GILDOMERA osa 1 luku 2

IMPERIA

Kyllä kannatti, ainakin prinssi vaikutti hivenen leppyvän yrittäessään esittää, ettei kivi häntä niin kiinnostanut. Imperia hymyili, antaen kiven kaikin mokomin prinssille, joka näytti todella arvostavan lahjaa. Olihan Nierdalesin prinssi omapäinen ja kummallinen, mutta Imperia ei välittänyt. Hänkin osasi olla kummallinen.
”Kiitos, että huolitte vaatimattoman kiitollisuudenosoitukseni”, nainen sanoi iloisena, kääntäen kaikki kolme ratsuaan hieman vaivalloisesti, jotta pääsi seuraamaan prinssin kanssa muita. Imperia vei katseensa paremmin prinssiin, kun kuuli tämän kysymyksen.
”Mutta Teidän Ylhäisyytenne, linnut osaavat vain nokkia. Niillä ei ole muuta keinoa osoittaa kiitollisuuttaan”, Imperia vastasi lempeästi.
”Kuten on myös meidän laitamme. Me käskytämme teitä nokkimisen sijasta, mutta se on osoituksemme siitä, että toivomme parastanne ja haluamme, että Te olette kunnossa”, nainen jatkoi rauhassa. He eivät onneksi olleet jääneet aivan niin pahasti jälkeen, kuin hän oli pelännyt. Olihan tämä vähän nurinkurista, että prinsessa Inarilla oli hänen prinsessansa ja Sir Dorianilla urumiyalainen soturi, ja hänellä tämä prinssipolo, mutta kunhan kaikki henkiin jääneet olivat turvassa. Se oli tärkeintä.

MARCELLA

Marcella alkoi havahtua, kun hänen kasvoihinsa osui jotakin märkää. Hän ynähti vaimeasti ja avasi sitten silmiään. Hänellä oli hiukan sekava olo, eikä hän heti tajunnut missä oli ja miten oli sinne päätynyt. Sitten hän huomasi, kenen kanssa oli ja hänen silmänsä laajenivat, kun hän hiukan säikähti nähdessään karkean urumiyalaisen prinsessan vieressään. Mitä oli tapahtunut? Voi missä olivat Imperia-täti ja Hortencia? Tai edes Herra Henkivartija? Hän ei saanut sanaa suustaan, vaikka olikin varmasti hyvin huonotapaista säikähtää tällä tavalla.

CAINE

Caine vilkuili ympärilleen, näin kotoisassa paikassa hän ei ollutkaan ollut vielä kertaakaan Caenezhista lähdettyään, mutta ei tämä vuoristo ja siellä oleva vuorenalainen asumus ollut kauheasti verrattavissa linnaan Caenessa. Hän käveli Daksun rinnalle, joka näytti siltä, kuin olisi pudonnut puusta. ”Onks tää Daksu sun linnas? Aikamoinen mörskä.” Caine kysyi, koska Daksu oli kuitenkin vaikuttanut tuntevan huppumiehet, joita he olivat seuranneet, koska oli ensimmäiseksi lähtenyt perään mitään kyselemättä. Ei hän ihan olisi uskonut, että Daksun kaltainen hienostelija asui näin vaatimattomasti, mutta ehkä hän oli poikkeus perheessä?

INAR

Inar ei ollut oikein ehtinyt ajatella pidemmälle, kun tyttö heräsi. Heti nähdessään toisen suuret, vihreät silmät jotka levisivät kauhusta hänet nähdessään, Inar tunsi kaiken järjen taas katoavan päästään. Tähän asti hän oli vain ajatellut tytön turvassa pitämistä, mutta nyt toinen oli siinä ja aivan syystäkin kauhuissaan, ja Inarista tuntui että hänen polvensa pettäisivät. Häntä hävetti siinä hetkessä ihan hirveästi kaikki, vaikkei hän tiennyt yhtään miksi, ja hän tunsi pistelyn poskillaan kun punastui ihan vain silkasta ahdistuksesta ja häpeän määrästä. Sanat tarttuivat kurkkuun ja hän sai vain mumistua epämääräisen anteeksipyynnön, kun auttoi tytön istumaan seinustaa vasten ja päästi irti, nousi ylös ja perääntyi pari askelta.

Onneksi se gerosilaismaagi saapui parahiksi paikalle, ilmeisesti tämä oli ollut paimentamassa nierdalesilaista hömelöprinssiä, jonka palautti nyt oikealle omistajalleen. Pestva näytti olevan siellä myös. Imperia-neiti kipittikin seuraavaksi heidän luokseen ja huomasi prinsessa Marcellan säikähtäneen ilmeen sekä sen, miten vaivaantunut hän oli. Inaria nolotti vain enemmän.
”Voi, kiitos kovasti, että herätitte hänet”, Imperia henkäisi hänen suuntaansa, ennen kuin kiirehti prinsessansa vierelle.
”Olen kovin pahoillani, etten ollut vierellänne, kun heräsitte. Muistatteko, mitä tapahtui?”, nainen alkoi häärätä tytön ympärillä.

Inar katseli tilannetta hetken, ennen kuin kääntyi kankeasti pois ja lähti sanaakaan sanomatta Pestvan luokse. Mikä ihme häneen taas oli mennyt? Tietty tyttö oli pelästynyt, kun ei tuntenut häntä hyvin ja hän oli käyttäytynyt kuin mikäkin raakalainen koko matkan ja… Inar tunsi punan kasvoillaan syvenevän ja hän pysähtyi Pestvan viereen, painautuen vain luolan seinämää vasten ja istuutui alas, painaen häpeissään päänsä käsiinsä. Oli ihan hirveää nähdä se tyttöparka niin pelästyneenä… Eikä hän voinut edes syyttää siitä ketään muuta, hän oli ihan tietoinen millaisen kuvan oli itsestään toiselle antanut!

DAKARAI

Dakarai havahtui yllättäen todellisuuteen tai lähinnä nykyhetkeen, koska olihan se kaikki äskeinenkin ja kaikki hänen kokemansa ollut todellisuutta, vaikkakin tällä hetkellä historiaa olikin. Albiinoprinssi käänsi katsettaan punahiuksiseen Caineen, joka oli jostain pölähtänyt paikalle ja kyseli Dakarain linnan perään käyttäen kyllä taas sitä kammotus Daksu -lempinimeä hänestä. Vaikka ei sen nimen kanssa kyllä lempinimen suhteen mitään tekemistä ollut. Ihan yhtä typerä ja kurja nimi se oli, mitä hänen serkkunsakin hänelle keksi. ”Mitä? Ai tämä luola vai? Eihän nyt suinkaan. Emmehän me edes ole Alhanairissa. Eihän tämä ole edes huoneeni kokoinen…” Dakarai vastasi ja katsoi luolaa hieman tarkemmin, kun ei ollut enää vain aivokuollut ameeba. Sitten Dakarai kuitenkin naurahti hermostuneesti. ”Mistä sinä niin päättelit? Tai siis vitsihän se oli… eikö?” Dakarai varmisteli ihan vain, jos Caine oli vitsituulella tai jotain. Tai siis tietenkin se oli vitsi. Ei kai kukaan tosissaan luullut, että hänen kuninkaallinen korkeutensa asuisi jossain luolassa luolaihmisten kanssa, eihän? Toivottavasti Caine ei ollut odottanut, että hän olisi nauranut mörskävitsille tosissaan, koska ei ollut odottanut kaiken sen aikaisemman jälkeen jotain kevytmielistä vitsiä. Mutta kevytmielisempi asia oli ihan tervetullutta sen äskeisen jälkeen.

CAINE

”Ei ku kaninkolo tuol pihalla. Tietysti tää luola, täälhän me ollaan! Keskity ny vähän Daksu.” Caine vastasi, kun hänen ystävänsä oli ihan pihalla edelleen. Mutta ei Daksu täällä asunut vaan jossain Alhaisissa. Jännä juttu, kun mietti, että Ylempiarvoiset olivat niin iso juttu Dehrahissa, mutta Daksu asui silti jossain alhaisessa paikassa. ”No ku nääs un kaverit toi meiät tänne.” Caine vain vastasi, vaikkei ymmärtänyt, mitä vitsiä Daksu tästä nyt oikein sai, Hän vain oli kysynyt, mihin hän heidät oli oikein tuonut. ”Älä sano ettei sulkaa oo aavistustakaan mis myö ollaan.” Caine alkoi epäillä sitten, että he olivat seuranneet Daksua taas vain johonkin hukkaan, eikä prinssi oikeasti mitään mistään tajunnut. Tai nyt kun järjellä ajatteli, niin kuulosti ihan Daksulta, että näin asia varmaan oli.

MARCELLA

Marcella ei ehtinyt toipua, ennen kuin urumiyalainen prinsessa jo poistui aika kiusaantuneen näköisenä. Mutta tietenkin, hän oli auttanut Marcellaa ja hän ei ollut saanut edes kiitosta sanottua! Hän alkoi rauhoittua onneksi, kun Imperia-täti oli taas siinä vieressä. ”Ei se mitään…” Marcella sai lopulta vastattua ja yritti sitten muistella, mitä oli tapahtunut. ”En oikein… Missä se Peikkokin oikein on?” Marcella sai sitten kysyttyä, että missä ihmeessä se mies oikein kuppasi, kun ei hän ainakaan Marcellasta ollut huolehtinut, koska vierasmaalainen prinsessa joutui tekemään sen. Oliko se mies saanut taas kivestä päähänsä ja pyörtynyt kesken taistelun? Marcellalla ei tainnut kyllä olla varaa arvostella, kun oli itse tainnut pyörtyä ilman, että oli saanut edes kivestä.

DAKARAI

”Niin… kyllähän minä sen huomasin, että olemme täällä… emmekä kaninkolossa”, Dakarai sanoi hieman hämmentyneenä. ”Tai siis tarkoitan, että kysymys linnasta tuli hieman… yllättäen”, Dakarai jatkoi, koska ei kai kukaan luolaa linnaksi voinut edes erehdyksessä luulla. Ellei Caenezhissa sitten asuttu luolissa? Ei kai sielläkään nyt niin alkeellista voinut olla? Toki se selittäisi, mutta ehkä ei kuitenkaan.

Siitä ei ilmeisesti myöskään ollut kyse vaan siitä, että Dakarain kaverithan ne vain olivat heidät tänne tuoneet. Siis nämä luolaihmiset? Ei hän kaveerannut luolaihmisten kanssa. Pois sellaiset luulot hänestä! Eihän sellainen sopisi alkuunkaan! Caine kuitenkin jatkoi perään vielä, ettei Dakarai saisi sanoa, ettei tällä ollut hajuakaan missä he olivat. ”No me olemme vuorilla… Zuran eteläpuolella lähellä Airenia, mutta siihen tietoni rajoittuvat, valitan. Seurasin, kun en keksinyt muutakaan ja eikö se ollut ihan hyvä juttu? Tai ainakaan kukaan ei ole vielä tappanut meitä eikä ruumit vyöry enää ylitsemme…” Dakarai vastasi, koska ei halunnut valehdellakaan, koska mitä se hyödyttäisi. Ja mieluummin hän täällä oli kuin siinä äskeisessä epätoivon saattelemassa tilanteessa. Missä vaan itse asiassa oli parempi.

IMPERIA

Urumiyan prinsessa poistui aika kiusaantuneena paikalta ja Imperia katsoi vähän pahoillaan tämän perään, pitäisi kiittää toista paremmin, kun oltaisiin nyt ensin hieman toivuttu. Imperia palautti huomionsa prinsessa Marcellaan, joka ei selkeästi muistanut juuri mitään koko taistelusta. No hyvä vaan.
”Te pyörryitte ja prinsessa Inar sai teidät kiinni, ennen kuin putositte. Hän toi teidät tänne asti, sillä emme ehtineet nostaa sinua oman hevoseni selkään taistelun aikana”, Imperia kertoi, kun tyttö sitten jo kysyikin, että missä peikko oikein oli, kerta hänet oli pelastanut Urumiyan prinsessa. Imperia mietti hetken, miten sanoisi asian, ei hän itsekään ollut ehtinyt juuri miettiä asiaa. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.
”Vastassamme oleva armeija oli noiduttu mustalla magialla, joten jouduimme perääntymään. Siinä rytäkässä henkivartijanne vedettiin hevosen selästä, emmekä ehtineet tehdä mitään. Hän ei selvinnyt”, Imperia kertoi lopulta kuitenkin aivan suoraan. Sen enempää hänkään ei ollut ehtinyt onnekseen näkemään, eikä hän olisi kertonut tytölle yksityiskohtia, vaikka olisikin ne tiennyt.

CAINE

Kyllä Cainekin huomasi, että hän oli tullut tähän Daksulle yllättäen, kun poika ei yhtään keskittynyt mitä ympärillä tapahtui, vaan seisoi siinä ja haaveili. Silloin yleensä kaikki asiat tulivat yllätyksenä. Caine kohautti hieman kulmiaan ja hymyili vinosti. ”Nii, ton verran mää tajurin kyl iteki. Mut sää vaan seurasit jotain tyyppejä tietämättä keitä ne ees on? Ei sunkaan päätä järki paljoo pakota.” Caine totesi huvittuneena. No toki heitä ei vielä oltu tapettu, mutta eihän Daksu jäänyt odottamaan edes sen vertaa, että Chatha, joka ilmeisesti tiesi paremmin, kertoi kannattiko näitä kavereita seurata vai ei. Joten Caine oli olettanut, että Daksu tiesi itsekin, mutta olihan se selvästi vähän liikaa vaadittu, että Daksu olisi tiennyt mitään. Raukka parka oli niin pihalla jatkuvasti. Toki, eihän heillä kauheasti vaihtoehtoja ollut, kun heitä etsi monituhatpäinen joukko vihollisia ja kuolleetkin jahtasivat heitä. Mutta olipa tosi fiksua Daksulta vain kävellä ventovieraiden huppumiesten perässä luolaan jonnekin vuorille kyselemättä keltään mitään. Hän nyt kuitenkin todennäköisesti oli näiden huppupäidenkin tuleva hallitsija, niin oli vähän nurinkurista, että hän seurasi heitä kuin johtajaa.

MARCELLA

”Voih!” Marcella voihkaisi ja vilkaisi pahoillaan urumiyalaisen prinsessan suuntaan, kun Imperia-täti kertoi tämän pelastaneen hänet putoamasta hevosen selästä sen jälkeen, kun häneltä oli mennyt taju. Ja hän oli kohdellut tätä niin tökerösti! Hänen pitäisi pyytää anteeksi ja kiittää, kunhan tokenisi tästä ensin. Sitten Imperia täti kertoi hiukan ympäripyöreästi, mitä oli tapahtunut, eikä Marcella erityisemmin välittänyt kuullakaan mitään yksityiskohtia. Mutta mitä Peikkoon, eli Herra Henkivartijaan tuli, niin hänet oli ilmeisesti vedetty ratsailta, eikä hän selvinnyt siitä. ”Siis miten niin ’ei selvinnyt’? Eihän vain…” Marcella kauhistui ensin, kun tajusi, mitä Imperia yritti kertoa hänelle. ”EI!” Hän kiljahti kovemmalla äänellä, kuin oli tarkoitus. Mutta kauhuun sekoittui yllättäen vihan tunne, ja hän jatkoikin seuraavaksi aivan raivoissaan: ”Miten se Peikko kehtaa kuolla pois tällaisella hetkellä!? Hän oli MINUN HENKIVARTIJANI! Miten se mies kuvittelee vahtivansa minun henkeäni, jos ei itse pysy HENGISSÄ!” Uskomatonta! Miehet! Miten turhia ne osaavatkaan olla! Voi hyvänen aika!” Marcella raivosi kimeällä äänellä aivan tolaltaan. ”Kunhan pääsen kotiin… isä saa niin kuulla tästä!!! Ja sitten sille, joka sen kurjan Peikon palkkasi, käy todella kurjasti! Hävytöntä! Mikä fiasko, voisinpa potkaista jotakin!” Marcella kihisi kiukusta, miksi hänelle annettiin mukaan mies, joka ei osannut mitään, otti lelumiekat sotaan ja meni ja kuoli pois ja antoi toisen prinsessan suojella häntä, kun ei itse siihen kyennyt!!! Ei tällaista kestänyt!

DAKARAI

Kyllä Cainekin sanomatta oli tajunnut missä heidän sijaintinsa kartalla oli, mutta kyse oli ollut ennemminkin siitä, että kuka seurasi täysin tuntemattomia johonkin tuntemattomaan. No harva varmaan toki, jos sitä ajatteli ihan noin kuin ylipäätään. Siis, että jos vastaan tulisi joku tuntematon ja käskisi seuraamaan itseään ilman mitään kontekstia, niin joo typeräähän se olisi.

”Minusta se oli ainakin viisaampi veto kuin jäädä vain sinne odottamaan kuolemaa kuolleiden armeijan ja vihollisten keskelle. On meillä suuremmat todennäköisyydet täällä selvitä, jos huppuhemmot ovatkin oikeasti jotain pettureita. Ei heitä kuitenkaan tuhatpäinen armeija ole, että vaihtoehtoihin nähden valitsisin huppupäiden seuraamisen joka kerta, jos saisin päättää uudestaan”, Dakarai vastasi ja olivathan kaikki muutkin ihan yhtä kaikki seuranneet. Prinssi ei ollut vaatinut sellaista keneltäkään eikä Chathakaan ollut tullut pyörtämään Dakaraita toisiin ajatuksiin. ”Vai mitä itse sitten olisit tehnyt?” Dakarai heitti kysymyksen ilmoille, mutta veikkasi, että saman mitä Dakaraikin teki. ”Mutta suoraan sanottuna… Mikä vain paikka on parempi kuin se, mitä äsken tapahtui. En ole varma oikein vieläkään, mitä se oli ja miten se oli mahdollista. En välitäkään tietää, mutta se oli kauhua. Hyvästi yöunet”, Dakarai mutisi viimeisen lauseen loppuun ja ihan selkäpiitä karmi ajatus niistä kuolleista.

CAINE

Daksun vastaus valitettavasti hukkui korvia särkevään kiljuntaan, mikä kaikui luolan seinistä ikävästi, kun prinsessa Marcella antoi kuulua, mitä mieltä oli henkivartijoista, jotka eivät pysyneet hengissä. Caine ei osannut kuin tuijottaa yllättyneenä, hän ei ollut osannut odottaa tuollaista kohtausta. Hän oli odottanut surua ja itkua, mutta ei raivokohtausta. Se olisi voinut huvittaa, jos tilanne ei olisi ollut niin kamala. Kun prinsessa sitten vaikeni ja jäi kiukusta kihisten puristamaan pieniä siroja käsiään nyrkkiin kuin kuvitellen, että kuristaisi sen peikoksi kutsumansa miehen, Caine kääntyi Daksun puoleen. ”Anteeks, mitä sää sanoit. Meni vähä ohi.” Caine kysyi kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan.

NEFERA

Nefera kääntyili epämukavalla vuoteellaan levottomana. Hän ei ollut saanut yöllä taaskaan unta… yöt olivat pahimpia. Hän joutui nukkumaan päivisin, mikäli sai unta. Ei sillä, että hän olisi unissaankaan saanut paeta kamalaa todellisuuttaan. Joka kerta hän näki heidät. Jos ei kaikkia, hän näki jonkun heistä, joka ikinen kerta hänet valtasi pakokauhu kun hän kadotti heidät ja herätessään hän palasi aina murskaavaan todellisuuteen. Hän oli niin väsynyt, niin loppu, niin tavattoman loppu.
Tällä kertaa Nefera ei kuitenkaan ehtinyt edes päästä niihin kamaliin uniin asti. Ei, nyt häntä häirittiin jo ihan ulkopuoleltakin. Tokkuraisena Nefera nousi istumaan, yhä puoliunessa, yrittäen kuunnella mistä oikein oli kyse. Kauhea meteli… Häntä ärsytti ja itketti ja hänen silmiään särki väsymys, itkeminen, ihan kaikki oli huonosti. Eikö hän olisi voinut saada edes yrittää nukkua? Nefera nousi kiukkuisena vuoteeltaan ja heilautti hieman sotkussa olevat hiuksensa selälleen, lähtien erittäin vihaisesti saliin, josta meteli kuului. Joku siellä kovin huusi siitä miten tämä oli jätetty yksin ja miten turha joku oli ja Nefera tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan outoa voimaa tuosta valituksesta. Se oli miltei kotoista.
”Olen ihan samaa mieltä! Ja turhista miehistä puheen ollen, kuka kehtasi tuoda tällaisen joukon metelöiviä öykkäreitä tänne häiritsemään muita? Kuka tästä on vastuussa? Ja keitä te edes olette?!”, Nefera kajautti erittäin kiukkuisena ilmoille, kun astui saliin ja risti kädet odottavana rinnalleen. Hän ei tiennyt yhtään keitä nämä kovaääniset tunkeilijat olivat, mutta hän antaisi kyllä sen kuulla kunniansa, joka heidät tänne oli raahannut. Tai no, ei välttämättä, mutta ainakin hän antaisi metelöitsijöiden kuulla kunniansa. Hän miltei unohti täysin olla surullinen, varmaan siksi, että väsymys ja viha puskivat surun päälle niin vahvoina.

CAINE

Hyvä kun prinsessa Marcellan kiukkukohtauksesta oltiin toivuttu, niin joku vieras henkilö saapui veron peittämästä oviaukosta joka johti syvemmälle luolaan ja tuli valittamaan, kun he metelöivät ja halusi tietää, kuka kurja heidät oli tänne tuonut huutamaan. Caine oli niin ällikällä lyöty jo äskeisestä, ettei nytkään osannut kuin osoittaa sormella vieressään seisovaa Daksua ja perääntyi pari askelta kauemmas tästä, ihan vain varmuuden vuoksi. Juurihan he olivat aiheesta keskustelleet ja Daksu oli ollut ensimmäinen, joka muukalaisten perään oli lähtenyt. Heidät tänne kutsunut mies oli kadonnut, joten häntä ei voinut syyttää.

MARCELLA

Marcella oli vaiennut, kun ei enää keksinyt mitään sanottavaa. Hän oli niin vihainen ihan kaikesta ja ihan kaikille! Tai no lähinnä Peikolle, joka vain meni ja kuoli pois, ja kaikille ministereille Gerosissa, joiden mielestä Peikko oli hyvä idea matkalle. Hän kun oli kuvitellut, että hänelle annettiin kunnollinen henkivartija mukaan vai eikö Gerosista muka oikeasti tuon kelvollisempaa miestä muka löytynyt? Hän oli vienyt kädet ristiin rintakehän päälle ja painoi raivoissaan kynsiä käsivarsiinsa istuessaan lattialla täristen vihasta, jollaista hän ei muistanut tunteneensa koskaan ennen. Hän käänsi kiukkuisesti kasvonsa miehen suuntaan, joka juuri oli tullut valittamaan hänen huutamisestaan. Marcella vähät välitti! Hän tuijotti vain silmät kipinöiden ja sievä suu hyvin nyrpeässä mutrussa, mutta ei viitsinyt huutaa enempää, kerta hän oli jo saanut harmia aikaan. Sekin oli Peikon vika, voihan… voihan… RIKKARUOHO! Kampauksesta irronneet kiharat pompahtivat hänen harteillaan, kun hänkin käänsi katseensa muuhun porukkaan, kun etsittiin syyllistä sille, miksi he olivat tässä kurjassa luolassa ja caenezhilaisen prinssin mukaan syyllinen oli prinssi Dakarai. No niinpä tietysti! Marcellakin nosti kätensä osoittamaan tätä, vaikkei hän ollut edes tajuissaan, kun he olivat tänne saapuneet. Saipahan edes joku ansionsa mukaan, kun ei hän Peikkoakaan voinut enää potkaista kun tämä ehti ensin potkaista tyhjää!!!

AMETHYST

Matka oli ollut ihan hirveä. Ame ei ollut voinut tehdä muuta, kuin pitää Karanista kiinni ja toivoa parasta, koska mitään iloa hänestä ei ainakaan ollut. Jollain ihmeen kaupalla he olivat kuitenkin selvinneet hengissä… tai no, ei ihmeen, vaan joidenkin Daksun ja Chathan kavereiden ilmeisesti, kun he olivat näitä seuranneet johonkin piilopaikkaan. Ame oli vihdoin saanut selvitettyä pahimman huonon olonsa ja odotti Telemakhosta ja Karania, ennen kuin lähti sisälle kaksikon kanssa. (?)
Luolasta kuului ihan hirveä huuto, kun he astuivat sisälle, ja Ame katsoi vähän hämmentyneenä lattialla kiljuvaa, kiukkuista pikkuprinsessaa. Sitten saliin ilmestyi joku toinenkin valittaja, jota Ame ei tuntenut ja ilmeisesti ei tämäkään heitä. Kun kysyttiin, kenen idea oli tuoda heidät tänne häiritsemään, Ame osoitti ihan surutta vain Daksua muiden mukana, jatkaen sitten matkaansa peremmälle kaikessa rauhassa.

CHATHA

Chatha oli helpottunut tajutessaan, kuka heitä oli auttanut, ja ilmeisesti prinssikin tajusi sen, mutta oli vähän erikoista, että hän lähti kapinallisten matkaan noin vain, kun häntä ja hänen isäänsä vastaanhan he nimenomaan kapinoivat. Vai eikö prinssi tiennyt? Se oli hyvin mahdollista, kun mietti, mitä prinssi ylipäänsä mistään tiesi mitään. No Chatha tiesi, että he olivat kuin ihmeen kaupalla pelastuneet. Hän oli laskeutunut jo rauhoittuneen Herra Mullinsin selästä, muuli oli niin läkähdyksissä, ettei hän viitsinyt rasittaa sitä enää yhtään enempää.

Kun he pääsivät piilopaikkaan ja jäivät odottamaan, että kapinajohtajalla olisi heille aikaa, he yrittivät levähtää tai… osa yritti ja osa yritti estää muita lepäämästä. Chatha järkyttyi ja tajusi itsekin siinä kohtaa, kun prinsessa sai yllättävän kiukkukohtauksen, että Sir Peik… Siis Sir André puuttui! Hän ei ollut edes tajunnut, että mies oli kuollut ja jäänyt raatojen alle… kamala kohtalo. Ei ihme, että prinsessa parka oli aivan tolaltaan, vaikka se purkautui hyvin… odottamattomalla tavalla. Sitten Heidän seuraansa saapui poika, joka näytti Chathasta etäisesti jotenkin tutulta… Hän ei pitänyt siitä, että lauma muukalaisia saapui tänne huutamaan ja häiritsemään ja halusi tietää, kenen luvalla he täällä olivat. Useampi osoitti prinssi Dakaraita ja Chathakin huomaamatta osoitti prinssin suuntaan, tajusi sitten mitä teki ja veti äkkiä kätensä takaisin ja oli vain hierovinaan nenänvarttaan…

NEFERA

Hänen tiukka, väsynyt katseensa kiersi kaikissa huoneessa olijoissa, jotka alkoivat yksi toisensa jälkeen osoittaa jotain valkoista kummajaista.
”Kiitos, sitähän minäkin!”, hän kivahti. Tarkoitus oli kiittää ihan oikeastikin, mutta hän oli aivan liian kiukkuinen ajatellakseen. Nefera ohjasi väsymyksestä ärtyisän katseensa uuteen kohteeseensa ja hän marssi vain suoraan tämän eteen.
”Ja kuka se sinä sitten mahdat olla? Ja mistä sinä tuollaisella naamalla olet saanut moisen itsevarmuuden, että kehtaat tulla tänne häiritsemään ja vaivaamaan parempiasi?!”, Nefera sähähti terävästi, poraten vihaisen katseensa kummajaisen vielä kummallisempiin silmiin. Jostain taustalta, siitä suunnasta johon joku vaaleanpunainen tyttö oli mennyt, kuului hänen sanojensa jälkeen aika remakka räkänauru. Hän ei itse edes jaksanut ajatella mitä sanoi ja kenelle, sen verran ohut ja katkeamispisteessä hänen hermojensa viimeinen lanka oli. Hänen elämänsä oli ollut aivan hirveää, hänellä ei ollut ketään ja hän ei antaisi kaiken maailman kummajaisten joukkoineen viedä häneltä niitä vähäisiä unia, joita hänelle tässä hädin tuskin elämäksi kutsuttavassa olemassaolossa suotiin.

DAKARAI

Dakarai käänsi katseensa ärsyttävästi kimittävään Marcellaan, joka kitisi kuin moukka konsanaan. Tai ehkä tuo oli Gerosissa okei, mutta Dehrahissa hienot naiset pitivät suunsa supussa, vaikka miten vitutti joku peikko ja tämän kuolema. Hetkinen? Oliko se leikkisotilas kuollut? Dakarai haki katseellaan miestä, muttei sitä missään näkynyt, mutta sama se. Ei se menetykseltä Dakaraista kuulostanut. Joku vakavasti otettavan sotilaan kuolema olisi ollut ongelma, mutta tämä? Nääh. Ei harmittanut, mutta se mikä prinssiä harmitti, oli ikävä päänsärky eikä tuo Marcellan itkupotkuraivari sitä ainakaan helpottanut. Olisi hiljaa…

Valkohiuksisen katse kääntyi takaisin Caineen tämän kysellessä Dakarain sanomisista. Dakarai ei kuitenkaan ehtinyt vastata mitään, kun jo seuraava, mutta tällä kertaa täysin tuntematon, tuli paikalle kitisemään. Sekään ei päänsärkyä helpottanut tippaakaan, mutta kovin se jotain vastauksia vaati. Marcellan kitinän se tosin hiljensi, mikä oli erävoitto, mutta samalla askel lähtötilanteeseen, koska se vain korvattiin toisella.

Prinssi huomasi kuinka yksi toisensa jälkeen alkoi osoitella häntä, kun paikalle tullut kitisijä oli halunnut tietää kuka oli vastuussa heidän täällä oloon. Dakarai pyöräytti silmiään huokaisten laskien katseensa eteensä marssineeseen.

”Parempiani?” Dakarai totesi neutraaliin sävyyn, vaikka kieltämättä häntä ärsytti tuollainen. Kyllä, hän oli itse itseään täynnä, mutta se, että joku tuli hänelle esittelemään omaa ”paremmuuttaan” oli lähinnä varsin raivostuttavaa, ellei se paremmuus ollut oikeasti ansaittua. Myönsi Dakarai kyllä käyttäytyneensä ala-arvoisesti muita perillisiä ja heidän alamaisiaan kohtaan. Heille hän oli velkaa ja aidosti pahoillaan siitä, mitä oli saanut aikaan, mutta se, että joku nirppanokka hyppi hänen silmilleen ilman mitään oikeasti pätevää syytä niin ei. Siihen hän veti rajan. ”Olen Dakarai Alzariz, Dehrahin kruununprinssi ja tämän maan seuraava hallitsija ja niiden valtuuksien voimin kehtaan tulla... tänne? Valitettavasti meidät tänne tuonut ja ohjannut mies ehti kadota jo paikalta, mutta olemme kiitollisia nokkelasta toiminnasta vihollisien hämäämiseksi sekä siitä, että saimme tulla tänne”, Dakarai vastasi kohteliaasti ollen oikeasti kiitollinen, koska edelleenkin hän voisi mennä vaikka Zuraan, jos ei tarvisi nähdä sitä kuolleiden armeijaa uudelleen. ”Sinä olet?” Dakarai kysyi takaisin olettaen, että joku tärkeä, koska toinen piti selkeästi itseään jonain todella ylistettynä henkilönä. Dakarai uskalsi silti epäillä, koska miten kukaan oikeasti ylistetty luolassa asui. Vai oliko tuo se johtaja? Toivottavasti ei...

NEFERA

Kuullessaan vastauksen Neferan silmät levisivät hieman. Hän saattoi näyttää siinä hetkessä pelästyneeltä, mutta todellisuudessa se oli puhdasta vihaa, jota hän ei vain osannut käsitellä. Häneltä pääsi tukahtunut naurahdus, kuin hän ei olisi uskonut sanojaan, ja hän katsoi valkoista kummajaista vain typertyneenä.
”Vai olet sinä Dehrahin prinssi? No siinä tapauksessa, saat kaiken ansaitsemasi kunnioituksen”, Nefera helähti kevyesti ja hymyili luonnottoman onnellisesti, ennen kuin hänen kasvoilleen maalautui taas vihainen, katkera ilme: ”Et mitään!”. Viha katkaisi hänen kaikki ajatuksensa, kun hän myrkyllisen sähähdyksensä jälkeen sylkäisi prinssi Dakarain kasvoille. (?)

”Minun puolestani voit lähteä saman tien ja mädäntyä kuvottavan isäsi mukana, senkin petturi!”, hän kähisi vihaisena ja nyt myös itkuisena prinssille. Kuullessaan toisen kuvottavan ylimielisen kysymyksen siitä, kuka hän oli, Nefera veti terävästi henkeä. Hänen huuliltaan karkasi hengästynyt, lähes järkyttynyt naurahdus. Hänen silmiään pisteli, hän oli niin vihainen ja se, että hänen edessään oli kurja Dehrahin prinssi joka sai elää, vaikka hänen vanhempansa ja perheensä olivat kuolleet, oli hänelle liikaa. Nefera tunsi jonkin sisällään napsahtavan lopullisesti poikki.

”Mitä SINÄ siitä välität?! Et ole välittänyt tähänkään asti, kuten ei isäsikään! Vähät väliä siitä, että kansasi näkee hätää, ettehän te ole siitä ikinä ennenkään välittäneet! Kuinka kehtaat tulla tänne esittämään kiitollista, kuin olisit tervetullut?! Maanpetturi! Tyranni! Murhaaja!”, Nefera alkoi huutaa. Puolivälissä huuto muuttui enemmän kiljumiseksi, sillä hän alkoi menettää hallinnan sanoistaan ja itsestään täysin. Hengitys oli muuttunut kiivaaksi ja pinnalliseksi. Nefera tunsi kyyneleet jotka vuosivat kiivaasti alas hänen poskiaan, kuin joku olisi avannut joesta padon. Hän tärisi vihasta ja surusta ja paniikista ja ainoa syy, miksei hän läimäissyt prinssiä oli se, että hänen kehonsa ei kestänyt enää. Nefera astui hieman horjuen pari askelta taaemmaksi, ennen kuin vajosi maahan polvilleen ja alkoi vain parkua holtittomasti. Miksi prinssi, joka lähti maasta aseineen ja jätti heidät kaikki oman onnensa nojaan sai palata hengissä, mutta hänen perheensä oli kuollut?! Se ei ollut reilua!

CHATHA

Chatha seurasi kauhuissaan, kun tämä hivenen tutulta näyttävä selvästi aivan väärään paikkaan eksynyt nuori mies marssi erittäin määrätietoisesti ja vihaisesti prinssin luo ja vaati tietää kuka tämä oli ja millä oikeudella oli tullut tänne häiritsemään häntä. Oivoi… Chatha huokasi tietäen jo, että mitä tahansa prinssi sanoisikaan, niin mitään järkevää se tuskin olisi. Mutta ihan noin tyhmäksi Chatha ei ollut prinssiä olettanut tai sitten tällä ei TODELLAKAAN ollut mitään käsitystä, minkä väen luona oli. Kuka meni tällaisessa paikassa möläyttämään olevansa prinssi ja Dehrahin tuleva hallitsija!? Siis näkihän sen naamasta, mutta jos niin hyvin kävi, että joku ei tunnistanut prinssiä, niin olisiko kannattanut olla hiljaa? Chatha yritti viittoa taustalla prinssiä olemaan vain hiljaa, mutta prinssi oli niin tulistunut, siitä, että häntä kohdeltiin kuin ketä tahansa matkalaista, ettei edes huomannut Chathan varoittelua.

Sitten tämä nuori herra alkoi syytää sylkeä ja kirouksia prinssin niskaan ja syyttää tätä petturiksi ja murhaajaksi ja sitten tämä mies lyyhistyi maahan ja alkoi parkua sellaiseen ääneen, että melkein tuli prinsessa Marcellankin huutoa ikävä. Sitten heidän takaansa peremmältä luolasta kuului rauhallinen ääni, joka sai Chathan hätkähtämään. ”Mitä ihmettä täällä oikein meuhkataan?” Chatha kääntyi ja näki verhon takaa toisesta luolasalista astuneen miehen ja tyrmistyi. ”Isä!” Hän älähti. Mies käänsi kasvonsa häneen ja hymyili. ”Chatha, luojan kiitos olet päässyt hengissä takaisin.” Chathan isä sanoi ja asteli kävelykeppinsä kanssa oikeaa jalkaansa ontuen lähemmäs. Chatha oli edelleen niin hölmistynyt, vaikka kai hänen olisi pitänyt tajuta, että hänen isänsä olisi täällä, ettei saanut sanaakaan suustaan. Isä pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häntä huolissaan, painoi sitten kätensä hänen olalleen ja puristi sitä hellästi. Sitten hän kääntyi lattialla parkuvan miehen suuntaan. ”Noh, noh… Nefera-herra. Rauhoittukaahan.” Mies sanoi, päästi Chathasta irti ja meni lähemmäs poikaa ja kaivoi taskustaan nenäliinan ja ojensi sitä tälle. ”Ette saa kiihdyttää itseänne noin. Tulkaahan, tarvitsette lepoa. Vieraamme osaavat nyt varmasti olla hiljempaa, että saatte levätä.” Isä sanoi tälle Neferalle ja samalla Chatha tunnisti pojan, vaikka olikin nähnyt tämän vain muutaman kerran. Chathan isä, Asar Tarik, kääntyi prinssin puoleen. ”Pahoittelen, hän on kokenut kovia. Yrittäkää ymmärtää, ajat ovat vaikeita tätä nykyään.” Hän sanoi ja keskittyi sitten auttamaan Neferaa lattialta.

NEFERA

Nefera oli aivan varma, että pyörtyisi, niin raivoissaan ja epätoivoinen hän oli. Hänellä ei ollut mitään, ei enää mitään, ja tuo… tuo kurja, kelvoton, sydämetön… Neferaa huimasi hieman ja hän kohotti katseensa vasta, kun kuuli Asarin tutun ja turvallisen äänen huoneen toisesta päästä. Hän vei katseensa mieheen, täristen ja tyrskähdellen itkun voimasta:
”M-mutta… se ei ole reilua… miksi tuo on täällä..”, Nefera vaikeroi hiljaa. Hän kuitenkin kuunteli miestä, yrittäen saada itsensä rauhoittumaan, vaikka vaikeaa se kyllä oli. Poika otti nenäliinan vastaan ja yritti pyyhkiä kasvojaan siihen, vaikka turhaa se oli, kun kyyneleille ei tuntunut tulevan loppua laisinkaan.
”H-hyvä on…”, nuorukainen sanoi lopulta vapisevalla äänellä ja yritti nousta ylös, ottaen vain hyvin vähän tukea miehestä. Hän ei kyennyt katsomaan prinssiin enää, kääntäen päänsä vain pois tämän suunnalta. Samalla hän huomasi sen miehen, jolle Asar oli puhunut. Toinen oli tutun näköinen, mutta Nefera ei muistanut miehen nimeä. Nefera laski katseensa ja veti väristen henkeä. Äiti ei olisi halunnut hänen käyttäytyvän näin, ainakaan näitä muita ihmisparkoja kohtaan, prinssistä hän vähät välitti.
”Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus huolestuttaa sinua”, hän lisäsi vaisusti vanhemmalle miehelle. Prinssille hän vain käänsi selkänsä ja lähti hitaasti takaisin kohti verhoa, jotta pääsisi pois täältä ihmisten keskeltä. Ohittaessaan sen tytön, jonka kiljumisesta hän oli alunperinkin hermostunut, hän pysähtyi ja vei katseensa toiseen.
”… Olen pahoillani. Henkivartijastasi, ja että huusin”, hän sanoi varoen. Hän olisi itse ollut varmasti samanlainen, eikä ollut oikein huutaa tyttöparalle sen jälkeen, kun tämä oli saanut tietää jonkun kuolemasta. Nefera ei vain ollut ajatellut… Hän oli ollut niin väsynyt. Sen sanottuaan Nefera katosi verhon taakse ja palasi makuupaikalleen. Nukkumisesta tuskin tulisi mitään, prinssin kohtaaminen oli palauttanut sen kaiken taas niin elävästi hänen mieleensä…

DAKARAI

Vastauksia vaatineen silmät olivat levinneet, kun Dakarai oli henkilöllisyytensä paljastanut. Dakarai ei tosin osannut sanoa miksi. Ei kai hänen henkilöllisyytensä oikeasti mikään yllätys ollut? Tuskin ainakaan ylhäisimmissä piireissä syntyneille ja Dakarain erilaisen ulkonäön vuoksi häntä ei oikein voinut vahingossa sekoittaa johonkuhun toiseen eikä tämä vastauksia vaatinut mistään köyhistä piireistä vaikuttanut olevan.

Dakarai ei ehtinyt moista pikkuyksityiskohtaan kauaa miettimään, kun sai tältä kummalta tapaukselta syljet kasvoilleen. Oli prinssi ehtinyt posken kääntää reaktionomaisesti, mutta ei se sylkeä silti estänyt. Prinssiä silti ällötti, kun oli saanut jonkun syljet kasvoilleen ja pyyhki niitä seuraavaksi nenäliinaan, jota oikeasti käytti kuumimpina päivinä hien pyyhkimiseen kasvoiltaan.

Prinssi kuunteli samalla, kun toinen huusi mielipiteitään hänestä, miten hän nyt oli petturi, tyranni ja murhaaja. Dakarai myönsi pettäneensä Dariuksen ja sitä hän katui koko sydämestään. Ja kyllä, hän oli tyranni-murhaajan poika, muttei prinssi silti kokenut nimityksien kuvailleen itseään. Oli kumma valittaja kiljumisensa yhteydessä myös epäillyt Dakarain välittämisiä, vaikkei edes tuntenut häntä liittyen siihen, että Dakarai oli mennyt kysymään vastavuoroisesti tämän nimeä tai edes jotain, mutta selkeästi tapaus oli joku, joka ei ikinä ollut kokenut pettymyksiä elämässään. Tai ainakin itkupotkuraivarit vaikuttivat juuri siltä.

Dakarai ei tiennyt miten moiseen olisi pitänyt reagoida, muttei ehtinyt sitä muutenkaan miettimään, kun paikalle pyyhälsi seuraava ihmettelemään tapahtumia. Prinssin silmät levähtivät kuitenkin lautasenkokoisiksi, kun Chatha kutsui vanhempaa miestä isäkseen. Samalla palaset ikään kuin alkoivat loksahdella hänen päässään kohdilleen. Oliko tämä siis se linnan seinien sisälläkin puhuttu kapinajoukko? Sitä ei kukaan koskaan oikeasti ollut saanut kiinni, mutta kapinasta oli kiistattomia todisteita. Mutta ei toki ihme silloin ollut sekään, miksi tuo vinkuintiaani oli haukkunut prinssin maanrakoon. Tuota itkupotkuraivaria prinssi ei siltikään ymmärtänyt.

Dakarai asteli vaivihkaa lähemmäksi Chathaa. ”Edustavatko nämä niitä kapinallisia?” Dakarai kuiski henkivartijalleen, koska hän halusi varmuuden asialle, koska jos oli, se selittäisi paljon. Mutta se lisäisi samalla myös kysymyksiä, mm. Dariuksesta. Vanhempi mies puolestaan kääntyi pian pahoittelemaan Dakaraille ilmeisesti siis tämän Neferaksi hetki sitten paljastuneen käytöstä. Nimi ei kyllä sanonut mitään Dakaraille. ”Ei se mitään, ymmärrän kyllä, mutta ei teidän tarvitse suinkaan pahoitella. Itse olin tahditon. Olen pahoillani siitä”, Dakarai pahoitteli loppuun ollen kuitenkin entistä häkeltyneempi tästä nopeatempoisesta tilanteesta.

ASAR

Aikaisemmasta metelistä päätellen tehtävä oli onnistunut, mutta Asar ei ehtinyt lopettaa varusteiden tarkastamista ennen kuin Neferan huuto ja itku jo kuului muun huudon keskeltä. Asar käveli vaivalloisesti pääsaliin, jossa oli melkoinen tilanne päällä ja sali täynnä ulkomaisia ihmisiä. Hän huomasi Chathan ja huoli hieman helpotti, kun näki poikansa elossa ja ainakin päällisin puolin terveen näköisenä. Samaa ei voinut sanoa Neferasta, joka parkui lattialla heidän vieraittensa tuijotellessa hiukan kiusaantuneina luolan seiniä (?). Nefera oli yhä tolaltaan nähtyään prinssi Dakarain, mutta se oli varsin oletettavaa. Prinssi luonnollisesti ei ymmärtänyt, miksi sai ventovieraan ihmisen vihat päälleen, vaikka jos hän hiukan ajattelisi, niin ei siinä kauheasti ihmeteltävää pitäisi olla, että Dehrahin kansalaiset eivät olleet kauhean tyytyväisiä hallitsijoihinsa. ”Ei, se ei tosiaan ole reilua. Mutta valitettavasti huutaminen ja itkeminen ei tee asiasta yhtään reilumpaa. Tulehan nyt.” Asar sanoi auttaessaan Neferaa ylös lattialta. ”Noin, nyt on parempi.” Asar vastasi hymyillen, kun Nefera sai hiukan rauhoituttua ja pahoitteli kohtaustaan. ”Ei se mitään, ymmärrän kyllä.” Asar vastasi katsoen pojan perään, kun tämä lähti palaamaan takaisin makuusaliin, pojan pyytäessä vielä anteeksi siltä pieneltä vaalealta tytöltä, joka ilmeisesti aikaisemmin oli huutanut kuolleen henkivartijansa takia.

Asar vilkaisi Chathan suuntaan. ”Paras, että katson hetken Neferan perään. Yrittäkää te sillä välin asettua tänne niin hyvin kuin pystytte.” Asar sanoi ja lähti sitten Neferan jäljessä. ”Olen pahoillani, emme tajunneet varoittaa sinua vieraista aikaisemmin. Miten jaksat?” Asar kysyi Neferalta ymmärtäen täysin, miksi prinssi sai tämän reagoimaan niin vahvasti. Ei siitä ollut kauaa, kun poika-parka oli menettänyt koko perheensä sodan takia. Asar oli ottanut hänet mukaansa tänne, hän oli tuntenut Neferan vanhemmat ja koki nyt hiukan vastuuta yksin jääneen nuorukaisen takia, joka ei ollut ehtinyt oppia kauhean itsenäiseksi. Nefera syytti perheensä kohtalosta kuningasperhettä, jotka olivat karanneet Viramiriin ja jättäneet pääkaupungin oman onnensa nojaan ja nyt sen kadut olivat täynnä kuolleita. Ei täällä kukaan ajatellut kuninkaallisista kauhean suopeasti, ei ollut ikinä ajatellut ja nyt entistäkin vähemmän. Prinssin olisi paras pysyä pois muiden silmistä ja olla hissukseen, jos ei tahtonut saada koko leirillistä vihaisia ihmisiä kimppuunsa. Varjo otti riskin antaessaan heille majapaikan täältä, mutta ehkä ulkomaalaiset kuninkaalliset hiukan lieventäisivät tilannetta muiden silmissä.