GILDOMERA osa 1 luku 1

DAKARAI

Dakarain ikäväksi alkoi pelottavasti kuulostamaan siltä, että tämä nainen, joka oikeasti oli tainnut nimekseen mainita kokouksessa Amethyst, olisi nyt vain jättämässä hänet Cainen kanssa häkkiin mätänemään. "Eiei, minusta voi olla vielä hyötyä ja mitä paniikki-Chathakaan tekisi, jos kuulisi minun kuolleen? Panikoisi itse itsensä hengiltä. Et kai sinä sitä halua?" Dakarai yritti järkeillä edes jotakin, vaikka oli edelleenkin vihainen siitä, että Chatha oli vain kääntänyt leirinsä vinemarilaisten puolelle ja ilmeisesti piti tuosta ärsyttävästä hempukasta!

Onneksi valoa alkoi edes hieman olla tunnelin päässä, koska Dakarai oli aivan vahingossa ahdinkonsa takia oppinut kiittämään ja se oli naisesta hieno suoritus. "Niin, näitkö... voin oppia jopa uutta. No niin. Avainta lukkoon, että voin kiittää oikein kunnolla!" Dakarai tokaisi elehtien samalla käsillään siihen malliin, että vauhtia nyt jo, koska ei tässä koko päivää ole aikaa odottaa. Mutta sitten alkoi taas näyttämään siltä, ettei häkkiä oltukaan ihan heti avaamassa, koska Amethysthän oli vain nainen. No niin totta vie oli, että ehkä oven avaaminen ei kuulunutkaan hänen vahvuuksiinsa? No kuinkas muutenkaan. Kannatti laittaa nainen asialle... Huoh...

Nainen alkoi kuitenkin vain kyselemään typeriä siitä, miksi Dakarai häntä oli kutsunut kokouksessa, mutta näkyi hän sen vielä muistavan. Mutta se ei ollut asian pointti vaan se, että sanottiinko silloin kiitos, kun huoriteltiin, minkä jälkeen käski pyytää vielä anteeksikin. "Niin... Olihan se aika ajattelemattomasti ja ikävästi sanottu, joten olen pahoillani siitä, mitä sanoin. Anteeksi", Dakarai vastasi, vaikkei nyt oikeasti ollutkaan pahoillaan moisesta asiasta, mutta hän kuitenkin yritti sanoa sen mahdollisimman uskottavasti kuin olisi oikeastikin pahoillaan. Mutta mitä vain kunhan hän vain pääsisi pois likaisesta häkistä.

CAINE

Ame oli vienyt vartijalta avaimet, eikä Caine edes heti tajunnut mitä hän niillä meinasi tehdä. Hän katsoi surkeana vereen tahriintunutta lainamekkoaan. ”Senkin paskatratti, kato ny mitä sie teit! Miun mekko on pilalla!” Caine harmitteli ja potkaisi kostoksi kuollutta sotilasta, tai kahta sylikkäin olevaa sotilasta. Sitten hän kääntyi Ameen päin, kun tämä nauroi niin makeasti jollekin ja näki Daksun ahdettuna pieneen häkkiin. ”Darkki, miten sie sinne jouit? Kauheest harmii siust on ollu ja tääl sie vaan oottelet ihmettä.” Caine ihmetteli ääneen, mutta keskittyi sitten taas mekkoonsa ja mietti, saisiko sitä vielä pelastettua. Ame oli sitä mieltä, että he voisivat vain lähteä ja jättää Daksun tänne ja no, ei Caine tätä ilman avaimia ulos saisi, vaikka haluaisikin. ”No vähemmän harmia siitä varmaa häkissä olis.” Hän myönsi, mutta Daksu halusi ilmeisesti jo häkistään pois ja väitti, että hänestä voisi olla jotain hyötyä.

Samaan aikaan ovesta astui nierdalesilainen sotilas raahaten prinssiään huoneeseen. ”Tästäkin on enemmän hyötyä kuin sinusta.” Mies totesi, laski prinssinsä lattialle ja häipyi. Caine vilkaisi prinssiä, oliko sitä alkanut nukuttamaan? Sitten hän tajusi tämän olkapään olevan veressä ja meni tarkastamaan prinssin vointia ja käytti elementtiaseensa valkoista terää parantaakseen nirhauman, joka prinssin olkapäässä oli (?).

AMETHYST

Tuntui hyvältä nähdä dehrahilainen aatelisroska matelemassa maassa. Ei Amea kiinnostanut tippaakaan, oliko anteeksipyyntö aito vai ei, mutta sen kuuleminen juuri kyseisen prinssin huulilta tuntui niin hyvältä. Ei näin suloista leikkiä voinut heti alkuunsa lopettaa. Amea nauratti, kun Daksu kuvitteli olevansa tulevaisuudessa muka jotenkin hyödyllinen, vaikka juuri nytkin osoitti miten hyödyllinen oli tähän mennessä ollut. Joku muu jakoi saman mielipiteen, ja Amethyst kääntyi katsomaan nierdalesilaista sotilasta, joka kävi heittämässä huoneeseen sen junttiprinssinsä, joka oli alkanut nukkumaan kesken sodan. Ame katsoi huvittuneena miehen perään, mutta käänsi lopulta katseensa takaisin Daksuun, joka vihdoin aleni pyytämään häneltä anteeksi. Sen kuultuaan nainen hymähti tyytyväisenä, se oli tarpeeksi tällä erää.

”Lievästi ilmaistuna. Sä oot jo velkaa Karanille siitä, et se esti Telemakhosta tappamasta sua sen tempasun jälkeen, Daksu. Tän jälkeen oot velkaa kahdelle kolmesta vinemarilaisesta, et kannattaa pikkuhiljaa miettiä, mitä sanot ja teet”, Ame virnisti huvittuneena vastaukseksi toiselle, mutta alkoi tyytyväisenä taas selata avaimia. Jos Daksun takia kukaan kuolisi niin hän antaisi tomppelin kyllä kuulla kunniansa, se olisi varma. Amethyst löysi lopulta avaimen, joka näytti oikealta, siirtyen avaamaan lukkoa päästääkseen Daksun pois häkistä.
”Pysyt täällä etkä karkaa enää minnekään, oot vaan tiellä ja saat miekasta tai nuolesta ja sit me jätetään sut tänne mätänemään, onko selvä?”, hän kuitenkin käski naksauttaessaan lukon auki, koska pelkkää harmiahan Daksusta oli tähän mennessä vain ollut.

DORIAN

Päätään pudistellen Dorian poistui huoneesta nähtyään Dehrahin prinssin anelemassa häkistään, että vinemarilainen neiti päästäisi hänet ulos. Siinä saattaisi kestää, mutta mitään hyötyähän prinssistä ei ollut ja tulkin tulisi olemaankaan, joten pysykööt poissa tieltä. Dorian tarkasti vastapäätä olevan huoneen ja vei ratsuja sinne paremmin suojaan.

Saatuaan prinssin muurille turvaan, Dorian nousi oman hevosensa selkään ja palasi heidän onnettoman pienen sotajoukkonsa luo. ”Meillä ei ole enää paljoa aikaa, kerääntykää kaikki tänne!” Dorian huusi niin kovalla äänellä, että saisi varmasti kaikkien huomion. ”En valehtele, tämä näyttää todella pahalta, meitä on noin kymmenen taistelukelpoista sotilasta vastaan monta sataa sotilasta. Mutta vaikka se mahdottomalta kuulostaa, meillä on silti mahdollisuus selvitä tästä.” Dorian sanoi. ”Ensin, kaikki ne, jotka eivät pysty taistelemaan, menevät suojaan muurien sisälle ja sulkevat Dehrahin puoleisen portin estämään vihollisia pääsemästä läpi, mutta pitäkää toinen portti auki, jotta teillä on tarpeen tullessa pakotie auki. Muuri ja jousiampujat ovat jo hoidossa, kahta enempää emme oikein voi irrottaa.” Dorian aloitti.

Hän käänsi katseensa erityisesti Urumiyan ja Vinemarin perillisten puoleen. ”Suurin osa riippuu nyt Urumiyan ja Vinemarin elementtiaseista, ylivoima on liikaa tavalliseen sodankäyntiin ja tuli on ehdottomasti tuhovoimaisin ja hyödyllisin elementti tässä tilanteessa, samoin vesi nyt kun vettä on näin hyvin saatavilla. Muut voivat lähinnä suojata muuria, koska elementtiaseita ei voi käyttää, jos seassa on meidän sotilaitamme edessä.” Dorian jatkoi. ”Onko kysyttävää, jos on, niin pian, sillä aika loppuu.” Hän sanoi eikä yhtään pitänyt siitä, että joutui luottamaan koko taistelun kahden kokemattoman taika-aseen heiluttelijan varaan, mutta ei voinut mitään.

DAKARAI

Dakarai käänsi katsettaan takaisin Cainen suuntaan, kun tämä harmitteli jotain mekkoaan. Dakarai meinasi jo ääneen mennä möläyttämään, että mekoksiko toinen vaatettaan oikeasti kutsui, mutta piti suunsa viime hetkellä. Ei hän nyt voisi tässä tilanteessa sammakoita suustaan päästää, koska oli aivan toisten armoilla siitä pääsisikö häkistään koskaan ulos vai ei, joten olkoot tuo säädytön vaatetus nyt tällä erää mekko. Mutta seuraavaksi Caine ihmetteli, miten Darkki oli joutunut häkkiin. "No se ei kyllä ole nimeni, mutta menkööt... Mutta mitä minä täältä käsin olisin voinutkaan muuta kuin odottaa ihmettä?" Dakarai kuitenkin totesi. Mutta mitä tästäkin opittiin, ehkä Dakarain olisi ensin kannattanut suunnitella eikä juosta vain vihollisen syliin. Hämärähetki ei kuitenkaan ollut auttanut mitään, koska Dakarain ulkomuoto oli aika huomattava ja, jos yhtään tiesi Dehrahin kulttuurista ja kuninkaallisten miesten huulien tatuoinnista, niin olihan sekin jo merkki.

Sitten huoneeseen änkesi joku kolmaskin kertomaan mielipiteensä, vaikka sitä nyt ei ollut kukaan edes kysynyt häneltä, mutta ihan sama. Dakarai halusi vain pois ja oli periaatteessa valmis leikkimään ihan mitä vaan leikkiä, kunhan pääsisi pois häkistä. Sitä prinssi ei kuitenkaan ääneen sanoisi, koska tiedä mitä siitä seuraisi. Lisää nöyryytystä? Dakarain huomio oli joka tapauksessa jälleen vinemarilaisessa, koska hänellä se avain oli tämän samalla muistutellessa sitä miten Dakarai oli jo kahdelle vinemarilaiselle velkaa. "Aivan... No merkkaanpa sen velkakirjaan... tai merkkaisin, jos minulla sellainen olisi, mutta ilman muuta, olet oikeassa tällä kertaa", Dakarai vastasi, vaikka ei yhtään pitänyt tilanteesta, jossa hän joutuisi nöyristelemään vinemarilaiselle ja vielä vähemmän naiselle.

Odotettu asia kuitenkin tapahtui lopulta ja häkin oven lukko napsahti auki Amethystin samalla kovin käskiessä Dakaraita. Dakarai työnsi häkin oven auki ja kömpi ulos häkistä pudistellen vaatteitaan kivilattian tomusta. "Olen oikeasti kiitollinen avustasi ja jään velkaa, mutta valitettavasti en ota käskyjä naisilta", Dakarai totesi paiskaten raivoissaan häkin oven perässään kiinni. Häntä kismitti, että oli tullut vinemarilaisen pelastamaksi. "Ja sinulle tietenkin myös... Kiitos avusta", Dakarai jatkoi vielä Cainelle painellen myrkkyviikatteensa luo ja löysi myös tikarinsa sen viereltä. Prinssi asetteli tikarit vyötärölleen ja nappasi sotaviikatteen käsiinsä ja oli sitten seuraavaksi jo lähdössä, kunnes muisti jotain vielä puuttuvan. "Ette sattumoisin ole nähneet AnkzuVankzua?" Dakarai kysyikin jo seuraavaksi, koska valitettavasti kaikki hänen tavaransa oli hevosella, ellei niitä oltu viety, mutta hevonen ei ollut samassa huoneessa saati samassa häkissä.

INAR

Saatuaan keihäänsä takaisin Inar kääntyi vilkaisemaan hieman heidän ympärilleen.
”Toistaiseksi, kyllä. Sinun on parempi siirtyä jonnekin suojaan, jotta pysyt myös kunnossa”, hän sanoi. Pestvan huutaessa nainen hätkähti automaattisesti äänen suuntaan, mutta ennen kuin hän ehti reagoida, oli dehrahilainen sotilas lähtenyt auttamaan Pestvaa muurille. Inar katsoi hieman yllättyneenä tämän perään, mutta toki kiitollisena, sillä hänen aseestaan olisi enemmän hyötyä joen lähistöllä, kuin muurilla ja Pestvan yksin jättäminen ei ollut hänelle vaihtoehto.

Inar kääntyi katsomaan nierdalesilaista sotilasta, joka huusi kaikkia kokoontumaan luokseen, ottaen paremman otteen keihäästään ohjatessaan Sindreasin miehen luo. Tuntui oudolta ottaa käskyjä vastaan mieheltä, mutta ikävä kyllä suurin osa sotilaista tässä operaatiossa oli miehiä, joten asialle ei mahtanut mitään. Inar laski keihäänsä sekä miekkansa syliinsä kuunnellessaan miehen puhetta, napaten hihaansa kietoman nahkaremmin käteensä. Hän suki hiuksensa nopeasti taakse ja kiinnitti ne sotkuiselle nutturalle pois tieltään, minkä jälkeen hän otti asevyönsä Sindreasin selästä ja kiinnitti sen vyötäisilleen. Saatuaan miekan pois kädestään hän kykeni todella keskittymään keihään käyttöön, sillä oli ilmiselvää että hän ja vinemarilainen olivat nyt ison tehtävän edessä.

Nierdalesilaisen antamat ohjeet olivat selviä ja Inar vilkaisi muita. Lunemarin prinsessa näytti käyttäneen kaikki voimansa, ennen kuin oli päässyt portista läpi, joten ilman elementistä ei olisi hyötyä taistelussa… Gerosin edustus oli myös heikon puoleinen. Inar henkäisi, olisi ihme jos se selviäisivät tästä ensimmäisestäkin taistelusta hengissä. Hän kuitenkin ohjasi Sindreasin joukosta sivuun joen vierelle, laskien keihäänsä kärjen kohti maata ja otti tukevan asennon, taputtaen hevosensa kaulaa.
”Et sitten sekoa… minä tarvitsen sinut skarppina”, Inar sanoi hiljaa ratsulleen, kun laski keihään kärjen koskettamaan veden pintaa ja jäi odottamaan lähestyvää vihollisjoukkoa.

CAINE

Caine ei yhtään käsittänyt Darkkia. Miten moinen oli edelleen niin olevinaan ja leuhka ja koppava, kun mietti missä tilanteessa hän oli? Vaikka tämä nyt pakotettuna joutuikin nöyristelemään Amen edessä, niin sen tiesi, että kiitollisuus loppuisi saman tien, kun poika vain pääsisi ulos. Jos totta puhuttiin, Cainesta olisi ollut paras jättää Daksut vain tänne mätänemään. Hän ei ansainnut apua, eikä hän osannut oikeasti olla kiitollinenkaan, kitisi vain, ettei Darkki ollut hänen nimensä. No mistäs Caine olisi voinut tietää, että hän oli häkissä tylsyyttään muuttanut nimensä?

Mutta sitten Darkki, joka ei ollut Darkki vaan ilmeisesti Daksu, pääsi vapauteen ja väitti olevansa kiitollinen Amelle. Niin ja toki myös Cainelle. Caine hymyili vain teennäisesti takaisin, että kiva kun hänetkin oli huomattu. Hän oli tässä pilannut lainamekkonsa ja Daksu juuri ja juuri muisti kiittää häntä. Mutta sitten Daksu päätti, ettei ottanut käskyjä naiselta. ”No sehä selittää, miks Daksu ei myöskään ottanut käskyjä iteltään olla juoksematta suoraa päätä vihollisen ansaan.” Caine totesi siihen, että ehkä Daksu ei olisi aina niin kaulaa myöten omassa sonnassaan, jos ottaisi muiden käskyjä ja neuvoja huomioon. Sitten Daksulta olikin jotain ihan muuta hukassa. ”Siis mikä Anskuvansku? Onk se siun tyttöystävä?” Caine kysyi, koska ei tuntenut kyllä kyseistä henkilöä. ”Jos se ei oo kumpikaan noista, nii sit en voi auttaa.” Caine sanoi osoittaen kahta raatoa oven suussa.

AMETHYST

Daksu oli aika kohteliaalla päällä, kun ryömi häkistä ulos, mutta heti perään alkoi kitistä ettei ottanut naisilta käskyjä.
”Omat on hautajaises”, Ame totesi huvittuneena, Cainen todetessa, että ehkä siksi Daksu teki itse niin typeriä asioita koko ajan. Amethyst alkoi taas nauraa, seuraten samalla miten kiukkuinen Daksuliini lähti soitellen sotaan. Tai melkein, koska seuraavaksi prinssiltä oli jokin ihan muu hukassa, eikä Ame edes halunnut tietää mikä.
”En kertois, vaikka olisinki nähny, kun oot tollanen törppö”, Ame sanoi hymyillen kauniisti, eikä Cainekaan näyttänyt tietävän mistä oli kyse.

”Sähän et kaipaa naisten käskyjä, niin tuskin sä kaipaat meidän apuakaan ettimisessä”, nainen jatkoi perään ja vilkutti vain Daksulle siihen malliin, että menisi sitten taisteluun tapattamaan itsensä, jos oli niin kova hinku. Tyhmä mikä tyhmä.
”Oliks se nierdalesilainen prinssi hengissä vielä?”, Ame kysyi Cainelta, kun ei hän minkään Daksun lapsenvahtikaan jaksanut olla, siirtyen tarkastelemaan elotonta prinssiä lattialla.

CAINE

Daksu tai Daksuliini oli kovin lähdössä kai itse etsimään sitä hukkaamaansa Anskuliaan, Caine taas hoiti nierdalesilaisen kuntoon, mutta muuten tämä taisi olla vain taju kankaalla, joten Caine auttoi tämän sellaiseen asentoon, että tämä sai rauhassa toipua siitä, mitä tälle sitten ikinä olikaan sattunut. ”Eiköhä se henkiin jää.” Caine arveli, mutta katsoi sitten Daksua, joka teki lähtöä, kun Amekaan ei ollut estämässä, mutta mitäpä Ame naisena olisi voinut tehdä. Mutta eivät he voineet päästää Daksuliinia, hän oli heidän vastuullaan, koska heidän tehtävänsä oli ollut pelastaa tyhmyriprinssi! Caine nousi ja ampui, ennen kuin kunnolla edes ajatteli asiaa, lainajousella Daksua toiseen pohkeeseen. (?) ”Sie et mee mihinkää jos myö sanotaan et sie pysyt täällä! Sie kusit jo meiän suunnitelmat typerillä tempuillas ja myö varta vasten tultiin tänne pelastaa siut, jote sie turkasen turvenuija pysyt täällä ja jos et ota käskyjä vastaan keltään, nii ehkä tää auttaa!” Caine huusi, koska tuollaiset tohelot sotkivat vain kaiken. Prinssi sai luvan pysyä täällä poissa muiden jaloista.

DAKARAI

Dakarai oli osoittanut kiitoksensa pelastamisestaan melko laimeasti, mutta kyllä hän oli silti oikeasti kiitollinen pelastamisesta. Häntä lähinnä vain ärsytti se, että oli velkaa liian monelle vinemarilaiselle eikä velassa oleminen muutenkaan. Amethyst, Caine ja Karan eivät myöskään tainneet olla yhtä kuin Darius, joka oli vain unohtanut, miten Dakarai oli hänelle ties mistä velkaa. Ei, nyt Dakarai taisi olla velkaa aivan oikeasti ja kaksi niistä oli vinemarilaista. Kuolleet kuninkaat varmasti kääntyisivät haudassaan, jos saisivat tietää miten Dehrahin seuraava kuningas oli vinemarilaisille velkaa. Sellaista ei vain tapahtunut ja nyt tapahtui, joten tietenkin se harmitti.

Dakarai päätti joka tapauksessa karvaan tappionsa tähden ottaa ylpeytensä edes jotenkin takaisin ilmoittaen, ettei kyllä ottaisi naiselta mitään käskyjä vastaan. Eihän kukaan oikeasti järkevä niin tehnyt, eihän? Silloin täytyi olla aivan tärähtänyt, jos mies antaisi naisen kertoa mitä hänen pitäisi tehdä. Cainen mielestä juttu oli sitten niin, että se selittäisi myös sen, miksei Dakarai ottanut käskyjä edes itseltään. "Ensinnäkin, olen Dakarai, en Daksu enkä Darkki tai mikään muukaan vastaava, vaan Dakarai. Toiseksi, väitätkö sinä mekossa ihan tosissasi minun olevan nainen? Nainen?! Minä?! Seuraava kuningas! Mitä herjausta!" Dakarai parahti kauhuissaan, vaikka toisaalta ei tiennyt oliko oikeasti kauhuissaan. Okei, ei hän nainen ollut, ei todellakaan. Naisten paikka oli vain tyytyä miesten sanemaan kohtaloon, mutta silti hän piti naisellisista asioista, kuten vaatteista, muodista, itsensä laittamisesta jne. kaikesta sellaisesta. Dakarai ei nähnyt ongelmana edes sitä, että mies haluaisi oikeasti myös pukea päälleen esimerkiksi mekon. Mutta eivät ne asiat hänestä naista tehnyt. Mies hän silti oli, joten mitä ihmettä Caine häntä siinä herjasi? Menisi potalle!

Asiaan mentäessä kumpikaan pelastajista ei tiennyt mitään hänen hevosestaan. Cainekin ihmetteli vain tyttöystäviä, minkä jälkeen Amethyst alkoi jälleen vinoilla. "AngwusnasomtaqaCha’kwaina on hevonen, mutta lyhyesti AnkzuVankzu", Dakarai selvensi, mutta ilmeisesti eivät olleet nähneet. No mitä Dakarai nyt sitten tekisi? Hevonen oli ollut kallis ja sen mukana meni nyt kaikki hänen tavaransa aseita lukuun ottamatta! Mikä vääryys, kamaluus, maailmanloppu! Sekin pitäisi löytää ja Dehrah pelastaa. Ja tässä hän vain tuhlasi aikaansa kyselemällä hevosestaan idiooteilta. Onneksi kummankin huomio oli siinä nierdalesilaisessa tuhnussa, joten Dakarai päätti lähteä, paitsi että seuraavaksi prinssi tunsi sanoinkuvailematonta kipua pohkeessaan, minkä takia älähti tuskaisasti ja rämähti maahan istualteen viikatteenkin irrotessa taas Dakarain otteesta. "Mitä helvettiä?!" Dakarai parahti tuskissaan, vaikka kiroilu nyt ei normaalisti hänen sanoihinsa kuulunutkaan. Cainen siinä kuitenkin vain mäkättäessä sitä, miten Dakarai ei olisi mihinkään menossa, Dakarai puolestaan katsoi kauhuissaan pohjettaan, jossa törrötti nuoli. Siihen koskeminenkin sattui ja vetäminen sattui kahta kauheammin, joten nuoli jäi siihen. "Kehtaatkin, senkin tolvana! Kuka ampuu ketään nuolella pohkeeseen?! Vihollinen on ulkona senkin ääliö! Ja luuletko tosiaan, että minä istun täällä, kun muut hoitavat homman?! Olen tämän maan perillinen! Millainen perillinen ei itse tee maalleen mitään?! Ja millainen liittolainen ampuu toista jalkaan ja vielä takaapäin?!" Dakarai huusi vihaisesti.

AMETHYST

Ame oli kääntänyt katseensa nierdalesilaisesta taas Daksuun, joka jaksoi louskuttaa leukojaan, ihan sama miten paljon oli jo valmiiksi ongelmissa. Amen puolesta Daksu sai mennä tapattamaan itsensä taisteluun jos niin oli pakko päästä, mutta Caine oli toista mieltä. Amethyst katsoi vain vierestä eikä edes yrittänyt estää Cainea, kun prinssi nousi ja ampui tomppelille nuolen jalkaan. Siitäkös Daksu suuttui ja Ame alkoi vain nauraa jälleen, kun Daksu rupesi uikuttamaan ja kehtasi vielä haukkua Cainea ääliöksi.
”Mähän varotin sua”, Ame nauroi Daksulle ja katsoi sitten Cainea huvittuneena.
”Hyvä sihti, ja refleksit, mä olisin vaan antanut sen mennä tappamaan ittensä tonne sotilaiden keskelle”, hän kehui toista hilpeästi, jättäen ovensuussa kitisevän prinssin omaan arvoonsa. Että noin turhasta ja mitättömästä Daksusta olikin niin paljon harmia!

MARCELLA

Liian järkyttyneenä vastaamaan Herra Henkivartijalle mitään tai keskittyäkseen Imperia-tädin läksytyksiin, Marcella vain istui hevosen selässä kauhusta kalpeana. Miten tuollaista miesmäärää vastaan voisi edes taistella? Heitä oli yhteensäkin vähän, eikä heistäkään kaikki voineet osallistua taisteluun. Marcella ei voinut osallistua, hän ei voisi tehdä mitään. Kotona oli ollut vielä helppoa sanoa, ettei hän voinut jäädä kotiin muiden suojeltavaksi nyt, kun oli ainoa, joka Ruusuruoskaa osasi käyttää edes hieman, tai toki hänen setänsä osasi, mutta ei hän voinut tällaisella hetkellä lähteä ja jättää Gerosia ilman johtajaa. Marcellasta ei olisi ollut kotona hyötyä, hänen rakas serkkunsa oli kuollut, koska ei ollut suostunut jättämään kansaa vihollisen käsiin ja pysyttelevänsä itse palatsin suojissa. Silloin Marcella oli saanut hänen rohkeudestaan voimaa, mutta täällä kuoleman keskellä katsoessa, miten viholliset vyöryivät hyökyaallon lailla heitä kohti… Mitä hän oikein teki täällä? Mitä hyötyä hänestä muka ikinä olisi voinut olla täällä?

Ei mitään, siksi Imperia-täti (?) saikin johdattaa hänet takaisin muurille, kun käsky kävi, että kaikkien taisteluun osallistumattomien pitäisi pysyä suojassa ja poissa tieltä. Hänet piti auttaa alas ratsailta (?) ja hevoset piti viedä muurin sisällä olevaan huoneeseen, johon oli viety muitakin hevosia. Heidän taas piti mennä suojaan toiseen huoneeseen. Marcella kuitenkin kiljaisi kauhusta nähdessään oven suussa lojumassa kadonneen prinssin, joka valitti ja raivosi, koska häntä oli ammuttu nuolella jalkaan. Marcellalta ei myöskään jäänyt huomaamatta kuolleet sotilaat ja hän alkoi voida pahoin. ”Kappas, löysitte kadonneen lapsukaisen, miten hyvä! Mutta prinssi hyvä, tiesitkö, että sinulla on nuoli jalassasi?” Parantajamaagi saapui paikalle saatuaan hermoheikon poninsa rauhoitetuksi sen verran, että pääsi siirtymään muiden kanssa suojaan.

CAINE

Darkki Dakarai Daksuliini se vain vaihtoi nimeään kuin sukkia, joten yritä niissä nyt pysyä perillä, kun kaikki puhuivat prinssistä ihan eri nimillä. Oli kuitenkin minkä niminen tahansa, niin ei nimen vaihtaminen valitettavasti antanut oikeutta sotkea heidän yhteisiä sotasuunnitelmiaan. Daksulia harmitti myös naiseksi sanominen ja Caine ei voinut kuin ihmetellä, miten lyhyt muisti prinssillä oikein oli. Ensin hän oli selvästi nukkunut kokouksessa senkin vähän ajan, kun he päättivät mennä ensiksi Dehrahiin, kun jostain syystä luuli, että heidän oli pitänyt mennä Lunemariin. Ja nyt hän ei muistanut, että Cainella oli mekko päällä siksi, että hämäys oli ollut oleellinen osa suunnitelmaa. Ilmankos tämä oli lähtenyt kotiin, hän oli varmaan unohtanut, miksi oli lähtenyt sieltä ja että maa oli täynnä vihollisia ja koko sodan muutenkin. Toivottavasti Darkki Daksuliinista ei tulisi ikinä kuningasta…

Mutta sitten prinssin kadonneeseen tyttöystävään, jonka nimi olikin Angusamakariina mutta lyhyesti vain Anskuvansku, niin se ei tainnutkaan olla Dakarain tyttöystävä vaan hevonen. No se teki toki enemmän järkeä, että tämä oli hukannut hevosen eikä tyttöystävää. Mutta ei Caine ollut kyllä ylimääräisiä hevosiakaan nähnyt. Tosin ei ehtinyt miettiä asiaa sen pidempää, kun hänen jo piti estää Dakaraita karkaamasta. Tämä ei, ymmärrettävästi, kauheasti arvostanut asiaa. ”Ite oot pölvästi, jos kuvittelet, et myö päästetään siut tonne mesoomaan ilman suunnitelmaa. Sie oot sotkenu muien suunnitelmat tähänki asti, nii ny sie istut ja ootat täällä aiheuttamatta enempää harmia ko mitä oot jo saanu aikaseks.” Caine ilmoitti Amen nauraessa Daksuliinin raivoamiselle, minkä Caine ymmräsi, kyllähän nuoli jalassa oli ikävä ja teki kipeää. Mutta kun Ei Daksu Dakarai ymmärtänyt järkipuhetta, eikä ottanut käskyjä naisilta, niin tuskin Caineltakaan, jolla oli mekko päällä, joten jollain tavalla tämän karkaaminen piti estää, kun he juuri olivat prinssipolon löytäneet.

Sitten tosin paikalle alkoi saapua lisää väkeä ja hyvä kun gerosilainen prinsessa parka ei päätynyt nierdalesilaisen prinssin kanssa samaan tilaan, nähtyään Daksun ja ruumiit, tiedä sitten kumpi järkytti enemmän. Caine yritti piilottaa jousen selkänsä taakse, koska ei se nyt varmaan ollut mikään reiluin temppu liittolaiselta ampua takaapäin nuolta jalkaan. Mutta ei hän voinut mennä estämään prinssiä, sillä oli se myrkkyteräinen kepakko! Kuka hullu sellaisen lähelle menisi, joten tämä oli ollut ainoa tapa estää prinssiä lähtemästä.

DAKARAI

"Joojoo, pidä jo suusi!" Dakarai ärähti Amethystille, kun tämä vain nauroi sitä, miten oli varoittanut. Prinssi ei ollut yhtään nyt tuolla tuulella. Ensin hänet oli vangittu ja aseet viety ja alistettu jonkun kurjan elikon asemaan tunkemalla johonkin rotankoloon. Ja sitten kun pelastus vihdoin saapui, toinen niistä oli vinemarilainen. Eikä siinä vielä kaikki, koska kun ei jo kaksi aikaisempaa asiaa ärsyttänyt, niin sitten joku juntti tuli ja ampui jalkaan! Olkoonkin, että eihän Dakarai olisi tässä tilanteessa ensinnäkään, jos ei olisi lähtenyt yksin. Mutta tilanne oli vaikuttanut laaksossa siltä, että Chatha kumarteli mieluummin Vinemarin puoleen ja muutenkin kaikki olisivat jättämässä Dehrahin yksin. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä, kun oli nähnyt tilanteen niin? Tietenkin se nyt kadutti, koska kaikki olivatkin täällä eivätkä Lunemarissa.

Joka tapauksessa Caine jatkoi siihen, miten Dakarai oli itse pölvästi, jos luuli, että hänet vain päästettäisiin pois ilman suunnitelmaa, jotka oli ilmeisesti sotkenut aika täydellisesti tähänkin asti muutenkin. "Kuvittelin, että lähditte Lunemariin ja sitä kautta Gerosiin, koska sinnehän kaikki oikeasti halusivat. Luulin, että olisin yksin sen jälkeen, kun minut viskattiin kokouksesta ulos kuin joku homeinen sukka. Olkoonkin, että itsehän sitä kerjäsin ja olen pahoillani siitä, miten typerän ja epäsopivan kuvan annoin itsestäni ja mitä sanoin ja tein. Varmasti ansaitsin sen... Mutta sen tähden luulin jääneeni yksin, joten ei ollut muitakaan vaihtoehtoja. En minä tarkoituksellani teidän mahtavia sotasuunnitelmia pilannut. Miten olisin voinut, kun en kuullut niitä edes loppuun? Ja tiedän... oma syyni edelleenkin, mutta pointti on se, etten ollut tietoinen muusta kuin hämäyksestä", Dakarai sanoi hammasta purren, koska nuoli pohkeessa tuntui ikävältä ja kivuliaalta, mutta koska siihen koskeminen sattui, ei hän kyennyt sitä itse kiskaisemaan. "Mutta en minä tänne voi jäädä kyykkimään, kun maani on sodassa! Kyllä minäkin haluan kantaa korteni kekoon! Tai no... ei se nyt enää onnistu, koska jalka on paskana, että kiitos vain! Nythän minä vasta hyödytön riesa olenkin!" Dakarai ärähti loppuun.

Pian Dakarai kuitenkin käänsi katseensa oveen, kun muitakin alkoi valua sisään ensimmäisen säikähtäessä prinssiä itseään ja seuraava tuli kyselemään typeriä siitä, että oliko prinssi mahdollisesti tietoinen, että hänen jalassaan oli nuoli. "No kappas, kun en itse huomannut... Sitähän tässä olen jo hetken manannut! Voisiko joku nyt ottaa sen pois ja tehdä jotain tuolle hullulle, joka ampuu omiaan kuin joku mielipuoli?" Dakarai parahti osoittaen Cainen suuntaan, joka kovin yritti piilotella jousta, jolla oli häntä ampunut.

CAINE

Dakarai mankui ja kitisi edelleen lattialla, ettei hän tahallaan suunnitelmia pilannut, eihän hän edes tiennyt niistä, koska käyttäytyi kokouksessa huonosti ja hänet heitettiin pihalle. ”Sie et kyl yhtään ainakaan paranna sitä vaikutelmaa, huononnat vaan joka kerta ko avaat ison suus.” Caine huomautti prinssin itkiessä, että ei hän halunnut olla tekemättä mitään, mutta nythän hän vasta hyödytön olikin jalka haavoittuneena. ”Etköhän sie oo tehny jo ihan tarpeeks.” Caine huomautti muiden tullessa paikalle. Parantaja katsoi ihmeissään Cainen suuntaan. ”Miksi ihmeessä ammuit prinssiä, sinunhan piti pelastaa hänet?” Nainen kysyi kummissaan. ”Nii myö pelastettiinki, mut se oli heti lähös hortoileen tonne taistelun keskelle, nii jotenki se piti pysäyttää.” Caine vastasi, kun oli jo paljastunut.

Lopulta Caine laittoi jousen pois ja meni hakemaan Daksusen pois oven suusta. ”Okei, anteeks, mut sie et tajuu omaa parastas ennen ko vasta ko vahinko on jo sattunu. Mie autan sen jalkas kanssa mut sit sie pysyt täällä, kunnes joku älykkäämpi sanoo toisin. Muilla on suunnitelma, mitä ne tuolla toteuttaa ja sie et kuulu siihen suunnitelmaan, koska lähit meneen ennen ko kukaan ehti nistä siulle kertoa. Sie et mee sinne huitomaan ton niittokojees kanssa, siel on hitonmoinen armeija vastassa eikä kellään aikaa kattoa siun perään.” Caine sanoi mennessään auttamaan Dakaraita pystyyn ja sivummalle, että muutkin pääsisivät peremmälle.

DAKARAI

Dakarain valitellessa jalkaansa Caine huomautteli, että Dakarai lähinnä onnistui vain huonontamaan vaikutelmaansa itsestään joka kerta. No ei sekään kovin hyvä vaikutelma ollut, että liittolainen meni ja ampui, että oliko toisella hirveästi varaa valittaa Dakarain vaikutelmista? Olkoonkin, että Amethyst nyt oli vallan haltioissaan vain, mutta tämä olikin ääliö, nainen ja vinemarilainen, niin ilmankos. "Yritä itse tehdä mahtivaikutelma nuoli jalassa", Dakarai nurisi, mutta olkoot.

Dakarai ei kuitenkaan ollut pääsemässä mihinkään, mutta ihmekös tuo, kun jalkaan koski? Ei prinssillä nyt enää mieltä ollutkaan mihinkään lähteä, koska kyllä hänkin sen verran tajusi, ettei hänestä puolikuntoisena mitään hyötyä kyllä olisi edes siinä määrin, mitä olisi voinut olla silloin, kun jalka ei ollut vielä nuolella ammuttu.

Parantajamaagia puolestaan kiinnosti seuraavaksi, miksi Caine oli ampunut Dakaraita. "Ah, vihdoinkin joku, joka oikeasti ymmärtää", Dakarai huokaisi helpotuksesta, vaikka olihan se varsin ennennäkemätöntä naiselta, mutta jotkut naiset saattoivat ilmeisesti yllättää, kun toiset taas eivät. Caine väitti sitä edelleenkin vain pelastukseksi ja parantajasta taisi olla sillä hyvä. Dakarai päättikin perua täysin äskeiset puheensa naisten yllätyksellisyydestä, mutta päätti pitää sen omana tietonaan.

Joka tapauksessa Caine päätti seuraavaksi auttaa Dakarain ylös oven suusta ja kovin tuskaisasti Dakarai kampesi itsensä pystyyn Cainen ja viikatteensa avulla, kun oli nousemista ennen napannut sen käsiinsä, ettei kukaan olisi sen takia naama levällään kovalla kivilattialla, jos siihen menisi kompastumaan. Caine pyyteli samalla anteeksi, kun auttoi Dakarain sivummalle. Toinen lupasi auttaa myös jalan kanssa, mutta Dakarai saisi silti pysyä täällä vain kiltisti, koska muilla oli jo suunnitelma eikä Dakaraita siellä kaivattu. "No olkoon sitten niin, mutta tämä ei kyllä sitten tule tavaksi. En suostu istumaan sivussa joka ikisen kerran, kun muut leikkii sankareita", Dakarai myöntyi kohtaloonsa tällä kertaa. Dakarai päätti kuitenkin iskeä kuninkaallisen takamuksensa seinustalla olevaan penkkiin, jotta olisi edes hieman helpompi olla. Sen jälkeen hän kohotti kipeän jalkansa kohti Cainea, koska tämä oli luvannut sille jotain tehdä.

CAINE

”Ymmärrän et se on aika vaikeeta, ku sie et osaa tehä hyvää vaikutusta ilmankaan.” Caine huomautti, koska se pieni toivonhiven, että tämä kokemus olisi ehkä kasvattanut prinssiä ja opettanut käyttäytymään muita kohtaan paremmin, oli kyllä sammunut kokonaan. Tyhmä oli ja pysyi. Tämän jalankin Caine hoitaisi tasan tarkkaan vain siksi, että oli itse pölvästiä jalkaan ampunut. Dakarai kitisi kuitenkin vain, että tämän kerran hän suostuisi tottelemaan, mutta tapaa siitä ei tulisi, että hän vain istuisi sivussa kun muut ”leikkivät sankaria”. ”Kuule sie Turpauuno, ne muut kymmenen sankaria taistelee tuol hengessään useita satoja vihollissotilaita vastaan, siit on leikki kaukana. ja jos sie jatkos meinaat olla hyöyks etkä vaan haitaks, nii kannattais pikkuhiljaa alkaa muuttaa tota kenkkua asennet muit kohtaa. Kukaa luota tollasen keskenkasvusen räkäpennun apuun, joka ei osaa käyttäytyä ja sotkee ja sählää itekseen omiaan eikä osaa toimii yhteistyös. Oli mite siun kuningaskunta nii myö ollaan tääl henkemme uhalla, eikä riskeerata sitä siks et sie suutut ko natiainen ko et saa määrätä ja olla sankari.” Caine sanoi samalla kun katsoi, miten pahasti nuoli oli typeryksen jalkaan osunut. Aika nätisti, vaikka jousi olikin ollut vieras ja hänelle hiukan turhan jäykkä.

”Pure hihaa tai jotain, tää sattuu perkuleest ku miun pitää irrottaa nuoli. Sit helpottaa.” Caine lupasi ja kun oli valmista (?), hän työnsi nopeasti ja voimalla nuolen pään jalasta läpi, onneksi se oli osunut sen verran sivuun, että meni aika helposti. Sitten hän väänsi nuolesta sulkapään irti, varmisti, ettei nuolen katkenneesta päästä irtoaisi tikkuja ja työnsi ja veti lopulta nuolen irti. ”Noin, irti on.” Hän sanoi ja otti sitten elementtiaseensa ja laski sen valkean terän Dakarain jalan haavalle ja alkoi parantaa sitä. ”Noi, valmist. Milt se ny tuntuu?” Caine kysyi saatuaan haavan hoidettua.

DAKARAI

Dakarai istui ja odotti jalka ojossa, kun tilanne päätyi kymmeneen sankariin, jotka kyllä taistelivat siellä hengestään vihollisia vastaan, ettei kyseessä nyt suinkaan mikään leikki ollut. "Tietenkin sota on vakava asia... En minä sillä sitä tarkoittanut, että tässä nyt leikittäisiin mitään... Okei se oli todella huono sanavalinta... myönnän", Dakarai aloitti, mutta huokaisi sitten. "Okei, anteeksi. Olen oikeasti pahoillani moukkamaisuudestani ja siitä mihin asiat menivät ja mitä kokouksessa kävi ja miten puhuin ja käyttäydyin. Se oli todella typerää ja itsekästä, mutta Dehrahissa selviytyminen... tai ennen kaikkea isäni kanssa selviytyminen on vaatinut tietynlaista käytöstä. Käytöstä, jota muissa maissa sanotaan moukan käytökseksi. Mutta kun on tarpeeksi kauan uskotellut itselleen tekevänsä oikein, lopulta siihen valheeseen alkaa uskoa itsekin. Ja kyllä tiedän myös sen, ettei kuningas ole täällä nyt ja vastuu on minun, mutta tarpeeksi kauan, kun elää tietyllä tavalla, se jää lopulta tavaksi. Ei se tietenkään oikeuta vääriin tekoihin. En yritä oikeuttaa sanojani tai tekojani, mutta ne ovat Dehrahissa eräänlainen suojamuuri. Jos et ole tietynlainen etkä sopeudu oletettuun muottiin, olet pahimmassa tapauksessa entinen. Kokous käytiin vieraalla maalla täysin vieraiden ihmisten kesken. Isäni typerät käytösmallit olivat silloin ainoa tuttu asia... Mutta olin moukka, käyttäydyin typerästi ja se oli väärin. Joten olen pahoillani siitä... oikeasti", Dakarai sanoi tällä kertaa todella tarkoittaen sitä, että oli pahoillaan. Mutta tokikaan se ei edelleenkään tarkoittanut sitä, että vinemarilaiset olisivat kivoja tai, että hän olisi sinut sen kanssa, että naiset käskisivät häntä miten mielivät. Mutta oli prinssi silti oikeasti pahoillaan siitä, millainen juntti oli ollut tähän asti, vaikka edelleenkin häntä jurppi se, että oli joutunut ulos kokouksesta ja sitten vangiksi ja että juuri vinemarilaisille piti olla velkaa ja hänellä oli nuoli jalassa.

Mutta sitten Dakarain jalkaan, jota Caine oli alkanut katsoa, minkä jälkeen kehotti puremaan hihaa, koska nyt sattuisi. Prinssiä ei tarvinnut kahdesti käskeä, kun tämä jo tunki toista hihaansa ahnaasti suuhunsa tolloksi, sulki silmänsä ja puri hihaa valmistautuen siihen, että kohta sattuisi ja sitten todella sattui. Dakarai purki kipua ja tuskaansa suussaan olevaan hihaansa ja olisi varmasti huutanut ties miten, jos hiha ei olisi häntä jossain määrin hiljentänyt. Samalla hän tunsi silmiensä vetistyvän, kun nuoli puolestaan pusertui hänen jalkansa läpi ja lopulta se kiskottiin irti jalasta. Dakarai uskalsi avata silmänsä kuitenkin vasta sitten, kun Caine sanoi nuolen olevan irti. Hiha oli kuitenkin vielä tukevasti suussa, jos siitä vaikka irtoaisi jotain lohtua verisen näköiseen tilanteeseen. Tosin hieman Dakarai ehti jo säikähtämään, kun Caine kaivoi elementtiaseensa esiin, että nytkö häneltä iskettäisiin koko jalka irti tai jotain, mutta ei nyt sentään. Dakarailta oli päässyt täysin unohtumaan, että aseen toinen terä omasi parantavia voimia ja aika pian kipu alkoikin jo helpottamaan ja jalka näyttämään jalalta(?). Cainen kysyessä jalan tuntua, lopetti Dakarai vasta sitten hihansa puremisen ja päästi hihan takaisin vapauteen. "Oikeastaan ihan hyvältä... Ei satu enää. Kiitos", Dakarai sanoi heilutellen samalla jalkateräänsä kuin varmistaakseen jalkansa toimivuutta. "Siinäkö se oli? Voiko sillä kävellä jo? Onko se taas lähtötilanteessa? Niin kuin normijalka?" Dakarai hämmästeli, koska ei ollut ikinä todistanut mitään vastaavaa.

CAINE

Cainen parantaessa Dakarain jalkaa prinssi yritti kai pahoitella aikaisempaa käytöstään, mutta keksi kaiken maailman verukkeita samalla selittämään huonoa käytöstään. Koska Dehrahissa eläminen oli niin rankkaa ja etenkin Dakarain isän kanssa eläminen oli niin hirveän vaikeaa, että ilmeisesti käytöstavat olivat asia, joita ei Dehrahissa suvaittu ja siitä lähti henki. Jo oli tultu merkilliseen maahan. ”No voi hellan lettas, eiköhä siun maa soo ihmisii, joil o oikeestiki vaikeeta, kiitos siun isis ja siun. Mie ymmärrän, et jos ei oo kokemust muien kuningaskutnien tavoist, nii on helppo mokata, mut nuo on pelkkii verukkeit. Caenezh ei oo yhtää sen enempää tekemisis muien kans, mut on eri asia mokata jonku kulttuurieron takia ko ol olevinnaan ja vaan iha täys paskiainen. Jos oot pahoillas, nii hyvä, muuta käytöstäs tästees jos kerta tajusit ollees toivoton turakka. Säästä selitykses, ketään ei kiinnosta se et sie syytät isiä siitä et haukut ja oot ikävä muita kohtaan.” Caine huomautti, kyllä hänelläkin oli käsitys siitä miten muita ihmisiä piti kohdella, vaikka puhuikin eri tavalla kuin muut eikä ehkä aina ymmärtänyt, mikä oli hyväksyttävää missäkin tilanteessa. Kaikilla täällä oli vaikeaa ja rankkaa sodan takia, ei se ollut mikään Daksun yksinoikeus, mutta käyttäytyivätkö muut kuten Daksu? No eivät. Daksun höperyys meni jo sillä tasolla, ettei hän ymmärtänyt omaa parastaan alkuunkaan.

Caine sai isoasuisen prinssin jalan kuitenkin parannettua ja ilmeisesti se oli tullut kuntoon. Caine tiesi hallitsevansa elementtiaseensa tältä osin riittävän hyvin, mutta hyvä se oli varmistaa kuitenkin. ”No jos se tuntuu iha normaalilta, voi se alkuun vähä arka ol eikä sen kaa heti kannat alkaa kirmailla, mut oman harkinnan mukaa.” Caine vastasi, kyllä jalan pitäisi olla siinä kunnossa, että sen kanssa ei tarvinnut mitään vuodelepoa tai varoa muutenkaan. ”Mut sie et silti mee mihinkää, mie meen koht kattoon mikä tilanne ulkon on, mut sie et tee mitään enne ko joku viisaampi toisin sanoo, selvä?” Caine muistutti, että dehrahilaisen oli parempi pysyä täällä, hänestä oli tähänkin mennessä ollut kaikille vain harmia.

DAKARAI

Juttu päätyi seuraavaksi siihen, miten Dehrahissa oli ihmisiä, joilla oli oikeasti vaikeaa ja sitten siihen, että isä oli vain veruke. "Varmasti onkin, jos vaikeuksia on jo linnassakin..." Dakarai totesi huokaisten. "Mutta ei se silti ole vain veruke. Minä todella pelkään isääni ja mitä hän voi tehdä", Dakarai sanoi silti. "Vanhemmalla veljellänikin oli vaikea suhde isään ja nyt hän on kuollut. Palveluskunnassa kiersi sen jälkeen huhu, että kuningas saattoi olla sen taustalla, ettei valta päätyisi vääriin käsiin. Huhut loppuivat, kun isäni teloitutti huhujen liikkeelle laittajat tehden heistä esimerkin, miten valheellisten huhujen levittelijöille käy. Perheemmekin pelkää kuningasta. Kuningatar on vetäytynyt täysin hiljaiseksi ja vastaa vain, kun isä häntä puhuttelee. Nuoremmat sisareni kääntyvät käytävälläkin täysin toiseen suuntaan, jos isä tulee vastaan. Minusta isä koulii tietynlaista, joten jos en olekaan ja jos huhut veljeni kuolemasta pitääkin paikkansa, niin... Mutta toki... tein silti väärin ja olin juntti", Dakarai lopetti. Ehkä olisi kannattanut olla muutenkin sanomatta mitään, koska eihän muita kiinnostanut kuin kansan ahdinko, mutta kyllähän prinssi sen jo oli myöntänyt, että tietenkin hän itse vastaisi sanoistaan ja teoistaan, jotka olivat olleet väärin. Eiväthän muut mitään sellaista olleet tehneet, että olisivat kaiken sen ansainneet, vaikka Dakarai miten isäänsä pelkäisikin. Eikä hän tietenkään voisi asiasta täysin isäänsä vain syyttää muutenkaan. Se nyt oli fakta, jonka Dakaraikin kyllä ymmärsi. Eikä isä edes ollut täällä.

Mutta toiset olivat tulleet Dehrahiin, mitä Dakarai ei ollut edes olettanut ja kyllähän heistä yhdessä olisi enemmän hyötyä vihollisia vastaan kuin Dakaraista yksin. Ja jos Dakarai mieli pitää avun Dehrahissa, hän ei voisi elää vain pelkotilaansa ja käyttäytyä kuin moukka muita kohtaan. Kyllä hänen pitäisi yrittää oikeasti olla parempi ja päästä typeristä tavoistaan. Mitä Dariuskin sanoisi, jos saisi tietää millainen juntti Dakarai oli ollut? No ei toki saisi tietää, koska kuolleet eivät tienneet enää mistään mitään, mutta jos saisi. Dakarai halusi olla parempi edes veljensä muistoa kunnioittaakseen, vaikka hänellä henkilökohtaisia mielipiteitä ja tietynlainen koulutus olikin. Mutta ne olivat vääriä eikä niillä ryhmätyössä pärjännyt, joten Dakarain pitäisi oikeasti yrittää tehdä toisin.

Lopuksi vielä jalkaan, joka saattoi toki olla alkuun arka, mutta ihan oman harkintakyvyn mukaan sitä voisi taas alkaa käyttää. Päätti Caine silti muistuttaa, että Dakarain paikka olisi silti tässä huoneessa eikä sen ulkopuolella ennen kuin joku siihen antaisi luvan. Dakarain oli vaikea niellä tuosta noin vain moisia käskyjä, koska hän ei tykännyt istua tekemättä mitään. Mutta jos tämä oli paras ratkaisu nyt kaikkien muiden mielestä, niin ehkä Dakarai voisi niellä tappionsa ja olla tekemättä tilanteesta vaikeampaa. "Juujuu, minähän lupasin jo pysyä täällä. Ei muistini niin huono kuitenkaan ole", Dakarai totesi.

HORTENCIA

Prinsessa Hortencian oli täytynyt hyväksyä se, ettei hänestä ollut tällä hetkellä yhtään enempää apua. Toimettomana hän oli taluttanut d’Artagnanin muiden perässä suojaan muurin sisäpuolelle, rukoillen samalla mielessään muiden puolesta. Hänen mielensä oli jo valmiiksi herkkä ja epätoivon valtaama eikä se, että hän joutui jättämään Oscarin helpottanut hänen oloaan laisinkaan. Saapuessaan toiseen huoneeseen prinsessa Hortencia kuuli äänen, joka kuului sille moukkamaiselle prinssille jota he olivat tulleet pelastamaan. Hortencia käänsi katseensa prinssi Dakarain ja Caenezhin prinssin suuntaan, voimatta mitään epäuskoiselle kuvotukselle sisällään. Miten prinssi Dakarai edes kehtasi asemassaan puhua tuollaisia? Eikö toinen käsittänyt, miten paljon he uhrasivat lähtiessään Dehrahiin ensimmäisenä? Hortencia ei jaksanut enää. Hän oli kurkkuaan myöten täynnä huolta, epätoivoa, surua, ikävää ja pelkoa, eikä hän jaksanut enää kuunnella ylimielistä prinssiä kaiken tämän päälle.

”Niin tosiaan olette. On Dehrahin onni, että hidastitte matkaamme tällä typerällä tempauksella, prinssi Dakarai, sillä jos Kaikkivaltias niin suo, on kuninkaanne jo kuollut ennen kuin edes ehdimme hänen luokseen”, nainen sanoi kireästi, katsoen prinssiä vetistävin silmin.
”Että kehtaattekin vaivata niitä, jotka jo uhraavat oman henkensä ja perheensä kuvottavan, hirvittävän maanne vuoksi. Toivon, että jatkossa opitte tahdikkuutta edes sen verran, että ymmärrätte kiitollisuuttanne pitää edes suunne kiinni”, Hortencia jatkoi, kuvottuneena siitä, miten julkeasti prinssi kehtasi puhua ja käyttäytyä tässä tilanteessa, jonka oli itse itselleen aiheuttanut. Sen sanottuaan prinsessa Hortencia kääntyi, odottamatta vastausta, ja käveli kaukaisimpaan nurkkaan prinssi Dakaraista, pitäen selkänsä käännettynä toiseen. Nainen vajosi polvilleen maahan ja tunsi jälleen kyyneleiden tekevän tuloaan. Hän ei sanonut enää mitään tai katsonut kehenkään, laski vain päänsä ja risti kätensä, alkaen rukoilla.

”Armelias Kaikkivaltias, Sinun eteesi vajoan itkien,
sillä synti on sieluni sitonut, käteni verellänsä tahrinut,
enkä kykene itseäni sen otteesta vapauttamaan.
Olen rikkonut Sinun Pyhää tahtoasi vastaan ja torjunut Syvän Tiedon puhtauden,
Ja sen häpeästä minä syntinen nyt edessäsi kärsin ja vapisen.
Vain Sinä näet sen, mitä ihmissilmä ei,
Yksin sinun on Voima, Tahto ja Lempeys;
Armahda minua, Yksi, Pyhä ja Armollinen,
Edessäsi olen paljas, ottaen vastaan rangaistuksesi,
Kunhan lapsesi autat takaisin Pyhälle tiellesi.”

CAINE

Dakarain isä kuulosti todella pätevältä hallitsijalta, mutta kuten Lunemarin prinsessa saapuessaan huomautti, heillä ja Daksulla ja koko Dehrahilla oli käynyt sodasta huolimatta oikea onnenpotku, kun moisesta kuninkaasta oltiin jo käytännössä päästy eroon. Ainoa vain, että jos Dakaraista tulisi kuningas, niin tuokin lohtu jäi aika laihaksi. Toisaalta tällä menolla Dakarai kyllä tapattaisi itsensäkin, joten ehkä tässä voisi käydä vielä ihan hyvin. Caine ei voinut kuitenkaan kuin ihmetellä, miksi Dakarailla oli ollut niin suuri hätä ja huoli isästään kokouksessa, jos tilanne oli se, että isä oli paha ja mahdollisesti Dakarain veljen kuoleman taustalla ja Dakarai pelkäsi koko perheen tavoin henkensä edestä moista hirviötä. Ei se kokouksessa ollut siltä vaikuttanut, mutta sattuihan näitä lipsahduksia. Ehkä Dakarailla oli vain todella onneton muisti, että hän muisti vain yhden asian kerrallaan, tai sitten hän valehteli kaikille saadakseen apua.

Caine kääntyi Amen puoleen, kun Daksu vielä uikutti sitä miten pelottava hänen isänsä oli. ”Mie käyn kattoos mitä tuol tapahtuu ja tarvitaanko minnuu ennemmin siel vai tääl. Piä sie toi Daksuli aisoissa, sen lupauksiin ja muistiin ja mihinkään muuhunkaan ei oo kauheesti luottamista.” Caine sanoi ja lähti sitten toiseen huoneeseen katsomaan, oliko hänen hevosensa mahdollisesti tallessa. Olihan se, mitähän dehrahilaiselle sotilaalle sitten oli käynyt, kun ei hän omaakaan ratsuaan ollut hakenut? No Caine vaihtoi lainajousen omaansa ja harkitsi hetken alkaisiko kaivaa haarniskaa ja suojuksia matkatavaroistaan, mutta siihen ei oikein ollut aikaa ja olivat Inar ja Pestvakin tuolla ilman mitään kunnon suojaa. Hän meni ihan ensin vain portille katsomaan, mitä oli tekeillä ja oliko hänelle jotain muuta hyödyllistä hommaa.

TELEMAKHOS

”Karan, varmista, että Ame on kunnossa.” Telemakhos sanoi vielä, vaikka Karan olisi varmasti tehnyt sen ilmankin. Hän ei nyt tässä tilanteessa voinut etsiä Amea ja varmistua asiasta itse. Taistelu oli pitkälti nyt hänestä ja Urumiyan prinsessasta kiinni, heidän pitäisi saada elementtiaseillaan mahdollisimman pahaa jälkeä aikaiseksi ennen kuin vihollinen pääsisi muurille asti. Urumiyalainen siirtyi jo lähemmäs joenristeystä ja Telemakhos käänsi Nebukadnessarin vastakkaiseen suuntaan joen viertä. Hän kahlasi hevosella matalasta kohdasta (?) joen yli toiselle puolelle, jotta palo ei leviäisi joen toiselle puolelle ja laskeutui ratsailta arvioituaan, että hänellä oli hetki aikaa tarkastaa maastoa.

”Jumalat kirotkoon Dehrahin…” Hän jupisi ja potkaisi pölyistä kuivaa maata. Miten hän voisi hyödyntää elementtiasettaan, kun tässä kirotussa maassa ei ollut mitään poltettavaa!? Kuiva heinä toki syttyisi hetkessä, mutta valitettavasti se myös palaisi loppuun hetkessä, eikä tuuli auttaisi yhtään palon leviämistä. Hänen pitäisi odottaa vihollisen olevan lähes kohdalla, tai muuten tuli olisi jo ehtinyt sammua ennen kuin ensimmäiset olisivat kohdalla. Hän nousi haarniskoidun hevosensa selkään ja veti Tuliterän huotrasta, tunsi energian virtauksen ja miten terä alkoi kuumeta. Mutta vielä hänen pitäisi odottaa juuri oikeaa hetkeä, muuten tästä ei olisi heille mitään etua.

KARAN

Toivotettuaan Telemakhokselle Adaran siunausta, Karan ratsasti takaisin muurille ja antoi muiden ihmetellä, miksi hän karautti hevosella muiden puolustuslinjan ohi. Hän palaisi heti, kun tietäisi miten Amen laita oli. Karan jätti Milon portille ja kiirehti sisälle huoneeseen, jossa taistelusta poisjääneet odottivat turvassa. Ja näki Amen muiden joukossa ihan hyvinvoivan näköisenä. ”Ame! miten hyvä, että olet täällä ja näköjään tuokin onneton poloinen löytyi. Et kai ole satuttanut itseäsi?” Karan kysyi päästessään Amen luo. ”Telemakhos ei päässyt tänne itse, hänen pitää polttaa puoli Dehrahia estääkseen vihollisia pääsemästä kimppuun. Mutta hän lähetti terveisiä.” Karan jatkoi, miksei Telemakhos ollut itse varmistamassa Amen tilaa.

AMETHYST

Caine jätti Daksun hänen hoivaansa, vaikka ei Ame ollut varma, miten estäisi idioottia olemasta idiootti. Voisihan hän toki tarvitessa iskeä Daksua uudestaan jalkaan Telemakhoksen antamalla veitsellä, mutta silloin ei olisi ollut enää Cainea auttamassa, ja Daksu saisi hänen puolestaan vuotaa kuiviin.

Amethyst kääntyi kuullessaan Karanin äänen, hymyillen oitis nähdessään miehen.
”Karan!”, hän vastasi ja halasi miestä heti päästyään kosketusetäisyydelle. Hän nauroi vähän miehen sanoille, kun päästi tästä irti ja vilkaisi Daksun suuntaan.
”Joo, Daksu oli pistetty häkkiin, ja se piti niin julmettua älämölöä et sen löytäminen oli aika helppoa”, nainen nauroi huvittuneena, pyöräyttäen silmiään toisen varmistellessa hänen vointiaan.
”Kaikki on ihan hyvin, en mä ees joutunut tappelemaan yhtään”, hän lohdutti oitis Karania, joka seuraavaksi kertoi, missä Telemakhos oli.
”No niin mä vähän aattelinkin, vaik se onkin enemmän ku mitä Dehrah ansaitsee. Mut hyvä, et ootte kunnossa”, Ame naurahti, Telemakhoksesta olisi varmasti ihan kivaa saada polttaa Dehrah maan tasalle.