GILDOMERA osa 1 luku 1

HORTENCIA

Mitä ilmeisimmin prinssi Dakarai ymmärsi oman parhaansa, jotain tämäkin oli siis oppinut. Oli se sitten itsetutkiskelun ansiota, tai pelon sen jälkeen, mitä Urumiyan prinsessa oli tehnyt.
”Lunemar kiittää sanoistanne. Toivon, että opitte myös osoittamaan kiitollisuutenne jatkossa niillekin, joista ette pidä. Teidän käytöksenne muita perillisiä ja heidän alamaisiaan kohtaan heijastuu takaisin Teihin siinä kohtelussa, jota olette tähän mennessä ansainneet osaksenne”, Hortencia vastasi, miettien erityisesti vinemarilaisia ja urumiyalaisia. Heidän ja dehrahilaisen prinssin välit olivat tulehtuneimmat, puhtaasti siksi, ettei Dehrahin prinssi osannut käyttäytyä ja siksi sai samalla mitalla takaisin muilta.

”Löytäkää sydämestänne ja opeistanne tilaa myös niille, joiden kanssa ette ole samaa mieltä. Vain siten Te voitte saada osaksenne kunnioitusta ja arvostusta, joka mielestänne Teille kuuluu. Jokainen meistä, myös vinemarilaiset ja urumiyalaiset, ovat tarjonneet apunsa Teille ja kansallenne huolimatta siitä, miten olette käyttäytyneet.” Hortencia mietti hetken, jatkaen vielä perään: ”Siitä olemme korvaukseksi saaneet tähän mennessä vain ongelmia. Jokainen meistä haluaisi olla kotona auttamassa omaa kansaansa, mutta me olemme asettaneet itsekkyytemme sivuun yhteisen hyvän eteen. Teidänkin on opittava niin tekemään, tai kansanne tulevaisuus on nykyistäkin synkempi.”

Ehkä oli hieman uhkarohkeaa alkaa naisena neuvomaan nuorta prinssiä, mutta olisiko kukaan muu halukas sitä tekemään, jos ei hän? Prinssi Dakarai oli ajanut puolet perillisistä luotaan töykeydellään, ja tämän oli korkea aika oppia nöyryyttä, mikäli halusi jatkossakin heidän apuaan.
”Kertokaa minulle, lupaatteko osoittaa kiitollisuutta Nierdalesin perilliselle? Hän oli ensimmäinen, joka oli halukas Teitä auttamaan. Entä oletteko valmis kohtaamaan Urumiyan perillisen, kun sen aika on? Entäpä Vinemarin, jonka perillistä sekä hänen seuralaistaan olette syvästi loukanneet? Pyytämään anteeksi kaikilta, joita kohtaan olette käyttäytyneet töykeästi, huolimatta siitä mitä heistä ajattelette?”, Hortencia esitti kysymyksen. Se ei ollut helppo kysymys, mutta sen ei kuulunutkaan olla.

”Sillä ne ovat minun ehtoni. Teidän ei tarvitse täyttää näitä ehtoja hetimmiten, jos tarvitsette aikaa. Mutta koen Teidän ansaitsevan mahdollisuuden vasta, jos todella olette valmis korvaamaan tekonne ja lupaatte pyytää anteeksi niiltä, joita olette loukanneet. Huolimatta siitä, mitä mieltä heistä olette. Se on anteeksiantoni ehto, ja viimeinen neuvoni Teille”, Hortencia päätti asettaa toiselle selkeät ehdot. Hän veti syvään henkeä ja hellitti puristustaan hieman hopearististään, tietäen tulleensa lopullisen päätöksensä hetkeen.
”Mitä kansaanne ja Lunemarin apuun tulee, en aio rankaista viatonta kansaanne Teidän virheistänne. Lunemar ei vetäydy, sillä se ei olisi Kaikkivaltiaan tahto. Mutta ennen kuin olen nähnyt, että Te todella tahdotte muuttua, en voi antaa Teille anteeksi. Ymmärrättekö?”.

MARCELLA

Marcella potki turhautuneena heinää pihalla Herra Henkivartijan pitäessä vahtia (?). Ensimmäiset pari päivää hän oli lähinnä vain surkutellut itseään siinä kurjassa mökkirähjässä, mutta sitten Hortencia oli pyytänyt hänet Sir Oscarin kanssa harjoittelemaan miekkailua (?). Ensin Marcella oli järkyttynyt, eihän hän ollut ikinä pitänyt miekkaa kädessään, paitsi silloin kun yritti pelastaa Herra Henkivartijan kovia kokeneen miekan, mutta huonosti siinäkin oli käynyt. Mutta koska hänellä ei ollut muutakaan tekemistä, oli hän suostunut. Hortencia oli hänelle rakas ystävä ja Sir Oscar oli niin komea, että Marcella kyllä mielellään vietti aikaa myös hänen kanssaan aina kuin vain pystyi. Ei Marcellasta ollut tässä ajassa kovin kummoista miekkailijaa kehittynyt, lähinnä hän oli saanut vain hartiansa ja kätensä kipeiksi.

Miekkailutuntien lisäksi Marcella oli yrittänyt harjoitella elementtiaseensa kanssa. Imperia-neiti oli auttanut häntä opiskelemaan… kiviä. Dehrahissa vain oli yhtä laatua kiviä ja se oli hiekka ja sillä ei paljoa tehnyt. Hiekkakin tietenkin oli murskaantunutta kiveä, eikä Marcella tiennyt mitä kiveä, mutta maan ja kivien kanssa hän oli aika avuton edelleen. Kasvien kanssa hän pärjäsi paremmin ja parantaja Galena oli neuvonut parantavia kasveja aina kun vain ehti. Nytkin Marcella yritti harjoitella kasvien kanssa, mutta miten hän pystyi harjoittelemaan, kun tässä kurjassa maassa kasvoi pelkkää kuivaa heinää? Hiekkaa ja heinää, ei hän niiden kanssa voinut harjoitella kunnolla mitään! Kyllä hän sai heinän kasvamaan korkeammaksi, mutta oli huomannut, että Dehrahin maaperässä oli hyvin vähän vettä ja se vaikutti siihen, että heinä alkoi lakastua nopeasti, vaikka se oli jo valmiiksi pystyyn kuivahtanutta.

DAKARAI

Dakarai tiesi, että Hortencia oli nainen, vaikka miten kuvitteli tämän olevan mies, mutta siitä kaikesta huolimatta prinsessan puheissa todella oli järkeä eikä Dakarai voinut väittää vastaan. Normaalisti tuohon tyyliin puhunut nainen olisi saanut kuulla jo kunniansa. ”Kyllä, olette aivan oikeassa. Se miten muita kohtaan käyttäytyy, heijastuu takaisin. Olen ollut sokea totuudelle koko ikäni, mutten enää halua olla samanlainen”, Dakarai vastasi ja vaikkei hän edelleenkään pitänyt vinemarilaisista tai urumiyan perillisestä, oli hän silti päättänyt yrittää toimia heitäkin kohtaan paremmin. Helppoa se ei olisi, mutta mahdollista kyllä, jos tarpeeksi halusi.

”Olen käyttäytynyt äärimäisen itsekkäästi ja törkeästi kaikkia kohtaan. Miten sokea ja typerä olenkaan ollut. Se ei ole kielinyt kunnioituksesta eikä arvostuksesta toisia kohtaan… päinvastoin.  Lupaan toimia kunniakkaammin tästä eteenpäin ja tekemään parhaani sekä korjaamaan vääryyden. Niin Teitä, muita sekä Dehrahin kansaa kohtaan”, Dakarai vannoi eikä rehellisesti ollut uskoa, että oli onnistunut pääsemään edes näinkin pitkälle tässä keskustelussa. Se oli jo itsessään saavutus, joten taisi Dakaraikin jotain osata, kunhan tosissaan yritti. Ei tässä hirveästi vaihtoehtoja muutenkaan ollut, mutta vaikka olisi ollut ei hän siltikään isänsä tapaan halunnut olla vihattu kuningas. Koska rehellisesti, kuka tämänhetkisestä kuninkaasta oikeasti välitti ja kenestä kuningas muka vuorostaan välitti? Dakarai ei osannut nimetä yhtäkään.

Pian Hortencia kuitenkin esitti kysymyksen, useammankin, anteeksiantonsa ehtoihin. Ei hän kuitenkaan sitä odottanut, että kaikki ehdot täyttyisivät heti tässä, mutta oletuksena kuitenkin oli, että ehdot täyttyisivät.
”Kyllä, olen valmis osoittamaan kiitollisuutta niin Nierdalesin prinssille kuin kaikille muillekin”, Dakarai aloitti, vaikka olikin vaikea ajatella Nierdalesin kummaa perillistä mitenkään vakavalla tavalla. No ihminen hänkin oli sekä tällä matkalla ja täällä. Oli tämä kovin yrittänyt etsiä tapaa Dakarain äänenkin palauttamiseksi, vaikkakin hyvin kummallisin tavoin(?). Siitäkin pitäisi kiittää.
”Olen myös valmis kohtaamaan prinsessa Inarin sekä vinemarilaiset”, Dakarai jatkoi perään, vaikka mieluusti välttelisi kaikkia neljää, mutta se ei ollut vaihtoehto ja vaikka hän ei heistä oikeasti pitänyt, voisi hän silti kohdella heitä vertaisenaan. ”Ja tietenkin, jos haluan saada mitään toimimaan, pitää minun olla pahoillani ja pyytää vääryyksiäni anteeksi kaikilta”, Dakarai sanoi vielä, koska mitään vakaata ei voinut rakentaa, jos perustukset huojuivat. Dakarai oli valmis tekemään ja toimimaan paremmin, vaikkei se helppoa olisikaan. Olihan sekin myös selvää, ettei mitään voisi saada, jos ei itse olisi valmis antamaan.

”Ymmärrän, prinsessa Hortencia. Lupaan täyttää ehtonne parhaani mukaan ja pyrin siihen, ettei Teidän tai muiden tarvisi pettyä”, Dakarai vannoi ja tällä kertaa oli myös oikeasti päättänyt tehdä niin. Oli kuitenkin lohdullista kuulla, ettei Hortencia ollut luovuttamassa ainakaan Dehrahin kansan suhteen.

HORTENCIA

Ei Hortencia odottanutkaan, että prinssi Dakarai pitäisi ehdoista, jotka hän oli anteeksiannolleen asettanut. Mutta sota ei ollut leikin asia, ja jos he tahtoivat pysyä hengissä, heidän olisi opittava tekemään yhteistyötä. Hortencia oli ehkä armeliaampi, kuin moni muu heidän joukossaan tällä hetkellä olisi ollut prinssiä kohtaan, ja toinen varmasti huomaisi sen vähintään silloin, kun yrittäisi täyttää vinemarilaisia ja urumiyalaisia koskeneet ehdot.
”Siinä tapauksessa toivotan Teille onnea ja Kaikkivaltiaan siunausta, Teidän Korkeutenne. Tie jonka olette itsellenne valinneet ei tule olemaan helppo, mutta toivon sen opettavan Teille vielä paljon”, Hortencia sanoi hivenen kevyemmin, mutta edelleen kohteliaaseen sävyyn. Toivottavasti toinen olisi oikeasti tosissaan. Pakanat olivat epäilyttäviä ja heidän sanaansa oli vaikea luottaa, mutta ei olisi hänen murheensa, mikäli prinssi Dakarai ei muistaisi hänen neuvojaan. Ja mistä sen tiesi, huolisivatko muut prinssi Dakaraita edes maahansa, ellei toinen alkaisi osoittaa hyödyllisyyttään teoin.

CAINE

Mukavan paikan toiset olivatkin löytäneet, vaikka Caine alkoikin tulla siihen päätelmään, ettei Dehrahissa kovin mukavia paikkoja edes ollut. Jotenkin Caine oli kuvitellut, että etelässä olisi lämmintä ja kaunista ja kaikki hyvin, mutta ei ollut. Oli kuumaa ja kuivaa ja ankeaa ja kaikki huonosti. No nyt hän oli Inarin, Pestvan ja muiden kanssa ja asiat olivat taas paremmalla tolalla. Hän oli saanut kuulla paremmin mitä taistelussa oli käynyt ja sen jälkeen, kuten sen, että Darkki, se kurja ketale, oli työntänyt hänet muurilta alas! Ja se Darkki saisi kyllä itse selittää syyn siihen, koska jos se oli kosto siitä nuolesta, niin seuraavan Caine ampuisi tämän kurkkuun, eikä parantaisi!

He pääsivät sisälle ja Caine katseli ympärilleen, oli aika hiljaista, vain Darkin suloinen ääni kaikui hiljaisessa mökissä, kun tämä selitti Lunemarin prinsessalle siitä, miten hänen pitäisi pyytää vääryyksiä anteeksi. No nythän Darkilla oli siihen loistava tilaisuus! Caine marssi odottavasti verisessä mekossaan Darkin ja prinsessan luo ja antoi heidän puhua rauhassa ennen kuin rykäisi saadakseen Darkin huomion. ”Loistavaa, sie voit alottaa vaikka heti. Kerro miks sie kurja raadonsyöjä tyrkkäsit miut alas muurilta!?” Caine täräytti vaativasti, kunnes katsoi Darkkia vähän tarkemmin. ”Oho, hyppäsikkö ite sieltä alas kanssa vai miks siun naama on noin muusina?” Caine ihmetteli katsoen prinssiä kummissaan, tämä näytti ihan muuria päin juosseelta, ja vielä siltä, että peuralauma oli juossut tämän yli, vaikka mustelmat ja turvotus olivatkin vähän haalistuneet, joten oli tämän vammautumisesta selvästi jo jonkin aikaa.

AMETHYST

Amethyst oli ollut koko matkan alun kauhean huolissaan Telemakhoksesta, vaikka toinen olikin heidän mökille saapuessaan jo paremmassa kunnossa. (?) Caine oli onneksi kunnossa, ettei toisesta tarvinnut huolehtia, vaikka urumiyalaiset (?) pysyivätkin aika lähellä toista koko ajan. Amethyst oli jo ehtinyt hieman kertoakin Cainelle kaikesta, mitä oli tapahtunut, kuten Semestä ja miksi Dorian oli sille niin kiukkuinen, ja luonnollisesti siitäkin, että Cainen muurilta putoaminen oli ollut Daksun syytä.

Heidän päästyään takaisin sille kurjalle mökille Amethyst oli enää lähinnä huolissaan Chathasta. Hän oli sanonut Telemakhokselle ja Karanille, että halusi käydä katsomassa miestä, ja astui juuri sopivasti sisälle kuullessaan Cainen kyselevän Daksulta, miksi tämä oli tyrkännyt hänet alas muurilta. Toisen kuitenkin ihmetellessä seuraavaksi, että mitä prinssille itselleen oli tapahtunut, Ame naurahti.

”Ei, Inar pieksi siitä melkeen paskat pihalle ku sai kuulla, et sä putosit muurilta Daksun loistavan tilannetajun takia. Ihme et se jäi henkiin”, Ame huikkasi huvittuneena Cainelle kävellessään joukon ohi. Lunemarilainen prinsessa näytti vähän siltä, ettei tiennyt miten reagoida, katsoen osittain järkytyksestä ja samaan aikaan helpotuksesta caenezhilaista prinssiä, joka oli ensinnäkin kunnossa ja tullut häiriköimään heitä.

DAKARAI

”Kiitos, prinsessa Hortencia, yritän parhaani ja olen päättänyt oppia virheistäni”, Dakarai kiitti onnentoivotuksista ja sen minkälie valtiaan siunauksista kohteliaasti. ”Kiitos myös sanoistanne ja neuvoistanne. Arvostan suuresti”, prinssi jatkoi kumartaen samalla kohteliaasti arvostuksen merkiksi. Naisia ei ikinä Dehrahissa kumarreltu, joten kyllä se hieman nöyryytti, mutta ei hän sitä itsessään mitenkään näyttänyt. Jos hän edes yrittäisi ajatella niin miten paremman puolen dehrahilaiset eivät ajattele, niin ehkä siten voisi päästä jo pitkälle. Sitten pitäisi enää laittaa ne ajatukset täytäntöön...

Dakarai säpsähti yllättäen, kun joku rykäisi kurkkuaan ja hätäisenä Dakarai suoristautui taas koko pituuteensa, koska oli varma siitä, että saisi jo taas kuulla joltain kunniansa. Inarin löytytys riitti kyllä Dakaraille varsin hyvin. Siitä oli edelleenkin jäljet hänen kyljessään sekä kasvoissaan. Joskin eivät ne mustelmat enää niin selkeästi loistaneet ja muutamaa pahimmin erottuvaa mustelmaa kasvoistaan prinssi oli peittänyt äitiltään pöllimillä meikeillä, koska sehän nyt oli jokaisen vakiovarustus sotaan! No tuskin oli, mutta sietäisi olla.

Mutta Caine oli selkeästi pelastettu ja nyt tämä vaati saada syytä sille miksi Dakarai oli hänet muurilta vihollisen syliin tyrkännyt. Dakaraille tuli kuitenkin kova kiire peittämään kasvojaan valkoisien hiuksiensa taakse piiloon, kun Caine huomautti Dakarain kasvojen muusiutumisesta. ”Vihollinen veti turpaan sillä samaisella muurilla. Mistä puheen ollen, minun ei todellakaan ollut tarkoitus tyrkätä Teitä alas muurilta. Miten huojentavaa nähdä, että olette elossa ja voitte hyvin… Voittehan? Olettehan kunnossa?” Dakarai aloitti ollen huolissaan, miten pahasti Cainen oli käynyt, koska… no veriseltä näytti. Eikä hän ollut ikinä halunnut ketään muurilta tyrkätä alas oikeasti!

Tosin sitten Amethyst päätti tarkentaa syytä, mistä Dakarain mustelmat olivat kotoisin. ”Okei okei… Vihollisen lisäksi myös prinsessa Inar kävi käsiksi. Toki syystä… Ansaitsin sen varmasti”, Dakarai myönsi kuitenkin pian, koska totuus oli tullut jo julki, mutta turpaan veto kuin turpaan veto. Tosin hän saattoi olla silti eri mieltä siitä, että oliko oikeasti ansainnut moista, koska kyllä asian olisi sivistyneestikin voinut hoitaa eikä vetämällä turpaan.

”Mutta mitä sillä muurilla tapahtui, niin myönnän, ettei Teitä ehkä olisi napattu, jos olisin pysynyt sisällä. Mutten voinut vain istua sisällä ja antaa muiden hoitaa kaikkea. Halusin olla hyödyksi… Mutta en ollut… ja olen siitä pahoillani. Muurilta tyrkkääminen ei kuitenkaan ollut mikään kosto siitä nuolesta eikä edes tarkoituksellinen. Kaikki tapahtui niin nopeasti ja asiat johtivat toisiinsa. Joten… Kun tulin muurille, olin vaarassa joutua kuolettavan iskun alle. Chatha tuli ritallisesti väliin ja tyrkkäsi minut pois tulilinjalta, mikä johti siihen, että itse horjahdin niin, että tyrkkäsin sinut muurilta alas. Olen pahoillani aiheuttamaani ja minun todella olisi pitänyt pysyä vain kiltisti sisällä. Anteeksi, etten kuunnellut ja olin tollo”, Dakarai pahoitteli tapahtunutta. Joskaan Dakarai ei ikinä ollut osannut odottaa, että sisältä taisteluun karkaaminen olisi oikeasti johtanut tuollaiseen kaaokseen. Ei hänellä mitään Cainea vastaan ollut eikä hän ollut halunnut, että Chatha loukkaantuisi. Toki se paljasti totuuden siitä, että Chatha oli orja, mikä tuskin muuten olisi ikinä paljastunut, mutta silti. Dakarai olisi tehnyt kaiken toisin, jos olisi tiennyt mitä siitä seuraisi. Hän vain toivoi, ettei Cainen ollut käynyt pahasti.

CAINE

Caine tajusi vilkaista hiukan vaivaantuneen näköistä prinsessaa. Aivan, hän oli vain töykeästi tuppautunut vaatimaan Darkilta selityksiä. ”Anteeks neiti ko mie vaan tälleen änkesin tähän kesken teiän koulutuskeskustelun! Mut tän pahuksen Darkin takia pääyin aika ikävään tilanteeseen, nii en vaa malttanu oottaa ko satuitte oleen tässä. Ilo nähä et sie vaikutat voivan hyvin olosuhteisiin nähen!” Caine päätti kohteliaasti huomioida prinsessaakin ja pahoitella sitä, että tunki tähän haukkumaan Darkkia, mutta ehkä prinsessa ymmärsi, että hänellä oli vähän puhuttavaa mokoman turjakkeen kanssa.

Darkki taas vaikutti säikähtäneen Cainea, mutta ilmankos, kun joutui vastaamaan hänelle rikoksistaan. ”Mitä sie säikyt? Mahoit toivoo, etten palaa elävänä takasin, vai?” Caine kysyi, koska Darkki näytti hiukan siltä kuin olisi nähnyt aaveen. Onneksi Darkki oli itsekin saanut siellä muurilla edes turpaansa, mutta sitten prinssi kiirehti vakuuttelemaan, ettei hän suinkaan tahallaan työntänyt Cainea kuolemaansa. Tosin Caine vilkaisi hiukan taakseen, muttei nähnyt kyllä tässä ketään muuta, vaikka Darkki puhui useammasta henkilöstä. ”Siis tuupitko sie sieltä muurilta muitakin alas? Joko sie oot pahimman luokan petturi tai tohelo.” Caine huomautti, jos tämä oli tyrjännyt muitakin muurilta alas. Kovin Darkki yritti esittää huolestunutta, että olihan Caine kunnossa. ”Kuule erittäin kunnossa, miun tappamiseen vaaitaan pikkasen enemmän ko yks tohelo Darkki.” Caine huomautti.

Ame kuitenkin paljasti, ettei darkki muurilla saanut turpaansa, vaan Inar oli näyttänyt tälle nyrkkiä, kuullessaan mitä Darkki oli tehnyt. ”Aijai. Jännä juttu, et sie et suostu ottaa naisilta käskyjä vastaan mut turpaan kyllä.” Caine huomautti, että jos Darkki olisi ottanut naisilta käskyjä, ei olisi ehkä saanut turpaansa. ”Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, ehkä sie nyt tajuut kuunnella ko siul sanotaan. Mie en ainakaan aatellu jatkossakaan kuolla siun tohelointis takia. Tajuukko et mie vietin VIIKON vankina, ilman tätä mekkoa mie varmaan oisinki kuollut ja oli aika tuurista kiinni ettei kukaan yrittäny tehä mitään sellasta, mistä ois paljastunu, etten ookaan nainen.” Caine sanoi sitten, että Darkin sieti hiukan miettiä jatkossa, ennen kuin toheloi. ”Ja sit sie et ees tullu mukaan auttaan minnuu vaikka oot ite syypää koko juttuun! No se oli ehkä hyvä asia, tiedä miltä muurilta oisin seuraavaks puonnu jos oisit ollu mukana! Kaiken maailman tunareita sitä onki olemassa!” Caine pauhasi menemään, ei hän nyt erityisemmin vihainen ollut, mutta oli oikeasti ihme, että hän oli vielä tässä huutamassa Darkille.

HORTENCIA

Prinssi Cainen ilmestyminen kuin tyhjästä oli yllättänyt prinsessan todella, eikä hän kyennyt peittämään yllätystään saati helpotustaan, kun näki pojan elossa ja vieläpä selkeästi lähes entisessä kunnossa. Ainakin metsäläinen puhui yhtä paljon ja kummallisesti, kuin ennenkin. Ilmeisesti hänen ilmeestään näkyi lievä järkytys, sillä prinssikin huomasi sen ja alkoi pahoitella keskeytystä. Hortencia katsoi poikaa vielä hetken hieman typertyneenä, mutta hymyili lopulta lempeästi.

”Se on suotavaa, prinssi Caine. Me olimme sitä paitsi jo lopettaneet, prinssi Dakarai saa vastata teoistaan sopivasti ensimmäisenä Teille”, nainen sanoi, hymyillen hieman varmemmin.
”On suuri ilo ja helpotus nähdä Teidän Korkeutenne elossa ja kunnossa. Olimme kaikki todella huolissamme”, hän lisäsi, yrittäen parhaansa muistaa, että kummasti puhuva poika todella oli prinssi ja tätä tuli puhutella sen mukaan. Mitään pahaa toinen ei ollut kenellekään tehnyt, ehkä oli hieman kummallinen ja pakana, mutta selkeästi toista ei kannattanut aliarvioida niiden seikkojen takia.

Aika pian prinssi kuitenkin palautti huomionsa takaisin Dakaraihin, eikä Hortencia voinut olla tyrskähtämättä hieman tämän kommentoidessa sitä, että prinsessa Inar oli, no, mukiloinut toisen.
”Ehkä Hänen Korkeutensa vihdoin oppi, että käskyjen ottaminen naisilta on viisasta tehdä, ennen kuin käy huonosti. Jätän teidät selvittämään välinne… ”, nainen naurahti hieman vaivaantuneena, niiasi hieman ja kääntyi pois kaksikosta. Hän vilkaisi hieman ympärilleen, päättäen lähteä etsimään prinsessa Marcellaa. Ainakin hän voisi varoittaa toista, että oli käskenyt prinssi Dakarain pyytää anteeksi kaikilta…

HORTENCIA

Koska prinsessa Marcellaa ei näkynyt sisätiloissa, oletti Hortencia tämän olevan ulkona. Prinssi Cainen ja vinemarilaisen neidin hän oli jo nähnyt ja kuullut, mutta päästyään ulos hän näki heidän lopunkin joukkonsa elossa, ja jotenkuten kunnossa. Se helpotti hänen oloaan, oli ollut kamalaa odottaa muita tietämättä yhtään, miten he voivat vai olivatko edes elossa.

Hortencia etsi katseellaan prinsessa Marcellaa, jonka näkikin jonkin matkan päässä potkimassa heiniä (?) ja lähti tämän luokse.
”Otaksun, että Dehrahin maaperä ei ole muuttunut yhtään hedelmällisemmäksi?”, nainen kysyi hieman huvittuneena, mutta kuitenkin ystävällisesti päästessään tytön luo.
”Varoituksen sana: Puhuin prinssi Dakarain kanssa juuri äsken”, nainen kuitenkin aloitti. Olisi ollut hieman epäreilua olla kertomatta ystävälleen, että tämä joutuisi mahdollisesti puhumaan tulevaisuudessa prinssin kanssa, joka oli saanut tämän pyörtymään kokouksessa.
”Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään, mutta asetin anteeksiannolleni ehdoksi sen, että hänen olisi pyydettävä kaikilta loukkaamiltaan… eli lähes kaikilta anteeksi. Joten halusin varoittaa sinua etukäteen, että hän saattaa tulla pyytämään sinultakin anteeksi käytöstään”, Hortencia kertoi. Marcellan kanssa hän oli jo rennompi ja puhutteli tätä, kuten ystävää kuuluikin.

”Mutta älä huoli, hän tuskin joutunee vielä vähään aikaan… jätin hänet selvittämään välinsä Caenezhin prinssin kanssa”, hän lisäsi kuitenkin vielä hetken päästä. Prinssi Cainea kävi kyllä hieman sääliksi, mutta kaiketi Urumiyan prinsessa pelastaisi tämän jälleen, jos Dakarai yrittäisi ”vahingossa” taas tehdä jotain yhtä kohtalokasta, kuin viimeksi.

DAKARAI

Caine oli välissä huomioinut myös Hortenciaa, joka poistui pian toisaalle, mutta sen jälkeen kyseli syitä Dakarain säikkymiselle epäillen, että Dakarai olisi toivonut, ettei tämä olisi palannut. No sitten Dakarai olisi vedetty jo hirteen, jos Caine ei olisi palannut, joten miksi hän niin olisi toivonut? ”Vähemmästäkin, kun Te hiippailette tyhjästä ja aivan odottamattomasti siihen”, Dakarai vastasi teitittelyn silti kuulostaessa hänen omissa korvissaan niin vieraalta, koska ei hän normaalisti teititellyt kuin itseään ylempänä olevia eli ainoastaan isäänsä, koska ei siellä ylempänä muita ollut eikä hänellä ollut mitenkään läheinen suhde kuninkaaseen. Mutta muista perillisistä mallia ottaen se kuulosti ehkä arvokkaammalta kuin se, miten hän normaalisti puhutteli muita. ”Mutta en minäkään niin kamala ihminen ole, että olisin toivonut Teidän kuolleen sinne ja ette palaisi enää”, Dakarai jatkoi vielä. Ei hän kenenkään kuolemaa toivonut. Tai no saattoi toki toivoa, muttei Cainen.

Tosin seuraavaksi Caine alkoi vilkuilla taakseen ja Dakaraikin katsoi sinne, muttei siellä ollut mitään, jota olisi pitänyt vilkuilla. Se hämmensi prinssiä ja vielä enemmän se, kun Caine alkoi kysellä seuraavaksi oliko Dakarai useammankin sieltä muurilta alas tyrkännyt. ”En… ainakaan tietääkseni. Mistä moista saitte päähänne?” Dakarai hämmentyi, koska ei ollut sanonut mitään, mikä viittaisi useamman henkilön muurilta tyrkkäämiseen, kunnes sitten uskoi tajuavansa mistä saattoi olla kyse. ”Vai tarkoitatteko teitittelyä?” Dakarai kysyi, koska mikään muu ei viitannut ns. useampaan henkilöön eikä se tässäkään tilanteessa sellaiseen oikeasti viitannut. Mutta oli miten oli Dakarai yritti pysyä rauhallisena, mutta oli oikeasti aivan kanki takapuolessa siitä ajatuksesta, että oliko hän oikeasti pudottanut jonkun muunkin muurilta. Tosin jos oli, niin varmaan vihollisen, koska jos se olisi joku heidän puoleltaan, eiköhän hän olisi siitä jo saanut kuulla.

Caine oli kuitenkin kunnossa, mikä oli hyvä juttu. ”Miten hyvä kuulla!” Dakarai iloitsi huojentuneena monestakin syystä. He kuitenkin pääsivät turpaan vetoihin ja siihen, miten Dakarai oli kovin jo suostunut ottamaan turpaansa, muttei käskyjä ”No en minä kyllä siihen suostunut… Oli se herätys totellisuuteen kyllä”, Dakarai myönteli ja samalla muistutus siitä, että ehkä joskus kannattaisi totella.

Pian Caine kuitenkin otti vankiaikansa puheeksi, miten hän oli viikon siellä virunut ja olisi ilman mekkoa todennäköisesti kuollut. Lisäksi oli myös tuuria, ettei kukaan ollut käynyt Caineen käsiksi siinä mielessä. No Dakarai ei ollut kyllä kenenkään käskenyt pukeutumaan naiseksi, että siitä osasta Caine saisi syyttää sitä, joka sen oli keksinyt. ”Eli Teidät napattiin siksi, koska Teitä luultiin oikeasti naiseksi?” Dakarain oli pakko tarkentaa, koska ei Dakarailla ollut harmaintakaan hajua, miksi Caine ylipäätään napattiin. Olivatko viholliset sitten olleet puutteessa? No Cainen kertoman mukaan ei, joten miksi he sitten olivat Cainen napanneet. Dakarai ei kuitenkaan uskonut, että mekolla oli ollut kovinkaan suurta roolia, koska Caine oli nätti ilmankin sitä ja erehdys mahdollinen. Toki mekko lisäsi sitä, mutta naisesta läpimenemiseen vaadittiin kyllä muutakin kuin mekko. Caine oli kuitenkin jatkanut vielä, että kaikesta Dakarain tekemästä huolimatta Dakarai ei itse ollut tullut edes mukaan. Ensin se vaikutti huonolta jutulta, mutta sitten se tuntui päättyvän siihen, että se oli hyvä juttu… ehkä? ”Tiedän ja olisin halunnut tulla, mutten kehdannut ehdottaa moista, koska ei minusta ollut hyötyä edes sillä ensimmäisellä pahuksen muurilla. Oli varmasti kaikkien parhaaksi, etten tullut. Olen kuitenkin iloinen, että olette kunnossa ja toivottavasti Teille ei sattunut pahasti. Aiheuttamani ei todella ollut se mitä halusin”, Dakarai vastasi pahoittelevasti ja oli kyllä huojentunut, ettei Caine tosiaan ollut kuollut.

MARCELLA

Marcella säpsähti hieman, hän oli ollut niin keskittynyt pahoinpitelemään viatonta heinää, ettei edes huomannut Hortenciaa, ennen kuin tämä oli ihan vieressä. Hiukan nolona hän lopetti heinän potkimisen, oikoi muutaman nuutuneen korren hiukan pahoillaan, milloin hänestä oli tullut näin raakalainen? Tämä seura ei tehnyt hänelle ollenkaan hyvää! Hän käänsi katseensa Hortenciaan. ”Ei, on ihme, että täällä voi edes mikään kasvaa.” Marcella vastasi, mitä dehrahilaiset oikein söivät täällä? Heinää? Ehkä prinssikin oli siksi sellainen pitkä ja ruipelo oljenkorsi, kun söi pelkkää ruohoa.

Marcella päästi dramaattisen huokauksen, kun Hortencia varoitti häntä juuri kyseisestä prinssistä. ”Ah se karkea moukka!” Marcella voihkaisi kuunnellen kuitenkin loppuun asti. ”Onhan se toki hyvä, jos hän itse tajuaa pyytää huonoa käytöstään anteeksi.” Marcella myönsi hiukan vastahakoisesti. ”Ma tiedän, että se on väärin, mutten pidä hänestä. Hän on niin kauhean vastenmielinen henkilö. Emmekö me voisi vain jättää häntä tänne, pelastetaan vain Dehrah, jos siinä on mitään pelastettavaa, mutta onko pakko raahata sitä moukkaa mukana? Ma en usko, että hän on vilpitön anteeksipyynnöissään ja kiitoksistaan, hän tahtoo vain apumme ja sanoo siksi, kuin on pakko. Ma en lainkaan pidä hänestä.” Marcella valitti turhautuneena, hän oli hiukan kadehtinut niitä, jotka olivat saaneet lähteä muualle ilman prinssi Dakaraita.

Mutta ilmeisesti prinssi Dakarailla oli tällä hetkellä kiire puolustella tekojaan Caenezhin prinssille. ”Aivan, kuulin, että he palasivat! Miten hyvä, että prinssi Caine saatiin takaisin. Oletko muuten huomannut, ystävä rakas, että vaikka hän on caenezhilainen metsäläinen ja puhuu sen mukaan, hän ei ole yhtään niin moukka kuin prinssi Dakarai? Miten dehrahilainen voi olla pahempi kuin metsäläinen? Eihän täällä ole edes metsää! Miten typerää!” Marcella voihkaisi, hän ei käsittänyt, miten missään voitiin olla vielä huonotapaisempia, kuin Caenezhin raakalaismaassa jossa ihmiset eivät peseytyneet ja pukeutuneet kunnolla ja söivät raakaa lihaa ja joivat verta päälle! Tai niin Marcellalle oli kerrottu, eihän prinssi Caine kyllä ollut yhtään sellainen, se oli pakko myöntää.

CAINE

Caine katsoi hiukan epäuskoisesti Darkkia, kun tämä kovin väitti, ettei hänkään niin kauhea ihminen ollut, että toivoisi HEIDÄN kuolemaansa. Caine ei nyt ihan käsittänyt, miksi Darkki veti jotain muitakin tähän mukaan, kun hän puhui siitä, mitä oli itse Darkin takia joutunut kokemaan. Darkki ihmetteli, mistä Caine sellaista keksi, että hän huvikseen tyrkki ihmisiä alas muurilta. No itsehän tämä niin sanoi. Sitten dehrahilainen selitti jotain ihan typerää teistä, vaikkei tässä mistään teistä puhuttu. ”Kuule sie taiat olla aika uuno.” Caine totesi, kun ei tämän sepustuksissa ollut mitään järkeä.

Caine yritti päätellä Darkin ilmeestä, että oliko hän oikeasti sitä mieltä, että oli iloinen siksi, että Caine oli kunnossa. Hän ei ollut ihan varma, etelän prinssi oli niin oudon näköinen, ettei Caine osannut päätellä tämän ilmeistä puhuiko hän totta vai pelkäsikö vain saavansa turpaan, jos myöntäisi olevansa pettynyt, että Caine oli palannut heidän keskuuteensa. Sitten Darkki kuitenkin kysyi taas jotain ihan typerää, että siepattiinko Caine ja jotkut muut siksi, että heitä luultiin naiseksi. ”Ei vaa siks ko sie tyrkkäsit miut muurilta suoraa vihollisen syliin! Koita ny keskittyy Darkki!” Caine turhautui ja ennen kuin kauheasti ajatteli, purki sitä päivien aiheuttamaa turhautumista ja ahdistusta läimäisemällä prinssiä poskelle, joka oli varmaan jo kokenut kovia jo valmiiksi (?). Ja kun Darkki vielä jatkoi, että olisi kyllä voinut tulla mukaan auttamaan ja olisi halunnut, mutta oli sitten niin rasittunut kai saatuaan naisilta kuonoonsa, ettei ollut kehdannut ehdottaa tulevansa mukaan. Kyllä Caine vähemmästäkin ymmärsi, miten paljon tätä kiinnosti, millaiseen vaaraan hän oli mokoman takia joutunut. ”Et kehannu niin, joo kuule ehkä mie en kehtaa jää’ä tänne auttaa siun pahkasta kansaas!” Caine sanoi vielä, jostain syystä nyt todella vihaisena, käänsi selkänsä mokomalle ja lähti dramaattisesti niskojaan nakellen sinne, missä Ame oli. Hänellä oli töitä, Chatha ei ollut syypää Darkin tyhmyyteen.

HORTENCIA

Prinsessa hymyili myötätuntoisesti ystävälleen, kun tämä kauhistui siitä, että hänen pitäisi puhua prinssi Dakaraille. Ei hän voinut tyttöä siitä syyttää, ei hänkään prinssistä pitänyt, hyvä että edes sieti toisen läsnäoloa.
”En minäkään häntä mukaamme tahtoisi, tuskin kukaan”, Hortencia myönsi, henkäisten hieman, ennen kuin jatkoi: ”Enkä luota hänen sanaansa sen enempää. Siksi käskin hänet puhumaan vinemarilaisille ja urumiyalaisille, se olkoon hänen koettelemuksensa.” Ei se varsinaisesti hänen työnsä ollut, mutta prinssin käytös olisi heille kaikille vaaraksi, jos joku ei yrittäisi oikaista tämän käytöstä.

”Mutta ei ole oikein olla antamatta hänelle mahdollisuutta parantaa tapojaan. Jos hän ei ala käyttäytyä tämänkään jälkeen, en ole sitä vastaan, että hänet jätettäisiin Dehrahiin. Silloin se olisi varmasti kaikille parhaaksi. Mutten koe että voimme jättää Dehrahin kärsivää kansaa hänen käsiinsä vain siksi, ettemme pidä hänestä, ainakaan antamatta hänelle tilaisuutta yrittää korjata ensin käytöstään”, Hortencia kuitenkin myönsi, itsekin hieman vastahakoisena, mutta päättäväisenä. Dehrahin kansa ei ollut hänen kansansa, mutta hän ei voinut mitään sisällään kytevälle myötätunnolle.

Prinsessa Marcellan huomauttaessa siitä, että Caenezhin prinssi osasi käyttäytyä prinssi Dakaraita paremmin, Hortencia ei voinut hennolle naurahdukselle mitään.
”Olen, se kummastuttaa minuakin”, nainen myönsi huvittuneena. Hän ei viitsinyt mainita mitään siitä, että dehrahilaisilta aatelisilta oli turha odottaa kovinkaan hyvää käytöstä, perustuihan heidän koko kulttuurinsa muiden sortamiselle.
”Ehkä minäkään en olisi kovin hyväkäytöksinen, jos joutuisin asumaan täällä. Koko maa tuntuu olevan kuiva ja inhottava, hyvä jos mikään kasvaa… On vaikea uskoa, että tällainen maa on Lunemarin rajan takana”, Hortencia sanoi mietteliäänä.

MARCELLA

Niin, ei Hortenciakaan tahtonut olla sellaisen moukan kanssa tekemisissä, kukapa olisi tahtonut? Heidän oli silti pakko ja olihan tässä sodassa aika paljon kamalampiakin asioita, jotka heidän oli vain pakko sietää. Oli siis ehkä typerää valittaa prinssi Dakaraista, tämän vanhemmat olivat joutuneet sietämään moista koko elämänsä, Marcella ehkä enintään yhden vuoden. Hän ainakin toivoi, ettei jatkossa joutuisi olemaan kenenkään dehrahilaisen kanssa missään tekemisissä kun prinssi Dakaraista päästäisiin. ”Niin, kai se on ihan reilua… antaa mahdollisuus.” Marcella myönsi, mutta se mahdollisuus oli syytä käyttää harkiten (kuten näkyy, daksu käyttää sen mahdollisuuden todella hyvin XD).

Olihan se kyllä todella julmaa, että dehrahilaiset, mikäli heitä oli olemassa enää edes, joutuivat kaiken pahan lisäksi kärsimään moisesta prinssistä. Marcella ei ollut nähnyt yhtään dehrahilaista, maa tuntui täysin autiolta ja hylätyltä. Mutta ehkä kansalaiset olivat vain jossain muualla. ”Mutta hän on kaikille kauhea rasite, kukaan ei pidä hänestä ja hän aiheuttaa vain ongelmia, eikä hänestä ole mitään hyötyä niiden ongelmien selvittämiseksi.” Marcella sanoi vielä. Eihän hänkään ollut kauhean hyödyllinen, mutta ei ollut aiheuttanut hankaluuksiakaan. Lisäksi hän oli nyt edes yrittänyt käyttää tämän levähdystauon hyödyksi. Mitä prinssi Dakarai oli tehnyt, kun hän nyt vasta oli saanut aikaiseksi alkaa pyytää muilta anteeksi käytöstään? Marcellaltakin hän oli tullut vain vaatimaan jotain taikapapuja palauttaakseen äänensä, ei tätä kauheasti silloin ollut painanut huono käytöksensä. Oli hän siihen lappuunsa varmaan anteeksipyynnön kirjoittanut, mutta vain saadakseen itse apua. ”Ma en ole ikinä toivonut olevani caenezhilainen, mutta hieman kateeksi käy, kun ne pakanat saavat elää tietämättä koko Dehrahin olemassaolosta.” Marcella huomautti, että kyllä sitä kansaa oli ainakin siinä mielessä siunattu, jos ei muuten.

Mitä tuli siihen, ettei Hortencia uskonut itsekään olevansa kauhean hyvätapainen, jos olisi syntynyt tällaiseen maahan, Marcella pudisti päätään. ”Kyllä sa olisit. Sa ja ma olemme naisia, ja naiset täällä pidetään selvästi paikallaan, joten uskon dehrahilaisten naisten osaavan käyttäytyä, vaikka samaa ei miehistä voisikaan sanoa.” Marcella sanoi sitten hymyillen hiukan Hortencialle. Dehrah oli vahvasti miesvaltainen maa, siellä ei sallittu naisilta tuollaista käytöstä, mitä moukkaprinssiltä. Hortencia olisi siis varmasti aivan yhtä hyvätapainen vaikka olisikin syntynyt pakanaksi tällaiseen kurjaan maahan. Ehkä vain siksi, että pelkäisi puhua, mutta kuitenkin. Kyllähän tämä kurja maa apua tarvitsi, mutta vähän tuntui, ettei heidän apunsa riittänyt siihen, mitä Dehrah tarvitsi. Sota tuntui olevan maan vähäisin huolenaihe, oikea huoli istui valtaistuimella.

HORTENCIA

Hortencia hymyili Marcellalle tämän myöntäessä, että olisi heiltä reilua antaa prinssillekin mahdollisuus. Tyttö oli niin tunteellinen ja avoin, jotain, mitä Hortencian oli niin kovin vaikeaa olla jopa ystäviensä seurassa. Joskus hän kadehti ystäväänsä, vaikka tämä välillä sanoikin hieman hupsuja asioita ajattelemattomuuttaan.
”Niin… niin hän onkin. Jos hän vielä vaarantaa muita samalla tavalla, kuten prinssi Cainen, niin tuskin hänelle enää mahdollisuuksia annetaan sen jälkeen”, nainen myönsi. Ei hän ihmettä odottaisi, etenkään prinssi Dakarain kaltaiselta käytöstavattomalta pakanalta. Mutta hänen olisi uskottava, jos ei prinssiin, niin itseensä ja haluunsa auttaa. Hortencia naurahti jälleen hieman tytön sanoille, kun tämä kadehti caenezhilaisia.
”Ehkä siksi prinssi Cainekin on niin kovin pirteä ja osaa käyttäytyä”, hän lisäsi huvittuneena.

Seuraavaksi Marcella kuitenkin kommentoi, että hän olisi naisena varmasti hyvätapainen Dehrahissakin, vaikka sitten pakosta tai pelosta.
”Ehkä olet oikeassa… mutta sielussani olisin yhtä moukkamainen ja varmasti katkera, kaukana Kaikkivaltiaan Rakkaudesta ja Pyhyydestä. En vain voisi tuoda sitä mitenkään ilmi”, Hortencia hymähti. Marcella oli kuitenkin oikeassa, naisten asema tässä jo valmiiksi kauheassa maassa särki hänen sydäntään. Jos prinssi Dakarai vain kykenisi näkemään naiset ihmisinä, joilla oli ääni, tahto, kaikki Luojan lahjat yhtä lailla.
”Olkaamme Kaikkivaltiaalle kiitollisia, että olemme saaneet syntyä Dehrahin ulkopuolelle. Ja käyttäkäämme se kiitollisuus auttaaksemme myös heitä, jotka tässä maassa kärsivät”, hän kuitenkin lisäsi ja hymyili rohkaisevasti takaisin prinsessa Marcellalle.

INAR

Joka paikkaa jomotti edelleen, vaikka oli kulunut jo viikko. Ratsastaessa ei ihan hirveästi ehtinyt lepäämään, ja vaikka Caine oli parantanut hänen loputkin haavansa, oli Inar tuntenut itsensä alkumatkasta tavallista heikommaksi. Sentään hän oli kyennyt ratsastamaan, toisin kuin vinemarilainen keikari, mutta ei kunnossa silti kehumista ollut.
Inar oli jäänyt ulos riisumaan Sindreasin suurimmasta lastista, Cainen kadotessa jo mökkiin, oletettavasti huolehtimaan dehrahilaisesta sotilaasta. Inar oli jo hieman rauhoittunut, olihan Caine suurin piirtein kunnossa, vaikka edelleen nainen huomasi lievän ahdistuksen sisällään jos poika ei ollut näköpiirissä. Se menisi varmaan ohi pian… ainakin toivottavasti. Inar henkäisi, hänen pitäisi siistiytyä ja vaihtaa vaatteensa, nykyiset olivat hieman kehnossa kunnossa.

Prinsessa asteli sisälle mökkiin, kuullen sopivasti Cainen tiuskivan jollekin epätavallisen vihaisesti. Nainen automaattisesti nosti päänsä äänen suuntaan ja hänen silmänsä kaventuivat teräviksi viiruiksi hänen nähdessään, kenen luota Caine marssi pois kiukkuisena. Olisihan se pitänyt arvata. Tuosta dehrahilaisesta sontakasasta oli ollut pelkkää harmia, ja nyt toinen jo ensitöikseen päätti ruveta ulisemaan Cainelle? Inar sulki silmänsä ja henkäisi raskaasti, hieraisten nenänvarttaan peukalollaan ja etusormellaan. Ei, hän ei voisi taas raivostua, viime kerta oli ollut jo tarpeeksi… parempi jättää koko ihmisriekale huomiotta. Hän käänsi katseensa pois ja asteli peremmälle, etsien itselleen nurkan, johon laskea tavaransa.

MARCELLA

Kyllähän Marcella tiesi, että prinssi Dakaraillakin varmasti oli vaikeaa, niin oli heillä kaikilla. Eikä hän normaalisti olisi ollut niin vihamielinen prinssiä kohtaan, tämä tilanne vain aiheutti rasitusta. Ja koko muurin ohitus, sen miesparan loukkaantuminen ja prinssi Cainen vangitseminen olivat kaikki prinssi Dakarain syytä, koska hän lähti itsekseen ja sotki muiden suunnitelmat ja hänen takiaan muurille oli kutsuttu lisää vihollisia. Oli hankala antaa sellaista anteeksi, etenkin kun prinssi ei selvästi oikein osannut esittää vilpitöntä anteeksipyyntöä. Marcella veti syvään henkeä. ”Ma ymmärrän sen. Ja lupaan tehdä parhaani ja olla asiallinen, jos prinssi Dakarai kokee asiakseen puhua kanssani.” Marcella lupasi kuitenkin. Hyvällä tuurilla tämä ei tajuaisi, sillä Marcella oli päässyt prinssin suhteen aika vähällä, jos muihin vertasi.

Marcellä kääntyi paremmin Hortencian puoleen hypistellen elementtiasettaan. Hän ei ymmärtänyt, miten Hortencia jaksoi pysyä niin rauhallisena ja ajatteli muiden hätää aina ensiksi. Ja sai käännettyä ikävät asiat aina siten, että siitä tuli voimavara. Kuten sen, että he joutuivat olemaan Dehrahissa, mutta olivat onnekkaita, kun olivat saaneet syntyä minne tahansa muualle, vaikka sitten Nierdalesiin. Ja että sen vuoksi heillä oli velvollisuus auttaa. ”Olet tietenkin oikeassa. Ma vain en usko, että osaisin olla kauheasti avuksi. Vaikka sa ja Sir Oscar autattekin, ma ole en ritari. Jo pelkkä ajatus siitä, että mun pitäisi taistelussa käyttää miekkaa tai tehdä osani elementtiaseen haltijana, saa mut pelon valtaan.” Marcella sanoi. Toki harjoittelu oli auttanut pitämään kuoleman ja muut pahat ajatukset poissa, mutta ei se poistanut tosiasiaa, että hän ei kauhultaan kykenisi tosipaikan tullen tekemään mitään, ei varmasti yhtikäs mitään!

DAKARAI

Dakarai ei ollut enää varma mihin tämä keskustelu oli menossa, koska Caine tuntui olevan niin metsässä kasvanut, ettei ymmärtänyt mitään. Lopuksi hän vain totesi Dakarain olevan uuno. Dakarai ei tosin ymmärtänyt, mikä siihen nyt oikeasti johti. Se teittely selkeästi hämäsi toista? Mutta Dakarai ei halunnut pilata tätä! Mutta selvä, Cainea ei saisi missään nimessä teititellä, siitä seurasi vain ongelmaa.

Joten prinssi sivuutti uunot, mutta oli seuraavaksi ehdottanut syytä, miksi Caine olisi napattu, mutta kun syy oli se, että Dakarai oli tyrkännyt tämän muurilta vihollisen syliin. Seuraavaksi Dakarai sai kasvoilleen myös Cainelta prinssin älähtäessä sitä. Toi hän myös kättään poskelleen samalla kuin toljotti Cainea tyhmä ilme kasvoillaan, kunnes palasi takaisin tosimaailmaan. ”Tokitoki, tiedän sen, mutta se oli vahinko ja olen pahoillani siitä. Miksi haluaisin valmiiksi pienen ryhmämme menettävän jäseniä? Jos oikeasti haluaisin jostakusta eroon, en minä sitä noin vaikeasti tekisi ja sinä ja muuthan olette tulleet auttamaan tänne. Tiedän, että olen ollut kusipää alusta lähtien enkä ajatellut muuta kuin itseäni. En minäkään tykkäisi, jos joku olisi ollut yhtä juntti minua kohtaan. Mutta totuus on, etten pärjää ilman teitä ja todella arvostan teidän kaikkien apua. En halunnut tyrkätä sinua muurilta, mutta en syyttele tyrkkäämisestäsi muita. Minä se olin, koska eihän sitä olisi sattunut, jos en olisi ollut muurilla. Mutta viholliset päättivät napata sinut, en minä, vaikka ehkä edes autin sitä. Tarkoitin tyhmällä kysymykselläni vain, että pakkohan vihollisilla oli ollut jo syy nappaamisellesi, koska vaivautuivat nappaamaan sinut eivätkä edes yrittäneet tappaa”, Dakarai yritti selittää, vaikkei tämä keskustelu kyllä mennyt yhtään niin kuin hän oli kuvitellut ja poskea jomotti, mutta se nyt menisi varmasti pian ohi.

He päätyivät kuitenkin pian kehtaamisiin, miten Dakarai ei ollut kehdannut kaiken järjestämänsä ongelman takia vielä änkeä mukaan pelastusretkelle aiheuttamaan huolta ja murhetta lisää sekä siihen, ettei Caine taas kehdannut jäädä Dehrahiin auttamaan jotain pahkakansaa. Caine oli selkeästi suuttunut, vaikkei Dakarai ollut täysin varma mistä. Ensinhän tilanne oli vaikuttanut siltä, että oli ollut huono juttu, ettei Dakarai ollut tullut mukaan pelastusretkelle, mutta saman lauseen aikana se oli vaikuttanut hyvältä. Nyt se oli taas huono juttu. Caine voisi yrittää päättää mitä se asia hänelle oli – hyvä vai huono ja sanoa sen selkeästi eikä muuttaa mieltä saman lauseen aikana ja sitten suuttua. ”Eiei, en tarkoittanut sitä noin!” Dakarai kiirehti sanomaan ja nappasi tajuamattaan Cainen ranteesta kiinni(?), ettei tämä karkaisi mihinkään. Juttu oli vielä kesken ja Dakarai ei jättäisi asiaa puolitiehen enää. Normaalisti ehkä olisi jättänyt, mutta vastuu ei toiminut niin! Eihän? ”Olet syystä suuttunut minuun. Kyllä minuakin kismittäisi, jos minut olisi tyrkätty muurilta alas – oli se sitten vahinko tai tahallaan. Mutta Dehrahin kansa on syytön siihen. He eivät ole tehneet mitään väärää. He ovat syyttömiä ja he tarvitsevat apua. Voit vihata minua, mutta älä luovuta kansani suhteen. En voi auttaa heitä yksin… Tarvitsen teitä kaikkia!” Dakarai aneli silmiensä kostuessa samalla, kun vaipui polvilleen Cainen eteen. Hän nosti anelevan katseensa Caineen.

CAINE

”No mist mie tietäsin!? Emmie ymmärtäny mitä ne puhu tai halus miusta!” Caine huusi turhautuneena Darkin vängätessä, että hän oli syypää vain vahingossa Cainen muurilta työntämiseen, mutta vihollinen hänet sieppasi ja kai niillä jokin syy oli. No Darkki voisi mennä kysymään niiltä sitä syytä, eikä Cainelta! Caine yritti kuitenkin poistua tilanteesta, kun tajusi, että oli ollut virhe alunperinkin mennä heti vaatimaan mokomalta selityksiä. Chatha, hänen piti ajatella Chathaa. Siksi hän oli kiirehtinyt sisälle, mutta jäi huutamaan tämän typerälle prinssille. Nyt hänen pitäisi rauhoittua, ennen kuin kykenisi keskittyämään työhön ja…

Cainen rauhoittumisyritykset katkesivat, kun joku tarttui häntä kädestä ja ahdistus palasi ja hän kääntyi hiukan paniikissa katsomaan Darkkia, joka vaati kovin häntä auttamaan kansaansa vaikka hän olikin kurja otus itse. ”Päästä irti!” Caine sanoi hädissään ja veti elementtiaseen vyöltä huitaistakseen sillä, jos tämä ei uskoisi kerrasta. Mutta ilmeisesti se tehosi ja prinssi meni maahan inisemään. Caine otti saman tien pari askelta taaksepäin. ”Jätä miut rauhaan, senkin rähmätöhnäkähmiäinen!” Hän huusi vielä ja kääntyi sitten ja lähes juoksi kauemmas Darkista, pysähtyi ja yritti rauhoittua. Tajusi itkevänsä, jostain syystä, ja yritti tärisevin käsin kuivata silmiään, tajusi pitelevänsä edelleen toista Veriterää kädessään, pudotti sen lattialle ja jäi vain täristen lattialle seisomaan, eikä oikein tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä.

HORTENCIA

”Kiitos, Marcella. Tiedän sen olevan vaikeaa, mutta uskon sinuun”, Hortencia ilmaisi lempeän kiitoksensa, kun tyttö lupasi yrittää pysyä asiallisena myös prinssi Dakarain kanssa. Se ei ollut helppo tehtävä, ei lainkaan, mutta se oli oikein. Heidän, sivistyneinä ja arvokkaina, etuoikeutettuina ihmisinä tuli näyttää esimerkkiä muille, myös pakanoille jotka eivät tienneet paremmasta. Hortencian hymy kuitenkin hyytyi hivenen, kun hän kuuli prinsessa Marcellan seuraavat sanat. Hetken nainen mietti, ennen kuin astui tytön eteen ja otti hellästi tämän käsistä, jotka pitelivät Ruusuruoskaa. (?)

”Tiedän, että sinua pelottaa, Marcella. Minuakin pelottaa, se ei ole poikkeuksellista näissä olosuhteissa. Mutta olet vahva, vaikket itse sitä uskoisikaan. Olet nähnyt suurta vaivaa oppiaksesi, niin elementtiaseen käyttöä kuin miekkailuakin, pelostasi huolimatta. Se jo itsessään vaatii suurta rohkeutta”, Hortencia sanoi lempeästi, hymyillen ystävälleen jälleen hieman paremmin.
”Miekan pitely ei tarkoita, että olet valmis kohtaamaan pelkosi, Marcella. Mutta se, että olet ylipäätään valmis nostamaan miekan käteesi, on jo merkki siitä, että sisälläsi on voima sen pelon kohtaamiseen. Sinun täytyy vain uskoa. Minä uskon sinuun, kuten uskon siihen, että Kaikkivaltias on kanssamme.”

GODOFRÉDO

Uudet pikku ystävät kipittivät Godofrédon jalkoja pitkin. Se kutitti, mutta Godofrédo ei hennonnut ravistaa niitä pois. Aluksi ne olivat hieman iljettäneet häntä, varsinkin kun hän oli eräs yö herännyt siihen kun yksi niistä oli kulkenut suoraan hänen sieraimeensa ilmeisesti jouduttuaan eksyksiin hänen paksuihin, pitkiin hiuksiinsa, mutta ajan saatossa hän oli alkanut ymmärtämään näitä pesässään kuhisevia olentoja.

Godofrédo kökki muurahaispesän vieressä katselemassa ja ihastelemassa muurahaisia jo viidettä päivää. Hän oli löytänyt muurahaiset sattumalta yhden puriessa häntä hänen etsiessään maasta mielenkiintoisia siemeniä. Mikä mahtava kipu se olikaan ollut! Mikä mahtava voima näissä uusissa ystävissä piili!

Muurahaiset pitivät sokerista, sen Godofrédo oli saanut selville. Aluksi hän oli jakanut sokeria avokätisesti, mutta toisena päivänä häntä oli alkanut iljettää niiden ahneus. Kolmantena päivänä hän oli alkanut antamaan sokeria vain tietylle osalle pesää ja huomannut sokeria saaneiden muurahaisten olevan säyseämpiä häntä kohtaan. Neljäntenä päivänä hän oli alkanut aidata muurahaisia vedellä pienille alueille ja antanut jokaiselle alueelle vain tietyn määrän sokeria ja seurannut siitä syntyvää kaaosta. Muurahaiset olivat alkaneet taistella tästä herkusta kuolemaan asti.

"Me olemme Jumala", hän mutisi itselleen ripotellessaan pieniä sokerihippusia pesän päälle ja katsoessaan miten pienet ystävät vilisivät kuin tanssien hänen kunniakseen.

INAR

Inar oli juuri ehtinyt jo ajatella, että antaisi prinssinkuvatuksen olla, mutta sitten kuulikin jo tämän alkavan ulista Cainelle, miten kaiken tämän aiheuttaman vaivan jälkeen Cainen pitäisi ajatella tämän kurjaa kansaa. Inarin katse napsahti saman tien takaisin kaksikon suuntaan, ja nähdessään miten prinssi Dakarai nappasi Cainesta kiinni, hän nytkähti vaarallisesti jo lähemmäs kaksikkoa. Cainen reaktio oli kuitenkin tarpeeksi, Inarilla napsahti ja hän marssi prinssien luo, napaten Dakaraita rävelestä kiinni. (?)
”Kosket Caineen vielä kerrankin, niin tapan sinut!”, Inar jyrähti kovempaa, kuin oli ollut tarkoitus. Hän näki punaista, miten hänen tekikään mieli kuristaa dehrahilainen siihen paikkaan! Kuitenkin kuullessaan Cainen huudon, tai enemmän itkun sen läpi, nainen sai jotenkin koottua itsensä. Ei, hänellä ei ollut aikaa tähän, hänen pitäisi ajatella Cainen parasta…

Inar ei kuitenkaan irrottanut Dakaraista, vaan repi tämän pystyyn ja raahasi tämän mukanaan mökin ovelle, paiskaten tämän voimalla pihalle.
”Ymmärrätkö? En varoita sinua enää kertaakaan! Seuraavasta kerrasta ripustan sinut sisuksistasi roikkumaan muurinharjalle, senkin syöpäläinen!”, Inar karjaisi, paiskaten oven kiinni. Hänen hengityksensä oli taas raskasta, hän ei kyennyt hallitsemaan tunteitaan yhtään. Caine… Inar yritti ajatella Cainea ja kerätä itsensä. Dehrahilainen ihmisen irvikuva ansaitsi huudon, mutta Caine ei ansainnut enää yhtään enempää järkytyksiä, ei nyt, ei näin pian sieppauksen jälkeen. Nainen hieraisi kasvojaan ja henkäisi raskaasti, yrittäen hengittää syvään. Rauhoitu, Inar…

AMETHYST

Ame oli mennyt huolehtimaan vain Chathasta ja antanut Cainen hoitaa Daksun läksyttämisen. Se oli kuitenkin aika pian kääntynyt taas sellaiseksi, että pian se urumiyalainen prinsessa oli paiskannut Daksun pihalle. Ame ei käsittänyt miten Daksu kykeni olemaan noin torvi, dehrahilaisuuskaan ei voinut selittää tuon tasoista sosiaalista kyvyttömyyttä. Amethyst oli kuitenkin enemmän huolissaan caenezhilaisesta prinssistä, joka oli mennyt aika sekaisin Daksun lähentely-yrityksistä ja itki. Nainen henkäisi ja vilkaisi urumiyalaista prinsessaa, ennen kuin käveli rauhassa Cainen luo, jääden kuitenkin sopivan välin päähän.

”Caine”, Ame aloitti hellästi, koskematta toiseen tai menemättä lähemmäs. Hän halusi, että toinen tuntisi olonsa turvallisemmaksi, poika oli joutunut kokemaan jo ihan tarpeeksi, vaikka olikin aika pitkään pysynyt tosi vahvana.
”Ei oo mitään hätää. Kukaan ei anna kenenkään enää koskee suhun, okei?”, nainen jatkoi ja odotti kaikessa rauhassa, vilkaisten hieman Cainen miekkaa maassa. Toinen pitäisi ensin saada rauhoittumaan ja kuntoon, ennen kuin toinen voisi auttaa puolestaan Chathaa. Amen kävi toista vähän sääliksi, mutta ei hän sitä näyttänyt.

”Jos mennään ihan hetkeksi istumaan ja rauhottumaan? Inar voi tuoda sulle vaikka vettä, se auttaa”, hän ehdotti seuraavaksi rauhallisesti. Amethyst ojensi samalla kättään Cainelle, ottamatta toisesta kiinni tai menemättä edes lähemmäs. Toinen saisi itse päättää, halusiko hänen koskevan toiseen vai ei. Urumiyalainen prinsessa näytti hänen sanansa kuultuaan palaavan takaisin tähän maailmaan ja nosti katseensa heihin, ennen kuin lähti hakemaan tavaroistaan vesileiliä. Amethyst hymyili vähän, mutta keskittyi nyt vain Caineen ja tämän vointiin ja antoi prinsessan hoitaa tuollaiset fyysiset asiat.

DAKARAI

Niin… Aivan… Dakarai oli vain ajatellut, että vaikka kieli ei ollutkaan yhteinen, ehkä nappaamisen syyn olisi voinut yrittää päätellä jostain. Mutta nappauksen syy tuotti vain lisää ongelmia, joten parempi antaa olla.

Dakarai päästi kuitenkin Cainen ranteesta nopeasti, kun tämä alkoi huutamaan ja otti aseensa esiin. Samalla prinssi perääntyi polviensa varassa kauemmas toisesta säikähtäneenä toisen reaktiota. ”Selvä selvä… Annan sinun olla rauhassa. Anteeksi”, Dakarai pelästyi, koska ei halunnut vielä jostain aseestakin sen lisäksi, että pari viikkoa sitten hänet oli hakattu ja nyt läimitty. Kyllä hän ihan mielellään jätti väkivaltaan turvautuvat rauhaan. Dakarai huokaisi hiljaa ja tajusi vasta nyt, että oli itsekin tarttunut vaistomaisesti vyöllään olevan veitsensä kahvaan, josta tiukensi otetta uudestaan siinä kohdassa, kun joku yllättäen tarttui häneen kiinni.

Dakarai valahti entistä kalpeammaksi, kun tajusi tämän olevan Inar ja ihan hetken hänellä kävi mielessä iskeä veitsensä naiseen, mutta ihan hetken vain sen takia, koska tilanne oli uhkaava. Dakarailla ei kuitenkaan ollut sanottavaa ja ehkä parempi niin. Nopeasti prinssi oli myös kiskottu pystyyn ja tyrkätty jo toisen kerran saman ihmisen toisesta pihalle ja jälleen uhkailtu. Dakarai oli järkyttynyt ja pelästynyt moisesta barbaarista ja tämän toiminnasta, ettei hän saanut edelleenkään mitään sanotuksi, mutta eipä tässä hirveästi sanottavaa ollut, kun ovi oli mennyt jo kiinni.

Prinssi oli jonkun tovin aivan hiljaa paikallaan tuntiessaan tärinän kehossaan ja havahtui vasta siinä kohdassa, kun oli ajatuksissaan päässyt niin syvälle, että hetken hänestä oli tuntunut siltä kuin Inar olisi juuri potkaissut häntä uudestaan samaiseen kylkeen. Niin ei ollut tietenkään oikeasti tapahtunut eikä kipu ollut todellinen. Mutta hetken hän oli luullut niin käyneen taas. Kipu oli vain muistunut mieleen kahden viikon takaa ikään kuin ”kummitteluna”.

Hetken kasattuaan itseään prinssi huomasi, että se kumma Nierdalesin perillinen tutki jotain muurahaispesältä näyttävää kekoa. Oli siinäkin prinssi, mutta ehkä tämä oli silti turvallisin vaihtoehto jatkaa. Väkivaltaisien kanssa häntä ei innostanut ottaa hetkeen yhteen minkään asian suhteen. Dakarai asteli lähemmäksi Godofrédoa yskäisten hieman yrittäen saada sillä huomiota muurahaisista itseensä. Muurahaiskekoon hän piti kuitenkin etäisyyttä, koska häntä inhotti ötökät. ”Toivottavasti en häiritse tärkeitä juttujanne”, Dakarai aloitti äänensä hieman värähdellen, koska yritti toipua vielä siitä, että oli melkein tullut uudestaan hakatuksi ja melkein saanut aseestakin. ”Tahtoisin tuota… Tahtoisin kiittää, että olitte valmis auttamaan Dehrahia, vaikka Nierdalesinkin tilanne on huolestuttava. Arvostan suuresti ja olen kiitollinen. Oli sangen jaloa auttaa myös keinoja löytää kadonnut ääneni takaisin, joten olen tosiaan palveluksen velkaa Teille. Kiitos avustanne”, Dakarai ainakin yritti parhaansa aloittaa.