GILDOMERA osa 1 luku 1

AMETHYST

Ame nauroi vähän Cainen sanoille, ei hän tiennyt mitä nainen oli tälle syöttänyt, mutta kuvottavalta se näytti. Ame katsoi vähän epäilevästi, kun Pestva levitti kätensä ilmeisesti halatakseen heitäkin, mutta onneksi unohti asian muistaessaan jotain muuta. Sitten nainen jo rupesikin käskyttämään heitä ulos ja takaisin alas.
”Miten se ehti päästä tommoseen kuntoon näin lyhyessä ajassa?”, Ame virnisti huvittuneena, vieden katseensa Caineen, joka kiitti heitä. Nainen hymyili vain iloisesti, pudistaen päätään.
”Tietty me tultiin!”, hän naurahti, vilkaisten sitten sen kumman dehrahilaisen puoleen, kun Caine näytti vähän pelästyvän mokomaa.
”Älä siitä murehdi, se on vaan Seme”, Ame sanoi huolettomasti, ennen kuin he lähtivät ulos ja takaisin alas muiden luo. No siellä odottikin vielä pahempi kaaos, kuin lähtiessä. Ame vilkaisi vähän huolissaan Caineen ja sitten urumiyalaisiin, jotka olivat molemmat aikamoisessa kunnossa… Urumiyalainen prinsessa etenkin. Ame nielaisi, hänen ajatuksensa sinkosivat välttämättä huolissaan Telemakhokseen hänen nähdessään prinsessan kunnon.

SEMENRE

Se tomera täti meni jo menojaan, kumma täti olikin. Seuraavaksi ovelle saapui se prinssi kysellen jostain turjakkeista. ”Siis mikä oli? Ihan vaan Semenre”, dehrahilainen ehti vastaamaan vähintäänkin hämmentyneenä moisesta turjakkeesta. Prinssi puhui muutenkin kovin hassusti eikä hänellä totta puhuakseen ollut hajua missä maassa noin hassusti puhuttiin. Ei hänellä oikeasti ollut vieläkään hajua, mistä maista nämä ihmiset olivat tai heidän nimistään muutamaa lukuunottamatta. Eikä edes siitä oliko Kai/Kain oikeasti Kai/Kain vai joku aivan muu. Mutta ehkä se ei haitannut, koska nyt prinssi kuitenkin oli pelastettu ja enää pitäisi päästä pois Zurasta, minkä jälkeen Semenre jatkaisi omia teitään. Semenrestä muutenkin tuntui hieman siltä, että oli ollut enemmän tyhjäntoimittaja kuin oikeasti hyödyksi, vaikka taistelutaitojaan olikin tarjonnut. Mutta hän oli oikeasti tullut oppaaksi tai se oli ollut se pääasia ja se oli mennyt kyllä täysin plörinäksi heti, kun he olivat vain päässeet Zuraan. Että sen verran Semenreä hävetti muutenkin, ettei ehkä haluaisi edes tietää, mitä muut olivat hänen panoksestaan mieltä. Eikä sitä mielipidettä itse asiassa kauaa tarvinnut odottaa, kun se vaaleanpunahiuksinen totesi Semenren olevan vain Seme, ettei siitä tarvisi murehtia. ”Mikä ihmeen Seme mä sulle olen?” pääsi Semenren suusta. Semenre lähti kuitenkin muiden mukana kohti jatkuvaa kaaosta, koska tyhmähän se olisi yksin tyhjää jäädä yläkertaan toimittamaan, vaikka sitä olikin oppaan työn suhteen tehnyt jo aivan luvattomasti.

PESTVA

"ME LÖYDETTIIN CAINE", Pestva ölähti ja nosti nyrkkinsä moukaroidakseen Inaria voittajan elkein, kunnes huomasi Inarin olevan harvinaisen heikossa kunnossa. "Paska. Paskan paskan paseklssonin pojan paska", hän alkoi manaamaan ja taputteli taskujaan, jos jostain niistä löytyisi jokin taikapilleri jolla korjata tilanne. Hänen kätensä osui kellarista löytyneeseen viinapulloon, ja selkänsä muihin kääntäen hän avasi sen ja vetäisi melkoisen huikan. "Psssskkka", hän suhahti hirvittävän maun täyttäessä suun. Hän ravisteli itseään ja läpsi poskiaan. "Ryhdistäydy hyvä nainen", hän ajatteli ja alkoi osoitella kädellään epämääräisiin suuntiin.

"Noniin, nyt me tehdään näin, juu tälleen siis te kaksi siellä", hän heilutti toista kättään Amea ja Karania kohti, "te menette tuohon tälleen näinnikkääs", hän heilutti kättään Inaria kohti, "ja tuette Inaria ja sitten jos sitten ja siis silleen sitten sinä", hän heilutti kättään Semenreä kohti, "sinä vahdit taustaa ja sitten myös VAHDIT koska jos et VAHDI niin minä VAHDIN että olit VAHTIMATTA VIIMEISEN KERRAN, ja Caine me mennään eteen ja saatetaan kaikki ulos ja kotiin turvassa eiksje ja katsotaan sitten ulkona tarkemmin ja niin se menee...", hän lopetti käskytyksensä, ravisteli itseään vielä kerran melko aggressiivisesti ja marssi korostuneen määrätietoista esittäen ovea kohti tallaten matkallaan jokaista näkemäänsä ruumista.

INAR

Inarin sydämeltä vierähti noin koko kurjan Dehrahin kokoinen kivi, kun hän näki Cainen. Toinen oli kunnossa… Inar nielaisi raskaasti alas kyyneleet, jotka yrittivät kiivetä kurkkua myöten ylös, yrittäen pitää itsensä kasassa. Kuullessaan Cainen sanat hän hymähti vähän karheasti, yrittäen hymyillä vähän.
”Näkisit... missä kunnossa vastapuoli on”, nainen sanoi, yhä hieman hengästyneenä ja vaikean oloisena. Pestva alkoi seuraavaksi ohjeistaa muita siitä, miten häntä pitäisi taluttaa ja vahtia, ja Inar pudisti vain päätään hieman tämän huolehtimiselle.
”Älä jaksa, kyllä minä pystyn kävelemään ihan itse”, nainen sanoi, yrittäen kuulostaa vahvalta, palauttaen katseensa sitten takaisin Caineen.

”Hyvä, että olet kunnossa…”, nainen sanoi ja hymyili vähän paremmin, muistaen samassa Cainen miekat. Toisella näytti olevan jokin lainamiekka, mutta kaiketi poika halusi omansa, joten nainen päästi kyljestään irti ja kaivoi esiin Caenezhin elementtiaseet, ojentaen ne pojalle. (?)
”Löysin tällaiset matkan varrelta, voi tulla tarpeeseen. En tiedä miten paha tilanne ulkona on”, hän lisäsi, ollen täysin valmis jatkamaan matkaa vaikka haavoittuneenakin. Ei hänellä ollut niin väliä… ei enää. Caine oli elossa, ja ainakin ulkoapäin näytti olevan kunnossa. Se riitti hänelle. Pestvakin näytti olevan huomattavasti paremmassa kunnossa, kuin hän, hieman kävi kateeksi kun toisen menoa katsoi… no ehkä oli parempi, että hän pysyisi selvin päin toistaiseksi.

CAINE

Caine näki kyllä, mihin kuntoon Inar oli useamman vihollisen laittanut hänen vuokseen. Se olisi ollut erittäin imartelevaa, mutta kun hän vilkaisi Ilian elotonta ruumista lattialla, hänelle tuli kumman paha olo. Vaikkei siinä ollut mitään järkeä, vaikka tämä oli pitänyt huolta, pelastanut hänen henkensä, mutta mies oli silti vanginnut hänet ja ilman sitä, Cainea ei olisi tarvinnut pelastaa mistään. Silti hän käänsi aika pian katseensa Iliasta Inariin, joka oli sentään elossa, vaikka todella huolestuttavassa kunnossa. Ei nainen sitä myöntänyt, tietenkään, mutta kyllä hän sen näki. ”No et kyl kovin nopeesti tai pitkälle.” Cainekin huomautti yrittäen taas pitää itsensä kasassa, vaikka kurkkua kuristi. Hän halusi vain pois täältä, saada tietää, olivatko muut kunnossa ja turvassa, jättää tämän kaiken taakseen.

Caine katsoi, kun Inar veti hänen elementtiaseensa esiin. Hengille kiitos! Caine oli pelännyt sen jäävän ikuisiksi ajoiksi heinikkoon Dehrahin erämaahan. ”Sen ehtii, tää on ny ihan tarpeeks paha tilanne. Enkä mie taho, et sie tai kukaan kärsii miun takii enää yhtään enempää.” Caine sanoi ottaessaan aseen vastaan ja veti valkeateräisen miekan huotrasta. ”Myö päästään kaik täält nopeemmin ko sie et vuoa ittees kuiviin.” Caine sanoi ja tarkisti nopeasti miten pahasti Inarin oli käynyt. Hänen kätensä tärisivät, mutta se, että hän sai auttaa, helpotti oloa edes hieman. Oli ollut kauheaa vain istua ja odottaa. Hän paransi pahimmat haavat, eli ainakin Inarin verta vuotavan kyljen (ja jos sil on muita vakavia haavoja?). Sitten kun he olisivat päässeet täältä pois, hän voisi käyttää pienempiin haavoihin enemmän aikaa. ”Pärjääks sie ny?” Hän varmisti.

INAR

Inar huomasi, ettei Caine ollut aivan oma itsensä, mutta ei hän olisi odottanutkaan toisen olevan täysin kunnossa tällaisen jälkeen. Hän ei edes jaksanut alkaa väittämään Cainelle vastaan, kun poika alkoi tutkia, miten huonossa kunnossa hän oli. Inar siirsi kättään ja avasi kangasriekaleet, joilla oli ensihätään sitonut kylkensä, antaen pojan tehdä aseellaan sen, minkä parhaiten osasi. Inar huomasi kyllä, että Cainen kädet tärisivät… hän olisi halunnut koskea toiseen, lohduttaa tätä, mutta hänen kätensä olivat veressä ja heidän olisi päästävä pois täältä. Inar henkäisi hiljaa, irvistäen kummallista tunnetta, ennen kuin kipu hieman helpotti. Jomotus jäi, mutta sen hän kesti.
”Paremmin, kuin hyvin. Lähdetään pois täältä”, Inar vakuutti hieman uskottavammin, pyyhkien käsiään hieman vaatteisiinsa kohdista, jotka eivät olleet aivan veren peitossa.

SEMENRE

Se tomeran oloinen täti-ihminen intoili prinssin löytämisestä hivenen liikaakin haavoittuneen näköiselle naiselle. Semenre oli silti pysähtynyt ennemminkin siihen, kun prinssin nimi oli mainittu. Se oli siis Caine eikä Kai tai Kain. No aika lähellä silti! Semenre havahtui kuitenkin nimestä takaisin tähän hetkeen, kun se tomera täti oli päätä pahkaa alkanut yllättäen jakamaan toimintaohjeita, miten haavoittuneen naisen eli Inarin kanssa pitäisi toimia ja lopuksi toimintaohjeet koskivat myös Semenreä. Hänen pitäisi siis vahtia taustaa ja sen jälkeen tulikin kunnon käskytys siitä, että taustaa myös pitäisi oikeasti vahtia, koska jos vahtimista ei tapahtuisi näyttäisi nainen kaiketi niin sanotusti närhen munat Semenrelle. Semenre katsoi naista kuin puulla päähän lyöty ja odotti vielä, että kertoisiko hän kädestä pitäen myös, miten se vahtiminen tapahtuisi, mutta ei sentään. Huojentavaa, että häneen oli edes sen verran luottoa, että Semenren oletettiin tietävän, miten vahdittiin. ”Vahditaan vahditaan. Hoituu kyllä. Mähän oon vahtimisen ammittilainen”, Semenre tokaisi mahdollisimman vakuuttavasti tomeralle tädille yrittäen kalastella luottoa takaisin. Vaikka sama kai se oli, kun hän ei ollut jäädäkseen. Mutta koska alku meni jo reisille, niin enää ei sopinut olla pettymys. Tosin tämä Inar ei ilmeisesti edes ollut niin loukkaantunut, että oikeasti tarvisi täti-tomeran valjastamaan saattuetta päästäkseen jatkamaan matkaa. No Semenre piti silti sellustaa silmällä samalla kun seurasi muita, ihan toki jo senkin varalta, että saattoihan joku vielä hypätä niskaan, jos ei olisi varuillaan. Ja sen lisäksi, ettei halunnut kohdata täti Tomeran pettymystä ja vihaa ja nyrkkejä tai vastaavaa. Sen verran kiivas nainen oli. Lisäksi Semenre oli hämmentynyt siitä, miten tämän joukon naiset toimivat. Siis täysin epänaisellisesti! Tai ei Dehrahissa ainutkaan hänen tapaamansa nainen toiminut vastaavilla tavoilla.

DORIAN

Urumiyan prinsessa oli vaikuttanut sen verran rasittuneelta taistelusta jo, että Dorian yritti pitää loput viholliset kaukana hänestä. Ei sisällä vihollisia onneksi enää paljon ollutkaan, mutta se tunaroiva etsintäpartio saisi kyllä etsiä prinssin pian, jos hänestä oli enää mitään löydettävää jäljellä. Ja tietenkin se olisi toivottavaa, että prinssi löytyisi edes elossa.

Lopulta se raivostuttavan kovaääninen koheltaja saapui takaisin alas huutamaan seuraavaksi käskyjään, kun he nyt olivat löytäneet sen kovanonnenprinssin. Ja erittäin kunnossa prinssi näytti olevan, veri tämän vaatteissa ei tainnut olla hänen omaansa. Prinssi sai elementtiaseensa takaisin ja Dorian laski, että he olivat kaikki läsnä. Vinemarilaiset yhtä lukuun ottamatta, urumiyalaiset ja prinssi sekä heidän turha oppaansa. Kun prinsessa oli saatu parannettua, he pääsivät lähtemään ulos kirkosta jättäen jälkeensä vain kasan ruumiita lojumaan lattioille.

Ulkona maailma paloi, Vinemarin prinssi oli polvillaan maassa nojaten miekkaansa, jonka terän oli iskenyt kuivaan maahan. Sen terä hehkui edelleen ja prinssi vaikutti olevan toistaiseksi elossa, vaikka aika loppuun palaneelta vaikuttikin. Viholliset juoksentelivat ympäriinsä yrittäen sammuttaa palavaa kaupunkia. ”Telemakhos! Oletko kunnossa!?” Tämän henkivartija huusi juostessaan vaaleanpunaisen neidin kanssa (?) tämän luokse. ”Löysimme prinssin, nyt voimme vihdoin jättää tämän kurjan paikan.” Prinssin henkivartija sanoi koskettaen prinssin olkapäätä. Prinssi käänsi hitaasti katseensa, päästi miekasta irti, sen terä sammui miekan kalahtaesaa maahan. Henkivartija sai otettua kiinni tästä ennen kuin prinssi kaatui itsekin. ”Hyvä… en olisi jaksanut… pidätellä niitä enää…” Tämä sai sanottua ääni niin karheana, että hyvä jos sitä edes erotti. ”Vettä, antakaa joku vettä!” Henkivartija huusi pidellessään prinssiä jotenkuten tajuissaan.

AMETHYST

Heidän päästyään ulos Amethyst huojentui hieman nähdessään Telemakhoksen ainakin elossa, mutta toisen kunto huoletti häntä edelleen. Ulkona oli hirveä kaaos, rakennukset ja ihmiset paloivat, joten Telemakhos oli varmaan käyttänyt aika paljon voimiaan. Amethyst seurasi huolissaan Karania miehen luo, napaten tästä kiinni samaan aikaan Karanin kanssa. Ame automaattisesti nosti katseensa ympärilleen Karanin kysyessä vedestä, ennen kuin muisti, että hänellä oli Telemakhoksen vesileili. Nainen kaivoi sen esiin, siirtyen paremmin Telemakhoksen vierelle ja nosti miehen päätä hieman parempaan asentoon (?) auttaakseen tätä juomaan tai saamaan edes jotenkin vettä miehen sisälle.
”Tyhmä… aina sä saat ittes tällaseks…”, Ame mutisi, enemmän vain aidosti huolissaan kuin syyttävästi. Tätä hän oli pelännytkin, kun oli pitänyt jättää Telemakhos ulos, mutta eipä hänestä olisi ollut täällä yhtään sen enempää hyötyä, kuin sisälläkään. Voi hänen Telemakhostaan…

SEMENRE

Semenre pääsi muiden kanssa ulos, jossa liekit löivät aika kiukkuisesti menemään ja viholliset juoksivat ihan liekeissä minne sattui. ”No jopas”, pääsi Semenren suusta, mutta hän oli kuitenkin aivan valmis jättämään Zuran taakseen. Hän huokaisi raskaasti katsoen ympärilleen samalla. Vahdin hommat hän oli ilmeisesti hoitanut ihan mallikkaasti, kun täti Tomera ei ollut ainakaan vielä tullut puuttumaan hänen vahtimisiinsa, mutta sitten…

”Hetkonen! Eiks meijän pitänyt pelastaa joku prinssi? Mut toihan on nainen? Siis pelastettiiks me joku väärä henkilö? Ei sillä… päivän hyvä työ tehty, mut siis… Mitä? Vai meniks mulla joku ohi? Siis prinssiähän me oltiin pelastamassa? Eikö?” Semenre huomasi sitten ja mittaili tätä pelastettua naista päästä varpaisiin ja takaisin. No mitä perkelettä? Mitä hän ei nyt tässä jutussa ymmärtänyt? Oliko se oikea Caine sitten vielä kirkossa? Vai kuollut ja kuopattu? Mitä, jos se Caine ei edes ollut koko Zurassa? Tai siis saattoihan tuo tuossa olla joku Caine niminen toki, mistä hän sen tietäisi. Kai Caine naisenkin nimi saattoi jossain olla. Ehkä se prinssi sittenkin oli joku muu vai mitä häneltä oli mennyt ohi?

TELEMAKHOS

Ehkä oli ollut sulaa hulluutta jäädä yksin puolustamaan kirkon ovia, mutta heillä ei oikein ollut muitakaan. Eivätkä muut voineet auttaa täällä, kun paikat oli tuikattu tuleen. Telemakhos oli jo lähtöön aika uupunut, hän tiesi kyllä teoriassa mitä aseen liikakäytöstä voisi seurata, muttei ikinä ollut kauheasti rajojaan testannut. Onneksi hänen ei enää kauheasti tarvinnut taistella, vihollisilla oli ihan tarpeeksi työtä tulipalon kanssa. Olo alkoi tuntua heikolta, päässä humisi ja savu teki pahaa. Olo oli kuumeinen, hän ei jaksanut enää pysyä pystyssä. Onneksi aika pian, kun hän oli romahtanut, toiset saapuivat paikalle. Karan ja Ame olivat pian hänen luonaan, eikä hänen ollut enää pakko venyttää itseään äärirajoille. Hän ei jaksanut väitellä Amen kanssa, antoi tämän vain auttaa itseään juomaan. Se oli hankalaa, kurkku tuntui niin kuivalta, että nieleminen oli hankalaa.

CAINE

Inar pärjäsi taas ja he pääsivät lähtemään, vaikka Pestva käyttäytyikin aika sekavasti. Vähän Caine vahti, että hänkin pysyi oikeassa suunnassa ja mukana. Ei hän nauttinut siitä, että oli saanut Pestvan ja Inarin noin pahasti tolaltaan, ei olisi pitänyt parantaa sen Darkin jalkaa, niin ehkä tässä ei nyt oltaisi. Mutta nyt se oli ohi, hän pääsi vihdoin lähtemään täältä!

Ulkona odottikin melkoinen näky, kun tuliprinssi oli laittanut koko Dehrahin tuleen. Sinänsä hyvin imartelevaa, jälleen kerran, mutta mitä kaikkea muut olivat joutuneet kärsimään hänen takiaan? Vinemarin perillinen nimittäin ei myöskään näyttänyt kauhean hyvinvoivalta, mutta se taisi johtua muusta kuin haavoittumisesta, joten Caine tuskin pystyi auttamaan.

Hänen keskittymisensä herpaantui, kun joku alkoi yhtäkkiä kysellä, että hehän olivat pelastaneet väärän vangin, kun prinssiähän tänne oltiin tultu pelastamaan, mutta Cainehan oli nainen. Caine oli taas vaihteeksi jo ehtinyt unohtaa olevansa edelleen Inarin mekossa. Nierdalesilainen katsoi tätä Cainelle täysin tuntematonta Vain Semeä sellaisella ilmeellä, että halusi tirvaista tätä naamaan. ”Luuletko, ettemme tiedä ketä tulimme tänne pelastamaan?” Mies kysyi ärsyyntyneenä, hänellä taisi olla jotain jo valmiiksi hampaankolossa kyseistä miestä kohtaan. ”Ei se mitää, eihän nuokaan mitään tajunnu, vaikka olin niitten kanssa näissä vermeissä varmaan pari viikkoa.” Caine naurahti, vaikka ei tajunnut, miksi häntä kaiken jälkeen nauratti tämä tilanne. ”Mie oon kyl ihan se prinssi ketä nää tuli hakeen, toivottavasti ainaki. Ellei joku muuki oo hukassa? Ainaki valeasu oli täyellinen, vaikka isä ei kyl ehkä ois kauheen ylpee tästä saavutuksesta.” Caine myönsi, onneksi isän ei tarvinnut ikinä kuulla, että hän oli jäänyt vangiksi ja hukannut koko Caenezhin arvokkaimman esineen ja ollut niin uskottava näytellessään naista, ettei kukaan ollut huomannut.

”No niin, mennään sitten.” Dorian sanoi ja he lähtivät liikkelle, kun vinemarilainen prinssikin oli saatu matkakuntoon. Tai häntä saatiin kyllä raahata mukana, mutta onneksi he eivät nyt hirveästi joutuneet enää taisteluihin (?). Kauanhan siinä kesti, tämä kurja kaupunki oli niin sokkeloinen ja nyt siellä riehui ruton lisäksi myös tulipalo, mutta ainakin vihollisilla oli parempaa tekemistä kuin jahdata heitä. Kun he (jotenkin) olivat selvinneet jopa kaupungin portista ulos, he jatkoivat matkaa sinne, mihin toiset olivat jättäneet hevosensa. (?)

INAR

Oli kyllä ilo silmälle katsoa, miten koko kurja kyläpahanen paloi, vaikka se olikin vinemarilaisen keikarin ansiota. Ainakin se helpottaisi hieman heidän pakoaan, että viholliset olivat liian kiireisiä sammuttamaan tukikohtaansa huomioidakseen heitä. Inar vei katseensa siihen kummalliseen dehrahilaiseen hiippariin toisen alkaessa ihmetellä, että miksi heidän pelastamansa Caine oli nainen eikä mies. Inar tyrskähti vähän, ja Cainekin alkoi nauraa, mikä paransi naisen oloa hieman. Se yrmysotilas ei ollut ihan yhtä huvittunut asiasta, mutta eihän toinen ollut ikinä, ja siinä he olivat samaa mieltä, että olisi korkea aika lähteä.
”Ei tunnista naista miehestä jolla on mekko päällä… Alan ymmärtää miksei siitä opastamisesta tullut lasta eikä paskaa”, nainen mutisi huvittuneena, mutta yhä vähän käheästi itsekseen. Inar oli vain tyytyväinen, että he pääsivät lähtemään tästä kuolemalta ja nyt savulta haisevasta läävästä, Caine kunnossa ja mukanaan. Inar pysyi vaistomaisesti koko ajan aika lähellä prinssiä, päästämättä tätä tai Pestvaa (?) hetkeksikään silmistään, vaikka oli itse varmaan huonommassa kunnossa kuin kumpikaan tovereistaan.

SEMENRE

Semenre käänsi katsettaan heidän pelastamastaan naisesta siihen häntä jo ärsyttävään johtohahmoon, jonka katseesta kyllä näki, että tunne oli molemminpuolinen. Mutta miksi Semenre sitten häneen oli kääntänyt katseensa tuosta kauniista punatukkaisesta neitokaisesta, oli syynä se, että mies urputti hänelle taas jotain. ”No susta en niin menisi vannomaan, jos vaikka oisitkin erehtynyt”, Semenre totesi miehelle, koska ei oikeasti ollut varma, mitä mies milläkin ikinä meinasi. Puhuminen oli yhtä kuin turpaan lyönti, taistelukentällä juostiin viholliset vermeet niskassa niin, että jäi melkein omalla puolella olevan ampumaksi ja sitten tultiin vielä puuttumaan toisten taistelustrategioihin, vaikkei kukaan sellaista ollut missään kohdassa pyytänyt, halunnut tai edes toivonut. ”Ei siis millään pahalla, mutta suo on vaikea ymmärtää”, Semenre lisäsi perään, mutta niin se vain oli, ettei kaikkia voinut ymmärtää eikä kaikkien kanssa voinut tulla toimeen.

Tästä ärsyttävästä hepusta Semenre kuitenkin käänsi katseensa takaisin punahiuksiseen naiseen, joka vastasi vain naurahtaen, ettei Semenren kämmit mitään haitannut, koska eivät ne vihollisetkaan olleet tajunneet mitään parin viikon aikana. Semenren ilme levähti siinä kohdassa maahan asti tai olisi, jos se olisi fyysisesti mitenkään mahdollista, mutta siltä hänestä nyt ainakin tuntui. Nainen… tai siis prinssi… tai siis prinssinainen… ei Semenre edes enää tiennyt mikä, mutta punahiuksinen kuitenkin jatkoi, että hän se prinssi tosiaan oli, ellei joku muu nyt sitten ollut hukassa. Semenre näytti tällä hetkellä varmasti vielä enemmän puulla päähän lyödyltä kuin silloin, kun se täti Tomera lateli ohjeitaan. ”Todellako?” Semenre kysyi tyhmä ilme naamallaan katsoen kummaa prinssiä edelleenkin päästä varpaisiin ties miten monennetta kertaa. ”Anteeksi, jos mä ymmärsin väärin jotain tai jotain meni ohi, mutta miks ihmeessä sulla on mekko päällä ylipäätään?” Semenren oli pakko kysyä, mutta tarkemmin mietittynä ei ollut varma halusiko kuulla vastausta. Toki prinssi oli puhunut valeasusta, mutta siis mitä ihmettä varten? Jotain oli mennyt kyllä nyt ja kovaa Semenren ohi ja hän oli aina vain varmempi, että tähän porukkaan hän ei olisi jäämässä tai sekoaisi. Joukkohan oli täynnä seinähulluja ja aivan kummaa porukkaa! Semenre lähti kuitenkin hieman viiveellä muiden mukana tavoitteenaan päästä pois Zurasta, missä he lopulta onnistuivat, minkä jälkeen matka jatkui kohti hevosia. Kyllä Semenre vielä Pollen mukaansa ottaisi ennen kuin lähtisi lätkimään.

INAR

Inar oli helpottunut ja onnellinen nähdessään jo orinsa tutun siluetin heidän saapuessaan paikkaan, jonne hevoset oli jätetty. (?) Ratsastus veisi huomattavasti vähemmän voimia tässä tilassa, kuin kävely. Inar vilkaisi hieman heidän ympärilleen, vieden katseensa sitten Caineen.
”Gwaed odottaa muiden luona, mutta voit ratsastaa kanssani Sindreasin selässä”, hän sanoi. Ei hän varmaan olisi antanut Cainen ratsastaa kenenkään muun kanssa, vaikka nierdalesilaisen sotilaan ratsu nyt oli vähintään yhtä kookas kuin hänen omansa. Inar tarkisti, että orilla oli kaikki hyvin ja asetteli tavaroita sen selässä hieman paremmin, jotta Caine varmasti mahtuisi mukavasti matkaan. Ei, että toinen olisi kauheasti tilaa vienyt. Inar nousi lopulta ratsunsa selkään ja ojensi sitten kätensä pojalle auttaakseen tämän ylös. He tuskin jäisivät tähän leiriin, parempi oli päästä ensin koko kylästä mahdollisimman kauas sillä aikaa, kun viholliset joutuivat sammuttamaan tulipaloja.

CAINE

Caine ei edes yrittänyt ymmärtää, mitä tuon uuden hiipparin ja heidän sotastrateginsa välillä oli, jotain erittäin tulehtunutta selvästi, mutta ehkä se ei kuulunut hänelle. Tai hän voisi udella vaikka Amelta, tämä vaikutti sellaiselta, että tiesi kyllä kaiken juoruamisen arvoisen. Mutta tämän uuden hiipparin ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun tämä tajusi Cainen prinssiksi. Ei se tämän käytöstä yhtään kunnioittavammaksi tehnyt, onneksi Caine ei tajunnut edes olettaa sellaista, vaikka muiden kohdalla heidän kanssaihmisensä olivat erittäin kunnioittavia. Häntä kohtaan ei ikinä oikein oltu, joten ei hän sitä osannut vaatia. Huvittavaa oli, ettei kukaan ollut kertonut tälle Vaan Semelle, että prinssi jota etsittiin, oli prinsessaksi naamioitunut. No ei kaikkea voinut muistaa ja tajuta.

Caine oli enemmän kuin valmis lähtemään, tämä kaupunki ei ollut erityisemmin vakuuttanut häntä. Muutenkin hän kyllä käsitti nyt, miksi Dehrah oli jätetty heidän kartoistaan kokonaan pois, hän oli nähnyt lähinnä autiomaata ja kurjuutta. Kun he pääsivät ulos kaupungista, he etsivät muiden hevoset, jotka oli jätetty kallioitten suojaan vähän matkan päähän. Hänen hevostaan siellä ei tietenkään näkynyt, mutta Inar lupasi, että Caine voisi matkustaa hänen kanssaan. Cainella ei ollut mitään sitä vastaan, hän odotti kiltisti, että Inar sai järjestettyä tavaransa paremmin hevosensa selkään ja antoi tämän sitten auttaa itsensä eteensä istumaan. ”Miten kaukana toiset sitten oikein ovat? Ja hirtittekö te sen Darkin muurille, kun ei se ole mukana vaikka tämä on sen kuningaskunta? Siksikö te otitte Vaan Semen mukaan oppaaksi?” Caine kyseli, koska olisi nyt kuvitellut, että Darkki olisi ollut mukana, hänellähän oli ollut niin kova kiire auttamaan ja taistelemaan, ei kai hän prinsessoiden kanssa mihinkään mökkiin olisi jäänyt?

KARAN

Hankalaa se oli, Karan oli itsekin vähän heikossa kunnossa, mutta he saivat kuitenkin Telemakhoksen kuljetettua. Tosin hevosten luo päästyä tuli uusi ongelma, Telemakhos ei nimittäin kauheasti ratsastanut tuossa kunnossa. Karan katsoi Amea. ”Jos ratsastan Telemakhoksen kanssa hänen hevosellaan ja vahdin, ettei hän putoa satulasta, niin pystytkö ratsastamaan Milon kanssa, jos sidotaan ohjakset kiinni Nebukadnessarin satulaan?” Karan kysyi tietäen kyllä, ettei Ame kauheasti ratsastanut yksikseen, mutta he tuskin pitäisivät kiirettä, kaupunki heidän takanaan paloi, eikä kukaan ollut huomannut heidän lähtöään sieltä kirkosta.

INAR

Inar hymähti vähän Cainen alkaessa tavalliseen tapaansa taas kyselemään. Ymmärrettävää, hyvä vain jos toinen sai ajatuksiaan muualle tästä koko jutusta… Inar oli huolissaan toisesta, mutta kykeni peittämään sen Cainen käyttäytyessä jo lähes normaalisti.
”On sinne kyllä hetken matka, tännekin kesti melkein viikko”, Inar kertoi, Cainen kysyessä seuraavaksi jonkun Darkin laitaa ja sitten siitä turhasta oppaasta. Nainen naurahti kuivasti pojan sanoille.
”Oltaisiinkin hirtetty, se olisi ollut sille äpärälle oikein”, hän myönsi toiveikkaana, jatkaen sitten hieman vakavammin: ”Mutta se kurja pirpana jäi henkivartijansa kanssa. Sille sotilaalle kävi aika huonosti muurilla, ja ilmeisesti ainoan olemassa olevan liittolaisen piti melkein kuolla että sillekin tuulen raiskaamalle heinälle saatiin vähän järkeä päähän.” Inar päätti jättää mainitsematta turpasaunan, jonka oli prinssi Dakaraille antanut, ja senkin että jos se idiootti olisi tunkenut mukaan matkalle, hän olisi varmasti pistänyt tämän päiviltä.
”Ja joo, siksi tuo turha opas otettiin mukaan. Se oli hiippailemassa siellä muurilla ja tunki mukaan, tiedä sitten miksi.” Inar ei ollut missään kohtaan luottanut uuteen hiippariin, toinen oli ensinnäkin mies ja toiseksi dehrahilainen sellainen.

AMETHYST

Jotenkin he selvisivät Telemakhoksen kanssa ulos kaupungista, vaikka aika huonossa kunnossa toinen oli. Amethyst oli huolissaan ja aika hiljaa koko matkan, kunnes he pääsivät hevosten luo. Karan alkoi seuraavaksi ihmetellä, mitä he tekisivät hevosten suhteen, kun Telemakhos ei nyt ollut vielä todellakaan ratsastuskunnossa. Amethyst tunsi olonsa niin turhaksi, hän yleensäkin roikkui vain Telemakhoksessa, joten hänestä ei edes ollut kauheasti apua. Nainen kuitenkin nosti katseensa Karanin kysyessä, voisiko hän tällä kertaa ratsastaa yksin.
”Joo, kyl mä uskon sen verran osaavani, ei sun tarvi huolehtii musta”, nainen vakuutteli saman tien, väittämättä vastaan. Helpompaa se olisi niin, ja jos Milo olisi kiinni Nebukadnessarissa, niin kyllä hän selviäisi vaikkei osannutkaan ratsastaa kauhean hyvin… hevosella siis. Ame henkäisi ja vilkaisi vielä huolissaan Telemakhosta. Toivottavasti toinen tokenisi pian…

SEMENRE

Semenre sai itsensä taas kasaan toivottuaan siitä, että naiseksi pukeutunut prinssi oli tosiaan se prinssi. Hänen täytyi kuitenkin myöntää, että kyllä prinssi oli ihan naisesta mennyt ja sekin hänen täytyi myöntää, että prinssin naisellinen olomuoto oli varsin hurmaava. Ja mitkä hiukset! Aivan mahtava väri ja muutenkin prinssi oli vaikuttanut kaikin puolin mukavan rennolta eikä niin kanki perseessä kulkevalta niin kuin Dehrahin aateliset ja kuninkaalliset. Yleensä myös hänen tapaamansa naisetkin olivat niin jäykkiä, että jos jotain irtiottoja halusikin harrastaa, kyllä sitä piti lähteä etsimään jostain pimeän kujan perukoilta köyhemmältä puolelta. Ei ollut puhettakaan, että paremman puolen naisista mitään saisi irti, koska naisenhan kuului vain näkyä, muttei sen enempää.

He pääsivät kuitenkin viimein sinne, jonne olivat hevosensa jättäneet ja Semenre nousi Pollen kyytiin. Mies ryki kurkkuaan seuraavaksi yrittäessään tavoittaa kaikkien huomion(?), koska olisi se kohteliasta jotain sanoa eikä vaan häipyä kuin pieru saharaan. ”Mä oon pahoillani, että luotitte väärään mieheen oppaan suhteen. Todella olen… Mut mulla ei ole ryhmässä työskentelystä oikeen minkäänlaista kokemusta. Mä olen ollut koko mun aikuisikäni tähän asti yksin työni puolesta. Teijän matka on pitkälti kiinni yhteistyöstä ja vaikka mäkin yritän yhteisen hyvän vuoksi toimia, mä teen sen mieluummin omalla tavallani, yksin. Oli hauska kuitenkin tavata täysin erilaista väkeä, mitä mä yleensä Dehrahissa tapaan. Ootte hyvä porukka ja mä toivon, että te saavutatte matkallanne sen, mitä tavottelette. Musta on nyt kuitenkin kaikkien etuja ajatellen parempi jatkaa omaa tietä. Joten kiitos kaikesta, olkoon onni teijän puolella ja toivottavasti tää Gildomerassa raivoova sota loppuu vihollisten häviöön”, Semenre sanoi asiansa. Hän ei ollut varma miltä se oli muista kuulostanut, mutta hänen harvemmin täytyi pitää mitään eropuheita. Mutta kaikkea hyvää hän silti tarkoitti ja vaikka tuo kumma porukka olikin täynnä seinähulluja, he olivat hyvällä ja kunniakkaalla asialla. Semenre arvosti sitä ja ihan vilpittömästi toivoi, että tämä väki saavuttaisi sen, mitä olivat tulleet täältä hakemaan ja mitä vielä Dehrahin jälkeen haluaisivat saavuttaa.

Megon lisäys: Hyvästit jätettyään Semenre käänsi ratsunsa kohti "lupaavaa" tulevaisuutta ja lähti kuin yksinäinen cowboy konsanaan kohti uusia seikkailuita.

CAINE

Aivan, he olivat jättäneet muut varmaan aika lähelle sitä porttia. Caine oli saattanut hiukan vahingossa liioitella siitä, kauan oli ollut vankina, mutta viikko sinne tai tänne. Mitä Darkkiin tuli, niin ilmeisesti Inar olisi ihan mielellään hirttänyt tämän muurille, tiedä sitten mitä kaikkea muuta typerää tämä oli ehtinyt tehdä sen jälkeen, kun oli sotkenut heidän hyökkäyssuunnitelmansa. Ilmeisesti Darkki jäi mökille siksi, koska tämän henkivartija loukkaantui pahasti siinä taistelussa. ”Ai… Toivottavast se järki myös pysyy siel pääkopassa, ettei se miesparka kärsiny turhaan.” Caine sanoi ja tunsi syyllisyyttä, mies oli varmaan hätääntynyt siitä, kun Darkki tunki itsensä muurille. Hänen ei olisi saanut päästää sitä turakkaa lähtemään, olisi istunut nuoli jalassa vain kiltisti odottamassa. Mutta ei, kun hänen piti parantaa sen kurja ketale. Ja siksi hän ei ollut paikalla auttamassa tämän henkivartijaa! Toivottavasti ei olisi liian myöhäistä.

Turha opas taas otettiin sen takia mukaan, kun heillä ei ollut ketään dehrahilaista mukanaan reissulla. Jostain syystä tämä oli hiippaillut muurilla ja tullut tarjoamaan apua, aika erikoista, jos tästä ei sitten oikeasti edes ollut kauheasti apua, mitä Caine oli ymmärtänyt. Ja mies itsekin sanoi niin, kun he olivat jo lähdössä. Caine kääntyi katsomaan, kun se kummallinen mies selitti miten surkea opas oli ollut, mutta hän ei ollut tottunut toimimaan ryhmässä vaan omillaan. Miksi hän sitten oli tullut heidän ryhmäänsä, jos ei halunnut toimia ryhmässä? Sitten mies toivotti heille onnea ja lähti ratsuineen menemään. ”Enkä mie ehtiny ees kiittää avusta!” Caine tajusi, kun tämä jo teki lähtöä. ”Mistä avusta?” Nierdalesilainen sotilas kysyi, hän mahtoi olla tyytyväinen tilanteeseen, vaikkei se hänen äänestään mitenkään kuulunut. ”Pelkkää riesaa siitä vain oli, onneksi en maksanut yhtä hopeakolikkoa enempää vaivanpalkkaa, sekin oli liikaa siitä surkeasta työpanoksesta.” Mies totesi ja kannusti ratsunsa liikkeelle. Siis oliko tuolle maksettu siitä, että opastaisi heidät Cainen luo? Ja kaiken lisäksi tuo nierdalesilainen oli palkannut oppaan heille? Pitäisi maksaa se menetetty kolikko takaisin!

15.6.993. 3a.

DORIAN

Doriania ei erityisemmin harmittanut päästä eroon heidän ”oppaastaan”. Hyväähän raukka varmasti oli tarkoittanut, mutta heillä oli ihan tarpeeksi hyvää tarkoittavia sähläreitä mukana ilmankin. Ja valitettavasti huono apu ei paljoa auttanut, joten hyvä vain, että tämä tajusi ihan itse (eikä ainakaan sun jatkuvan huomauttelun takia) tajunnut lähteä tiehensä.

Matkan alkupuoli ei edennyt kauhean joutuisasti, sillä he olivat pahasti uupuneet Zuran jäljiltä. Vangittu prinssi oli heistä varmaan parhaimmassa kunnossa, mikä oli toki hyvä. Ja onneksi tämän elementtiase oli löytynyt, heti kun heillä oli tilaisuus pysähtyä lepäämään, prinssi oli hoitanut kaikkien haavat ja se teki loppumatkasta helpompaa. Ja ilmeisesti he olivat sen verran onnekkaita, että Zurasta kukaan ei kokenut tarpeelliseksi lähteä heidän peräänsä. Toki he olivat jättäneet kaupungin tuleen lähtiessään, että siellä varmasti oli ongelmaa ihan riittävästi ja prinsessa Inar oli tappanut heidän johtajansa, joten sekin varmasti vaikutti asiaan. Liian toiveikas ei kuitenkaan kannattanut olla, mitä nopeammin he pääsisivät takaisin yhteen koko porukka, sen parempi.

Vaikka he miten olivat yrittäneet pitää reipasta tahtia yllä, matkassa meni silti viikko. Johtuen lähinnä siitä, että alkumatkan Vinemarin perillinen oli ollut niin heikossa kunnossa, että hänen takiaan oli ollut pakko pitää lepotaukoja. Hän oli uuvuttanut itsensä pahasti taistelussa, eikä se ollut mikään ihme, prinssi oli joutunut puolustamaan yksin, koska oli ainoa, josta oli vastusta yksin useammalle sotilaalle. Lopulta kuitenkin he lähestyivät sitä kurjaa mökkiä, johon he olivat muun porukan jättäneet. Piti vain toivoa, että he olivat siellä edelleen, eivätkä olleet jatkaneet matkaa tai jääneet vihollisen jalkoihin.

Oli seitsemännen matkapäivän ilta, aurinko paistoi vielä kuumana, mutta alkoi olla selvästi jo laskemaan päin. Muut vaikuttivat olevan edelleen mökillä, ja onneksi myös valppaina. Sir Oscar oli heitä aika pian vastassa ja ilmeisesti mökillä oli ollut ihan rauhallista, vihollinen ei heitä pahemmin ollut, ainakaan sieltä, etsinyt. He laskeutuivat ratsailta, kaikki olivat uupuneita laittaessaan ratsujaan kuntoon. Ehkä seuraavan päivän he voisivat vielä levätä, riippuen miten dehrahilainen sotilas jaksoi, mutta aika pian heidän pitäisi päästä eteenpäin. He olivat käyttäneet jo kaksi viikkoa ja olivat taas lähtöpisteessä. Tätä menoa he eivät pääsisi Dehrahista ikinä pois.

DAKARAI

Dakarai oli yrittänyt pitää matalaa profiilia, ettei saisi muita suuttumaan itseään yhtään enempää. Hankalaa siitä oli kuitenkin tehnyt se, että kamala murjussa eläminen oli alkanut tökkimään pahemman kerran. Mutta ei auttanut, koska osa heidän joukostaan oli edelleenkin Zurassa. Siis, jos olivat enää elossa. Henkilökohtaisesti Dakarai ei ollut ikinä ollut Zurassa eikä lähelläkään moista paikkaa, mutta kyllä hän sen paikan tarkoituksen tiesi sekä sen, että alkeellisesti siellä elettiin ja rikollisuus oli huipussaan. Tietenkin, koska paikkahan koostui rikollisista. Ja nyt siihen päälle vielä viholliset, joten Dakarain mielessä oli käynyt jo monta kertaa, että ehkä pelastusretki oli ollut ja mennyt jo moneen kertaan ja koko porukka kuollut. Ei se menetys Dakaraille henkilökohtaisesti ollut, koska siinä meni samalla se väkivaltainen ja hullu Urumiyan prinsessa. Vai pitäisikö sanoa barbaari? Ei kukaan itseään prinsessaksi kutsuva niin käyttäytynyt. Mutta sen lisäksi koko Vinemarin edustuskin olisi pyyhkäisty pois. Mutta Dehrahia ajatellen se oli aina menetys menettää väkeä, koska sota oli edelleenkin sodittavana ja tällä hetkellä heiltä oli käytöstä kokonaan pois kolme elementtiä ja esimerkiksi tuli ja vesi hyvin käytettyinä olivat aika iso etu. Sääli, että ne voimat olivat juuri niillä, joista Dakarai vähiten tykkäsi.

Mutta turhaan prinssi moisia asioita nyt mietti. Murjussa oloaika olisi syytä käyttää hyödyksi, eivät he täällä kuitenkaan kuolemaansa asti odottaisi ja Dakarain olisi syytä alkaa parantamaan välejään muihin. Ihan jo senkin takia, koska prinssi ei välittänyt saada uutta turpasaunaa, vaikka onneksi sellaisen mahdollisuudet olivat tällä hetkellä aika minimissä, kun ryhmän barbaarimaisimmat olivat sillä pelastusretkellä.

Hartaan mietinnän jälkeen Dakarai tuli tulokseen, jossa hänen kannattaisi aloittaa Hortenciasta, koska Lunemar oli vahva sotilaallinen valtio ja Hortencia oli ehkä tällä hetkellä kaikista verisimmin loukkaantunut Dakarain teoista ja sanoista. Jos hän pääsisi lähemmäksi prinsessaa, ehkä muutkin heltyisivät helpommin? Ja muutenkin, matkasta tulisi aika ankea, jos kaikki vain vihaisivat Dakaraita. Ja sitä prinssi ei halunnut. Lisäksi hyvät välit muihin maihin olisivat ihan tervetullut asia ihan jo Dehrahinkin kannalta. Eikä Dakarai ollut ajatusta uusista ystävistä vastaan. Joskin ystävistä ei ehkä kannattaisi vielä haaveilla. Se olisi ainakin toistaiseksi kaukaisempi tavoite… tai edes haave. Mutta, jos nyt edes johonkin parempiin väleihin olisi mahdollisuus päästä.

Dakarai lähti lähestymään varoen Hortenciaa ja hoki mielessään, että muista olla kunnioittava ja puhua arvokkaasti ja ei saisi ajatella, että Hortencia on nainen. Toki oli oikeasti, mutta jos Dakarai kuvittelisi tämän olevan arvovaltainen mies, ehkä hän osaisi pysyä kunnioittavampana? ”Iltaa prinssessa Hortencia”, Dakarai aloitti. ”Haluaisin pyytää anteeksi sitä miten moukkamaisesti olen kohdellut Teitä. Ja miten junttimaisesti ja ala-arvoisesti olen puhunut Teille. Se oli typerää ja käytöstavatonta ajattelemattomuutta. Minun olisi pitänyt ymmärtää se jo paljon aikaisemmin ja olla tekemättä ja sanomatta niin ala-arvoisia asioita. Olettehan täällä kuitenkin auttamassa oman kuningaskuntanne uhalla. Arvostan sitä todella paljon. Olen niin pahoillani siitä, mitä kaikkea sain aikaan. Ymmärrän, ettei sellaisia tekoja ole helppoa noin vain antaa anteeksi, mutta olisin todella kiitollinen, jos voisitte edes harkita anteeksiantoa. Haluaisin vain niin kovin aloittaa alusta ja toimia paremmin. En halua olla elämäni loppuun asti moukkamainen paukapää”, Dakarai pahoitteli käytöstään ollen aidosti pahoillaan ja halusi todella kerrankin tehdä oikein eikä kulkea isänsä opeissa. Näin prinssi voisi myös kunnioittaa Dariusin muistoa.

HORTENCIA

Vaikka Dehrahissa istuminen ja odottaminen kaksi viikkoa ei ollut mitenkään mieltä ylentävää, etenkään niin ankeassa ja ahtaassa hökkelissä, Hortencia oli yrittänyt käyttää luppoaikansa hyödyksi. Päivät olivat kuluneet sotavarstan hallitsemisen hienosäätöharjoituksilla, miekkailutunneilla ja viettämällä mahdollisimman paljon aikaa prinsessa Marcellan ja Oscarin kanssa. Illat Hortencia oli syventynyt rukoilemaan, sekä lukemaan niin Kardinaali Deniaun hänen mukaansa antamia kirjeitä kuin Ofirinilta saamaansa kirjaa. Kummastakin hän oli löytänyt voimaa ja ymmärrystä - hän oli aidosti kiitollinen saatuaan niin hyödyllisen lahjan verrattuna muiden heidän joukkonsa saamiin lahjoihin. Olivat nekin varmasti hyödyllisiä, mutta Hortencia oli löytänyt outoa lohtua kirjan lukemisesta ja tulkitsemisesta. Olihan kirjan kirjoittanut lunemarilainen, ja vaikka se olikin sotkuinen ja kirjoitettu vaikeaselkoisesti paikoittain, oli se todella arvokas tiedonlähde.

Mitä Kardinaali Deniaun kirjeisiin tuli, ne sisälsivät ohjeita niin hänen uskonsa kuin sotilaallisen tietonsa ja voimansa vahvistamiseen. Ne olivat pala kotia, muistutus siitä, että Lunemar kuin hänen isänsäkin olivat hyvissä käsissä. Päivien kuluessa nuori nainen oli hakenut rivien välistä sanatonta neuvoa, vihjettä, mitä tahansa mikä olisi nostanut vastuun painavan taakan hänen harteiltaan - mutta hän tiesi päätöksensä olevan itsensä ja Luojan käsissä. Hän ei voinut kysyä neuvoa isältään, eikä Kardinaalilta, ei edes... ei, hän olisi voinut kysyä Oscarilta neuvoa. Hän arvosti Oscaria lähestulkoon yhtä paljon, ellei juuri yhtä paljon, kuin isäänsä tai Kardinaalia. Mutta Hortencian sisällä oli jo päivien ajan kytenyt outo tunne, kun hän vain ajatteli neuvon tai avun pyytämistä. Hän oli nojannut liikaa siihen turvalliseen tunteeseen, että kaiken muun pettäessä joku muu tiesi paremmin, mitä hänen kuuluisi tehdä. Niin ei tulisi olemaan aina. Hänen isänsä... ei ehkä koskaan voisi enää olla hänen tukipilarinsa, Lunemarin jylhä ja vankkumaton kallio. Kardinaali Deniau oli viisas, mutta hän oli ennen kaikkea Luojan mies, ei yksin Valtion.

Ja Oscar... miten hän kaipasikaan kotiin, kun hän vietti aikaa Oscarin kanssa. Toinen oli kuin lämmin, pehmeä tuulenvire joka kantoi mukanaan sormustinkukan ja lehmuksen vienoa tuoksua, suloisen katkera pisto hänen sydänalassaan. Päivät, joina he harjoittelivat ja nauroivat, olivat surullinen kaiku heidän iloisista päivistään Luneleissa. Miten hän toivoikaan voivansa palata entiseen. Kotiin... mutta hänen kotinsa ei olisi enää koskaan entisellään. Ei kenenkään heistä. Hän ei voinut tehdä päätöksiään toivekuvien ja halujensa vaikutuksen alaisena... Joten hänen olisi tehtävä päätöksensä yksin, pyydettävä ainoastaan Luojalta neuvoa ja uskottava. Se oli hänen ainoa tiensä, jos hän tahtoi tehdä, kuten oli Oikein, Pyhää ja Armollista.

Hermostuneena nainen hypisteli hopearistiä käsissään, uppoutuneena täydellisesti ajatuksiinsa, eikä edes huomannut prinssi Dakarain lähestyvän häntä ennen kuin tämä oli jo vieressä. Nainen vei ehkä hieman yhä lasittuneen katseen nuorempaan mieheen tämän puhutellessa häntä, mutta tajutessaan tilanteen hän räpäytti ripsiään, yrittäen nopeasti kerätä itsensä.
”Iltaa, prinssi Dakarai”, nainen vastasi hieman kireästi. Hän ei ollut varma, mitä ajatella. Prinssi oli pysynyt niin kaukana ja erillään kaikista lähes kaksi viikkoa, tehden hänen päätöksenteostaan erityisen hankalaa. Toki toinen oli pitänyt suunsa kiinni, eikä aiheuttanut enempää ongelmia, mutta voisiko hän todella luottaa että toinen osaisi käyttäytyä kunnolla myös tulevaisuudessa? Hortencia yritti kuitenkin keskittyä toisen puhuessa, kun tämä kuitenkin oli itse tehnyt aloitteen.

”En ole odottanut Teiltä käytöstapoja sen enempää, kuin kunniaa, Teidän Korkeutenne. Käytöksenne on ollut täysin odotuksieni mukaista, kertokoot se sitten Dehrahin maineesta tahi Lunemarin opeista, kumpi Teitä vain loukkaa vähemmän”, Hortencia sanoi lopulta. Se oli totuus, se ei ehkä ollut kaunis tai se, mitä prinssi Dakarai häneltä odotti, mutta toisen käytös oli ollut juuri niin julmaa ja hävytöntä, kuin hän tältä Kaikkivaltiaan hylkäämältä valtiolta odotti. Hän ei ollut tyhmä. Olisi ollut tavatonta odottaa pakanalta käytöstapoja, mutta myös kohtuutonta olla puhumatta todenmukaisesti. Miten muuten prinssi ikinä voisi parantua ihmisenä, ellei joku häntä viisaampi antanut tälle katkeria totuuden lahjoja sen onnistumiseen?
”Mitä anteeksipyyntöönne tulee, sen hyväksyn. Lunemarin edustajana minun täytyy niin tehdä, vaikka sydämessäni uskoni sen todenmukaisuuteen onkin hatara. Minä äänestin Maatanne Gilmarin Laaksossa siksi, että kansanne hätä on suurin, en siksi että olisin pitänyt Teistä saati Dehrahista. Mutta se apu on kallisarvoista, ja tiedän maksavani siitä oman kansani kustannuksella. Toivon, että Tekin nyt ymmärrätte sen ja osaisitte jatkossa myös arvostaa sitä.”

Hortencia puhui kaikella sillä vakaudella ja kohteliaalla päättäväisyydellä, jota hänelle oli niin pitkään opetettu. Häntä ahdisti, hyvin paljon, mutta hän yritti peittää sen kaiken oppimansa alle. Prinssi kuin prinssi, tämä oli dehrahilainen ja mies, ja hänen olisi näytettävä päättäväiseltä ja vahvalta tämän edessä, jotta hänet otettaisiin vakavasti.

DAKARAI

Hortencia oli vaikuttanut hopearistinsä kanssa poissaolevalta, ehkä jopa hermostuneelta. Dakaraista saattoi vaikuttaa myös siltä, että hän oli keskeyttänyt jotain tärkeää, vaikkei prinsessa sinänsä mitään ollut näyttänyt tekevän. Mutta ehkä tämä kävi jotain ajatustyötä läpi? ”Toivottavasti en keskeyttänyt mitään tärkeää”, Dakarai lisäsi vielä nopeasti, mutta pahoittelevasti, koska jos niin ikävästi olisi käynyt voisihan prinssi tuoda asiansa Hortencian kanssa esille myöhemminkin. Mutta tavalla tai toisella Dakarain täytyisi kohdata todellisuus ja vastuu. Vastuu, jota hän harvemmin mistään ikinä oli ottanut. Vasta Dariusin kuoleman johdosta hänen oli tarvinnut ensimmäistä kertaa oikeasti miettiä mitä vastuu tarkoitti ja mitä velvollisuuksia se toi tullessaan. Vastuu ei todellakaan ollut mikään pikku pala ja totta puhuakseen prinssi kävi edelleenkin läpi niitä kaikkia mullistuksia, kun Dariusin sijasta Dakaraista tulikin se kruununprinssi. Dakarai ei olisi ikinä halunnut sitä pestiä itselleen. Se oli muuttanut aivan kaiken ja sen lisäksi hän oli myös henkisesti hukassa. Dariusilta oli voinut kysyä aina kaikkea ja purkaa mieltä ja puhua. No nyt sitä virkaa toimitti hänen paras ystävänsä, mutta ei se ollut sama asia eikä hänen kanssaan päässyt yhtä syvälliselle tasolle. Ja hän oli ihan eri elämäntilanteessa. Hänestä ei koskaan tulisi edes prinssiä. Hän olisi aina aatelinen. Voi kunpa Dakaraikin voisi olla vain joku turha aatelinen, jolta ei ikinä odotettaisi mitään.

Kaikesta huolimatta Dakarai oli ylpeä edes siitä, ettei ollut onnistunut samaan vihaa ja riitaa niskaansa enempää. Mutta ehkä tässä oli jotain tekemistä sen kanssa, ettei Dakarai ollut ollut hirveästi kontaktissa nyt muiden kanssa. Se oli toki ihan tarkoituksellinen veto, jotta muut voisivat olla rauhassa ja Dakarai saisi miettiä asioita puolestaan omassa rauhassa ja kun aika olisi kypsä, hän voisi yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa niin ikään alusta. Alusta aloittaminen tässä tilanteessa tarkoitti pahoitteluja sekä sitä, että hän tekisi selväksi, että yrittäisi parhaansa olla parempi versio… ihmisestä, jota oli ollut… no liian kauan. Eli juurikin sitä, mitä hän juuri parhaillaan yritti Hortencian kanssa.

Prinsessa vastasi illan toivotuksiin melko kireästi, mutta ymmärsihän sen eikä Hortencia ollut tainnut odottaa Dakarailta ainakaan juuri nyt yhtään mitään. Mutta oli se jo alku, että hänelle edes vastattiin! Sitten prinsessa jatkoi ja kyllähän Dakarain täytyi myöntää sen kolhaisseen hänen egoaan, kun sanottiin käytöstavattomaksi ja kunniattomaksi. Melkein hänen teki mieli loukkaantuakin, kun ei siihen normaalistikaan paljoa vaadittu edes kotopuolessa. Mutta ei prinssi voinut käyttäytyä nyt kuin kotonaan. Se oli jo nähty ja jos hän sen tekisi, ongelmat jatkuisivat täysin samalla tavalla. Vastaaviin virheisiin ei ollut enää varaa. Joten prinssi piti kasvoillaan vain asiallisen ilmeen ja nieli epäsopivat mielipiteensä.

”Ei ei, olen kyllä ansainnut tuon. Olette aivan oikeassa. Käyttäydyin ja puhuin hyvin sopimattomasti vailla kunniaa”, Dakarai vastasi ja kyllä se oli oikeasti totuus, jonka prinssin täytyi myöntää itselleen. Joten oikeastaan turha totuuden kuulemisesta oli edes loukkaantua. Dakarai oli itse itselleen sen aiheuttanut ja sen hän ymmärsi nyt, kun ajatteli tekojaan ja sanojaan. Jos joku hänen sijastaan olisi käyttäytynyt samalla tavalla häntä itseään kohtaan, kyllä Dakarai itsekin olisi loukkaantunut ja varmasti lyönyt turpaan. Tai laittanut jonkun hoitamaan puolestaan turpakäräjät… ja ehkä tuominnut kuolemaan hyvin tyypilliseen dehrahilaiseen tapaan. Mutta tilanne oli kuitenkin se, että hän itse oli ollut se moukka.

Dakarai ei voinut kuitenkaan uskoa korviaan, kun Hortencia antoi tai ainakin hyväksyi prinssin anteeksipyynnöt mitään juuri miettimättä. Mutta ei se ihan niin helposti kuitenkaan mennytkään, mitä prinssi ehti jo ajattelemaan, kun prinsessa jatkoi. Lunemarin edustajana hänen kuului tehdä niin, mutta oikeasti oli selkeästi eri mieltä. Naiset olivat selkeästi hyvin mutkikkaita olentoja. Ota niistä nyt selvää. Varsinkin, kun Dehrahissa naiset olivat hyvin yksinkertaisia, koska eiväthän he muuta tehneet kuin näkyivät ja vastasivat vain kuin kysyttiin tai kun heitä puhuteltiin eikä vastaukset ikinä olleet mitenkään kantaaottavia. Mutta ei tietenkään, koska naisten oikeudet olivat olemattomat ja yksikin väärä sana voisi poikia ongelmia.

”Arvostan rehellisyyttänne sekä sitä, että kaikesta aikaisemmasta käytöksestäni huolimatta päätitte tulla Dehrahin avuksi. Olen arvostanut apuanne alusta asti, kaikkien apua, vaikka tyhmänä onnistuin melkein ajamaan sen pois ja vasta näiden parin viikon aikana olen ymmärtänyt miten kamala ihminen olen ollut. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olette vielä täällä ja saan olla kanssanne. En voi lakaista tekemääni vääryyttä vain maton alle ja täten leikkiä, ettei mitään olisi tapahtunut. Aikaisemmat tekoni ja sanani ovat aina olemassa. Ei niitä mikään enää voi toiseksi muuttaa, mutta siitä huolimatta tahtoisin pyytää Teiltä toista mahdollisuutta. Haluan olla parempi ihminen ja tunnen syvää katumusta aikaisemmasta moukkamaisuudestani. Teen mitä vain, että saisin tämän vielä toimimaan. Ette ole ansainneet vääryyttä osaksenne ja haluan todella hyvittää sen Teille”, Dakarai sanoi. Hän oli hyvin epätoivoinenkin, koska tämä, jos mikä saattoi olla ainoa mahdollisuus kääntää tilanne parempaan suuntaan. Mutta myös vastaavasti hän voisi myös pahentaa tilannetta. No toivottavasti niin ei kävisi!