GILDOMERA osa 1 luku 1

AMETHYST

Ame seurasi kaksikkoa Chathan luo. Toisen katsominen oli yhtä vaikeaa nyt, kuin se oli ollut lähtiessä... Mies oli elossa, mutta saisiko Caine parannettua toisen vielä? Mitä jos heillä oli kestänyt liian kauan? Amethyst henkäisi, jääden katselemaan Chathaa huolissaan samalla, kun kuunteli Cainen ja parantajamaagin keskustelua. Hän kurtisti vähän kulmiaan, kun nainen alkoi avata haavaa, ja käänsi katseensa pois. Ei hän varsinaisesti kammoksunut verta tai haavoja, mutta teki se silti pahaa... Ame kuitenkin yritti kuunnella keskustelua, pysyen sivussa prinsessa Inarin kanssa ja antoi prinssin ja maagin tutkia Chathaa rauhassa.

Kun Caine mainitsi jotain veren siirtämisestä, Ame vei katseensa ensin varoen poikaan. Siis siirtää... verta ihmisestä toiseen? Nainen ei käsittänyt, miten sellainen oli mahdollista, mutta ei hän ollut ennen nähnyt miekkaakaan joka paransi haavoja. Kuulosti vähän ällöttävältä. Olisi ihan hirveää jos joku siirtäisi verta vaikka Daksusta häneen, yök!
"No, eiköhän se riitä. Kokeilemalla se sitä paitsi vain selviää. Kelpaako kenen tahansa veri?", Inar kysyi. Ame vilkaisi naiseen, eikö toinen ollut menettänyt itsekin aika paljon verta Zurassa? Olihan siitä toki jo aikaa eikä toinen ollut enää niin kalvakka ja heikko, mutta ei toinen voisi varmaan kauheasti omastaan luopuakaan. Amethyst vei katseensa takaisin Caineen, hän ei ymmärtänyt parantamisesta tai mistään mitään, mutta kyllä hänellä verta oli, jos kenen tahansa kelpasi.

"Mä en oo menettänyt vielä yhtään verta tällä reissulla, toisin ku Inar", Ame tarjoutui, vaikkei tiennyt edes kelpasiko kenen tahansa veri. Olikohan sukupuolella väliä? Hän oli Chathaan verrattuna aika pieni. Olisikohan mies parempi? Pitäisikö mennä kysymään muiltakin?

CAINE

Kun maagi sai keitettyä välineet ja pääsi irrottamaan ompeleita haavasta, Caine otti elementtiaseensa jo valmiiksi esille. Hän yritti rohkeasti katsoa haavaa, hän kesti verta kyllä aika hyvin, mutta pelkkä katsominenkin, kun nainen irrotti lankaa ihosta, sai oman selän pistelemään. Hän käänsi katseensa vasta, kun Inar rohkaisi häntä ja kysyi, kelpasiko kenen tahansa veri. No Inar ei kyllä luovuttaisi, vaikka kelpaisikin, Caine oli itse parantanut hänet viikko sitten sen verran pahojen haavojen jäljiltä, että hän sai kyllä itse toipua ensin, ellei toki ollut ainoa vaihtoehto.

Ame huomauttikin jo, että hän ei ollut menettänyt vielä verta yhtään, toisin kuin Inar. Ja olihan se hyvä, että häneen luotettiin noin paljon, että vapaaehtoisia tuli saman tien. ”Mikä vaan ei kelpaa, ihmiste veressä on eroa ja kaikki ei sovi yhteen. Miun pitää ensi testata, kenen veri sopii yhteen Chathan veren kaa.” Caine selitti, vaikkei itsekään kauhean hyvin ymmärtänyt, mikä veressä teki siitä erilaista. Mutta onneksi hänen ei tarvinnutkaan ymmärtää, riitti, että hänen elementtiaseensa tunnisti yhteensopivan veren.

Caine kääntyi takaisin Chathan puoleen, kun parantaja sanoi olevansa valmis ja tämä puhdisti vielä verta kostealla pyyhkeellä haavan päältä. ”Selvä, mie parannan haavan eka.” Caine lupasi, nosti valkeateräisen miekan terän haavalle ja keskittyi. Hieman hankalaahan se oli, kun haava oli jo niin vanha ja se oli jo osittain parantunut luonnollisesti. Mutta lopulta Caine sai haavan puhdistettua ja varmistettua, ettei mitään tulehdusta ollut, vaikka uskoikin parantajan osanneen hommansa. Nämä olosuhteet vain olivat aika kurjat. Haavasta jäi pieni jälki, koska se oli jo valmiiksi ehtinyt hiukan arpeutua, mutta ei se kovin paha ollut ja nyt se ei ainakaan enää pääsisi aukeamaan ja vuotamaan.

AMETHYST

"Niin no... taidat olla oikeassa". Inar ei näyttänyt täysin tyytyväiseltä, mutta hyväksyi kohtalonsa hänen sanojensa jälkeen. Kai nainen koki olevansa vastuussa kaikista... ehkä Chathastakin, kun oli paiskannut tämän prinssin pihalle ja myöhemmin hakannut, nyt kun Ame mietti asiaa. Olikohan prinsessalla syyllinen olo kaikesta tähän asti tapahtuneesta, siksikö toinen oli niin kireä ja vakava ja koko ajan valmis uhraamaan itseään muiden puolesta? Amethyst katsoi hetken prinsessaa mietteliäänä sivusilmällä, mutta palautti katseensa Caineen toisen kertoessa, että hänen pitäisi ensin selvittää kenen veri kelpaisi Chathalle.

"Okei, kuulostaa hassulta... mut luotan et sä tiedät paremmin ku me", Ame hymähti. Caenezhin ase oli kummallinen. Hän ymmärsi Vinemarin aseen jotenkin, vaikka paremmin hän käsitti ehkä Urumiyan ja Gerosin aseet. Niillä vain käsiteltiin jotain, mikä oli jo olemassa. Vinemarin ase kävi vielä jotenkin järkeen, Lunemarin ase oli hänelle vähän mysteeri että tekikö se oikeasti miten paljon ja mitä. Nierdalesin ase oli hänestä kuulostanut aina ihan naurettavalta hölynpölyltä, ja Dehrahin ase kuulosti siltä, että se kannatti kiertää yhtä kaukaa kuin itse maakin. Caenezhin asetta hän ei ymmärtänyt lainkaan, eikä verta elementtinä muutenkaan. Mutta kai tärkeintä oli se, että Caine tiesi edes jotenkin, mitä oli tekemässä.

Ame katseli ajatustensa lomasta hieman lasittuneella katseella, kun Caine paransi Chathan haavaa. Ainakin se näytti auttavan... olihan hän nähnyt Cainen parantavan jo vaikka miten monta haavaa omin silmin, mutta yhä näky oli vähän hassu. Cainen ase oli kaikista oudoin, mutta varmaan hyödyllisin sodassa. Ei ihme, että Daksu oli niin epätoivoinen saadakseen pidettyä Cainen auttamassa... se rääpäle tuota asetta eniten tarvitsisi kun tapattaisi taas jonkun ja Inar hakkaisi sen toistamiseen.

CAINE

Inar alistui kohtaloonsa. ”Elä huoli, jos Chathan veriheimo on hankala ja oot ainoo kenen veri kelpaa, nii sit pääset kyl uhraamaan vertas yhteisen hyvän puolesta lisää.” Caine lupasi. ”Tää on vähän hankala asia ja myönnän, en ollu kauheen hyvä kuuntelija ko miulle yritettiin tätä asiaa selittää. Mut osan veri on sellane, et on yhteensopiva melkeen kaiken kanssa ja osalle käy vaan sama mikä itel on. Se on hankala, shamaanit osaa selvittää ja määritellä sen tarkasti, mie en oikeesti osaa. Mut pystyn kyl elementtiaseen kanssa erottaa et sopiiko jonku veri vai ei, vaikken tarkemmin osaiskaan määrittää.” Caine yritti selittää asiaa, jota ei itsekään ihan tarkasti ymmärtänyt.

”Se ite siirto on hankala ja vaaralline sille kuka uhrautuu, etenki ko mie en oo kauheen kokenut. Mut myö varmaan tarvittais muutki tähä paikalle, ennen ko selitän enemmän.” Caine mietti sitten, koska ei hän voinut ketään pakottaa. Siinä oli riski, aina kun mustateräisellä aseella lähdettiin tökkimään ihmisiä, oli riski. Mutta Chatha vaikutti kyllä Cainestakin aika heikolta, kalpealtakin varmaan, vaikkei Cainen silmään, sen verran tumma iho hänellä oli jo lähtöön. Mutta jos tämä oli kaksi viikkoa ollut tuossa tilassa, niin ei tilanne kauhean hyvä voinut olla.

AMETHYST

Ame hiljeni Inarin kanssa kuuntelemaan, kun Caine selitti verestä ja shamaaneista ja muusta. Inarille toisen puheet näyttivät olevan lähestulkoon päivänselviä, Ame lähinnä vain katsoi vähän tyhjällä ilmeellä Cainea ja nyökkäili välillä. Hankalan ja vaarallisen kohdalla hän vähän mietti, kannattiko sittenkään ilmoittautua vapaaehtoiseksi... mutta toisaalta, kyllä hän halusi auttaa. Etenkin, kun oli kyse Chathasta.

"Okei... no jos mä käyn hakemassa muut, tai ainakin ne joilla on aikaa? Ja ne jotka ylipäätään päästetään sisälle", Ame ehdotti ja hymyili vähän, ennen kuin lähti etsimään heidän loppua joukkoaan. Daksua kuului ehdottomasti siihen kategoriaan, jota ei päästettäisi sisälle. Se olisi kaikille parhaaksi... Cainen olisi helpompi keskittyä olennaiseen ja Inar ei "vahingossa" tyrkkäisi mokomaa Cainen miekkaan niin, että se kurja kuolisi. Ja ehkä perillisiltä ylipäätään ei ensimmäisenä alettu ruinaamaan verta? Ame ei ollut ihan varma miten tällainen toimi.

CAINE

”Kiitos.” Caine kiitti ennen kuin Ame ehti lähteä hälyttämään väkeä paikalle. ”Toki mie voisin antaa omaaki verta, jos se vaa käy, mut jos jotain sattuis, kukaan muu ei osais käyttää Veriterii.” Caine mietti vielä ääneen Inarille ja parantajalle. Tietenkin se olisi ollut reiluinta, eikä uhrata muita kokeiluun, josta hän itsekin oli hiukan epävarma. Mutta täällä ei ollut isää, ei setää tai kumpaakaan serkkua paikalla, jotka hallitsivat Caenezhin elementtiaseen käytön. Jos hän tekisi virheen ja vaikka pyörtyisi, eikä pystyisi käyttämään toista terää asian korjaamiseen, niin se olisi siinä.

Hän vilkaisi odotellessa, keitä kaikkia sisällä oli. Heidän lisäkseen oikeastaan vain Dorian, toki myös Vinemarin perillinen, mutta hän oli käyttänyt omat voimansa Zurassa Cainea pelastettaessa, ettei Caine häntä suostuisi ensimmäisenä ainakaan ottamaan käsittelyyn. Loput olivat edelleen ulkona, mutta olihan pimeän tuloon kai vielä aikaa, ei Caine oikein pysynyt perillä täällä ajasta, oli muutenkin tarpeeksi outoa, että täällä tuli pimeää kesälläkin niin aikaisin. Ei hän ollut ikinä edes ajatellut, että muualla päivän ja yön pituuskin oli ihan eri, mitä Caenezhissa, joten hän ei edes yrittänyt hahmottaa ajankulkua.

AMETHYST

Ame kävi pyytämässä kaikki ulkona olevat sisälle (?), lukuunottamatta Daksua ja Nierdalesin prinssiä (?), jotka näyttivät löytäneen niin toisistaan kuin muurahaisistakin itselleen sopivaa seuraa. Pestva oli kadonnut johonkin jo aiemmin, Ame ei enää muistanut minne, ja Karan oli ilmeisesti tämän mukana. Amethyst selitti kaikille vähän pintapuolisesti, että Caine halusi heidät paikalle, koska Chatha tarvitsi verta että paranisi ja että Caine kertoisi vähän tarkemmin kun he olisivat kaikki koossa. (?) Myös prinsessoille, vaikka heiltä tuskin otettaisiin verta, toinen oli vasta lapsi ja toinen näytti siltä, että pelkkä ajatuskin verimagiasta saisi tämän oksentamaan. Mutta olisi se kai parempi, että suurin osa olisi paikalla?

Jonkin ajan päästä Amethyst palasi sisälle ja hänen perässään mökkiin valui myös suurin osa heidän joukostaan. (?) Nainen itse palasi Chathan luo, hymyillen Cainelle rohkaisevasti. Hän ainakin luotti Caineen, vaikka poika taisi olla itse hieman epävarma omista voimistaan. Mutta heillä oli Cainen lisäksi parantaja ja se kivimaagi, kai heistäkin jotain apua tulisi jos kävisi jokin pienempi vahinko?

CAINE

Hetken odottelun jälkeen, muut pääsivät sisälle ja sisällä olijatkin pääsivät lähemmäs. ”Mie tiiän et tää kuulostaa vähä hurjalta, mut Chatha on menettäny paljon verta. Mie paransin haavan, mut se ei paljoo auta, jos hää kuolee verenhukkaan.” Caine aloitti. ”Mie pystyn mahollisest siirtään verta terveest ihmisest hääl verta, käyttäen Caenezhin elementtiasetta. Mut mie tiiän vaan teorias miten se tehään, en oo ikin ite tehny sitä. Se voi olla vaarallist. Chatha voi selvitä ilmanki, mut ei välttämät ja siin kestää aikaa. Mie en voi ite olla se, joka antaa verta, koska mie oon ainoo, joka Caenezhin Veriteriä voi käyttää, jos jotain sattuis. Mut työ ite päätätte, mie halusin vaan kertoo, mihi suostutte.” Caine sanoi eikä odottanut mitään suurta ryntäystä. Gerosilainen pikkuprinsessa vaikutti taas hiukan siltä että pyörtyisi kohta, mutta häntä nyt tuskin kukaan ehdottaisi ensimmäisenä muutenkaan. Onneksi Chatha ei ollut Daksu, silloin tuskin kukaan olisi valmis uhrautumaan.

”Ja lisäks viel… kaikkien veri ei välttämät kelpaa. Ihmisen veressä on eroja, jos ihmisel antaa väärää verta, se voi pahentaa tilannetta. Et vaik joku suostuiski, nii se ei välttämättä tarkota, et olis sopiva…” Caine lisäsi ennen kuin kukaan ehtisi innostua liikaa. ”Mistä sen sitten tietää, kenen veri kelpaa ja kenen ei?” Vinemarin perillinen kysyi. ”Mie pystyn elementtiaseella tarkastaan veren yhteensopivuuen.” Caine kertoi. ”Kysyttävää? Vapaaehtosia? Tai jos ne jotka haluu auttaa oman terveytensä uhallaki, jää tänne, loput voi mennä?” Caine ehdotti ja käänsi kuitenkin katseensa vielä siihen gerosilaiseen ystävällisen näköiseen shamaaniin, joka oli Cainen muistin mukaan erikoistunut kiviin. ”Anteeks, etsie ollu joku kivishamaani? Pystyksie tekee tälle jotai? Mie taian tarvita tähä kaiken mahollisen avun.” Caine kysyi ja meni hiukan lähemmäs ja ojensi naiselle äidiltä saamaansa hopeasormusta, jossa oli verikivi. Caine oli kyllä tietoinen sen parantavista ja suojaavista ominaisuuksista, mutta jos sitä sai jotenkin vahvistettua, niin se tulisi kyllä tässä kohtaa erittäin tarpeeseen.

IMPERIA

Vinemarilainen maagineiti oli tullut kertomaan heille ikävän kuuloisia uutisia sisältä, joten Imperia oli seurannut muita oitis paikalle. Siellä selvisi aika pian, mitä neiti oli tarkoittanut, kun Caenezhin prinssi selitti pian veren siirtämisestä ja muusta. Imperiasta veri oli kiehtova elementti, se oli hyvin veden kaltainen, mutta huomattavasti herkempi. Imperia ei ollut tehnyt kauheasti muistiinpanoja vereen liittyen, vaikka olikin yrittänyt arvioida kiviensä ja magiansa vaikutusta jokaista elementtiä kohden. Veri, myrkky ja henki kun eivät olleet kovin yleisiä, niistäkin veri oli helpoimmasta päästä.

Imperia vilkaisi hieman ympärilleen kun prinssi kyseli vapaaehtoisia ja ehdotti sitten, että kaikki jotka suostuivat kokeilemaan pysyisivät sisällä, ja loput lähtisivät ulos. Prinsessa Marcella ja prinsessa Hortencia näyttivät kumpikin olevan hyvin järkyttyneitä prinssin sanoista, ja Imperia hymyili kummallekin tytölle lempeästi.
"Menkää vain takaisin ulos, teidän ei kummankaan tarvitse nähdä moista", nainen sanoi tytöille. Olihan heitä silti aika poppoo kasassa, kai jonkun muun veri kelpaisi?

Imperia palautti katseensa prinssiin, kun kuuli tämän puhuttelevan itseään ja räpäytti vähän hämillään silmiään, meinaten jo vastata, ettei hän tarvinnut enempää kiviä, ennen kuin tajusi mitä poika tarkoitti.
"Ah, aivan, kyllä! Tietysti kultaseni, katson mitä voin tehdä", Imperia sanoi hellästi ja otti varoen sormuksen vastaan. Hän tutki sitä hetken, tuntien kyllä herkissä magian tuntevissa käsissään miten raskas kivi jo oli. Olihan poika joutunut kokemaan jo aika paljon lyhyessä ajassa, ja käyttämään asettaan varmasti useampaan kertaan... Hopea oli suhteellisen huokoinen ja imi itseensä paljon magiaa, ja kivi itsessään oli vahva, mutta hänen kannattaisi puhdistaa se kaikesta huolimatta. Imperia alkoi oitis töihin tutkittuaan sormusta hyvän tovin, hakien tavaroistaan suolaa, vuorikristallin sekä kuivattua rosmariinia. Nainen kipitti tulisijan lähelle ja huuhteli kätensä, ennen kuin kaatoi pieneen kulhoon suolaa. Hän yleensä puhdisti ja tyhjensi kivensä negatiivisesta energiasta auringon- ja kuunvalon avulla, mutta hän oli pakannut mukaansa paljon jo puhdistamaansa suolaa, vuorikristalleja sekä yrttejä, joilla hän saattoi palauttaa kivet nopeasti puhtaiksi ja täyteen energiaa. Ei se tuottanut yhtä hyvää tulosta, mutta se oli matkalla ja kiireessä kätevää.

Imperia ripotteli rosmariininlehtiä suolaan, sekoitti hyvin, ennen kuin hautasi sormuksen sekoitukseen. Sen tehtyään hän asetti kirkkaan, pienen vuorikristallin suolan päälle ja otti käteensä kuivan rosmariininoksan. Hän kostutti oksaa kevyesti vedellä, ennen kuin sytytti sen tulisijassa, ja laski heikosti palavan oksan kulhoon. Imperia piteli kulhoa varmasti käsissään, hengittäen syvään, vaikka oksa savusikin hennosti, keskittyen täysin kanavoimaan kuunvalossa puhdistamansa suolan sekä rosmariinin vetämään verikivestä pois kaikki, mikä sen voimaa heikensi ja rasitti. Hän mutisi itsekseen hiljaa, saadakseen siirrettyä puhtaan energian sormuksen kiveen vuorikristallista, ja samalla saadakseen vuorikristallin imemään itseensä kiven kokeman rasituksen, ahdistuksen ja pelon. Hän tunsi kiveä puhdistaessaan heikosti nuoren prinssin yhteyden kiveen, sekä kaikuja tunteista, joita poika oli joutunut käymään läpi. Nainen ei kuitenkaan keskittynyt itse tunteiden sisältöön, ainoastaan niiden poistamiseen verikivestä, kunnes hän vihdoin tunsi kahden kiven energioiden vaihtaneen paikkaa. Vasta silloin Imperia avasi silmänsä, räpytellen niitä hetken palatessaan takaisin maan pinnalle.

Oksa oli palanut loppuun, ja Imperia saattoi kaivaa niin sormuksen kuin vuorikristallin käsiinsä, vertaillen hetken niiden raskautta. Lopulta nainen hymyili tyytyväisenä, laskien kulhon alas ja palasi prinssin luo, ojentaen sormuksen takaisin omistajalleen.
"Tässä, poikaseni. Sen energia oli kovin raskas, mutta ottaen huomioon miten kestävä ja vahva verikivi on, uskoisin sen olevan nyt lähes puhdas. Verikivi on parantava ja vahva, hyvin sopiva kivi nuorelle prinssille. Nyt sen pitäisi auttaa sinua entistä paremmin parantamisessa, sekä antaa varmuutta ja käden vakautta", nainen kertoi lyhyesti, hymyillen lempeästi, niiaten vähän prinssille. Hän perääntyi hieman taka-alalle annettuaan sormuksen takaisin, muttei kuitenkaan lähtenyt mökistä.

CAINE

Caine ehti jo alkaa epäillä, että oli muistanut väärin, eikä täti ollutkaan se kivimaagi. Mutta lopulta nainen tajusi, mistä oli kyse ja lupasi hoitaa sormuksen. Caine hymyili kiitokseksi, hän ei ollut kauhean tarkka itse tällaisissa asioissa. Äiti oli antanut sen suojaksi ja hän muisti, että Unna oli tainnut pari kertaa tehdä jonkun puhdistusrituaalin haukuttuaan ensin hänet hutilukseksi. Mutta kun hän katsoi, miten tämä mukavan oloinen noitanainen alkoi toimittamaan jotain suolalla ja yrteillä, se ei ollut yhtään samanlaista. No ehkä tapoja oli useita? Caine antoi kuitenkin naisen hoitaa hommansa ja katsoi vain sivusta kiinnostuneena, kun nainen mutisi ja hieroi sormusta suolassa ja yrteissä ja käytti jotain omaa taikakiveä ja palavaa oksaa.

Caine otti sormuksensa takaisin naisen lopetettuaan noitumisensa ja kuunteli mitä tämä siitä sanoi. ”Kiitos, mie voin kuvitella. Oli aika raskas reissu nimittäin.” Hän sanoi ja asetti sormuksen paikalleen vasemman käden etusormeen. Sitten hän vilkaisi taas muuta seuruetta, Lunemarin ja Gerosin prinsessat olivat poistuneet aika pian takaisin ulos, eikä Caine heitä siitä syyttänyt. He vaikuttivat aika herkiltä ja hentoisilta neideiltä, joten ei hän olisi heitä ensimmäisenä valinnut, vaikka jompikumpi olisikin ollut ensimmäisenä jonossa auttamassa. ”Kuka haluu yrittää eka?” Caine kysyi, Ame oli ehkä muuttanut mieltään aikaisemmasta ja Inarille he olivat jo sanoneet, ettei hän olisi ensimmäinen. ”Minä voin.” Nierdalesilainen vakava sotilas ilmoitti ja tuli lähemmäs Cainenkin palatessa Chathan luo.

DORIAN

Dorian oli kuunnellut tarkasti, mitä Caenezhin nuori prinssi kertoi. Hiukan kyseenalaiselta toimenpide hänestäkin kuulosti, mutta jos heillä oli edes pieni mahdollisuus pelastaa se ainoa järkevä dehrahilainen heidän ryhmässään, riski kannatti ottaa. Koska perillisiä ei tähän veriuhraukseen päästettäisi ensiksi, Dorian uhrautui itse. Toki hän oli matkasta väsynyt, mutta ei niin väsynyt kuin Vinemarin perillinen, eikä hän ollut haavoittunut taistelussa pahasti. Kauheasti muita ei ollut, toki Sir André ja Sir Oscar olivat levänneet täällä kaksi viikkoa, mutta he voisivat olla varalla, jos Dorianin veri ei jostain syystä kelpaisi.

Dorian siirtyi lähemmäs Sir Chathaa ja prinssi Cainea ja jäi odottamaan ohjeita. ”Ai nii, miehä hukkasin puukkoni sinne kuolonloukkoon… Tarvisin tavallisen teräaseen, ihan veitsi riittää.” Prinssi sanoi ja parantaja ojensi hänelle jo puhdistamansa lääkärinveitsen. Caine viilsi pienen haavan Chathan sormeen ja pudotti siitä pisaran valkean miekan terälle. Dorian vilkaisi maagia, kun tämä tarjosi veistä Dorianille.”Joo, tee samoin.” Prinssi Caine sanoi ja Dorian viilsi sormeensa ja pudotti vertaan taikamiekalle Chathan veren päälle. Sitten odotettiin, eikä Dorian edes tiennyt mitä, kunnes veri näytti haihtuvan tai imeytyvän terään. Pakko myöntää, että tuollainen noituus puistatti, mutta hän ei antanut sen näkyä ulospäin. ”Joo sie käyt. Jos veri ei ois ollu sopivaa, ne olis alkanu hylkiä toisiaan.” Prinssi sanoi ja käytti parantavaa miekkaa parantamaan alkuun nyt kummankin haavat, vaikkei viilto sormessa nyt paha ollut ja ilmeisesti pahempaa oli luvassa. ”Ooks valmis? Mie teen parhaani etten tapa sinnuu.” Prinssi lupasi. ”Se olisi ihan suotavaa, ihan jo teidän omaksi parhaaksenne.” Dorian huomautti, että ilman häntä loppureissusta tulisi varmasti entistä haastavampi. ”Mutta olen valmis, mitä minun pitää tehdä?” Dorian lisäsi, jos olisi jotain muita vaihtoehtoja, ne olisi kyllä käytetty ensin.

CAINE

Vaikka Cainen sormus oli nyt taas laitettu uuteen uskoon, hän ei silti ollut ihan yhtä rauhallinen kuin mies, joka tässä enemmän vaarassa oli. Mutta hän ei voinut nyt hermoilla, hänen piti keskittyä. ”No siun ei tarvi tehä mitään, mut parempi istuu alas vähintää, tai mennä makaamaan. En vie paljoo siun vertas, mut toki se voi alkaa heikottaa. Galena, voitko vahtii hänen tilaansa?” Caine selitti ja pyysi Galenalta apua, koska hän ei ollut mikään lääkäri kuitenkaan. ”Tietysti.” Parantaja lupasi ja sillä välin kun sotilas valmistui, Caine valmistautui itse ja meni tulisijalle. Hän sulki silmänsä ja veti muutaman kerran henkeä, ojensi kättään lähemmäs liekkejä ja viilsi aikaisemmin saamallaan veitsellä kämmeneensä ja antoi veren valua liekkeihin ja pyysi verenhenkiä avukseen tässä vaativassa tehtävässä:

”Kaut veren jonka valutan,
joka vuotavan pisaran.
Mie kutsun verenhenkiä,
pyyän avuks hurmeen haltijoita.”

Sitten hän avasi silmänsä, kääntyi takaisin potilaansa luo. ”No nii, mie pystyn tähän!” Hän mutisi itsekseen samalla kun paransi oman haavansa. Caine yhdisti valkean Veriteränsä kahvasta mustaan Veriterään ja meni ensiksi miehen luo, joka istui selkä seinää vasten melko rauhallisen oloisena edelleen. ”Alotetaan.” Caine sanoi ja tarttui miestä kädestä ja painoi aseen mustan terän miehen käteen. Caine keskittyi, tunsi lämmön virtaavan terää pitkin, hän keskitti kaikki voimansa siihen, että saisi imettyä veren miekan terään. Hän tunsi sotilaan sykkeen miekan terän kautta, tunsi tämän lihasten jännittyvän. Caine lopetti melko pian, hän ei halunnut viedä liikaa heti. ”Koit kestää, en voi heti parantaa haavaa.” Caine sanoi ja siirtyi nopeasti Chathan luo ja käänsi varovasti aseen ja painoi valkean terän miehen kädelle ja alkoi valuttaa verta toisesta terästä toiseen ja sitä kautta Chathaan. Varovasti, varovasti…

Lopulta hän oli valmis ja irrotti miekan potilaasta ja siirtyi toisen luo parantaakseen aiheuttamansa vamman ennen kuin se ehti paheta. ”Mikä vointi, kai siun käsi toimii viel?” Caine varmisti ja mies, joka oli valahtanut aikaisempaa kalpeaksi, liikutti kokeeksi sormiaan ja rannettaan. ”Hieman kankeasti, mutta toimii.” Hän sanoi hiukan kireästi. ”No se on pääasia, kyl se siitä pitäis sit toipua. En tiiä riittikö tää, mut enempää en viitti kerralla tehdä. Koit levätä.” Caine sanoi ollen itsekin hiukan uupunut ja kääntyi Galenan puoleen, joka tutki Chathaa tällä hetkellä. ”Pitää odottaa, miten tämä vaikuttaa.” Parantaja sanoi, mutta ainakaan Chatha ei ollut mennyt huonommaksi ja Dorian oli edelleen elossa. Tästä isä voisi mahdollisesti jopa vihdoin olla ylpeä, jos tietäisi! Muuten Cainen edesottamukset tällä retkellä eivät ansaitsisi kauheasti kehuja kotipuolessa.

AMETHYST

Ame seurasi koko hommaa sivusta, vaikka hän olikin enemmän huolissaan Chathan voinnista. Ei hän ainakaan olisi enää perääntynyt, jos kenenkään muun veri ei kelpaisi, ei häntä pelottanut niin paljon... hän halusi vain, että Chatha voisi paremmin. Voi, kun tämä auttaisi... Häntä inhotti olla niin hyödytön, kuin oli. Ame vilkuili vähän väliä kahta maagia, kun nämä hääräsivät omia asioitaan, henkäisten hiljaa itsekseen. Oli tosi turhauttavaa näyttää ihan maagilta, sitä kuitenkaan olematta. Ei se asia ennen tätä matkaa ollut haitannut, ainakaan Vinemarissa, mutta... eipä hän ollut ennen kauheasti joutunut katsomaan vierestä, miten muut maagit olivat hyödyksi.

Ame seurasi kuitenkin ihan kiinnostuneena, kun Dorian suostui ensimmäisenä uhraamaan itsensä yhteisen hyvän eteen. Ame ei mennyt lähemmäs, mutta nojasi vähän eteenpäin nähdäkseen, mitä verelle tapahtui, kun Caine jo sanoikin sen sopivan. No sepä kävi nopeasti... Ehkä Dorianin kohtalo oli pelastaa vuorotellen kaikkia porukassa, kun oli viisain ja paras sotilas, ja komea ja pitkä... Amethyst seurasi hiljaisena, uteliaana ja samalla huolissaan, kun Caine lopulta aloitti veren siirtämisen. Ei se kauhean hankalalta näyttänyt, mutta ehkä se vain näytti helpommalta kuin oli. Vähän kuin kahden maagin magiakin, ei se pistänyt silmään mitä kumpikaan maaginaisista teki, mutta ehkä se johtui vain siitä ettei hän itse osannut mitään oikeasti hyödyllistä? Joka tapauksessa Caine näytti osaavan paljon paremmin, kuin oli aluksi antanut ymmärtää. Ehkä siitä kivestä oli apua?

Ame havahtui taas ajatuksistaan, kun Caine kyseli Dorianilta tämän vointia. Mies oli tavallista kalpeampi ja selkeästi äskeinen oli ottanut koville. Se herätti Amessa hirveän halun auttaa, olla hyödyksi edes jotenkin. Ajattelematta Amethyst kääntyi etsimään vesileilin ja kulhon, kaataen siihen vettä ja käveli Dorianin ja Cainen luo.
"Tässä, ettet pyörry", Ame sanoi, hymyillen vähän. Ei hän paljoon pystynyt, mutta jostain syystä Dorianin näkeminen noinkin heikkona tuntui pahalta. Ehkä se johtui siitä, että mies oli pelastanut hänet Zurassa? Niin, hän halusi varmaan vain korvata miehen näkemän vaivan. Ei hän normaalisti oikein tarjonnut apuaan, jos sitä ei erikseen pyydetty, miehille ainakaan, mutta Dorian ei myöskään ollut ihan kuka tahansa mies.

DORIAN

Hieman Dorian saattoi miettiä, oliko ollut kauhean järkevää suostua moiseen. Mutta caenezhilainen nuori prinssi oli kuitenkin jo aikaisemmin vaikuttanut osaavan käsitellä elementtiasettaan paremmin kuin osa perillisistä. Dorian ei ollut edes varma, osasiko Nierdalesin nykyinen kuningas käyttää jumalaista suojakilpeään, koska prinssi ei ainakaan osannut, vaikka raukka niin kuvittelikin. Että kyllä hän ennemmin jätti elämänsä caenezhilaisen käsiin kuin oman prinssinsä. Prinssin toimittaessa ensin jotain uhrirituaalia ennen parannustoimenpidettä, Dorian seurasi sivusta ja ajatteli vain, että onneksi prinsessat olivat ehtineet poistua ennen sitä. Sir Oscarin ilme oli kyllä ollut näkemisen arvoinen, kun prinssi rukoili pakanajumaliaan ja valutti verta tuleen. Dorianille oli ihan sama, jos prinssi sai sillä tavalla varmuutta eikä tapattaisi häntä.

Kun prinssi sitten aloitti, Dorian ei ollut tiennyt mitä odottaa. Hän oli jo kokenut samaisessa kädessä prinssin parantavan miekan voiman, joten oli osannut odottaa jotain päinvastaista. Mutta kun prinssi iski toisen miekkansa terän hänen käteensä, tuntui kuin koko käsi olisi pikkuhiljaa syöpynyt sisältä päin ja veri alkanut kiehua. Hän sai vaivoin hammasta purren pidettyä itsensä kurissa, mutta ei se tajunkaan lähteminen tainnut kaukana olla. Kun prinssi siirtyi parantamaan Chathaa, Dorian ei edes oikein rekisteröinyt mitä tämä sanoi. Hän tuijotti vain mustaa haavaa kädessään, josta veri valui paksuna ja tahmeana ja koko käsi tuntui täysin kuolleelta, samaan aikaan hän ei oikein tuntenut mitään ja ihan silti kipu oli järkyttävä.

Aikaa ei oikeasti varmaan edes kulunut kauaa, mutta kipu alkoi levitä pikkuhiljaa pitkin käsivartta. Dorian oli jo aika varma, että koko käsi pitäisi katkaista, ettei siitä enää mihinkään tämän jälkeen olisi, mutta kun prinssi palasi hoitamaan aiheuttamansa haavan, niin pikkuhiljaa kipu alkoi helpottaa. Kun hän prinssi Cainen varmistaessa kokeili kätensä toimivuutta, niin kyllä siihen pikkuhiljaa alkoi tunto palautua. Lepo oli kyllä ihan paikallaan, hän istui lattialla ja sulki hiukan silmiään helpottaakseen huimausta samalla kun yritti saada veren taas kiertämään vasemmassa kädessään. Hän avasi silmänsä, kun kuuli vinemarilaisen pikkuneidin hössöttävän vieressään ja huomasi tämän tyrkyttävän vettä. Viini olisi tehnyt parempaa, mutta veteen oli nyt vain tyytyminen. ”Kiitos.” Hän sanoi ottaen kupin vastaan ja joi, sillä tiesi kyllä tarvitsevansa sitä äskeisen jälkeen. ”Toivottavasti siitä nyt oli apua.” Hän sanoi sitten vilkaisten Chathaa, jonka vierellä parantaja hyöri, prinssi oli vetäytynyt vähän matkan päähän lepäämään myös nyt, kun sai työnsä hoidettua.

AMETHYST

Nainen hymyili vähän paremmin Dorianin ottaessa vesikupin vastaan, jopa kiittäessä. Toisaalta, mies oli vain suora sanoissaan, ei töykeä tai kiittämätön, vaikka siltä aluksi vaikuttikin. Amethyst ei käsittänyt miksi hän mietti tällaisia asioita niin paljon. Nainen vei katseensa Chathan suuntaan Dorianin mainitessa siitä, että äskeisen kärsimyksen olisi parasta olla hyödyksi. Toivottavasti... mutta parantajanaisesta ja kivimaagista olisi varmasti apua siinä, että Chatha paranisi nyt, kun tämän haava oli parantunut ja tämä oli saanut verta kehoonsa. Varmasti ne aiemmat rohdot, jotka auttoivat veren... jotain, mitä nainen olikaan ikinä sanonut, auttaisivat nyt enemmän kun haava oli kiinni?

Amethyst ymmärsi jääneensä Dorianin vierelle, osittain huolesta ja osittain siksi, että hänen oli kumman turvallinen olo siinä. Nainen antoi kuitenkin miehelle tilaa ja siirtyi kauemmas, ettei häiritsisi tätä. Miehen piti kuitenkin levätä, vesi oli ainoa tapa millä hän osasi auttaa... tai no, ainoa asia jonka Dorian varmaan häneltä ottaisi vastaan. Ame hymähti vähän ajatuksilleen, miksi hän ajatteli Doriania niin paljon? Hän oli ollut huolissaan Chathasta ja Cainesta koko matkan, eikä Dorian ollut edes oikeasti vakavassa vaarassa, vaikka voikin nyt hieman heikosti... Mutta jostain syystä Ame silti koki olonsa paremmaksi, kun sai auttaa tai olla miehen lähellä, vaikka olikin vetäytynyt kauemmas. Hänen sisällään oli kummallinen olo. Oli ollut Zurasta lähtien, kun hän oli miettinyt Doriania vähänkin pidempään viikon takaisten tapahtumien jälkeen. Hän oli koko viikon uskotellut itselleen, että se johtui vain kiitollisuudesta ja siitä, että Dorian nyt vain sattui olemaan komea, mutta yleensä hän pääsi sellaisista asioista aika nopeasti yli. Miehistä siis, ylipäätään. Ehkä hän oli ylirasittunut tai jotain...

GALENA

Galenan olisi tehnyt hiukan mieli mennä hiljentämään se dehrahilainen prinssi uudestaan, kun hän sai ”anteeksipyynnöillään” caenezhilaisen prinssin taas niin pois tolaltaan, että hänen piti rauhoittua ja toipua itse, ennen kuin pääsi auttamaan Chathaa. He olivat odottaneet puoli kuuta, mies oli koko ajan ollut hyvin heikosti elämässä kiinni, vaikka Galena oli parhaansa tehnytkin. Ja nyt kun ainoa henkilö, joka miestä voisi auttaa, oli vihdoin paikalla, niin hänen mieltään piti järkyttää vielä aikaisempien kauhujenkin jälkeen? Miksi? Jo ihan vain, että miksi toista piti rääkätä sillä tavalla vain tyhmyyttään ja miksi se piti tehdä juuri nyt?

Mutta lopulta Veriprinssi oli itse tarpeeksi kunnossa ja pystyi auttamaan. Galena auttoi siinä missä pystyi, kuten Imperiakin. Hän seurasi huolissaan, mutta kiinnostuneena, miten poika käsitteli elementtiasettaan. Kun hän oli valmis, Galena siirtyi tarkkailemaan Chathan vointia, vaikka eihän se tietenkään heti siltä seisomalta paljoa muuttunut. Heidän piti odottaa. Nyt miehen onneksi sai paremmin lepäämään, kun selän haavaa ei tarvinnut enää varoa.

Aikaa kului, nierdalesilainen rohkea sotilas, joka oli uhrannut omaa vertaan toisen sotilaan pelastamiseksi, lepäsi siinä, mihin oli jäänyt. Caenezhilainen prinssi oli vaihtanut omat vaatteensa nyt kun sai siihen tilaisuuden ja vaikutti myös nukkuvan. Galena tarkkaili potilastaan, jonka pulssi oli jo lähempänä normaalia ja poskille alkoi pikkuhiljaa palata väri, eikä miehen hengitys kuulostanut enää niin vaikealta. Nyt saattoi olla jopa toivoa, että hän tulisi kuntoon. Toki hänen olisi hyvä levätä edelleen, mutta heidän pitäisi todennäköisesti jatkaa matkaa heti huomenna. Täällä oli oltu jo liian pitkään. Galena pyyhki potilaansa huulia taas kostealla liinalla, jotta tämä ei ihan kuivuisi kokoon. Ja silloin tämä avasi silmänsä.

AMETHYST

Amethyst oli palannut lähelle vuodetta, jolla Chatha makasi, katsellen vain huolissaan miestä. Caine näytti nukahtaneen, Inarin pitäessä vahtia varmaankin tajuamattaan. Ame olisi voinut itsekin mennä lepäämään vaikka Telemakhoksen kainaloon tai jotain, mutta häntä ei väsyttänyt... hän halusi vain tietää, selviäisikö Chatha. Se maaginainen hääräsi ja tarkkaili miehen tilaa aina välillä.

Amethyst henkäisi hiljaa, nojaten ajatuksissaan seinään takanaan. Hän oli monta kertaa meinannut tarjota apuaan parantajalle, mutta joka kerta hän muisti ettei varmaan olisi osannut olla oikeasti hyödyksi, vaikka oli tarkkaillut jo jonkun aikaa mitä nainen puuhasi. Ehkä hän voisi yrittää oppia jotain tuollaista hyödyllistä... Telemakhos oli sanonut, että hänestä oli hyötyä jo vain olemalla mukana, mutta ei hän ollut varma sanoiko mies niin vain lohduttaakseen häntä. Oli se kai totta, ainakin osittain, mutta voisi hän silti opetella olemaan enemmän hyödyksi. Ainoa asia missä hän oli edes vähän osannut auttaa, oli rauhoitella Cainea, ja silloin aiemmin kokouksen aikana Chathaa.

Amethyst havahtui hieman, kun näki liikettä Chathan suunnalta. Hyvin pientä liikettä, kuin mies olisi avannut silmänsä. Nainen nytkähti irti nojaamastaan seinästä ja kävi varoen sen verran lähemmäs, että näki paremmin.
"... Heräskö Chatha?", Ame kysyi hiljaa, enemmän vain puhtaasta hämmennyksestä, kuin että olisi kysynyt asiaa maaginaiselta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan huoli alkoi todella helpottaa, hän oli ollut niin huolissaan Chathasta, Cainesta, Telemakhoksesta ja Karanista ja uudestaan Telemakhoksesta, Dorianista ja kun kaikki muut olivat lepäämässä ja jotenkin kunnossa, oli jäljellä ollut enää vain huoli Chathasta.

GALENA

Galena ei ollut odottanut miehen heräävän näin pian, mutta toki, olihan hän tässä jo nukkunut. Hän ei ehtinyt juuri edes reagoida, kun vinemarilainen maagi oli jo vieressä kyselemässä, mutta hän huomasi varmaan itsekin. ”Miten voit? Haavoituit taistelussa ja olet ollut pitkään unessa.” Galena kysyi rauhallisesti, mutta saattoi olla turhan aikaista alkaa kauheasti kysellä. Mies vaikutti olevan edelleen aika tokkurassa, mutta ehkä nyt kuitenkin paremmin tässä maailmassa, kuin aikaisemmilla kerroilla, kun hän oli herännyt. Mies yritti kai vastata, mutta ei saanut sanaa suustaan. ”Amethyst, toisitko taas vettä?” Galena pyysi ja auttoi itse varovasti miestä hiukan enemmän pystyyn, että hän saisi juotua. ”Sinun pitää ainakin yrittää juoda ensin, sitten pitää miettiä ruokaa, olet ollut aika kauan syömättä mitään.” Galena puheli rauhallisesti auttaessaan potilastaan. Onneksi hän oli antanut sotilaalle pieninä annoksina rohtoa, joka auttoi häntä pysymään vahvana, mutta sekin toki oli väliaikainen ratkaisu. Ei ilman oikeaa ravintoa kukaan kestänyt kovin pitkään.

AMETHYST

Ame henkäisi terävästi, kun Chatha yritti vastata naiselle, saamatta kuitenkaan sanaa suustaan. Voi Chatha... Parantaja kutsui häntä nimellä, Amethyst räpäytti ripsiään ennen kuin sisäisti tämän sanat ja kääntyi oitis hakemaan vettä ja kulhon, josta Chatha saisi juotua. Tämän hän ainakin osasi, sen verran helppo työ ja hän oli tehnyt saman jo kahdesti tänään!

Amethyst palasi kaksikon luo vesikupin kanssa. Galena oli nostanut Chathan hieman parempaan asentoon ja Ame vilkaisi hieman naiseen. Ehkä olisi helpompaa, jos hän auttaisi Chathaa juomaan, jos nainen tukisi toista...
"Mä autan sua juomaan, Chatha, okei?", nainen sanoi hellästi, varmistaen että mies ymmärsi, ennen kuin toimi. Hän oli helpottunut, melkein jopa innoissaan, mutta pysyi yllättävän rauhallisena. Chatha oli varmaan vielä aika heikossa kunnossa, joten toisen kanssa piti olla varovainen... Amethyst ei voinut kuitenkaan pienelle hymylle mitään. Chatha oli hereillä... hän tekisi ihan mitä vain parantaja ikinä pyytäisi, hän oli niin onnellinen että Chatha oli hengissä ja että hän sai auttaa.

CHATHA

Chathan olo oli niin tyhjä, hänellä ei ollut kunnon muistikuvaa missä oli ja miksi hänellä oli niin heikko. Kipua ei ollut kauheasti, mutta päätä jomotti. Kun hänen herättyään ensimmäisenä näkemänsä nainen auttoi häntä istumaan, se tuntui kauhean raskaalta. Hänen kurkkunsa oli niin kuiva, ettei hän saanut edes vastattua saati kysyttyä, mitä oli tapahtunut. Hän ei tunnistanut häntä auttavaa naista, mutta tämä vaikutti ystävälliseltä. Hän ei tiennyt mistä taistelusta nainen puhui, mutta hänellä ei ollut mitään syytä epäillä asiaa.

Sitten Chathan silmät laajenivat hieman, kun toinen nainen, jolla oli erikoisen vaaleanpunaiset hiukset, tuli auttamaan häntä juomaan. Tämän naisen hän tunsi! Varmasti hän oli nähnyt tämän ennenkin… mutta missä? Hän oli vetää vedet väärään kurkkuun ja alkoi yskiä. Sitten hän muisti, Gilmarin laakso, kaivo… Ame…

AMETHYST

Amen olisi tehnyt mieli halata Chathaa, mutta hän istui paikallaan ja auttoi miestä juomaan, pysyen niin rauhallisena kuin saattoi. Miehen alkaessa yskiä nainen yllättyi vähän ja laski vesikupin, naurahtaen jostain syystä. Hän kaivoi mekkonsa uumenista nenäliinan ja siirtyi pyyhkimään varovasti miehen leukaa, hymyillen hellästi yrittäessään vähän helpottaa miehen oloa.

"Ihan rauhassa, ei oo hätää", hän sanoi pehmeästi. Tämä tilanne oli hänelle jo tutumpi, hän oli jo kerran saanut Chathan melkein tukehtumaan. Ame hymähti vähän ajatuksilleen, silittäen hellästi miehen poskea. (?)
"Oot turvassa ja susta pidetään huolta", nainen puheli hellästi toiselle samalla, kun nosti vesikupin takaisin käsiinsä. Hän antaisi Chathalle hetken kuitenkin rauhoittua, vaikka ilmeisesti mies näytti muistavan hänet jotenkin... toivottavasti. Muistinmenetys tästä vielä puuttuisikin. Ei hän ehkä ollut parantaja tai hoitaja, mutta jos hänestä oli apua, hän pysyisi tässä.

CHATHA

Chatha sai henkensä taas kulkemaan ja veden juotua, mikä jo kohensi oloa merkittävästi. ”Mitä tapahtui?” Hän lopulta kysyi aika käheästi. ”Muistan vain, että olin laaksossa prinssin kanssa ja…” Chatha yritti saada kivistävää päätänsä muistamaan, mutta kauhistui sitten. Missä prinssi oli!? ”Rauhallisesti, et saa rasittaa itseäsi.” Toinen nainen sanoi auttaessaan Chathan taas lepäämään. Chathaa hermostutti prinssin puuttuminen, vaikka prinssi aika rasittava olikin, mutta hän oli Chathan vastuulla! Ja jos Chatha oli itse tässä kunnossa, niin missä kunnossa prinssi olisi? Ja he eivät kyllä tainneet olla enää laaksossa, tämä rakennus hämärässäkin tuntui aika hökkeliltä ja lisäksi painostavan kuuma ilma viittasi vahvasti siihen, että he olivat taas Dehrahissa. Ja se tieto ei kauheasti mieltä ylentänyt.

AMETHYST

Chatha oli vielä aika sekavassa tilassa, mutta ihmekös tuo, kun mies oli melkein kuollut. Amethyst huomasi kyllä, kun mies alkoi näyttää paniikin merkkejä mainittuaan prinssin, ja parantajakin käski pian miehen rauhoittumaan. Ame odotti, että Galena sai miehen takaisin makaamaan, ennen kuin otti hellästi Chathan kädestä. (?)

"Vedä henkeä, Chatha. Daksu on pihalla, mut sillä on kaikki ihan hyvin ja se on elossa. Ei oo mitään hätää", Ame selitti rauhallisesti miehelle. Hän ei halunnut, että Chatha alkaisi heti herättyään huolehtia jostain turhasta Daksusta. Se mokoma pysyisi kyllä hengissä, jos ei nyt menisi suututtamaan urumiyalaista prinsessaa vielä tässä välissä. Chathan vointi oli sitä paitsi paljon oleellisempaa nyt.
"Sä haavotuit siellä muurilla aika pahasti. Muistatko? Lähdettiin laaksosta Dehrahin rajalle ja löydettiin prinssi. Sen jälkeen sä haavotuit", nainen päätti kertoa, rauhallisesti ja selkeällä äänellä, silittäen samalla hellästi Chathan kättä.

"Me ollaan Dehrahissa, löydettiin mökki jossa oot saanut parantua. Kaikki on nyt hyvin." Kyllä miehelle voisi kertoa kaiken, mitä tässä välissä oli tapahtunut, mutta vasta kun toinen voi hieman paremmin. Chathan piti saada ravintoa itseensä, ja ehkä vielä jotain lääkettä, mutta Ame oli liian helpottunut ja onnellinen kokeakseen yhtään väsymystä. Hän valvoisi vaikka koko yön Chathan vierellä jos tarve olisi.
"Huolehditaan sut ensin kuntoon, okei? Sen jälkeen ehditään miettiä Daksua ja muita ikäviä asioita", Ame pyysi, hymyillen hellästi toiselle. Chatha-parka... Toinen huolehti yhä vain prinssistä. Jos Ame ei olisi jo tiennyt syytä, hän olisi ihmetellyt miten Chatha jaksoi murehtia siitä itsekkäästä rääpäleestä, kun oli itse haavoittunut. Mutta hän tiesi... ei se ollut Chathan vika. Hän ymmärsi niin paljon paremmin toisen käytöstä kokouksenkin aikana, kun hän ajatteli asiaa jälkeenpäin.

CHATHA

Chatha huokaisi helpotuksesta, kun kuuli prinssin olevan elossa ja kunnossa. Hän oli hieman eri mieltä siitä, oliko pihalla oleminen kauhean turvallista, mutta kyllä toiset varmaan olivat huomioineet asian. Hän ei kauheasti voisi tehdä asian eteen kuitenkaan, joten kuunteli, kun Ame kertoi, mitä oli tapahtunut. ”Jotenkuten.” Chatha vastasi siihen, mitä tapahtuneesta muisti. ”Muistan, että prinssi oli muurilla… hän oli vaarassa, yritin pelastaa hänet. Sitten en muista…” Chatha sanoi.

”Minun ei olisi pitänyt lähteä tänne, sanoin isälle, etten ole oikea henkilö.” Chatha huokaisi. ”Osaan taistella, mutta mitä se hyödyttää, jos prinssi on liian uppiniskainen tottelemaan minunlaistani? Enkä osannut vakuuttaa häntä toimimaan järkevästi, hän ei ikinä kuunnellut minua… Ja sanoin niin pahasti tornissa, minun takiani hän lähti ja teki niin typerästi. Olen niin pahoillani, aiheutin kaikille ongelmia, koska en ole tarpeeksi pätevä tähän työhön.” Chatha sanoi sitten, yhä melko käheästi, mutta hän ei osannut edes kuvitella miten hankalaksi Dehrahiin pääsy oli muille käynyt ja hän itse oli vain loukkaantunut ja jättänyt prinssinsä muiden vastuulle. Hänen sijastaan olisi pitänyt lähettää oikea sotilas, ei häntä. Vaikka hän tiesi miksi isä oli puhunut hänet tähän asemaan, hän tunsi silti olevansa aivan väärässä paikassa.

AMETHYST

Chatha alkoi selkeästi muistaa, mutta se ei tainnut olla kovin hyvä asia. Amethyst henkäisi hiljaa, kun Chatha alkoi syytellä itseään, vaikka toinen mainitsi taas isänsä. Se hieman hämmensi Amea, hän ei ollut varma mitä toinen tarkoitti, mutta ehkä sillä ei ollut nyt väliä.
"Ei, Chatha", Ame sanoi, yllättäen aika tiukasti. Hän ei jaksanut sitä, miten kaikki muut syyttivät itseään ja häpesivät omia reaktioitaan vain siksi, että joku kurja dehrahilainen lellikakara ei osannut käyttäytyä. Caine, Chatha, Inar, ihan kaikki jotka olivat ikinä ottaneet mitään kontaktia siihen luuseriin, kaikki häpesivät ja syyttivät itseään ihan normaaleista tunteenpurkauksista. Ainoa, joka ei hävennyt tai syyttänyt itseään yhtään oli se kurja prinssinkutale, jonka olisi alunperinkin pitänyt osata käyttäytyä kunnolla!

"Daksun käytös on sen ja sen kurjan mätänevän isän vika. Sä et voi syyttää itteäs siitä, että se ei kuuntele järkeä, sä et kasvattanut siitä tollasta", Ame jatkoi hieman rauhallisemmin, vedettyään ensin henkeä. Hän ei halunnut Chathan syyttävän itseään, ei siitä ettei Daksu kuunnellut toista tai ketään koko porukassa, tai siitä että se tomppeli oli aiheuttanut heille niin paljon vahinkoa näin lyhyessä ajassa.
"Älä pyydä anteeksi. Sä et oo tehny mitään väärin, et ainakaan enempää kuin me muutkaan. Tää ei ole sun syytä." Amen sanat olivat varmoja, kuin hän olisi tehnyt miehelle lupauksen. Ei kukaan heistä muista ollut varmaan auttanut tilannetta, hän tai Telemakhos, saatika Inar. Mutta prinssi itse oli haastanut riitaa kaikkien kanssa ja juossut omin päin vihollisten syliin. Chatha oli vain yrittänyt parhaansa tehdä oikein... Pelastaa prinssin tämän omalta itsekkyydeltä ja typeryydeltä.

"Kukaan ei syytä sua. Me ollaan vaan onnellisia, et sä oot elossa... Mä oon onnellinen, et sä oot elossa", nainen hymähti lempeästi. Se ainakin oli täysin totta. Hän oli niin onnellinen, että Chatha oli kunnossa ja että hän sai taas puhua toiselle. Amethyst vei kätensä silittämään hellällä liikkeellä miehen poskea (?) ja hän hymyili vähän, lohduttaakseen miestä edes jotenkin. Hän ymmärsi, mistä Chathan tunteet kumpusivat... paremmin, kuin oli aiemmin ymmärtänyt. Mutta hän halusi vain varmistaa, että mies ymmärsi olevansa turvassa, ymmärsi ettei kukaan syyttänyt tätä tapahtuneesta. Ei hän halunnut ottaa asiaa puheeksi ennen sitä...