GILDOMERA osa 1 luku 2

NEFERA

Nefera istui hiljaisena paikallaan ja taisteli edelleen kyyneleitä vastaan, nieleskellen raskaasti. Asar oli oikeassa, ei hänen kiukuttelunsa mistään tästä tekisi yhtään sen reilumpaa, mutta ei hän osannut tehdä muuta. Se prinssi oli ansainnut ihan kaiken, Nefera ei edes käsittänyt miksi sen orjapiiskurin kuvottava jälkeläinen päästettiin tänne.

Poika kohotti katseensa Asariin kuullessaan tämän kysymyksen. Mies oli seurannut häntä, tietysti, vaikka salissa olikin vieraita. Nefera veti väristen henkeä ja laski katseensa, puristaen nenäliinaa käsissään.
”Ei se mitään, ei minun ollut tarkoitus hermostua niin… en vain ole saanut unta niin pitkään aikaan ja meteli hermostutti minut, ja sitten se… se…”, Nefera sanoi heikosti, vältellen hetken toisen kysymystä. Hänestä näki päälle päin, miten hyvin hän jaksoi. Oli nähnyt jo pitkään. Hänen hiuksensa olivat kiillottomat ja itkusta punertavien silmien alla oli syvät, tummat varjot. Hän ei ollut välittänyt enää pitkään aikaan miltä näytti tai missä kunnossa oli.
”… Minun on vain niin ikävä heitä… enkä voi tehdä mitään, ja prinssi muistutti minua vain siitä, ettei minulla ole täällä enää mitään, vain sinä… En tiedä kestänkö kohdata sitä… todellisuutta joka päivä”, Nefera sanoi, vaikka sanat tarttuivatkin kurkkuun vähän väliä ja hän joutui pitämään taukoja, ettei alkaisi taas itkeä.

”Keitä ne… he olivat? Muut, kuin prinssi? He eivät näyttäneet olevan täältä?”, poika päättikin lopulta kysyä, ettei joutuisi miettimään perhettään ja kaikkea, mitä oli menettänyt. Hän takertui ainoaan puheenaiheeseen, joka oli hänelle oikeastaan tarjottu sen jälkeen, kun hän oli menettänyt kaiken ja Asar oli tuonut hänet tänne.

ASAR

Asar katsoi myötätuntoisesti Neferaa, joka yritti saada itkuaan loppumaan. Hän tiesi kyllä, miten vaikeaa Neferan oli sopeutua nykyiseen tilanteeseen. Köyhät ja orjat olivat kärsineet aina, he olivat tottuneet, vaikkei se tietenkään hyvä asia ollut. Mutta Neferan kaltaiselta hyväosaiselta aateliselta oli ollut aika kova pudotus menettää kaikki ja päätyä kodittomana elämään köyhien, karanneiden orjien ja lainsuojattomien kanssa vuorille. Etenkin kun suuri osa leirin asukkaista koostui sorretuista jotka vihasivat aatelisia ja syyttivät näitä omasta kurjuudestaan. Myös joillain muilla heidän puolelleen siirtyneistä aatelisista tai sotilaista oli hankaluuksia, kun iso osa ihmisistä oli sitä mieltä, että he olivat nyt siirtyneet heidän puolelleen, kun kuningas oli pettänyt kaikki ja paennut. Asarilla ei ollut niin vaikeaa, hän oli jo ennen sotaa tehnyt hyväntekeväisyyttä auttaakseen vähäosaisia, joten häneen suhtauduttiin myötämielisemmin vaikkei mitenkään heikko-osainen ollutkaan. Neferan perhe taas oli ollut tyypillinen dehrahilainen etuoikeutettu perhe, sillä erotuksella, että he olivat aina kohdelleet orjiaan hyvin.

”Tiedän, tämä tilanne ei tosiaan ole kauhean suotuisa lepoon ylipäänsä. Olisi pitänyt kertoa etukäteen prinssistä, mutta ymmärrät varmaan, miksi asiasta oli oltava aika hissukseen. Prinssihän oltaisiin kivitetty ja revitty kappaleiksi, jos kaikki tietäisivät hänen olevan täällä heidän selän takanaan piileskelemässä.” Asar sanoi pudistellen harmissaan päätään. ”Eivät he täällä varmastikaan kauaa ole, se ei olisi mitenkään järkevää. Emme vain voineet antaa vihollissotilaiden teurastaa ainoaa apua, mitä saamme tähän sotaan, joten prinssi oli ollut pakko pelastaa.” Asar vastasi, sillä vihollinen oli kyllä auttanut heitä hallitusta vastaan taistelussa, kuningaskuntahan oli täysin romahtanut. Ongelma vain oli, että tätä menoa heillä olisi vastassa uusi hallitsija ja sitä valtaa vastaan he eivät voisi taistella, etenkin kun kulkutauti raivosi ja tappoi päivittäin lukuisia kansalaisia. Hän käänsi katseensa taas Neferaan, kun poika kysyi, keitä muut vieraat prinssin mukana olivat. ”Uskoisin, että toisista kuningaskunnista tänne auttamaan tulleita elementtiaseiden haltijoita. Sen verran nuorilta he näyttivät ja osa ei mitenkään sotilailta, joten uskoisin heidän olevan prinssejä ja prinsessoita muualta Gildomerasta.” Asar vahvisti, vaikka toki he tiesivät hyvin vähän siitä, mitä Dehrahin ulkopuolella tapahtui.

CHATHA

Chatha katsoi isänsä perään, kun tämä meni varmistamaan, että äskeinen Nefera niminen nuori mies olisi kunnossa äskeisen kohtauksen jälkeen. Hän ihmetteli hiukan vieläkin, miten hänen isänsä oli tänne päätynyt, mutta varmasti pääkaupungissa oli niin kamala tilanne, että sieltä olivat paenneet kaikki, jotka vain suinkin pystyivät. Joten olihan se helpotus nähdä, että hänen isänsä oli elossa ja vaikutti voivan hyvin, vaikka hiukan tavallista väsyneemmältä ja laihemmalta hän oli näyttänyt, nyt kun Chatha asiaa ajatteli. Prinssin ääni havahdutti hänet. ”Niin kai…” Chatha vastasi vain poissaolevasti, koska ei ollut oikein edes kuunnellut, mitä prinssi oli sanonut. Arvasi sen vain kysymykseksi, koska ainahan prinssi kyseli kaikkea, muiden kysymyksiin vastaaminen sen sijaan vaikutti tuottavan hankaluuksia. ”Minä menen katsomaan, että hevoset saavat ruokaa ja vettä ja lepäävät, äskeinen otti niille aika koville… etenkinherramullinsille…” Chatha sanoi kävellessään ulospäin äänen vaimentuessa mutinaksi loppua kohden. ”Minä tulen auttamaan!” Chatha kuuli takaansa ja huomasi sitten hiukan yllättyneenä vinemarilaisen Karanin liittyvän seuraansa. No hän oli vaikuttanut mukavalta ja mitä hän Ameltakin oli kuullut, mutta vinemarilaisten asenne dehrahia kohtaan, ja toisin päin, ei ollut mikään salaisuus. Karanin apu tuli kyllä tarpeen, heillä oli kuitenkin hevosia aika moinen lauma.

MARCELLA

Marcellan kiukku oli jotenkin yllättäen laantunut kokonaan, sen verran hämmennyksissä hän oli tuijottanut, kun tämä tuntematon mies oli mennyt prinssi Dakarain luo ja puhui tälle varsin loukkaavasti, myös ilmeisesti prinssi Dakarain mielestä, sen verran koppavasti hän taas käyttäytyi. Ja vieras mies oli saanut valtaisan raivokohtauksen, sellaisen, että Marcellankin kiukkukohtaukset olivat pieniä siihen verrattuna! Hän tuijotti hetken, kunnes tajusi, sen olevan aika rumasti tehty, ja käänsi katseensa sitten matkustusasunsa siniseen helmaan. Hän nosti katsettaan vasta, kun joku vanhempi mies tuli rauhoittelemaan tilannetta ja hakemaan lattialla itkevän miehen pois. Marcella nosti katsettaan, kun huomasi tämän miehen, jonka silmät edelleen punoittivat itkusta, pysähtyneen hänen eteensä ja yllättyi kun tämä täysin tuntematon herra otti osaa Peikon kuolemaan. Ja pyysi anteeksi, että oli tullut huutamaan. No olihan Marcellakin huutanut ensin, mutta hän oli niin hämmentynyt, ettei osannut sanoa mitään, kun Neferaksi kutsuttu nuori mies oli poistunut. Marcella katsoi hölmistyneenä tämän perään ja yritti sitten taas muistaa mitä oli ollut tekemässä. Osoittamassa mieltä Peikon kuoleman vuoksi, niinhän se oli! Hän veti taas hyvin loukkaantuneen ilmeen kasvoilleen pitäen käsiään hyvin epänaisellisesti ristissä rintakehän päällä ja istuessaan pölyisellä lattialla erittäin tyytymättömänä tilanteeseen. Eihän asia varmaan Peikon vika ollut, mutta olisi mies voinut vähän enemmän yrittää. Tai edes sanoa ettei ollut pätevä siihen hommaan, kun häntä siihen ehdotettiin, koska tuskin kovin moni Gerosissa oli, mutta eivät kaikki sotilaat NOIN toivottomia voineet olla!

CAINE

Caine oli perääntynyt hiukan kauemmas Daksusta, kun tämä sai taas huudot ja kuolaa poskelle. Ilmeisesti Dehrahissa syljettiin kasvoille eikä käteen tervehdittäessä! Paitsi, ettei tuo kauhean ystävällismieliseltä tervehdykseltä ollut näyttänyt. Hän ei ollut ihan varma, mitä mieltä oli siitä, että hänen uutta ystäväänsä kutsuttiin petturiksi ja murhaajaksi. Täällä ei ehkä ollut kauhean järkevää esittäytyä prinssi Daksun kaverina tai ehkei edes prinssinä… Caine oli livennyt siitä Daksun lähistöltä Inarin luokse katsomaan, miten pahasti Pestvalle oli käynyt. Cainen mielikuva nierdalesilaisesta yrmeän näköisestä sotilaasta alkoi muuttua koko ajan. Silloin kun Ame kertoi miehen pelastaneen hänet ja sen jälkeen Telemakkoksen ja Karanin sortuneen talon alta Zurassa (?) Caine oli ollut vähän epäuskoinen. Mutta kun mies oli kantanut Pestvan sisälle ja huolehtinut hänet sotatantereelta tänne asti, niin pakostakin hän alkoi näyttää aikamoiselta sankarilta Cainenkin silmissä. Nyt hän taisi läksyttää prinssi Gofferoa, joka oli kai eksynyt matkalla. Caine istui maahan Inarin viereen. ”Mite Pestva voi?” Hän kysyi katsoen tätä huolestuneesti.

NEFERA

Nefera tuhahti hieman, saaden juuri ja juuri pidettyä sisällään mielipiteensä siitä, mitä prinssille olisi saanut tapahtua.
”Tiedän, tiedän… ei teillä edes ole velvollisuutta kertoa minulle mitään”, Nefera sanoi. Hän ei ollut mitenkään hyödyllinen osa tätä ratasta, jota ei edes täysin ymmärtänyt, vaikka olikin sen kanssa samaa mieltä. Hänet oli lähestulkoon viskattu Asarin syliin elämästä, joka oli ollut hänelle tuttua ja turvallista ja hän tiesi kyllä, miten kiitollinen hänen kuului olla. Hän oli yhä elossa, turvassa, hän… ei vain kyennyt kokemaan kiitollisuutta asioista, joita ei halunnut. Hän ei halunnut olla elossa, ei täällä, ei missään.

Nefera kuitenkin kuunteli miestä hiljaa ja nyökkäili välillä. Mitä apua prinssistä heille muka olisi? Ei tämä kohottaisi elementtiasetta saati sitten yhtä kuninkaallista pikkusormeaan kenenkään avuksi, siitä hän oli varma. Kuitenkin Asarin kertoessa, keitä muut prinssin mukana tulleet olivat, Nefera kohotti hieman päätään.
”… Muualta Gildomerasta?”, hän kysyi hämmentyneenä, vieden katseensa Asariin. Prinssejä, prinsessoita? Gildomeran muista maista? Tietysti Nefera oli aina tiennyt, että Dehrahin ulkopuolella oli maita ja elämää, mutta se oli aina tuntunut saavuttamattomalta ja kaukaiselta. Heidän orjansa ja palvelijansa olivat olleet hänen elämässään niin pitkään ainoa todiste siitä, että Gildomeran ulkopuolella oli maita, joista hän oli oppinut niin paljon vaikka tiesi, ettei varmaan koskaan pääsisi niitä näkemään. Nefera ei tiennyt, mitä ajatella. Kuinka pitkään perilliset olisivat täällä? Oliko se tyttö jolta hän oli pyytänyt anteeksi ollut prinsessa? Entä muut, ketkä heistä olivat perillisiä ja mistä? Neferan mieli täyttyi kysymyksistä, jollaisia hän ei ollut sodan alettua ehtinyt miettiä. Hänen luonnostaan suuri tiedonjanonsa ja uteliaisuutensa nosti päätään hänen sisällään ensimmäistä kertaa kaiken sen kauheuden jälkeen. Nefera laski lopulta katseensa, puraisten huultaan.

”Kiitos, kun huolehdit minusta. Kyllä minä selviän, kunhan saan levättyä…”, Nefera kiitti lopulta miestä, äänensä vaimentuessa loppua kohden. Hän hieraisi vielä kasvojaan, yrittäen hymyille miehelle, vaikka aika surkea yritys se oli. Hän oli ennen hymyillyt niin paljon, leveästi ja usein. Nyt siihen ei enää ollut mitään syytä ja hymyily oli edelleen kauhean vaikeaa.
”Kuka se mies oli? Se, jolle puhuit? Hän näytti tutulta, mutten muista… on niin kivuliasta ajatella aikaa ennen… sotaa”, Nefera päätti vielä kuitenkin kysyä Asarilta, sillä läheisiä he olivat selkeästi sen miehen kanssa. Mahdollisesti perhettä, mutta Nefera ei vain yksinkertaisesti kyennyt oikein muistamaan mitään kauhean pitkältä ajalta. Sodan jälkeen tuntui, että hän ei muistanut paljoakaan… kaikki tuntui sumuiselta.

INAR

Inar oli hieman selvinnyt häpeänsä määrästä, kun salissa oli alkanut hirveä kailotus. Ensin prinsessa Marcella oli hyvin ymmärrettävästi hermostunut henkivartijansa epäpätevyydestä, olisi Inarkin jos häntä olisi laitettu suojelemaan mies… ja vielä mies, joka kuoli ensimmäisessä maassa. Inarin kasvoilla helottanut puna oli laskenut hieman hänen kuunnellessaan sitä kiljumista, ja etenkin siinä kohtaa, kun huoneeseen tuli joku uusi kiljuja. Mies, se ei yllättänyt Inaria yhtään. Ilmeisesti täällä ei oltu mitään prinssi Dakarain isoimpia kannattajia, eli mahdollisesti tämä porukka oli oikeasti järkevää ja luotettavaa. Hyvä tietää. Poikaparka vaikutti kokeneen aika kovia, ja Inar väkisinkin mietti toisen itkua kuunnellessaan, miten kotona voitiin. Hän käänsi katseensa pois toisesta ihan vain antaakseen tälle jotain kunnioitusta, kun ei tämän oma hallitsija moiseen taipunut. Sekin raivostutti… miten kukaan, oli sitten kuinka prinssi tahansa, saattoi katsoa kärsivää kansalaista, kuin tämä ei olisi ollut mitään?

Inar vei katseensa Caineen toisen luikkiessa Dakarain luota hänen ja Pestvan luo. Inar vilkaisi Pestvaa hieman huolissaan itsekin.
”Kyllä hän siitä tokenee, kunhan saa pötköttää. Taistelu oli aika… rankka. En olisi itsekään ehkä pysynyt järjissäni, jos prinsessa Marcella ei olisi pyörtynyt melkein syliin”, Inar totesi Cainelle, vieden katseensa prinssiin. Hän oli kyllä ollut valmistautunut kauheuksiin, magiaan ja epäluonnollisuuksiin, mutta ei mikään voima maailmassa valmistanut siihen, että näki jotain täysin luonnonlakeja ja kaikkia uskomuksia uhmaavaa. Etenkään taistelussa. Inar ei ollut vielä käsitellyt oikein edes kaikkea Zurassa tapahtunutta, ja hänestä tuntui ikävästi siltä, ettei Dehrah muuttuisi kuin hirveämmäksi, mitä pidemmälle mentiin.
”Sinä näytät olevan kunnossa”, hän lisäsi samalla, kun pukkasi Cainea hieman olkavarteen kyynärpäällään. Inaria harmitti se, että hän ei ollut kyennyt auttamaan Pestvaa itse. Nyt hänen pitäisi kiittää sitä raivostuttavaa nierdalesilaissotilasta… ilman toista Pestva olisi jäänyt sille tielle, koska hän oli joutunut tekemään sen gerosilaissotilaan tehtävät. Inar yritti olla ajattelematta asiaa, saati häpeäänsä prinsessan reaktiosta, ja olla vain onnellinen että Caine ja Pestva olivat edelleen hengissä ja mukana.

ASAR

”Ei ole kyse siitä. En vain ole halunnut aiheuttaa enempää huolta. Sinulla on ihan riittävästi murheita muutenkin.” Asar vastasi, ei kukaan päällystöstä vastustanut Neferan täällä oloa, kaikki luottivat siihen, että Asar ei toisi heidän piiloonsa ketä tahansa hyysättäväksi. Oli kuitenkin hyvä kuulla hienoinen kiinnostus heräävän Neferassa, kun hän kuuli, keitä vieraat olivat. Hänelle teki hyvää ajatella jotain vähemmän epämukavaa välillä. ”Niin, prinssin tehtävä oli lähteä Dehrahin pohjoisrajalla olevaan laaksoon kokoukseen ja hakemaan muita perillisiä auttamaan sodassa. Pelkällä Dehrahin myrkkyaseella se ei oikein onnistu, vihollinen kun vaikuttaa olevan aika immuuni myrkylle, kun katsoo, miten he ovat koko maan jo myrkyttäneet.” Asar selitti, hän tiesi asiasta lähinnä siksi, koska Chatha oli lähtenyt prinssin mukaan, eihän sitä suunnitelmaa yleisesti oltu huudeltu, että Dehrahin mahtava kuningaskunta haki apua jostain muualta.

Asar hymyili Neferalle, kun hän vakuutti pärjäävänsä. ”Hyvä, tiedän, että se on hankalaa, mutta yritä saada levättyä.” Asar sanoi, kun Nefera sitten kysyi Chathasta. ”Ei se mitään, ette muistaakseni ole nähneet kovin usein. Hän on Chatha, minun poikani. Hän… on valitettavasti prinssin henkivartija, joten lienee varmaan hänen ja minun syytäni, että se prinssi on yhä hengissä ja täällä.” Asar sanoi sitten ja hymyili pahoittelevasti Neferalle.

CAINE

Caine vilkuili huolissaan Pestvaa, mutta Inar oli sitä mieltä, että kyllä hän siitä tokenisi kun saisi vain levättyä. ”Hyvä.” Caine vastasi ja oli samaa mieltä, että äskeinen taistelu oli ollut aivan kamala. Ja hän oli kuvitellut, ettei mikään olisi voinut mennä pahemmin pieleen sen muurilla sattuneen katastrofin jälkeen, mutta miten väärässä hän olikaan ollut. Ja nyt ei edes oltu säästytty ilman kuolonuhreja. Prinsessa Marcellan henkivartija oli jäänyt sille tielle ja jos rehellisiä oltiin, se ei yllättänyt Cainea. Hän oli kuullut sen verran vähättelyä gerosilaisista sotilaista kotonaan, että ihmetteli miten prinsessalla oli armeijan sijaan vain yksi sotilas ja kivitäti mukanaan. ”Onneks sää olit lähellä ja sait pelastettuu prinsessan! Ja onneks Dorian oli Pestvan lähellä ja osas toimia ja huolehtii Pestvanki mukaan.” Caine lisäsi, sillä oli itse kadottanut kummatkin näkyvistä taistelun keskellä, hänellä oli ollut niin kiire Chathan avuksi, kun tämän vauhko ratsu ryntäsi päin vihollista sellaista vauhtia.

”Ai?” Caine tokaisi tajuttuaan kysymyksen. ”Joo, mää oon ihan kunnossa, pysyn kaukana vihollisista, sain niist viimeks ihan tarpeeksi.” Caine yritti keventää hiukan tunnelmaa. ”Ja ammuin yht sellasta otusta nuolella ottaan ilman et se ees huomas, sen jälkeen tajus pysyy niist kaukana. Eikä elementtiaseestakaa ollu mitään iloa…” Caine jatkoi, saihan sillä hiukan tyrkättyä vihollisia kauemmaksi, mutta… ”Tai hetki, saatto siitä hiukan ollaki!” Hän tajusi sitten, taistelu oli ollut niin kaaosta, ettei hän siellä ollut ehtinyt pysähtyä miettimään asiaa. ”Parantava miekka tais hiukan hidastaa niitä, toisella ei tainnu olla senkään vertaa vaikutusta…” Caine pohti sitten, se voisi olla tärkeä tieto sitten, kun he todennäköisesti joutuisivat taistelemaan niitä kuolleita sotilaita vastaan uudestaan.

NEFERA

Siinä Asar oli oikeassa. Mitenkään hyödyllinen hän ei ollut, hän oli täysin turha jo ilman tätä surua, sen hän oli ymmärtänyt hyvin nopeasti. Hän oli vain aina ajatellut, että isä ja äiti hoitaisivat kaiken… Palvelijat ja orjat vähintään, jos hän olisi joutunut eroon vanhemmistaan. Mutta nyt hänellä ei ollut enää ketään, vain Asar, ja hänestä yllättäen tuntui aika pahalta olla vaivaksi miehelle. Ensimmäistä kertaa elämässään Nefera alkoi ymmärtää, miksi äiti oli ollut niin sitä vastaan, ettei hän saanut mitään sotilaallista koulutusta, tai oppinut mitään muuta hyödyllistä. Nefera kuunteli miestä ja mietti hiljaisena perillisiä, jotka olivat tulleet auttamaan heitä sodassa. Eikö näillä ollut omiakin kuningaskuntia, joista huolehtia? Neferan sydäntä puristi ajatella, että nuo ihmisparat uhrasivat itsensä tämän läpimädän maan takia. Hän ei enää edes tiennyt, oliko Dehrahissa mitään pelastamisen arvoista. Ainakaan täällä ei ollut mitään, minkä vuoksi hän olisi halunnut jäädä.

Nefera kohotti katseensa taas Asariin, kun toinen kertoi sen aiemman miehen olevan tämän poika. Nimi ei tuntunut kovin tutulta, mutta ehkä se oli ymmärrettävää. Asarin pahoitellessa sitä, että Chathan takia prinssi oli hengissä, Nefera hymähti ilottomasti.
”Ei, on hyvä… että poikasi on hengissä. Vähät prinssistä, ei hän ole tärkeä, sinun… poikasi on”, Nefera sanoi hieman terävästi, kun tunsi taas pistelyä silmissään. Oli niin vaikeaa olla onnellinen muiden puolesta, kun itse oli täysin yksin ja hukassa. Mutta hän tarkoitti sanojaan siitä huolimatta, vaikkei kyennytkään iloitsemaan asiasta.
”Mene vain, minä pärjään nyt. Yritän saada unta niin… ehkä en ole niin herkkä, jos näen prinssin taas. Kiitos, Asar”, Nefera kiitti miestä vielä kerran, pyyhkien kasvojaan samalla, kun pyyhkäisi hiuksensa olalleen ja kääntyi asettelemaan vuodettaan mukavammaksi.

INAR

Oli mukava saada keskittyä johonkin muuhun. Inar ei halunnut ajatella äskeistä taistelua, ei miten se oli vastaan kaikkea, mitä hän elämästä tiesi. Hän ei halunnut ajatella Zuraa, ei sitä oliko joku niistä sotilaista ollut mahdollisesti hänen tappamansa, vai olivatko ne sotilaat palaneet tuhkaksi. Inar ei... kyennyt ajattelemaan sitä. Oli helpompi keskittyä Caineen ja tämän puheeseen... toinen puhui eri tavalla. Hieman, kuin se vinemarilainen tyttö. Huvittavaa.
"Niin... Olet oikeassa, olen hänelle kiitoksen velkaa", Inar myönsi ja sai juuri ja juuri peitettyä happaman ilmeensä. Oli inhottavaa olla kiitollisuudenvelassa miehelle, oli se mies sitten kuinka ansioitunut tahansa.

"Siinä teet viisaasti. Pysy erossa niistä jatkossakin", nainen hymähti. Hän kuunteli Cainen selitystä ruumiista ja muisteli itse oman miekkansa iskua, joka ei ollut tehnyt ruumiille mitään.
"Sama täällä... Miekallani ei ollut niihin mitään vaikutusta. Vesi olisi voinut hidastaa niitä, mutta Dehrah on niin julmetun kuiva paikka", hän yhtyi pojan sanoihin. Hän kohotti kuitenkin hieman kulmaansa kuullessaan Cainen hihkaisevan, että oli hänen elementtiaseestaan ollut hyötyäkin. Inar ei vieläkään oikein ymmärtänyt miten Caenezhin elementtiase toimi, mutta luotti kyllä Cainen sanaan. Olihan hän saanut olla miekan olemassaolosta kiitollinen jo pari kertaa itsekin.
"Parantava miekka? Zurahan oli täynnä sairaita ja kuolleita...", Inar ihmetteli, ehkä enemmän itselleen kuin Cainelle. Mustaa magiaa ruumiiden liikuttaminen oli, se oli selvä, mutta jos Cainen parantavat voimat hidastivat ruumiita...
"Tuo on oikeastaan todella hyödyllinen tieto. Epäilen hieman, ettei tuo ollut ainoa taistelu, jossa kohtaamme jotain... niin epäluonnollista", nainen lisäsi. Hänen oma elementtiaseensa oli näissä olosuhteissa yhtä hyvä, kuin olisi ollut olemattakin. Mutta ei hän saisi antaa sen lannistaa itseään. Pitäisi vain pysyä jotenkin kasassa...

ASAR

Asar näki kyllä, miten Nefera kärsi muistellessaan omaa menetystä puhuessaan Chathasta. ”Älä huoli, Nefera-herra. Lupasin pitää huolen sinusta, joten en minä sinua hylkää siksi, että poikani palasi. Hän todennäköisesti lähtee pian muutenkin jatkamaan töitään. Hän pärjää kyllä.” Asar sanoi ja silitti Neferan sotkuisia hiuksia (?). ”Yritä nyt vain saada hiukan levättyä.” Hän lisäsi ja lähti sitten palaamaan toiseen luolasaliin muiden seuraan.

”Arvon herrat ja neidit.” Hän sanoi. ”Olen pahoillani, johtajallamme saattaa olla kiireitä, mutta olen varma, että hän saapuu kyllä niin pian kuin vain ehtii. Yrittäkää asettua niin mukavasti aloillenne kuin vain pystytte, vaikka puitteet melko vaatimattomat ovatkin.” Hän sanoi sitten ja katseli ympärilleen, muttei nähnyt Chathaa enää missään. ”Mihin Chatha ehti jo livahtaa?” Hän kysäisikin sitten muilta. ”Hän meni ulos huolehtimaan hevosista.” Eräs nuori mies, jolla oli pitkät kiharaiset ja kumman keltaisen väriset hiukset, vastasi. ”Ah, kiitoksia.” Asar sanoi ja lähti itsekin kohti luolan suuta. Hän oli ollut niin kovin huolissaan Chathasta, vaikka tiesikin, että hän pärjäsi.

MARCELLA

Marcellan pahin kiukku oli laantunut jo, joten murjottaminen alkoi olla vähän typerää. Häntä hävetti kohtaus, jonka hän oli järjestänyt, äiti ja isä eivät olisi kyllä yhtään ylpeitä hänen käytöksestään. Ja olihan se turhaa kiukutella Peikolle siitä, että hän kuoli, eihän hän sitä enää ollut edes näkemässä. Ehkä hän voisi rukoilla, että Kaikkivaltias läksyttäisi Peikkoa hänen puolestaan! Ja kertoisi sitten, että hän pärjäisi kyllä! Varmaan.. jotenkin… että Peik… Herra Henkivartija voisi levätä rauhassa. Mikähän miehen oikea nimi edes oli ollut? Arnold? Tuskin, ei kuulostanut kauhean Peikkomaiselta.

Marcella katseli vähän, mitä toiset tekivät. Imperia-täti oli siirtynyt höpisemään kiviseinälle (?) kun oli saanut varmistettua, että Marcella oli kunnossa ja halusi vain kiukutella. Muut puuhailivat jotakin ja yhtäkkiä se mies, joka oli paljastunut prinssi Dakarain henkivartijan isäksi, saapui taas ja lähti pian etsimään poikaansa. Se tuntui niin oudolta, mutta tietenkin, olihan sillä sotilaallakin vanhemmat, vaikka hän olikin aikuinen ja sotilas ja dehrahilainen. Ei sen asian pitäisi ihmetyttää.

Marcella katseli kuitenkin verhoa luolan perällä, jonka takaa Sir Chathan isä oli hetki sitten tullut ja ajatteli Nefera nimistä miestä, joka oli saanut kauhean itkukohtauksen, vaikka oli mies. Hänellä mahtoi olla kurjaa ja sitten Marcella vain tuli tänne huutamaan. Mahtoikohan hän nukkua jo? Jos Marcella kävisi pyytämässä anteeksi… mutta hän ei varmaan halunnut, että häntä häirittiin. No jos hän kävisi katsomassa? Hän palaisi takaisin, jos mies nukkuisi! Niin prinsessa nousi ylös, pudisteli hiukan pölyä helmoistaan ja kulki luolan perälle ja kurkisti ryysyisen verhon taakse. Siellä oli hämärää, mutta hän näki himmeiden soihtujen ja lyhtyjen valossa yhdellä vuoteen tapaisella istuvan, tutun näköisen miehen. Marcella keräsi hetken rohkeutta, mutta astui sitten verhon taakse ja kulki niin hiljaa kuin korkokenkäsaapikkaillaan vain pystyi. ”Jalo herra.” Marcella sanoi pysähtyen vähän matkan päähän. ”Ma… pahoittelen, jos olen häiriöksi.” Hän sanoi sitten hiukan aralla äänellä. ”Mut mun pakko oli tulla kiittämään teitä kauniista sanoistanne äsken ja kertomaan, että ma annan anteeksi huutonne, jos annatte anteeksi mun. Mun ei olisi saanut sillä lailla astua toisen… kotiin… ja huutaa sillä tavalla. Suokaa anteeksi.” Marcella pyysi kohteliaasti, yritti hiukan hymyillä ja niiasi kauniisti pidellen helmoistaan kiinni, vaikka tiesikin olevansa kiusallisen nuhjuisen näköinen kaikesta matkustamisesta ja kauheuksien kokemisesta.

CAINE

Caine katsoi vähän huvittuneena Inaria, kun tämä aika vaisusti myönsi olevansa myös kiitollinen Dorianille. ”Kuule sen miehen ainoot rikokset on, et se sattuu oleen mies ja pahuksen tylsä ihminen. Mut se pelasti Pestvan eikä epäröiny yhtää ku uhrautu ekana luovuttaa verta Chatha-paralle. Se on iha kunnon kaveri varmasti, vaikka onki hirvee hapannaama.” Caine yritti vähän piristää, ettei Dorian valitettavasti voinut sille mitään, että oli liian älykäs ja pätevä mieheksi. Cainea ei henkilökohtaisesti loukkaantunut siitä, että Inar ja Pestva välillä suhtautuivat miehiin vähän hupsusti, kyllähän sen ymmärsi, etenkin nyt kun näki, millainen asenne muissa kuningaskunnissa oli naisia kohtaan, että urumiyalaiset olivat vähän puolustuskannalla. Cainesta vähän tuntui, että Inar ja Pestva saattoivat välillä unohtaa, että hänkin oli mies, mutta ei se Cainea haitannut. Hän sai kotonakin kuulla siitä niin paljon, että oli vaihteeksi kiva kuulla sen olevan kehu.

Inarin ei tarvinnut huolehtia, Caine oli saanut elävistäkin vihollisista tarpeekseen, ettei aikonut ihan heti mennä lähietäisyydelle, saati sitten kuolleita sellaisia jotka vielä haisivat niin kauhean pahalta. Sellainen jos tulisi ja muiskauttaisi suukon… Cainea puistatti ja samalla vähän oksetti. Hän oli helpottunut, ettei Ilian ylösnoussutta ruumista ollut näkynyt joukossa, mutta niitä oli kyllä sen verran, että ihan hyvin hän oli vain voinut olla huomaamatta sitä. Mutta se tuntui silti kauhean inhottavalta ajatukselta. Caine havahtui hiukan ajatuksistaan ja soimasi itseään, kun oli ajatellut edes mitään noin kummallista, kun Inar alkoi pohtia sitä, miten hänenkään aseensa ei saanut aikaan paljon vahinkoa. ”Oltaisiin ehkä voitu johtaa ne joelle, jos ne oltaisiin saatu huuhdottua veteen, ne olis saattanu hukkua… tuskin kuolleet kauheen hyvin ui…” Caine mietti, vaikka ymmärsi Inarin mieliharmin, kun ei voinut juuri hyödyntää asettaan Dehrahissa. Telemakkoksella ei sitä ongelmaa ollut, ennemminkin hänen piti varoa, ettei vahingossa sytyttänyt kuivaa heinää ympäriltä palamaan, se roihahti niin hetkessä kun oli rutikuivaa.

Inar mietti sitten sitä, mitä Caine sanoi omasta aseestaan. ”Nii, Caenezhin Veriterät toimii siten, et toises on puhistava ja parantava voima, se puhistaa haavat et ne ei tulehu ja parantaa. Toinen taas on vastavoima, se aiheuttaa vakavii haavoja ja niihin tulehuksia ja sairastuttaa ihmisen. Nuo raadot on jo sairaita ja kuolleita, joten niit ei voi sairastuttaa enää… mut puhistava voima saattaa vaikuttaa niihin jotenki… emmää oikeen osaa selittää tai tiiä itekään, miten sen noin kummallises tapaukses kuuluis toimia.” Caine myönsi sitten, ettei itsekään ymmärtänyt asiaa, ei hänen aseensa pitäisi tehota kuolleisiin, mutta kuolleiden ei myöskään pitäisi liikkua elävien tapaan maan kamaralla.

NEFERA

Nefera oli nyökännyt Asarille ja antanut tämän lähteä etsimään poikaansa. Oli lohduttavaa tietää, ettei mies hylkäisi häntä, eikä... eikä Nefera sitä niin ehkä pelännyt. Enemmän hän oli miettinyt sitä, kuinka itsekästä olisi, jos hän itse hylkäisi miesparan kaiken sen aiheuttamansa vaivan jälkeen. Nyt toisella ainakin oli poikansa... Se tieto helpotti häntä hieman. Chatha oli kuitenkin sotilas, eikä varmaankaan kuolisi kovin helposti ja hän... hän ei ollut varma, halusiko edes elää. Hän oli ennen ollut niin täynnä elämää, niin tiedonjanoinen, niin utelias, haaveillut pääsevänsä pois ja kuunnellut heidän orjiaan ja palvelijoitaan näiden kertoessa hänelle omista kodeistaan. Heidän palvelijansa olivat olleet Dehrahista, mutta muutamat orjat oli tuotu Dehrahin ja jopa Gildomeran ulkopuolelta. Nefera tunsi piston sydämessään ajatellessaan heitä... hän oli rakastanut heitäkin niin paljon, vaikkei ollut silloin ymmärtänyt, miten kamalaa oli ollut varmasti joutua kotoaan Dehrahiin orjaksi. Ja kuolla Dehrahiin... Nefera ei kestänyt ajatusta. Hänellä oli niin syyllinen olo, että oli jäänyt henkiin. Hän ei ansainnut olla elossa...

Nefera ei ollut kuullut lähestyviä askelia ja hätkähtikin hieman, kun kuuli jonkun puhuttelevan häntä, vieläpä niin kohteliaasti. Nuorukainen vei katseensa tyttöön, jonka ymmärsi siksi samaksi, joka oli huutanut aiemmin. Hän kuunteli hieman hämillään toista ja samalla hänen mielessään heräsi jälleen kysymyksiä. Puhutteliko häntä prinsessa? Jos, niin mistä? Tämän vaatteet olivat ehdottomasti sievät, vaikka hieman nuhruiset... kuten olivat hänenkin tätä nykyä. Nefera nielaisi raskaasti alas kyyneleet, jotka olivat taas tehneet tuloaan, yrittäen miettiä mitä sanoisi. Hän oli elänyt näiden kapinallisten kanssa jo pitkään ja tuntui oudolta, kun joku muu kuin Asar puhutteli häntä tuolla tavalla ja kutsui herraksi.
"Ei, älkää huoliko, ette ole häiriöksi", Nefera sai sanottua lopulta hieman heikosti, samalla kun pyyhki hieman kasvojaan sekä hiuksiaan. Hän näytti varmasti aivan hirveältä sotkulta.
"Ymmärrän teitä kyllä, ei ole lainkaan vikanne, että jouduitte tänne kurjaan koloon ja... menetitte henkivartijanne. En tiedä mitä tapahtui ja miksi olette täällä, mutta tiedän, ettei... ettei ulkopuolella ole... siedettävää", Nefera sanoi, takellellen hieman lopussa. Sota oli niin lähellä ja silti niin kaukana. Nefera ei kyennyt unohtamaan hetkeäkään siitä, kun pääkaupunki oli vallattu, ja hän ei halunnut edes yrittää kuvitella miksi nuo ihmisparat olivat joutuneet tulemaan tänne turvaan.

"Älkää huoliko, ei tämä ole kotini. Tai, nyt se on. Ainakin toistaiseksi. Omani tuskin on enää... pystyssä", hän lisäsi, naurahtaen hieman surkeasti tytön sanoille kodista. Hän keräsi hetken ajatuksiaan, katsoen tyttöön taas paremmin.
"Annan teille anteeksi...", hän aloitti, ymmärtäen sitten ettei vieläkään tiennyt kuka tyttö oli. Ei hän ollut juuri kiinnittänyt kehenkään huomiota sen jälkeen, kun oli kohdannut prinssi Dakarain.
"... jos sallitte kysyä, kenelle minulla on kunnia puhua?", hän kysyi lopulta.

INAR

Inar murahti epämääräisesti Cainen sanoille, laskien katseensa.
"Tiedän, tiedän. Hän olisi Urumiyassakin päällikön tasoa, jos miehistä olisi päälliköiksi. Ei tarvitse kääntää veistä haavassa, raivostuttaa muutenkin", nainen ärähti, vaikkei vihainen ollutkaan, ainakaan Cainelle. Ärsytti vain olla itse niin hyödytön ja prinsessan reaktio hänen läsnäoloonsa oli saanut hänet muutenkin häpeämään itseään. Se, että Dorian oli kaiken päälle pelastanut Pestvan, hävetti häntä itseään vielä enemmän. Hänen olisi pitänyt olla paikalla ja auttaa... Toki hän oli kiitollinen, Pestva oli elossa ja hän kyllä kiittäisi Doriania asiasta vielä, mutta häntä ärsytti, kun muut joutuivat tekemään hänen työnsä. Silloinkin, kun hänen itsensä piti hoitaa muiden miesten työt.

Inar tuijotti hetken todella kiinnostuneena luolan maalattiaa ja kuunteli Cainea, nostaen kuitenkin katseensa aika nopeasti.
"Niin... Eivät ainakaan virtaa vastaan, ne eivät kestäneet liian kovia iskuja kauhean hyvin. Vesi olisi voinut jopa murskata ne, jos olisin saanut tarpeeksi vettä tarpeeksi kovalla paineella niiden päälle", Inar mietti samalla, kun laski kätensä polviensa päälle. Hän kuunteli, kun Caine kertoi enemmän Veriteristä, nyökäten hieman pojan sanoille, ennen kuin painoi takaraivonsa luolan seinämää vasten ja henkäisi.
"Ehkä se johtuu siitä, ettei musta magia ole puhdasta... en tiedä. Geela tietäisi varmasti, hän on hyvä tällaisessa", hän puuskahti, vilkaisten sitten Caineen.
"Vähän nurinkurista, että vihollisia vastaan pitää taistella parantavalla miekalla. Kaikkeen sitä joutuukin", hän hymähti huvittuneena. Hetken Inar mietti, ennen kuin vei kätensä Cainen hartioiden yli ja veti tämän sisaruksellisesti lähemmäs (?), taputtaen pojan olkaa.
"Tärkeintä, että te kaksi olette kunnossa. Murehditaan lopuista, kun sen aika on."

Se tuntui oikealta sanoa ääneen. Hän ei yleensä oikein osannut tällaisia hommia, se oli Zuran jälkeen käynyt aika selväksi ja edelleen hän tunsi olonsa kömpelöksi. Mutta Zuran jälkeen hän myös koki tarvetta sanoa tällaisia asioita ääneen... kai hän oli pelästynyt, vaikkei sitä itselleen myöntänytkään. Caine muistutti häntä vain kodista ja pikkusiskoista, ja Pestva oli hänelle jo muutenkin kuin vara-äiti. Oli ihan luonnollista välittää kummastakin, myös Cainesta, vaikka he olivat tavanneetkin vasta aika hetki sitten.

MARCELLA

Onneksi Marcella ei ollut häiriöksi, hän yllättyi itsekin, milloin oli alkanut välittää siitä, häiritsikö hän muita. Yleensä hänen läsnäolonsa oli suuri ilo ja kunnia kaikille etenkin jos hän suvaitsi puhutella, sitä iloa ei ihan jokaiselle suotu. Tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, vaikka siitä oli tuskin kahta kuukautta kun hän oli lähtenyt Gerosista. Hän sai purra hiukan huuleen, ettei nyökytellyt ja myöntänyt olevansa samaa mieltä siitä, miten kurja paikka Dehrah oli. Sillä vaikka mies niin itse sanoi, hän oli kuitenkin dehrahilainen, eikä varmasti kauheasti arvostaisi, jos Marcella tulisi haukkumaan hänen kotimaataan, vaikka kaikki syyt siihen näki ympärillään.

Onneksi mies ei sentään pitänyt luolaa kotinaan, hän vain oli ilmeisesti sodan takia joutunut tänne pakosalle. Se oli huojentavaa, Marcellan oli kauhean vaikea erottaa dehrahilaisista, ketkä olivat sivistyneitä ja ketkä alempaa säätyä, he pukeutuivat kaikki niin mauttomasti, ja lisäksi sodan takia hienokin herra saattoi olla likaisissa ja huonoissa vaatteissa. Kyllähän Marcellakin olin pukeutunut kuin mikäkin maalainen, vaikkei todellakaan ollut!

Kun mies kysyi hyvin miellyttävän kohteliaasti, että se tuntui melkein kotoisalta, hänen nimeään, vaikka kotona tietenkin kaikki tunsivat hänet, Marcella hymyili. Hän meinasi ensin, että valehtelisi olevansa ihan vain tavallinen… mutta ymmärsi sitten, ettei kukaan tavallista maalaisneitiä mukana raahannut ja hän ei sotilaalta näyttänyt eikä hän kuulostanut rahvaalta, joten turha oli peittää sitä, kuka hän oikeasti oli. ”Olen Marcella Dona Constance Fiore, tuleva Gerosin kuningatar, jos luoja suo.” Marcella vastasi ja oli jo tottumuksesta ojentamassa kättään ja ilmoittamassa, että jalo herra sai luvan suudella hänen kättään, mutta ymmärsi sitten, ettei se ollut oikein sopivaa tässä tilanteessa ja veti kätensä nopeasti vain muka oikomaan helmaansa. Tuntui oudolta puhutella itseään kuningattarena, eikä hän toki sellainen vielä ollut, mutta se oli väistämätöntä, ellei hän kuolisi tähän kurjaan sotaan, joten paras alkaa totutella ajatukseen. ”Saanko kysyä, kuka herra on ja mikä teidät saa noin murheelliseksi? Sota tietenkin, se aiheuttaa niin kovin paljon kärsimystä kaikkialla. Voi minun kurjaa Herra Peik… Henkivartijaani. Saatoin olla hiukan liian ankara hänelle äsken sanoissani.” Marcella kysyi sitten vaikka tiesikin Neferan Neferaksi, mutta ei hän itse ollut esittäytynyt, häntä vain oli kutsuttu sillä nimellä, joten olihan se kohteliasta antaa tilaisuus esittäytyä asianmukaisesti, tällä herralla kun tuntui olevan käytöstavat.

NEFERA

Tyttö, tai ehkä oikeampi sana olisi ollut neiti, käyttäytyi todella kohteliaasti. Nefera oli joutunut kohtaamaan paljon uusia asioita ja vaikka hän oli aina arvostanut äitiään sekä heidän naispuolista palvelusväkeä enemmän, kuin monet muut Dehrahin miehet, koki hän neidin käytöksen kotoisaksi. Syy sille selvisi myös hyvin pian, kun Nefera sai vihdoin kuulla tämän neidin nimen, sekä sen perässä tämän tittelin. Hän oli ollut oikeassa. Nefera tunsi pitkästä aikaa jonkin tunteen nostavan päätään sisällään niin raivokkaasti, ettei hän voinut jättää sitä huomiotta. Hetkeksi hänen lähes elottomat silmänsä saivat pilkkeensä takaisin, kun Nefera nousi ylös ja teki jotain, mitä dehrahilaiselta mieheltä tuskin kukaan odotti - hän kumarsi prinsessalle.
"On kunnia saada tutustua teihin, Teidän Korkeutenne", Nefera sanoi, hänen äänensä muuttuessa hetkeksi lähes kevyeksi ja... iloiseksi. Se saattoi johtua vain hänen innostaan tavata perillinen, oikea, kunnollinen perillinen jostain muualta, kuin Dehrahista.

Nefera kohotti katseensa prinsessaan tämän kysyessä hänen nimeään, ja... sitten sen kysymyksen, joka palautti hänet jälleen maan pinnalle. Säihke hänen silmissään heikkeni, katosi lopulta kokonaan. Hänen hetkeksi ryhdistyneet hartiansa painuivat kasaan ja hän tunsi jälleen palan kurkussaan.
"Nebethena... Nefera Nebethena, Teidän Korkeutenne. Mutta vain... vain Nefera riittää", hän sai kakistettua ulos niin kohteliaasti, kuin kykeni, samalla kun valahti takaisin alas vuoteelleen. Nefera kuunteli kyllä prinsessan sanat ja nyökkäsi vaisusti, yrittäen muistuttaa itseään siitä, että oli kuninkaallisen seurassa.

"Olen kovin pahoillani... olen todella erittäin otettu, että saan puhua Teille...". Hänen äänensä takertui hetkeksi kurkkuun, hän tunsi taas pistelyn silmissään. Miten se sattui yhä niin paljon, kuin se kaikki olisi tapahtunut eilen? Ei ollut sopivaa itkeä kuninkaallisten edessä, oikeiden kuninkaallisten, joita hän arvosti, mutta... Neidin kysymys vain sai hänet jälleen muistamaan heidät kaikki.
"M-menetin kotini lisäksi perheeni... Vanhempani, palvelijani, o-... kaikki", Nefera sai lopulta kerrottua. Hän tunsi jälleen muutaman kyyneleen valuvan poskelleen ja kädet täristen hän yritti nostaa Asarin hänelle antaman nenäliinan pyyhkiäkseen kasvonsa. Häntä hävetti itkeä naisen, etenkin prinsessan edessä, prinssi Dakarailla ei ollut väliä mutta itkeä nyt tämän hienon neidin edessä! Nefera tyrskähti hieman, yrittäen vain hallita itsensä, ettei alkaisi taas parkua. Se oli erityisen vaikeaa, kun yritti niin kovin estää itseään jonkun arvovaltaisen edessä. Nefera olisi niin kovin halunnut lohduttaa tätä prinsessaa ja kyetä kertomaan, että olisi itsekin varmasti kohdellut kuollutta henkivartijaa samoin yhtä tuohtuneena, mutta voi... hän ei kyennyt edes esittämään omaa itseään, ei edes prinsessan edessä!

CAINE

”Se tuskin on mitää verrattuna Pestvan raivoon, ku herää ja saa tietää, kuka hänet pelasti.” Caine lohdutti Inaria, joka näytti jo nyreältä joutuessaan puhumaan Dorianista. Häntä saattoi vaivata jokin muukin asia eikä pelkkä Dorianin sankarillisuus saanut häntä noin harmin partaalle, mutta Caine ei viitsinyt tökkiä sitä kipeää kohtaa enempää, kun kerran oli jo varoitettu. Hän ei halunnut saada samanlaista käsittelyä kuin Daksu, vaikka ei Inar hänelle niin tekisi, vaikka hän miten ärsyttäväksi alkaisikin. ”Saat vielä olla hyöyksi, ei me tääl Dehrahis ikuisuutta olla ja mie oon aika varma, ettei tulimiekasta oo kauheesti iloa lumen ja jään keskellä, joten meiän pitää ny tääl eteläs vaan purra hammasta ja antaa paikallisten loistaa, osat vaihtuu kyllä.” Caine jatkoi, vaikka toki aikaisemman taistelun jälkeen epäilys sen suhteen, että Dehrahista poistuttaisiin elossa, olikin kasvanut. No toivoa ei saanut menettää tässä kohtaa, olivathan he äskenkin pelastuneet ihmeen kaupalla, kiitos Daksun kavereiden, jotka eivät olleet hänen kavereitaan.

Mutta vakavasti ottaen, vesi voisi olla hyödyllistä, jos sitä vain olisi saatavilla. ”Pitää kysyy joltai karttaa, et nähään miten määränpäässä on vettä tarjolla ja miten sitä voi hyöyntää! Jos niitä ruumiita kävelee vastaan jatkossaki, nii me tarvitaan kaikki mahollinen apu.” Caine myönsi, mutta ei itse muistanut Dehrahin karttaa niin hyvin, että muistaisi, oliko siellä mihin oltiin menossa, vettä vai ei, mutta luulisi, jos se oli isokin kaupunki. Ei se voinut rutikuiva olla. Inarin päättely siitä, että Cainen aseesta oli hyötyä, koska pimeä magia ei ollut puhdasta, kuulosti kyllä ihan järkevältä. ”Onhan se, mut ehkä siitäki on hyötyä sit ku pitää miettii jatkoa.” Caine sanoi ja siirtyi itsekin paremmin Inarin viereen seinustalle istumaan ja Inar veti hänet lähemmäs, mikä oli harvinaisen toverillinen ele Inarilta. ”Sää kans.” Caine sanoi nojaten hiukan Inariin tyytyväisenä siitä, että Inar oli kunnossa ja myös Pestva, vaikka olikin vähän kovia kokenut. ”Se äskene tappelu meni vähä turhan täpäräksi, hyvä et kaiks kuitenki selvis sielt hengis… tai no…” Caine muisti, miten se gerosilainen sotilas oli revitty hevosen selästä ja pistetty hengiltä. Hiukan hän tunsi syyllisyyttä, kun ei ollut tehnyt mitään, vaikka oli nähnyt tilanteen, mutta toisaalta, ei hän olisi mitenkään ehtinyt ajoissa.

MARCELLA

Hymyillen Marcella katsoi, kun mies tuntui hiukan ehkä jos ei piristyvän, niin ainakin hetkeksi unohtavan murheensa kuullessaan, kenen kanssa puhui. Normaalisti Marcellaa ei haitannut muiden ihailu ja kumartelu ja ylistykset, mutta nyt hän oli ollut niin pitkään tekemisissä ihmisten kanssa, jotka juuri ja juuri osasivat käytöstavat, että Neferan muodollisuus tuntui kummalliselta.

Marcellan kysymyksen jälkeen mies tosin valahti takaisin istumaan aika murtuneen näköisenä, mutta sai kerrottua nimensä kokonaan. Dehrahilaisilla oli kyllä melko erikoisia nimiä. Mies kuitenkin pyysi kutsumaan tätä vain Neferaksi, mikä sopi kyllä Marcellalle. ”Ilo tutustua, Nefera.” Marcella vastasi ja tarkoitti sitä, vaikkei tiennyt miksi hänellä oli niin kotoisa olo Neferan seurassa. ”Sa voit kutsua mua Marcellaksi.” Hän antoi sitten luvan, vaikka ehkä se olisi epäsopivaa, kun hän oli kuitenkin prinsessa.

Nefera pahoitteli käytöstään ja vakuutti, että se ei johtunut Marcellan seurasta. ”Ei se mitään, näen, että sulla on murheita.” Marcella vakuutti, ettei ollut pahoittanut mieltään. Hänen kävi vain sääliksi miestä, joka yritti kaikin keinoin estää itkua pääsemästä valloilleen, muttei onnistunut siinä. Lupaa kysymättä Marcella istui Neferan vierelle ja otti tätä tärisevästä kädestä kiinni (?) kun kuuli miten hän oli menettänyt koko perheensä sodassa. Ei ihme, että hän oli niin surullinen! Marcella tunsi omienkin silmiensä kostuvan hiukan. ”Olen pahoillani perheestäsi ja siitä, että kysyin.” Marcella sanoi. ”Ma tiedän miten sa tunnet.” Hän jatkoi sitten hiljaa lohduttavasti. ”Äitiä en osaa surra, hänet ma menetin jo kun olin hyvin pieni. Isä on ollut siitä asti aina kovin lohduton ja nyt on hänkin vakavasti sairas ja ma täällä enkä voi auttaa mitenkään. Serkkuni, jok’ oli hyvin rakas, menehtyi sodassa vähän ennen mun lähtöä, siks ma olen täällä hänen sijastaan. Ma itkin häntä monta päivää, kunnes kyyneleet lakkasivat. Itkeminen auttaa helpottamaan surua, sitä ei tarvitse hävetä.” Marcella lohdutti ja tunsi itsensä jotenkin hämmästyttävän vahvaksi, kun hänen vieressään istui pitkä ja komea vanhempi mies, joka tärisi niin itkusta ja surusta. Hän tunsi tuskaa Neferan surun takia ja tahto lohduttaa häntä edes vähän sai hänet tuntemaan itsensä vahvemmaksi.

VARJO

Vihollisella saattoi nyt olla ongelma mitä tehdä ruumisarmeijalleen, kun heidän kohteensa oli päässyt karkuun, sillä heillä ei näyttänyt olevan aikaa ajaa heitä takaa. Toki vuoret olivat vaikeakulkuiset ja valtavat ja kapinallisten piilopaikka oli hajautettu eri puolille, ettei niin valtava ihmispaljous herättäisi huomiota. Heillä oli vartijoita ja ansoja maastossa, ettei heitä päästäisi yllättämään, mutta silti heidän uudet vieraansa olivat turvallisuusriski eivätkä he voisi viipyä kovin kauaa.

Hetki meni, kun Varjo sai varmistettua, että kaikki oli kunnossa. Heidän jälkeensä ei ollut jäänyt merkkejä reitilleen ja ettei heitä jahdattu ja vuorten lähistöllä ei näkynyt vihollisia ja ennen kaikkea, että jokaisessa oleellisessa paikassa oli vartija. Sitten hän marssi takaisin luolalle pitkän harteikkaan miehen seuratessa hänen jäljessään. Hän pyysi Asaria ja tämän poikaa sekä heidän seurassaan olevaan tummaihoista ja kiharahiuksista miestä palaamaan heidän kanssaan muiden luo ja astui sitten peremmälle. Hän ei katsonut ympärilleen erikoisiin vieraisiinsa, käveli vain keskemmälle pitkän pöydän lähelle ja kääntyi vasta sitten katsomaan luolan seinustoille asettuneita vieraita ihmisiä. Hänen silmänsä kävivät myös nopeasti valkeahiuksisessa kelmeäkasvoisessa prinssissä, mutta hän ei jäänyt tuijottamaan pitkäksi aikaa. Sitten hän laski rujoja pahoin palaneita ja arpeutuneita kasvojaan peittävän hupun.

”Vihollinen ei näytä enää olevan jäljillänne, mutta tuskin heillä kauaa menee löytää tänne, kun vain haravoivat seutua riittävän isolla joukolla. Teinä jatkaisin matkaa mahdollisimman pian, ennen kuin koko vuori on saarrettu, mutta voitte toistaiseksi levätä ja kasata suunnitelmanne täällä ja joukkoni auttavat teitä parhaansa mukaan.” Varjo sanoi sitten hyvin vaimealla ja karhealla äänellään ja hänen vierellään seisova mies toisti joka sanan kovempaa ääneen (jotta muutkin (kuin vain Daksu, kuulisivat ne). ”Minua kutsutaan Varjoksi. Johdan joukkoa, joka taistelee nykyistä hallitusta vastaan ja koostuu karanneista sotilaista, mutta pääosin vapautetuista ja karanneista orjista sekä muista Dehrahin vähäosaisista ja kurjissa oloissa eläneistä. Meillä ei ole teille paljon apua tarjottavaksi.” Hän jatkoi ja mies hänen vierellään toisti kaiken.

NEFERA

Hän olisi ollut erittäin otettu prinsessan kertoessa, että sai kutsua tätä etunimeltä, jos ei olisi siinä hetkessä ollut taas täydellinen sotku. Nefera yritti kovin kerätä itsensä, se vain oli niin vaikeaa ja kun hän tunsi prinsessan istuutuvan hänen vierelleen ja ottavan hänen kädestään, muuttuivat hänen yrityksensä mahdottomiksi. Hän ei tiennyt miksi, mutta tuo yksinkertainen ele mursi kaikki ne suojamuurit, jotka Nefera oli näinä viikkoina ympärilleen rakentanut. Nefera ei ajatellut enää sitä, että häntä lohdutti nainen, tai prinsessa, hän vain murtui ja alkoi kyynelehtiä vapaammin, takertuen prinsessan kädestä niin kovaa kuin kehtasi. Toisen läsnäolo tuntui erilaiselta, toisen lohdutus ei tuntunut terävältä tikarilta sydänalassa, eivätkä hänen seuraavat sanansa vähätelleet hänen suruaan, vaan yhtyivät siihen. Nefera itki yhä, mutta kykeni hiljentymään sen verran, että kuuli Marcellan kertoessa oman perheensä kohtalosta.

Pitkään Nefera kyynelehti hiljaa, kykenemättä sanomaan yhtään mitään. Sanat takertuivat kurkkuun ja saivat hänet itkemään enemmän aina, kun hän yritti rauhoittua ja vastata. Hetken vielä itkettyään Nefera kykeni rauhoittumaan sen verran, että sai vietyä katseensa prinsessan käteen joka piteli hänen omaansa.
”K-kiitos… En… en vain ole tuntenut oloani turvalliseksi ilman heitä, enkä tiedä… tiedä mitä tehdä. Kiitos, en… olen vain ollut niin yksin”, Nefera sanoi äänensä yhä värähdellen. Hänen kurkkuunsa sattui kaikki se aiempi huutaminen ja itkeminen, ja hänen äänensä oli hieman käheä.
”Olen pahoillani äidistänne ja serkustanne, sekä kuninkaasta… isästänne”, hän lisäsi hiljaa, vetäen syvään ja väristen henkeä, hellittäen hieman otettaan prinsessan kädestä. Hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis päästämään irti… se oli hämmentävä tunne. Ei hän edes tuntenut toista, ja silti hänestä tuntui, kuin prinsessa olisi ollut ainoa turvallinen ihminen koko maailmassa.
”Olen pahoillani, että jouduitte kaikista Gildomeran maista juuri tähän kauheaan maahan… auttamaan prinssiä, joka ei välitä kansastaan…”, Nefera pahoitteli myös lopulta. Se tuntui hieman typerältä asialta pyytää anteeksi, mutta Nefera ei toivonut kenellekään sitä kohtaloa, että joutui Dehrahiin vastoin tahtoaan. Ei enää. Ei sen jälkeen, mitä… heidän orjilleen oli tapahtunut. Ei sen jälkeen, miten palavasti itse tahtoi pois. Millä keinolla hyvänsä.

”Pelkään niin paljon, että unohdan heidät… että jos en näe heitä jatkuvasti unissani, unohdan heidän kasvonsa ja nimensä… heidän äänensä…”, Nefera lähes kuiskasi, äänensä kuristuessa taas hieman kurkkuun. Nuorukainen kuitenkin sulki silmänsä ja nieli itkunsa raskaasti. Häntä värisytti ajatella, että unohtaisi. Ajatus tuntui siltä, kuin hän itse tappaisi heidät uudelleen. Hän ei saanut unohtaa, ei mitään, ei pienintäkään yksityiskohtaa.
”Menetän heidät herätessäni aina uudestaan, se kaikki tuntuu kuin olisin kokenut sen eilen, enkä pääse sitä pakoon… herään täällä, tässä hirveässä loukossa, tässä kamalassa maassa enkä pääse pois, enkä… enkä edes tiedä, ansaitsenko päästä. Tai ansaitsenko edes elää… Tahdon vain pois”, Nefera sanoi käheästi, selkeästi ajatustensa vankina. Ei hän oikein ymmärtänyt, että sanoi kaiken sen ääneen prinsessalle, jonka oli vasta hetki sitten tavannut, hänen silmissään oli lasittunut katse ja hän hengitti hivenen pinnallisesti. Normaalisti Nefera olisi hävennyt moista avoimuutta jonkun näin arvovaltaisen edessä, mutta prinsessan lämpö ja ymmärtäväisyys häntä kohtaan oli yllättänyt täysin hänen surun murtaman mielensä. Hän vain päästi ulos kaikki ne kauheat, synkät ajatukset, jotka oli sulkenut sisälleen niin pitkään, jännitys helpotti hieman ja hän rentoutui hivenen vain jo siksi, että oli vihdoin sanonut ne kauheat sanat ääneen.

CHATHA

Chatha palasi takaisin sisälle hoidettuaan Karanin kanssa hevosia, että niillä oli ruokaa ja vettä ja varjoa ja he olivat irrottaneet varusteita ja kuljettaneet muidenkin matkatavaroita sisälle pihalta. Hän oli myös jutellut isänsä kanssa hetken, ennen kuin kapinallisten johtaja palasi ja he siirtyivät sisälle. Chathaa hermostutti tilanne hiukan prinssin takia. Johtaja ja tämän puhemies selittivät tilannetta muille ja he saivat toistaiseksi luvan jäädä tänne vetämään henkeä ja miettimään, mitä tekisivät seuraavaksi. Hetki oli hiljaista, kukaan ei kai oikein tiennyt tai osannut sanoa mitään, tilanne oli sen verran kummallinen. Chatha tunsi, miten hänen isänsä hänen vierellään tökkäsi häntä kyynärpäällä käsivarteen, mutta ei Chatha tiennyt mitä sanoa koko porukan puolesta! No kiitos varmaan… Hän ei ehtinyt, kun Varjo jatkoi toisen miehen välityksellä. ”Kuka teistä on johtaja?” Hän kysyi niin omituisen kysymyksen, että Chatha unohti kiittämiset siihen. Ei kai heillä ollut johtajaa tai täällä sen varmaan pitäisi olla prinssi Dakarai, mutta prinssi johtamassa jotain muuta kuin muotinäytöstä, oli niin kauhea ajatus, ettei sitä halunnut ajatellakaan. ”Öh, tuota…” Chatha sai avattua suunsa ja johtaja käänsi katseensa häneen saman tien ja luuli tietenkin nyt häntä heidän ryhmänsä johtajaksi. ”Ei, en minä ole mikään johtaja! Minä vain siis, tuota…” Chatha alkoi hätääntyä ja hänen isänsä yskäisi vieressä ja Chathaa nolotti. ”Sitä vain, että kiitos. Pelastitte meidät todella pahasta paikasta. En tiedä miten osasitte olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tiedättekö, keitä olemme, mutta…” Chatha sai sitten sanottua. ”Tiedän kyllä kuka sinä olet, Asar Tarikin poika. Ja tiedän myös kuka teistä on se onneton, joka kuvittelee olevansa tämän saastaisen maan tuleva kuningas. Ja te muut olette muiden Gildomeran kuningaskuntien tulevia hallitsijoita ja muita edustajia. Kuka teistä on Telemakhos Agyris, Vinemarin käskynhaltijan poika?” Varjo vastasi ja viimeinen kysymys yllätti Chathan täysin.

TELEMAKHOS

Telemakhos yritti edelleen toipua järkytyksestä ja helpotuksesta, että he kaikki, etenkin Ame ja Karan, olivat kaikki selvinneet hengissä aikaisemmasta. Paitsi se yksi miespolo, mutta Telemakhos ei juuri ollut ehtinyt tutustua tähän kovin hyvin. Lisäksi häntä närkästytti hyvin pahasti se, että häntä oli estetty raivaamasta tulen voimalla tietä heille ja nämä kummat ryysyläiset olivat saaneet pelastaa heidät ja sitten se gerosilainen täti kolmen jättihevosensa kanssa oli raivannut heille tien. Se oli erittäin raivostuttavaa, mutta pääasia, että he olivat elossa. Piti muistaa, että he olivat Dehrahissa, jokainen päivä elossa oli erittäin suuri ihme.

Hänen mielialansa piristyi sen hermoheikon miehen tullessa rääkymään prinssi Tyhjäpäälle ja Telemakhos oli monesta tämän huutamasta syytöksestä ihan samaa mieltä. Vielä paremmaksi Telemakhoksen päivä muuttui, kun tämän porukan johtaja saapui ja kertoi, että he kapinoivat kaikenmaailman Daksuvaltaa vastaan. Mahtoi sitä ruttoista rotanpoikasta harmittaa.

Telemakhoksen ilme tiukkeni siinä kohtaa, kun johtaja mainitsi hänen nimensä. Hän nousi ylös. ”Minä, miten niin?” Hän kysyi hyvin epäluuloisella äänellä. Jos tuolla dehrahilaisella oli jotain valitettavaa, hän voisi sanoa tälle muutaman valitun sanan siitä, että pitäisi huolen vain oman maansa rupusakista ennen kuin alkaisi häntä vinemarilaisuudesta syyttämään. Hän oli valmis tarttumaan miekkaan, kun johtaja lähestyi häntä, mutta mies pysähtyi hyvin lähelle ja katsoi häntä tarkkaan. ”Aivan, et tietenkään tunnista. Olen ollut kanssasi kirjeenvaihdossa, mutta käytin nimeä Djoser.” Johtaja vastasi hyvin vaikean kuuloisella karhealla äänellä, minkä takia hän kai käytti tuota toista miestä puhumaan puolestaan. Telemakhos oli pudottaa silmät päästään. Hetki hänen piti miettiä, mistä mies puhui, kunnes hänellä välähti. ”Ah, aivan! Djoser! Kirjoitit muutaman kerran ja kyselit orjuuden lakkauttamisesta Vinemarissa!” Telemakhos tajusi sitten ja hänen ilmeensä kirkastui. ”Ilmeisesti niistä oli hyötyä?” Hän arveli, kerta tämä oli perustanut kapinaliikkeen. ”Ehdottomasti, mutta sitten sattui paljon ikäviä asioita, jotka ovat aiheuttaneet myös takaiskuja. Mutta tulkaa ihmeessä istumaan, pyydän hakemaan teille jotakin syötävää.” Djoser sanoi ja vei kätensä Telemakhoksen hartialle kuin hyvän ystävän, jota ei ollut nähnyt ikuisuuteen, vaikka oikeasti he eivät olleet koskaan tavanneet. Telemakhos seurasi miestä pitkän pöydän ääreen yhtä hivenen ällistyneenä tästä yllättävästä käänteestä.

MARCELLA

Marcellasta tuntui niin pahalta Neferan puolesta, kun tämä lopulta alkoi itkeä kunnolla ja tarttui hänen käteensä kuin henkensä edestä. Niin, Marcellakin oli kestänyt kaiken kamaluuden vain Imperia-tädin ja Hortencian ansiosta. Oli kamalaa, jos ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa surua ja josta voisi saada edes vähäistä lohtua. ”Ei sua voi siitä syyttää, tämä maa ei ole erityisen turvallinen. Kenestä tahansa olisi kamalaa joutua kokemaan tällaista kauhua ilman ketään tuttua ja turvallista ihmistä rinnalla.” Marcella rauhoitteli ja vei toisen kätensä rauhoittavasti Neferan selän takaa tämän toiselle hartialle. Hän kyllä ymmärsi, hänkin itkisi koko ajan, jos joutuisi olemaan Dehrahissa yksin ilman ketään, kehen voisi luottaa. Ei hänelläkään erityisen turvallinen olo ollut siitä lähtien, kun he olivat Dehrahiin saapuneet, ja nyt ei ollut edes Peikkoa tuomassa mitään turvaa, vaikka se turva taisi olla aika onneton alusta asti. Marcella vain ei ollut tiennyt sitä, joten oli ollut helppo leikkiä olevansa turvassa, kun Herra Henkivartija oli kauheissa tilanteissa pysynyt lähellä. Olihan Oscar toki vielä, mutta hänen kuului huolehtia ensisijaisesti Hortenciasta, ei Marcella voinut vaatia tätä hoitamaan Peikonkin töitä. Mutta Marcella ei ollut aivan varma, miten Imperia-tädin kivet toimivat ja oliko niistä riittävästi turvaa jossain taistelussa.

Marcella hymyili silittäen Neferan toista olkapäätä hellästi, kun mies otti osaa hänen omaan kärsimykseensä. ”Niin, olen kovin huolissani ja toivoisin pääseväni pian takaisin kotiin. Mutta ei se ole sun syytäsi, että kaikista maista päädyimme juuri tänne.” Marcella sanoi surkeasti, mutta yritti kuitenkin pysyä rauhallisena, ettei nyt itsekin alkaisi vollottamaan. Nefera pahoitteli aika saman tien sitä, että hän oli joutunut Dehrahiin ja auttamaan mokomaa prinssiä. ”Prinssi Dakarai on kyllä harvinaisen epämiellyttävä henkilö, olen pahoillani, että sa ja muu Dehrahin kansa olette joutuneet kärsimään moisesta.” Marcella puolestaan sanoi, se mahtoi olla kamalaa.

Hetken he istuivat taas hiljaa, kunnes Nefera sanoi hiljaa, miten pelkäsi unohtavansa perheensä. Marcella tunsi ikävän piston sydämessään kuunnellessaan tämän nuoren miehen surua ja murhetta, kun hän oli vasta menettänyt koko perheensä ja jäänyt aivan yksin. ”Älä huoli, et sa unohda. Ma olin vain kolmen vanha, enkä juuri muista äidistäni mitään. Muistan silti hänen äänensä ja tuoksunsa ja joitain yksittäisiä hetkiä. Ei rakkaitaan unohda.” Marcella lohdutti, siitä hän sentään pystyi sanomaan kokemuksella, ettei sellaiset asiat vain voineet unohtua. Tuntui silti pahalta, kun ei voinut tehdä paljon mitään auttaakseen. Mies ei vaikuttanut kauheasti siltä, että välitti edes elää ja se sai Marcellan hiukan ahdistumaan, hän ei oikein tiennyt mitä tehdä. Ei hän voinut käskeä ketään piristymään ja nauttimaan elämästä, etenkin kun siitä oli tällä hetkellä erittäin vaikea löytää mitään ilonaiheita. ”Ma en teidä mitä tapahtui, mut en usko et tapahtunut oli sun syytä. Ja vanhempasi varmasti toivoisivat sun löytävän taas syyn elää. En voi viedä sun surua pois, mut uskoisin, että jos tahdot pois Dehrahista sa voisit tulla meidän mukaamme?” Marcella ehdotti sitten, vaikkei nyt toki tiennyt, mitä muut asiasta ajattelisivat. No ei hänkään kaikista pitänyt, joita heidän piti raahata mukanaan, joten ei muidenkaan tarvitsisi ideasta pitää. Peikon tilalle mahtui hyvin uusi matkakumppani ja eihän peikostakaan lopulta mitään hyötyä ollut, joten ei Nefera paljon turhempi ainakaan voinut olla.