GILDOMERA osa 1 luku 1

SEMENRE

Semenren osuttua veitsellään hän yritti vielä kääntää ja vääntää veistä haavassa(?) tavoitteenaa saada siitä pahempi ja syvempi(?). Valitettavasti vihollinen sai vetäistyä jo seuraavaksi kätensä miekkoineen pois Semenren veitsen ja käden otteesta. Se sai varmasti aikaan kivuliaan haavan vihollisen käteen, mutta samalla vihollisen miekka oli kiskonut Semenren oman kämmenen haavan erityisen syväksi. Hyvä, ettei se ollut leikata peukaloakin mukanaan!

Luonnollisesti Semenre parahti kivusta, koska oli tämä sen verran paha viilto. Samalla hän tajusi, että oli jossain kohdassa tiputtanut miekkansa, jota oli ollut seuraavaksi aikeissa nostaa ja saikin sen lopulta auki viillettyyn kämmeneensä tuskan irvistys kasvoillaan, kun voimakas potku sai Semenren horjahtamaan. Samalla hänen otteensa kirposi uudestaan miekasta, joka kolahti takaisin kivilattialle. Semenre ehti vain ynähtää jotain ja siirtää katseensa viholliseen, kun vihollinen iski hänet seinää vasten kurkusta kiinni pitäen. Vihollinen päästi kuitenkin irti hänestä mutistessa jotain, mistä Semenrellä ei ollut hajuakaan.

Semenre toi kuitenkin nopeasti kädessään yhä olevaa veistä kaulansa ja vihollisen miekan väliin estämään iskua, kun vihollinen yritti jo toista kertaa iskeä hänen päätä poikki. Herrasmiesmäisesti Semenre päätti samalla sylkäistä vihollisen kasvoille(?) ja potkaista tätä polvilumpioon(?) samalla, kun yritti saada miehen miekkaa kauemmas kurkustaan(?). Semenre ei ollut suunnitellut kyllä kuolevansa tähän paikkaan. Ei, kyllä hänellä sen verran ylpeyttä oli, että Zuraan hän ei kuolisi! Eikä ainakaan sen onnettomaan kirkkoon!

TELEMAKHOS

Jumalille kiitos, Tuliterä kesti, vaikka vasara olikin aika iso pala halkaistavaksi! Kipinät sinkoilivat, kun Telemakhos halkaisi vasaran nupin kahtia ja samalla hän osui vihollissotilasta käteen ja tältä irtosi osa kädestä vasaran mukana. No ainakin haava ei vuotanut kuiviin, kun se tuli samalla poltettua, toki siinä vähän paloi miehen vaatteetkin ihoon kiinni. Tuskanhuudoista olisi voinut päätellä, että mies olisi luovuttanut, mutta mitä vielä. Telemakhos itse alkoi olla jo aika uupunut, hän ei hirveästi ollut matkalla saanut kerättyä voimia edellisestäkään taistelusta. Vihollinen heitti häntä seuraavaksi toisella vasaranpuolikkaalla, mitä Telemakhos ei ihan odottanut, mitta ehti juuri ja juuri väistää, eikä saanut moista kalikkaa päähänsä. Hän veti raskaasti henkeä, tarttui miekkaansa ja ryntäsi vihollista päin ja iski tätä viistosti ylhäältä alas saadakseen tämän vihdoin pois häiritsemästä itseään, tässä oli muitakin vihollisia jonossa odottamassa lämpökäsittelyä!

VIKTOR

Viktor oli varma osumasta, mutta ei se osunut vaan lensi ohi ja osui omalla puolella olevaa päähän tai porautui tämän aivoihin ja sinne kuoli ja kaatui. No olihan se joku osuma, mutta eipä se hirveästi hymyilyttänyt, kun oman meni lahtaamaan. Totaalisen ärtymyksen, polttavan tunteen ja viheliäisen kädettömän kivun takia Viktorin hermot olivat riekaleina ja päätä kivisti – varmaan senkin takia, kun se alun lipevä paskiainen oli häntä päähän potkaissut!

Vaatteet olivat myös jälleen liekeissä, koska miekka oli häneen osuessaan saanut taas lieskat roihumaan. Näiden sammutustalkoiden takia Viktor ei pystynyt enää huomioimaan tilannetta täysin ja tämän takia kaiken lopettava viimeinen isku liekkeineen päivineen potkaisi Viktorin Tuonelan porteista sisään. Hänen eloton ruumiinsa vain mätkähti maahan liekkien hivellessä sitä jäännöstä, mitä hänestä taistelun jälkeen oli jäänyt. No ainakin hän oli saanut kuolla taistellen eikä hiukset liekeissä tai pakoon luuserimaisesti pötkiessään!

INAR

Lähes yhtä nopeasti, kuin hän oli huomannut miehen, oli tämä myös pannut merkille hänet. Inar ei kokenut pelkoa, eikä edes epäröinyt kävellessään miestä vastaan. Naisen sisällä roihusi viha, jota hän ei osannut käsitellä – Hän halusi Cainen takaisin, maksoi mitä maksoi. Heillä kummallakin paloi silmissä sama tuli, sama varmuus ja päättäväisyys. Kumpikaan ei ollut antamassa periksi. Häntä ei edes kiinnostanut tällä hetkellä, jos kuolisi tähän kurjaan, inhottavaan maahan, jos vain saisi maksettua samalla mitalla miehelle takaisin.

Miehen huutaessa ja hyökätessä vähintään hämmentävän näköisellä aseellaan häntä kohti, Inar ärähti ja otti itsekin muutaman juoksuaskeleen miestä vastaan, nostaen lainamiekkansa estämään vastaantulevan iskun. Toisen ase kolahti sitä vasten (?) ja Inar puri hammastaan joustaessaan iskun voimaa myötäillen jaloillaan alemmas. Hän ohjasi oman lyhyemmän miekkansa iskun kohti miehen kaulaa, pitäen asentonsa niin vakaana, kuin saattoi. Keho ei tuntenut väsymystä, eikä kipua tai särkyä, se kuuli vain veren kohinan ja sydämen pamppauksen, ei nähnyt muuta kuin tuon kalpean, kummallisen miehen sekä tämän aseen. Inar väisti vaistomaisesti sivuun iskunsa jälkeen, ettei jäänyt liian lähelle miestä (?), ottaen puolustusaseman välittömästi. Hänen hengityksensä oli raskasta ja raivokasta, kuin villiintyneen hevosen.

ILIA

Kuului teräksinen kirskahdus, kun aseet kalahtivat yhteen. Taistelun äänet kaikuivat korkeassa salissa ja tilanne oli täydellinen kaaos. Ilia keskittyi kuitenkin täysin tähän edessään olevaan sotilaaseen ja kävi tämän päälle uudestaan, hänellä oli Örkönin jäljiltä vielä purkamatonta raivoa ja hänellä oli erittäin suuri motivaatio olla antamatta periksi. Hävetti oikein kaikkien hänen omien sotilaittensa puolesta, että nämä olivat antaneet tällaisen pikkujoukkion päästä tänne asti. Se ei rehellisesti ottaen kuulunut Ilian suunnitelmiin, mutta ei parin sotilaan hengiltä ottamisen pitäisi olla näin vaikeaa, olivat he miten taitavia hyvänsä, Ilialla oli kuitenkin sisällä heitä enemmän sotilaita, vaikka suurin osa olikin selvästi toimittamassa tyhjää ulkona.

Ilia sai väistettyä vastaiskun, kääntyi, kun sotilas siirtyi hieman sivuun, mutta ei antanut tälle aikaa hengähtää vaan iski nopeasti uudestaan tämän kimppuun hämäten iskevänsä tämän rintaa, mutta vaihtoi viimehetkellä iskunsa suuntaa kohti sotilaan kylkeä (?).

INAR

Miehen väistettyä ja hyökätessä uudelleen päälle Inar hätkähti, yrittäen väistää niin nopeasti, kuin miehen hämäys antoi sijaa. Se ei ollut paljon, ja nainen tunsi ikävän kolauksen kyljessään, jota seurasi vihlova kipu. Nainen joutui kuitenkin vain puremaan hammasta, hänellä ei ollut aikaa keskittyä kipuun tai vammoihinsa, se olisi varma kuolemantuomio. Hän nojasi kehonsa hampaitaan kiristäen lähemmäs, haavoittaen itseään enemmän, mutta sai samalla paremman etäisyyden valkeaan mieheen. Hän käänsi oikean miekkakätensä ja iski miestä nyrkillään ja miekkansa kahvalla leukaan (?), jonka jälkeen käytti tilaisuuden hyväkseen ja iski kohti miehen asekättä. (?)

Inar vetäytyi lopulta terävästi karjaisten kauemmas miehestä ja tämän aseesta. Hän ei halunnut antaa vastustajalleen enää liikaa aikaa hyökkäyksiin, hänen olisi ajateltava nopeasti... viha ja kohina korvissa herpauttivat hänen mieltään liikaa, hän kuuli sydämensä jyskytyksen korvissaan ja tunsi sen miekkakädessään, sekä kyljessään ja poskessaan, jotka molemmat vuosivat verta. Inar tunsi, kuinka hänen kehonsa alkoi pikkuhiljaa tuntea kipua. Hän oli yhä raivoissaan, silmittömästi, mutta hän oli siitäkin huolimatta vain ihminen. Sekin vitutti. Hän oli vihainen Dakaraille, vihainen heidän oppaalleen joka oli kadottanut heidät, vihainen tälle kurjalle maalle ja sille ettei hän ollut kyennyt suojelemaan Cainea, hän oli vihainen koko maailmalle ja sodalle ja itselleen. Mutta kaiken sen yli kuohusi hänen raivonsa tuota vierasta miestä kohtaan, joka oli vienyt Cainen häneltä. Inar tunsi inhottavaa painetta silmissään.

Nainen karjaisi ja syöksyi miehen kimppuun, hämäten tätä puhtaalla raivollaan ohjaten iskunsa kohti miehen kaulaa. Päästyään sopivan etäisyyden päähän nainen kuitenkin äkisti muutti kurssiaan ja kääntyi, potkaisten kaikella voimallaan jalkansa miehen vatsaan. (?)
"Tuo oli Cainesta!", Inar karjaisi, välittämättä siitä ettei valkea mies varmaan ymmärtäisi sanaakaan. Hän puhkui raivoa ja vihaa, mutta hän oli kerännyt ajatuksensa. Nainen ohjasi miekkansa uuteen iskuun, suojaten toisella itseään, hän oli saanut uutta voimaa sisälleen... hän ei ollut varma mistä. Hän oli ollut vihainen koko tämän ajan. Hän oli kivuissa, hän vuosi verta, hänen kehonsa oli heikkenämässä, mutta hänen mielensä ei suostunut antamaan periksi. Hän vain hyökkäsi, raivolla, hänen silmiään kirveli ja hänen näkönsä sumentui hieman vähän väliä, mutta hän ei lopettanut iskujensa tulvaa.

MOLDOGORK

Piruparka esti hänen iskunsa veitsellään, koska miekka toiselta oli pudonnut jo toistamiseen. Gork puri hammastaan, yrittäen puhtaalla lihasvoimalla voittaa tämän vastustelun. Mies kuuli taistelun äänet jotka kaikuivat kirkossa, hän oli nähnyt vilaukselta oman taistelunsa lomasta kapteenin ja sen raivopäisen sotilaan ottamassa yhteen. Kaikki tämä vain sen tytön takia... Tytön, joka ei kuulunut kapteenille yhtään sen enempää, kuin tämä maa heille. Kurja se oli, ja vielä kurjempi sen jälkeen mitä se outo maagi oli tehnyt...

Moldogorkia oli kuvottanut saapua Zuraan, nähdä kaikki se kuolema ja kärsimys, joka oli täysin turhaa. Ei hän käsittänyt miksi heidän piti maan valtaamisen lisäksi syövyttää sen valmiiksi jo kurjasti elävä kansa ja kylät, miksi he eivät voineet sen sijaan yrittää saada kansaa puolelleen? Heidän oma maansa oli selkeästi hylännyt heidät, niin paljon köyhyyttä ja kurjuutta hän oli nähnyt jo ennen kirouksen levitystä. Moldogorkin mieli oli ollut synkkä sodan alusta asti. Sodassa ei ollut mitään kunniakasta, eikä edes isänmaallista, ei kun he väkivalloin mädättivät ne maat ja sen kansan, jonka olisi pitänyt elää heitä paremmin. Niin oli sanottu... mutta valetta sekin taisi kaikki olla.

Moldogork ärähti ja hätkähti ajatuksistaan, kun häntä vastaan taisteleva hiippari sylkäisi hänen kasvoilleen. Sitä seurasi potku, joka sai kyllä miehen hätkähtämään ja kiroamaan, muttei perääntymään. Vahvat olivat Moldogorkin jalat, mutta mieli horjui. Se kaikki tuntui hiipivän sisään, valuvan hänen sisälleen kuin myrkky käärmeenpuremasta. Kylmäävä ajatus siitä, että vaikka hän halusi uskoa taistelevansa oman kotinsa vuoksi... Oli tämä sota kaikkea muuta, kuin mitä hän oli odottanut. Ei se tyttö ollut heidän. Hän oli ymmärtänyt miksi tyttö oli joutunut mukaan, kun kapteeni oli tämän avulla perääntynyt, mutta tämä oli silkkaa hulluutta. Jos joku olisi... vienyt hänen Altandölinsä, rakkaan siskontyttönsä, hän olisi tehnyt mitä vain saadakseen toisen takaisin. Kuten nämäkin oudot sotilaat, jotka uhmasivat itse luontoa voimillaan. Heillä oli oikeus puolustaa kotiaan ja omiaan, mutta miten he voisivat sen tehdä jos kirous leviäisi ja myrkyttäisi koko maan? Mitä hän, mitä kukaan kotona, tekisi kirotun maan mädäntyneillä lahjoilla. Niistä ei maksettu verellä, ei edes kunniakkaalla taistelulla. Vain tarpeettomalla julmuudella.

Moldogork sulki silmänsä ja ärähti, vetäytyen samassa miekkansa kanssa kauemmas oudosta hiipparista. Mies perääntyi hitaasti kauemmas vastustajastaan ja pudotti miekkansa, kohottaen kätensä rintakehänsä korkeudelle antautumisen merkiksi. Hän ei voinut jatkaa... tämä ei ollut oikein. Ehkä hän oli tullut tänne sotimaan kotinsa ja perheensä, maansa vuoksi, muttei varastamaan naisia tai lapsia. Oli se kapteenin käsky, kohteli toinen sitä tyttöparkaa miten hyvin tahansa, hän ei... kyennyt siihen. Moldogork laski synkeänä katseensa, vajoten voipuneena polvilleen. Hän hyväksyisi kuoleman, häpeän, oikeastaan minkä tahansa kohtalon. Mikä tahansa oli parempi, kuin se minkä eteen hän juuri nyt taisteli. Mies sulki silmänsä ja huokaisi raskaasti, miettien kotiaan, perhettään... sisaruksiaan ja heidän lapsiaan, jotka odottivat häntä kotiin. Ehkä hän oli pelkuri, kun perääntyi sen tytön takia... mutta hän kuolisi mieluummin pelkurina, kuin ikinä palaisi kotiin vain katsoakseen sisariaan ja heidän lapsiaan silmiin tietäen, mitä oli tehnyt.

SEMENRE

Mies Semenren kimpussa oli ehkä ollut jossain aivan muualla kuin tässä hetkessä, kun tämä oli vaikuttanut Semenren sylkäisyn ja potkun jälkeen siltä kuin olisi palannut maan pinnalle takaisin. Semenre olisi voinut käyttää tilaisuutensa paremmin, koska nyt vihollinen oli taas hereillä ja sai estettyä pahemman kerran Semenren toimimasta. Sylkäisy ja potku polvilumpioon nimittäin olivat olleet epätoivoinen ratkaisu, hyvin epätoivoinen. Semenre ei ollut valmis kuolemaan. Hän ei ollut saanut vielä tyydytettyä kostonsa janoa vihollisiin, vaikkei ehkä voisikaan ikinä löytää miehiä, jotka oikeasti olivat vastuussa hänen veljensä kuolemasta. Semenren tavoite oli tappaa mahdollisimman monta vihollista, joten hän ei antaisi kaiken loppua tähän, mutta tilanne oli aika toivoton. Pitäisikö hänen vain hyväksyä tappionsa?

Semenre ei ehtinyt kovinkaan kauaa käymään epätoivoista keskustelua itsensä kanssa, kun vihollinen yhtäkkiä vain vetäytyi, perääntyi kauemmas ja pudotti miekkansa. ”Mitä helvettiä?” pääsi Semenren suusta ennen kuin hän edes ehti ajatella kunnolla mitään. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti… tai oikeastaan hitaasti, mutta silti Semenre oli aivan pihalla, mitä tämä mies oikein yritti. Oliko tämä ansa? Vai antautuiko mies ihan oikeasti siinä hänen silmiensä edessä kuin mikäkin lurjus? Lopuksi vihollinen vajosi polvilleen. Semenren suusta karkasi pilkallinen naurahdus, kun hän ei vain millään voinut uskoa tämän tapahtuvan. Veri oli lentänyt hetki sitten seinille ja hyvä kuin suoletkin siinä samalla ja nyt vihollinen mateli maassa kuin mikäkin luuseri. ”Ja sä kutsut itseäs mieheksi… Kaikkea sitä”, Semenre huokaisi pettyneenä, koska ei hän tätä halunnut. Mies antautui ja Semenrenkö pitäisi sitten iskeä tältä pää jalkoihin? Miten uljasta! Mikä vitsi! No eivät vihollisetkaan dehrahilaisia olleet samassa tilanteessa säälineet, joten miksi Semenre tekisi toisin? Armollisuudestako? Semenre ei ollut tuntenut armoa enää vuosiin.

Semenre nappasi oman miekkansa kivilattialta ja asteli vihollisen luo ja kohotti miekkansa. Sitten hän iski! Semenre pysäytti miekkansa kuitenkin juuri ennen kuin se ehti osua maaliinsa. Sen sijaan hän tarttui toisella kädellään vihollisen kasvoista kiinni, puristavalla otteella poskista ja pakotti katsomaan itseään. ”Panttivanki. Missä se prinssi on? Missä te syöpäläiset sitä jemmaatte?” Semenre tiukkasi, koska nopeiten se varmasti näin menisi. Tosin, eihän Semenre samaa kieltä puhunut, mutta ehkä sen asian saisi jotenkin painettua vihollisen kaaliin. ”Kai… tai Kain… Herättääkö tollanen nimi mitään mielikuvaa sun päänupissa?” Semenre jatkoi. Ja jos ei herättänyt tai mies ei ymmärtäisi mitään, kyllä kai hänkin sen verran ymmärsi, että Semenre ja muut olivat sen napatun prinssin takia täällä. Eivät he maisemiakaan olleet tulleet katselemaan Zuraan asti.

DORIAN

Tilanne sisällä kirkossa ei ollut niin paha, mutta heitä oli silti vähemmän ja he olivat jo joutuneet taistelemaan tiensä koko kurjan kaupungin läpi. Lisäksi Tuliprinssi taisteli ulkona yksin ja hän ei jaksaisi loputtomiin ja sitten he olisivat ansassa, joten heidän piti löytää caenezhilainen mahdollisimman pian ja päästä pois täältä.

Dorian sai kanssaan taistelevan sotilaan hengiltä ja ehti sen verran vilkaista ympärilleen, että huomasi heidän oppaansa kovin kuulustelevan panttivangikseen ottamaansa antautunutta sotilasta, joka ei ymmärtänyt sanaakaan kielestä, jota dehrahilainen tälle yritti puhua. Dorian huokaisi erittäin syvään, opas oli turhaakin turhempi tapaus, vaikkei hän dehrahilaisilta ollut edes odottanut kummempia. Kaikki piti aina hoitaa itse.

Dorian harppoi oppaan kuulustelutuokion luo ja huitaisi yhdellä kovalla iskulla takaapäin antautuneen miehen kaulan katki (?). ”Kesken taistelun ei pidetä panttivankikuulusteluja etenkään vihollisen kanssa, jonka kanssa ei voi kommunikoida! Täällä on edelleen vihollisia, ei ole aikaa jäädä jumittamaan yhden antautuneen miehen takia!” Dorian tiuskaisi ja jatkoi itse seuraavaan ilmoitettuaan oppaalle, että jos tämä tahtoi olla hyödyllinen, niin vihollisia oli edelleen heidän kimpussaan. Tietenkin sota ja ihmisten tappaminen oli varmasti tällekin ihmisraukalle täysin uutta, mutta olisi sitten ollut puuttumatta heidän asioihinsa, kerta ei tästä oppaanakaan kummoista hyötyä missään kohtaa ollut.

ILIA

Veri valui lattialle aseen terää pitkin, kun sotilas painautui lähemmäs terän pureutuessa syvemmälle tämän kylkeen (jos ymmärsin ton tilanteen oikein?) eikä Ilia oikein pystynyt vastaamaan riittävän nopeasti seuraavaan iskuun. Hän käytti vapaata kättä suojaamaan miekaniskua, mutta saikin nyrkistä leukaan. Hän veti aseensa irti sotilaasta iskun voimasta ja horjahti hieman taaksepäin saaden pidettyä tasapainonsa, mutta tunsi samassa jo terän viiltävän asekättään ja hänen otteensa irtosi ja ase lensi kalahtaen lattialle. Hän kirosi ja sylki verta lattialle. Vastustaja ei ollut huono, mutta tämäkin oli saanut vakavan haavan eikä Ilia ollut luovuttamassa.

Ilia vilkaisi sivusilmällä, miten kauas hänen aseensa oli lentänyt, mutta vihollinen tuli jo kohti, mutta miekan sijasta hän sai potkun vatsaan ja vaikka hän ei ymmärtänyt tämän sanoja, niiden sävystä ei ollut mitään epäilystä. Ilia väisti seuraavan iskun, tarttui sotilaan toiseen asekäteen vääntääkseen aseen tämän kädestä (?). Hän veti vyöltä lyhyemmän käyräteräisen veitsen ja iski sillä kohti sotilaan kurkkua. (?)

INAR

Mies oli selkeästi liian taitava, viisas tai molempia, ettei tämän voittaminen pelkällä voimalla ollut mahdollista. Inar ärähti raivoissaan miehen väistäessä hänen iskunsa, mutta koska toisella ei enää ollut kummallista asettaan, Inar iski vain ajattelematta uudestaan. Se osoittautui virheeksi, mies oli ehtinyt ennakoida hänen iskunsa, ja tarttui Inarin asekädestä. Nainen murahti kivusta ja ihan vain puhtaasta turhautumisesta, väistäen vain täpärästi kurkkuaan kohti sinkoavan veitsen nojaamalla jyrkästi sivuun, samalla vääntäen kättään pahemmin miehen otteessa. Inar älähti kivusta, mutta sai samalla idean.

Se saattoi olla kohtalokas ja typerä idea, mutta jos hän oli jotain Cainelta oppinut heidän lyhyen tuntemisensa aikana, niin sen että typerimmätkin suunnitelmat sekä epäuskottavimmatkin ihmiset saattoivat yllättää positiivisesti silloin, kun sitä vähiten odotti. Etenkin hintelät, nuoret ja iloiset pohjoisen prinssit.

Inar pudotti miekan kädestään - mutta ei siitä, jota mies puristi. Hän pudotti vapaassa kädessään olevan lainamiekkansa ja nappasi kiinni häntä pitelevän käden kyynärvarteen. Nainen ohjasi kaiken jäljellä olevan voimansa yläkehoonsa, kun voimalla työnsi miehen alas (?) ja samalla polkaisi polvensa ylös, iskien sen toisen kasvoihin. (?) Inar sai liikkeen ansiosta asekätensä vapaaksi, ja nainen liikkui ennen kuin ehti edes ajatella kipua, iskien miekkansa miehen niskaan tämän suojusten välistä. (?)

SEMENRE

Semenre ei ehtinyt ikinä saamaan vihollismieheltä vastauksia tenttikysymyksiinsä, koska miehen pää putosi tämän harteilta ja pyörähti kivilattialle. Ei sillä, että Semenrellä olisi ollut hajuakaan siitä olisiko muutenkaan ikinä saanut mitään kelvollista vastausta. Tai jos hän olisi saanut vastauksen, olisiko hän ymmärtänyt sitä mitenkään itse. Joten no… oli se ehkä ollut aika turha veto ja ajan hukkaa.

Semenre kuitenkin nosti katseensa tuohon kyseiseen mieheen, joka oli vihollisen kaulan katkaissut ollen hieman nyreissään, että sitä vaan tultiin hoitamaan hänen taltuttamansa vihollinen loppuun. Kukaan ei ollut pyytänyt edes hänen apuaan ja viimeksikin tuo kyseinen mies oli tullut vain jostain ja melkein saanut nuolesta. Ja sitä ennen pamauttanut vihollisen körmyä turpaan varoittamatta ollenkaan siitä. Olkoonkin, että itsehän Semenre oli nuolen ampunut, mutta minkäs teki, kun tämä oli näyttänyt niin viholliselta. Vieläkin hän vain toivoi, ettei ollut epähuomiossa ampunut jotakuta samalla puolella ollutta. Mutta ehkä siitä olisi tullut jo jotain huutoa ja noottia, jos niin ikävästi olisi käynyt.

Semenre ei kuitenkaan jaksanut kuunnella kuin puolella korvalla miehen saarnaa siitä, miten panttivankikuulustelut eivät sopineet tämän aikatauluun. ”Niin niin… No oon kuulustelematta tästä eteenpäin”, Semenre totesi keräillen asearsenaalinsa kasaan. ”Hemmetti vie!” Semenre ärähti saarnaajan jatkaessa matkaansa samalla potkaistessa irtopään voimalla päin kiviseinää, johon osuessaan pää sai sen verran osumaa, että painui kasaan osin. Ei Semenre sitä asiaa enempää jäänyt kuitenkaan miettimään, mutta hän oli silti yhä varmempi siitä, ettei ryhmässä toimiminen ollut häntä varten. Hän oli työskennellyt alallaan aina yksin ja tehnyt miten itse parhaimmaksi näki. Ryhmätyö olisi siis tässä, kunhan se prinssi olisi pelastettu ja Zurasta lähdetty. Semenre jatkoi kuitenkin eteenpäin ja yritti parhaansa mukaan raivata vihollisia edestään samalla.

ILIA

Joko onnekkuuttaan tai taitavuuttaan sotilas onnistui juuri ja juuri selviämään kuolettavasta iskusta. Ilia varautui jo tämän iskuun, olihan sotilaalla vielä toinen miekkakäsi vapaana, mutta Ilian yllätykseksi tämä pudotti aseensa. Tähän Ilia ei ollut varautunut, että aseen sijaan vihollinen käytti vain raakaa voimaa. Ilia oli jo iskemässä veitsellä uudestaan samalla kun mitteli voimiaan kun vierasmaalainen sotilas yritti pakottaa hänet polvilleen. Mutta sitten hän sai polvesta naamaansa, täysin odottamatta, ja hänen keskittymisensä herpaantui sen verran, että toinen sotilas pääsi niskan päälle.

Ilian silmissä oli hetkellisesti pimennyt iskun voimasta, mutta hän iski kuitenkin veitsensä sotilaan kylkeen (?) samalla kuitenkin tuntien terän pureutuvan niskaansa. Hän tuijotti yhä sumentunein silmin edessään seisovaa sotilasta, hänen otteensa veitsestä irtosi. Hetken hän kuuli gildomeralaisen raskaan hengityksen kovana kuin tämä olisi huutanut täyttä kurkkua. Hän tunsi ja kuuli oman sydämensä sykkeen, se alkoi hidastua. Aikaa kului ehkä sekunti, mutta se tuntui vuosien pituiselta. Kipu oli niin sanoinkuvaamaton, että hänen tuntoaistinsa ei kyennyt enää edes käsittelemään sitä, joten hän ei oikeastaan tuntenut mitään. Vain lämpimän veren niskassaan, maistoi raudanmaun suussaan, silmissä sumeni entisestään. Sitten hän näki sumun keskellä hymyilevät kasvot, kauniit vihreät silmät ja tulenpunaiset hiukset. Hän kohotti hieman kättään, mutta hänen aikansa oli loppumassa ja voimansa poissa. Ilia päästi viimeisen tuskallisen henkäyksen, hänen silmiensä katse lasittui kokonaan ja pää notkahti, mutta hän jäi polviensa varassa pystyyn vielä kuollessaankin.

INAR

Inarin korvissa pauhasi, hänen rintaansa koski – oikeastaan lähes joka paikkaan sattui uskomattomasti. Hänestä tuntui ettei hän saanut kunnolla henkeä, vaikka hän hengitti niin syvään ja kiivaasti, että rinta rahisi. Hän karjaisi kivusta saadessa veitsen kylkeensä, mutta vastapainoksi rusautti miekkansa vain syvemmälle valkeaan mieheen, joka lopulta päästi irti veitsestään. Nainen ei ehtinyt pitkään ajatella sitä, että mies yritti yhä liikkua, hän tunsi vain raivon, kivun ja kyyneleet, jotka pistelivät silmiä. Kirvelivät, kun valuivat posken haavaan. Inar vihasi itkemistä. Hän kuuli korvissaan soivan pauheen yli miehen viimeisen hengenvedon, ennen kuin tämä notkahti kuolleena eteenpäin. Sen jälkeen hän ei kuullut enää mitään. Silmissä pimeni hetkeksi, ja nainen liikkui kuin horroksessa, vetäen miekkansa miehen ruumiista, jolloin toinen kaatui maahan. (?) Hän veti ajattelematta tai edes tajuamattaan veitsen kyljestään, pudottaen sen maahan miehen ruumiin vierelle. Häntä oksetti hieman, mutta kipuun hän alkoi pikkuhiljaa turtua.

Inar ei ollut aivan varma miten selviäisi tällaisilla vammoilla ulos tästä kurjasta paikasta, mutta sillä ei tuntunut olevan juuri nyt mitään väliä. Millään ei ollut, ei sen jälkeen kun kahdesta hänelle tärkeästä ihmisestä toinen oli viety. Caine ja Pestva olivat muisto kodista, muisto kaikesta hänelle rakkaasta, tärkeästä ja suojelun arvoisesta. Hän olisi ollut valmis vaikka kuolemaan tähän ja nyt, jos se vain tarkoitti, että hän oli tehnyt tärkeimmän velvollisuutensa tulevana johtajana ja ennen kaikkea ystävänä sekä siskona - suojellut rakkaimpiaan. Mutta ei hänellä ollut aikaa kuolemiseen… Caine pitäisi löytää. Nainen yritti katsoa ympärilleen ja ajatella, liikkuakin, mutta vain parin askeleen päästä hän vajosi polvilleen maahan. Nainen vei kätensä kyljelleen, jääden maahan tasoittamaan hengitystään ja puristamaan haavaansa, jottei pyörtyisi. Toivottavasti Pestva pärjäisi hetken ilman häntä… Hemmetti.

PESTVA

Käytävä kaikui kun Pestva ramppasi portaita ulvoen Cainen nimeä. Mahassa tuntui mukavan lämpimältä viinin jäljiltä ja veri virtasi suonissa. "MISSÄ SINÄ POIKA O---" thump! Pestva kompastui maassa olevaan suureen möykkyyn ja lätsähti tuoreeseen verilammikkoon. "Aijaijaijai", hän urisi pidellen päätään joka oli osunut pienesti lattiaan, ja kääntyi katsomaan tuota epämääräistä kasaa. Ruho!

Pestvan sydän pomppasi kurkkuun tämän kuvitellessa pahinta, kunnes tajusi ruumiin olevan ainakin tuplasti Cainen kokoinen. Hän monotti tuota rumaa ruhoa kiukkuisena kunnes tajusi katsoa hieman ympärilleen vihollisten varalta. Niitä ei onneksi näkynyt, mutta ylös menevissä portaissa näkyi verivana. Veitsenterävän ja jäniksen nopean järkensä avulla Pestva päätteli että ruumis oli tullut alas portaita, mutta miksi? Hän rapsutti verisillä käsillään päätään kunnes äkkäsi - Cainen on pakko olla portaiden yläpäässä olevan oven takana!

Hieman huojuen ja närästäen Pestva nousi verilätäköstä ja otti tukevan asennon pitäen miekastaan kiinni molemmin käsin. Hän ähisi ja puhisi ja puski jalallaan kuin kiukkuinen härkä ja lähti voimakkaasti talloen juoksemaan portaita ylös. "POIS ALTA PIRUT JA SAAKUTIT", hän huusi ja tömähti kaikella keräämällään voimalla ovea kohti. Se aukesi yllättävän helposti (?) ja Pestva lensi haisevaan (?) huoneeseen olkapää edellä ja miekka ojossa sotahuutoaan karjuen.

SEMENRE

Semenre ei ollut varma oliko joku tai jotkut jo etsimässä sitä prinssiä, mutta todennäköisesti. Olihan jotkut tunkeutuneet kirkkoon jo ennen kuin hän ehti sisälle. Mutta jos hänet kidnappaisi joku vihollinen ja veisi kirkkoon, mihin hänet olisi dumpattu? Kellariin? Kuulosti ihan järkevältä, koska kellaria harvemmin näki mitenkään rakennuksen ulkopuolelta, ellei se sitten ollut rakennettu niin, että joku pikku ikkuna näkyisikin sattumalta, mutta ei sellaiset kirkoissa olleet mikään juttu. Kellarissa vangilla ei myöskään olisi kovinkaan kummoista ajantajua, mikä voisi ehkä olla hyödyksi. Ei Semenrellä tosin ollut mitään hajua, mitä asiaa varten prinssi oli napattu, mutta varmaan vihollinen halusi jotain arkaluontoista tietoa? Tai se oli ainakin ensimmäinen ja ehkä järkevin syy miksi tällaisessa sotatilanteessa vaivauduttiin kidnappaamaan joku eikä laitettu vain samantien kylmäksi.

Semenre jatkoi matkaansa nopein askelin peremmälle kirkkoon ja riuhtaisi vasemmanpuoleisen oven auki. Sen mukana tosin tuli vihollinenkin ja hetken tyhmä ja yllättynyt ilme kasvoillaan Semenre katsoi vihollista suoraan silmiin. Tämä taisi tajuta vasta jälkijunassa, ettei Semenre ollut samalla puolella hänen kanssaan, mutta ehkä vihollisen haarniska oli huijannut tätä. Semenre tunki veitsensä vihollisen kurkkuun nopealla liikkeellä ennen kuin ehti itse saada minkään valtakunnan aseesta. Vihollisen ruumis kuitenkin halusi syliin, mutta Semenrellä ei ollut rakkautta hänenlaiselleen, joten siirtyi vain edestä ja ruumis kaatui velttona läjänä kovalle lattialle. Dehrahilainen jatkoi puolestaan tärkeän näköisenä eteenpäin ja harppovin askelin portaisiin, jotka näkyivät ovelta ja jatkoi suoraan kellariin. Mutta eihän siellä ollut ketään… ”Kain? Kai? Prinssi polo? Ootko täällä?” Semenre huhuili varmuuden vuoksi saamatta vastausta. Itse huone kuitenkin vaikutti asevarastolta. No jättipotti sekin oli. Ei Semenre ikinä sanonut ei ilmaisille aseille. Harmi, ettei kellaria käytetty aarrevarastona, koska raha olisi ollut jumalaisen kaunis ja kaivattu näky. Semenre kohautti olkiaan ajatuksilleen samalla, kun täydensi omaa asearsenaaliaan.

CAINE

Caine istui edelleen maassa ja yritti rauhoittua. Hän kuuli alhaalta tappelua, oletettavasti äskeisen takia oli tullut jotain ongelmaa. Caine odotti kauhulla, mitä tapahtuisi, hänen tuskin kävisi kauhean hyvin, jos Ilia pääsisi hengestään, vaikka pahin uhkatekijä hänen kannaltaan olikin tapettua. Muut sotilaat tuskin arvostivat asiaa kuitenkaan, ei sen varaan voinut laskea, että kaikki olivat yhtä mieltä hänen suojelemisestaan. Hän tuijotti verijälkiä, jotka olivat jääneet, kun Ilia raahasi sen karmivan miehen ruumiin pois. Hänen kätensä tärisivät edelleen ja hän ei edes ollut ihan kunnolla käsittänyt, miten lähellä kuolema oli jo käynyt, että olisi osannut ajatella, miten välttyisi siltä jatkossa. Pois pitäisi päästä, mutta nyt tuntui, ettei hän päässyt edes lattialta ylös. Sitten hänen katseensa osui miekkaan, joka oli pudonnut hänen kimppuunsa hyökänneeltä mieheltä, kun Ilia oli tappanut hänet. Miten se oli tuohon unohtunut ja miksi hän tajusi sen vasta nyt!

Caine pakotti itsensä ylös ja konttasi lähemmäs miekkaa. Nyt piti vain hakata kalterit ikkunasta, koska jostain syystä ovi ei kuulostanut kauhean hyvältä pakoreitiltä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nousta edes lattialta kunnolla ylös, kun oven takaa kuului kauheaa huutoa ja joku rysähti ovesta sellaisella vauhdilla ja voimalla, että hyvä kun ei koko ovi kaatunut. Caine nosti vaistomaisesti miekkaa edessä, mutta tajusi sitten, kuka ovesta oli juossut. Hetken hän vain tuijotti tulijaa, pudotti sitten miekan kädestään helpottuneena. ”Pestva!” Hän huudahti yhtä lailla helpottuneena, kuin vähän säikähtäneenä, hän ei ollut ihan toipunut aikaisemmasta. Hän ryömi kunnolla ylös ja juoksi naisen luo halaamaan tätä, vaikka tämä olikin ihan veressä.

PESTVA

Pestvan pää pyöri kuin hyrrä hänen etsiessään huoneesta vihollisia. Hän heräsi vainoharhaisesta horroksestaan kuullessaan Cainen äänen, ja tuntiessaan Cainen halauksen hänen polvensa alkoivat hytkymään. Hän yritti pidätellä kurkkuun nousevaa itkua ja onnistuikin siinä sekunnin ajan, kunnes kyynelkanavat aukesivat ja hän alkoi ulvomaan Cainea karhun voimalla rutistaen.

"MeetsittiinjaSNIRFsielläoljasittenkunSNIRFnäinsellaisenlinnunkinmistäolisittykännytSNIRFjatoinsinulleruokaajaNYTSEONVERESSÄSNIRF", hän sai kailotettua pölyiseen huoneeseen, päästi irti Cainesta ja alkoi kakoen kaivamaan taskuistaan sinne sullomaansa jauhoa.

"OTA JA SYÖ", hän huusi Cainelle ojentaen saastunutta aarrettaan vapisevin käsin. "MITÄ NE SNIRF TEKIVÄT SINULLE", hän sai huudettua ennen kuin kääntyi päästämään punaviinin värjäämän oksennuksen huoneen seinustalle.

CAINE

Caine ei pystynyt itsekään olemaan itkemättä helpotuksesta, kun Pestva ulvoi ja rutisti häntä niin lujasti, että hyvä kun ei selkä ritsahtanut rikki. Mitään hän ei Pestvan selityksestä tajunnut, mutta se ei haitannut, Caine oli jo tottunut siihen, ettei tajunnut mitään, mitä ympärillä olijat puhuivat. Caine pääsi Pestvan kuristusotteesta tämän alkaessa jo tyrkyttää hänelle jotain veristä jauhoa, että siinä oli ruokaa ja syödä piti. Caine oli niin häkeltynyt, hämmentynyt, ja iloinen siitä, että Pestva oli siinä, ettei edes ajatellut ja otti jauhot ja ennen kuin Pestva alkoi oksentamaan lattialle. Oksennus ei ollut Cainellakaan kaukana, kun hän tajusi ajattelemattaan oikeasti laittaneensa ne veriset jauhot suuhunsa. Hän alkoi itsekin yskiä ja sylkeä jauhoja lattialle. ”Mie oon Pestva tosi ilonen, et sie oot siinä, mut iha näin nälässä minnuu ei oo pietty.” Caine sanoi sitten, kun selvisi jauhoista. ”Mie oon ihan kunnossa, anteeks, mie huolestutin teiät kaikki. Siut ja Inarin.” Caine sanoi sitten tajuten kyllä, että muut olivat olleet huolissaan aika pitkälti turhaan, eihän häntä huonosti oltu missään kohtaa kohdeltu. Äsken oli yritetty tappaa, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä.

AMETHYST

Pian se urumiyalainen hirmu palasikin kellarista ja juoksi portaisiin, Amen ja Karanin yrittäessä pysyä tämän perässä. (?) Portaita ylös mentäessä tuli vastaan ruumis ja verilammikko, jotka Ame inhoten yritti parhaansa mukaan väistää, seuraten Pestvaa yläkertaan toisen öristessä ja huutaessa epämääräisesti. Nainen osasi kieltämättä ainakin hämmentää niin omia joukkoja, kuin varmaan vihollisiakin. Hämmentävää porukkaa nuo urumiyalaiset.

Yläkerrassa alkoikin sitten hirveä ulvonta ja hieman jo huolissaan Amethyst pelmahti huoneeseen, jossa odotti olevan vastassa vähintäänkin Cainen ruumis tai muuta vastaavaa. Helpotukseksi poika oli kuin olikin huoneessa ja vieläpä elossa, urumiyalaisesta ei taas ottanut ihan selvää miten tämä voi.
”Caine! Oot elossa!”, Ame helähti aidosti iloisena. Ei hän ollut ehtinyt tutustua toiseen kauheasti, mutta hän piti pojasta jo vain tämän asenteen perusteella – ja kaiken lisäksi Caine oli jo kerran suojellut häntä. Sitä paitsi pojan löytyminen tarkoitti myös sitä, että Chathakaan ei ehkä kuolisi, mikä helpotti Amea myös aika tavalla.

KARAN

Urumiyalainen oli kuin pyörremyrsky, hyvä kun ei juossut heitäkin kumoon (?) rynniessään kellarista takaisin portaisiin ja suunnatessaan kohti yläkertaa. Kyllä hän ymmärsi, Telemakhos olisi ihan samanlainen, polttanut jo koko Dehrahin tuhkaksi, jos Ame olisi siepattu caenezhilaisen prinssin sijaan. He eivät Amen kanssa oikein muuta voineet, kuin seurata perässä portaat ylös, väistellä ruumiita, mutta sitten ylhäältä kuului sen verran huolestuttavaa karjuntaa ja ulvontaa, että Karan oli varma, että kaupungin kaikki loput kissapedot oli suljettuna sinne. Amellekin tuli kiire ja Karan yritti loukkaantumisestaan huolimatta pysyä mukana, eihän sitä tiennyt, mikä ylhäällä odotti.

Onneksi heitä odotti vain liikuttava jälleennäkeminen, tai miksi sitä nyt olisi pitänyt kutsua… kumpikin vain kakoi ja oksensi lattialle, kai se oli jokin kumma pohjoinen tervehtimisrituaali? Prinssi oli kuitenkin elossa, se oli pääasia. Amekin ilmaisi helpotustaan. ”Juu oon mie. Vaikka Pestva yrittiki just tukehuttaa miut tähän moskaan!” prinssi sanoi ja puhdisti käsiään jostakin epäilyttävästä verisestä möhnästä.

PESTVA

Viinistä hieman päissään Pestva pyyhkäisi suupielensä oksennuksesta verijauhoisella kämmenellään ja kääntyi Amen ja Karanin puoleen. "Tekin saakuttimet!", hän ulvahti kyyneltensä läpi ja levitti kätensä valtavaan ryhmähaliin, kunnes muisti Inarin jääneen jälkeen. "PASKA", hän huusi silmät pyöreinä ja pukkasi Cainea nyrkillään (?). "Alhaalla on verikekkerit, meidän pitää päästä kirkosta ulos ennen kuin ne saa piiritettyä meidät tänne! SNIRF!" Hän räkäisi ja sylkäisi huoneen nurkkaan ja tarpoi kiihkoisasti huoneesta ulos portaisiin. "ULOS ULOS PASKA ULOS ALAS ALAS PERSES ULOS", hän huudahti joka askelmalla ilman että edes tajusi tarkistaa Cainen kunnon, taistelukunnosta puhumattakaan.

SEMENRE

Semenre sai täytettyä asevarantonsa kaikella hyödyllisellä, jonka pystyi kantamaan, mutta ei huoneessa tosiaan mitään prinssejä ollut, ei edes kaapeissa piilossa. Mitähän sen toisen oven takaa olisi löytönyt? Semenre lähti kellarista, minkä jälkeen siirtyi alakerran aulatilan kautta oikeanpuoleiselle ovelle, mutta löysi sieltä taas vain portaat toiseen kellariin, joka oli ainakin yhden levitellyn(?) jauhosäkin perusteella ruokavarasto. Mitään muuta huomionarvoista ruokavarastona toimivassa kellarissa ei ollut eikä prinssiä näkynyt vieläkään. No enää taisi olla suuntana vain yläkerta, johon Semenre lähti lopulta kipuamaan. Jotain elämänkin merkkejä alkoi kuulua ylempää ja portaita näytti pitävän katse portaisiin tiukasti liimattuna joku vihollinen tai sellaisen ruumis lähinnä. ”Hyvää työtä, jatka samaan malliin vain”, Semenre totesi ohittaen tämän, kun yläkerrasta kuului jotain kuoleman huutoja tai siltä se ainakin kuulosti. Huoneen ovelle päästyään kukaan ei ilmeisesti ollutkaan kuolemassa, vaikka laatta kyllä lensi huolestuttavasti. Mutta prinssi oli samalla löytynyt! Tai niin hän oletti kaikesta hälinästä ja ainakin tällä oli punaiset hiukset ja se olikin ollut sitten ainoa asia, jonka Semenre oli nappaushetkellä mieleensä laittanut. No loppu hyvin kaikki hyvin. Semenre kuitenkin antoi tilaa muiden jälleennäkemiselle pysyen oven toisella puolella. Ei hän itse tuntenut heistä ketään, joten olisi vähintäänkin outoa, jos hänkin tulisi sinne touhottamaan. Mutta toisaalta he olivat edelleenkin… no vihollisen valtaamalla alueella. Tuskin niitä kaikkia oli tapettu. ”Mä en haluis olla moukka ja ilonpilaaja, mut Zura on edelleenkin täynnä vihollisia… Joten meijän sietäis syytä siirtyä täältä takavasemmalle vielä kun henki pihisee”, Semenre päätti sitten kuitenkin sanoa ajatuksena ääneen. Tosin sen olivat muutkin samassa huomanneet...

INAR

Inar sai vedettyä hetken henkeä, ja pikkuhiljaa tunto, näkö ja kuulo alkoivat palaamaan kehoon. Se tarkoitti myös kivun palaamista, mutta nyt nainen oli sen verran selkeässä tilassa, että ymmärsi tilanteen paremmin. Hän ähkäisi kumartuessaan, repäisten vaatteistaan muutaman suikaleen, jotta sai sidottua kylkensä edes jotenkin. Toivottavasti Caine oli kunnossa… toiselle olisi nyt oikeastikin käyttöä. Tai vaihtoehtoisesti sille vinemarilaiselle keikarille ja tämän tulimiekalle, mutta mieluummin Caine. Cainelle hengestään velkaa oleminen oli vähemmän nöyryyttävä ajatus.

Nainen pääsi vihdoin nousemaan vaivalloisesti maasta, puristaen yhä toisella kädellään kylkeään varmuuden vuoksi, ja vilkaisi vähän ympärilleen. Hänen pitäisi löytää Pestva, jos toinen etsi yhä Cainea… mutta ei kulunut kauhean kauaa, kun hän jo kuulikin Pestvan tutun äänen huutavan jostain ylempää, ilmeisesti portaiden suunnalta. Inar lähti vastaan, tajuamatta ettei hän nyt portaita pääsisi kiipeämään tässä kunnossa, mutta onneksi sille ei tullut tarvetta. Pestva ilmestyikin jo portaista (?) ja näytti vähintäänkin siltä, että oli juossut päin seinää.
”Pestva!”, nainen älähti käheästi, jatkaen pienen tauon jälkeen: ”oletko kunnossa..? mitä sinulle on tapahtunut? Löysitkö hänet?”. Hänellä oli liikaa kysymyksiä mielensä päällä, ja katse nousi automaattisesti huolissaan portaiden yläpäähän, etsien punatukkaista prinssiä hätäisesti katseellaan. Hän ei edes ajatellut sitä, miltä näytti itse tällä hetkellä, verisenä ja yltä päältä haavoissa.

CAINE

Rehellisesti Caine ei ihan odottanut, että koko porukka oli lähtenyt vain häntä pelastamaan, Inaria ja Pestvaa hän oli hiukan osannut odottaa, ei kyllä sitä, että he tosissaan olisivat tänne löytäneet. Oli kuitenkin hienoa nähdä, ettei häntä oltu unohdettu ja jätetty oman onnensa nojaan. Pestva tokeni hiukan sen verran, että tajusi, mitä oli meneillään. Heidän piti siis päästä tästä jostain kirkosta ulos, koska alhaalla oli verikestit. No sellaisiin kesteihin ei menty ilman asetta, joten hän poimi maasta sen ylimääräiseksi jääneen miekan, vaikka se hänelle turhan raskas olikin. ”Sopii, mie oon ainaki saanu istuu täällä jo ihan tarpeeksi.” Caine sanoi ja lähti Pestvan perään tämän huutaessa ja touhottaessa. ”Kiitos ko tulitte hakeen miut.” Hän sanoi Amelle ja tämän kaverille, koska Pestvan huudossa ei kauheasti ollut saanut aikaa kiittää. Tosin sitten joku tuli patistamaan heitä myös lähtemään ja Caine nosti raskasta miekkaa eteensä varmuuden vuoksi, vaikka tämä tapaus puhui kyllä heidän kieltää. ”Kuka sie turjake oot?” Hän kysyi, koska ei tuollaista kaveria kyllä laaksossa vielä ollut mukana. No tuollaisiin turjakkeisiin ei kuitenkaan ollut aikaa, itsehän tämä sanoi, että heillä oli kiire.

Caine kulki kuitenkin portaita alas muiden kanssa, matkalla tuli vastaan sen hänen kimppuunsa käyneen miehen ruumis. Cainea puistatti, hänen olisi tehnyt mieli heittää mieheltä varastamansa miekka saman tien menemään, mutta hän tarvitsi sitä. Ruumis ei. Caine yritti pitää itsensä kasassa ja jatkoi Pestvan perässä ja kuuli jo Inarin huolestuneen äänen ja näki millainen sotku ja kaaos hänen ympärillään oli. ”Siis koko Dehrahiko tääl on taistelees miusta? Ei ois tarvinnut!” Caine sanoi katsoessaan ympärilleen, mutta näki sitten Inarin, joka oli kyllä aika huolestuttavassa kunnossa ja… Tämän lähellä makasi tutun näköinen mies kuolleena. Caine tunsi palan kurkussaan, mutta keskittyi nyt Inariin. Hän käveli lähemmäs ja koitti saada selvää, kuinka paljon Inarin päällä olevasta verestä oli tämän omaa ja mikä vihollisen. ”Siehä oot ihan hakattu.” Caine kommentoi, voimatta kätkeä huoltaan.