GILDOMERA osa 1 luku 1

CAINE

Vaikka Cainesta oli pidetty hyvää huolta, hän oli saanut peseytyä, vaihtovaatteet siksi aikaa, että oli saanut pestyä Inarilta lainaamansa vaatteet ja annettua niiden kuivua, hän oli saanut ruokaa ja hänellä oli ihan hyvä vankihuone ja joku tarkisti jatkuvasti, että hänellä oli kaikki niin hyvin, kuin tällaisessa tilanteessa vain saattoi olla. Silti hän ei voinut vain istua ja odottaa mitä tapahtuisi seuraavaksi. Hän oli taas vaihtanut Inarilta saamansa vaatteet päälle, koska muut edelleen luulivat häntä naiseksi, niin hän ei halunnut ottaa mitään riskiä, että miesten vaatteissa ollessaan joku tajuaisi… Vaikka tuskin kukaan olisi häntä mieheksi erehtynyt luulemaan silti.

Caine nousi ylös penkille kyhätyltä vuoteelta, ei hän pystynyt nukkumaan, hän oli istunut tässä ankeassa huoneessa koko päivän. Hän nousi taas ylös, heilautti kahdelle letille letitetyt hiuksensa selän puolelle ja käsiään venytellen meni taas kapealle ikkunalle, tarttui puisiin ristikkokaltereihin ja asetti toisen jalkansa seinää vasten ja kiskaisi taas kerran, kuten niin monta kertaa päivän aikana. Tähän mennessä hän ei ollut saanut kuin käsivartensa ja selkänsä kipeiksi ja naarmuja ja tikkuja kämmeniinsä, mutta ei hän voinut istua tyhjänpanttina odottamassakaan. Ristikko nytkähteli välillä erittäin lupaavasti. ”Irtoo ny… hitto vie!” Hän ähisi ja kiskoi kaikin voimin, muttei saanut ristikkoa irtoamaan. ”Elä viitti… emmie ehi täällä istua.” Hän turhautui ja potkaisi seinää, sähähti ja päästi pari kirousta satutettuaan varpaansa. Turkasen turvenuija sentään, että otti päähän!

Sitten hän kuuli askeleita oven läheltä ja meni nopeasti vuoteelle istumaan, kuin ei mitään olisi tehnytkään. Jotain oli varmaan tekeillä, sillä täällä oli ollut sen verran levoton tunnelma, vaikkei Caine edelleen juuri mitään ymmärtänyt näitten kummallisten ulkomaalaisten puheesta. Hän istui kuitenkin kiltisti aloillaan pitäen naarmuiset kätensä piilossa selän takana, kun ovi avattiin. Aika outoa, yleensä sotilaat koputtivat, vaikka hän vain vanki olikin. Vielä enemmän Caine yllättyi, ja sen jälkeen pelästyi toden teolla, kun näki, kuka ovesta astui sisään. Se jatkuvasti johtajan kanssa riitelevä, häntä selvästi vihaava, iso mies, ja ilmeestä päätellen hänellä ei ollut mitään hyvää asiaa. Ei todellakaan, tällä oli ikävän näköinen miekka kädessä, jonka toinen reuna oli sahalaitainen. Caine nousi ylös, mutta ei nyt päässyt tästä oikein mihinkään, eikä hänellä ollut aseita.

Mies mörisi jotakin, mitä Caine ei ymmärtänyt, eikä ehtinyt sanoja edes miettimään, kun sai seuraavaksi väistää miekaniskua, joka inhottavan kirskaisun päästäen iski hänen takanaan olevaa seinää. Caine oli kompastua pöydän vieressä olevaan tuoliin, mutta tarttui siihen ja kääntyi tuolia pidellen takaisin mieheen päin, kun tämä iski häntä päin uudestaan. Tuoli meni kahtia ja Caine kaatui lattialle parahtaen, mutta tajusi paniikissa sen verran, ettei voinut nyt jäädä ihmettelemään, tai se olisi henki pois… Hän hapuili tuolinsäpäleitä vierestään, että hänellä olisi edes jotain itsensä ja tuon kauhean miekan välissä, vaikka loppu taisikin olla aika lähellä, ellei tapahtuisi ihmettä.

ILIA

Kaikki oli valmista, vihollinen oli ilmeisesti päässyt tänne asti, mitä Ilia ihmetteli saatuaan raportin ulkopuolelta. ”Käske Örkönin vahvistaa puolustusta…” Ilia sanoi sotilaalle, joka oli tullut raportoimaan tilanteesta. ”Valitan kapteeni, mut emme tiedä missä hän on.” Mies sanoi. ”Mitä?” Ilia kysyi ja hänen ilmeensä kiristyi. Hän oli aina tiennyt, että siitä miehestä koituisi vielä ongelmia. ”Hän lähti sisälle joku aika sitten, eikä oo palannut.” Mies sanoi ja sitten Ilia tajusi… ”Hoitakaa puolustus, niitä on vain muutama, mutta älkää aliarvioiko vihollista. Meillä on miesylivoima, käyttäkää sitä!” Ilia käski ja kiirehti itse salin poikki portaisiin. Hän pelkäsi pahinta, hänen olisi pitänyt jättää joku vahtimaan Kanekia… mutta toisaalta ei kukaan noista muista sotilaista olisi Örkönille vetänyt vertaa, hänen olisi itse pitänyt vahtia tai hoidella mies aikaa sitten. Tämä oli jatkuvasti kapinoinut hänen käskyvaltaansa vastaan, että olisihan tämä pitänyt ennakoida!

CAINE

Caine oli menettänyt senkin vähäisen aseensa, hän piteli verta vuotavaa kättään ja katsoi maasta mieheen, ja tämän murhanhimoisiin, mustina kiiluviin silmiin. Hän nielaisi, ei hän voinut tästä enää mitenkään selvitä, pakotietä ei ollut. Mies nosti taas asettaan, Caine sulki silmänsä ja odotti, hengitystä pidättäen. Sitten hän kuuli kauhean rääkäisyn ja sitä seurasi metallinen kolahdus. Caine uskalsi avata silmiään tajuttuaan, ettei saanutkaan kuolettavaa iskua. Kuului kuinka terä vedettiin kehosta ja iso mies hänen edessään kaatui maahan kuolleena. Caine tuijotti tätä järkyttyneenä ja nosti sitten katseensa Iliaan, joka seisoi verisenä hänen edessään. Hän ei tiennyt miksi? Kyllähän mies oli hänestä huolehtinut, mutta hän oli olettanut, että se johtui siitä, että hän oli hyödyllinen vanki. Tuskin hän kuitenkaan vankinakaan noin hyödyllinen oli, että heidän tarvitsi alkaa keskenään toisiaan tappamaan hänen takiaan?

Caine istui edelleen melko shokissa lattialla, kun Ilia potkaisi maassa lojuvaa ruumista ja sanoi jotakin, laittoi sitten aseensa pois ja kumartui Cainen viereen. Hän vetäytyi vaistomaisesti hiukan kauemmas, mutta mies tarttui häntä loukkaantuneeseen käteen ja katsoi, miten pahaa jälkeä siihen oli tullut. Sitten tämä repäisi viitastaan suikaleen ja sitoi sen Cainen käden ympärille tiukasti. Hän ei osannut kuin istua ja katsoa miestä, jonka piti olla vihollinen, mutta joka kuitenkin välitti hänestä yllättävän paljon. Mies nosti katseensa Cainen käden sitomisesta hänen silmiinsä. Ja kysyi jotain, mitä Caine ei ymmärtänyt, mutta tiesi, että mies varmisti hänen vointiaan. ”Emmie loukannu pahasti…” Caine sanoi yhä aika kauhuissaan äskeisestä, sydän tykytti vieläkin ihan hulluna, hän oli ollut niin varma, että kuolisi. Ilia nosti kätensä hänen poskelleen ja… Caine tunsi miehen huulet omilla huulillaan. Hän ei todellakaan ollut odottanut moista, eikä osannut reagoida mitään. Se hetki oli nopeasti ohi ja Ilia taisi itsekin tajuta, mitä oli mennyt tekemään. Hän nousi ylös, sanoi jotain melko vaisusti, nosti raadon maasta ja lähti raahaamaan sitä ovelle, vilkaisi vielä Cainea ennen kuin poistui ja sulki oven ja jätti Cainen täydellisen tyrmistyksen valtaan. Mitä ihmettä äsken tapahtui!?

PESTVA

Käristyvän ihmisen haju täytti ympäristön (?) ja Pestva alkoi ikävöimään saastan hajua. Kuka olisi osannut uskoa, että palava ihminen haisee tältä? Hän katsoi irvokasta näkyä kun miehet kieriskelivät omissa eritteissään kärsien tulen poltosta (?). Telemakhosin lähestyessä häntä palavan miekkansa kanssa (?) hän tunsi pelonsekaista kauhua ja sai vihollisen miekasta lähes viillon lanteeseensa. Onneksi vihollisetkin vaikuttivat olevan hieman kauhuissaan (?) muutaman nuoren klopin jopa juostessa pakoon (?). Tuli oli tosiaan karmiva elementti, ei sitä ollut tarkoitettu ihmisen hallittavaksi, varsinkaan tunteikkaan miehen!

Pestvan teki mieli käydä päästämässä palavat miehet nopeasti tuskistaan, mutta se olisi asettanut hänet alttiiksi vihollisten hyökkäyksille. Sota oli toki sotaa, muttei sodankaan pitäisi olla näin epäinhimillistä. Hän oli tottunut tasa-arvoiseen taisteluun, miekka miekkaa vastaan, eikä ollut ennen tullut ajatelleeksi elementtiaseita mukana sodassa ja tappamisessa. Voisiko Inarinkin ase aiheuttaa tällaista kärsimystä?

INAR

Inar sinkosi enempää odottelematta kohti kirkkoa, kun oli varma, ettei se körmy tulisi aivan heti hänen peräänsä. Hän ei kiinnittänyt enempää huomiota kärventyviin vihollisiin, tai muuhun omaan joukkoonsa, alkaen raivata vain tietään kirkolle.

”Minä sanoin… pois… TIELTÄ!”, Inar ärähti edessä odottaville sotilaille, kun otti vastaan yhden miekaniskun lainamiekallaan ja iski omansa suoraan miehen kaulaan. Hän potkaisi toisen nopeasti pois tieltä ja käänsi miekkansa kädessään niin, että sai käytettyä niiden kahvoja painona iskuihinsa. Hän alkoi armotta raivata tietään läpi lähes puhtaasti nyrkkipyykillä, pitäen viholliset miekkojensa terien avulla sopivan matkan päässä. Sai hän itsekin muutamaan kertaan vihollisen teristä, hän tunsi ikävää vihlontaa käsivarsissaan ja kyljessään, väistettyään täpärästi yhden miekaniskun kaulaansa hän sai aika pahan viillon myös poskeensa, mutta nainen ei kyennyt pysähtymään. Hän näki punaista, hänen korvissaan kohisi ja hänellä oli yksi ainoa päämäärä – päästä sisälle kirkkoon. Pelastaa Caine. Hän ei antaisi kenenkään pidätellä itseään.

Inar mojautti itsensä ja ovien välissä olleen sotilaan tajuttomaksi niin nasevalla lyönnillä, että hän karjaisi itsekin silkasta kivusta. Hän ei kuitenkaan välittänyt, hänen sisällään kyti tuli joka sai hänet unohtamaan kivun ja hän vain rysähti ovia vasten, tyrkäten ne kaikella voimallaan auki. Raskaat ovet rysähtivät auki painonsa ansiosta mahtavalla jyrinällä, mutta Inarilla tuntui tällä hetkellä olevan kehossaan kymmenen aikuisen myskihärän voimat. Hän oli niin raivoissaan, että hänen hengityksensä värähteli puhtaasta vihasta ja tilanteen tuomasta oudosta energiaryöpystä. Hän ajatteli vain Cainea. Hänen olisi löydettävä toinen, niin pian kuin mahdollista. Sen jälkeen koko kurja kylä saataisiin hänen puolestaan sytyttää tuleen.

SEMENRE

Semenre oli ampunut vihollisia sen mitä oli ehtinyt, mutta koska varsijousen lataaminen oli aikaa vievää, oli välillä pitänyt tyytyä heittoveitsiin ja muutaman vihollisen kanssa oli pitänyt käyttää useampi ennen kuin tämä kuolivat. Hänet oli kuitenkin selkeästi huomattu ja pian yksi vihollinen onnistui yllättämään Semenren takaapäin, kun tämäkin oli kiivennyt katolle selkeästi ajatuksenaan laittaa Semenre päiviltä. Tappavalta iskulta Semenre oli ehtinyt kyllä siirtymään edes pois, mutta vihollisen miekka oli silti osunut ikävästi hänen käteensä rikkoen hihaa samalla, kun kuori ihoa auki niin kuin appelsiinia konsanaan. Semenre ei ehtinyt itse muuta kuin iskeä vihollista turpaan nyrkillään ja sen jälkeen potkaista haaraväliin, koska heittoveitset oli loppu eikä näin läheltä pahemmin mitään nuolia ammuttu, kun ei ollut tilaa. Miekkansa Semenre kuitenkin upotti lopulta mieheen ja sylkäisi limaklimpin vihollisen naamalle, kun tämä lopulta kuoli munistaan kiinni pitäen tuskan irvistys kasvoillaan. ”Saatanan ruikkunaama! Ei noin tulla takaa kenenkään kimppuun!” Semenre ärisi, vaikka itse oli tehnyt niin vaikka kuinka monta kertaa salatappoja tehdessään. Mutta hän kuitenkin alkoi olla tässä katolla ennemminkin yhden miehen show kuin enää mikään salainen tappaja, joten hänen oli aika liikkua. Ehkä Semenrekin saisi tiensä raivattua sille pirkuleen kirkolle!

PESTVA

Pestva heräsi ajatuksistaan ja automatisoituneesta miekalla sohimisestaan Inarin runnoessa itsensä hänen ohitseen kirkolle. Hän lähti perään heti kun oli saanut pari roistoa kukistettua, kiertäen Telemakhosin liekkimiekkoineen mahdollisimman kaukaa.

"Haetaan poika takaisin!", hän karjaisi tunkiessaan Inarin auki puskemista ovista sisään. Sisällä olevat viholliset olivat vielä hieman hämmentyneitä asioiden kulusta (?) kun hän lähti teurastamaan heitä ennen kuin hekin parat syttyisivät tuleen. Kuolema taistelussa oli paljon kunniakkaampi tapa lähteä, kuin haarniskaansa elävältä paistuminen! Pestva sai sivallettua ensimmäisen eteensä tulleen miehen lähes kahtia tämän vasta asetellessaan itseään taisteluasemiin. Hän alkoi kiljumaan hakatessaan miekallaan menemään. Jopa Cainen sieppaajat ansaitsivat nopean ja kunniallisen kuoleman!

ILIA

Ei Ilia ihan itsekään ymmärtänyt, miten oli noin vain mennyt suutelemaan muutenkin ihan kauhuissaan olevaa tyttö-raukkaa, mutta nyt ei ollut aika miettiä sitä asiaa. Hän viskaisi Örkönin ruumiin portaisiin ja potkaisi alas. Kirottu saasta! No enää Örkönistä ei ollut ongelmaa, mutta äskeinen oli ollut ihan liian lähellä. Ilia marssi portaat alas ja kääntyi kohti salia huomaten, että hänen tunariarmeijansa oli päästänyt vihollisen sisälle. Ilia otti paremman otteen aseensa kahvasta. Hän ei antaisi kenenkään satuttaa tai viedä hänen Kanekiaan, ei enää tässä vaiheessa. ”Ryhdistäytykää, ette voi antaa kourallisen ihmisiä hakata kokonaista armeijaa!” Ilia huusi sisällä oleville sotilailleen, joita ei ollut paljoa, mutta silti enemmän kuin mitä heitä vastaan hyökänneitä vihollisia raportin mukaan. Hän ei voinut käsittää, miten heidät oli päästetty tänne asti. ”Tappakaa jokainen, joka yrittää sisään!” Hän komensi joukkojaan, vaikkei tänne vielä ollut kahta raivoavaa sekopäätä lukuun ottamatta muita päässyt.

SEMENRE

Semenre oli saanut kyllä taistella ainakin muutamasta vihollisesta itsensä läpi. Hän oli myös matkan varrelta kerännyt omaisuuttaan eli heittoveitsiä ja muutamia nuolia mukaansa, koska turha käyttökelpoisia aseita oli hukkaan heittää. Kirkon ovien suhteen hänen ei tarvinnut kuitenkaan miettiä mitään, kun oviviholliset oli jo hoidettu ja ovet olivat apposen auki. ”Sentään joskus on ees helppoakin”, Semenre totesi ääneen, mutta lähinnä itselleen tai niille muutamille vihollisille, jotka töllistelivät menemään. Harvoin oli kuitenkin tällaisia avoimien ovien hetkiä, vaikka sisälle päästyään mies kyllä halusi olla jossain aivan muualla. Ja tämäkö muka oli joku kirkko? Kyllä oli surullinen yritys, mutta ymmärsihän sen tietenkin, kun Zura oli mitä oli eli ihan viimeinen jämäkolkka, johon kukaan halusi tarkoituksella jalallaan astua. Ja täällä sitten nämä tuhannet ja taas tuhannet viholliset höyrysivät ja hikoilivat, kävivät paskalla, elivät ja haisivat. Hyi olkoon! Eivätkö he tämän enempää itseään arvostaneet? Olkoonkin, ettei tästä maasta arvostusta juuri muualtakaan herunut. Ei edes sivistyksen parista, jos sivistyksestä pystyi edes vitsin mielessä puhumaan.

Semenre ampui kuitenkin yhden vihollisen varsijousella kuoliaaksi ja seuraavaa huitaisi sillä naamaan siirtäen jousen selkänsä taakse samalla, kun ei sitä enää ehtinyt lataamaan uudestaan, joten lopulta dehrahilainen turvautui miekkaansa.

TELEMAKHOS

Telemakhos näki sivusilmällä urumiyalaisten raivoavan ja raivaavan tietään vihollisten seassa jo hyvin lähellä kirkkoa. Ja Telemakhos teki parhaansa saadakseen sen verran kaaosta, että heidän etenemisensä helpottuisi (?). ”Karan, Ame! Seuratkaa urumiyalaisia kirkolle!” Telemakhos huusi, vaikkei ollut varma, oliko kaksikko missään lähistöllä. Hän oli saanut vihollisen rivit sekaisin, osa juoksi kauhuissaan karkuun nähtyään, mitä heidän tovereilleen kävi. Telemakhos heilautti miekkaansa, jonka terällä tanssivat liekit. Hän hengitti jo hyvin raskaasti, mutta hän oli täällä ainoa, joka pystyi käyttämään elementtiasettaan hyödyksi ja tasoittamaan muuten heidän kannaltaan hyvin surkeaa tilannetta. Hän pyyhkäisi verta kasvoiltaan. ”Juuri noin, pötkikää karkuun raukat!” Hän tiuskaisi ja sylki verta suustaan.

Sitten hän näki jonkun hemmetinmoisen mörssärin rynnistävän itseään kohti liian ison vasaran kanssa. No niin, vähän lisää haastetta. Sitähän tässä ei toki jo ollut. ”Feidia, Tulen Valtiatar, lainaa minulle voimiasi!” Telemakhos huusi ottaen aseestaan paremman otteen ja juostessaan jättiläistä vastaan. Hän väisti sivuun ennen kuin sai vasarasta, kääntyi ja iski liekehtivällä miekalla kaikella voimalla vasaran varteen katkaistakseen sen. (?)

VIKTOR

Hehkun lisäksi miekka osasi siis iskeä ihan liekkiäkin, mutta toki, kun porukka juoksi täällä kirjaimellisesti tuli persposkissa loimottaen. ”Ottakaa paikkanne toopet! Meitä on enemmän, voimme voittaa pikkuvihollisjoukon!” Viktor yritti huutaa sekasorron sekaan, muttei sillä ihan hirveästi mitään vaikutusta ollut. Miten saamatonta väkeä!

Viktor keskittyi kuitenkin omaan taisteluunsa, koska ei tässä ollut varaa enää hellittää, kun kaikki muu tuntui olevan menetettyä kauraa. Vihollinen iski kuitenkin liekkimiekkansa Viktorin sotavasaran vartta vasten. Viktor yritti heilauttaa liekkimiekan vasarallaan sivuun(?) samalla siirtyen miekan edestä pois toivoen, ettei varsi ollut ehtinyt kärsimään ihan järkyttäviä tuhoja. Samalla hän valmistautui taas iskemään voiman takaa vasaralla vihollista tähdäten surutta vihollisen kehoon(?), koska kyllä se osuessaan paikkoja rikkoisi. Iskisi sen mihin kohtaan vaan kehoa.

MOLDOGORK

Nämä viimeiset päivät olivat olleet kummallisia. Siitä asti, kun kapteeni oli napannut mukaansa sen punapään. Gork ei kysellyt, ei se ollut hänen asiansa, mutta tyttö oli kummasti kyllä piristänyt heidän oleskeluaan tässä kurjassa maassa. Tyttö oli niin pirteä, muistutti häntä siskontytöstään kotona, aina suuna päänä vaikkei kukaan edes ymmärtänyt toista. Mies oli kuitenkin huolissaan kapteenin käytöksestä, sekä siitä, mitä ongelmia tytön nappaaminen oli heille loppujen lopuksi aiheuttanut.

Oli kuitenkin todellinen yllätys, kun Gork kuuli ovien rysähtävän auki. Pari raivohullua sotilasta vuosi ovista sisään, kaksinko ne olivat tapelleet tiensä läpi heidän joukoistaan? Kapteeni oli ilmeisesti ihan yhtä raivoissaan, alkaen huudella heille määräyksiä. Moldogork valmistautui itsekin hyökkäykseen ja veti miekkansa esiin, kun ovista saapui joku kolmaskin sisään. Gork ärähti nähdessään varsijousen ja yhden miehistä vajoavan maahan, mutta heidän onnekseen toinen joutui aika pian luopumaan jousestaan – hän ei antaisi toiselle tilaisuutta ladata sitä uudestaan. Hän hyökkäsi kokoonsa nähden nopeasti ja mahdollisimman huomaamatta tämän sivusta, iskien miekkansa kohti tämän kaulaa, tarkoituksenaan tappaa toinen nopeasti ja mahdollisimman kivuttomasti.

SEMENRE

Semenre iski vielä miekallaan varsijousella naamaan huitaisemaansa miestä niin, että tämä varmasti kuoli myös. Semenre ei kuitenkaan ollut odottanut yllätysiskua sivustastaan, joten väistöliikkeet joutuivat aika täpärälle, minkä seurauksena hän tunsi kyllä kuinka vihollisen miekan terä nirhaisi hänen kaulaansa. Ei kuolettavasti, mutta nirhaisi kuitenkin ja se oli tuntunut erittäin ikävältä. ”Siis jo nyt on, kun tullaan takaa ja sivusta! Ettekö voi hemmetti tulla edestä?!” Semenre raivosi, vaikka hänen omatkin liikkeensä perustuivat nimenomaan yllätyksellisempiin nopeisiin hyökkäyksiin, jos hänen jostain syystä oli pakko hoitaa kohteensa lähietäisyydeltä. Joten mitä hän oli valittamaan siitä, että muut käyttivät samaa häneen, mutta kyllä se keljutti, että omaa tapaa käytettiin itseä vastaan. Eikä siinä, yllätyshyökkäyksissä oli omat etunsa. Semenre ei kuitenkaan käyttänyt aikaansa moista enempää märehtiäkseen vaan vetäisi nopeasti heittoveitsen kätköistään esiin ja ainakin yritti tähdätä sillä vihollisen silmään sen heitettyään(?) ja heti sen jälkeen iskeä miekalla kaulan alueelle(?), koska ei kukaan ilman päätä voisi elää.

TELEMAKHOS

No vasaran varrelle ei käynyt kuinkaan ja Telemakhos sai väistää sen tieltä. Hankala tapaus, että otti päähän. Telemakhos tarttui ohi paniikissa juoksevaa sotilasta letistä ja iski tämän vaatteet tuleen ja tyrkkäsi vasaramiehen syliin. ”Ota koppi luuseri!” Hän vain totesi kun ei tuollaisen jättivasaran kanssa heilujan kanssa voinut taistella kunnolla.

INAR

Inar yhtyi Pestvan karjaisuun astumalla itsekin sisälle, kääntäen molemmat miekoistaan paremmin käsiinsä. Hän hyökkäsi ensimmäisen kohdalleen osuneen miehen kimppuun ja iski tämän miekkakäteen kovaa, törkäten lyhyemmän miekkansa suojusten välistä vain surutta tämän vatsaan. Ehkä hän olisi osannut sääliä, olla vähemmän julma, jos hän ei olisi ollut raivon sokaisema. Nämä miehet olivat hänen silmissään kaikki yhtä hyviä, kuin kuolleet.

Inar ärähti ja tönäisi sotilaan kauemmas itsestään, kun kuuli huutoa. Kieli oli se kummallinen, vieras kieli, mutta silti naisen katse napsahti sen lähteen suuntaan ja hänen silmänsä kaventuivat viiruiksi. Varma hän ei voinut olla, mutta silti Inarista miehen käskevä karjuminen kuulosti aivan tarpeeksi siltä, että toinen oli johdossa. Inarin sisällä roihahti.
”Pestva! Etsi hänet, äläkä kuole! Tulen perästä!”, nainen huusi henkivartijalleen. Hän oli saanut uuden kohteen silmiinsä, eikä ollut päästämässä tätä menemään. Inar piti katseensa tuossa vaaleassa miehessä ja lähti jo kävelemään peremmälle etsiäkseen reitin miehen luo, kun kuuli askeleita lähestyvän sivusta.

Inar esti itseensä kohdistuneen miekaniskun kuin vaistolla nostamalla oman miekkansa sivusta tulevan sotilaan hyökkäystä vastaan, ja kääntyi sotilaan puoleen ärsyyntyneenä. Hän ei jaksanut nyt leikkiä, ja vain iski vähemmän kipeällä kädellään miestä suoraan kasvoihin, minkä jälkeen sai aikaa vetää miehen kurkun auki miekallaan. Inar potkaisi sotilaan kauemmas ja kääntyi etsimään silmiinsä sitä vaaleaa miestä, jonka uskoi olevan vastuussa tästä kaikesta… syy, miksi hän oli nyt täällä. Hän pitäisi miehen vastuuseen teoistaan, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa tämän maan päällä!

DORIAN

Dorian oli ottanut tehtäväkseen jäädä hiukan vahtimaan kahta muuta vinemarilaista, kun heidän kuumapääprinssinsä paineli jo menemään huutaen ja tulimiekallaan kaaosta lietsoen. Mutta kiitos sen kaaoksen, he pääsivät raivaamaan tiensä kirkolle helpommin. Siellä olikin jo taistelu kovin käynnissä ja prinsessa käski henkivartijaansa kovin jo etsimään prinssiä. ”Menkää te hänen mukaansa etsimään prinssiä, jään auttamaan tänne.” Dorian sanoi, sillä loukkaantunut mies ja neiti pärjäsivät ehkä prinssinetsintäretkellä paremmin, kuin jos pyörisivät täällä taistelun tiellä.

MOLDOGORK

Hiippari osoittautui vaikeammaksi, kuin Gork olisi toivonut. Hän ei pitänyt tappamisesta, hän ei pitänyt koko sodasta, joten hän oli luonnollisesti ollut koko tämän ajan huolissaan juurikin tästä. Joiltain he olivat sen tytön siepanneet, ja heidän pitäisi tappaa nämä jotka varmasti aivan oikeutetusti olivat tulleet sitä tyttöä hakemaan. Mutta käskyt olivat selkeät, eikä hänellä ollut mitään hyvää syytä alkaa niitä uhmaamaan.

Moldogork yllättyi todella, kun häntä kohti sinkosi jokin niin äkkiä. Mies ärähti ja ehti väistämään vain täpärästi jotain veistä muistuttavaa, kun jo seuraavaksi hänen kaulansa oli kohdata saman kohtalon miekan iskusta, kuin vihollisen. Moldogork tunsi miekan terän viiltävän haavan hänen kaulansa sivuun, vaikkakin varmasti toivottua alemmas, sillä hän oli vaistomaisesti nostanut oman miekkansa ottamaan iskua vastaan. Mies murahti jotain ja iski miekallaan vastaan, törkäten vihollisen aseen kauemmas itsestään ja käytti miekkansa kahvaa apunaan, iskien sen kanssa vihollista vatsaan. (?)

Iskun antaman ajan (?) Gork käytti parantaakseen hyökkäysasemaansa, suunnaten uuden miekaniskun nyt vihollisen toiseen käteen. Jos toisella olisi enemmän veitsiä, voisi hän ehkä pienentää mahdollisuuksiaan saada niistä silmäänsä oikeasti seuraavalla kerralla tai ainakin haavoittaa toista sen verran vakavasti, että veitsen ja miekan käsittely yhtä aikaa vaikeutuisi.

VIKTOR

Viktor murahti taas tyytymättömästi, kun sekin vasaran isku meni päin honkia. Mikä tässä nyt oikein takkusi? Vai oliko se ehkä sittenkin siitä kiinni, ettei Dehrahissa sotilaita paljoa koulutettu, kun he jo kokivat karvaan tappion vasaran alla kärvistellessään tuskan irvistys kasvoillaan, jos päästä siis oli jäljellä sen iskun jälkeen mitään, ja sitten kuolivat. Mutta nyt Viktor ei ollut osunut kertaakaan näihin muukalaisiin ja se oli erittäin turhauttavaa ja rasittavaa.

Mutta sitä Viktor ei raivoltaan ehtinyt laskea mukaan, kun vihollinen iski jonkun idiootin liekkeihin ja tyrkkäsi hänen syliinsä. Vasara kolahti siinä kohdassa maahan ja paniikkimies panikoi nyt liekeissä hänen sylissään. Se oli niin hämmentävä hetki, että Viktorin kesti hetki tajuta, että liekit olivat levinneet jo jonkun verran hänenkin varusteisiin ennen kuin Viktor tyrkkäsi nyt kuolleen äijän käppyrän edestään maahan kärisemään. Tuli ehti lopulta myös polttamaan Viktorin kehoa jonkun verran, mutta sen verran, että kipeää teki jo ja todella. Paniikkia Viktor harvoin tunsi, mutta nyt jos koskaan tunsi, mutta hänen silti onnistui kiskomaan liekeissä olevat osat varusteistaan pois päältään. Iho oli silti jo pahassa kunnossa palaneista kohdista, mutta ei hän nyt vielä ehtisi kuolla! Hän tarttui vasaraansa, mutta samalla hetkellä se hajosi kahteen osaan eli varsi vain jäi käteen, kun se saamarin tuliurpo oli kuin olikin saanut vahinkoa aikaan. ”No nyt kyllä lähti henki joltain!” Viktor ärjyi, kaappasi vasaran pään käsiinsä maasta ja käytti sitä niin kuin kuulaa konsanaan yrittäen iskeä vihollista sillä päähän(?) vielä niillä voimilla mitä osin palanut keho antoi myöden.

PESTVA

Inarin käskyn kuullessaan Pestva ponkaisi kirkon pitkän pöydän päälle ähisten ja lähti rynnimään kynttilöitä maahan potkien kohti portaita. Hän oli liukastua jonkin hedelmän kuoreen ja tunsi viiltävän kivun vatsassaan yrittäessään pysyä pystyssä. Nämä barbaarit olivat varmasti lukinneet Cainen kellariin johonkin kidutuskammioon! Hän valitsi ensimmäiseksi kohteekseen kirkon vasemmalla puolella olevat portaat, sillä kuten kaikki tietävät, kaiken pahan alku ja juuri on vasen. Portaille päästyään hän huomasi portaikon lähellä luumuilevan vartijan, jonka potkaisi tieltään kellarin portaisiin ja juoksi tämän päältä kuullen tämän kallon rusahtavan jalan painosta. Piru parka, mutta mitäs oli tiellä!

"CAINECAINECAINECAINECAINECAINECAINE", Pestva jylisi jokaisella askelmalla. Huone oli täynnä epäilyttävän näköisiä arkkuja ja kaappeja, joita hän alkoi potkia ja hakata. "CAINECAINECAINECAINE", hän ulisi kunnes huomasi huoneen perällä pöydän jolle oli huolimattomasti jätetty aseita, ja ymmärsi että kyseessä oli mitä todennäköisimmin asevarasto. Edes hänen pikkuserkkunsa ei ollut niin tyhmä, että olisi pitänyt vankia asevarastossa! Hukatusta ajasta kimmastuneena hän ryntäsi takaisin portaikkoon. Ehkä Caine olikin oikeanpuoleisten portaiden päässä? Jokainen kuitenkin tietää, että kaikki hyvä on oikealla!

SEMENRE

Veitsi valitettavasti ei osunut kohteeseensa vaan osui seinään ja kimposi kilahtaen kovalle kivilattialle. Semenren miekka sen sijaan osui, muttei valitettavasti niin miten hän oli toivonut, koska vihollisen pää ei kierinyt lattialla. No tämä meni nyt kyllä astetta haastavammaksi, joten tämän vihollisen täytyi varmasti olla joku ylempi sotilasarvon saanut ääliö, kun edelliset olivat kuolleet… no maksimissaan neljästä iskusta, mutta tämä einari porskutti vieläkin.

Joka tapauksessa mies oli estänyt Semenren miekan iskun omallaan saaden Semenren miekan kauemmas itsessään, minkä jälkeen Semenre tunsi ikävän iskun vatsansa alueella. Leveä nahkavyö otti hieman iskua vastaan pehmentäen sitä, mutta kyllä se miekan kahva silti aika voimalla oli tullut, että hetken tuntui siltä, että laatta lentäisi! Mikä onni kuitenkin, että se ei ollut ollut terä vaan nimenomaan kahva.

Semenren vaikeroidessa iskun antamaa kipua, antoi se samalla viholliselle aikaa laittaa hyökkäysasemansa taas kuntoon, kun sitten seuraavaksi Semenren kättä kohden vihollisen miekka olikin jo kovin iskeytymässä. Semenre tarttui lähestyvään terään paljaalla kämmenellään terän porautuessa hänen kämmenensä ihoon ja kyllä tuntui. Sen verran, että Semenren oli pakko kiristellä hampaitaan, mutta samalla pitäessään vihollisen miekasta kiinni niin voimakkaasti, kun vain kykeni, hän kaivoi vyöltään hieman käyrän veitsen, jonka ainakin yritti iskeä vihollisen miekkakäteen(?) tavoitteenaan saada vihollinen riisuttua aseista. Tai ainakin siitä miekasta!

ILIA

Ilia ei voinut uskoa silmiään, hänen armeijansa jossa oli satoja sotilaita, ei pärjännyt neljää sotilasta vastaan. Lisäksi ulkona vaikutti olevan jokin täydellinen kaaos meneillään. Kanek mahtoi olla tärkeä, kun häntä tultiin hakemaan tällaisella raivolla. No sama se, heillä oli edelleen yliote tilanteesta, vaikka vihollinen pelottavan hyvin pärjäsikin. Hän huomasi itseään lähestyvän raivoa puhkuvan sotilaan, joka nuiji ja hakkasi miekallaan kaikki sotilaat, jotka hänen tielleen vain uskalsivat tulla, puhtaalla raivolla. No hän ei pelännyt. Ilia nosti leveäteräisen (juustohöylänsä) aseensa ja lähti rauhallisesti kävelemään sotilasta vastaan. Hän ei tiennyt mikä tämä sotilas Kanekille oli, mutta hän saisi tytön takaisin vain Ilian kuolleen ruumiin kautta! Tarpeeksi lähelle päästyään hän nopeutti askeleitaan ja iski huutaen aseellaan sotilasta kohti.

KARAN

Kiitos sir Dorianin, Karan ja Ame pääsivät lähes turvallisesti kirkolle. Karania huoletti hiukan jättää Telemakhos riehumaan ulos yksin, hän tiesi, että elementtiaseen käyttö verotti voimia ja Telemakhos oli holtiton ja saattoi käyttää asetta yli rajojensa. Mutta muutakaan ei ollut tehtävissä, Telemakhos oli ainoa, joka sai tällaisen vihollispaljouden pidettyä jotenkin tarpeeksi sekaisin, että he saisivat haettua caenezhilaisen prinssin.

Sisällä Karan nyökkäsi Dorianille ja lähti Amen kanssa (?) kulkemaan salin poikki sen pöydällä riehuvan ja potkivan urumiyalaisen perään. Nainen paineli jo kauhealla vauhdissa portaita alas kellariin huudellen Cainea, eikä Karan ehtinyt edes oikein ajatella, että he voisivat katsoa toiselta puolelta, kun nainen rynnisti jo takaisin ja salin poikki toiselle puolelle. ”Anteeksi… neiti…!” Karan yritti saada tätä pysähtymään edes hetkeksi, mutta nainen meni jo menojaan. ”Ymmärrän huolen prinssistä, mutta onko hän saanut auringonpistoksen, vai mikä häntä vaivaa?” Karan ihmetteli ääneen Amelta, kun nainen juoksi jo ulvoen alas toisiakin portaita.

TELEMAKHOS

Hämäys toimi yllättävän hyvin, ainoa vain, että Telemakhos unohti käyttää sen tilaisuuden kauheasti hyväkseen, kun vihollinen yritti sammuttaa itseään kaverinsa jäljiltä. Hän sai kuitenkin vedettyä hiukan henkeä, nosti tulimiekkaansa ja heilautti sitä korkeassa kaaressa, kun vihollinen tarttui taas vasaraansa, jonka varsi sanoi ”naps” itsensä irti ja varsi jäi miehen käteen. ”No voi,voi, miten ikävästi kävikään.” Telemakhos vinoili miehen raivostuneelle ilmeelle. Tosin ei ehkä olisi kannattanut, sillä mies otti vain valtavan vasaransa käsiin ja tuli nyt kohti aikomuksena ilmeisesti vain murskata hänet sillä vasaranpäällä. ”Jumalten haltuun…” Telemakhos rukoili, otti miekastaan kaksin käsin kiinni ja iski miestä vastaan. ”AAAAAAAAAAAAAARGH!” Hän huusi iskiessään miekan hohkaavaa terää vasarasta vain surutta läpi ja toivoi, että se kestäisi.

AMETHYST

Ame oli ihan tyytyväinen, kun sai jäädä pois kaaoksesta. Vaikka hän olikin huolissaan Telemakhoksesta, hän tiesi että jo miekkansa ansiosta mies pärjäisi kyllä ihan hyvin, paremmin kun ei joutunut murehtimaan hänestä ja Karanista. Eikä Amea varsinaisesti haitannut joutua Dorianin vaivoiksi, se oli ihan turvallinen paikka… kunnes heidät usutettiin kirkkoon. Toki, siellä oli turvallisempaa kuin ulkona, vaikka aika kaaos sielläkin oli päällä. Amen oli pakko myöntää, että vihaisina urumiyalaiset menivät aivan läpi miehistä, elleivät olleet jopa pahempia.

He saivatkin tehtäväkseen auttaa toista urumiyalaisnaista etsimään se kovanonnen prinssi, ja Ame katsoi vähän huvittuneena naista kun he yrittivät pysyä tämän perässä. Ame lähinnä seurasi Karania, joka oli toki haavoittunut, mutta silti fiksumpi kuin hän… ja näemmä myös urumiyalaista fiksumpi. Nainen juoksi portaista aika vauhtia ja suoraan toiseen päähän salia, eikä edes kuunnellut Karania.

”Musta tuntuu et kaikki urumiyalaiset on enemmän tai vähemmän tärähtäneitä”, nainen virnisti huvittuneena, vilkaisten heidän ympärilleen.
”Jos Caine ei oo sielläkään, niin ainoo suunta on ylös… mut kannattaa varmaan oottaa Pestvaa, se vaikuttaa sen verran hullulta et se on hyvä olla mukana jos ylempänä on lisää sotilaita?”, Ame kuitenkin lisäsi. Karan oli kuitenkin loukkaantunut, ja hän nyt oli yhtä hyvä kuin kuollut jos kohtaisi sotilaan. Oli se jo aiemmin nähty, ettei hänestä ollut mihinkään.

VIKTOR

Äänenpainosta päätellen Viktor oli varma, että vihollinen oli vain vinoillut sille, kun sotavasaran varsi oli jäänyt vain hänen käteensä ja loppupää tipahtanut maahan tomun saattelemana. Se ärsytti Viktoria vielä enemmän ja hän halusi oikeasti vain hakata ja talloa vihollisen pään tohjoksi, sylkeä kuolleen ruumiin päälle ja talloa vielä uudestaan ja leikata mulkun irti ja syöttää niille kissapedoille! Hänen arvokkaalle sotavasaralleen ei ryttyilty! Niin eikä mieluusti kyllä hänellekään!

Vihollinen oli kuitenkin estänyt Viktorin kuulantyöntöaikeet aivoihinsa, mikä oli kyllä sääli ja nyt tämä yritti päästä sen liekkihirviönsä kanssa hänen vasaransa läpi tai mitä siitä nyt oli jäljellä. Varsi oli jäänyt jo matkan varrelle, vaikka toisaalta olisihan sitä voinut silti lyömäaseena käyttää, mutta nyt se oli myöhäistä.

Viktor yritti kuitenkin laittaa vasaran päällä vastaan, kun vihollinen puolestaan painoi edelleenkin miekkansa terää kyseistä vasaran päätä vasten. Viktor oli kuitenkin päättänyt, ettei antaisi periksi, mutta vaikka Viktor niin olikin päättänyt, vasaran pää oli päättänyt toisin ja pian se halkesi kahteen osaan ja siinä samalla Viktorin toinen käsivarsikin humahti katkipoikki ja tipahti maahan. Sen verran lähellä miekkaa Viktor oli itse kuitenkin ollut, kun oli painanut vasaran päätä kuumaa miekan terää vasten. Se päätyi tuskan huutoihin, mutta oli hänellä vielä toinen käsi! Ja puolet siitä vasaran päästä, joten Viktor teki sen, mitä vielä mieleen tuli. Eli heitti voimalla puolikkaan kohti vihollista(?). Viktor oli jälleen ottanut kohteekseen vihollisen päänupin.

MOLDOGORK

Gorkin oli pakko ihailla vastapuolensa selviytymishalua, kun toinen otti hänen miekkansa vastaan paljaalla kädellään. Moldogork asetti enemmän painoa toista vastaan, antaen miekan terän pureutua tämän käteen kaikella voimallaan, kun samassa näki toisen kaivavan vyöltään jotain. Moldogork oli vetämässä miekkansa takaisin, kun jo tunsikin repivän vihlaisun käsivarressaan. Mies ärähti, mutta piti yllättävän vakaasti otteensa miekastaan. Hän punnitsi vaihtoehtojaan, kipu sykki hänen käsivarrestaan olkavartta pitkin, mutta hänellä ei ollut varaa menettää miekkaa.

Moldogork puri hammastaan, vetäen miekkakätensä sitten nopealla liikkeellä lähemmäs itseään. Hän repäisi ammottavan avohaavan käteensä niin tehdessään, mutta hän myös sivalsi vähintään yhtä kivuliaan haavan vastustajansa käteen miekallaan. Mies karjaisi käheästi, haluten vaistomaisesti napata kädestään kiinni sen sykkiessä kipua, mutta piti itsensä hallinnassa. Hänellä ei olisi enää varaa virheisiin, jos halusi selvitä tästä elossa… Moldogork ei enää juuri haikaillut ja elätellyt toivoa kotiin palaamista. Hän oli jo hyväksynyt aikaa sitten, ettei ehkä koskaan palaisi kotiin tästä kurjasta maasta, mutta hän ei luovuttaisi henkensä suhteen näin helposti tekemällä pieniä, elintärkeitä virheitä.

Mies sen sijaan käytti kivun nostattamaa vihaansa ja potkaisi vihollista kaikella voimallaan (?), jota oli todellakin paljon, saadakseen toisen voimattomaksi tai pudottamaan edes jonkun aseistaan. Hänen pitäisi lopettaa tämä nopeasti. Moldogork nappasi vastustajaansa kurkusta (?), iskien miehen voimalla tämän takana olevaa seinää vasten ja päästi irti toisesta saadakseen paremman otteen miekastaan.
”Mwab thxoim”, mies mutisi hiljaa enemmän itselleen, kuin vastustajalleen joka ei sitä ei edes ymmärtäisi, kun kohotti miekkansa ja ohjasi iskun kohti toisen kurkkua. Hän vihasi tätä. Mitä nopeammin toinen kuolisi, sen parempi.

PESTVA

Epäpyhää meteliä pitäen Pestva juoksi portaat takaisin ylös ja huomasi noin viidesosalla aivojaan Karanin ja Amen, mutta loput aivoista olivat niin keskittyneet Cainen löytämiseen että hän unohti heidät heti kun seuraavan kellarin portaikko oli edessä. Neljä porrasta kerrallaan alas harppoen - "Caine saa yrittää joskus pistää paremmaksi", hän ajatteli - Pestva oli pian pölyisessä ja hämärähkössä huoneessa jonka nurkassa lojui säkkejä. "CAINE HERÄÄ CAINE OLETKO SIELLÄ", Pestva rääkyi alkaessaan kaivaa säkkikasaa, poikaa kuitenkaan löytämättä. Ärtyneenä hän viilsi yhtä säkkiä miekallaan päästäen ulos jauhoryöpyn joka levitti jauhopölyä ilmaan. Hengästynyt Pestva vetäisi turhautuneena henkeä ja sai pölystä valtavan yskän joka nosti kyyneleet silmiin. "Kaiken saan kestää ja enemmänkin", hän ajatteli ja alkoi lappaa jauhoa kaikkiin mahdollisiin taskuihin joita asustaan löysi, "mutta Caine-parka näkee nälkää jossain kellariakin pahemmassa turmion tyrmässä!"

Pestva räkäisi sieraimensa tyhjiksi maahan ja nousi pystyyn. Hän oli juuri lähdössä juoksemaan portaita ylös, kunnes tuttu tuoksu leijaili hänen tajuntaansa. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi toista seinää vasten viinitynnyreitä, joista yhdessä oli korkin kohdalla pieni vako josta valui tuota jumalten nektaria maahan. Jalat lähtivät kuin itsestään kulkemaan tynnyreitä kohti, ja ennen kuin Pestva huomasikaan, oli hän hakannut korkin irti ja polvistunut ahtamaan itseensä harvinaisen pahanmakuista viiniä. Pari, tai tarkemmin sanoen seitsemän, kulausta oli tarpeeksi tähän hätään - Caine oli tärkeämpi kuin tämä huono vuosikerta! Vielä kaksi suullista nieltyään Pestva nousi pystyyn. Aistit taas terävänä hän lähti harppomaan takaisin kohti portaita kiskaisten toiseen käteensä hyllyltä pullon jonka kirkkaan sisällön toivoi olevan paremman makuista ja erittäin humalluttavaa.

"CAINE EI OLLUT SIELLÄ MISSÄ SE ON CAINE MINÄ PELASTAN SINUT", naama ja rinnus viinistä punaisena örisevä Pestva juoksi portaat ylös ja pyrähti putkinäköisenä suoraan toiseen kerrokseen vieviin portaisiin.