GILDOMERA osa 1 luku 1

PESTVA

Voi pirujen poikaset, nämä tyypit olivat fiksumpia kuin mitä hän oletti! Normaalisti ryöstelijät sai hämmennettyä puhumalla kullasta ja rikkauksista, mutta nämä viisveisasivat. Onneksi tätä oli sattunut Pestvan seikkailuissa muulloinkin, ja hän tiesi että ahneen lisäksi ihminen oli myös pelokas.

"Hyvä on, kirkossa ei ole niitä rikkauksia mitä ihmiset normaalisti pitävät arvossa", Pestva puhui mahdollisimman tyynnyttävästi ja yskäisi limaisesti käteensä jonka jälkeen liikutti sitä rauhanomaisin elkein varusteilleen vihollisen ohjeiden mukaisesti, "mutta olen kuullut että ruttokaupungin kirkossa me ruttoiset ja saastaiset", hän kakoi ja yski, "pääsemme vihdoin jumalan valoon!"

Pestva irroitti vihollisilta nyysimänsä aseet vyötäisiltään hiplaten niitä tarkoituksellisesti kämmenlimallaan ryöstäjien katseitten alla(?). "Voi, miten olen odottanut, röhk yäääääk, että pääsisin tästä ruttoisesta kropastani taas jumalan lapseksi!" Hyväksi onnekseen Pestvan kasvojen iho oli tavallista punertavampi ja hikoilevampi Dehrahin ilmaston vuoksi, ja oli hänelle muutama ilkeän näköinen näppyläkin puhjennut. "Pyörin juuri ruttoisten veljieni ja siskojeni saastassa," hän sanoi aseella taputtaen ja hinkaten keräämäänsä ruumiskasaa, "sillä jumala rakastaa erityisesti syntisiä ja saastaisia". Pestva oli kuunnellut seurueen kummallisiin juttuihin uskovien naisten sepityksiä jumalasta ja syntisistä (?) hekotellen keskenään, mutta oli siitä sittenkin onneksi hyötyä kun oli pakko puhua itsensä pois tästä tilanteesta!

Yökäten ja hullua silmissään hummerin värinen Pestva ojensi aseita ryöstäjille. "Ottakaa ne, tehkää hyvin ja sairastukaa tekin! Vain ruttoisina saatte kylpeä jumalan valossa!"

ATUM

Atum odotti kärsimättömästi osoittaen uhriaan edelleenkin miekallaan pälyillen tätä samalla. ”Niin ei ole ei, täällä ei ole yhtään mitään, mikä normaalissa maailmassa olisi jotenkin arvokasta”, Atum totesi vain ryöstettävän uhrinsa sanoihin. Atum alkoi katsoa sotilastamineista yhtäkkiä kuitenkin aika epäilyttävä katse silmissään, kun tämä yski käteensä alkaen puhua rutosta. Tämä yski lisää ja alkoi enemmän tai vähemmän puhumaan niin outoja siitä, miten oli pyörinyt sisariensa saastassa puhuen ilmeisesti ruumiskasasta. Yskiminen vaihtui lopulta yökkimiseen, minkä jälkeen tämä vain ojensi ruttoisia aseita Atumia ja hänen seuralaisiaan kohtaan.

”Joo kuule, me ehkä eletään Zuran saastassa, mutta olo tuntuukin yhtäkkiä anteliaalta. Pidä varusteesi ja aseesi. Olkoon kuolemasi nopea ja kivuton”, Atum totesi. ”Mennään pois, en kyllä halua sairastua tuohon tautiin, mitä se sitten ikinä kantaakaan mukanaan”, Sharifa totesi, laittoi aseen vyötäisiin ja lähti menemään. Atum ei sanonut enää mitään, mutta työnsi itsekin miekkansa joltain aikoinaan pöllimälleen asevyölleen ja lähti naisen perään. ”Ala tulla, Fadil. Jätä se ruttonen saasta sinne vaan!” Atum älähti kuitenkin perään ennen kuin Fadilkin lähti perään. Lopulta he katosivat näkyvistä.

SEMENRE

Semenre yritti tähyillä vielä tovin rakennuksen katolla tai niin ikään katolla. Katto se joskus oli ollut, mutta se oli enemmän tai vähemmän raunio nykyään. Katto tai ei, ei Semenren silmiin kyllä osunut silti ketään heidän väestään. Semenreä hävetti ja ärsytti. Hän oli luvannut johdattaa joukon kirkolle, mutta sen sijaan lähtenyt yksin juoksemaan tilanteen eskaloiduttua ja nyt muut olivat hukassa. Semenre ei voinut toivoa muuta kuin, että muut olisivat jotenkin edes kuunnellut hänen puheitaan siitä, missä kirkko sijaitsi ja yrittäisivät mennä sen mukaan. Jos eivät olleet… niin se oli sitten asia erikseen. Mutta ei Semenre kuitenkaan mikään aikuisien lastenvahti ollut. Oppaaksi hän oli lupautunut, mutta aika huonosti sekin oli mennyt. Mutta ehkä hänellä lykästäisi ja edes joku siitä joukosta tulisi vastaan. No viimeistään kirkolla, jos hänen selityksensä olivat onnistuneet tavoittamaan kaikkien korvat.

Niinpä Semenre laskeutui alas murjun katolta ja lähti itse liikkumaan mahdollisimman nopeasti, mutta samalla huomaamattomasti kohti kirkkoa samalla sättien mielessään itseään siitä, miten oli antanut tämän tapahtua. Vaikka eihän se hänen vikansa ollut, että se köriläs vihollinen oli juuri silloin tunkenut nokkansa heidän eteensä ja se johtaja päättänyt yllätyksenä iskeä kaveria turpaan sanojen sijaan. Mutta kyllä se silti kismitti, mutta ei tässä auttanut itkut markkinoilla.

INAR

Inar oli ollut palaamassa Pestvan luo uutisten kanssa siitä, mitä reittiä heidän kannattaisi käyttää, mutta oli pysähtynyt vähän matkan päähän kuuntelemaan keskustelua, jota Pestva kävi joidenkin kanssa alhaalla. Hän ei käsittänyt, miten tässä kurjassa paikassa oli ylipäätään edes hengissä ketään, joka ei ollut vihollispuolelta, mutta Inar sai olla jälleen ylpeä Pestvasta joka ei tarvinnut hänen taustatukeaan. Jos nainen olisi ollut hilpeämmällä tuulella, hän olisi jopa saattanut nauraa kun Pestvaa ahdistellut porukka juoksi karkuun naisen vähän yskiessä ja selittäessä sekavia, hyvä ettei moisiin ollut tarvinnut tuhlata enempää aikaa ja voimia.

Inar kiipesi loppumatkan sen rakennuksen katolle, jonka juurelta oli noussut ylös, kumartuen katsomaan alas Pestvaan huvittuneena.
”Jumalan valossa? Oletko varma, ettet ole oikeasti tullut kipeäksi – päästäsi nimittäin?”, Inar virnisti hiljaa alaspäin henkivartijalleen.
”Olen nyt aika varma, mitä reittiä pitkin löydämme sen oletetun kirkon… miksi ihmeessä sinä olet kasannut ruumiita seinän vierelle? Tuliko tylsää?”, nainen kysyi kun laski katsettaan etsiäkseen hyvän laskeutumispaikan. No, kai niitä voisi käyttää alas laskeutumiseen, pehmittäisivät ainakin laskua jos hän putoaisi.
”Pidetään kiirettä, kirkolla varmaan löydämme muutkin”, nainen sanoi kun alkoi laskeutua alas. Hän hivutti itsensä jalat edellä alas, kunnes roikkui katon reunassa ja saattoi ottaa Pestvan kasaamista ruumiista hieman jalansijaa. Vähän epätasainen pohja se oli, mutta pienen kompuroinnin lisäksi hän ei kuitenkaan kaatunut tai pudonnut alas ja pääsi takaisin kujalle. Onneksi kukaan muu, kuin ne oudot hiipparit eivät olleet huomanneet heitä.

DORIAN

Kun loukkaantunut mies oltiin saatu tolpilleen ja hän vakuutti, että ystäviensä avulla pystyisi jatkamaan, he olivat lähteneet taas liikkeelle (?). Prinssi piti huolta seuralaisistaan ja Dorian oli valmiina siltä varalta, jos he joutuisivat vihollisen kanssa ongelmiin. Kaaoksessa oli onneksi nyt aika helppo kadota ja onneksi vinemarilaisten temppuilusta oli se hyöty, että heillä oli nyt suunta, mihin edetä.

Ja vaikka kaupunki oli sekava, se ei loppujen lopuksi ollut niin sokkeloinen, kuin alkuun oli kuvitellut. Loppujen lopuksi rakennusten väliset kujat eivät hirveästi haarautuneet ja vaikka he joutuivat välillä kiertämään, niin lopulta suunnan sai pidettyä aika hyvin. Se kesti, etenkin kun heidän piti kulkea hieman rauhallisemmin, jotta prinssi ja tämän henkivartija eivät rasittaisi itseään liikaa. Prinssi nyt ei ollut pahasti loukkaantunut, mutta kolhiintunut kuitenkin. Lisäksi heidän oli varottava sotilaita, mikä hidasti etenemistä myös.

Lopulta he lähestyivät yötaivasta vasten tummempana siluettina erottuvaa muita korkeampaa rakennusta, joka lähempänä alkoi erottua paremmin soihtujen ja lyhtyjen valossa. Mutta nyt myös sotilaita oli enemmän ja he saivat varoa jokaista liikettään. Lisäksi heillä ei ollut mitään tietoa muista, ei Doriania suuremmin heidän kehno oppaansa kauheasti huolettanut, kai tämä lähtisi menemään omin päin, mutta urumiyalaiset häntä huolettivat. Jos he eivät selviäisi tänne, hänen olisi caenezhilaisen pelastamisen jälkeen ja autettuaan muut pakoon, jäätävä itse etsimään heitä. Mutta nyt oli keskityttävä prinssin pelastamiseen, kun he vihdoin olivat päässeet tänne asti.

SEMENRE

Semenre yritti liikkua varjoissa kohti kirkkoa, jota alkoi viimein tavoittamaan. Huomattavaa oli kuitenkin, että viholliset olivat järjestäytyneet kirkon edustalle jonkinlaiseen puolustusmuodostelmaan. Eli toisin sanoen tieto oli kulkenut vihollisien johdolle hyvin harmillisesti eikä Semenre ollut tavannut heidän joukkoon kuuluvista ainuttakaan. Eli hienosti meni. Olivatko he edes tällä suunnallakaan? Sitäkään Semenre ei nähnyt tästä, mutta lopulta dehrahilainen kuitenkin nousi suojaisan rakennelman turvin ylemmäksi. Yksin olisi itsemurha lähteä soitellen sotiin ja sitä kautta pelastusretkelle ja hän oli muutenkin parhaimmillaan varjoista käsin. Semenre alkoi virittää valmiiksi varsijoustaan ja varmisti heittoveitsien olevan omalla paikallaan sitten kun tai jos Semenren hukkaama joukko pääsisi paikalle ja tilanne äityisi taisteluksi. Suoraan lähitaisteluun Semenre ei kuitenkaan mieluusti astuisi, joten hän auttaisi muita korkeammalta ja etäämmältä. Ainakin tilanteessa, jossa vihollisella oli selvä ylivoima.

PESTVA

Inariin luonnollisesti kaiken luottonsa asettaen Pestva lähti tämän perässä ympärilleen pälyillen ja rehvakkaasti askeltaen kohti kirkkoa. Hänen piti pitää matkalla kaikki aistinsa avoinna - mahdollisia hyökkääjiä oli nyt vihollisten lisäksi myös Zuran epätoivoiset kansalaiset, ja seurueenkin jäsenetkin olisi ihan kiva löytää!

Ruttotaika-amuletistaan huolimatta häntä oli hieman alkanut huolestuttaa tämä mystinen sairaus. Hän tiesi kokemuksesta, etteivät amuletit tai muut taikakalut olleet aina satavarmoja, ja hän luotti omiin urumiyalaisiin taikaesineisiinsä muutenkin enemmän kuin vieraiden kansojen vastaaviin. Erityisen haisevia ruumiskasoja ohittaessaan hän piti varmuuden vuoksi henkeään.

INAR

Kaupunki olisi varmaan ollut päivällä vähemmän rasittava – Inar ei ollut tottunut näin täyteen pakattuun kaupunkijärjestelmään, mutta lopulta reitti kirkolle ei ollut aivan niin sokkeloinen ja epäselvä, kuin hän oli luullut. Vähän väliä piti kuitenkin yrittää miettiä, mistä kujanhaarasta kannatti mennä ja kääntyä takaisin, kun sieltä suunnalta tulikin vihollissotilaita. Inar alkoi olla taas aika kypsä koko kirottuun Dehrahiin ja sen prinssiin ja kurjiin kivitaloihin, ja hän vannoi hakevansa Cainen takaisin vaikka sitten yksin, jos oli pakko, kunhan täältä päästäisiin pois.

Mitä lähemmäksi ja selkeämmäksi heidän päämääränsä tuli, sitä hankalammaksi liikkuminen muuttui. Joka nurkan kohdalla sai olla varuillaan, mutta jos siitä ei muuta iloa ollut, niin ainakin he tiesivät olevansa oikeassa paikassa. Inarin olisi tehnyt mieli vain unohtaa kaikki ja juosta suorinta tietä sinne kirkolle ja tapella tiensä läpi. Hän ei jaksanut vitkutella… kun ajatteli vain Cainea. Hän alkoi muuttua selkeästi kärsimättömäksi ja turhautuneeksi, mitä lähemmäs he pääsivät, ja nainen sai oikeasti pidätellä itseään jotta he pysyisivät jotenkin huomaamattomissa. Jos Caine oikeasti oli tuossa kurjassa kirkoksi kutsutussa hökkelissä, niin miksei hän olisi vain marssinut sisään ja hakenut toista? Toki Inar ei ollut mies ja hän tiesi, ettei siitä seuraisi varmaankaan mitään hyvää. Mutta hänen päänsä sisällä oli niin pitkään ollut enää vain yksi naru, joka oli kulunut niin ohueksi tämän reissun aikana, eikä se tuntunut enää kestävän hetkeäkään. Kun kirkko tuli kunnolla näköetäisyydelle, se naru tuntui lopulta napsahtavan naisen pään sisällä.

”Nyt riitti, mennään hakemaan Caine, ei tänne tultu turhan päiten”, Inar ärähti, enemmän itselleen kuin Pestvalle. Hän oli jo puhuessaan lähtenyt marssimaan kohti kirkkoa. Lopulta hänen kävelynsä muuttui juoksuksi, kun hän ei enää ajatellut mikä olisi ollut järkevintä. Inar näki vain punaista. Hän halusi Cainen takaisin, kunnossa ja elossa, ja hän myös hakisi Cainen takaisin joko muiden avulla tai ilman, tai ainakin hän yrittäisi. Hän menisi noista ovista sisään vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa!

”Hei, rotannaamat! Pois tieltä!”, Inar karjaisi, kun pääsi kirkon lähelle ja näki oven ja itsensä välissä sotilaita. Hän pysähtyi ja veti vain miekkansa esiin. Eivät nuo puhetta ymmärtäisi kuitenkaan, mutta miekasta vähintään, tässä vaiheessa Inarille oli ihan sama. Hän oli valmis tappelemaan tiensä läpi mistä tahansa esteestä, joka hänen ja Cainen väliin tulisi, ihan vain puhtaalla raivolla.

VIKTOR

Viktor ei ollut varma oliko sotilas, jonka hän oli käskenyt mennä ilmoittamaan tilanteesta, tehnyt työtä käskettyä vai ei, mutta itse hän oli pitänyt huolen siitä, että olisi ennen vihollisia kirkon edustalla. Hän ei kyllä antaisi kenenkään päästä kirkolle. Kaikki tulisivat kuolemaan viimeistään kirkon edustalle.

Kirkon edustalla oli kuitenkin jo hyvin varauduttu vihollisiin, kun Viktor lopulta oli saapunut paikalle itsekin, joten tieto oli kulkenut Ilian korviin. Taistelusta ei myöskään näkynyt merkkejä, joten vihollinen ei ollut myöskään ehtinyt ennen hänen tuloaan, mikä oli huojentavaa. Kaikki olisi valmista!

”Pidetään huoli, että jokainen niistä paskiaisista kuolee viimeistään tässä!” Viktor ilmoitti tarmokkaasti muille ottaen paremman otteen sotavasarastaan ja oli näin ollen valmiina murtamaan luita ja rusauttamaan kalloja niin, ettei moista olisi ikinä ennen nähty. Sellaisen verilöylyn hän järjestäisi. Kukaan ei selviäisi elossa, jos häntä raukkamaisen yllätyksen voimin tultiin vetäisemään turpaan!

Pian näytti siltä, että vihollinen alkoi lähestyä kirkkoa eli Viktor saisi laittaa ranttaliksi. Tosin hetken Viktor luuli jo olevansa väärässä, koska ei näkyviin ilmestynyt kuin yksi, joka alkoi huudella jotain, mikä meni aika täydellisesti ohi miehen korvien. Miekkaansakin vihollinen jo kaivoi esiin.

”Onko tämä joku vitsi vai ihanko yksin tuo tuohon tulla tupsahti ihan tosissansa?” Sergei epäili ja kieltämättä olihan tämä aika… epäilyttävää? Ehkä muut olivat kuolleet jo? Viktorille se oli kuitenkin samantekevää, mutta olisi vähintäänkin noloa hävitä yhdelle. Viktor ei kuitenkaan aikaillut, vaan iski melko massiivisella sotavasarallaan kohti tätä kummaa yksin uhoajaa(?) ajatuksenaan tappaa tämä vain mahdollisimman nopeasti.

TELEMAKHOS

Tuntui, kuin he olisivat kulkeneet ikuisuuden siinä pimeässä mätänevässä kaupunginrauniossa. He etenivät sen verran hitaasti, mutta tärkeintä oli, että Karan ja Ame olivat jotenkin kunnossa ja pystyivät jatkamaan, vaikka matka ei kauhean ripeästi joutunutkaan. Telemakhos tuki Karania ja piti Amesta huolta ja oli edelleen kiitollinen, että heillä oli lisäksi yksi kokenut sotilas mukana, sillä Karan ei ollut kauhean hyvässä taistelukunnossa ja Telemakhoksen olisi voinut hankala yksin puolustaa sekä häntä että Amea ja päästä vielä etenemään. Mutta he olivat onneksi selvinneet isommitta yhteenotoilta tähän asti.

Lopulta he olivat selvinneet sinne kirkolle, jonka ympäristö oli niin täynnä sotilaita, että heitä tiedettiin kyllä odottaa. ”Tuosta tuskin pääsee läpi vain vihollista esittämällä, mutta tällä porukalla on aika riski rynnätä vain päälle suoraa.” Telemakhos sanoi harmissaan, he olivat päässeet jo näin pitkälle, se vangittu caenezhilainen oli vartioinnista päätellen varmasti täällä. ”Voisin Tuliterälläni aiheuttaa sen verran hämminkiä ja kaaosta, että teidän onnistuisi ehkä päästä sisälle.” Hän sitten ehdotti. ”Et sinä tuonne yksin mene!” Karan kielsi saman tien. ”Samaa mieltä, parempi yrittää vaikka kiertää rakennuksen taakse, jos jostain kohtaa pääsisi huomaamatta…” Nierdalesilainenkin sanoi, vaikka ei kauhean toiveikkaalta kuulostanutkaan. No toki he voisivat yrittää, mutta oletettavasti vihollinen oli kyllä sulkenut kaikki mahdolliset reitit sille pahuksen kirkolle.

He olivat jo menossa, kun jostain melko läheltä kuului huutoa, mitä he jopa ymmärsivät. Ja sitten he huomasivatkin jo Urumiyan prinsessan henkivartijoineen (?) juoksevan kohti kirkon portteja miekka ojossa. ”No ainakin löysimme heidät.” Nierdalesilainen totesi erittäin tyytyväisenä tähän käänteeseen. ”No nyt meidän ainakin täytyy mennä auttamaan.” Telemakhos huomautti. ”No eihän tässä oikein muukaan auta.” Nierdalesilainen sanoi ja valmistautui ryntäämään urumiyalaisten avuksi. ”Karan, koita pysyä Amen kanssa hiukan syrjässä, teidän ei kannata varta vasten rynnätä taisteluun.” Telemakhos sanoi ja Karan nyökkäsi tajuten kyllä itsekin olevansa hiukan heikossa taistelukunnossa. ”Mennään.” Nierdalesilainen sanoi ja he lähtivät liikkeelle ehtiäkseen prinsessan avuksi.

SERGEI

Sergei ei tiennyt mitä ajatella, kun vihollinen sitten hyökkäsi vain kahden(?) ihmisen voimin heidän joukkoaan kohti. Sergei oli odottanut mittavaa ja mahtavaa mittelöä, jossa veren ja hien olisi saanut virtaamaan kunnolla, mutta tämähän oli vitsi.

Ei siinä muu kuitenkaan auttanut, koska piti tämä surkea hyökkäysyrityskin tietenkin laittaa pakettiin. Sergeillä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään mieltä asiaa kohtaan enää, koska eiköhän tuo naurettava yritys olisi hoidettu hetkessä. Huoh… olisiko hän voinut vielä vaihtaa kohdetta johonkin varteenotettavampaan? Johonkin, joka oli poissa tästä kurjasta hökkelikylästä?

Sergei oli kuitenkin ymmärtänyt tilanteen alussa aivan väärin, koska kun Viktor laittoi omalta osaltaan vasarallaan hurjaksi, jostain toisaalta jo mönki muutama vihollinen lisää. Sergei lähti siitä hyvin nopeasti Viktorin rinnalle, koska vaikka miten hurja sotamies tämä olikin, tuskin hän yksin kaikille pärjäisi.

Sergei saavutti joukon hetkessä ja lähti saman tien vain tarjoamaan omaa miekkaansa kohti vihollisia, niitä jotka olivat tulleet hetkeä myöhemmin avuksi. Kohdalle ja tarpeeksi lähelle vihollista (Telemakhos) päästyään, Sergei yritti iskeä vihollista käteen mahdollisimman voimakkaasti(?) tarkoituksenaan saada tämä ainakin toimintakyvyttömäksi alkuun.

PESTVA

Inar kiljui, joten Pestvakin kiljui. Inar juoksi, joten Pestvakin juoksi. Inar otti miekkansa esiin, joten Pestvakin otti omansa ja tuikkasi sen ensimmäisen vastaantulevan vihollisen vatsaan.

SEMENRE

Semenre odotti piilossaan tapahtuisiko tässä mitään tai olisiko heidän joukkonsa edes tulossa. Koska jos ei ollut, se olisi huonompi juttu, mutta olisihan se Kai ikävä jättää vain vihollisille. No ei Semenre sellaista sallisi. Hän oli tullut kuitenkin jo tänne asti, joten kyllä hän olisi sitten homman yksin hoitanut, jos muut olisivat oikeasti eksyneet… tai kuolleet. Toki tilanne saattoi olla sekin, että Kai oli kuollut jo ja tämä oli vain ansa, mutta silloin asia olisi tietenkin pitänyt varmistaa… jollain tavalla.

Semenre ei kuitenkaan ehtinyt miettimään oliko hän nyt oikeasti enää vain yksin vai ei, koska jostain kulman takaa ilmestyi pian lisää väkeä. Siis ihan vaan kahden henkilön verran. Nämä näyttivät vihollisilta, joten Semenre oli jo huokaista raskaasti ja antaa olla, minkä jälkeen olisi yrittänyt päästä kirkon sisälle huomaamatta. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen, koska paikalle tulleet kuuluivat siihen joukkoon, joka hänen olisi pitänyt opastaa paikalle. Tai ainakin Semenre ymmärsi uhittelijan kieltä, joten vaihtoehtoja ei ollut kovinkaan montaa.

Tämä käänne oli samalla kuitenkin hyvin mieltä alentava, koska muita ei näkynyt ja Semenre ehti jo kuvittelemaan, että muut olivat kuolleet. Sitä hän ei kuitenkaan ehtinyt kauaa miettimään, koska heidän väkeään lisääntyi taisteluareenalle. Semenre huokaisi helpotuksesta, koska ainakin suurin osa oli selkeästi elossa. Semenre piti asemansa ja tähtäsi varsijousensa kohti itseään lähimpänä olevaa vihollista ja ampui nuolensa viholliseen, joka kaatui kuolleena maahan.

TELEMAKHOS

Sen verran Urumiyalaisten itsemurhahyökkäys oli vihollista hämmentänyt, että heidän onnistui päästä aika pitkälle ennen kuin vihollinen kunnolla edes tajusi heidät ja että he olivat myös hyökkääjiä, eivätkä vain tulossa mukaan lynkkaamaan kahta sekopäistä sotilasta. Telemakhos luotti Karaniin, sillä hänellä oli nyt työtä ihan itselläänkin, joten ei pystynyt suojelemaan Amea tässä vihollismeressä. Onneksi hänellä oli yksi etu puolellaan, mitä hän voisi käyttää, vaikka siinä toki tällaisessa ympäristössä riskinsä olivatkin. Heitä oli kuitenkin tällä hetkellä vain neljä useaa sataa sotilasta vastaan, joten pelkällä voimalla ja raivolla ei selvittäisi, vaikka urumiyalaiset selvästi kovin yrittivät.

Telemakhos säästi kuitenkin elementin käyttöä niin pitkään, kuin se oli mahdollista, etenkin kun vihollinen oli ilmeisesti niin ylimielistä, että muut vain seisoivat sivussa kun jokaista heitä vastaan lähetettiin vain yksi sotilas vastaan. Karjaisten Telemakhos käytti lainahaarniskansa käsisuojusta torjumaan miekaniskun ja iski itse omalla miekallaan häntä vastaan hyökänneen sotilaan kaulaa (?).

DORIAN

He olivat tosiaan löytäneet opastaan lukuun ottamatta loput heidän porukastaan, mutta valitettavasti Urumiyalaiset juoksivat karjuen suoraan vihollisen syliin. Se oli hyvä, että oli itsevarmuutta, mutta tarvitsiko sitä ihan typeryyksiin silti ruveta, vaikka tilanne miten epätoivoinen olisikin? Toki he varmaan kuvittelivat olevansa ainoat selviytyneet ja halusivat pelastaa caenezhilaisen, kyllähän Dorian oli huomannut, että pohjoisen väki oli alusta asti pitänyt yhtä. Mutta tuollainen täysin harkitsematon hyökkäys ei auttanut ketään, he tapattaisivat vain itsensä. Ja sitähän Dorian ei voinut sallia, joten se siitä suunnitelmasta, että he yrittäisivät löytää jonkin aukon puolustuksessa.

Niin heidän oli pakko lähteä mukaan tähän täysin sekopäiseen hyökkäykseen. Ja niin luottavainen kuin Dorian olikin siihen, että selviäisi yksinkin muutamaa sataa sotilasta vastaan, niin siinä menisi aikaa ja prinssi saatettaisiin laittaa hengiltä heidän tuhlatessaan aikaansa täällä, ellei häntä oltu jo tapettu. No ei voinut mitään, Dorian kaatoi yhdellä iskulla häntä lähestyvän vihollisen, minkä jälkeen häntä lähestyi kaksi muuta. Toisen iskun hän väisti ja toisen torjui, iski sitten oman miekkansa vihollisen kyljestä läpi, tarttui toisen vihollisen miekkakäteen, väänsi tältä miekan kädestä, ja iski sen tämän omaan vatsaan. Hän veti oman miekkansa irti vihollisesta, ja sai seuraavaksi päälleen viisi sotilasta, kun nämä tajusivat, että heillähän oli selvä ylivoima, joten oli turha lähettää yhtä kerrallaan häntä vastaan kuolemaan.

Sitten aivan Dorianin korvan ohi suhahti nuoli. Hän kääntyi ja näki katolla heidän kurjan oppaansa. Olisihan se pitänyt arvata! ”Senkin mämmikoura, katso vähän mihin tähtäät!” Hän huusi raivoissaan katolla kyhjöttävälle likinäköiselle rähmäkäpälälle. Hänellä oli ihan tarpeeksi haastetta tässä ilmankin, että omalla puolella olevat tumpelot ampuivat häntä huolimattomuuttaan selkään!

INAR

Inar ei muistanut koska viimeksi olisi ollut näin raivoissaan. No silloin Cainen kadottua, kun hän oli piessyt sen dehrahilaisen ipanan. Hän oli ajatellut sen olleen ylilyönti ja epätavallista käytöstä itseltään, että ehkä hän oli vetänyt henkeä sisäänsä koko tämän matkan hengittämättä kertaakaan ulos... Hän oli ollut niin vihainen, kun äiti oli sairastunut ja kukaan ei tiennyt, mitä tehdä. Koko sodan alun, koko tämän ajan hän oli rakentanut ihan kaiken vihalle. Hän oli ajatellut kaiken sen vihan purkautuneen siihen prinssinkuvatukseen vain sattumalta, mutta ei tämä tunne ollut uusi. Hän muisti olleensa ihan yhtä raivoissaan aina, kun kukaan oli loukannut tai vahingoittanut hänen sisariaan tai ystäviään. Äitiä, isää, Geelaa, Pestvaa, palvelijoita ja sukua ja jopa sitä räkänokka Igaa, kaikkia hän oli aina puolustanut katkeraan loppuun asti ja nyt nuo rotanmaksat kuvittelivat, että voisivat vain viedä Cainen..!

Inar väisti nopealla liikkeellä miehen valtavan vasaran liikesuunnan mahdollisimman jyrkästi vasemmalle, ohjaten lainamiekallaan iskun kauemmas päästään. Vasaran paino oli sen verran valtava, että hänen kädessään tuntui kivulias tärähdys, mutta Inar puri vain hammasta. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja iski omalla, lyhyemmällä miekallaan miehen asekäteen suojusten väliin (?). Miehen vasara oli niin iso ja painava, että toisen olisi vaikea osua hänen päähänsä, etenkin maassa tai yhdellä kädellä. Luita se murtaisi, pienempikin olisi sen tehnyt, mutta päähän osuva isku oli isommalla vaikeaa ja se oli painavien lyömäaseiden paras puoli.

SERGEI

Sergein harmiksi vihollinen valitettavasti ehti torjumaan hänen miekkansa iskun käsisuojuksensa avulla, minkä jälkeen vihollinen lähti selvästi tavoittelemaan Sergein kaulan katkaisua. Sergei ehti kuitenkin väistämään sen, mutta sen verran rajusti, että kypärä lennähti hänen päästään maahan kuivan pölypilven saattelemana. Kypärää mies ei ehtinyt kuitenkaan miettimään sen enempää, vaan otti vain miekkansa kahvasta kiinni paremmin ja samalla kaksin käsin keräten voimansa, minkä jälkeen kohdisti iskunsa vihollisen jalkoihin(?) tavoitteenaan saada tämä nurin, niin vihollinen voisi olla varmasti haavoittuvammassa tilassa ja puolustus olisi todennäköisesti heikompi. Silloin hänellä itsellään olisi ylilyöntiasema ja vihollinen olisi helpompaa päästää päiviltään. Onneksi vihollisia ei kuitenkaan ollut heidän rinnallaan montaa ja muutkin heidän omalta puoleltaan olivat alkaneet ottamaan osaa eikä seisoneet tumput suorina vierestä katsoen. Mutta siis olisihan tämä noloa, jos he nyt häviäisivät.

VIKTOR

Vihollinen väisti Viktorin murahtaessa siihen jotain epämääräistä, koska hänen tarkoituksenaan oli kovin laittaa viholliset pakettiin yhden iskun voimin. Mutta hän oli nyt selkeästi aliarvioinut tilanteen. Toki oli hyvä pitää mielessä se, että viholliset olivat päässeet kuitenkin kirkolle asti, mikä oli jo saavutus, kun Zura oli täynnä heidän väkeään ja ties mitä muutakin ja jopa kissapetoja! Mutta osa vihollisista oli kyllä jäänyt johonkin tai kuollut, koska kyllähän heitä nyt oli ollut aluksi enemmän kuin neljä.

Viktor kuitenkin ärjäisi ärtyneen vihaisesti, kun tunsi ikävän tuntuisen viillon asekätensä suojusten välissä. Pahuksen pahus, Viktor ei ollut kovinkaan nopea ja vetreä kaveri. Voima oli hänen vahvuutensa ja siksi hän yritti hoidella vastukset nimenomaan yhden voimakkaan iskun turvin, ettei tarvisi yhtä itikkaa pitkään hutkia. Mutta kyllä vihollinen silti saisi yrittää kovempaa, että hänet saisi hengiltä. Viktor tarttui lujasti kiinni massiiviseen vasaraansa iskien koko voimalla hyökkääjän suuntaan(?) niin, että isku rikkoisi oikein osuessaan pahasti muutakin kuin vain suojuksia.

TELEMAKHOS

Isku ei osunut haluttuun kohteeseen, mikä oli harmi, mutta sen sijaan hän osui toiseen viholliseen, joka kaatui kurkku auki maahan. Vihollisia oli kuitenkin alkanut tulla mukaan taisteluun enemmän, kun huomasivat, ettei heitä ihan näin vain kaadettu yhden sotilaan voimin. Telemakhos antoi Tuliteränsä syttyä hehkuvan kuumaksi ja iski sillä jalkojaan tavoittelevaa miekkaa, jonka terä katkesi (?), minkä jälkeen Telemakhos huitaisi ympärilleen kerääntyneitä vihollisia palavalla miekallaan saadakseen tietä raivattua, heillä ei ollut aikaa jäädä tähän ihmettelemään koko päiväksi.

SEMENRE

Semenre oli ensimmäisen nuolen ammuttuaan alkanut virittämään uutta nuolta varsijouseen, mutta oli hämmentänyt pahemman kerran, kun kuuli jonkun raivoavan mämmikourista ja tähtäämisestä, minkä saavuttamana Semenre tajusi, että heidän omia oli tosiaan ollut tulilinjalla. ”Älä näytä viholliselta, hemmetti sentään!” Semenre parahti, mutta kerrassaan noloahan tämä oli. Ampua nyt omia! Toivottavasti se, jonka hän oli ampunut oli ollut ihan oikeasti vihollinen eikä heidän puolella oleva. Semenre jatkoi kuitenkin nuolen virittämistä ja kyllä, hänen olisi pitänyt varmasti olla myös hiljaa, koska nyt hän oli paljastanut olinpaikkansa tai ainakin muutama vihollinen, oikeasti vihollinen, oli huomannut hänet. Semenre ampui toista nopeasti naamatauluun ja seuraavaa heitti heittoveitsellä suoraan silmään ja molemmat kaatuivat siihen. Mutta samalla hän muisti kyllä myös syyn, miksi toimi yksin varjoista käsin kuin taisteli suoraan jonkun tai joidenkin puolella vihollisia vastaan. Yksin hän oli vastuussa vain itsestään eikä kukaan samalla puolella oleva voisi kuolla vahingossa sen takia, koska näytti viholliselta tai oli tulilinjalla tai mitä liene muuta tekemässä.

PESTVA

Veren haju oli miellyttävämpää kuin liejun ja saastan - se oli lähes rentouttavaa. Tappamisen riemu täytti Pestvaa jokaisella miekan sivalluksella entistä enemmän. Yllätyshyökkäys ja eläimellinen kiljunta olivat hämmentäneet vihollista (?), mutta ne alkoivat pian järjestäytyä ja pistää oikeasti vastaan. Pestvaa ei olisi haitannut kuolla taistelussa, kunhan joku olisi jäänyt kertomaan hänen urheaa ja uskaliasta tarinaansa eteenpäin, eikä hän ollut yhtään varma oliko kukaan hänen puolensa joukosta onnistunut paikalle ... kunnes jonkun miekka hulmahti tuleen. Ainakin Vinemarin rietastelija oli päässyt perille!

Pestva alkoi niittää ja raivata tietä kirkon ovelle parhaansa mukaan, mutta vihollisia puski lisää samalla kun niitä kaatui.

SERGEI

Sergei kuuli takaansa kuinka joku kuolla kupsahti äänekkäästi ja kaatui maahan ja sen jälkeen vihollisen miekka alkoi hehkua. ”Mitä hemmettiä?!” pääsi Sergein suusta ja ennen kuin hän huomasikaan oli hänen miekkansa kahdessa osassa. Terä makasi maassa ja kahva vain oli jäänyt hänen käsiinsä. Mutta voisi sillä vielä heittää vihollista, jos ei muuta! Joten todella epätoivoisen teon saattelema Sergei viskasi voimalla miekanpuoliskon vihollisen suuntaan tähdäten kyllä päähän(?), että varmasti sattuisi eniten, jos se oli nyt edes osuakseen. Tämän jälkeen Sergei tarttui vyöllään olevaan veitseen, mutta jos sillekin kävisi samoin kuin miekalle, niin sitten ei olisi enää mitään!

INAR

Inarilla ei ollut nyt aikaa painia ulkona jonkun körilään kanssa, hänellä oli kiire ja hänelle oli aivan sama, vaikka koko Zura olisi vastassa häntä, jos hän saisi vain Cainen takaisin. Nainen oli onnekseen kuitenkin saanut vastaansa miehen, jonka taistelutaidot olivat surullisen miehekkäitä tämän omaksi hyväksi. Hän sai aikaa toisen iskujen ollessa miekkaa hitaampia, toki voimakkaampia, mutta toisen hitaus oli hänelle hyvä. Inar väisti taaksepäin, kauemmas vasarasta, joka hipoi aika läheltä hänen kasvojaan, ja toisen liikkeen lopun kohdistuessa alaspäin Inar sai sopivan etäisyyden – hän kaivoi jalkansa kovaan, pölyiseen maahan ja potkaisi hiekkaa miehen kasvoille hämmentääkseen tätä niin, ettei mies voisi heti iskeä uudelleen.

Inar kuuli samassa hälinää vähän matkan päästä ja tutun roihahduksen, joka viesti vain yhdestä asiasta – vinemarilainen suurisuu oli paikalla. Se oli Inarille helpotus, vaikkei hän sitä ääneen olisi ikinä sanonut. Nainen otti hämmingistä kaiken irti, ohjaten uuden potkun heti edellisen perään suoraan sotilaskörmyn päähän. (?) Se tuskin vahingoittaisi tätä pahasti, mutta antaisi hänelle aikaa kadota tämän näköpiiristä ja käyttää kaaosta hyväkseen päästäkseen kirkon sisälle, jonne hän oli huomannut Pestvan myös raivaavan tietään.

TELEMAKHOS

Telemakhos käytti tulimiekan antaman yllätysedun hyväkseen ja otti hengiltä niin monta miestä kuin sai. Nyt näiden haarniskatkaan eivät ihan hirveästi häntä haitanneet ja aika pian hänen ympärillään alkoi kaaos, kun viholliset huusivat tuskasta, kun heidän hiuksiaan ja vaatteitaan syttyi palamaan. ”Ai saamari!” Telemakhos älähti itsekin saatuaan miekankahvasta naamaansa, kun yksi vihollinen heitti häntä hyödyttömällä aseellaan. Hän huitaisi kuitenkin liekehtivällä miekanterällä välittämättä vertavuotavasta nenästään. ”Pois tieltä!” Hän huusi vihaisena raivaten tietään kohti sitä rakennusta, jonne heidän oli päästävä.

VIKTOR

Viktorin isku oli ollut erittäin lähellä, mutta ei se osunut, vaan iskeytyi suoraan maahan sen verran kovaa, että kuiva maa painui alaspäin ja samalla saaden sotavasaran juntturaan! Ei kuitenkaan pitkäksi aikaa, mutta sen verran pitkäksi valitettavasti, että vihollinen sai pölläytettyä hiekkaa hänen partaisille kasvoilleen ja silmilleen. Kuivaa hiekkaa oli mennyt ikävästi myös miehen suuhun ja varmaan joka rööriin ja se sai kookkaan jättiläismiehen yskimään ja hämääntymään tilanteesta. Ja mitään huomaamatta hyvin pian sen jälkeen hän tunsi iskun päässään, joka oli kyllä kolahtanut. Hetken puhistuaan ja yskittyään ja köhittyään sekä silmiään hieroen ja kaivaen ja kun hän vihdoin oli jälleen tilanteen tasalla oli vihollinen kadonnut hänen näköpiiristään täysin(?). ”Pirskatti!” Viktor kirosi, muttei jäänyt aikailemaan vaan siirtyi sinne, missä mm. Sergei pyöri vain veitsi kädessään. Oli myös huomattavaa, että vihollisen miekkaa vaivasi joku, kun se hehkui niin kovin! Mutta ei hän miekkoja ehtinyt miettiä. Tosin Sergei sai seuraavaksi siitä miekasta ja näytti pahasti siltä, että hänen hiuksensa roihahtivat tuleen ja mies alkoi huutaa kuin syötävä. Viktor päätti ottaa siinä kohtaan osaa tämän hehkumiekkaisen niittäjän toimiin yrittäen vuorostaan iskeä häntä sotavasarallaan voiman kanssa(?) ja toivoi, että osuisi edes häneen, kun ensimmäinen paskiainen oli kadonnut jonnekin.