta. Hortencian vatsaa väänsi. Ne kaikki ihmispolot... He eivät saaneet haudan rauhaa, vaan heitä käytettiin kuvottavaan magiaan ja hirvittävään sotaan, olivat he vihollisia tai eivät. Hortencialla meni hetki sisäistää täysin Vinemarin Telemakhoksen sanat, ja yhtä lailla hänellä kesti oma aikansa, ennen kuin hän muisti sotavarstan vyöllään. Hänen mieleensä tulvi muisto vuoden takaa, kun hänen isänsä oli opettanut hänelle sotavarstan käyttöä huvin vuoksi. Äiti ei ollut pitänyt siitä, että hän tuhlasi Tietäjän oppien aikaa aseiden käyttöön, mutta isä oli silti pitänyt kiinni elementtiaseen käytön opetuksesta. Tuli... hän oli harjoitellut, miten hallita ilmaa suljetussa tilassa. Isä oli opettanut, kuinka hän voisi ruokkia takkatulta ilmalla sammuttamatta sitä, jotta hän kykenisi hallitsemaan ilmavirtauksien hienoja eroja ja näkemään tulen reaktion silmiensä edessä. Hortencia kohotti katseensa ja seurasi keskustelua, jota muut kävivät. Isä... Lunemarin isä, kansansa rakastama kuningas, Pyhä ja puhdas hallitsija. Isä ei olisi halunnut hänen vaipuvan epätoivoon. Niin kauan kuin jotain olisi tehtävissä, hänen kuului täyttää velvollisuutensa. Prinsessa veti syvään ja hitaasti henkeä, ennen kuin rykäisi hieman ja avasi suunsa.

"Kykenen ruokkimaan tulta ilman avulla. Voin sekä levittää että samuttaa tulen suljetussa ja avoimessa tilassa, se kuului harjoitukseni perusoppiin", Hortencia sanoi kuuluvalla äänellä, onnistuen jopa pitämään sen vakaana huolimatta voinnistaan.
"Jos voimme hyödyntää ilmaa levittämään tulta isompaan joukkoon... ne palavat nopeammin ja ruokkivat toistensa tulta herkemmin", hän lisäsi, äänensä vaimentuen hieman, kun hän joutui puhumaan niistä... niistä ihmisraukoista. Oli kauhea ajatus polttaa heidät, mutta se taisi olla heidän ainoa pelastuksensa. Ainoa vapautus siitä kauheasta magiasta, joka liikutti heidän kankeita ruumiitaan...

IMPERIA

Prinsessa Marcella oli kadonnut jonnekin hänen tutkiessaan luolan seinämiä ja tehdessään varmistus- ja suojaloitsuja, eikä nainen ehtinyt tätä juuri etsimään, kun kaikki kerääntyivät puhumaan mukavia sodasta. Ehkä prinsessa-parka oli vielä järkyttynyt taistelusta ja halusi omaa aikaa, ei tätä ollut mitään mieltä hakea tähän keskusteluun mukaan väkisin. Imperia oli hieman hajamielisesti seurannut muita ja pysytteli lähistöllä, tutkien luolan seinämiä yhä kiinnostuneena samalla, kun muut puhuivat elementtiaseiden hyödyntämisestä ruumiita vastaan. Imperia kääntyi, koska ilmeisesti magiasta oli puhetta ja heitä oli vain kaksi maagia koko joukossa.
"Mitä ruumiisiin tulee, puhdas magia hidasti niitä huomattavasti. Eikö teidän miekoistanne toinen kannakin parannuksen lahjaa?", Imperia kysyi, suunnaten kysymyksensä prinssi Cainen suuntaan.

Sen jälkeen pohdittiin tulta, ja prinssi Dakarai totesi hieman jäljessä, ettei ruumiiden myrkyttäminen ainakaan auttanut.
"Entä toisin päin?", nainen kysyi hieman kummissaan ja asteli lähemmäs pöytää.
"Tehän osaatte puhdistaa myös aseellanne, jos en väärin muista. Jos ruumiit on kirottu tai mahdollisesti myrkytetty mustalla magialla, kuten voi olettaa niiden hidastuessa puhtaan magian vaikutuksesta, niin olettaisin että asetta voisi yrittää käyttää myös sen poistamiseen? Tehän puhdistitte maa-aineksen silloin, kun autoitte minua", Imperia kysyi prinssi Dakarailta samalla, kun kaivoi lehtiönsä esiin ja alkoi kuumeisesti etsiä muistiinpanojaan myrkystä elementtinä.
"Olen myös hieman huolissani ruumiiden polttamisesta, vaikka se taitaakin olla ainoa tapa hidastaa niitä. Hengitysilma saattaa saastua savusta kirouksen takia, vaikken toki ole asiantuntija", hän huomautti. Sillä tavalla haittavaikutukset leviäisivät varmasti paljon nopeammin, ellei ilman tai myrkyn elementeistä ollut auttamaan asiaa.

DAKARAI

Dakarai seurasi vierestä ja kuunteli muiden puhetta elementtiaseistaan yrittäen samalla harhauttaa ajatuksiaan äidistään ja sisaruksistaan. Olisi kamala ajatella, jos hekin olisivat joutuneet kokemaan saman, mitä kuningas, vaikka kuningas sen oli kyllä ihan ansainnutkin. Isä ei voisi enää kertoa tyytymätöntä mielipidettään prinssistä eikä rankaista häntä mitenkään, vaikka toimisikin kuninkaan tahdon vastaisesti, jos tämä oikeasti oli kuollut.

Dakarai pudisteli kuitenkin hieman päätään ja yritti keskittyä meneillään olevaan aiheeseen eli elementtiaseiden toimivuuteen ja miten esimerkiksi ilman ja tulen asetta voisi hyödyntää yhdessä. Kuulosti ihan näppärältä oikeastaan, mutta ei prinssillä siihen oikein sanottavaa ollut, koska ei oikein tiennyt kummankaan maan aseen toimivuudesta. Se nyt oli selvää, että jos tuli vain sai ilmaa tarpeeksi tuli voisi laajeta ja palaa paremmin.

Prinssi käänsi katsettaan kuitenkin Imperiaan, kun Dakarai oli sanonut myrkyn toimimattomuudesta ja Imperia otti puheeksi, että miten se voisi toimia käänteisellä tavalla. Dakarai syventyi miettimään asiaa, joka hänen omaan mieleensä ei ollut tullut, koska hän ei ollut ajatellut mustan magian olevan niinkään myrkky, mutta kyllähän se tavallaan oli. Mutta riittikö se vai oliko kyse nimenomaan vain myrkyistä? Sitä hänelle ei ikinä oltu kerrottu. Tai ehkä aiemmatkaan hallitsijat eivät tienneet sitä?

”Olette oikeassa. En tajunnut miettiä asiaa ollenkaan tuolta kannalta, koska en mieltänyt liikkuvien ruumiiden olevan myrkytetty, mutta kyllähän ne tavallaan on. Voihan sitä kokeilla. Kiitos ehdotuksestanne”, Dakarai kiitti perään, koska tosiaan… kuten hän oli todennut, hän ei itse ollut ajatellut asiaa ollenkaan samalla tavalla ja kyllä kaikkea kannattaisi yrittää, koska ei sitä kokeilematta voinut tietää.

Jännä… kuningas oli tosiaan kapeakatseinen paskiainen. Eiväthän naiset olleet yhtään sen tyhmempiä kuin miehetkään. Kyllä heilläkin oli loistavia ajatuksia. Dakarai halusi entistä palavammin tehdä Dehrahissa muutoksia, mutta häntä harmitti silti, että jos maa oli todella siinä kunnossa niin kuin kapinaporukka antoi siitä kuvan, miten sellaisesta maasta saisi edes asuttavan?

Dakarai yritti kuitenkin olla ajattelematta miljoonaa asiaa samaan aikaan ja keskittyi takaisin meneillään olevaan Imperian mainitessa ruumiiden polttamisesta, mikä voisi johtaa ilman saastuttamiseen. ”Hmmm… Eli tavallaan myös myrkyttämiseen! Ehkä viikatteesta voisi sittenkin olla hyötyä”, Dakarai tokaisi.

GALENA

Galena kuunteli hiljaa muiden keskustelua siitä, miten Dehrahin tilanne oli niin paha, ettei sille oikein enää kukaan voinut mitään. Kyllä liikkuvat ruumiit olivat Galenaakin järkyttäneet, oli kamalaa, miten jotkut käyttivät magiaa niin väärin, pakottivat luonnolliset asiat toimimaan niin luonnottomalla ja kamalalla tavalla. Ei ihme, että magiaan suhtauduttiin paikoitellen niin negatiivisesti, kun tuollaisia kauheuksia harjoitettiin. Ja selvästi muutkin olivat järkyttyneitä ja miettivät jo, että Dehrahista oli lähdettävä mahdollisimman pian. Onneksi vakava herrasmies kertoi, ettei se valitettavasti ratkaissut mitään, ongelma jäisi silti Dehrahiin ja leviäisi sieltä muualle.

Kun luovuttamisesta ei enää puhuttu, puhuttiin kuolleiden armeijaa vastaan taistelemisesta, mitkä aseet siihen toimivat ja mitkä eivät. Prinssi Caine oli huomannut oman veren elementtiaseensa tehoavan kuolleisiin hieman, mikä kieltämättä oli hieman ehkä yllättänyt Galenaa, vaikka tietenkin se oli selvää, nyt kun se sanottiin ääneen. Parantava miekka paransi, siinä oli pyhää ja puhdistavaa voimaa, mikä heikensi mustalla magialla herätettyjä olentoja. Imperiakin kysyi tarkemmin asiasta. ”Juu! Parantava puoli aseesta vaikutti niihin hiukan, mut toinen ei vaikuttanu juuri mitenkään.” Caenezhilainen prinssi vastasi. ”Aivan, itsekin käytin niitä vastaan marjakuusen marjoja, niiden voima vaikuttaa erityisesti vainajiin ja niillä on voima karkottaa pahaa. Ne hidastivat ehkä hieman, toki jos olisin voinut kasvattaa kokonaisen kasvin pelkkien marjojen sijaan, se olisi ollut tehokkaampaa.” Galena lisäsi vielä, kun Imperia muistutti prinssi Dakaraita, että hänenkin elementillään oli myös käänteinen voima.

Koska kuitenkaan kaksi elementtiasetta, jotka vain hieman hidastivat kuolleiden armeijaa, eivät kauheasti auttaneet, alettiin pohtia polttamista ja se tietenkin jäisi pitkälti prinssi Telemakhoksen harteille, joten oli keksittävä muita tapoja polttaa ruumiita. Prinsessa Hortencia tarjosi siihen apua, sillä tuli tarvitsi ilmaa palaakseen, joten siinä hän voisi edesauttaa. ”Jos sallitte, haluaisin huomauttaa, että katsotte nyt hiukan sivuun itse ongelmasta. Kuolleiden armeijan idea on se, että te tuhlaatte kaiken voimanne ja ajatuksenne sen pysäyttämiseen, se on niin kammottavan vastenmielinen ja karmiva jo ajatuksena, että vaikuttaa tietenkin isoimmalta ongelmalta. Mutta se ei ole, joku on ne manannut ja ohjaillut, ne nousevat vain uudestaan ja uudestaan, ellemme käytä kaikkea aikaamme ja vaivaamme niiden täydelliseen hävittämiseen. Uskon, että niitä on vielä paljon, paljon suurempi armeija siellä, mihin olemme menossa. He haluavat uuvuttaa meidät taistelemalla turhaan jo kuolleita sotilaita vastaan, jotta meidät olisi helppo sitten hoidella, jos meissä kuolleiden jäljiltä on mitään hoideltavaa.” Galena sanoi. ”Meidän täytyy keskittää voimamme löytämään se maagi, joka tämän takana on. Ja keksiä keino välttää, hidastaa tai muuten kiertää mahdollisimman vähin vaivoin meidän ja oikean vihollisen välissä oleva kammottava kuolleiden armeija.” Galena sanoi, sillä todennäköisesti kuolleiden armeija vain kaatuisi sitten, kun sen nostattaja olisi kaadettu. Oli turha taistella niitä vastaan, kun oikea vihollinen oli aivan muualla.

”Onhan tuossa perää, mutta kuten neiti Galena itsekin sanoi, se armeija on meidän ja sen varsinaisen vihollisen välissä. Emme pääse lähellekään oikeaa vihollista ennen kuin se kalmoarmeija on lyöty.” Vinemarilainen nuori mies sanoi ja Galena päätti nyt sanoa sen, minkä oli halunnut sanoa jo jonkin aikaa heidän lähdettyään laaksosta. ”Tiedättekö te, miksi te olette täällä? Miksi mestari Ofirin nimenomaan halusi JOKAISEN elementin ja sen haltijan paikalle? Koska te olette vahvempia yhdessä. Elementit ovat peräisin tähdestä, ne olivat alun perin yksi voima, joka pirstoutui seitsemään osaan. Niiden kuuluu olla yhdessä. Ne ovat vahvempia toimiessaan yhteistyössä ja sen vuoksi myös teidän täytyy pystyä yhteistyöhön, kaikkien. Ei auta, vaikka kaikki muut pitäisivät yhtä, jos yksi puuttuu tai ei ole kykenevä yhteistyöhön, se särkee piirin, joka luo voiman, jolla elementtejä pidetään yhteydessä toisiinsa. Se on heikko kohta, jota vihollinen voi käyttää ja se on myös Gildomeran, meidän kaikkien viimeinen toivomme. Te olette meidän ainoa ja viimeinen toivomme, teidän on taisteltava yhdessä, ei vain pakosta, teidän täytyy ymmärtää toisianne ja olla aidosti samalla puolella. Vain siten te voitte yhdessä keksiä keinon ylittää vihollisen pimeä magia. Muistakaa, että teidän käsissänne oleva magia on täydellisempää ja mahtavampaa kuin vihollisen musta magia, mitä enemmän riitaa ja eripuraa teidän välillänne on, sen vähemmän vaaraa teistä viholliselle on. Aseidenne elementit vaistoavat, jos ette ole koko sydämellänne mukana tässä ja se heikentää itse kyseistä elementtiä ja se taas vaikuttaa heikentävästi kaikkien elementteihin.” Galena sanoi vakavasti. ”Te olette nyt käyttäneet aseitanne lähinnä yksin, kuten olette aina ennen tehneet. Uuvutte niiden painon alla, koska haluatte pärjätä yksin tarvitsematta muiden apua, mutta se ei kanna pitkälle. On totta, että joidenkin elementit toimivat tietyissä tilanteissa paremmin kuin toisten, mutta teidän muiden pitäisi silti olla tukena ja auttaa toisianne jaksamaan se taakka, sen sijaan, että odotatte vain omaa vuoroanne. Ymmärrättekö?” Galena jatkoi vielä katsoen jokaista paikalla olevaa perillistä.

”Minä taidan nyt käydä vilkaisemassa ulkona, jos siellä tarvittaisiin lääkintäapua.” Galena sanoi sitten ja nousi pöydästä, haki lääkintälaukkunsa ja lähti luolan suuaukolle. ”Mää tulen kans auttamaan!” Kuului prinssi Cainen ääni hetken päästä. ”Ja Daksukin tulee, etkös vain?” Prinssi jatkoi ja kun Galena kääntyi katsomaan, prinssi kiskoi jo kovin dehrahilaista prinssipoloa ylös. ”Heitä joku rätti päähän, nii ei kukaan varmaan mitään huomaa ja jos joku taas hakkaa sut nii mää autan!” Punahiuksinen prinssi lupasi ja Galena hymyili hiukan itsekseen. Ehkä hänen sanansa olivat menneet perille edes joillekin.

DAKARAI

Dakarai oli yrittänyt keskittyä muiden puheisiin, mutta hänen huomionsa kääntyi paremmin Galenaan tämän kysyessä tiesikö kukaan syytä sille miksi se ikäloppu oli kutsunut heidät laaksoon. Koska se oli ainoa paikka, jossa ei ollut vihollisia? Eikö? No oli se ihan hyvä arvaus. Oikea syy oli se, että elementit toimivat voimakkaammin yhdessä ja siksi he olisivat voimakkaampia yhdessä. Mutta se ei ollut niin helppoa, koska siinä piti oikeasti olla koko sydämestään mukana. Ei voinut vain sanoa tykkäävänsä vinemarilaisista, jos se oli oikeasti valhe. Vinemarilaisista pitäisi tykätä oikeasti.

Mutta oli miten oli, Dakarai harvoin myönsi moisia, mutta nainen puhui asiaa. Tai no… tämän matkan edetessähän hän oli alkanut näkemään naisia eri tavalla. Ja Imperia oli vahvistanut sitä omilla sanoillaan. Naisetkin olivat yksilöitä, erillisiä persoonia, ei osa jotain miehen valtaa.

”Luulen ymmärtäväni”, Dakarai tokaisi Galenan sanojen loppuun tai ainakin prinssistä tuntui siltä, vaikkei se ehkä niin helppoa ollut kuin miltä nainen sen sai kuulostamaan. Mutta jos sen eteen tekisi töitä, ehkä se olisi mahdollista?

Seuraavaksi Galenalle tuli kiire pihalle lääkintäavun suhteen. Prinssin katse kääntyi Caineen, joka oli myös menossa, mutta oli jo seuraavaksi kiskomassa Dakaraita mukaan kehottaen laittamaan jotain rättiä päähän. ”Toki, jos voin jotenkin auttaa asiassa… Käykö huivi rätistä?” Dakarai kysyi osin hieman sekaisin, kun tuntui, että koko ajan tapahtui jotain tai sitten hän oppi jotain uutta tilanteista ja ne jäivät mietityttämään. Prinssi olisi tosin oikeasti halunnut kysyä hämärältä Varjo-mieheltä Dariuksesta, koska Dariuksen päämäärät kuulostivat niin samalta. Varjo voisi ehkä tuntea Dariuksen. Mutta ehkä siihen liikenisi vielä aikaa ja jos Caine ja Galena tarvitsivat apua, ehkä se olisi hyvä sauma yrittää olla hyödyksi haitan sijaan. Lisäksi Caine oli luvannut auttaa Dakaraita, jos hänet taas hakattaisiin. Se sai hymyn nousemaan Dakarain huulille. ”Kiitos, Caine”, Dakarai vastasi ja nousi ylös tuolista. ”Teen parhaani auttaakseni”, prinssi lupasi puolestaan ja veti samalla huivia päähänsä ja sulloi valkoisia hiuksiaan sen suojiin, koska hiukset taisivat olla hänessä se paljastavin osa. Prinssi yritti myös verhota kasvojaan, koska dehrahilaisille luonnottoman valkea iho oli aika silmiinpistävä. Olisi ollut ehkä muutenkin viisaampaa pitää prinsseys ihan omana tietonaan näiden kapinallisten keskellä, mutta hän lähti kuitenkin Cainen ja Galenan mukana ulos(?).

MARCELLA

Marcella oli kuunnellut verhon takana, vaikka se hyvin sopimatonta käytöstä olikin, että milloin olisi sopiva hetki liittyä taas muiden luo. Hän ei halunnut keskeyttää, kun muut puhuivat tärkeistä asioista, kamalista toki, mutta tärkeistä. Hiukan hänellä oli herännyt toivo, kun oli kuulostanut siltä, että he vain lähtisivät pois Dehrahista, mutta valitettavasti se oli ollut ennenaikaista iloa. Häntä vaivasi myös hiukan se, mitä Galena oli sanonut elementtiaseista ja heidän yhteistyökyvystään. Oli hän koko ajan tietoinen siitä, ettei ollut muille kauhean hyödyllinen, mutta ei hän ollut kuvitellut sen vaikuttavan muihin niin kauhean negatiivisesti! Hänen olisi pakko tehdä jotain ja se jokin ei tarkoittanut vain elementtiaseen hallintaa… Se tarkoitti jotakin sellaista, mitä hän oli juuri hetki sitten tehnyt Neferan kanssa: Jättänyt ennakkoluulot sikseen ja yrittänyt nähdä ihmisen niiden takana ja ymmärtää ja auttaa häntä.

Marcella odotti, että prinssi Caine oli saanut vietyä prinssi Dakarain pois, ihan niin pitkällä hän ei ollut, että olisi voinut aloittaa siitä vaikeimmasta tapauksesta. Sitten hän huokaisi ja astui resuisen verhon takaa ja käveli vaisusti pitkän pöydän luo, jonka äärellä muut istuivat ja pohtivat kiperää tilannetta. Marcella kiersi sinne, missä prinsessa Inar istui ja yritti kerätä rohkeuttaan. ”Suokaa anteeksi tämä keskeytys.” Marcella sanoi yleisesti kaikille hiukan ehkä kimeällä äänellä, häntä hermostutti niin. ”Ma tahdon pyytää anteeksi aikaisempaa ikävää kohtausta, se oli hyvin sopimtonta, mut poloisen henkivartijani pätemättömyys järkytti mua kovin. Pahoittelut siitä.” Marcella sanoi ja kääntyi sitten urumiyalaisen prinsessan puoleen. Nainen aiheutti hänelle edelleen epämukavaa oloa, tämä oli niin karkea ja miehekäs, ettei Marcella tiennyt, miten olla tämän seurassa. Hän pakotti kuitenkin kasvoilleen hymyn. ”Prinsessa Inar?” Hän haki naisen huomiota ja vaimensi ääntään nyt, kun ei puhunut enää kaikille. ”Ma tahdon pyytää anteeksi myös sulta. Anteeksi, että olin tympeä herätessäni, ja kiitos, hengenpelastajani.” Marcella sanoi ja niiasi kohteliaasti yhä ystävällinen hymy huulillaan.

HORTENCIA

Hortencia nielaisi hieman kuunnellessaan neiti Galenan sanoja, tuntien outoa syyllisyyttä. Hän yritti parhaansa tulla toimeen näiden pakanoiden kanssa, hän yritti kaikkensa ollakseen avuksi, hyödyksi ja rukoili heidän puolestaan, mutta riittikö se? Hortencia ei tiennyt, miten voisi ikinä päästää prinssi Dakaraita Lunemariin, tämä oli ollut vain harmiksi ja vaaraksi heille tähän mennessä. Hän ei halunnut vaarantaa omaa maataan tämän itsekkyyden vuoksi. Mutta voi, miten he voisivat ikinä luoda yhteistä säveltä, kun heidän joukkonsa vilisi prinssin kaltaisia... ja muutkin perilliset, prinsessa Marcellaa lukuunottamatta, olivat vääräuskoisia ja... maageja... Miten hän voisi tehdä heidän kanssaan yhteistyötä? Koko hänen elämänsä hänelle oli opetettu, ettei heidän kanssaan voinut tehdä yhteistyötä. He olivat sivistymättömiä, kuten caenezhilaiset ja urumiyalaiset, he olivat vääräuskoisia ja pakanoita, syntisiä kuten nierdalesilaiset ja vinemarilaiset. Dehrah oli täysin oma lukunsa, sillä he olivat kaikkia edellisiä ja siihen päälle heidän maansa ajoi ihmisoikeuspolitiikkaa jonka vertaista Lunemarissa ei oltu jouduttu katsomaan sitten vallankumouksen!

Hortencia ei kestänyt kaikkia näitä ajatuksia ja syyllisyyttä. Hänen täytyisi tehdä jotain. Nainen tunsi paniikin alkavan myllertää vatsansa pohjassa ja jostain syystä hänen oli yhtäkkiä kylmä, vaikka hän ei ollut tuntenut kylmää kunnolla kertaakaan heidän astuttuaan Dehrahiin. Hortencia käänsi katseensa muiden perään heidän lähtiessään, vieden sitten huomionsa henkivartijaansa.
"Oscar, menen myös auttamaan", Hortencia kertoi miehelle hieman jäykästi, ennen kuin nousi ylös. Hortencia vilkaisi prinsessa Marcellan suuntaan nähdessään ystävänsä saapuvan takaisin heidän keskuuteensa, mutta hän ei oikein kyennyt keskittymään tytön paluuseen. Tai tämän sanoihin. Tai oikeastaan yhtään mihinkään ympärillään. Hän ei kyennyt käsittelemään kaikkea sitä surua ja syyllisyyden ja synnin painetta, hän halusi pitää itsensä kiireisenä. Ihmisten auttaminen... etenkin dehrahilaisten ihmisparkojen, pitäisi ne ajatukset kauempana. Ajatus hänen omista vanhemmistaan, siitä miten hänen isänsä voi. Galenan sanat kaikuivat yhä hänen mielessään. Hän tiesi, että nainen oli oikeassa, vaikka tämä olikin maagi... hän ei vain tiennyt miten voisi tehdä yhteistyötä näiden ihmisten kanssa ilman, että joutuisi hylkäämään kaiken oppimansa. Hortencia ei ollut varma mitä ajatella, ja siksi hän sulkikin ajatuksensa kokonaan pois noutaessaan lääketarpeensa ja lähti muiden perässä ulos luolasta.

INAR

Inar oli istunut pitkälti hiljaa ajatuksissaan muiden puhuessa, yrittäen keskittyä kuuntelemaan. Galenan puhuessa hän tunsi taas häpeän pistävän hänen sydänalaansa, vaikka prinssi Paukapää olikin kerjännyt verta nenästään koko matkan. Ei se silti tehnyt hyvää heidän ryhmähengelleen, no toki viha dehrahilaista rähmäkäpälää kohtaan yhdisti häntä ja vinemarilaista keikaria, mutta se oli ymmärrettävästi ajanut kaksi muuta prinsessaa kauemmas hänestä. Hän ei tullut aidosti toimeen kenenkään muun, kuin Cainen kanssa. Se oli ongelma, Inar tiesi sen kyllä.
Inar kohotti hieman katsettaan kuullessaan lähestyvät askeleet, huomaten gerosilaisen prinsessan kävelevän hänen suuntaansa. Naisen katse palasi oitis tutkimaan pöytää hänen edessään ja häneltä meni vähän kaikki ohessa tapahtunut ohi. Tyttö oli vieressä, mitä toinen siinä teki? Hän ei käsittänyt miksi prinsessa sai hänet niin hermostuneeksi, ei hänellä kotona ollut ikinä ongelmia keskittyä kenenkään seurassa! Ei edes Pestvan, ja Pestva osasi häiritsemisen paremmin, kuin kukaan muu! No, ehkä he olivat tasoissa Cainen kanssa... Inar kuunteli prinsessan hermostunutta ääntä tämän pyytäessä kaikilta anteeksi, ja yritti itse rauhoittua. Keskity, hyvä nainen!

Tosin, keskittyminen pakotettiin hänen sekavaan mieleensä, kun yhtäkkiä nainen kuuli oman nimensä lausuttavan sillä samalla hermostuneella äänellä. Inar kohotti katseensa hämmentyneenä takaisin prinsessaan ja kurtisti tarkoittamatta kulmiaan, kun yritti keskittyä toisen sanoihin. Hän ei siinä hetkessä edes ajatellut sitä, että näytti keskittyessään aina niin vihaiselta… Mutta nähdessään tytön hymyn hänen ilmeensä muuttui jälleen vain hämmentyneeksi. Inar ei saanut aluksi sanaa suustaan, hän vain katsoi prinsessa Marcellaa, joka seisoi hänen edessään ja pyysi häneltä anteeksi, kiitti häntä ja hän miltei ohitti sen kaiken, koska jäi ihmettelemään miten tyttö saattoikin olla niin sievä ja herkän näköinen. Inar ei tiennyt miksi, mutta hänet valtasi siinä hetkessä suuri halu pitää toinen turvassa, huolehtia ettei prinsessa enää ikinä katsoisi häntä pelon vallassa, ettei tämän kaunis hymy enää koskaan hukkuisi pelkoon tai suruun. Inar tunsi jälleen inhottavan pistelyn kasvoillaan, kun prinsessa Marcella kutsui häntä hengenpelastajakseen, ja hän joutui oikeasti hetken miettimään oliko kuullut oikein.

"Ei, prinsessa Marcella, minä… Minä pyydän teiltä anteeksi", Inar sai lopulta sanottua hieman käheästi, samalla kun nousi varoen ylös, onnistuen jopa olemaan kaatamatta vesikuppiaan. Päästyään ylös Inar tunsi nolostuvansa vain enemmän ja puna hänen kasvoillaan syveni, joten hän teki ainoan asian mitä osasi siinä hetkessä ajatella – Inar kumarsi, syvään ja kunnioittavasti. Urumiyassa yleensä vain miehet kumarsivat korkea-arvoisia naisia, ja Inar halusi todella osoittaa tällä hetkellä olevansa täysin prinsessan palveluksessa.
"Olen käyttäytynyt arvolleni epäsopivasti tämän matkan aikana ja vaikka en ole kohdistanut sitä käytöstäni teihin, on se ollut kohtuutonta myös teitä kohtaan. En syytä teitä siitä, miten reagoitte herättyänne. Tekoni eivät ole edustaneet Urumiyaa haluamallani tavalla, ja toivon että voin korjata sen virheen teille henkilökohtaisesti", hän jatkoi suoristaessaan taas ryhtinsä, katsoen prinsessa Marcellaan vakavana, yrittäen kuitenkin kaikkensa pehmittää katseensa niin ystävälliseksi, kuin saattoi. Hän yritti parhaansa olla hermostumatta poskiensa helotuksesta ja ihmisistä heidän ympärillään.

"Minulle oli kunnia saada suojella teitä. Ja pyydän, että sallitte minun tehdä niin jatkossakin. Olen pahoillani, etten voinut tehdä enemmän pelastaakseni teidän lisäksenne myös henkivartijanne, mutta olen täysin palveluksessanne. Se on velvollisuuteni hallitsijana, mutta myös liittolaisena ja... ystävänä. Jos vain huolitte ystävyyteni." Prinsessa tunsi sydämensä hermostuneen jyskytyksen ja hän oli hetken varma, että muutkin kuulisivat sen. Inar puhui harvoille näin kohteliaasti ja koreasti, se ei varsinaisesti ollut tapana kotipuolessa ja ulkopolitiikkaa hän joutui hoitamaan harvoin. Hän kuitenkin yritti todella osoittaa prinsessa Marcellalle, että kykeni puhumaan ja käyttäytymään, kuten hallitsijalta odotti. Häntä hävetti kaikki aikaisempi käytöksensä ja raivonsa, joka oli toki ollut aiheellista, mutta silti väärin. Hän halusi korvata sen, ja koska tyttö oli vailla henkivartijaa, koki hän velvollisuudekseen tehdä sen, jonka osasi parhaiten - taistella ja puolustaa. Vaikka hän oli itsekin perillinen, oli hänen henkivartijansa enemmän hänen tasavertainen taistelukumppaninsa ja perheenjäsenensä. Inarilla oli varaa suojella muita, etenkin niitä, joilla itsellään ei ollut tarpeeksi suojelijoita tällä matkalla.

OSCAR

Taistelu oli ollut järkyttävä, oli ihme, miten he olivat selvinneet siitä kaikki hengissä. Tai no, eivät olleet. Sir André oli jäänyt ruumiiden jalkoihin, miten kauhea kohtalo. Mutta eikö hän ollut varoittanut? Eikö hän ollut sanonut, ettei hänen kannattanut vain ylpeyttään tehdä jotain, mihin ei pystynyt? Prinsessa Marcella oli joutunut vaaraan, kaikkivaltiaalle kiitos, että prinsessa Inar oli saanut hänet kiinni. Marcella luonnollisesti järkyttyi kuultuaan asiasta ja ilmaisi sitä hyvin odottamattomalla tavalla. Oscar oli odottanut kauhua ja pelkoa ja itkua, ei sellaista raivoa. Prinsessa Marcella oli muutenkin muuttunut huomattavasti heidän Dehrahissa olonsa aikana, Oscar itse oli Hortencian kanssa yrittänyt saada hänet murehtimisen sijaan tekemään jotain, jotta voisi tarvittaessa puolustaa itseään.

Oli outoa, että he olivat saaneet Dehrahin kaltaisessa paikassa apua ja vielä pyytämättä ja oikeaan aikaan, mutta Oscar oli kiitollinen näille kapinallisille, jotka olivat auttaneet heidät pakoon ja tarjosivat suojaa. Ainoa vain, että heidän kapinallisten puheet Dehrahin tilanteesta vaikutti paljon pahemmalta, mitä he olivat edes uskaltaneet kuvitella. Oscaria huolestutti Hortencia, jo aikaisemman taistelun takia, vaikka prinsessa oli vakuuttanut selvinneensä vahingoittumattomana, mutta järkyttynyt hän selvästi oli. Lisäksi se kamaluus, mitä Dehrahissa tapahtui ja ajatuskin, että se voisi levitä Lunemariin… oli liian kamalaa ajatella.

Oscar ei laskenut katsetta Hortenciasta, kun Galena alkoi puhua heidän yhteishengestään. Olihan naisen sanoissa varmasti järkeä, mutta Oscarista tuntui, että asian kertominen saattoi vain pahentaa asioita. Nyt kaikki miettivät omaa syyllisyyttään asiaan ja varmasti myös sitä, miten muiden käytös vaikutti yhteishenkeen. Hortencia näytti niin huolestuneelta, että Oscar pelkäsi hänen pyörtyvän. Hän oli juuri kysymässä, miten hän voi, kun Hortencia ilmoitti menevänsä Galenan, prinssi Cainen ja prinssi Dakarain mukaan auttamaan ulkona olevia kapinallisia. ”Hyvä on, minä tulen myös.” Oscar sanoi ja nousi niin ikään. Hän odotti, että Hortencia sai haettua ensiapuvälineitä ja lähti sitten hänen kanssaan ulos muiden jäljessä. ”Oletko varma, ettet tarvitse lepoa? Näytät aika kalpealta.” Oscar kysyi sitten, sillä oli turha kysyä prinsessan vointia, se ei selvästi ollut kovin kehuttava.

MARCELLA

Marcella oli hiukan taas säikähtää, kun prinsessa Inar kääntyi katsomaan häntä niin vihaisen näköisenä, mutta yritti parhaansa mukaan pitää kohteliaan hymyn kasvoillaan. Kun hän oli saanut pyydettyä anteeksi ja kiitettyä henkensä pelastamisesta, seurasi hyvin kiusallinen hiljaisuus. Sen aikana Marcellan hymy kävi yhä hermostuneemmaksi ja hän tunsi käsiensä alkavan tulla nihkeiksi hänen hypistellessään hermostuneena pölyisen leninkinsä kangasta. Hän hätkähti, ihan pienesti, kun prinsessa Inar nousi seisomaan ja… pyysi itse anteeksi. Marcellan hymy oli vaihtunut hämmästykseen, kun prinsessa Inar kumarsi hänelle ja sitten hän pyysi anteeksi epäsopivaa käytöstään. Hän puhui prinssi Dakaraista… ”Älkää olko pahoillanne, ma ymmärrän hyvin, miks olet sa menettänyt malttisi prinssi Dakarain kanssa, kuka meistä ei olisi? Jos ma oisin yhtä vahva ja rohkea, olisin varmaan itsekin suuttunut prinssin käytökseen ja läimäissyt häntä, Luojalle kiitos, etten sitä tehnyt.” Marcella sanoi helpottuneena ja taas hymy huulillaan, kun Inar ei vaikuttanutkaan vihaiselta, enemmän hän taisi myös olla hämillään tilanteesta? ”

Prinssi Dakarai vaaransi meidät kaikki, hänen takiaan prinssi Caine vangittiin. Ma olen huomannut, että hän on sulle hyvin rakas. Jos vaikka Hortencialle olisi käynyt samoin, ma olisin kuristanut prinssi Dakarain piikkiköynnöksiin. Prinssi Dakarai on ainoa, jonka kuuluu pyytää anteeksi ja sitähän hän kovin yrittää, vaan liekö oikeasti pahoillaan, ken tietää.” Marcella vastasi rehellisesti. Olihan Inarin raivoaminen ollut kamalaa ja karkeaa, mutta Marcella ei oikein voinut arvostella enää äskeisen oman kiukkukohtauksensa jälkeen. Hän oli vielä raivonnut henkivartijalleen, joka kuoli, eikä se edes ollut hänen syynsä… ainakaan kovin paljoa. Hänen oli pakko yrittää ymmärtää, pohjimmiltaanhan myös barbaarit olivat ihmisiä ja kaikki ihmiset loppujen lopuksi tunsivat hyvin samalla tavalla.

Marcellan hymy oli alkanut rentoutua helpotuksen pyyhkiessä hänen ylitseen, kun Inar, ensinnäkin osoitti noin hovikelpoista käytöstä! Aivan uskomatonta niin sivistymättömältä raakalaiselta! Se, että hän pystyi keskustelemaan hänen kanssaan melkein normaalisti, helpotti hänen oloaan. Ja saman tien hän punastui ja häpesi ajatuksiaan, ihan kuin hän puhuisi jostain eläimestä, joka oli yhtäkkiä oppinut puhumaan ihmisten kieltä. Hänen oli päästävä näistä ikävistä ennakkoluuloistaan eroon, mutta ei se kyllä ollut kauhean helppoa. Marcella hämmentyi entisestään, kun prinsessa Inar ilmaisi halukkuutensa olla hänen ystävänsä. Hänen sydäntään lämmitti niin paljon, hän oli arvioinut prinsessan ihan väärin! Oli varmasti ollut kurjaa, kun hän ja Hortencia olivat vetäytyneet vain toistensa seuraan ja jättäneet hänet prinssien kanssa. ”Voi, tietenkin huolin ja haluan myös olla sulle ystävä! Ma pyydän anteeksi vielä sitä, miten ma olen kohdellut sua alusta asti. Mun ennakkoluuloni ja pelkoni saivat mut turvautumaan tuttuun ystävään, ma en yhtään ajatellut, miten ikävästi teimme sulle, kun jätimme sut kokonaan ulkopuolelle. Tiedän, että kulttuurimme ovat kovin erilaisia, ma en ole eläissäni nähnyt yhtä vahvaa ja rohkeaa naista kuin sa olet, ma luulen, etten Gerosissa edes yhtäkään miestä, joka vetäisi vertoja sun urheudelle. Se on outoa, mutta mun täytyy tottua siihen ajatukseen. Mun on tarkoitus hallita ja tulla kuningattareksi, mun on tultava myös vahvaksi. Joten ma pyydän, ystävä, en vain suojelemaan itseäni vaan auttamaan tulemaan vahvemmaksi.” Marcella sanoi jo melkein täysin unohtaneena aikaisemmat kauheudet. Hän oli saanut jo kaksi uutta ystävää niin kovin yllättäviltä tahoilta, että hän uskoi melkein pystyvänsä mihin vain! Hänen olisi tehnyt mieli halata Inaria, mutta se olisi saattanut olla liikaa näin pian, joten hän tyytyi vain hymyilemään lämpimästi.