GILDOMERA osa 1 luku 1

MARCELLA

Hortencian sanat olivat kauniita, vaikka Marcella ei juuri uskonutkaan niitä. Ei hän ollut vahva, vaikka miten olisi yrittänyt uskoa siihen. Hänellä oli ihan riittävästi työtä olla itkemättä jatkuvasti tai pyörtymättä. Jo se, ettei hän valittanut kurjista oloista, kuten peseytymismahdollisuuksien puutteesta, teeaikojen olemattomuudesta tai pukeutumisen hankaluudesta, oli hänelle erittäin vaikeaa. Sitten hänellä olisi pitänyt olla voimaa hallita vuoria ja metsiä? Saati osallistua muiden mukana taisteluun, käyttää miekkaa… puolustaa Gerosia ja Gildomeraa yhdessä muiden kanssa? Miten hänestä ikinä olisi siihen? ”Niin kai… vaikka sitä on tällä hetkellä aika hankala uskoa.” Marcella sanoi, yrittäen nyt olla huolestuttamatta Hortenciaa liikaa.

Mitä tuli siihen, että miekan käsittely kertoi, että Marcella oli valmis kohtaamaan pelkonsa, niin sitäkään Marcella ei ihan uskonut. Ei hän ollut, hän oli vain tyhmänä hymyillyt ja sanonut kyllä, kun Oscar oli kysynyt. Oscar oli niin kiltti ja kaunis, hänellä oli lempeä hymy ja kauniit hiukset. Sitten hän toki oli soimannut itseään moisesta, hänen ei sopinut ajatella muista miehistä sillä tavalla, hänellä oli jo Nicola! Mutta Nicola ei ollut täällä hymyilemässä Marcellalle, Oscar oli, ja se oli Hortencian ystävyyden ja Imepria-tädin huolehtimisen lisäksi ainoa hyvä asia koko kurjassa retkessä, joten Marcella ei aikonut kärsiä syyllisyyttä sen vuoksi. Kyllä Kaikkivaltias ymmärtäisi ja jos ei ymmärtänyt, niin olisi miettinyt asiaa, ennen kuin päätti koetella Marcellaa tällä tavalla! Ja Kaikkivaltiaasta puheen ollen, Hortencialla oli tunnetusti vahva usko häneen, Marcella välillä, häpeäkseen, epäili, että Kaikkivaltias taisi olla lomalla, eikä ainakaan täällä Jumalan selän takana taistelemassa heidän rinnallaan. ”Ma en usko ainakaan itseeni kovin paljoa. Ja valitettavasti välillä on hankala uskoa Kaikkivaltiaaseenkaan, hän voisi itse tulla pitelemään miekkaa tänne, niin se olisi helpompaa!” Marcella vastasi, mutta punastui sitten lapsellisuuttaan. ”Tiedän, ettei se ole noin, mutta olen vain välillä niin vihainen siitä, että olen täällä ja rukoilen ja teen parhaani, mutta tämä painajainen ei silti vain lopu.” Marcella selitti, ja samalla prinssi Dakarai lensi kaaressa ovesta pihalle vihaisen sanaryöpyn saattelemana. Marcella hiukan kiljahti sitä, mutta tajusi sitten, että prinssi olikin vain käyttänyt toista mahdollisuuttaan ja saanut taas kyytiä. ”Pitäisikö meidän rukoilla hänen puolestaan vielä hiukan kovemmin?” Marcella kysyi Hortencialta.

PESTVA

Matka oli ollut pitkä, raskas ja kuuma. Pestvalla oli yhä lievää krapulaa - häntä oksetti, päätä särki ja hikoilutti kuin lahnaa nuotiolla. Vaikka hän arvostikin kovasti seuralaisiaan ja varsinkin Inaria ja Cainea, niin liika aika yhdessä alkoi käydä hermoille.

Karhu vieköön tämän kuivan, kuuman ja kuolleen maan, hän ajatteli tuskastuneena jäädessään nojaamaan otsaansa Sigur Rosiin mökin ulkopuolella Inarin ja Cainen mennessä sisään. Hän kerkesi menemään pieneen horkkaan lämmössä ja havahtui Inarin huutoon ja Dakarain lentoon. Ilmeisesti muitakin rasitti tämä lämpötila! Suurella vaivalla Pestva kääntyi melua kohti ja lähti raahustamaan mökille. "Kyllä se siitä, poika", hän huikkasi kurjan näköiselle paralle tämän hipsutellessa tiehensä.

Pestva avasi oven nuristen vielä vähän lisää. Sisällä tuntui olevan vielä kuivempaa, kuumempaa ja kuollutta kuin ulkona (?), joten hän jäi ovenpieleen roikkumaan elämään tuskastuneena. "Riita poikki ja silli väliin", hän rohisi kuivasti ja yskäisi. Tunnelmaa olisi voinut leikata veitsellä. Hieman kaikesta kiusaantuneena hän siirteli vähän aikaa painoaan jalalta toiselle. "Minä taidan... tuonne noin.... jos vaikka löytyisi jäniksiä pataan..." hän ilmaisi nyökytellen päätään mökistä pois päin, kääntyi kannoillaan ja hipsaisi tiehensä. Metsästäminen rauhoitti aina hermoja!

HORTENCIA

Hortencia ei ihmetellyt Marcellan epäluuloisuutta, eikä edes tämän uskon horjumista, ei tässä paikassa ja näiden ihmisten keskellä. Jos hänen kasvatuksensa ei olisi ollut, mikä oli, Hortenciakin olisi varmasti epäillyt Kaikkivaltiaan Rakkautta ja Voimaa tässä tilanteessa. Se ei ikävä kyllä kuitenkaan auttanut, sillä Hortencia ei tiennyt, miten muuten voisi auttaa Marcellaa, kuin muistuttamalla tätä uskostaan. Hortencia henkäisi hieman Marcellan sanoille, muttei kuitenkaan alkanut torumaan tyttöä. Kyllä hän ymmärsi.

”Kaikkivaltias on kanssasi, Marcella. Sydämessäsi ja elementtiaseesi voimassa. Tiedän, että se tuntuu nyt siltä, että Hän on meidät hyljännyt, mutta meidän täytyy uskoa”, nainen sanoi hellästi. Heidän keskustelunsa kuitenkin keskeytyi, kun yhtäkkiä mökin ovi pamahti auki ja ulos lensi prinssi Dakarai. Urumiyalaisen prinsessan uhkauksien jälkeen ovi pamahti takaisin kiinni, eikä Hortencia voinut täysin peittää turhautuneisuutta ilmeessään, kun hän ymmärsi mitä oli taas vaihteeksi tapahtunut. Juurihan he olivat puhuneet, ja nyt prinssi oli ilmeisesti jo unohtanut kaikki hänen neuvonsa! Hortencia huokaisi raskaasti, vieden katseensa takaisin Marcellaan tämän kysyessä, pitäisikö heidän rukoilla enemmän prinssin puolesta.

”Se on hänen ainoa toivonsa… Luoja olkoon hänen kanssaan, sillä en tiedä onko meistä kukaan enää halukas ottamaan häntä mukaan”, Hortencia sanoi, ehkä hieman lannistuneena. Miten hänen oli tarkoitus toteuttaa Luojan tahtoa tässä paikassa, joka kuhisi raakalaisia ja pakanoita ja prinssejä, jotka tieten tahtoen aiheuttivat muille pelkkää pahaa.
”Mutta en jätä häntä yksin kanssasi, se oli selkeästi virhe”, nainen lupasi kuitenkin ystävälleen. Jos prinssi Dakarai aikoisi puhua Marcellalle jossain vaiheessa, hän tahtoi olla paikalla varmistamassa, ettei tämä aiheuttaisi enää ongelmia.

ANDRÉ

André oli pihalla vahdissa pääasiassa vihollisien varalta, mutta pihalla oli myös enemmän tilaa, koska mökki ei ollut mikään tilaihme. Samalla hän oli myös pitänyt silmällä prinsessa Marcellaa, joka oli tällä hetkellä prinsessa Hortencian seurassa. Prinssi Cainen pelastajat ja itse prinssikin olivat juuri saapuneet. Luojan kiitos prinssi oli hengissä ja hänet oli löydetty, mutta Andrésta tämä koko tilanne tuntui samalla turhauttavalta, koska hän ei päässyt siitä ajatuksesta eroon, että oli enemmän tai vähemmän turha näiden oikeasti varteenotettavien sotilaiden keskellä. Hänen perintömiekkansakin oli todettu jo käytännössä leluiksi ja hänen isänsä oli sanonut niiden olevan suuret ja mahtavat. Todella olivatkin, kun ne sai helposti vain väännettyä mutkalle. André ei halunnut epäillä arvovaltaista isäänsä eikä tuottaa isälleen häpeää tai pettymystä, mutta ensimmäistä kertaa ikinä Andrésta alkoi tuntua, että oliko hän elänyt lähinnä valheessa. Oliko isä oikeasti niin kunniallinen ja arvostettu työssään kuin antoi uskoa vai oliko hän vain availlut kukkaronsa nyöriä ja ostanut mainetta ja kunniaa? LaRuen suku oli rikas ja raha-asiat olivat kunnossa, mutta olivatko ne niin kunnossa, että rahaa olisi voinut käyttää oman arvovaltansa pönkittämiseen? André ei halunnut uskoa sitä, mutta hänestä tuntui, että heidän sukunsa oli oikeasti vain vitsi. Tai oli ainakin, kun vertasi Sir Oscariin ja Nierdalesilaiseen sotilaaseen. Urumiyan prinsessa ja tämän henkivartijakin olivat lyömätön kaksikko, mutta André itse oli vain vitsi lelumiekkoineen. Voi miten hän saisi muut uskomaan, että hänestä oikeasti oli tähän? Kysymys oli erittäin hyvä siinä mielessä, koska hänestä tuntui, ettei itsekään uskonut itseensä.

Ajatuksistaan mies havahtui kuitenkin, kun yllättäen alkoi joku huuto ja Urumiyan prinsessa heitti Dehrahin prinssi pihalle heidän seurakseen. Vastahan prinssi Cainea lähtenyt väki oli saapunut ja nyt jo riideltiin. Toivottavasti prinsessa Marcella ei järkyttyisi tuon huonotapaisen prinssin käytöksestä, koska viimeksi, kun prinssi oli ollut käytöstavaton juntti prinsessa parka oli pyörtynyt. Onneksi prinsessa Hortencia oli kuitenkin tämän seurassa, joten ehkä hän saisi prinsessan ajatukset muualle.

GODOFRÉDO

Heh. Säälittäviä olentoja. Godofrédo ripotteli sokerin sijasta muurahaiskekoon hiekkaa, ja nämä harvinaisen pienet ystävät juoksivat sen perään ilman minkäänlaista ymmärrystä mistään. Hän oli käyttänyt kaikki nämä vuodet - ainakin viisitoista - kanojen kouluttamiseen ilman sen suurempaa tulosta, ja muurahaisiin tarvittiin vain viisi päivää! Mikä läpimurto tämä olikaan---

Yskäisyn kuullessaan Godofrédo levitti kätensä suojelevasti keon eteen. Kukaan saastainen tautipesä ei saisi pysäytettyä hänen armeijaansa! Hän käänsti päänsä hitaasti yskijän puoleen, ja kas! Se oli ikuisen kaunis Dakdok, tuo runojen enkeli, puutarhan vaalein ja tuoksuvin omenankukka! Kaikessa suopeudessaan Godofrédo kuunteli pienen ystävänsä asian suuren itsetyytyväisyyden vallatessa hänet.

Godofredo nousi sulokkaasti ja kääntyi kokonaan Dakdokin puoleen. Hän liitti hennot kätensä yhteen. "Voi, hyvä ystävä", hän aloitti tuijottaen intensiivisesti Dakdokin silmiin. "olemme niin onnellinen että sait äänesi takaisin, jotta voit osoittaa Meille suosiotasi ja kiitostasti. Kiitos ei kuitenkaan ole täysin tarpeen, sillä millainen hallitsija Me olisimmekaan, ellemme vastaavasti osoittaisi suosiotamme meitä heikommille?" Godofredo levitti kauniissa linjassa kämmenensä muurahaiskekoa kohti. "Katso vaikka näitä otuksia... Miten olemmekaan niitä rakastaneet ja vähällä sokerillamme ruokkineet... Mutta miten paljon rakkautta olemmekaan saaneet vastineeksi!" Godofrédo kyykistyi taas, ripotteli hieman sokeria kekoon ja nopeasti kuin kissa nappasi sormiinsa yhden sokeria saaneen muurahaisen. "Katso...", hän huokaisi ihastuneena, ojensi kättään Dakdokia kohti ja paineli muurahaista sormiensa välissä. Lopulta hän päästi hieman hämmentyneen oloisen muurahaisen taas kävelemään vapaasti kädellään. "Se ei pure Meitä vaikka tekisimme mitä, sillä se tietää että Me olemme armollinen hallitsija jonka kaikki teot ovat sille hyväksi. Totta tosiaan...." Godofrédo tuijotti muurahaistaan haltioituneena samalla kun useita kymmeniä sen ystäviä kiipesi hänen jalkojaan pitkin.

KARAN

Karan oli antanut Amen ja Telemakhoksen mennä jo sisälle, Telemakhosta hän oli hiukan joutunut patistamaan. Onneksi hän oli jo paremmassa kunnossa, mutta Karan kyllä hoitaisi hevoset, niin Telemakhos pääsisi lepäämään sisälle. Sen tehtyään hän oli menossa takaisin ja katsoi hiukan dehrahilaista prinssiä, jonka prinsessa Inar oli heti joutunut heittämään ulos. Sitten hän vilkaisi urumiyalaisen sotilaan perään, kun tämä ilmoitti menevänsä metsästämään tai jänispadasta oli puhe. Ei kai hän yksin meinannut lähteä, eihän pimeäntuloon montaa tuntia kuitenkaan olisi? ”Minä voin tulla mukaan! Parempi, ettei kukaan lähde yksikseen kauhean kauas vieraassa maastossa!” Karan ehdotti, kyllä Ame ja Telemakhos varmaan selviäisivät ja Amella näytti olevan kädet täynnä caenezhilaisen prinssin kanssa, tiedä sitten mitä tälle oli tapahtunut. Karan kiri kuitenkin Pestvan kiinni. ”Mahdat olla kotipuolessa melkoinen metsästäjä?” Karan arveli, koska varmaan kaikki urumiyalaiset olivat. Tai tavattuaan kaksi sellaista, hän oli tullut siihen päätelmään.

CAINE

Caine ei kauheasti edes huomioinut enää koko Dakaraita saati sitä, että Inar oli viskannut tämän taas pihalle. Hänellä oli työtä pysyä jotenkin kasassa. Tähän asti se oli onnistunut, vihollisen keskellä ei ollut varaa romahtaa ja sen jälkeen hän ei ollut antanut itselleen tilaisuutta jäädä murehtimaan asiaa. Hän ei ollut halunnut huolestuttaa Inaria ja Pestvaa enää yhtään enempää. Ja kun he olivat jättäneet sen kurjan kaupungin taakseen, olo olikin hiukan helpottanut, vaikka välillä he ohittivat samoja paikkoja, joissa Caine oli viettänyt leirielämää vihollissotilaitten kanssa. Hänen oli vaikea käsittää, että se oli ohi, hän oli yöllä useammin herännyt ja luullut olevansa edelleen vanki, mutta tajunnut helpotuksekseen, ettei ollut. Ja nyt sitten, kaikki purkautui saman tien, kun hän oli puhunut prinssi Darkin kanssa.

Caine ei muistanut, koska olisi voinut yhtä pahoin, jos koko Caenezh ei olisi jo täysin pettynyt häneen valmiiksi, niin isä olisi varmasti pettynyt nähdessään, miten epäsotilaallisesti hän käyttäytyi. Caine hätkähti jopa Amen ääntä, mutta tajusi onneksi aika pian taas missä oli ja ettei tässä mitään vakavaa ollut käynyt. Hän oli selvinnyt hengissä satojen vihollissotilaitten keskellä, ei yksi turha Darkki ollut mikään uhka. ”Nii, mie tiiän…” Caine vastasi, vaikka kurkkua koski jostain syystä ja ääni jäi aika tukahtuneeksi. Hän väänteli hermostuneesti käsiään ja yritti saada niiden tärinän loppumaan, hän ei pystynyt tarttumaan Amen ojennettuun käteen, mutta nyökkäsi hiukan ja seurasi tätä vähän sivummalle rauhoittumaan.

IMPERIA

Imperia ryömi maassa vähän matkan päässä herra Henkivartijasta ja prinsessasta. Hänen oli alun perin ollut tarkoitus pysyä lähistöllä, mutta maaston tutkimisen ja kaivamisen lomassa hän oli luonnollisesti ajautunut hieman kauemmas joukostaan. Kovinkaan paljon mitään kiinnostavaa maaperästä ei löytynyt, ei siellä juuri mikään kasvanutkaan, maa oli kovaa ja tallottua ja tomuista. Olihan maahan toki hyvä perehtyä suunnistuksen ja ylipäätään tulevaisuuden kannalta, mutta hän oli tehnyt sitä jo lähes kaksi viikkoa, eikä Dehrahin maaperä ollut enää kovin kiintoisaa. Sieltä täältä Imperia löysi hieman isompia kiviä, mutta nekin olivat lähinnä joko gneissiä tai liuskekiveä. Syvemmältä olisi varmasti löytynyt graniittia, mutta pöly ja tomu oli tallaantunut niin tasaiseksi ja kovaksi, ettei Imperia pahemmin ollut jaksanut kaivella.

Imperia kohotti hieman päätään maasta kuullessaan huutoa, ymmärtäen että mökin ympärillä oli tavallista enemmän vilskettä. Olivatko muut palanneet? Miten hauskaa! Toivottavasti kaikki olisivat kunnossa… tai no, urumiyalaisen prinsessan huudosta päätellen ei. Voi voi, mitä se dehrahilainen poikaparka oli taas mennyt tekemään? Imperia henkäisi, parempi mennä katsomaan oliko prinsessalla kaikki hyvin… Nainen nousi ylös ja pyyhki tomua käsistään helmoihinsa, joka oli yhtä lailla tomun peitossa. Tosin helma oli jo valmiiksi ruskea, joten tuskinpa se haittasi. Imperia lähti prinsessan ja varakreivin luo, huomaten myös prinsessa Hortencian ilmaantuneen paikalle. Sepä hyvä, prinsessoista oli seuraa ja tukea toisilleen…

Imperia oli jo kääntymässä mennäkseen katsomaan, tarvittaisiinko sisällä apua jossain, kun huomasi herra varakreivin seisoskelevan yksin aika synkän näköisenä. Nainen käänsi kurssinsa oitis miehen suuntaan ja asteli tämän vierelle.
”Ystävä hyvä, miksi noin synkkä ilme?”, nainen kysyi uteliaana, yrittäen lukea hieman toisen kasvoja. Ikävä kyllä Imperia oli normaalisti niin vähän tekemisissä ihmisten kanssa, ettei ollut muiden lukemisessa kauhean hyvä. Prinsessa Marcellaa oli helppo ymmärtää, tyttö oli todella tunteellinen ja avoin, mutta vähänkin tätä sulkeutuneemmat ihmiset tuottivat Imperialle hieman vaikeuksia.

AMETHYST

Amethyst odotti kärsivällisesti, että Caine palasi takaisin maan päälle ja hymyili vähän, kun poika nyökkäsi ja seurasi häntä syrjemmälle. Nainen istui kaikessa rauhassa alas ja odotti, että Cainekin sai istuttua. (?)
”Ei se haittaa, jos itkettää. Itke vaan”, hän sanoi sitten, ettei poika keksisi jostain miehekkäästä syystä hävetä itkemistään, vaikka Caine nyt ei ehkä se miehekkäin mies ollutkaan.
”Hengitä vaan syvään, se helpottaa kohta vähän. Muistat vaan, et oot turvassa ja meidän kanssa nyt täällä”, Ame lisäsi hetken päästä. Prinsessa palasi heidän luokseen vesileilin ja kulhon kanssa, astellen vähän varovasti paikalle. Amethyst nosti katseensa toiseen ja otti tavarat vastaan, hymyillen naiselle vähän. Toinen näytti olevansa niin hukassa, ihan kuin prinssikin, kumpikaan ei tuntunut oikein tietävän mitä tehdä.
”Haluutko, et Inar istuu meidän kanssa alas?”. Hän ei odottanut mitään isoja vastauksia, mutta yritti vähän ohjata kumpaakin, etenkin Cainea, toisen olisi varmaan vaikea ilmaista tunteitaan ääneen muutenkaan. Amethyst kaatoi Cainelle vettä ja otti kulhon käsiinsä, muttei tyrkyttänyt sitä Cainelle vielä. Antaisi pojan ensin rauhoittua ja yrittää saada käsien tärinä hellittämään.

DAKARAI

Dakarain katse kiersi Godofrédoa varpaista päähän, kun tämä nousi ylös ja kääntyi Dakarai puoleen, kun oli huomannut, ettei Dakarai selkeästi ollut mikään uhka hänen muurahaisilleen. Juu, Dakarai ei niille mitään aikoisi, paitsi ehkä huutaa ja liiskata, jos joku niistä koskettaisi hänen täydellisen vaaleaa hipiäänsä.

Kiitettyään Godofrédoa siitä, miten tämä oli tullut Dehrahin avuksi ja metsästänyt Dakarain ääntä, aloitti toinen taas pikku ystävistään. No ei ihan, koska nyt Dakarai oli hyvä ystävä. Normaalisti Dakarai ei olisi ollut varma, mitä mieltä moisesta pitäisi olla, mutta pieleen menneiden yrityksien ja hakkaamisen jälkeen se kuulosti tervetulleelta. Intensiivinen tuijotus tosin sai Dakarain olon hieman kiusaantuneeksi, mutta hän yritti pitää kasvonsa ja eleensä vain mahdollisimman normaalina. Oikeasti hänen teki mieli piilottaa kasvonsa, koska valitettavasti mustelmat näkyivät vielä jonkin verran ja Dakarai ei pitänyt niitä kauniina, joten häntä hävetti, vaikka prinssi Nierdalesista vaikutti toljottavan häntä vain suoraan silmiin.

Dakarai yritti kuitenkin keskittyä prinssin sanoihin siitä miten onnellinen tämä oli, että Dakarai oli saanut äänensä takaisin. ”Suosiota ja kiitosta? Oloni ei tunnu oikein suosiolliselta tällä hetkellä…” Dakarai sai hieman häkeltyneenä suustaan, mutta oli helpottunut, ettei toinen käynyt vain kurkkuun kiinni tai alkanut ladella totuuksia siitä, miten elämä toimi vaan taisi vaikuttaa jopa oikeasti onnelliselta Dakarain puolesta. Godofrédo kuitenkin oli yksi, joka puhui myös hieman hassusti hassuja Dakarain mielestä, mutta oliko tämä juuri viitannut Dakarain olevan jotenkin heikko? ”Niin, olette kyllä varsin jalosydäminen ja arvostan, että näette myös heikommat ihmissielut arvokkaina”, Dakarai vastasi, minkä jälkeen mietti sanojaan tai niiden sisältöä lähinnä. Hänestä ei voisi sanoa samaa, koska oliko hän ikinä puolustanut esimerkiksi linnassa toimivaa orjaa, kun joku sätti tätä jostain aivan turhanpäiväisestä? Ei ollut, hän oli kävellyt vain ohi nokka pystyssä ja viitannut kintaalla. Ja nyt joku oikeasti osoitti suosiotaan Dakaraille? Ei hän ollut sitä ansainnut ja vasta nyt hän alkoi oikeasti ymmärtämään miten itsekäs hän olikaan.

Prinssin ajatukset kuitenkin katkesivat, kun Godofrédo selitti muurahaisten rakastamisesta ja ruokkimisesta ja miten oli saanut rakkautta niiltä osakseen. Dakarai katsoi hieman inhoksua kuitenkin seuraavaksi jo sitä, kun toinen ojensi muurahaista kädellään häntä kohti ja paineli sitä sormiensa välissä. Godofrédo kertoi samalla tutkimuksien tuloksia siitä, miten muurahainen tiesi tämän olevan armollinen hallitsija. Dakarai uskalsi epäillä, koska sehän oli atomiaivo. ”Varsin kiehtovaa! Miten nerokas olette, kun olette saaneet noin paljon tietoa kahdessa viikossa siitä, että osaatte kertoa muurahaisen tietävän armollisuudestanne”, Dakarai vastasi mairittelevasti vetäen hymyä huuleen, vaikka oikeasti häntä vain ällötti koko muurahainen pesineen. ”Mitä muuta olette saaneet tietoonne kuusijalkaisista ystävistänne?” Dakarai kysyi kuin muka kiinnostuneena, mutta jos mitään ei antanut, mitään ei voisi itsekään saada. Eikö? Dakarai oli päättänyt saada paremmin yhteyttä tähän väkeen, joten hän halusi tehdä sen niin hyvin kuin osasi, vaikkei häntä muurahaiset kiinnostaneet pienimmässäkään määrin. Prinssiä puistatti myös ajatus, miten kukaan antoi muurahaisten juosta ihollaan.

ANDRÉ

André oli jäänyt seuraamaan pihamaan tapahtumia, vaikka pääasiassa pitikin silmällä prinsessa Marcellaa ja tämän viehkeää seuraa. Neidot puhuivat jotain keskenään, muttei André kuuloetäisyydellä ollut, joten ei ollut varma mistä neitoset olivat puhuneet ja mistä puhuivat nyt vai oliko aihe ollut sama koko ajan. Hän toivoi kuitenkin, että kumpikin oli saanut ajatuksensa edes hetkiksi pois sodasta ja sen kauheuksista.

Andrén katse käännähti kuitenkin nopeasti vierustaansa, kun kuuli tutun, hyvin uteliaan äänen puhuttelevan itseään. ”Ah, olen vain huolissani millaiset jäljet vihollisien nappaaminen jättäisi prinssi Caineen sekä prinsessa Marcellan herkästä mielestä, kun Dehrahin prinssin yritykset kääntyvät ikävä kyllä aina häntä itseään vastaan”, André vastasi asiaan yleisemmältä puolelta, mutta silti totuuden mukaisesti.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kuitenkin huokaisi. ”Okei, olen minä vähän muutakin mietiskellyt”, varakreivi aloittikin sitten hieman synkeästi, koska ei halunnut olla taakka ajatuksineen muille. Muilla oli vaikeaa ilmankin hänen ajatuksiaan, mutta tuskin hän sillä mitään häviäisi, jos avaisi ajatusmaailmaansa edes jollekulle ja Imperia-neiti oli tullut kysymään, mitä synkän ilmeen takana oli.
”En ole varma, mitä minun pitäisi uskoa tai olenko oikeasti arvostetusta suvusta vai elänyt suuressa valheessa ja ollut vain sinisilmäinen toope. Ensimmäistä kertaa ikinä olen uskaltanut alkaa epäillä itseni lisäksi jopa omaa isääni. Suurta ja mahtavaa esikuvaani, jolle lupasin, että minusta tulee yhtä arvostettu kuin hänestä ja sitä isänikin on aina toivonut. Mutta kaksi viikkoa sitten tuntui kuin olisin tipahtanut todellisuuteen. Sir Dorian näytti sen vääntämällä miekkani solmuun paljain käsin. Isä oli juuri tätä matkaa aikaisemmin sanonut, miten ne juuri kyseiset miekat olivat hänen ylpeytensä ja pelastaneet hänet jopa kiperästä tilanteesta. Hän sanoi niiden niittäneen mainetta ja että hän oli saanut ne omalta isältään. Mutta jos niillä olisi kukaan mainetta niittänyt oikeasti jossain, ei niitä noin vain mutkalle voisi vääntää. Tunnen itseni häpeälliseksi vitsiksi. Sir Dorian on viisas ja selkeästi kokenut mies. Sir Oscar on nuori, mutta uljaampi ja osaavampi sotilas kuin minä ikinä olen ollut. Urumiyalaiset ovat voittamaton kaksikko ja Tekin olette varsin kykenevä ja osaava magian alalla. Olen koulutettu sotilas, mutta olen höyhensarjalainen kaikkien rinnalla”, André päätti lopulta uskoutua siitä, mitä todella tunsi sisimmässään. Lyhyesti sanottuna epävarmuutta, mutta kun sen selitti auki, tämä oli se miten hän sen tunsi.
”Ah, anteeksi. Voi minua! En minä Teille taakka tahdo olla tällaisella pikku seikalla”, André kiirehti kuitenkin jo seuraavaksi pahoittelemaan vähätellen epävarmuuttaan ja itseään.

CAINE

Caine pääsi myös istumaan mökin lattialle ja yritti parhaansa rauhoittua, vaikka päässä vaivasikin jatkuvasti kiire siitä, että häntä tarvittiin. Chatha oli jo pari viikkoa joutunut taistelemaan hengestään, ei hän voinut odottaa enää. Mutta tässä Caine vain itki ja tärisi, vaikkei hänellä enää ollut mitään hätää! Amen rauhallinen puhe hiukan auttoi, sanat eivät ehkä niinkään, ei Caine voinut tässä pillittää kuin mikäkin penikka vaikka itku miten olisi auttanutkin. Hän kuitenkin yritti noudattaa neuvoja ja hengittää syvään ja rauhallisesti. Hetken päästä olo alkoikin hiukan helpottaa, ei ollut enää ihan niin kuristuva olo. ”Vaikka. Mut jos siul on jotai oikeeta tekemistä, nii kyl mie pärjään!” Caine vastasi Inarille ja yritti jotenkin käsittää itsekin, mistä hänen itkunsa nyt oikein johtui. ”Emmie tajuu mikä minnuun meni… Se Darkin käytös vaan…” Caine yritti selittää muille. ”Ei se turjake ees tajuu et kaikki johtu sen itsekkääst kiukuttelusta! Mie oisin voinu kuolla, Chatha voi edelleen kuolla sen takia, myö ollaa menetetty hirveesti aikaa tän takia, koko Dehrah vois olla jo pelastettu jos sitä kurjaa Darkkia ei olis!” Caine turhautui.

DORIAN

Saatuaan hevosensa kuntoon, Dorian oli ollut menossa sisälle, mutta kun sieltä jo heitettiin dehrahilaisia pihalle, niin ehkä se ei ollut kovin viisasta. Tosin sitten hän huomasi prinssi Dakarain suuntaavan jonkun huolestuttavasti Godofrédon näköisen henkilön luo. No ainakaan Dorianin ei tarvitsisi heti vaivata päätään prinssillä, kun tämä sai jo muuta seuraa. Tiedä miten tuossakin kävisi, mutta Godofrédo oli ainoa tarpeeksi aivoton olento prinssi Dakarain lisäksi, että ei tajuaisi tämän loukkauksia ja dehrahilainen sai varmasti ylemmyydentunteen siitä, että puhui itseään vähä-älyisemmän kanssa, niitä ei varmaan kovin usein tullut vastaan prinssin okaisella tiellä.

Dorian päätti sitten hoitaa toisen asian ja otti kaksi kevyttä miekkaa, jotka oli ottanut Zurasta vihollisilta mukaansa. Gerosilaiset keskustelivat toki keskenään, mutta Dorian tarvitsi omia aseitaan takaisin. Dehrahissa tuskin tulisi vastaan kummoisia aseenostomahdollisuuksia, joten oli ollut pakko keksiä jotain, kunnes Dorian voisi korvata rikkomansa lelumiekat oikeilla. Hän ei tahallaan salakuunnellut, muttei lähestyessään voinut olla kuulematta gerosilaisen tinasotilaan valituksia siitä, miten hän oli ihan onneton sotilas muihin verrattuna. ”Jos vaikka aloittaisit siitä, että lopettaisit tuon marinan ja kasvattaisit selkärangan? Viis isäsi valheellisesta maineesta, hanki oma. Tässä.” Dorian sanoi ja ojensi miehelle miekkoja. ”Dehrahista tuskin kummoisia aseita saa hankittua, joten katsoin, että nämä olisivat suurin piirtein oikeaa kokoluokkaa. Korvaan rikkomani koristemiekkasi sitten, kun joskus pääsemme kunnolliseen kuningaskuntaan.” Dorian lupasi, sillä hän kyllä hoitaisi velvollisuutensa, ei hän toisen omaisuutta rikkonut, jos ei ollut valmis hyvittämään sitä.

IMPERIA

Kuulemma herra Henkivartijaa vaivasi vain ajatus siitä siepatusta prinssiparasta, sekä omasta prinsessasta, tosin syy jäi epäselväksi. Miten prinssi Dakarai liittyi prinsessa Marcellaan? Ei kai se poikaparka tätäkin ollut häiriköinyt? Hetken hiljaisuuden kuluttua mies kuitenkin myönsi, että kyllä tämän kengässä oli enemmän kuin yksi kivi. Imperia kuunteli, miettien miehen sanoja todella pitkään ja hartaasti. Vai sillä laidalla asiat olivat. Toki se selitti miehen käytöstä ja yleistä hätäilyä aika paljon.

Imperia ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun Sir Dorian saapui heidän luokseen miekkojen ja lohduttavien sanojen kera. Nainen ei voinut pienelle hihitykselle mitään, pudistaen hieman päätään. Hänen pitäisi jatkaa herra varakreivin kanssa siitä, mihin he nyt olivat jääneet.
”Pojat, pojat, älkää tekin heti aloittako riitelyä”, nainen helähti vain huvittuneena kummallekin ”nuorelle” miehelle.
”Minä itse kysyin mikä herraa vaivaa, älkää te huoliko tästä, Sir Dorian. On erittäin mukavaa nähdä teidät kaikki kunnossa. Ah, minä ja neiti Galena olemme katsoneet hieman prinssinne perään, hän on ollut oikein siivosti!”, nainen alkoi oitis höpöttää, vaikkei Sir Dorian varsinaisesti ollut siitä puheliaimmasta päästä. Mies oli aina niin tyly ja kiukkuinen, mutta Imperiasta tuntui hieman siltä, että mies halusikin olla?

AMETHYST

Amethyst katseli kaksikon surkuhupaisaa tunteidenkäsittelyä, kommentoimatta kuitenkaan mitään. Urumiyalainen prinsessa istui alas, vaikka Caine huolehtikin tämän ajankäytöstä.
”Ei, olen tässä ihan mielelläni”, Inar vakuutti ja Amethyst hymyili naiselle rohkaisevasti, ennen kuin vei katseensa takaisin Caineen. Toinen alkoi puhua, se oli ihan hyvä merkki. Inar näytti kuuntelevan todella tarkasti, vaikkei selkeästi tiennyt yhtään, mitä sanoa. Amesta oli vain hyvä, että Caine puhui, purki tunteensa edes jotenkin ulos.
”Sun reaktio oli ihan normaali”, Amethyst vastasi ensin, yllättäen todella varmasti. Sen jälkeen hän odotti hetken ja jatkoi: ”Daksu on törppö, mut se ei ois saanu siitäkään huolimatta koskee suhun ilman lupaa, oli se miten epätoivonen tahansa.”

Inar Cainen toisella puolella näytti aika ilmeettömältä, mutta Ame huomasi naisen vilkuilevan poikaa, yrittäen selkeästi miettiä saiko toiseen koskea. Ame mietti hetken, mutta otti sitten kulhon paremmin käsiinsä ja ojensi sitä Cainelle, kun toinen oli vähän rauhoittunut.
”Yks asia kerrallaan. Vedät henkeä, juot vettä, nojaat Inariin jos siltä tuntuu. Ollaan vaan hetki. Sit kun oot ite vähän paremmassa kunnossa, voidaan miettiä muiden auttamista, okei?”, Ame ehdotti, hymyillen vähän Cainelle. Hän tiesi miten ahdistavaa oli vain istua ja yrittää rauhoittua, mutta se auttoi jos joku oli vieressä ja kertoi vähän mitä tehdä. Hän toivoi, että Caine voisi päästää ainakin Inarin vähän lähemmäs. Hän oli itse Cainelle vielä aika vieras, mutta urumiyalaisten kanssa Caine tuntui olevan jo aika läheinen ihan molempiin suuntiin.

ANDRÉ

Jopas ulkona olikin yhtäkkiä säpinää, kun kaksi viikkoa oli mennyt hiljaisemmissa merkeissä. Mutta sehän oli tietenkin selvää, kun prinssi Cainen pelastusretkellä olleet olivat palanneet. Mutta pian Sir Doriankin oli pelmahtanut paikalle elämän viisauksien kera. Ei André sotilaan sanoille vastaan tokikaan voinut laittaa, mutta hän sai Andrén epävarmuuden kuulostamaan niin mitättömän pieneltä seikalta, että se olisi hetkessä jo vaipunut unholaan ja uusi, urhea itsevarmuus kiiltävässä haarniskassa olisi tullut tilalle.

Samalla Sir Dorian kuitenkin ojensi jo jotain miekkoja, jotka oli ilmeisesti Zuran matkalla sattunut matkaan mukaan puheista päätellen. André katsoi hetken miekkoja, jotka varmasti oli viholliselta otettu, mutta niillä varmasti oli mainetta enemmän kuin miekoilla, jotka oli saanut isältään ylistyssanoin, vaikka valhettahan se oli ollut yhtä kaikki. Lupasi Sir Dorian tosin korvata rikkomansa miekat vielä oikeasti jollain kunnollisemmilla. ”Voi älkää suotta, kyllä nämä varmasti ovat pätevät miekat, kiitos oikein paljon, Sir”, André kiirehti sanomaan ottaen samalla Dorianin tarjoamat miekat vastaan punniten niitä katseellaan. No eiväthän ne kovinkaan hienot olleet, mutta se oli nyt taidettu kuitenkin jo todistaa, että mitä hienommat ja koristeellisemmat aseet olivat kyseessä sitä enemmän koristeeksi ne oli tarkoitettu eikä oikeaan sotaan. Kyllä näillä siis varmasti pärjäisi ja André tahtoi olla vain mitä vähemmän taakaksi muille. Ei häneen tarvinnut kenenkään rahojaan hukata. Eivät miekat kuitenkaan, kunnolliset ainakaan, mitään halpoja olleet.
”Tahtoisin vielä kiittää Teitä, kun autoitte minua näkemään totuuden”, André kiitti Sir Doriani, koska jos tämä ei olisi vääntänyt hänen hopeamiekkojaan mutkalle, hän yhä luulisi niiden olevan valheellisen maineensa veroiset. Se olisi tosipaikan tulleen voinut maksaa pahimmassa tapauksessa prinsessa Marcellan hengen ja sitä André ei todellaan haluaisi tapahtuvan! Imperia-neiti puolestaan oli enemmän tai vähemmän huvittunut tilanteesta, mutta saattoihan tilanne kieliä siitäkin.

”Oletan, että haluatte varmasti omat miekkanne takaisin, Sir. Joten olkaapa hyvä, tässä ne ovat. Juuri sellaisena kuin annoitte ne minulle”, André jatkoi kuitenkin vielä Sir Dorianille ojentaen vuorostaan Dorianin aikaisemmin antamia tai tässä tapauksessa lainaamia miekkoja miehelle takaisin, kun oli saanut asevyölleen uudet miekkansa.

DORIAN

Dorian vilkaisi neiti noitaa, joka alkoi heti taltuttaa olematonta riitaa. Tämä oli aika vähäistä jos vertasi siihen, että prinssi Dakarai oli taas paiskattu pihalle nauttimaan Dehrahin kauniista kesäsäästä. ”Ei tämä minulle huolta aiheuta, olen Nierdalesissa onneksi tottunut käsittelemään toistaitoisia sotilaita. Mutta jos Sir André mielii joskus oikeaksi sotilaaksi, tuollainen surkuttelu ei sillä tiellä pitkälle kanna. Ja se on vain valitettava tosi asia.” Dorian vastasi, ei hän aikonut aikaansa tuhlata kuuntelemaan turhan sotilaan ruikutusta ja tietenkin neiti sai hössöttää tämän ”pojan” ympärillä jos tahtoi, mutta ei mies hössötystä tarvinnut vaan karaistusta.

Tinasotilas otti Dorianin tarjoamat miekat vastaan ja kiitti sanoen vielä, ettei Dorianin tarvinnut enää asialla päätään vaivata ja nämä miekat olivat varmasti aivan pätevät. ”Toki, testasin ne itse Zurassa, mutta ehkä kuitenkin testaatte ne vielä itse ja päätätte vasta sitten.” Dorian vastasi. Kyllä kai hän nyt tiesi, että mikä tahansa oikea miekka oli parempi Andrén aikaisempiin lelumiekkoihin verrattuna, puukepukkakin olisi ollut niihin verrattuna pätevä miekka. Mies onneksi tajusi itsekin Dorianin puhuvan vain totta ja kiitti häntä siitä, että oli ravistellut tämänkin gerosilaisesta puuteripilvestä todelliseen maailmaan. ”Se on työtäni.” Hän vastasi lyhyesti ja otti omat miekkansa takaisin, kun Sir André jopa tajusi oma-aloitteisesti, ettei tarvinnut neljää miekkaa.

Mutta sitten tuli puheeksi prinssi Godofrédo, ja Dorian oli tietenkin kiitollinen siitä, että joku oli vahtinut mokomaa riesaa. ”Olen siitä teille enemmän kuin kiitollinen.” Dorian vastasi ja vilkaisi muurahaispesässä ilakoivaa aikuista miestä, joka luuli olevansa joskus pätevä hallitsemaan maata. Hän huokaisi erittäin raskaasti ja epäili sitä, miten siivosti prinssi oli osannut olla. ”Todellako? Uskallan hiukan epäillä. Mutta jätän teidät nyt rauhassa jatkamaan siitä, mihin jäitte, ennen kuin keskeytin teidät.” Dorian sanoi sitten ja lähti, hän oli saanut asiansa hoidettua gerosilaisten kanssa, eikä hänestä ollut hössöttämään jollekin pumpulissa kasvaneelle miehelle, joka yritti leikkiä sotilasta.

IMPERIA

”Noh, menkääs nyt jo siitä”, Imperia henkäisi vain huvittuneena vastaukseksi Sir Dorianille. Mies osasi kyllä olla niin pirteä ja iloinen aina, että se ihan tarttui muihin. Imperia odotti, että mies oli poistunut kuuloetäisyydeltä, hymähtäen uudestaan.
”Hän on tyly, mutta oikeassa. Keskitytte aivan liikaa asioihin, joilla ei ole mitään väliä”, Imperia sanoi lopulta, kääntyen paremmin herra varakreivin puoleen.

”Palatakseni aikaisempiin sanoihinne, olen toki otettu, että ajattelette minusta niinkin ylväästi. Mutta tiedän kyllä olevani vain humpuukimaagi joka kutsutaan juhliin ennustamaan ja tekemään lemmentaikoja. Kai tänne olisi lähetetty oikea maagi, joka osaisi sotimisen kannalta hyödyllisempiä taitoja, jos Gerosilla olisi varaa lähetellä tärkeitä maageja ympäri Gildomeraa sotimaan”, nainen nauroi pehmeästi, pudistaen päätään.
”Mutta teen sen, minkä voin ja jonka olen luvannut tehdä. Jos keskittyisin oman tehtäväni sijasta siihen, mitä muut minusta ajattelisivat, niin pyörisinkö minä tuolla maassa kuuntelemassa kiviä, mies hyvä? En, ja sitten emme tietäisi maastosta ja Dehrahin maaperästä mitään, en osaisi suunnistaa täällä jos hukkaisimme tien, eikä minusta olisi mitään hyötyä prinsessa Marcellalle. Minun omat vanhempani valehtelivat aikanaan niin paljon, että surisin koko loppuelämäni, jos jäisin murehtimaan moisia asioita”, nainen helähti pehmeästi miehelle, taputtaen ystävällisesti tämän olkaa. (?)

”Te olette hyvä sotilas. Voisitte varmasti olla parempikin. Ja ehkä isänne olisi voinut antaa teille kunnon miekat perinnöksi”, Imperia totesi, mutta kohautti sitten olkiaan, ennen kuin jatkoi: ”Mutta Dehrahin prinssi voisi myös olla fiksu, ja prinsessa Marcella voisi olla neljä vuotta vanhempi. Ja minä vaikka kymmenen vuotta nuorempi, mutta niin ei ole. Sota ei ole kysynyt kenenkään ikää, eikä se myöskään odota, että me olemme valmiita. On täysin turhanpäiväistä murehtia siitä, mitä on ja ei. Keskittykää sen sijasta mieluummin siihen, mitä olette tulleet tänne tekemään – suojelemaan prinsessa Marcellaa.”

Imperia päätti puheensa hymyilemällä miehelle rohkaisevasti. Toiselle teki ihan hyvää palauttaa asiat tärkeysjärjestykseen, muistaa että he olivat sodassa, olivat he kuinka valmiita tai valmistautumattomia tahansa. Silloin ei kannattanut jäädä murehtimaan sitä mitä olisi voinut olla ja mitä ei ollut. Se olisi varma kuolemantuomio. Sen verran hänkin tajusi, eikä hän ollut ikinä saanut minkäänlaista sotilaskoulutusta.

ANDRÉ

André oli ottanut ihan mielellään Sir Dorianin testaamat ja tarjoamat miekat vastaan ja tietenkin omaa testaamista odottamaan, mutta oli hyvin vakuuttunut jo nyt, koska kyllähän ne olivat tuntuneet käteen heti erilaiselta. Jotenkin jykevemmiltä, vaikka hyvin… tai no todella arkisilta näyttivätkin. Koristeettomiin miekkoihin oli kyllä tottuminen, mutta oli se kaikkien kannalta parempi, että sodassa sodittiin oikeilla aseilla eikä juhlallisuuksiin tarkoitetuilla.

Dorian poistui kuitenkin pian paikalta jatkamaan kaiketi jotain muita asioitaan saatuaan omat miekkansa takaisin. André puolestaan käänsi katseensa takaisin Imperia-neitiin jääden hetkeksi miettimään Sir Dorianin ja Imperia-neidin juuri sanomia asioita.
”Olette kyllä oikeassa siinä, että Sir Dorianin sanoissa oli järkeä”, André myönsi, koska eihän hän voisi rakentaa omaa tietään, jos kulkisi vain jonkun toisen polkemaa polkua. Varsinkin, kun selkeästi ainakin joku osa siitä oli sepitettä, jos ei suoraan valhetta.

”Humpuukimaagi? Älkäähän nyt, kyllä Te minusta olette varsin taitava siinä mitä teette”, André sanoi arvostavasti, koska kyllä hän itse ainakin oli varsin vaikuttunut Imperia-neidin osaamisesta, oli se miten humpuukimagiaa tai ei, mutta kyllä nainen tiesi selkeästi oman alansa asioista. André ei myöskään voinut olla hymyilemättä naisen pehmeällä naurulle, mutta vakavoitui kuitenkin pian Imperia-neidin jatkaessa ja mitä enemmä hän kuunteli naista, sitä varmempi hän oli siitä, että toinen tiesi mistä puhui tuntien samalla kevyen taputuksen olallaan.
”Niin, ehkä se todella on turhaa ja pikkumaista elää sille, mitä mieltä muut ovat ja typerää jäädä roikkumaan menneisiin, kun ei menneet muistelemalla ja murehtimalla muuksi kuitenkaan muutu”, André tuumasi.

Lisäksi olihan se hieman typerä jäädä kiinni siihen, mitä oli ja mitä ei ollut ja mitä voisi olla, kun hänen tehtävänsä tosiaan oli suojella prinsessa Marcellaa tällä matkalla ja se oli se pääprioriteetti. Toki se oli helpommin sanottu kuin tehty. André tunsi edelleenkin suurta epävarmuutta, mutta kyllä sen huolen ja murheen tuhkasta hiljaalleen kohosi myös uudella tavalla ajattelun liekki.
”En tiedä, miten teitte sen, mutta tunnen saavani hiljaalleen uudenlaista voimaa sanoistanne ja tahdon nähdä mahdollisuuksiani suotuisammassa valossa”, André vastasi. Epävarmuus ei tokikaan ollut hänen sydämestään poistunut. Ei se hetkessä kävisi, kuten ei haavakaan parantunut sormia napsauttamalla, mutta kyllä Imperia-neidin sanat silti auttoivat ymmärtämään, että kyllä hänkin olisi oikeasti sotilas eikä vitsi. ”Olen hyvin kiitollinen sanoistanne sekä ymmärryksestänne”, André jatkoi hymyillen naiselle kiitollisena.

IMPERIA

Imperia nauroi vähän kovempaa, mutta iloisesti, kun herra Henkivartijan mielestä hän oli hyvä siinä mitä teki.
”Enhän minä sanonut, etten olisi! Ei kai minua muuten kutsuttaisi juhliin toisensa perään ennustamaan, jos en ikinä osuisi oikeaan”, nainen nauroi itsevarmasti. Mies osasi olla hauskakin, kun ei murehtinut turhia. Alkumatkan hän oli ollut niin keskittynyt prinsessa Marcellan vointiin, ettei ollut oikein ehtinyt tutustua varakreiviin, tai puhua toisen kanssa. Kotipuolessa hän viihtyi omissa oloissaan, Larlotta oli aina ollut heistä se sosiaalinen ja ihmisiä osaava, ehkä liiaksikin asti.

Ilmeisesti hän oli kuitenkin jotain oppinut tämänkin matkan aikana, kerta herra varakreivi oli sitä mieltä, että hänen kanssaan puhumisesta oli ollut apua.
”Mukava kuulla, herraseni. Minä en paljon puhu tai vietä aikaani ihmisten kanssa, mutta olen oppinut paljon kuuntelemalla ihmisiä ja kiviä yhtä lailla”, nainen sanoi, aivan kuin kivien kuuntelu olisi ollut jotenkin itsestään selvä asia.
”Ehkä voitte ensi kerralla osallistua vaikka Sir Oscarin ja prinsessa Hortencian kanssa opettamaan miekkailua prinsessa Marcellalle, koska sellainen aika taas onkaan. Kunhan ette jää vain murehtimaan turhia ja sen sijaan teette jotain asioiden eteen”, Imperia hymähti vielä. Sir Oscar oli toki nuorempi, joten tuli luonnollisesti hyvin toimeen nuorten prinsessojen kanssa. Hän itse oli niin lapsellinen iästään huolimatta, mutta herra varakreivi selkeästi koki jotain ikäkriisiä, joten hän auttoi jos vain saattoi.

CAINE

Inarilla ei ollut mikään kiire, mutta tosiaan, eihän Pestvaa tainnut näkyä täällä vieläkään? Caine yritti hiukan saada ajatuksiaan järjestykseen puhumalla ääneen. Ame sanoikin, että hän oli reagoinut ihan normaalisti, eikä Daksu olisi saanut koskea häneen ilman lupaa. No oli Cainekin lyönyt häntä… ”Mie halusin vaan tietää mitä siel muurilla tapahtu, mut se vaan ohitti koko asian, et vahinkohan se oli eikä hään vika et jäin vangiks. Ja sit alko ihme tenttaus, et mitä varte miut otettii vangiks ko se ois itestäki kiva tietää…” Caine sanoi, sillä jotenkin Daksu oli kääntänyt asian siten, että Caine sai syyttää ihan vain itseään koko asiasta. Tietenkin, olisi pitänyt ampua se nuoli jalan sijaan kurkkuun! ”Siis emmie moiselta turakalt mitää oottanu, mut luulis tollasen mokan jälkeen noi tolkuttomanki turjakkeen oppineen ees hiukan nöyryyttä mut ei, auttaa vaa pitäs… Inhottava otus…” Caine vuodatti loppujen sanojen ollessa lähinnä itsekseen mutisemista.

Cainen kädet eivät tärisseet enää niin kovaa, joten hän uskalsi ottaa vesikulhon Amelta ja joi siitä hiukan. Nieleminen tuntui yhä vähän ikävältä kurkussa, mutta kai sekin alkoi pikkuhiljaa helpottaa. kyllähän Ame oli oikeassa, Chatha tarvitsi apua, mutta jos Caine nyt meni säheltämään, niin hän voisi aiheuttaa vain pahempaa vauriota. ”Kiitos. Ko ootte siin.” Caine sanoi sitten saaden pienen hymyn huulilleen vaikka hänen kasvonsa olivat edelleen pahoinvoinnista kalpeat. Siis jos auringon jättämiä punertavia läikkiä ei laskettu.

AMETHYST

Ame hymähti vähän kuunnellessaan Cainen sanoja. Ei Daksun toiminta häntä yhtään yllättänyt, se idiootti nyt ei tunnistanut kärsivää ihmistä vaikka niitä oli Dehrahissa enemmän, kuin Daksun kaltaisia pulskasti eleleviä turhakkeita. Kummakos se, ettei osannut asettaa itseään muiden asemaan, kun ei ollut ansainnut sitäkään asemaa jossa itse oli. Inar Cainen vierellä näytti vähän kireältä, kun joutui kuuntelemaan Daksun temppuja, mutta yllättävän hyvin toinen pysyi rauhallisena. Ehkä se johtui siitä, että Caine oli tärkeämpi, kuin joku turha Daksu.
"Voin yrittää piestä sen toistamiseen, jos tällä kertaa viesti menisi perille", Inar kuitenkin tarjoutui, yrittäen vähän piristää prinssiä.

Ame hymyili vähän Cainen juodessa, toinen alkoi onneksi rauhoittua. Se oli hyvä.
"Daksu on liian tyhmä, et se oppis yhtään mitään, ees pelon kautta. Mut sä et oo. Oot vielä vahvempi ja fiksumpi ku mitä annat ymmärtää. Oon ilonen, et oot täällä taas meidän kanssa", Ame sanoi hellästi, hymyillen vähän paremmin Cainelle. Inarista nyt näki kilometrin päähän, miten helpottunut toinen oli saatuaan Cainen takaisin, vaikka nainen olikin vähän huono ilmaisemaan tunteitaan.
"Ei tarvitse kiittää, Caine. En minä voisi olla missään muualla, en nyt", Inar sanoi, yllättäen jopa Amen sillä, että oikeasti sanoi jotain ja ilmaisi välityksensä muullakin tavalla, kuin raivoisasti puolustamalla poikaa. Se oli oikeastaan aika herttaista. Ame hymyili hieman leveämmin, ottaen hieman mukavamman asennon.

CAINE

Onneksi Inar ja Ame olivat tässä, heistä tuli jotenkin kotoinen olo, vaikkei Caine tuntenut Amea juuri lainkaan. He vain muistuttivat hänen ystäviään kotona, joten nyt kun hän oli yksin ja hänellä oli vaikeaa, heihin oli helppo luottaa. Oliko se viisasta, kuka tietää? Mutta hänen täytyi saada luottaa edes johonkin, jotta pysyi jotenkin kasassa. Mutta hän alkoi jo hiukan toipua äskeisestä, Inarin kommentin jälkeen hän jopa naurahti. ”Eiköhän se pitäs hakata lopullisest, jos sen haluis mitää oppivan.” Caine vastasi, ei hänenkään olisi pitänyt mennä niin tolaltaan jonkun kurjan Daksun takia. Ei kai sellainen typerys nyt voinut ymmärtää mitä vastuu tarkoitti? Hänen täytyi muistaa, etteivät muut ”kuninkaalliset” täällä häntä ja varmaan Inaria lukuun ottamatta olleet joutuneet ikinä elämässään ottamaan mitään vastuuta. Ja Dehrah selvästi oli erityisesti sellainen maa, jossa sitä vastuunottoa ei edes opetettu.

Ame oli samaa mieltä siitä, että Daksu nyt oli vain liian tyhmä edes pelkäämään saati ymmärtämään omaa parastaan. Miten tältä siis voisi odottaa sitä, että hän kykenisi ymmärtämään muita? No ei tietenkään mitenkään. Olisi hänen pitänyt tajuta se jo kun meni puhumaan moiselle pölkkypäälle, mutta hän ei ollut hallinnut tunteitaan siinä kohtaa. Mitä taas tuli Amen mielipiteeseen Cainen vahvuudesta ja … jostain. Niin Caine ei ollut ihan hirveän vakuuttunut itse asiasta, mutta oli se totta tai ei, se oli mukava kuulla. ”Kiitti, mie oon kans ilone et oon tääl taas. Teiän kaa, en nyt välttämät just täällä.” Caine vastasi ja alkoi saada itseään jo rauhallisemmaksi. Daksu se vain oli ollut ja olihan hänkin mennyt lyömään tätä… mutta mitä otti takaapäin kiinni. Caine ei tiennyt muiden kuningaskuntien tavoista, mutta oli aika varma, ettei muuallakaan oikein pidetty hyvätapaisena koskea toisen maan johtajaan noin vain. ”Noin, mie oon taas kunnos. Täytyy auttaa Chathaa, nii voiaan kertoo sit miten hienosti Daksu on pärjänny tällä välin.” Caine sanoi taas jo pirteämmin ja nousi ylös. Ei hän varmaan hetkeen täysin kunnossa olisi, mutta mitä nopeammin Chatha saataisiin kuntoon, sitä nopeammin he voisivat jatkaa matkaansa ja päästä pois Dehrahista.

AMETHYST

Daksun törttöilystä huolimatta Caine näytti voivan taas edes hieman paremmin. Oli kauhean vaikea edes kuvitella, että siitä rimppakintusta voisi olla mitään hyötyä, lähinnä siitä oli ollut haittaa... edes hän ei ollut yhtä hyödytön. Ei hän osannut taistella tai mitään muuta sodassa tarpeellista, mutta ei hän ollut kauheasti ongelmiakaan aiheuttanut, toisin kuin eräät.

Ame nauroi vähän Cainenkin niin tehdessä, Inarin hymyillessä helpottuneen oloisena. Jos hän ei olisi nähnyt miten prinsessa yleensä katsoi sitä gerosilaista tyttöä, hän olisi varmaan veikannut toisen olevan ihastunut caenezhilaiseen. Mutta ehkä se oli enemmän sisarusjuttu? Ame ei tiennyt, hänellä ei ollut koskaan ollut sisaruksia.
"Sekin onnistuu", Inar lupasi, Amen vilkaistessa hieman Chathan suuntaan kaksikon puhuessa. Daksun takia tämäkin venyi... ja Caine murehti vain sitä, että itse hidasteli, ihan kuin se olisi ollut pojan syy. Amethyst henkäisi hiljaa, vieden katseensa takaisin Caineen tämän kiittäessä. Nainen naurahti vähän pojan sanoille, hän oli samaa mieltä. Mutta Dehrahkaan ei tuntunut niin synkältä jos ei joutunut olemaan yksin.

Hetken päästä Caine nousi kuitenkin ylös ja urumiyalainen seurasi tätä selkeästi tajuamattaankin, kuin varjo.
"En malta oottaa. Chatha saattaa tosin toivoo ettei sitä ois pelastettu ollenkaan, ku saa kuulla miten hienosti Daksu on hoitanu asiansa", Ame virnisti huvittuneena, nousten itsekin ylös. Hänen oli ollut ikävä Chathaa... hän piti toisesta aika paljon, vaikka he eivät olleet kauheasti ehtineetkään tutustua ennen kuin mies oli jo loukkaantunut.

CAINE

”Mie en yhtää epäile, sen verran hakatult se vielki näytti, vaik aikasemmast käsittelyst on jo kaks viikkoo aikaa.” Caine vastasi Inarille, että aika ihme, että Daksu oli edelleen hengissä. Voisi kyllä kuvitella, että moisen jälkeen osaisi tyhmempikin vähän varoa, mitä muille puhui, mutta ei ainakaan tuntunut kauheasti vaikuttavan. Tai ehkä Daksu Inaria tajusi välttää, että kai jokaisen piti hakata poika ennen kuin tämä tajuaisi varoa puheitaan ja tekemisiään.

Ame saattoi kyllä olla oikeassa, että he tekisivät Chathalle varmasti palveluksen, jos vain päästäisivät raukan tuskistaan. ”Oishan se varmasti reilumpaa, mut ei Daksu pärjää ilman Chathaa, se on niin saamarin tohelo ja myö muut vaa hakattais se ain ko se haastaa riitaa tai pilaa suunnitelmat.” Caine myönsi, ikävää Chathalle, mutta häntä tarvittiin, jos Daksu mielittiin saada elävänä edes kotiin asti. Saati, että tämä pitäisi ottaa mukaan Dehrahin ulkopuolelle… Caine ei uskaltaisi viedä tätä edes Caenezhiin, se rimpulahan tuhottaisiin siellä… Mutta ei kai tätä nyt voisi mihinkään sivistyneempään kuningaskuntaan viedä, Daksu ei osannut käyttäytyä. Cainekin osasi häneen verrattuna käyttäytyä vaikka Caenezhin käytössäännöt erosivat varmaan aika paljon muista.

Caine meni kuitenkin lähemmäs sinne, missä Chatha makasi ja vilkaisi hiukan ympärilleen, että missä se heidän parantajamaaginsa oikein oli. Nainen oli niin pieni, että hän hukkui helposti, mutta onneksi maagi oli tällä kertaa lähellä keittelemässä jotakin taikaliemiään nuotiolla. Hän lopetti puuhansa ja tuli heidän luokseen kuin olisi tiennyt, että häntä kaivattiin, ennen kuin Caine ehti edes hakea. ”Nii, mite paha tilanne on?” Caine kysyi sitten. Nainen veti peitettä ja alkoi avata sidettä miehen selässä. ”Haava on aika hankalassa paikassa, joten se paranee hitaasti ja aukeaa uudestaan. Hän on menettänyt paljon verta, olen antanut hänelle lääkettä jonka pitäisi auttaa verta uusiutumaan, mutta ei sekään ihmeisiin pysty. Verta kun ei tyhjästä oikein taiota ja sellainen magia muutenkin kuuluu kiellettyjen listalle. Hänen sykkeensä on edelleen aika heikko, hän nukkuu suurimman osan ajasta ja mitä hän välillä on herännyt, hän on ollut aika sekava.” Maagi vastasi ja paljasti miehen niskassa ja selässä olevan ikävän näköisen, osin parantuneen ja kiinni ommellun haavan.

Caine katsoi haavaa hetken, hän kun nyt ei oikeasti ollut mikään parantaja, hänellä vain oli taikamiekka ja kyky käyttää sitä. ”Ensiks ompeleet pitäis varmaan poistaa, nii mie voin sulkee haavan kunnol.” Caine sanoi ja nainen nyökkäsi ja meni valmistelemaan välineitään. ”Mie tiiän teoriassa, miten toisest ihmisest pystyy siirtään verta pahasti haavottuneel… mut en oo koskaa tehny sitä. Nähny kerran, ko isi teki niin metsästäjälle, jolt karhu oli repiny käen irti…” Caine sanoi sitten, mutta ei voinut oikein luvata, että se pelastaisi Chathan, hän oli aika aloittelija kuitenkin tässä parantajatyössä.