GILDOMERA osa 1 luku 1

CHATHA

Olihan se hyvä kuulla, että täällä kukaan ei syyttänyt häntä vaan prinssiä, vaikkei sekään hyvä ollut. Prinssi oli vielä nuori ja pilalle hemmoteltu, ei häneltä voinut oikein odottaa tai vaatia mitään. Eihän sellaisesta hyvää hallitsijaa tulisi, edes isänsä veroista vahvaa tyrannia. Prinssi Dakaraista tulisi todennäköisesti vain hermoheikko, typeristä asioista rangaistuksia jakeleva sätkynukke, jota hänen isänsä luottomiehen ohjailisivat. Eikä sitä oikein voinut estää, kerta prinssi ei kuunnellut edes toisia hallitsijoita. Hän luuli olevansa muiden yläpuolella ja ettei kukaan muista kuningaskunnista voisi tehdä hänelle mitään, koska hän käskisi mahtavat armeijansa sotaan kaikkia vastaan, jos joku kehtasi vastustaa häntä. ”Olet varmasti oikeassa, mutta tämä on Dehrah ja se prinssin mätänevä isä on kuninkaani. Täällä tapahtunut on minun syytäni, oli totuus mitä tahansa.” Chatha vastasi ja sulki hetkeksi silmänsä.

Hän tunsi Amen käden silittävän poskeaan ja avasi taas uupuneesti silmänsä. ”Kiitos, se oli hyvä kuulla. Itse en ole ihan varma, olenko kauhean iloinen siitä, että olen elossa.” Hän vastasi, sillä kovin hyvin hänelle tuskin tulisi käymään. Hän ei jaksanut edes ajatella prinssin tapaamista, saati sitten jos tästä tulisi kuningas. Nykyistä kuningasta tuskin voisi auttaa, muusta kuningasperheestä ei kauheasti ollut tietoa, mutta olihan se tässä jo nähty, miten hieno kuningas prinssi Dakaraista tulisi. Taas yksi uusi mätä hedelmä tämän jo valmiiksi mätään sukupuuhun. Dehrah oli tuhon oma eikä hän sitä voinut pelastaa ja häntä suretti, että nämä muut mistään mitään tietämättömät perilliset yrittivät parhaansa tehdä jotakin Dehrahin hyväksi. Dehrahin voisi enää vain polttaa ja kasvattaa ehkä tuhkasta uudestaan. Hänen olisi käynyt hyvin, jos olisi kuollut nyt tänne, mutta toki oli hyvä, ettei. Olisi väärin jättää tähän sotkuun syyttömät kuningaskunnat yksin selvittämään Dehrahin ongelmia. ”Mutta se asia ei toki ole minun käsissäni ja olen kiitollinen teille kaikille. Minun auttamisestani ja siitä, ettette ole viskanneet prinssiä vieläkään sidottuna jokeen. Vaikka hän tuskin on Dehrahille hyväksi, hän on silti minun vastuullani ja olen laiminlyönyt sitä vastuuta aika pahasti viimeaikoina.” Chatha jatkoi vielä hiljaa.

TELEMAKHOS

Cainen puheet kuulostivat aika hurjilta, mutta samalla Caenezhin elementti alkoi kuulostaa koko ajan vain hyödyllisemmältä ja mielenkiintoisemmalta. Ei hän ollut kauheasti ajatellut kyseistä elementtiä ennen, veri tuntui niin itsestään selvältä eikä hän ollut ajatellut mitä erikoista verta elementtinä hallitseva ase tekisi. No luonnollisesti paransi, mutta se oli selvästi vain osa aseen voimista. Luonnonelementit olivat Telemakhokselle itselleen helpommin ymmärrettäviä, henkeä hän ei vieläkään käsittänyt, koska nierdalesilainen prinssi oli selittänyt asiaa niin sekavasti. Ja myrkky myrkytti, siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Tavallinen myrkytetty viikate olisi ajanut saman asian ja heillä oli parantaja, joka varmasti hallitsi myös myrkyt ja vastamyrkyt. Dehrah oli niin turha, sen hallitsijat olivat turhia, prinssi vasta turha olikin, ja sen elementtiase oli täysin turha.

Telemakhos olisi voinut itse ilmoittautua vapaaehtoiseksi, vaikka veren siirtäminen kuulosti aika epäilyttävältä ja vaaralliselta toimenpiteeltä. Mutta hän ei valitettavasti ehtinyt, kun nierdalesilainen sankarityrkky ilmoittautui. No toki oli mahdollisuus, ettei tämän veri kelvannut, mutta se saatiin testattua aika pian ja valitettavasti kelpasi. Tai no hyvähän se oli, Chathan kannalta! Oli typerää olla niin pikkumainen, mutta nierdalesilaisen asenne ärsytti Telemakhosta ihan mahdottomasti! Mies oli niin itseään täynnä ja oli harmittavan osaava ja täydellinen ja hänestä huokui kilometrien päähän miten hän piti heitä muita vain typerinä lapsina, jotka eivät osanneet tai tajunneet mitään. Mutta hän oli tälle miehelle henkensä, Karanin ja Amen hengen velkaa.

Häntä ärsytti erityisesti se, miten Doran oli sankarillisesti pelastanut Amen, vaikka tietenkin hän oli aidosti kiitollinen siitä, että Ame oli elossa ja kunnossa. Siksi ei ollut mikään ihme, että kun Caine oli saanut hoidettua verensiirron, oli Ame heti hössöttämässä uljaan ritarinsa luona tyrkyttämässä vettä. Mutta ärsytti se silti, eiköhän se parantajamaagi olisi ihan hyvin voinut juottaa vettä tuolle mahtavalle soturille, ei siinä Amea tarvittu. Mutta koska Telemakhos tiesi itsekin olevansa typerä ja lapsellisen kateellinen, niin hän vain nieli kiukkunsa ja siirtyi syrjään lepäämään itse matkasta. Zura oli ottanut erityisen koville, eivätkä hänen voimansa olleet täysin palautuneet vieläkään, joten ei hän varmaan olisi kauheasti voinut nyt olla edes avuksi. Nyrpeänä Telemakhos katsoi, kun Ame jäi seuraavaksi huolehtimaan Chatha-raukastaan. Ärsyyntyneenä hän kävi maata ja yritti nukahtaa, vaikka häntä ärsyttikin ihan mahdottomasti. Karankin oli häipynyt sen urumiyalaisen naissoturin kanssa jonnekin, siinä toinen turhan avulias hölmö.

AMETHYST

Chathan sanat kirvelivät tavalla, jota Ame ei osannut odottaa. Mutta ne olivat totta, hän tiesi sen. Chathaa syytettäisiin kaikesta tapahtuneesta, siksi toinen syytti itseään. Amethyst tunsi pistelyä silmäkulmissaan, ei siksi että olisi edes säälinyt miestä, vaan... tilanne tuntui jotenkin etäisesti tutulta. Nainen ei kuitenkaan perääntynyt, tai edes antanut itsensä pelästyä sitä tunnetta.

Amethyst kuunteli Chathaa, hymyili vaisusti toisen kiitoksille ja sulki hetkeksi silmänsä. Nainen veti syvään henkeä, ennen kuin laski kätensä varoen Chathan kädelle, ottaen siitä hellästi kiinni. (?)
"Chatha...", hän aloitti hellästi, hymyillen lempeää ja ymmärtäväistä hymyä.
"Mä tiedän... siitä merkistä. Se paljastui, kun sä olit haavoittunut ja sun haavoja piti hoitaa", Amethyst kertoi hiljaa. Hän ei kuitenkaan katsonut pois toisesta, eikä hänen katseessaan ollut tippaakaan sääliä. Se oli vain täynnä sanatonta ymmärrystä ja myötätuntoa, jota hän ei itsekään täysin ymmärtänyt.

"Mä ja Telemakhos nähtiin, ja... Daksu myös", hän lisäsi hetken päästä. Hän ei ollut varma kuinka moni oli kiinnittänyt asiaan huomiota silloin, kun se oli paljastunut. Mutta hän halusi Chathan tietävän. Jo siksi, että mies olisi valmis jos joku Daksu seuraavaksi ryntäisi sisälle syyllistämään ja itkemään miten Chatha oli petturi, mutta... enemmän ehkä siksi, että hän halusi vain osoittaa miehelle, ettei tämä ollut yksin. Hän ei ollut menossa mihinkään. Hän halusi auttaa ja ymmärtää toista parhaansa mukaan.

"Halusin kertoa, koska Daksukin näki sen, eikä se tuntunut tietävän asiasta... Sun ei tarvi puhua siitä, jos sä et jaksa tai halua. Mut sä ansaitset tietää asiasta", Ame sanoi vielä, silittäen toisen kättä. Ei hän halunnut toisen olevan yksin, oli mies kuka tahansa tai täällä mistä syystä hyvänsä...

CHATHA

Chatha käänsi hiukan paremmin katsettaan Ameen, kun tämä vähän vaisusti sanoi tietävänsä jotain. Jostain merkistä. Chatha ei ihan heti tajunnut yhdistää mistä nainen puhui, mutta kun hän hoksasi, hänen silmänsä laajenivat taas hetkeksi järkytyksestä. Mutta se meni aika nopeasti ohi. Ame tiesi, lisäksi Vinemarin perillinen. Ja hänen oma prinssinsä. No niin, se oli sitten siinä, jos prinssi Dakaraikin jo oli tajunnut hänen taustansa. ”Aivan… Niin tietenkin.” Chatha vastasi, hieman hämillään. Ei hän oikein tiennyt mitä sanoa, mutta tietenkin polttomerkki oli huomattu haavojen hoidon yhteydessä. Ei hän olisi voinut sitä mitenkään estää.

Oli Amelta kyllä kiltisti tehty, että hän varoitti etukäteen, ennen kuin prinssi tulisi raivoamaan hänelle asiasta, mihin tällä tietenkin oli ihan täysi oikeus. Chatha tässä oli salannut asioita, vaikka ei suoraan valehdellut, mutta kyllä hän ymmärsi miltä tämä prinssille näyttäisi. ”Ei se mitään, ei siinä kauheasti puhuttavaa ole. Synnyin orjaksi, eikä se asia miksikään muutu.” Chatha sanoi. Jotenkin, vaikka asian paljastumisen seuraukset kauhistuttivatkin, oli helpottavaa saada se vihdoin omalta tunnolta. Vaikka se ei varsinaisesti kuulunut kellekään, hänestä oli silti tuntunut inhottavalta peitellä asiaa. Vaikka hän oli oikeasti nyt se, mikä sanoi olevansa. Orjuus kuului menneisyyteen, mutta prinssi tuskin uskoisi kauhean hyvällä, että hänen taustoillaan voisi nousta prinssin henkivartijaksi.

AMETHYST

Chathan reaktio oli yllättävän rauhallinen. Tavallaan Amethyst ymmärsi sen... hän tiesi, millaista oli pitää sisällään jotain asiaa. Isoa, painavaa, raskasta asiaa. Välillä melkein toivoi, että se tulisi ilmi, vain ettei tarvitsisi enää pelätä sen paljastumista. Amethyst hymyili hieman Chathalle, toinen vaikutti lähinnä hämmentyneeltä ja helpottuneelta, vaikka tuskin asian selviäminen Daksulle oli kovin hyvä asia.

"Niin... taidat olla oikeessa", nainen myönsi ja hymähti hiljaa. Ei sillä ollut väliä hänelle, oliko Chatha sotilas vai orja, toinen oli silti Chatha. Kohtelias, hermostunut ja herttainen. Ame siveli hellästi Chathan kättä, ottaen hieman paremman asennon toisen vierellä.
"En mäkään oo oikeesti vinemarilainen. Oon oikeesti Nierdalesista... mä vihasin sitä paikkaa. En puhu siitä ikinä kenellekään", Ame sanoi, oikeastaan ajattelematta yhtään sen enempää mitä sanoi. Ei hänen ollut tarkoitus, mutta näkihän sen hänestä päällepäin, ettei se mikään iso salaisuus ollut. Ame naurahti itsekin vähän hämmentyneenä sanojensa jälkeen, pudistaen päätään.
"Ehkä vähän tyhmästi sanottu, sori", hän hymähti, eiväthän ne asiat olleet mitenkään verrattavissa. Mutta Amesta tuntui, että Chatha ymmärtäisi, mitä hän tarkoitti...

Ame hymyili vähän, vilkaisten hieman Telemakhoksen suuntaan miettiessään. Ei hän puhunut asiasta edes Telemakhokselle... Ei ollut mitään syytä. Nierdales oli vain kurja paikka, josta hän oli onneksi päässyt pois. Chathalle hän vain koki jostain syystä voivansa kertoa asian, vaikkei hän tiennyt miksi. Ei hän verrannut niitä kahta toisiinsa, mutta tuntui mukavammalta jakaa jokin asia myös Chathalle. Vähän höpsöä ehkä.

CHATHA

Chatha katsoi hiukan kummissaan Amea, kun tämä yhtäkkiä kertoi olevansa nierdalesilainen oikeasti, mutta hän vihasi Nierdalesia, joten siksi lähti sieltä. Tosin sitten nainen pahoitteli, että oli mennyt sanomaan jotain tuollaista, kun Chathan orjuus oli juuri paljastunut. Tai muillehan se kai oli paljastunut jo aikaa sitten, Chathalle oli vain nyt paljastunut, että se oli paljastunut. ”Ei siinä ole mitään tyhmää. Hyvä jos pääsit pois jonnekin, missä on parempi olla.” Chatha vastasi, ei Amen tarvinnut pahoitella, jos hänen omasta kohtalostaan tuli mennyt mieleen. ”Minäkin sain mahdollisuuden parempaan elämään, kun minut adoptoitiin 10-vanhana pois omistajaltani. En edelleen tiedä varmasti miksi, mutta olen siitä ikuisesti kiitollinen. Oikea isäni myytiin orjaturnajaisiin ennen kuin edes synnyin, hän menehtyi sinne. Äitini myytiin pois, kun olin kolmevuotias, en muista häntäkään kunnolla, enkä tiedä onko hän edes elossa enää. Mutta kiitos adoptioisäni, sain nimen ja tulevaisuuden, vaikkei se Dehrahissa kovin valoisa olekaan.” Chatha kertoi nyt kun Amekin oli aloittanut kertomaan itsestään.

Hän nosti hiukan kankeasti omaa kättään Amen kädelle, joka silitti hänen toista kättään. ”Siksi… toivoin voivani herättää prinssin tajuamaan, että olisin voinut tehdä jotakin niiden hyväksi, jotka eivät ole olleet yhtä onnekkaita kuin minä. Mutta prinssi tuskin auttaa asiaa yhtään enempää, hän on niin puupää. Ja nyt olen pettänyt hänen luottamuksensa ja tuottanut isälleni pettymyksen niin ikään. Hän näki paljon vaivaa sen eteen, että pääsisin hyvään asemaan vaikka taustani ovatkin mitä ovat.” Chatha jatkoi, vaikka tietenkin he voisivat yrittää vielä pelastaa dehrahilaiset, mutta jos heitä hallitsisi taas itsekäs tyranni, niin se pelastaminen olisi aika turhaa.

AMETHYST

Ame hymyili vähän Chathan sanoille. Niin... hänen oli hyvä Vinemarissa. Ainakin parempi, kuin ikinä Nierdalesissa oli ollut, ja häntä hirvitti pelkkä ajatus sinne palaamisesta. Vaikka sitten vain hetkeksi. Amethyst vei katseensa paremmin Chathaan, kun toinen alkoi kertoa lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Niin oikeista, joita ei muistanut kovin hyvin, kuin adoptioisästään. Amethyst uskalsi olettaa kyseisen isän olevan se, josta Chatha oli myös aiemmin maininnut. Hän hymyili pienesti toisen sanoille isästään, Chatha jaksoi olla niin kiitollinen ja hyvä, auttavainen ja ymmärtäväinen, kaiken kokemansa jälkeen...

Ame vilkaisi hieman Chathan kättä, kun toinen nosti sen hänen omalleen, kuunnellen toisen sanoja. Hetken nainen mietti, kerrankin todella mietti miehen sanoja, ennen kuin vastasi.
"Sä voit edelleen yrittää. Ainoa asia mitä me voidaan ikinä tehdä, on yrittää, Chatha", Amethyst sanoi.
"Ei sun isä pety suhun. Ei kukaan isä vois olla pettynyt sun kaltaiseen mieheen", nainen hymähti, nostaen toisen kätensä silittämään Chathan hiuksia. (?) Hänen oma isänsä... Amethyst ei oikein muistanut. Asian miettiminen sai pahan maun hänen suuhunsa.
"Mä en ees muista, miltä mun isän ääni kuulosti... tai minkä väriset silmät sillä oli. Se ei ikinä mennyt minnekään, ei sille tapahtunut mitään, se ei vaan kattonut mua ikinä silmiin tai puhunut mulle. Se ei ollut musta ikinä kauheen ylpee", Ame naurahti hellästi. Hän ei käsittänyt miksi sanoi sen Chathalle, miksi hän kertoi Chathalle asioita joita hän ei edes muistanut? Ame räpäytti pari kertaa silmiään saadakseen silmäkulmiaan kiusaavan pistelyn loppumaan, ennen kuin yritti palata asiaan. Ja unohtaa koko Nierdalesin ja vanhemmat, kuten oli tehnyt koko elämänsä.

"Mä tarkotan... sun isä kuulostaa erilaiselta. Ja se ei tuu pettymään suhun, kunhan et anna periksi", Ame sanoi, jatkaen hetken päästä: "Mä tiedän, et tää on iso asia. Ja et Daksu on tomppeli. Mut se... on vaan lapsi. Sen isä tekee kuolemaa eikä se selkeesti oo vielä hyväksynyt sitäkään ajatusta. Se ei oo ikinä selkeesti joutunut tekemisiin oikeen maailman kanssa, ja se tarvii sua. Ehkä se aluksi kokee, et siltä on salattu asioita ja et se on petetty, mut... sä oot silti ainoa, johon se voi oikeesti silti luottaa, kaikesta huolimatta. Se tarve on aika iso etu sulle."

Amethyst oli itsekin ollut tyhmä lapsi, joka ei kyennyt luottamaan kehenkään ja silti pakonomaisesti joutunut luottamaan muihin selvitäkseen elämästä. Joskus hänestä tuntui edelleen siltä. Ja olihan sitä hyväksikäytetty, mutta jos Chatha vain ei antaisi periksi, ehkä mies voisi hyväksikäyttää sitä asemaa ja tehdä jotain oikeasti hyvää. Kummankin kannalta. Daksulla ei ollut enää paljon vaihtoehtoja muutenkaan, kun kaikki käänsivät selkänsä toiselle, kun ei se tomppeli ymmärtänyt mitään ihmisten kanssa olosta.

CHATHA

Chatha ei ihan ymmärtänyt itsekään, miksi puhui asioistaan lähes vieraan vinemarilaisen, tai no alkujaan nierdalesilaisen, naisen kanssa. Mutta Amelle oli helppo puhua ja Chatha luotti siihen, että Ame oli hänen puolellaan kaikesta huolimatta. Ja etenkin tämän keskustelun jälkeen hän uskoi siihen entistä vahvemmin, että Ame olisi viimeinen ihminen, joka syyttäisi häntä valehtelusta. Nytkin nainen yritti kannustaa häntä jatkamaan. ”Olet oikeassa, en minä isälleni varmaan onnistuisi tuottamaan pettymystä, vaikka yrittäisinkin. Mutta en silti tahdo antaa hänelle siihen aihetta.” Chatha myönsi ja kuunteli, kun Ame kertoi omasta isästään, joka taas ei ollut Amesta ikinä ylpeä. Selitti paljon, miksi Ame ei halunnut edes ajatella Nierdalesia. ”Se on sen miehen häviö, jos ei tajua, miten hienon tyttären on menettänyt.” Chatha yritti sanoa jotain lohduttavaa, vaikka tuskin se asiaa Amen mielestä vain pyyhkisi pois. Omia vanhempia ei saanut pois ajatuksista, vaikka he olisivat millaisia.

Mitä sitten tuli Chathan velvollisuuksiin ja prinssi Dakaraihin, niin hän oli vain lapsi, joka ei tajunnut maailmasta mitään. ”Se on totta, mutta hän ei ole ainoa. Täällä on nuorempia ihan samassa tilanteessa, eivätkä he käyttäydy yhtä typerästi. Vai onko prinssi muka tajunnut jotain ja muuttunut muita ajattelevaksi sillä välin, kun olen itse toimittanut tyhjää?” Chatha kysyi Amelta. ”Hän ei tarvitse minua, hän tarvitsee noita muita perillisiä, joita hän ei osaa käsitellä alkuunkaan. Hän pilasi ensimmäisen tilaisuutensa kokouksessa ja sen jälkeen on aika hankala muuttaa muiden käsitystä itsestään, vai onko hän onnistunut siinä ja en vain tiedä asiasta?” Chatha jatkoi, koska ei oikein uskonut. Aika ihme pitäisi tapahtua, että prinssi tajuaisi kohdella muita arvostavasti. Chatha saattoi uskoa, että hän avun takia voisi esittää arvostavansa muita, mutta se oli täysin eri asia kuin oikea arvostus. Ja muut perilliset eivät olleet hölmöjä, no nierdalesilainen prinssi ehkä saattaisi niellä Dakarain mielistelyt, mutta tuskin muut.

AMETHYST

Ame piti Chathasta. Hän toivoi, että tapaisi toisen isän vielä joskus. Olisi mukavaa tavata mies joka oli kasvattanut noin kunnollisen pojan... Amethyst nyökkäsi pienesti Chathan sanoille.
"Pidetään yhdessä huolta siitä", hän lupasi. Chathan sanat hänen omasta isästään saivat Amen hieman hämmentyneeksi, vaikka se olikin kauniisti sanottu. Isä ei ollut varmaan ikinä ajatellut menettäneensä häntä, paremminkin päässeensä eroon... Mutta ei sillä ollut oikeastaan väliä. Isällä ei ollut väliä. Chathan mielipiteellä sen sijaan oli, huomattavasti enemmän. Amethyst hymyili miehelle hieman paremmin, silittäen taas hellästi toisen kättä.
"Kiitti, Chatha. Sun sanoilla on enemmän merkitystä, ku isän ylpeydellä ikinä."

Mitä Daksuun tuli, Chatha epäili, että prinssi olisi ymmärtänyt tässäkään välissä yhtään mitään. Oikeassahan toinen oli, tai ainakin Daksu oli tosi huono näyttämään sen, jos jotain olikin tajunnut.
"Ei, ihan yhtä tyhmä se on ku aikasemminkin", Ame naurahti vaisusti, ennen kuin jatkoi: "Mut enemmän tarkotin, et se on kasvatettu enemmän kieroon ku noi muut perilliset yhteensä. Siinä mielessä se on sulle etu, se on niin itsekäs kakara et on ajanu kaikki muut pois... sä oot sen ainoo jäljellä oleva vaihtoehto. Halusi se sitä tai ei, se tarvii sua, jos se aikoo tulla toimeen näiden muiden kanssa."

Chathan ei tarvitsisi hänen mielestään huolehtia yhtään siitä, että Daksu oli saanut tietää tämän olevan syntyjään orja. Daksu oli sotkenut asiansa sen verran pahasti, että moinen pikkuseikka oli aika mitätön sen rinnalla...

CHATHA

Chatha kuunteli Amea, tälläkään ei selvästi ollut kauhean helppo elämä, vaikka selvästi se oli parempaan päin muuttunut, kun otti huomioon miten tärkeä hän oli Vinemarin tulevalle hallitsijalle. Ja sillä oli väliä, ihmisillä, jotka välittivät nyt, eikä ihmisillä, jotka olivat joskus kohdelleet kaltoin ja vihanneet. ”En tunne isääsi, enkä tiedä millainen hän on ja olen pahoillani jos sain sinut ajattelemaan jotain ikävää. Isäsi ei vaikuta siltä, että olisi ajattelemisen arvoinen. Sinulla on nyt ihmisiä, jotka välittävät ja ovat sinusta oikeasti ylpeitä. Minä välitän, olet ollut huolissasi minusta ja ymmärrät minua, vaikkemme edes ole tunteneet pitkään. Ja olen siitä kiitollinen.” Chatha sanoi vielä, ei Amen tarvinnut ajatella kurjaa lapsuuttaan, ei Chathakaan välittänyt ajatella asioita, jotka olivat menneet ja joille hän ei enää mitään voinut.

Oli keskityttävä niihin asioihin, jotka olivat nyt ja joihin pystyi vaikuttamaan. Hän oli edelleen elossa, kiitos näiden vieraiden ihmisten, jotka kokivat hänen elämänsä pelastamisen arvoiseksi. He olivat Dehrahissa, pelastamassa niitä ihmisiä, jotka oli vielä pelastettavissa. Ja siihen tarvittiin prinssi Dakaraita, ei vieras kuninkaallisjoukko voinut pelastaa Dehrahia, jos prinssi ei kykenisi yhteistyöhön. Johtajaksi tästä ei olisi, valitettavasti, tälle oli liian haastavaa olla suututtamatta muita. Joten Chathan oli se hoidettava, ei prinssin takia, vaan Dehrahin takia. Koska kuten Ame sanoi, Chathan epäilyt osuivat oikeaan. Ei prinssi ollut tajunnut mistään mitään tässä välissä. Eikä Chatha ollut oikea henkilö olemaan mikään johtaja. Hän olisi palvellut kunnollista johtajaa, jos sellaista Dehrahista olisi mahdollista löytää, huonompikin olisi kelvannut, jos tästä olisi ollut edes johonkin, mutta prinssistä ei ollut mihinkään. ”Ja minä teen parhaani. En pidä itseäni oikeana henkilönä sanomaan hänelle, miten asiat ovat ja käskeä häntä tottelemaan, mutta teen sen, jos prinssi on liian tyhmä ottaakseen itse vastuuta asioista. Liian monen viattoman ihmisen henki on vaarassa, eikä aikaa voi käyttää hemmotellun lapsen kouluttamiseen, kun se olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten.” Chatha lupasi, nyt hän oli sen velkaa paitsi isälleen, joka oli antanut hänelle mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään, myös näille vierasmaalaisille, jotka olivat antaneet hänelle toisen mahdollisuuden ylipäänsä elää. Vaikka hän sitten sen takia menettäisi henkensä lopuksi, jos hän onnistuisi säästämään edes osan ihmisistä ja muut kuningaskunnat pitäisivät Dehrahin kurissa, se olisi sen arvoista.

AMETHYST

Chathan sanat merkitsivät hänelle tosi paljon. Toinen oli niin hassu… ei kukaan mies käyttäytynyt noin. Toki Chathan tausta ehkä teki toisesta poikkeavan, ehkä Dehrahissa oli enemmänkin Chathan kaltaisia miehiä, mistä sen tiesi. Nainen hymyili hellästi miehen sanoille ja kumartui suukottamaan tämän otsaa. (?)
”Ei se haittaa, vaikkei ollakaan tunnettu pitkään. Mä oon pitänyt susta alusta asti, ja pidän edelleen. Ihan yhtä paljon”, Ame naurahti hiljaa. Chatha oli niin herttainen, hän harvoin tunsi olonsa yhtä tasavertaiseksi ja ymmärretyksi jonkun miehen seurassa.

Mitä prinssiin tuli, Chatha lupasi tehdä parhaansa, eikä Ame epäillyt toista. Ei Chatha ehkä ollut oikea henkilö hommaan, mutta ei kukaan heistä ollut… olisi ollut Daksun vanhempien tehtävä kasvattaa se äpärä kunnolla. Ame henkäisi ja vilkaisi ovelle päin, miettien hetken. Hänen pitäisi varmaan mennä kertomaan sille kurjalle prinssille, että Chatha oli hereillä ja ylipäätään elossa, Cainen ansiosta. Ame hymyili vähän Chathalle palauttaessaan katseensa toiseen ja silitti miehen kättä.
”Älä huoli. Sä oot vahva ja komea ja pystyt mihin vaan. Lepää nyt. Mä käyn kattomassa, missä se sun prinssis on ja katon vähän uskaltaako sitä päästää sisälle kattomaan sua”, Ame lohdutti, ennen kuin nousi ylös. Hän voisi yrittää ehkä puhua Daksulle ensin, niin Chatha saisi hetken levätä rauhassa ja ehkä syötyä tai juotua jotain…

Ulos päästyään Amethyst etsi Daksua katseellaan. Ulkona oleminen tähän aikaan ei muutenkaan ehkä ollut kauhean viisasta, vaikka tuskin he prinssissä hirveästi menettäisivät. Daksu oli löytänyt tasoistaan seuraa Nierdalesin prinssistä, eikä Ame ollut ihan varma kumpaa sääli enemmän. Nainen yritti kuitenkin niellä pilkkansa ja asteli vain rauhassa kaksikon luo.
”Anteeks kauheesti kun häiritsen teidän ylhäisyyksienne laatuaikaa”, hän aloitti ja hymyili vain pirteästi kummallekin.
”Ehditkö sä Daksu tulla hetkeks sivuun? Mulla olis sulle asiaa”, nainen kysyi, yllättäen ihan kohteliaasti, vaikka ei hän prinssistä oppisi varmaan ikinä käyttämään mitään kunnollista nimitystä. Toinen oli vain niin… Daksu. Se kuvasi toista sata kertaa paremmin, kuin prinssi tai ylhäisyys tai muu oikeasti ylentävä kermapersenimitys.

DAKARAI

Dakarai silmäili vielä hetken aikaa Nierdalesin prinssin toimia muurahaisien kanssa, kunnes prinssin huomio kiinnittyi Amethystiin, joka oli saapunut kovin pirteänä paikalle ja pahoitteli sitä, että oli tullut häiritsemään. Mitähän naisella mahtoi olla tällä kertaa mielensä päällä? Dakarai oli lähinnä todistanut naisen naljailua, jota ei nyt millään jaksaisi. Hänellä oli muutakin tekemistä, koska valittavasti hänen tilanteensa oli se, että prinssi oli puristuksissa seinien välissä ja sieltä päästäkseen hänen pitäisi oikeasti edes vaikuttaa siltä, että olisi pahoillaan. Dakarai oli kuvitellut olleensa sitä jo, mutta oliko sittenkään oikeasti ollut? Ei varmaan, kerta oli taas ulos viskattu.

Dakarain siniset silmät kääntyivät vaaleanpunaiseen naiseen paremmin, kun tämä sanoi, että hänellä olisi asiaa Dakaraille. ”Jos se on tavanomaista naljailua, niin käyttäisin aikani mieluusti johonkin kehittävämpään”, Dakarai tuumasi, mutta huokaisi sitten. ”Hyvä on”, prinssi jatkoi, kun ei Amethyst ainakaan vielä ollut vaikuttanut siltä tavanomaiselta. Ja eihän albiino voinut toisen asiaa tietää, ellei sitä siirtyisi kuulemaan.

”Nähdään taas”, prinssi heilautti kättään Godofrédolle ja lähti siirtyen siitä syrjemmäksi ja käänsi katsettaan Amethystiin odottavaisesti.

DORIAN

Dorian oli saattanut torkahtaa levätessään aikaisemmasta caenezhilaisesta verirituaalista. Häneltä oli mennyt ajantaju, mutta suurin osa oli päässyt takaisin sisälle (?) ja valmistautui menemään nukkumaan, osa taas nukkui jo (?). Dorian ei huomannut prinssiään missään ja hänet kyllä huomasi ja kuuli, jos tämä olisi jo nukkumassa. Kai hänen oli pakko mennä katsomaan, leikkikö hän vielä uuden ystävänsä kanssa muurahaiskeossa.

Väsyneesti Dorian nousi ylös ja huomasi Chathan tulleen tajuihinsa, parantaja auttoi häntä syömään paraikaa. Ainakaan se kaikki työ ja vaiva vaikutti tuottaneen tulosta. Dorian kävi hakemassa prinssinsä sisälle samoihin aikoihin, kun prinssi Dakaraikin sai uutta seuraa ja varmaan kohta taas uudestaan selkäänsä. Se ei ollut nyt Dorianin murheista kuitenkaan suurin, sillä hänellä riitti jaksamista enää vain saamaan oma prinssinsä sisälle ja nukkumaan. Joten hän alkoi mahdollisimman päättäväisesti paimentaa prinssiä sisälle, joutuen vetoamaan lapsellisuuksiin, koska ei nyt jaksanut käyttää tähän aikaansa kauhean paljon. Prinssi uskoi onneksi aika nopeasti, ettei muurahaisille saanut syöttää liikaa sokeria tai niille tulisi maha kipeäksi ja se tehosi (?) ja prinssi lähti melko kiltisti sisälle Dorianin mukana.

AMETHYST

Ame naurahti pojan äksyilylle ja katsoi toista terävästi, mutta hänen silmissään oli muutakin, kuin kiusoittelevaa ivaa. Sääliä ehkä? Daksu oli täysi idiootti, mutta Ame ei ollut enää varma oliko se edes valinta. Kukaan ei ollut niin itsetuhoinen tarkoituksella, ei ilman, että halusi oikeasti päästä hengestään.
"Mitä kehittävää sä muka oot tehnyt? Kököttänyt täällä kaks viikkoa miettimässä et pyydätkö muilta anteeks sillä välin, ku me muut oltiin korjaamassa sun virheitä?", nainen nauroi huvittuneena, ennen kuin jatkoi: ”Mut ei, tällä kertaa mulla on sulle ihan oikeetakin asiaa.” Ame kohautti olkiaan sanojensa jälkeen sen merkiksi, että ehtisi kyllä kiusata Daksua myöhemminkin.

”Halusin tulla kertomaan sulle, et Chatha heräs”, Ame sanoi lopulta, kun he olivat päässeet vähän kauemmas muista. Hän ei kuitenkaan ollut päästämässä prinssiä ryntäämään mökkiin suin päin, joten jatkoi heti perään: ”Se on kunnossa, kiitos Cainen ja Dorianin. Voidaan mennä yhdessä sisälle, jos haluut nähdä Chathan, Urumiyan prinsessa ei ehkä heitä sua pihalle jos tuut mun kanssa. Mut sun pitää olla hiljaa ja kunnolla, okei? Muiden pitää saada levätä, me ollaan kaikki ihan poikki Zurasta ja Chatha on edelleen heikko.”

Ame antoi toiselle hetken ymmärtää, ettei nyt tosiaan ollut aika tämän tavanomaiselle pelleilylle. Olihan se ihan hauskaa katsoa, kun Daksu tyri asiansa joka kerta pahemmin, mutta ehkä se kävi muiden osalta hieman turhauttavaksi.
”Mut sitä ennen mä haluisin kysyä sulta yhtä asiaa. Ja tää on tärkeetä, joten keskity. Ootko sä… ikinä joutunu oikeesti pyytämään keneltäkään anteeksi? Siis ennen tätä matkaa? Ootko sä ikinä ollut pahoillas siitä, että oot loukannu tai satuttanu jotakuta?”, Ame kysyi. Se oli aika oleellinen tieto, sillä tällä hetkellä hänestä tuntui siltä, ettei poika ollut ikinä joutunut oikeasti pyytämään keneltäkään anteeksi tai olemaan pahoillaan kenenkään muun, kuin itsensä puolesta.

DAKARAI

”Vaikka mitä”, Dakarai vastasi, vaikkei ollut kyllä oikeasti tehnyt kahden viikon aikana yhtään mitään. Siis sen lisäksi, että oli kyllä ihan vakavissaan yrittänyt miettiä, missä oli mennyt vikaan ensimmäistä kertaa elämässään. Ei sellaiseen ollut kotipuolessa ikinä ollut tarvetta. Kyllä prinssi toisaalta muisti ajan, kun oli ollut kuin eri ihminen, mutta ei hänellä ollut syytä olla se silloinen prinssi enää, kun hän oli käytännössä jo menettänyt kaiken eli Dariusin. Dakaraita ei siis kiinnostanut millaisen tyrannin isä hänestä halusi. Hän halusi vain jonkun olevan ylpeä itsestään ja se joku oli tällä hetkellä isä. Se oli helpompi tie kuin isän viha ja pettymys itseään kohtaan.

Amethystillä oli ollut joka tapauksessa ihan asiaakin, joten prinssi sitä siirtynyt kuuntelemaan. Eräänlainen huojentuneisuus huokui Dakaraista kuullessaan naisen asian koskevan Chathan heräämistä. Se kuitenkin samalla toi mieleen uudestaan ne kysymykset, joita oli henkivartijaltaan halunnut kysyä, mutta kerta Chatha oli heikko ehkä pitäisi aloittaa varovaisemmin? ”Huojentava kuulla ja kyllä mielellään haluaisin nähdä hänet”, prinssi vastasi. ”Ja juujuu, olen kunnolla”, Dakarai lisäsi ja oli kovin jo menossa, mutta pysähtyi, kun Amethyst jatkoi, että oli hänellä vieläkin asiaa. Tärkeää sellaista, joten prinssi keskittyi siihen. Asia koski pahoillaan olemista, tarkemmin sitä oliko Dakarain täytynyt ikinä olla pahoillaan jostain. Prinssi mietti hetken. ”Ei, ellei mukaan lasketa sitä, että olin aikoinani pahoillani siitä, että isä sai minut jatkajakseen eikä jotain oikeasti varteenottavampaa”, Dakarai vastasi, mutta sitä ei varmaan laskettu, koska ei Dakarailla ollut syntymäänsä tai Dariusin kuolemaan johtavaan onnettomuuteen osaa tai arpaa. Hän nyt vain sattui olemaan nykyinen vanhin poika.

AMETHYST

Daksu parka joutui hetken oikeasti miettimään, oliko ikinä joutunut olemaan mistään pahoillaan, mutta ei toisen vastaus lopulta yllättänyt ihan kauheasti.
”No se selittää miks oot siinä niin toivoton”, Ame hymähti, vetäen sitten syvään henkeä ja yritti ottaa asian vakavasti. Se oli hänelle aika harvinaista. Daksu oli oikeasti ihan toivoton tapaus, mutta pakko hänen oli silti yrittää.
”Leikitään hetki, et sä ja… Caine vaikka olisitte vaihtaneet paikkaa, okei?”, nainen ehdotti. Hän ei tiennyt, miten muuten selittää asiaa prinssille, toinen oli niin vajukki…
”Miltä susta tuntuis, jos sä olisit tullu sinne muurille varta vasten pelastamaan Cainea… ja sen sijaan, että se olis kuunnellut sua se ei olis totellut, ja olis päätynyt keskelle taistelua tietämättä meidän suunnitelmia, ja vahingossa törkännyt sut alas muurilta suoraan vihollisen syliin. Ja leikitään, et sut olis sen sijasta otettu panttivangiksi, ja sit kun sut vihdoin olis pelastettu ties miten pitkän ajan jälkeen, Caine olis ruvennut inisemään sulta et miks sut siepattiin?”, Amethyst kysyi. Toki Daksu oli niin raivostuttava, että toinen olisi varmaan tapettu jo ennen Zuraan pääsyä, mutta pikkuvikoja. Daksu selkeästi kykeni olemaan pahoillaan vain itsensä puolesta, joten tämä oli ehkä ainoa keino saada taottua järkeä toisen päähän.

”Jos kaikki toi olis tapahtunut sulle, välittäisikö sä oikeesti siitä, oliko Cainen tarkotus törkätä sut alas sieltä muurilta vai ei? Poistaisko se yhtään epäilyksiä tai kipua tai pelkoa? Vai haluisitko sä, että Caine vaan pyytäis sulta anteeksi, koska sen teot satutti sua?”, nainen jatkoi rauhassa, puhuen sen verran rauhallisesti, että toinen pysyisi mukana.
”Sillä ei oo mitään väliä, tarkotitko sä törkätä Cainea alas sieltä muurilta. Ei kukaan meistä oo väittänyt, et sä tahallas teit niin. Kukaan ei oo väittänyt, et sä tahallas jäit vangiksi ja sotkit meidän suunnitelmat, et sä tahallas olisit törkännyt Cainen alas ja halunnut, et se siepataan. Ei kukaan oo sanonut niin.” Daksu ei selkeästi oikein ymmärtänyt sitä, että toisen vahingot olivat myös toisen vastuulla.

”Mut sitä mä en ymmärrä, miten sulla ei oo syyllinen olo? Vaikka sä et olis tarkottanu mitään pahaa, jotain pahaa silti kävi sun virheiden takia. Mutta sä et oo missään kohtaa vaikuttanut olevan tippaakaan pahoillas tai kokevas syyllisyyttä siitä, et Caineen ja Chathaan sattu sun takia? Vahingossa, joo, mut sun vahingot on silti sun vastuulla, Daksu. Sulla kuuluu olla paha ja syyllinen olo siitä, et satutat sun liittolaisia. Ei siksi, et pelkäät menettäväs muiden avun, vaan siksi, et sun teot johti siihen et toiseen ihmiseen sattui. Ymmärrätkö sä?”, Ame kysyi lopuksi. Hän halusi antaa toiselle aikaa miettiä hänen sanojaan todella.

DAKARAI

Hänkö muka toivoton? No olihan se tässä tilanteessa varsin totta. Turha sitä oli mennä kieltämäänkään. Aihe vakavoitui kuitenkin taas Amethystin ehdottaessa, että jos hetki ajateltaisiinkin niin, että Dakarai ja Caine vaihtaisivat paikkoja.

”Kyllähän se varmasti hetkellisesti ottaisi päähän, mutta vahinko on vahinko. Ja jos Caine olisi vastaavasti kielloista huolimatta muurille tullut, niin olettaisin sillä olevan siihen jonkun syyn”, Dakarai vastasi, vaikka taisikin kyllä ymmärtää, mistä tuuli, muttei Dakarai itse olisi ottanut sitä ihan niin ”henkilökohtaisesti”. Toki asia erikseen, jos tilanne olisi tahallinen. ”Mutta toki myönnän, ettei kenenkään inisemiset hirveästi painaisi siinä kohdassa, kun panttivankitilanteesta olisin juuri selvinnyt. Mutten itse olisi kyllä Cainen tapaan myöskään tullut asiaa samantien tivaamaan vaan olisin halunnut olla rauhassa ja miettiä, mitä juuri koin”, Dakarai vastasi, miten itse nyt olisi vastaavanlaisen tilanteen ottanut vastaan.

”Mutta kyllä silti tavallaan ainakin luulen ymmärtäväni, mitä haet asialla takaa ja että itse olen todella toiminut aika taukkimaisesti enkä ajatellut, miltä moinen esimeriksi juuri Cainen kohdalla olisi oikeasti tuntunut. Ja jos nyt tilannetta mietin, niin olisihan se aika se ja sama olisiko se vahinko vai ei”, Dakarai myönsi lopulta, kun edes yritti nähdä tilannetta siitä halutusta näkökulmasta.

Lopuksi Amethyst ihmetteli vielä, miten Dakarai ei tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä. ”Niin? Vahinkoja sattuu kaikille”, Dakarai totesi eikä nyt ihan ymmärtänyt, miksi siitä pitäisi olla niin syyllinen olo. Dakaraille oli sattunut vahinkoja menneisyydessään enemmän ja vähemmän. Jos hän kantaisi syyllisyyttä siitä kaikesta, hän olisi varmasti kiskonut jo ranteensa auki, kun ei olisi kestänyt sitä taakkaa. Mutta kyllä naisen sanat silti saivat miettimään, että ehkä syyllisyyden tunto olikin normaali asia ja hän taas ei tuntenut asioita normaalilla tavalla. Jotain siis puuttui? ”Yritän kuitenkin ymmärtää”, Dakarai lisäsi perään, muttei pystynyt lakata miettimästä sitä, että oliko hän jotenkin rikki, kun toimi ihan väärin?

AMETHYST

Ame pyöräytti vähän silmiään ja naurahti vähän ivallisemmin, kuin oli ollut tarkoitus.
”Daksu”, hän sanoi vähän terävämmin. ”Me ollaan sodassa. Sun vahingot oli tosi, tosi isoja vahinkoja. Sun vahingot melkeen tappo kaks ihmistä! Kaks ihmistä, joista toinen oli SUN henkivartija ja toinen PRINSSI”, nainen kivahti, ei vihaisena, mutta erittäin turhautuneena. Hän ei käsittänyt miten joku saattoi olla noin typerä.

”Me ei olla täällä millään seikkailulla, sun miettimättömyydellä ja vahingoilla on isoja seurauksia, joista me kaikki kärsitään! Tää ei oo mikään ’kaadoin äidin lempimaljakon’-vahinko, tää on ’mun typeryys melkeen tappoi kaksi ihmistä’-vahinko! Tiedätkö sä, mitä me jouduttiin käymään Zurassa läpi? Kaikki, Cainesta puhumattakaan? Ei, koska sä oot niin itsekäs kakara, ettet oo vaivautunu ees miettimään tai kysymään mitä siellä tapahtu. Sä oot ollut täällä turvassa ja istua kököttänyt pohtimassa et kuuluuko sun olla pahoillas, kun me muut jouduttiin vaarantamaan henkemme sun ”pikku vahinkos” takia”, Ame jatkoi. Hänen teki mieli läpsäyttää toista, mutta ikävä kyllä Inarin mukilointikaan ei ollut saanut toista korjaamaan käytöstään, joten se olisi ollut varmaan turhaa.

”Mä ymmärrän et kotona sun vahingot johtaa korkeintaan ehkä siihen, et joku orja saa rangaistuksen sun sijasta tai et isi katto osua pahasti, mut sodassa meillä ei oo varaa siihen et sä vahingossa melkeen tapat omia liittolaisia! Meillä on viholliset sitä varten, mut sä oot niin yhteistyökyvytön pikku ipana, et vaarannat kaikki muut sun ympärillä!”, Ame jatkoi ja pudisti päätään tuohtuneena. Miten joku jaksoi olla noin vaikea!
”Sen takia kukaan ei jaksa sua eikä anna sulle anteeksi! Sua ei ees kiinnosta se, että sä melkeen tapoit vahingossa kaks sun omaa liittolaista, miten sä kuvittelet et kukaan ottaa sua tosissaan tai luottaa suhun? Käytä päätäs, kun sulle on sellanen siunattu syntymässä, vaikka selkeesti siellä ei paljon mitään olekaan. Me ei olla nyt sun kodissa missä sä et oo vastuussa sanoistas ja teoistas, me ollaan sodassa ja jos sä jatkat tohon malliin, joku, mahdollisesti sä ite, kuolee!”, nainen sanoi. Daksun todella kannattaisi takoa se päästänsä läpi ja alkaa ymmärtämään, miten iso asia tämä oli.

"Mä toivon et sä yrität, koska meillä ei oo aikaa odottaa, et sä käsität miten vakava asia sota on. Joku kuolee vielä sun typeryytes takia ja sit sä et voi vaan ulista olevas pahoillas, et tän kaiken jälkeen. Sun vahingot makso melkeen Cainen, Chathan, melkeen Inarin ja Telemakhoksen Zurassa, ja sä oot niin syvällä omassa perseessäs ettet kykene ymmärtämään, miks sulle ollaan niin vihasia."

DAKARAI

Dakarai säpsähti hieman, kun Amethyst alkoi ihan kunnolla avaamaan suutaan, vaikkei ehkä mitenkään vihaisessa mielessä, mutta jotenkin turhautuneesti. ”Tiedän tiedän… Toki ihminen ja maljakko on asia erikseen. Ja olen pahoillani, että typeryyteni johti asioihin, joita ei olisi saanut tapahtua”, Dakarai vastasi. Kyllä hän vahingostaan pahoillaan oli eikä hän ollut halunnut mitään vastaavaa tapahtuvan kenellekään, mutta ei hän silti osannut tuntea sillä tavalla syyllisyyttä, kun odotettiin. Tajusi kyllä tehneensä väärin, todella väärin, mutta silti.

”Mutta vastahan te tulitte takaisin. Miten voisin tietää, mitä olette kaikki kokeneet Zurassa, kun en ollut siellä ja nytkin minut heitettiin vain ulos mökistä?” Dakarai kysyi, kun vaikutti siltä, että Dakarain olisi pitänyt olla jo suuna päänä kysymässä ja ottamassa selvää asiasta. ”Tietenkin olisin pölyn laskeuduttua varmasti kysynyt”, Dakarai jatkoi tai ainakin ajatteli, että olisi tehnyt niin. Kyllähän se tieto häntä kiinnosti, mutta hänestä oikea aika ja paikka ei ollut tässä ja nyt, kun kaikki olivat varmasti väsyneitä Zuran matkasta.

”Okei, okei, olin ihan palikka ja tietämätön juntti. Myönnän… Mutta en tiedä, mitä sitten teen. Olen pyytänyt anteeksi ja ollut pahoillani, mutta silti onnistuin tyrimään sen. Yritin kyllä tarkoittaa sanojani, mutta sitten taisin sanoa jotain liikaa… ja väärin. Haluan asioiden toimivan ja haluan todella yrittää, mutta jos anteeksi ei riitä, niin mitä sitten vielä pitää tehdä? Myydä sielunsa?” Dakarai kysyi, koska halusi tietää, mitä oli tehnyt anteeksipyyntöhetkillään väärin, jotta voisi toimia toisin… ja toivon mukaan paremmin. ”Tai siis… Kyllähän ne anteeksipyynnöt taisivat vaikuttaa aika tekopyhiltä, kun nyt jälkeenpäin mietin tilannetta”, prinssi jatkoi pian perään eli kyllä hän alkoi ymmärtää tilannetta. Eli hän ei saisi vaikuttaa niin tekopyhältä ja hänen pitäisi osata astua muiden asemaan.

AMETHYST

”Toi! Just toi on sun ongelma!”, Ame sähähti heti, kun Dakarai alkoi ulista anteeksipyyntöjä ja kerjätä sääliä.
”Anteeksipyynnöt ei merkitse sulle mitään! Sä pyydät anteeksi, koska SUA pelottaa et muut on sulle vihasia, et siksi et SÄ satutit jotain toista ihmistä! Se on sun ongelma! Sä pelkäät et me ei auteta sua, jos ollaan sulle vihasia, sä pelkäät et sut hakataan, sä oot pahoillas itses takia, et muiden ja se paistaa sun anteeksipyynnöistä läpi kaikille muille, paitsi sulle itelles!”, nainen huokaisi turhautuneena.

”Mitä jos sä, kerrankin elämässäs, et ajattelit itteäs? Mitä jos keskittyisit oman pahoillas olemisen ja tarkoituksien ja itsesäälin sijasta siihen ihmiseen, jolta sä pyydät anteeksi? Sä satutit ihmisiä, jotka yritti auttaa sua! Ajattele niitä ja sitä, mitä ne on joutunut sun takia kokemaan, äläkä aina vaan itteäs!”. Ame ei käsittänyt, miten hänen piti selittää jotain näin yksinkertaista ja ilmiselvää toiselle, oli Daksu miten tumpelo tahansa.

CHATHA

Chatha jäi tuijottamaan hyvin häkeltyneenä Amen perään, samalla myös ollen huolissaan siitä, että osaisiko prinssi käyttäytyä ja suostuisiko ymmärtämään mistään mitään (no eipä juuri). Parantaja havahdutti hänet sekavista ajatuksistaan ja auttoi häntä sitten juomaan keittoa. Chathan olo oli sen verran heikko ja sekava, ettei hän ihan tajunnut olleensa kaksi viikkoa syömättä eikä kokenut olevansa nälissään. Mutta hän uskoi, kun parantaja kehotti häntä syömään jotain ja viisastahan se toki oli ja keitto oli aika kevyt aloitus.

Kun Chatha oli saanut syötyä riittävästi ja juotua vettä ja saanut lisää kipulääkettä hän keskittyi lepäämään ja odotti, että saisi puhuttua asiat prinssin kanssa. Amella kesti ja se alkoi huolettaa, jotain oli varmasti sattunut, kun prinssin hakemisessa kesti niin kauan. Chatha oli niin hermostunut, että parantaja joutui antamaan hänelle rauhoittavaa lääkettä, ettei hän stressaisi vointiaan huonommaksi. Ja lääkkeen vaikutuksesta Chatha lopulta nukahti, kun ei enää jaksanut odottaa.

DAKARAI

Amethyst jatkoi sitten mistä kiikasti eli itsekkyydestä ja jos anteeksipyynnön halusi tehdä oikein, piti siinä pyytää anteeksi siltä ihmiseltä siksi, että oli pahoillaan eikä siksi, että itse pelkäsi. No ihme oli, jos ei olisi pelännyt, kun toiset tuli heti nyrkit pystyssä. Mutta oli hän edelleenkin ollut oikeasti pahoillaan siitä, mitä hänen tekonsa olivat aiheuttaneet. Ei se mihinkään ollut muuttunut, vaikka ulosanti oli ollut hyvin heikkoa ja asiat esitetty väärin ja syvin syyllisyydentunto oli kadoksissa. Kyllä Dakarai väärin tunsi toimineensa ja oli se tietty tapa tuntea syyllisyyttä… itseasiassa.

”Anteeksi, että olen ollut vaivaksi ja pilannut kaiken vääryyksilläni”, Dakarai sanoi katuva katse silmissään. Ehkä hänen pitäisi yrittää päästä Chathan puheille kuitenkin vasta huomenna? Hän ei halunnut ärsyttää ketään enää tänä iltana enempää ja kaikki varmasti olivat väsyneitä. Prinssi kuitenkin yritti pitää Amethystin sanat mielessään, vaikkei ollut varma voisiko oikeasti ikinä korjata enää tilannetta, minkä takia katui tekojaan, mikä myös tietyllä tavalla sai asiat näkymään eri tavalla. Ajateltuaan asiaa, kyllähän se oli silti niin, että Dakarai oli syyllinen tapahtuneeseen, vaikka se miten vahinko olisikin ollut. Ja tällöin vastuu oli hänellä.

16.6.993. 3a.

CAINE

Caine oli mennyt sen verran ajoissa nukkumaan oltuaan niin väsynyt, että heräsi aikaisin. Dehrahissa oli niin sietämättömän kuumaa, ettei ulos viitsinyt mennä polttamaan itseään aurinkoon ja sisällä oli ankeaa istua hiljaa kun muut nukkuivat. Hän oli käynyt joella hakemassa vettä peseytymiseen (mahdollisesti muitaki on voinu lähteä mukaan jos sitä vettä on tarvinnu hakee kerralla enemmän) ja se oli ottanut koville. Hän valui hikeä ja nyt oli vasta aamu. Tuntui turhalta vaihtaa puhtaat vaatteet päälle peseytymisen jälkeen, kun tiesi, että kohta hän olisi taas ihan yhtä hikinen. Hän pesi likaiseksi jääneet vaatteensa ja ripusti ne kuivumaan, oli käynyt katsomassa miten hänen hevosensa Gwaed jaksoi ja hyvinhän sillä meni, kun oli saanut levätä täällä rauhassa.

Osa nukkui edelleen eikä aamu kai ollut vielä kauhean pitkällä? Sisällä ei edelleen viitsinyt kauheasti olla katselemassa, kun muut nukkuivat yhä tai heräilivät. Galena oli hääräillyt jo silloin kun Caine heräsi ja ulkona oli toki joku vahdissa jatkuvasti. Caine päätti hoitaa eilisen riitansa loppuun dehrahilaisen prinssi Daksun kanssa. Prinssi oli jo riidoissa kaikkien kanssa eikä Cainen oma pettymys tähän asioita muuttanut mihinkään suuntaan. Piti muistaa, että Daksu oli pentu vielä, Cainen täytyi yrittää olla aikuisempi osapuoli ja antaa olla, jos Daksu ei tajunnut pistä piti olla pahoillaan. Lisäksi Caine oli harmillisen tietoinen, että osa väärinkäsityksistä johtui hänen puhetavastaan, joka erosi eteläisten kansojen tavasta puhua. Joten hän oli päättänyt yrittää nyt puhua kuten eteläiset ihmiset, jos Daksu ymmärtäisi häntä paremmin silloin.

Hän meni takaisin sisälle ja meni sinne, missä prinssi Daksu yhä nukkui (?) ja tökki tätä kengänkärjellä pari kertaa. ”Prinssi Daksu, voisiks nousta? Meiän täytyy puhu.” Caine sanoi riittävän lujaa, jotta prinssi heräisi, mutta ettei häiritsisi muita, jotka vielä nauttivat ansaitusta levosta. Kun prinssi oli sen verran havahtunut, Caine nyökkäsi ovea kohti ja meni itse edeltä ulos vetäen tuskissaan jotain pyyhkeeksi mukaansa ottamaansa pellavaliinaa päähänsä suojaksi auringolta. Kun ei tässä kirotussa maassa ollut kunnolla edes puita, että pääsisi varjoon… Mutta toisaalta aurinko oli sen verran alhaalla vielä, että mökki varmaan suojaisi hiukan, jos kiertäisi vähän?

DAKARAI

Oli Dakarai jossain kohdassa lopulta sisään päässyt, ettei hänen ulkona sentään tarvinnut nukkua. Chatha oli tosiaan kyllä jo siinä kohdassa täydessä unessa ja kaipa se oli hyvä antaa toisen muutenkin levätä yön yli ennen mitään muuta. Dakarai oli joka tapauksessa pakkautunut tavaroidensa kanssa yhteen mökin nurkkaan, ettei vainkaan olisi kenenkään edessä tai häiriöksi. Siihen nurkkaan prinssi oli myös nukahtanut lopulta.

Hän nukkui seinään nojaten kaikki edelliset kamppeet ja vermeet niskassaan halaten tyynyään, kun havahtui hieman seuraavaksi siihen, kun joku tökki häntä. ”Ei vielä ole aamu…” Dakarai mutisi sillä ei ollut mikään aamuihminen. Prinssi havahtui kuitenkin lopulta oikeasti, kun joku pyysi nousemaan ja sanoi, että pitäisi puhua. Dakarai avasi silmänsä ja nousi istuvampaan asentoon oikoen selkäänsä ja venytellen niskaa ja jäseniään, koska asento oli ollut aika ankea.

Hänet herättänyt oli Caine ja tämä tosiaan oli halunnut puhua, kuten aiemmin oli jo todettua. No eihän asiat mihinkään edennyt, jos Dakarai tässä vain istuisi, joten nousi ylös ja seurasi punapäätä pihalle, jossa kietoi mukaansa ottamaa ohutta huivia itsensä suojaksi, ettei kärventyisi aurinkoon. ”Anteeksi se eilinen, olin täysi idiootti sinua kohtaan”, Dakarai sanoi, koska kyllä ne Amethystin eiliset sanat oli prinssi pieneen mieleen painuneet. Hän se idiootti tässä oli ollut ihan jokaista kohtaan, viimeiseksi Cainea ja halusi nyt oikeasti yrittää parantaa tapojaan. Etsiä edes osan siitä, mitä ennen oli ollut.

CAINE

Daksu ei olisi millään halunnut nousta vielä, mutta parempi se hänellekin oli, että asia saataisiin hoidettua mahdollisimman pian. ”Onks tääl Dehrahis aina näin kuuma?” Caine kysyi ensiksi heidän päästyään ulos. ”Mennään tonne vähä sivuun pois auringost.” Hän ehdotti ja oli kyllä helpottavaa päästä varjoon. Daksu aloittikin siitä, että oli ollut idiootti ja pyysi anteeksi. Harmi vain, ettei Daksun anteeksipyyntöjä oikein enää voinut ottaa kauhean tosissaan, mutta Caine ei viitsinyt väitellä asiasta. ”Niihän sie… siis sää olit.” Caine vastasi. ”Mut määki löin… sua, jote tasois ollaan.” Hän sanoi, ja oli kyllä hankala keskittyä puhumaan selkeästi. Eikä hän edes puhunut samoin kuin Daksu, mutta se oli haastavaa ja Amen kanssa hän nyt viimeksi oli puhunut ja tämän puhetapaa oli helpompi jäljitellä ja se kai oli kuitenkin Daksullekin hiukan ymmärrettävämpää kuin miten Caine itse puhui.

”Okei.” Caine aloitti sitten, eikä edes tiennyt, mitä se sana tarkoitti, mutta Ame käytti sitä ja se kuulosti sopivalta tähän kohtaan. ”Alotetaan alust, mää yritän olla selkeä, koska ymmärrän et miun… mun? tapa puhuu on vähä hankala muille. Oliks se mitä muuril tapahtu vahinko vai kosto siit nuolesta jonka mää ammuin sun jalkaan?” Caine kysyi, jotta nyt ei ehkä ssyntyisi väärinkäsityksiä ja asiaan saataisiin jotain selkoa.