GILDOMERA osa 1 luku 1

AMETHYST

"DAKSU! Tuu esiin, senkin rumilus!", Amethyst huusi kokeilevasti, mutta ei sitä rimppakinttua oltu pihalle jätetty, eikä Daksun suloista ääntäkään kuulunut mistään. Piha oli hirveä kaaos muutenkin, joten tuskinpa he mitään olisivat kuulleet, vaikka Daksu miten olisi vikissyt. Amethyst kääntyi katsomaan punahiuksista prinssi-prinsessaa toisen puhuessa, miettien pojan sanoja. Niin, eivät he muurin päälle pääsisi muulin kanssa... Eivätkä he voisi mennä etsimään mitään ovea, ennen kuin kaikki olivat päässeet porteista läpi.

"Oli siellä, ehkä... en oo ihan varma, näin vähän huonosti, mut luulis olevan!", Ame vastasi prinssille, kääntyen taas katselemaan ympärilleen. Lähistöllä ei ollut ihan kauheasti paikkoja, joihin sellaisen metriheikin sai piilotettua, joten kai se tomppeli oli sisälle piilotettu.

"No, sisällä se varmaan on, jos ei oo täällä... jos se nyt on ees jätetty henkiin, ei sekään varmaa oo", nainen lisäsi ja vilkaisi portin suuntaan. Heidän pitäisi etsiä se typerys nopeasti... Amen ajatukset keskeytyivät, kun kuului humahdus ja sitten huutoa ylhäältä muurin päältä, ja nainen hätkähti refleksistä lähemmäs muuria kun ylhäältä lensi alas sotilas pienen matkan päähän.
"Niiden on paras tulla nopeesti portista läpi, et päästään sisälle. Muuten saadaan vielä sotilas niskaan", Ame henkäisi, mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?

MARCELLA

Marcella yritti parhaansa mukaan pysyä vauhdissa mukana, hän ei ollut mikään tottunut ratsastaja ja tällaisessa vauhdissa niinkin suurikokoisella hevosella kuin Stella, oli todella työtä olla putoamatta. Onneksi Stella oli pienempi kuin vaikka Imperia-tädin ja Herra Henkivartijan ratsut, mutta se ei kauheasti tuonut lohtua. Etenkin kun nierdalesilaisen prinssin elämöinnin takia hyvä kun Marcella ei itsekin ollut saanut nuolesta ollessaan sen verran lähellä prinssin takana. Hän oli jotenkin kuvitellut, että suojaava kilpi olisi… no suojannut, mutta prinssi ei vaikuttanut osaavan käyttää asettaan mitenkään. Ei toki sillä, eihän Marcella osannut itsekään. Ei edes mitenkään suojautua ja puolustautua hyökkäykseltä, hänen ainoa toivonsa oli siinä, että hänen ympärillään olevat suojelisivat häntä, mielellään muutkin kuin vain Imperia-täti joka ei ollut sotilas alkuunkaan ja Herra Henkivartija. Koska vaikka olikin henkivartija, niin yksi mies oli silti vain yksi mies.

Muuri lähestyi uhkaavasti ja Marcella odotti jo, milloin uudet nuolet alkaisivat viuhua heitä kohti, vaikka Hortencia olikin niin taitavasti saanut hankaloitettua ampujia, ja samalla melkein pyyhkäistyä Marcellalta hatun päästä, onneksi hän oli kiinnittänyt sen hattuneuloilla aika tukevasti kampaukseensa, koska tiesi, että kovassa vauhdissa se voisi pudota. Ja koska hän ei omistanut sotakypärääkään, niin hattu oli sentään tyhjää parempi suoja. Portti metallisine kaltereineen oli kuin valtava kita, joka ahmaisi heidät sisään kamalaan ja lohduttomaan maailmaan, jossa oli vain synkkyyttä, kuolemaan ja kurjuutta. (?) Ja sen takana Dehrah avautui juuri niin lohduttoman näköisenä kuin Marcella oli kuvitellutkin ja hyvä ettei hän pyörtynyt nähdessään itsekin armeijan, joka vyöryi heitä kohti.

KARAN

Karan odotti sen verran, että Nierdalesin prinssi oli selvinnyt porteista Telemakhoksen perässä (?) ja ratsasti vasta sitten porteista läpi. Saman tien päästyään Telemakhoksen rinnalle hän näki tilanteen, eikä se näyttänyt alkuunkaan hyvältä. ”No voi vittu.” Häneltä pääsi ihan vain puhtaasta järkytyksestä nähdessään vihollisarmeijan. ”Jos vaan napataan Ame kainaloon ja lähetään kotiin?” Hän ehdotti yrittäen keventää tunnelmaa samalla kun mietti mitä mahdollisuuksia heillä olisi selvitä noin valtavan vihollisjoukon hyökkäyksestä. Maassa pötkötti muutenkin jousiampujia, jotka olivat pudonneet alas muurilta prinsessan elementtiaseen jäljiltä, mutta nopeasti Karan ei nähnyt mitään vakavaa uhkaa, siis sen lisäksi että heitä lähestyi monisatapäinen armeija.

GALENA

Keihäs oli varmasti sodan kannalta kätevä kapistus, Galena ei missään nimessä kiistänyt sitä. Mutta sen kanssa oli kyllä erittäin hankala ratsastaa. Galena sai tosissaan varoa, ettei sohaissut ketään vahingossa Urumiyan perillisen hienolla keihäällä samalla kun yritti pysyä pienen poninsa epätasaisessa kyydissä. Hänen pitäisi kyllä ensimmäisenä löytää keihään omistaja ja palauttaa ase, eihän hän sillä mitään kummoista saisi aikaiseksi ja prinsessa varmasti kaipasi keihästään, niin ja hevostaankin varmaa, kun oli joutunut lähtemään hämäykseen jalkaisin. Galena seurasi kuitenkin muiden mukana, sen erityisemmin huolehtimatta. Nuolia lenteli vähän siellä ja täällä ja väistely ei oikein onnistunut tai olisi voinut törmätä vierustoveriin, joten piti vain toivoa parasta ja mennä ohi mahdollisimman nopeasti. Galena ihmetteli hieman itsekin, miten kykeni olemaan niin rauhallinen tällaisessa tilanteessa, ei hän kai oikein ollut tajunnut tilannetta.

CAINE

Ame yritti kovin huudella Daksua, mutta ei tämä tullut esiin mistään piilosta, eli kaipa sitä oli oikeasti mentävä auttamaan. Sitten taivaalta alkoi hyppiä sotilaita syliin ja Caine käytti tilaisuuden hyväkseen ja nappasi lähelle pudonneelta sotilaalta jousen ja nuoliviinen, koska hänen omansa olivat nyt sen dehrahilaisen sotilaan matkassa. Piti toivoa, että se mies osasi käsitellä hänen hevostaan, miehen oma ratsu oli sen verran omituinen tapaus. Caine kääntyi katsomaan portille, mistä heidän joukkojaan alkoi ilmaantua paikalle. ”kyl ne varmaa koht on kaik täl puolel…” Hän arveli lähtiessään jo muurin viertä takaisin päin portille, ettei muurilta hyppiviä miehiä tosissaan putoaisi heidän niskaansa.

GODOFRÉDO

"Seuraa pitkää blondia ystävää seuraa pitkää blondia ystävää seuraa pitkää blondia ystävää" Godofrédo mumisi itsekseen silmät selällään seuratessaan Mercédesillä Telemappia. Hän yritti ajatella kotona odottavia kanojaan ja sitä miten hän pitelisi niitä sylissään ainakin seuraavat kymmenen vuotta, mutta olkapään kummallinen kipu esti sylihaaveet tehokkaasti. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään sellaista. Kotona hovissa palvelijat olivat aina hypänneet hänen alleen jos hän näytti edes hieman siltä että kaatuisi, mutta nyt kukaan ei ollut suojannut häntä! Mikä huutava vääryys! Edes muurahainen ei ollut auttanut!

Porttia lähestyessään hän huomasi veris----

Mercédes jolkotti rauhallisena kilpensä portin edustalle pudottanut, pyörtynyt Godofrédo selässään portista sisään ja pysähtyi mäystämään erityisen herkullisen näköistä ruohotuppoa. Se oli tottunut tajuttoman Godofrédon kyyditsemiseen, sillä Godofrédolla oli usein tapana nukkua sen päällä päiväunia lämpiminä kesäpäivinä.

DORIAN

Kyllähän Dorian tiesi, ettei prinssi voinut mitenkään kyetä ymmärtämään tilanteen vakavuutta, mutta nyt tämä oli loukkaantunut jo ennen kuin varsinainen taistelu edes oli alkanut. Vaikka poika ei osannut elementtiään mitenkään hyödyntää, niin kilpi oli aika yksinkertainen apuväline, se suojasi ilman taikuuttakin nuolilta, jos sitä tajusi pitää suojana. Dorian pääsi portista vasta sen verran prinssinsä jälkeen, että hetki meni, ennen kuin hän löysi tämän… tajuttomana hevosensa selästä röhnöttämästä hevosen pitäessä välipalataukoa… Hyvä kun prinssi ei kilpeään ollut pudottanut (?). Dorian meni ensitöiksi prinssin luo ja ravisti tätä terveestä olkapäästä. ”Teidän korkeutenne, tämä ei ole oikea aika ja paikka ottaa nokosia, herätkää.” Hän sanoi lujalla ja käskevällä äänellä vilkaisten sitten katastrofia, mikä heitä odotti. Heillä ei ollut edes juuri aikaa miettiä mitään toimivaa strategiaa selvitäkseen moisesta armeijasta, joten ehkä prinssin oli paras antaa vain nukkua, niin hänestä olisi vähemmän haittaa…

ANDRÉ

André hidasti hieman sopivassa välissä Margueriten vauhtia, jotta kaikki muut heidän joukostaan pääsisivät ennen häntä portista(?), koska niin oli suunniteltu. Miestä ei itseään kyllä yhtään huvittanut astua Dehrahin maille ja Andrén teki mieli lähinnä ehdottaa prinsessa Marcellalle ja neiti Imperialle, että ehkä olisi parempi vain lähteä. Hänen teki niin kovin mieli, mutta millainen sotilas nyt niin tekisi ja vain luovuttaisi? Sillä tavalla ei luottamusta kerätty ja muiden maiden tuki olisi joka tapauksessa Gerosille enemmän kuin tarpeellinen. Kaikki tiesivät, ettei Geros ollut sotilasmahti, joten jos apua olisi tarjolla edes heidän pienen joukkonsa verran elementtiaseineen, niin nyt ei ollut syytä luovuttaa.

Portti joka tapauksessa tuli ja meni hänen vuorollaan(?) ja Dehrah avautui Andrén silmien edessä ja se vihollisien hervoton määrä. Osa oli ilmeisesti mätkähtänyt muuriltakin alas... Mutta näky oli mitä harmillisin ja ikävin. Pölykin vain nousi kuivasta maasta, vaikka muurin edustalla jotain kasvustoakin näkyi. Heiniä ja ruohoa pääasiassa... Myös muutama yksinäinen puu törrötti maasta harvakseltaan. Ilma oli suhteellisen kuivahko ja erittäin lämmin, vaikka ilta oli jo pitkällä. Mutta kaikki tuttu ja turvallinen oli nyt poissa ja maa täysin tuntematon. Mutta Andrélla ei ollut aikaa jäädä pohtimaan Dehrahin melko karuakin ympäristöä, kun heillä oli asioita hoidettavanaan ja hän oli suojelemassa täällä prinsessa Marcellaa eikä tutkimassa Dehrahin nahkealehtistä kasvillisuutta ja sen puutetta paikkapaikoin.

André etsiä kuitenkin prinsessa Marcellaa katseellaan, koska portin kohdalta neito oli mennyt kuitenkin sen verran edeltä. Samalla hänen ohitseen hujahti nuoli melkoista vauhtia ja iskeytyi vihollista suoraan naamaan ennen kuin oli ehtinyt itse nuoltaan ampua Andréen tai keneen nyt olikaan yrittänyt tähdätä vähän matkan päästä, kun oli pystyyn rähmältään rämpinyt. Mutta mistä nuoli oli tullut? André kuitenkin hakeutui taas mahdollisimman lähelle prinsessa Marcellaa, koska ei hänellä ollut aikaa hirveästi random nuoliakaan nyt alkaa pohtimaan. "Teidän Korkeutenne... Olettehan yhtenä kappaleena. Ei kai kukaan ole kajonnut teihin?" Andrén oli pakko varmistaa, koska kaikki tähän asti oli tapahtunut niin kovin nopeasti. Mutta ainakaan Andrén ei ollut huomannut prinsessalle sattuneen mitään missään kohdassa. Eikä tilanne tokikaan vielä ohi ollut. Toivottavasti hämäysryhmälle ei ollut sattunut mitään ja hekin olisivat vielä elossa.

OSCAR

Odotettuaan, että Hortencia ja prinsessa Marcella maaginsa kanssa pääsivät turvassa porteilta ennen kuin seurasi perässä urumiyalaisen sotilaan hevosen kanssa. Dehrah ja siellä odottavan armeijan suuruus oli mykistyttävä. ”Luoja meitä suojelkoon.” Oscar henkäisi ja kääntyi Hortencian puoleen. ”Älkää suinkaan vaipuko epätoivoon, vihollisia on enemmän kuin kukaan pelkäsi edes kuvitella, mutta elementtiaseet tasoittavat tilannetta ja Kaikkivaltias on kanssamme. Palaan heti, minun on vietävä tämä hevonen omistajalleen.” Oscar sanoi ja lähti ratsastamaan urumiyalaisten suuntaan. ”Arvon neiti, tässä ratsunne. Tarkastin, ettei se onneksi saanut nuolesta, toivokaamme, ettei saa jatkossakaan.” Oscar sanoi ojentaen hevosen ohjaksia Urumiyan perillisen henkivartijalle.

IMPERIA

Imperian kaikki ajatukset menivät suojamagian ylläpitoon, sillä vaikka heidät oltiin jo huomattu Nierdalesin prinssin ansiosta, oli hänen ylläpidettävä kivien magiaa, kunnes he olisivat varmasti turvassa. Imperia ratsasti prinsessa Marcellan, prinsessa Hortencian sekä neiti Galenan perässä porteista sisään, etsien prinsessansa heti takaisin näköpiiriinsä ja kiri Petronellan kanssa tämän vierelle.
”Prinsessa Marcella, teillä ei ole hätää. Pysykää lähelläni ja pitäkää tiukasti kiinni!”, Imperia neuvoi niin pehmeällä äänellä, kuin saattoi yrittäessään pitää huolen, että prinsessa myös kuulisi hänet. Imperia käänsi katseensa kuitenkin nopeasti kuullessaan herra varakreivin saapuessa vain paikalle lohduttamaan prinsessaa, vaikka miehellä oli oleellisempaakin työtä.
”Minä kyllä pidän prinsessa Marcellan turvassa, tehkää hyvä mies työnne!”, Imperia huusi ja osoitti Urumiyan prinsessan hevosta, joka pitäisi palauttaa omistajalleen mitä pikimmiten, ennen kuin vihollinen saavuttaisi heidät. Imperia huokaisi ja kaivoi uuden suojakiven pussista vyötäisillään, puristaen sen tiukasti käteensä ja yritti samalla rauhoittaa Petronellaa, joka ei ollut tottunut tällaiseen kaaokseen.

CAINE

Kun näytti siltä, ettei porteista tullut enää ketään ja Cainen muistikuvan mukaan Inarin ja Pestvan hevosia kuljettaneet miehet olivat tulleet viimeisinä ja järkikin sen sanoi, että hevosia taluttavat tulivat viimeisinä portista. ”Selvä, mennää ettimään se Daksu.” Caine sanoi Amelle ja meni takaisin muurin sisäpuolelle. ”Oota sie täsä Herra Mullins” Caine sanoi hevoselle, joka onneksi myös jäi kiltisti nököttämään niille sijoilleen eikä karauttanut kauheaa vauhtia pois Dehrahista. Ja kyllä, muurin sisällä oli kuin olikin ovi, parikin (?). Caine kuunteli varovasti toisen oven takana ja sieltä kuului ääntä, mikä kuulosti jopa aika tutulta ja sanoista saattoi saada jotain selvää (?). ”Siel se on, tähään näin, siel voi olla vartija, joten tehään näin: Koputa sie oveen ja mie käytän jotain näist ruumiist huijaamaan mahollist vartijaa. Jos kukaan ei avaa ovea, nii avain on jollain näist tai sit se pitää saa’a muuten auki.” Caine kuistasi Amelle ja alkoi kiskoa yhtä mahdollisimman siistin näköistä kuollutta sotilasta ylös eteensä ja jäi odottamaan raadon kanssa valmiusasemiin ovelle.

ANDRÉ

André katsahti neiti Imperiaan, joka alkoi yhtäkkiä huutamaan siitä, miten Andrén olisi syytä tehdä työnsä ja osoitti Urumiyan perillisen hevosesta, jota André (jonka roolaaja oli täysin jo ehtinyt unohtamaan, että André on hevosvastuussa) kääntyi katsomaan. Hänen teki mieli löydä kättä otsaan, kun tajusi, että hevonen oli edelleenkin siinä. No missä muuallakaan? Ilman muuta hevonen kuitenkin piti palauttaa, mutta André oli vain ollut niin huolissaan prinsessa Marcellasta, koska tämä oli aivan uutta tytölle. No oli varakreiville itselleenkin, koska ei hän sodassa ikinä ollut tätä ennen ollut. Mutta prinsessa Marcellan vointi oli ollut etusijalla, vaikka tietenkin neiti Imperia osaisi pitää prinsessan turvassa, vaikkei André vieressä olisikaan. "Tietenkin, palautan sen heti", André ilmaisi ehkä hivenen nolona. Mutta enempää viivyttelemättä André yritti ensin etsiä Urumiyan prinsessan silmiinsä ja paikannettuaan tämän, jatkoi matkaansa tämän lähettyville. "Tässä on ratsunne, olkaa hyvä. Se on täysin kunnossa", André puhutteli prinsessaa ojentaen hevosen suitsia sen oikealle omistajalleen(?).

INAR

Inar ehti vain nyökätä Cainen sanoille ja katsoi huolestuneena toisen perään. Suojelkoon maa pojan jalkojen alla toisen askelia, koska hän ei ehtinyt... Inar ehti siirtyä portin edestä juuri sopivasti, ennen kuin heidän joukkonsa saavuttivat sen, kääntyen katsomaan heitä lähestyvää vihollisjoukkoa. Tämä olisi ollut niin helppoa, jos hänellä olisi ollut elementtiaseensa... joki oli otollisessa paikassa, ja Inar toivoi maaginaisen pitäneen hänen keihäänsä tallessa. Muussa tapauksessa maasta käsin lyhyellä miekalla taisteleminen kävisi hankalaksi pidemmän päälle.

Inar käänsi katseensa loppuihin saapuneisiin, kun näki lunemarilaisen kultakutrin palauttavan Pestvan ratsun takaisin toiselle. Missä Sindreas oli? Inar ei mielellään jättänyt sotaratsuaan kenen tahansa, etenkään miehen hoiviin, eikä ilmeisesti olisi pitänytkään kun gerosilainen sotilas vain todisti miesten kyvyttömyyttä poissaolollaan. Inar ärähti ja vilkaisi ylös muurille, ennen kuin lähti juoksemaan korkeiden gerosilaisten ratsujen suuntaan. No sieltähän se herra sotilas saapui häntä vastaan, eikä yhtään liian aikaisin! Inar tuhahti kireänä, kun tarttui Sindreasin ohjaksiin joita mies hänelle ojensi ja nosti itsensä ratsunsa selkään, vilkaisten mieheen terävällä katseella.
”Kyllä siinä kesti, vaikken kyllä tiedä mitä muuta odotin mieheltä”, hän sylkäisi kireästi ulos, kääntäen katseensa seuraavaksi etsimään sitä pientä maaginaista, jolle hän oli luovuttanut keihäänsä. Inarilta ei kiitosta herunut, kun hän käskytti Sindreasin matkaan ja lähti etsimään Galenaa.

”Galena!”, hän huudahti paikannettuaan naisen, jonka poni oli ollut harmittavan vaikeaa löytää. Inar ratsasti naisen luo, pysäyttäen Sindreasin naisen piskuisen ponin vierelle. Hän henkäisi helpottuneena nähdessään keihään naisella, ojentaen kätensä.
”Kiitos, keihäästäni sentään on huolehdittu ratsuani paremmin”, hän kiitti naista. Keihään kanssa ratsastaminen ei ollut varmasti helppoa noin pikkuisen ratsun kanssa.

PESTVA

Inar ei ollut huolissaan heittoveitsestä, mutta Pestvaa se häiritsi aivan suunnattomasti. Oliko vihollisen vihollinen myös heidän vihollisensa? Hän nurisi ja vilkuili levottomana ympärilleen noudattaessaan Inarin käskyä olla poissa tieltä.

Hän hätkähti tarkkailustaan ja oli vähällä vetää miekkansa Oscarin tuodessa hieman hätääntyneen oloisen Sigur Rosin. "Koputetaan puuta", hän vastasi Oscarille tämän toivoessa ettei hevonen saa nuolesta, ja sylkäisi olkansa yli. Ikinä ei kannattanut olla liian varma tällaisissa asioissa. "Voi minun pientä kultatyttöäni", hän leperteli hevoselleen miettiessään mihin saisi laitettua sen talteen taistelun ajaksi ilman että se karkaisi. Hän huomasi Nierdalesin tajuttoman perillisparan hevosensa selässä suuren puun (?) alla. Näiden rauhallisuudella ja seesteisyydellä voisi olla hyvä vaikutus Sigur Rosiin?

Pestva sai vedettyä hevosensa melko nopeasti Godofrédon hevosen vierelle ja millisekunnin pähkäilyn jälkeen alkoi sitomaan sen ohjaksia prinssin käteen, kunnes kuuli tämän henkivartijan rykäisevän (?). Pestva katsoi keskeyttäjää ärtyneenä. "Varo tai herätät prinssisi! Antaa hänen nukkua ja toimia hevosparkkina!"

AMETHYST

Amethyst seurasi Cainea takaisin porteille, vilkaisten huvittuneena muulia, jonka Caine jätti nököttämään turvallisesti paikalleen. Muurin sisäpuolella oli kuin olikin ovi, jonka takaa kuului sellaista mekastusta, ettei siitä voinut erehtyä. Ame tyrskähti hiljaa, mutta käänsi katseensa sitten Caineen toisen kuiskiessa hänelle mahtisuunnitelmansa siitä, miten he pääsisivät sisälle. Ame kohotti vähän yllättyneenä kulmiaan, caenezhilainen oli nokkelampi kuin miltä näytti, nyökäten vain kiltisti ja siirtyi aivan oven viereen. Kun Caine oli saanut ruumiin ylös maasta ja oven eteen, Amethyst jysäytti jykevästi ja mahdollisimman miehekkäästi nyrkkinsä sivulla oveen, jääden odottamaan. Kuullessaan askelia hän viittoi Cainea olemaan valmiina, vetäytyen itse mahdollisimman lähelle seinää, kun sisältä kuului kilahdus, ja pian sen jälkeen ovi aukesi.

GALENA

Vaikka Galena olikin hämmästyttävän rauhallinen, hänen poninsa Caonach ei ollut ihan yhtä rauhallinen ja pysähtymisen jälkeen heitä lähestyvä suuri sotajoukko sai ponin niin kauhusta sekaisin, että tämä yritti kääntyä ympäri ja palata takaisin. Galena sai sen kuitenkin käännettyä takaisin, mutta poni kääntyi heti vain toiseen suuntaan, joten he vain pyörivät paikallaan. ”Voi sentään. Rauhoituhan nyt pikkuinen, eihän noita ole kuin muutama.” Galena yritti rauhoitella ja poni hirnui hermostuneena. ”No ehkä hieman alakanttiin, mutta hyvin tässä käy.” Galena yritti ja alkoi lopulta saada poniaan paikalleen, joskin se tepasteli levottomasti paikallaan ja heilutti päätään.

Galenan huomio siirtyi kuitenkin Urumiyan prinsessaan, joka saapui hakemaan asettaan, jota Galena ei onneksi ollut pudottanut vahingossa minnekään. ”Eipä kestä, tässä.” Galena sanoi ja ojensi keihään omistajalleen. Nyt poninkin pitely aloillaan oli hieman helpompaa. ”Miten hyvä sentään, että olet kuitenkin hevosesi kanssa toistaiseksi kunnossa.” Galena jatkoi, koska jatkosta oli paha mennä arvailemaan.

HORTENCIA

Tilanne muurin toisella puolella ei varsinaisesti helpottanut prinsessan paniikkia. Kalpeana hän katsoi heitä lähestyvää vihollismäärää, nielaisten raskaasti. Hän kuuli kyllä Oscarin lohdutuksen sanat, kykenemättä kuitenkaan reagoimaan niihin, ennen kuin mies oli jo kadonnut palauttamaan urumiyalaiselle sotilaalle tämän ratsua. Hortencia katsoi miehen perään, kääntäen katseensa sitten jälleen edessä odottavaan turmioon, jota hän ei kyennyt katsomaan kauaa. Hän käänsi epätoivoisena katseensa jälleen, nyt heidän joukkoonsa, miettien vain mitä he tekisivät, ja oliko hänestä edes mitään apua enää. Hänen olonsa oli toivoton ja voimaton elementtiaseen jäljiltä ja vaikka hän mitä ilmeisimmin oli onnistunut pudottamaan muutaman jousimiehen alas muurilta, ei hänestä välttämättä ollut vielä estämään uutta nuolisadetta. Voi, miksei hän ollut varautunut paremmin? Hortencia tunsi pelon ja epätoivon valtaavan kehonsa, eikä hän kyennyt tekemään mitään, kun kyyneleet valuivat hänen poskilleen hänen puristaessaan vain d’Artagnanin ohjaksia tiukasti käsissään.

CAINE

Ame oli onneksi heti suunnitelmassa mukana ja Caine odotti, kun Ame oikein antaumuksella alkoi jyskyttää ovea nyrkillään. Sitten he odottivat ja Caine valmistautui oven avautumiseen. Kun avain naksahti lukossa ja ovi avautui ja oviaukkoon ilmestynyt vartija alkoi tiuskia jotakin, Caine tuuppasi kuolleen miehen vain kaikella voimalla miestä päin. ”Ota koppi, Turjake!” Hän huusi miehen älähtäessä ja kaatuessa ruumis sylissään oven suuhun. Caine iski nopeasti elementtiaseensa mustan terän miehen kurkkuun, ennen kuin tämä pääsisi pöngertämään ruumiin alta ylös.

AMETHYST

Amen oli vaikea pidättää naurua, kun oven avauduttua Caine viskasi ruumiin sisällä odottavaa vartijaa päin. Hän seurasi Cainea sisälle ja tämän varmistaessa, ettei vartija häiritsisi heitä enempää, Amethyst nappasi avainnipun miehen kädestä ja käveli peremmälle, kääntäen katseensa tutkimaan huonetta. Ainakin Daksun aseet oli täällä… ja niin oli prinssi itsekin, oikein kunniapaikalla.

Nähdessään prinssi Urvelon häkissä nököttämässä Amethyst ei voinut enää pidättää nauruaan, alkaen räkättää miltei sillä sekunnilla, kun hänen silmänsä osuivat toiseen.
”Kato, säkin löysit vihdoin paikkas maailmassa!”, Ame ivasi, kun oli saanut hieman rauhoitettua nauruaan sen verran että sai sanoja ulos. Hän katsoi pitkään aika huvittuneena Daksua, vilkaisten sitten avaimia kädessään ja virnisti omahyväisesti, kun alkoi käydä avaimia läpi.

”Tosta sun tosi hienosti suunnitellusta ja täysin typerästä paosta sais kirjotettuu maailman lyhyimmän kirjan”, hän naljaili miettiessään, mikä avain sopisi lukkoon Daksun häkissä. Hän ei kuitenkaan kiirehtinyt liikaa, ei heillä niin kuoleman kiire ollut ja… hän nautti tästä. Oli ihan oikein tuolle tumpelolle, että juuri hän, vinemarilainen lunttu oli valittu etsimään ja pelastamaan toista… Kosto oli suloinen.

DORIAN

Dorian oli saanut etsiä ja noukkia maasta prinssin pois heittämän kilven, ennen kuin palasi prinssin luo, joka oli nyt kirjaimellisesti päättänyt ummistaa silmänsä tilanteelta. asiaa ei auttanut se, että kaiken maailman urumiyalaiset luulivat tämän olevan joku yleinen hevosten ja prinssien levähdyspaikka ja tuli sitomaan hevosensa kiinni prinssin käteen… Olisi nyt edes kiinnittänyt hevosensa prinssin hevoseen eikä prinssiin, poikahan lähtisi hevosen mukana alas satulasta, jos hevonen liikahtaisi. ”Tuossa olisi ollut puu ihan vieressä, mihin laittaa hevosta parkkiin.” Dorian totesi kuivasti ja irrotti naisen hevosen prinssin kädestä ja kiinnitti sen paremmin prinssin hevoseen kiinni ja lähti taluttamaan prinssiä hevosineen takaisin muurille.

DAKARAI

Dakarain olo alkoi käydä yhä vain levottomammaksi, koska hän ei yhtään tiennyt mitä moinen mekkala ulkona oikein tarkoitti. Mitä siellä oikein tapahtui? Ja mitä hänelle tulisi tapahtumaan? Kuolema oli edelleenkin hyvin todennäköinen kohtalo. Outoa lähinnä oli se, ettei niin ollut jo tapahtunut, koska miten prinssi enää olisi mitenkään arvokas viholliselle? Sotaviikate oli varastettu kuitenkin jo. Tuskin se vihollisen kädessä tokikaan muuta muutenkaan olisi kuin tavallinen viikate, mutta se oli joka tapauksessa ollut ainoa asia, josta vihollinen olisi jotenkin edes hyötynyt. Mitä muuta he sitten vielä halusivat? Toki ihan hyvä, että halusivat, koska Dakarai ei välittänyt kuolla pois, ainakaan kenenkään rumiluksen käsissä.

Dakarain huomio kuitenkin kääntyi huoneessa olevaan ulko-oveen, josta kuului koputus ja vihollinenkin oli sen selvästi pannut merkille. Se ei kuitenkaan tainnut olla vaan kohtelias koputus siinä määrin, että joku olisi vain astunut sisään, koska ovi ei auennut vaan vihollisen piti mennä se itse avaamaan. Jos ovella olija olisi ollut joku toinen vihollinen, eikö hän silloin olisi vain astunut sisään? Mutta toisaalta, tuskin kaikilla vihollisilla oli avainta johonkin turkasen oveen...

Ovi aukesi ja ensimmäisenä sieltä hyppäsi joku mies oikein antaumuksella sen oven avanneen miehen syliin kuin olisi kadonneen rakastettunsa vihdoin löytänyt. Oven avannut jäi vain sen rakkauttaan osoittaneen urvelon alle, kun jostain kuului vielä jotain koppien ottamistakin ja turjakkeistakin puhuttiin. Hetkinen! Dakaraihan ymmärsi puhetta?! Voisiko olla? Dakarai innostui niin kovin, että kolautti päänsä häkin matalaan kattoon jääden hieromaan päätään, kun samalla joku punahiuksinen hyppäsi ovelta niiden rakastavaisten kimppuun ja he kokivat loppunsa. No kuolivatpahan yhdessä.

"Caine! Voi vihdoin joku, joka ymmärtääkin samaa kieltä!" Dakarai ilahtui suunnattomasti, koska tämä oli enemmän kuin tervetullut kohtaaminen, mutta... "Eikö tiedän pitänyt mennä Lunemariin?" Dakarai kysyi kuitenkin hämmentyneenä, koska niinhän muut olivat päättäneet. Tuskin Caine yksin tänne asti oli tullut ja se selittäisi ulkona tapahtuneen hälinänkin. "Mutta nyt kun olet täällä, ehkä voisit päästää minut pois...? Pliis", Dakarai jatkoi, koska hän oli kokenut häkkileikkejä jo aivan tarpeeksi. Mutta sitten prinssin katse osui siihen vaaleanpunaiseen vinemarilaiseen. Ei kai...? "Ainakin toinen meistä. Mutta ehkä sinäkin sen joskus löydät..." Dakarai vastasi, kun vinemarilainen ivasi sitä, miten Dakarai oli löytänyt oman paikkansa. Sitten prinssi tajusi tämän kädessä olevan avainnipun. Dakarai huokaisi syvään. Nainen puolestaan naljaili maailman lyhyimmistä kirjoista ja Dakarain hienosta suunnitelmasta ja paosta. "Selvä... Myönnetään, suunnitelma oli surkea, mutta voisitko mitenkään avata nyt tämän häkin... kiitos", Dakarai totesi leikkien, että hänellä edes olisi ollut joku suunnitelma, koska pidemmän päälle... no sitä ei edes ollut.

SEMENRE

Semenre tarkkaili portista tupsahtanutta sakkia suojaisan kiven takaa yrittäen lähinnä enimmäkseen pysyä poissa vihollisen silmistä. Mutta samalla myös pysyä yleisesti poissa näkösältä, koska ei hän tiennyt mitä väkeä tämä sekalainen seurakunta oikein edusti. Kyllä he vihollista vastaan olivat taistelleet, mikä oli hyvä juttu, mutta jos he olisivat vain toinen uhka Dehrahille, niin mitenkäs sitten laitettaisiin? Kaikki kylmäksi vai? Semenre oli mielestään hyvä alallaan, mutta ei hänkään ihan niin hyvä ollut, että voisi sotia vihollisia ja jotain hämyleitä vastaan samaan aikaan, vaikka olikin tavallaan jo valinnut näiden hämäräheikkien puolen. Vihollinen kuitenkin oli aivan selvästi vihollinen ja halusi pahaa, joten vihollisen vihollinen oli pienempi paha, mutta voisiko joukkoon luottaa? Se oli asia aivan erikseen. Se olisi kuitenkin syytä päättää tai lähteä vain livohkaan vielä, kun se oli mahdollista.

Semenre yritti kuitenkin pitää samalla silmällä sitä, mitä muurin päällä tapahtui tai lähinnä pysyä poissa nuolien edestä, jos ja kun viholliset niitä ampuivat. Mutta sitten joku vihollisen nuoli singahti sen verran lähelle, että Semenren reilukerhosti pöllimä ratsu sai jonkun halvauksen ja hirnui kuin viimeistä päivää lähtien laukkaamaan vaan johonkin satunnaiseen suuntaan mistään mitään välittämättä. "Hitto sentään... No sinne helvetti meni..." Semenre mutisi itsekseen ollen nyt epävarma siitä, oliko paljastunut ja oliko se hyvä vai huono asia, koska mistä hän oikeasti tiesi, mikä tämä Gilmarin laaksosta laukannut joukkio oikein oli olevinaan.

AMETHYST

Amethyst katsoi tyytyväisenä Daksua, joka ymmärsi aika pian aloitettuaan, ettei hänelle vittuilu ollut tässä tilanteessa tosiaan mikään paras reaktio.
”Jos vaan otetaan Daksun aseet ja mennään takasin? Sanotaan, että se kuoli”, Ame ehdotti huvittuneena Cainelle, kääntäen katseensa takaisin Daksuun, joka lopulta hyväksyi tappionsa. Nainen kuunteli omahyväisenä, miten toinen myönsi tehneensä typerästi ja seuraavaksi jo pyysi häntä avaamaan häkin, yrittäen jopa olla kohtelias niin tehdessään.

”Oho, Daksu on oppinut kiittämään, kun muut varta vasten uhraa henkensä auttaakseen sitä! Hyvä Daksu, hieno poika”, Ame nauroi, mutta kallisti sitten päätään ja mutristi vähän suutaan.
”Mut enpä tiiä… mä oon kuitenkin vaan nainen ja… mikä se olikaan miksi sä mua kutsuit? Huora? Sanotaanko silloin kiitos, kun on ensin haukkunut muita, Daksu? Vai mitä sanotaan?”, Ame kysyi muka tosissaan, kilauttaen avaimia käsissään, ennen kuin laski lähes mairean katseen toiseen ja hymyili odottavasti.
”Pyydä anteeksi”, Ame käski niin täynnä vahingoniloa, ettei voinut edes peitellä sitä mitenkään. Tilanne oli ihan liian täydellinen, toinen joutuisi olemaan kiitollisuuden velassa Cainen lisäksi hänelle! Se varmaan ajaisi toisen hulluksi… olla nyt velassa mistään vinemarilaiselle ja vieläpä naiselle.

PESTVA

"Minä sinulle puut näytän", Pestva suhahti ärtyneenä Dorianin perään ja potkaisi puuta pyytäen siltä kuitenkin heti anteeksi. Kyllä hän tiesi olevansa välillä hieman ajattelematon, mutta miehen nuivakka vastaus sai hänet harmistumaan. Miehillä ei tosiaan ole mitään huumorintajua tai empatiakykyä! Hän kipitti takaisin muurin viereen odottelemaan käskyjä ja alkoi hapuilla selästään jousipyssyä--- voihan sopulinpaska, se oli jäänyt leiriin nojaamaan kantoon kun hän oli näyttänyt Cainelle miten monta kuperkeikkaa hän pystyy tekemään peräkkäin! Hän hymähti erittäin itsetyytyväisenä - vastaus oli ollut sata ja kolme, jonka jälkeen häneltä oli päässyt oksennus.

Pestva tunsi yhtäkkiä olonsa kovin alastomaksi. Hän oli onnistunut unohtamaan jousensa tähän asti, mutta nyt jousettomuus vaivasi häntä kuin pähkinättömyys pientä oravaa. Mitä jos veitsiheittelijät hyökkäävät heidänkin kimppuunsa eikä hän kerkeä heidän kimppuunsa miekkansa kanssa? Muurilta kuului taas älämölöä (?), ja siinä samassa hän päätti lähteä purkamaan ärsytystään älämölön lähteelle. "Äkkiä joku kanssani muurin päälle ennen kuin nuolisade alkaa taas", hän huudahti huomaamalleen Dorianille voimakävellessään portaita kohti.

CHATHA

Chatha oli jo valmis kuolemaan nähtyään vihollissotajoukot, mutta ei hän voinut! Prinssi täytyi löytää ensin! Paitsi että eihän se ollutkaan hänen tehtävänsä… Häntä hermostutti, kun ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa vihollisten hyökkäystä. Sitten hän kuuli läheltä urumiyalaisen naissotilaan huutavan itselleen apua muurille. ”Minä tulen!” Chatha huusi ennen kuin oli ehtinyt edes ajatella asiaa, mutta hän ei sietänyt vain odotella. Hän vei lainaratsunsa nierdalesilaiselle, joka hoiti muidenkin hevosia, vaikka tämä katsoikin häntä aika pahasti sen tehtyään. ”Aivan, kiitos kovasti!” Chatha tajusi kiittää miestä avusta ja juoksi urumiyalaisen perään muurin portaita kohti (?).