GILDOMERA osa 1 luku 1

PESTVA

Pestva väläytti hymyn Inaria kohden ylpeänä tämän tulevaa pudotusta pehmentävästä ruumiskasasta, kun yhtäkkiä kuuli tuttua kieltä tuntemattomalla äänellä. Yllättyneenä hätkähtäen hän katsoi viereensä varjon lailla hiippailleita (?) muukalaisia ja näiden miekkoja. "Urgh... Ergäbööglä höglög börgräm....", hän alkoi sepustaa vaistomaisesti vihollissotilaan roolissaan kädet esillä edessään, kunnes tajusi ettei tämä esitys menisi hyökkääjille läpi. Miten hän olikaan mokannut näin pahasti! Kaupungin löyhkä ja kaikki uudet aistiärsykkeet olivat saaneet hänet herpaantumaan pahemman kerran! Onneksi Inar sentään oli ylhäällä turvassa.

"Appappap, ottakaa ihan rauhallisesti", hän sanoi hiljaa muukalaisia rauhoitellen, "eipäs nyt hoppuilla, oletteko te Zuralaisia? Ette te mahtaisi-" Pestva nielaisi hieman muukalaisten johtajan miekan tullessa lähemmäs (?), "tietää tietä kirkolle joka on täynnä rikkauksia, paljon parempia kuin nämä kuppaiset miekat?" Pestva jätti oikean kätensä eteensä ja näytti varovaisesti vasemmalla kädellään lanteellaan roikkuvaa vihollismiekkaansa - omat aseensa hän oli piilottanut vaatteittensa alle vihollisilta. Hän nosti kätensä takaisin eteensä. "Tiedättehän että kirkossa on kultaa enemmän kuin mitä aurinko pystyy valaisemaan?" Pestvan teki kovasti mieli kertoa myös lohikäärmeksen munasta sekä kymmenestä taikatikarista, mutta päätti pelata varman päälle - joissain tarinoissa oli paras pysyä uskottavissa mitoissa.

ATUM

Atum hämmentyi hieman, kun tajusi äänestä(?), että tämä kumma muukalainen olikin nainen eikä mies. Hän oli nimittäin ensin katsonut, että koko ulkopuolisten joukko olisi ollut miehiä, mutta siinä saattoi hämätä se, että näillä oli samat haarniskat päällään kuin vihollisilla ja kaikki viholliset, jotka hän oli kohdannut olivat miehiä. Dehrahissa taas normaalisti naisia ei tavattu haarniskoissa, mutta Zurassa jo jonkun vuoden asuttuaan, ei se ollut Atumille mikään ihmeiden kumma, jos nainen otti osaa armoroituna taisteluun. Zurassa jokainen päivä oli selviämistä ja valitettavasti zuralainen nainen ei voinut vain olla kuin kuka tahansa ”normaali” nainen Dehrahin toisella puolella. Tai siis Zuran muurien niin sanotulla paremmalla puolella, vaikka Zurassa ei lakeja ollutkaan estämässä yhtään mitään toisin kuin sillä ”paremmalla” puolella. Ainoa laki oli se, että vahvat jyräsivät heikot ja jos olit heikko, sinulla ei todella ollut yhtään mitään. Ei lopulta edes henkeä. Joten, jos nainen halusi selvitä, hänen pitäisi ”miehistyä”.

Mutta se Zuran kovasta koulusta, koska nyt Atum katsoi kivikasvoilme kasvoillaan, kun tämä ryöstön kohteeksi joutunut nainen selitti jotain aivan päätöntä. ”Mitähän toikin oli? Ihanko päätit uuden kielen keksiä?” Sharifa Atumin vasemmalla puolella kysyä töksäytti. Sharifa oli enää ainoa Atumin joukoissa oleva elossa oleva nainen. Kaikki muut olivat kuolleet vihollisien käsiin tai Zuraan tulleeseen kummaan kuolemantautiin. ”Ehkä se on niiden vallottajajunttien kieltä?” Fadil Atumin oikealla puolella ehdotti, mutta ei, kyllä tuo Atuminkin korviin kuulosti aivan joltain siansaksalta, nopeasti keksityltä kieleltä. Vihollisien kieli ei kuulostanut tuolta ja selvää oli, etteivät nämä kaksi kuuluneet vihollisiin muutenkaan. He olivat jotain muuta porukkaa ja jollain muulla asialla. ”Ei mene läpi ja jos et seuraavassa hetkessä anna varusteita ja aseitasi, olet entinen”, Atum antoi naiselle yksinkertaiset vaihtoehdot. Sama se hänelle oli, miten hän ne varusteet ja aseet ryöstäisi – ruumiilta tai elossa olevalta.

Seuraavat liikkeet eivät kuitenkaan olleet ihan ne, mitä Atum olisi toivonut, mutta nainen paljasti ymmärtävänsä samaa kieltä siinä kohdassa, kun Atum oli maininnut laittavansa naisen kylmäksi, jos tämän seuralainen ei tulisi katolta. Nainen halusi kuitenkin selkeästi olla rauhan asialla ja samahan se Atumille oli edelleenkin, miten hän haluansa ottaisi – rauhassa tai väkisin. Nainen halusi kuitenkin tietää olivatko Atum ja hänen seurassaan olevat Zurasta, minkä aikana Atum toi uhkaavasti miekkaansa lähemmäksi, että jos sieltä suusta ei tulisi pian jotain merkityksellistä hänen asiansa suhteen, niin se olisi nirri pois.

Nainen alkoi kuitenkin seuraavaksi puhumaan kirkosta ja siitä, että sattuisivatko he tietämään tien sille, mutta sitten puheet alkoivat mennä pupun puolelle. ”Kyllä, olemme zuralaisia, mikäli sillä tiedolla on minkään kanssa mitään tekemistä ja kyllä, tiedämme tien kirkolle. Tietenkin tiedämme ja tiedämme myös, ettei siinä kirkossa ole rikkauden rikkauksia. Eikä täällä ole kullalla tai oikean maailman arvoesineillä mitään arvoa muutenkaan. Niillä ei voi vapautta ostaa, joten jos mielit pitää henkesi seuraava asia mitä teet on ehkä paremmin harkittu. Joten aseet ja varusteet maahan niin kuin olisi jo ja sinä tulet sieltä katolta alas ja teet saman, niin voimme unohtaa, että tätä selkkausta edes tapahtui”, Atum lateli säännöt. ”Kuulostaa minusta ihan hyvältä diililtä”, Fadil virkkoi vierestä hänkin miekallaan uhoten. ”Muuten, miksi te edes haluatte kirkolle? Sehän kuhisee niitä valloittajia?” Fadil kuitenkin alkoi tiedustelemaan muukalaisilta seuraavaksi. ”Ketä se kiinnostaa?” Shafira tuhahti siihen. ”No minua”, Fadil vastasi Atumin huokaistessa raskaasti.

KARAN

Jätettyään Telemakhoksen ja Amen vähän matkan päähän odottamaan, Karan koitti löytää mahdollisimman helpon kohdan, josta voisi päästä kapuamaan ylemmäs. Telemakhosta ei ainakaan voinut päästää, tämä oli niin tunari. Kerrankin kun he olivat salaa palaamassa Amen luota palatsille ja heidän piti kiivetä muurin yli, niin tämä oli pudonnut ja loukannut jalkansa ja sitten olivat kaikki vartijat paikalla ja piti keksiä hätävale, miksi arvon herra lojui rähmällään maassa keskellä yötä. Sitä kiukuttelun ja murjotuksen määrää, kun hän joutui istumaan monta viikkoa sisällä toipumassa sen jälkeen.

Eli, tällä kertaa katastrofeja välttääkseen, Telemakhosta ei päästettäisi katolle. Ei se näissä tamineissa helppoa Karanillekaan ollut ja hän piti itseään aika hyvänä kiipeilijänä. Hän löysi kuitenkin kohdan, mistä saattoi yrittää ja jonkin aikaa ponnisteltuaan pääsi kuin pääsikin rakennuksen katonharjalle. Hän yritti pysyä matalana, ettei häntä äkättäisi, koska olisi varmaan aika erikoinen näky, ja samalla yritti saada jotain käsitystä, missä he olivat. Harmi, tämä rakennus ei tainnut olla riittävän korkea. Tai sitten saattoi olla, ettei pimeässä ja näin sokkeloisessa paikassa mitään voinut erottaa muutenkaan. Mutta kirkosta oli ollut puhe, Karan ei ollut varma miltä dehrahilaiset kirkot näyttivät vaikka tiesi, että se oli eräänlainen temppeli muissa kuningaskunnissa, ainakin Gildomeran keskiosan uskonnoissa. Hän ei ihan käsittänyt, miksi Dehrahissakin kutsuttiin palvontapaikkoja kirkoiksi, mutta ehkä se ei ollut oleellinen tieto tässä kohtaa. Semenre oli kuitenkin sanonut, että kirkko oli korkea, joten Karan yritti erottaa jotain muista selvästi poikkeavan korkeaa rakennelmaa.

AMETHYST

Amesta ei ollut ihan hirveästi apua, tällä reissulla tai ylipäätään, hänellä nyt ei ainakaan ollut mitään hajua missä he olivat ja mihin suuntaan piti mennä. Lähinnä hän yritti vain vetää henkeä ja tasoittaa sykettään samalla, kun Telemakhos valitti siitä ettei mitään kirkkoa löytyisi tähän tahtiin. Karan oli ilmeisesti samaa mieltä, kun alkoi etsiä kohtaa josta voisi kiivetä ylemmäs, ja Ame naurahti hiljaa miehen sanoille.
"Siinä oot varmaan oikeessa, oot sit varovainen", Ame vain totesi, ennen kuin toinen katosi ylös ja jätti hänet mököttävän Telemakhoksen kanssa alas.

"Mä sit vihaan vaatteita ja haarniskoja", Ame henkäisi lähinnä itselleen, katsellen hieman heidän ympärilleen varmistaakseen ettei kukaan ollut ihan heti kuuloetäisyydellä.
"Älä mökötä, nää rakennukset on niin vanhoja ja haparia, ettei noin lihaksikas iso mies voi sinne kiivetä", Ame henkäisi huvittuneena Telemakhokselle kun vei katseensa takaisin mieheen. Ei Ame sitä ääneen sanonut, mutta hän oli ihan tyytyväinen, että Telemakhos oli hänen kanssaan. Hän ei oikein pitänyt ajatuksesta, että joutuisi olemaan erossa miehestä, vaikkei Karanistakaan erossa oleminen ollut yhtään hyvä. Ame henkäisi raskaasti ja yritti käyttää kättään viuhkana, vaikkei se paljon tässä tunkkaisessa kaupungissa auttanut. Toivottavasti Karan löytäisi pian sen kirkon...

TELEMAKHOS

Telemakhos siirtyi Amen kanssa hiukan syrjemmälle (?), kun Karan oli lähtenyt kiipeilemään. Hän tiesi kyllä erittäin hyvin, mitä Karan oli tarkoittanut, mutta ehkä hän oli oikeassa. Karan oli tähän tehtävään sopivampi kuin hän itse. Hän hymähti huvittuneena huolestaan huolimatta, kun Ame alkoi taas nurista vaatteistaan. ”Voidaan myös tehdä niin, että riisut kaikki vaatteet ja nostan sinut vain olalle roikkumaan ja esittämään vankia.” Telemakhos ehdotti piloillaan, koska heidän ei ollut tarkoitus alkaa vetää huomiota sillä tavalla puoleensa. ”Koita kestää, vaikka tiedän, että se on kurjaa.” Hän lisäsi vakavammin.

Amen kommentoidessa hänen murjotustaan, Telemakhoksenkin hymy hiukan hyytyi. ”En minä mitään murjota…” Hän väitti, vaikka äänensävystä kyllä paistoi jotain ihan muuta. ”Parempihan se on,e ttä jos tuo rötiskö romahtaa, niin sen mukana menee Karan enkä…” Telemakhos aloitti, mutta ei ilmeisesti olisi saanut leikkiä onnellaan, sillä juuri silloin kuului rysähdys. Telemakhos kääntyi katsomaan mistä se kuului. ”Ei kai se ollut se rakennus, minne Karan kiipesi?” Hän kysyi ääneen ja oli jo huutamassa, kun tajusi, ettei voinut paljastaa heitä. Hän oli kahden vaiheilla, Ame ei kyllä suostuisi jäämään tähän yksin, mutta hän ei mielellään veisi tätä rakennuksen lähelle, joka saattoi sortua, mutta Karan oli voinut loukata tai jäädä jumiin. ”Mennään.” Hän sanoi sitten ja kiirehti lähemmäs.

Telemakhos kurkkasi rakennuksen oviaukosta sisään. ”Karan!” Hän yritti huhuilla mahdollisimman varovasti. ”Ei hätää, ei hätää! Astuin heikkoon kohtaan ja katto petti altani. Olen ihan kunnossa.” Karanin ääni kuului vähän matkan päästä, mikä oli huojentavaa. ”Jalkani jäi kuitenkin jumiin, en saa sitä irti!” Karan kuitenkin huikkasi hetken päästä. ”Tulen auttamaan. Ame, pysy tässä suojassa. Haen nopeasti Karanin ja tulemme takaisin. Sinun ei kannata tulla sisään, kun ei tiedä miten huonossa kunnossa rakennus on. Ja tarvitsemme jonkun pitämään vahtia, joudun käyttämään miekkaani ja jos se huomataan, paljastumme.” Telemakhos sanoi rauhallisesti Amelle ja astui sisälle pimeään rakennukseen antaen Tuliteränsä syttyä himmeään hehkuun, jotta näki paremmin eteensä.

AMETHYST

"Hyvä idea, alanko saman tien kiljua ku syötävä kanssa?", nainen virnisti vähän Telemakhoksen idealle. Nopeasti miehen hymy hyytyi, mutta Ame hymyili vain huvittuneena toisen kommentille murjotuksesta. Mies oli niin läpinäkyvä. Nainen ei kuitenkaan viitsinyt kiusata toista, ainakaan tässä tilanteessa. Hän oli jo vastaamassa miehelle, kun kuului rysähdys joka sai heidät kummatkin kääntämään päänsä. Telemakhoksen kysymys sai naisen nielaisemaan, ja hän oli jo estämässä miestä huutamasta, mutta ilmeisesti Telemakhoskin tajusi ettei se ollut juuri nyt viisasta.

Ame seurasi huolissaan Telemakhosta rakennuksen luo ja vilkuili niin sisälle, kuin heidän ympärilleenkin. Toivottavasti kukaan ei ollut kuullut... Karanin äänen kuullessaan nainen henkäisi helpottuneena, vaikka pieneksi se jäi. Karan oli nyt jumissa, ja rakennus ilmeisesti niin hapara, ettei tämä ollut mikään turvallisin tehtävä kenellekään heistä. Ame osasi kyllä arvata, mitä Telemakhos ehdotti seuraavaksi ja vaikka naisen valtasi hirveä halu vängätä vastaan, tiesi hän ettei se ollut fiksua. Niinpä nainen puri vain kieleensä ja nyökkäsi kireän oloisena.
"Okei, mut oot varovainen", hän sihahti hiljaa, tyytymättömänä, mutta myöntyi kuitenkin. Ame vilkaisi kujan molemmpin puolin, kun Telemakhos lähti sisälle, peruuttaen pienen matkan päähän ettei olisi aivan keskellä kujaa epäilyttävän näköisenä. Jos joku tulisi, hän voisi esittää tulleensa ihmettelemään meteliä, tai jotain...

TELEMAKHOS

Ame ymmärsi onneksi tilanteen vakavuuden, Karan oli saatava ulos ennen kuin koko rakennus luhistuisi. Ei hänkään mielellään jättänyt Amea yksin, mutta nyt ei ollut valinnanvaraa. Niin hän lähti etsimään ystäväänsä rapistuneesta rakennuksesta. Talo oli ihan rempallaan ja siellä haisi kuolema, mutta niinhän tässä koko kirotussa kaupungissa haisi. Onneksi talo ei ollut iso, joten hän löysi Karanin aika nopeasti. ”Taisi pilkka osua kirjaimellisesti omaan nilkkaan.” Karan totesi nähdessään Telemakhoksen. ”No ehdin irvailla sinulle siitä myöhemmin.” Telemakhos sanoi ja kumartui auttamaan Karania, jonka jalka oli jäänyt jumiin katolta pudonneiden palasten väliin.

”Olet kohta irti…” Hän sanoi ja sai kun sai lopulta Karanin jalan vapaaksi. Hän auttoi Karanin ylös, mutta tämä ei onneksi ollut loukannut itseään pahasti ja pystyi kävelemään. ”Mennään, Ame on yksin ulkona…” Telemakhos sanoi ja ehti vain kääntyä, kun joku katon parru rysähti uhkaavasti. ”Varo!” Karan sanoi ja veti Telemakhoksen maahan, kun varmaan puolet rakennuksen katosta petti ja romahti alas.

AMETHYST

Ame jäi odottamaan levottomana kujalle, yrittäen parhaansa mukaan pysyä rauhallisena. Hänellä oli paha tapa toimia typerästi, koska pelkkä ajatus yksin jäämisestä ahdisti häntä, mutta nyt ei olisi varaa tehdä typeryyksiä... Nainen puuskahti hiljaa kuunnellessaan etäisiä ääniä rakennuksesta, vilkuillen aina välillä ympärilleen, kun tuli hiljaista. Onneksi kukaan lähistöllä ei ilmeisesti ollut huomannut mitään, tai jos olikin, niin eivät tienneet mistä suunnasta etsiä. Ame vain toivoi, että tämä paikka jätettäisiin mahdollisimman pian taakse, ja että Caine olisi kunnossa... tämä paikka oli muutaman minuutinkin aikana hänelle ihan tarpeeksi iljettävä. Olisi kamalaa, jos tämä kurja loukko jäisi viimeiseksi, jonka ikinä näkisi...

Amethyst hätkähti surkeista ajatuksistaan, kun sisältä kuului ilkeä rysähdys. Hän ehti vain perääntyä pari askelta, kun koko rakennus tuntui romahtavan maantasalle yhdessä silmänräpäyksessä. Amethyst älähti ja peitti kasvonsa, kun romahdus levitti pölyä ja hiekkaa joka paikkaan, mutta kauaa hän ei ehtinyt miettiä pölyä, kun todellisuus iski häneen kerralla. Telemakhos... Karan... Amethyst tunsi palan kurkussaan ja inhottavan paniikin hiipivän kehoonsa, kun hän tuijotti pölypilven keskellä olevaa rakennuksen rauniota. Hänen silmiään kirveli kun hän yritti epätoivoisesti päästä lähemmäs, ja hätäisenä hän etsi liikettä lohkareiden ja roskan seasta, yrittäen nähdä oliko koko rakennus romahtanut täysin. Hän ei päässyt enää läpi... Ja Telemakhos ja Karan olivat siellä!

Amethyst yritti estää itseään yskimästä, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä niin pölyn kuin paniikin vuoksi, ja hän yritti peittää suunsa ja nenänsä kädellään etsiessään jotain rakoa tai väliä, josta hän voisi päästä toiselle puolelle... mutta sellaista ei ollut. Hänen piti etsiä apua, joku, joka tietäisi mitä tehdä... Amethystin jalat löivät kuitenkin lukkoon. Hänen sydämensä hakkasi ja hän tunsi katkeran, inhottavan maun suussaan, eikä hän kyennyt ajattelemaan järkevästi. Miten hän löytäisi muut... oliko joku kuullut? Mitä jos Telemakhos ja Karan... Amethyst oli vähällä alkaa itkemään siinä samassa, mutta samassa lähistöltä kuuluva ääni hätkäytti hänet hereille. Askelia... Puhetta. Ame kääntyi hädissään ympäri ja mitään ajattelematta singahti vain juoksuun, mahdollisimman kauas kuulemistaan äänistä. Hän ei voinut jäädä tänne, kaikki lähistön sotilaat olivat varmasti kuulleet romahduksen, hänen pitäisi etsiä joku, joka osaisi auttaa...

Ame tajusi hidastaa juuri ennen, kuin saapui risteykseen ja vilkaisi joka suuntaan, ennen kuin jatkoi matkaansa. Hän vilkaisi taakseen kujalle, jonka päässä sortunut rakennus nökötti, varmistaakseen että kukaan ei seurannut häntä... Ja sitten hän mennä tömähti jotain kovaa ja pitkää vasten. Jotain, mikä murahti ja alkoi äristä.

Amethyst ynähti menettäessään tasapainonsa, ja kaatui taaksepäin kadulle, jolloin huppu hänen päässään valui alas. Hetkeksi tuli ihan hiljaista - Ame hiljeni silkasta järkytyksestä, kun tajusi mihin oli törmännyt ja mitä tapahtui, kun taas sotilaat hänen edessään hämääntyivät täydellisesti nähdessään vaaleanpunatukkaisen naisen edessään tavallista lyhyemmän sotilaan sijasta. Ja sitten ukko alkoi taas ärjyä, tai no, ärinä alkoi kuulostaa enemmän huudolta. Amethyst perääntyi hädissään ja kompuroi kiireesti pystyyn, eikä jäänyt odottamaan hetkeksikään, vaan singahti saman tien takaisin juoksuun. Niin tosin tekivät myös ne kaksi sotilasta, joihin hän oli törmännyt. Loistavaa, ihan mahtavaa! Nyt Telemakhos ja Karan makasivat varmaan kuolleina sen röttelön raunioissa tai jotain yhtä kamalaa, ja hänkin kohtaisi loppunsa tässä kurjassa kaupungin irvikuvassa...!

DORIAN

Tässä sitä nyt oltiin. Koko Gildomeran kurjimman kuningaskunnan vastenmielisimmässä kolkassa. Opas oli hukassa ja samoin koko muu ääliöjoukkio juoksenteli jossain päin tätä kuoleman labyrinttia. Toisia oli ihan turha yrittää etsiä, oli paras vain etsiä se kirottu kirkko omin avuin. Kaikki muutkin kuitenkin tiesivät mitä he etsivät, joten pyrkisivät varmasti sinne. Valitettavasti tässä oli ollut pakko mennä kiertoteitä ja kaupunki oli raivostuttavan sekava. Tämän suunnitelleen arkkitehdin saisi muurata sellaisen pahuksen muurin sisään… no näin varmaan oli toimittukin. Ja tuskin Zuraa oli kukaan suunnitellut, muuta kuin muurit ympärille, koska eihän kaupunki ollut mitään, ellei siitä tehnyt saman tien vankilaa. Dehrah oli kerrassaan raivostuttava maa, mitään ei oltu tehty edes vähäisen järjen mukaan, ja hän nyt kuitenkin tuli älyvapauden luvatusta maasta itsekin.

Jostain kauempaa kuului tämän kaaoksen keskeltä selkeästi erottuvaa ryminää ja pimeässäkin taivasta vasten erottui heikosti pölypilvi, kun joku rakennus oli ilmeisesti romahtanut kasaan. Hän kääntyi siihen suuntaan. Asia oli hyvä tarkistaa, siellä missä oli kaaosta, voisi hyvin todennäköisesti löytyä tuttuja. Lisäksi, jos kaaoksen keskellä oli tuttuja, siellä saatettiin myös tarvita apua. Niin hän kiirehti siihen suuntaan, jossa oli huomannut talon romahtamisen aiheuttaman pölypilven.

AMETHYST

Amethystin silmiä särki, raskas hengitys poltti pölyn pahoinpitelemiä keuhkoja ja hänen oli vaikea ajatella. Hänen näkökenttänsä sumeni välillä, eikä nainen edes hirveästi katsonut mihin hän juoksi. Hän tiesi ja kuuli vain askeleet ja huudot, jotka lähestyivät hänen takanaan tasaista vauhtia sitä mukaa, kun hänen oma vauhtinsa hidastui tiellä olevien esteiden tai kuumuuden ja raskaiden vaatteiden vuoksi. Amethyst yritti ajatella järkevästi, niin kovasti, mutta hän hädintuskin osasi ajatella kun seisoi paikallaan, puhumattakaan kun hän juoksi henkensä edestä. Hemmetti..!

Amethyst ei voinut mitään, kun kuuli takaa-ajajiensa lähestyvän pelottavan nopeasti. Häntä hieman pyörrytti, hän ei ollut tottunut tällaiseen. Nainen tunsi samassa, kuinka joku hapuili hänen päällään olevan viitan lievettä ja parahti kauhuissaan, ajattelematta yhtään oliko nyt kannattavaa pitää moista meteliä. Samassa puristus hänen kaulansa ympärillä ja vahva nykäisy takaapäin tukahduttivat hänen hengityksensä, ja hädissään Amethyst nappasi viitan kiinnityksestä, yrittäen epätoivoisesti saada sen auki. Se oli kuitenkin ehkä virhe, sillä puristuksen helpottaessa viitta jäi hänen takaa-ajajansa käsiin kun Amethyst menetti tasapainonsa ja kompuroi suoraan maahan. Mätkähtäessään maahan Amethyst urahti, kun ilma pakeni keuhkoista ja kipu sinkosi keskivartalosta ihan joka paikkaan.

"A-apua! Joku!", Ame yritti huutaa heikosti hieman särähdellen, vaikkei uskonut siitä olevan mitään apua. Hän yritti nousta ylös, yritti tukea itseään käsiensä varaan, mutta häntä takaa-ajanut sotilas polki hänet takaisin maahan jalallaan samalla kun ärisi jotain. Amethyst parahti ja paniikki alkoi tosissaan vallata hänen koko kehonsa jälleen. Nainen alkoi kyynelehtiä, kivusta ja paniikista ja huolesta ja ihan vain kaikesta. Telemakhos ja Karan eivät voisi pelastaa häntä... miksi hänen oli pitänyt totella Telemakhosta?! Mikä tahansa oli parempi kuin tämä...

DORIAN

Aika moni vihollinen oli huomannut rakennuksen sortumisen ja koska siihen suuntaan oli muutenkin alkanut kerääntyä väkeä, kukaan ei juuri kiinnittänyt Dorianiin mitään huomiota. Valitettavasti se vain tarkoitti sitä, että jos siellä oli ongelmia, niin vihollisia oli nyt kerääntynyt paikalle harmittavan paljon. Siksi Dorian piti kiirettä. Saattoihan kyseessä olla väärä hälytys, kaupunki oli niin surkeassa kunnossa, että saattoi murentua muuten vain. Mutta hän ei aikonut ottaa sitä riskiä, että joku heidän porukastaan oli hankkiutunut ongelmiin ja lojui nyt jossain raunioiden keskellä vihollisia ympärillään.

Hän oli jo lähellä, kun edessä olevan poikkikadun ohi juoksi joku vähän turhan hentoisen kokoinen hahmo sotilaaksi ja tämän perässä liuta vähän vakavammin otettavan näköisiä sotilaita. Hän oli päätellyt oikein, joten laittoi juoksuksi. Ei kauaakaan kun kuului jo heikko naisen ääni huutamassa apua, ei voinut kuin kiittää tuuriaan, että Dorian oli ehtinyt juuri viimehetkellä paikalle! Hän iski takaapäin vihollisen kimppuun, joita oli jonkin verran, muttei niin montaa, etteikö hän nyt yksin siitä selviäisi. Etenkin kun pari saatiin pois pelistä jo ennen kuin he edes tajusivat. Hämmentyneitä huutoja seurasi raivo, kun vihollinen tajusi mitä tapahtui. Seuraavat laittoivat jo vähän vastaan, mutta Dorianilla ei ollut kauheasti aikaa. Hän oli nähnyt kyllä maassa yhden miehen jalkojen juuressa makaavan pienen vaaleanpunaisen mytyn.

Dorian veti tikarin vyöltään ja heitti sen kohti sitä miestä, joka naisparan kimpussa oli, muttei ehtinyt katsoa, miten kävi, kun hänen piti torjua vihollista, joka yritti hyötyä tilanteesta. Hän iski miekkansa voimalla haarniskan levyjen välistä sisään ja väänsi, veti verisen miekan irti ja antoi ruumiin pudota maahan ja siirtyi ottamaan seuraavaa hengiltä. Hän vilkaisi vinemarilaisen pikkuneidin suuntaan, joka oli jätetty rauhaan (?), toivottavasti ei tapettuna, kun tätä maassa pidellyt mies oli heittänyt Dorianin lainaviitan maahan ja rynnännyt raivoissaan hänen kimppuunsa.

Lopulta Dorian sai viimeisen miehen hengiltä onnistuttuaan viiltämään tätä ikävästi kurkkuun. Veri roiskui miehen kaatuessa maahan. Vihdoinkin se raivostuttava ärjyminen loppui, mutta tähän varmaan tulisi kohta lisää vihollisia. Joten Dorian kiirehti naisen luo tarkistamaan missä kunnossa tämä oli. ”Miten pahassa kunnossa olet?” Hän kysyi saadakseen jotain varmistusta asiaan pimeässä. Hän tunsi saaneensa haavan vasempaan käsivarteensa, mutta sitä ehtisi murehtia myöhemminkin. Tärkeintä oli nyt naisen kunto ja se, että he pääsisivät tästä pois mahdollisimman pian.

AMETHYST

Tähänkö tämä koko kurja reissu päättyi? Jonkun kuppaisen dehrahilaisen kaupungin kujalle? Uskomatonta. Amethyst yski ja yritti vetää henkeä puristuksen alla, kaapien käsillään epätoivoisesti maata, vaikkei siitä juuri hyötyä ollut. Ympärillä alkoi kauhea hälinä, johon nainen ei aluksi kiinnittänyt mitään huomiota, mutta tuntiessaan puristuksen hellittävän ja hengityksen muuttuvan vähän helpommaksi, hän avasi silmiään paremmin. Hän ei tiennyt miksi hänet jätettiin rauhaan ja kuka aiheutti hälinää hänen takaa-ajajissaan, mutta Amethyst yritti parhaansa ryömiä kauemmas ja nousta maasta. Hän tunsi, kuinka viitta heitettiin osittain hänen päälleen ja kääntyi ottamaan sen käsiinsä. Varoen nainen yritti päästä istumaan, hän yski ja vapisi vähän silkasta paniikista, mutta kohottaessaan katseensa hän näki sen nierdalesilaissotilaan.

Amethyst ei tiennyt miksi, mutta näky hämmensi häntä yhtä paljon, kuin helpotti. Hän puristi varoen viittaa käsissään ja vain katseli miestä, joka viilsi hänet napanneen miehen kurkun auki. Sen olisi pitänyt kauhistuttaa häntä varmaan enemmän, mutta Amethyst tunsi kehonsa hieman rentoutuvan. Sen verran, että vapina hellitti. Hän kyynelehti yhä, mutta nousi täristen istumaan ja yritti vetää syvään henkeä miehen tullessa hänen luokseen.
"Oon mä ollut pahemmassakin...", Ame voihkaisi hiljaa ja hengästyneesti, saaden jopa nopean hymyn aikaiseksi.
"Kiitti.. ja sori tästä...", nainen lisäsi yhä hengästyneenä, vilkaisten viittaa joka oli hieman kärsinyt. Häntä miltei nauratti, niin helpottunut hän oli siitä, että oli yhä elossa ja jostain syystä Dorianin läsnäolo sai hänet tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Se tunne kuitenkin väistyi nopeasti, kun hän muisti miksi oli ylipäätään joutunut tähän tilanteeseen, ja hädissään hän nosti katseensa Dorianiin ja tarttui mieheen. (?)

"Se talo... se romahti, Telemakhos ja Karan jäi sinne..!", nainen älähti hiljaa, yhä heikosti, mutta hänen äänessään viilsi selkeä paniikki. Kiireesti nainen yritti nousta seisomaan, vaikka hänen kehoonsa sattuikin edelleen ja henki juuri ja juuri kulki. Telemakhos ja Karan pitäisi pelastaa, ja Dorian oli... no ei Amethyst paljon miehestä tiennyt, mutta ehdottomasti luotettavin nierdalesilainen jonka hän oli koskaan tavannut.

DORIAN

Hieman helpottuneempana Dorian katsoi, miten vinemarilainen ryömi istumaan, eli ainakin hän oli hengissä ja jotenkin kunnossa. Ja tämän vastatessa vaikutti siltä, että pahemmilta vammoilta oltiin säästytty. ”Vaikea kuvitella, meni aika täpäräksi. Mutta pääasia, että olet elossa ja jotenkin kunnossa.” Dorian sanoi vilkaisten viittaansa, jonka oli naiselle aikaisemmin lainannut, kun tämä pahoitteli millaiseen kuntoon oli sen saanut. ”Ei se mitään, se on vain viitta.” Hän totesi etsien tikariaan maasta, ainakin se oli saanut sotilaan pois naisen kimpusta, vaikkei se mitään erityisen pahaa jälkeä olisikaan saanut aikaiseksi. Hänen asevalikoimansa oli vähän vähissä, mutta pakko hänen oli ollut lainata aseita gerosilaiselle sotilaalle, kun itse oli tämän omat lelumiekat tärvellyt.

Dorian kääntyi taas naisen puoleen löydettyään aseensa, kun tämä tarttui häneen hädissään ja selitti miten tämän toverit jäivät sen romahtaneen talon alle. Dorian auttoi naista pääsemään ylös (?) ja tarkkaili vähän hänen kuntoaan. ”Sitä vähän pelkäsinkin, että se romahdus meidän ryhmäämme jotenkin liittyi. Se tarkoittaa, että meillä on kiire. Parempi, jos kannan sinut selässäni, et vaikuta olevan ihan juoksukunnossa äskeisen jälkeen.” Dorian sanoi, sillä nainen vaikutti olevan ihan jaksamisensa rajoilla tähän häntä ei voinut jättää yksin. Niin heilautti viittansa taas neidin harteille ja kiinnitti sen, kääntyi sitten sen verran, että nainen pääsisi kapuamaan hänen selkäänsä (?). Epäilyttävältähän tämä nyt toki näyttäisi, mutta sille ei mahtanut mitään. Heillä oli kiire, saattoi jopa olla jo liian myöhäistä, mutta hyvällä tuurilla he ehtisivät pelastaa kaksikon raunioista.

AMETHYST

Miehen auttaessa hänet seisomaan Amethyst nousi yhä hieman vavisten pystyyn, pitäen hätäisen katseensa miehessä. Hän olisi halunnut väittää vastaan, kun toinen arvioi hänen kuntoaan, mutta tiesi itsekin olevansa säälittävässä kunnossa ja hän halusi vain nopeasti Telemakhoksen ja Karanin luo. Niinpä nainen nyökkäsi vain hieman itkuisesti ja hätäisesti Dorianin sanoille, päästäen samalla toisesta irti jotta mies sai kiedottua viittansa hänen ympärilleen. Amethyst tunsi olonsa jotenkin kummaksi. Ei hän ikinä tuntenut oloaan kummaksi miesten edessä, siellä hän oli kaikista itsevarmoin, mutta jokin nierdalesilaisessa yrmyssä oli niin... erilaista. Hän ei ollut ikinä tavannut ketään samanlaista.

Amethyst tunsi olonsa vielä oudommaksi, kun mies kääntyi sen verran, että hän pääsi kapuamaan tämän selkään. Nainen otti kuitenkin hyvän, tukevan otteen kietoessaan kätensä miehen ympärille ja puristi jalkansa hellästi toista vasten (?), jottei miehen tarvinnut kannatella hänen koko painoaan käsillään. Nainen ei ollut ikinä tuntenut oloaan yhtäkkiä niin haavoittuvaiseksi ja silti turvalliseksi jonkun miehen armoilla, ja tämä uusi tunne veti hänet hieman hiljaiseksi. Jos hän ei olisi ollut niin huolissaan, hän olisi varmaan saattanut hymyillä vähän tyhmille ajatuksilleen.
"Tohon suuntaan... en... en tainnut ehtii kauheen kauas, ennen ku törmäsin noihin", nainen sai sanottua hennosti viittoessaan kujalle, josta hän oli tullut. Amethyst tunsi inhottavan polttelun poskipäillään, joka viesti epätavallisesta häpeästä ja puhtaasta hämmennyksestä. Ensinnäkin, oli hemmetin noloa juosta paniikissa sotilaita päin, kun ne olivat ainoa asia jota täällä piti vältellä, ja toiseksi... no Dorian oli toinen syy. Ei hän tiennyt miksi reagoi mieheen tällä tavalla, mutta se hämmensi häntä todella paljon.

DORIAN

He pääsivät onneksi ripeästi matkaan, vaikka matkanteko olikin hivenen hankalaa. Dorian oli laittanut miekkansa takaisin huotraan ja käytti sitä samalla tukemaan naista pysymään selässään, kun hänen molemmat kätensä olivat nyt varattuja. Jos tulisi ongelmia vihollisen kanssa, hän saisi vedettyä miekan nopeasti ja laskettua naisen maahan. Hän yritti pitää tästä uudesta tilanteesta huolimatta mahdollisimman kovaa kiirettä kun nainen selitti mihin suuntaan piti mennä. Hän vain kiirehti siihen suuntaan, ei viitsinyt sanoa mitään, ettei huolestuttaisi naista yhtään enempää. Hän toivoi, että he ehtisivät ajoissa, ja ettei paikalla olisi hirveästi vihollisia, sillä vinemarilaiset piti kaivaa esiin nopeasti, eikä se onnistunut, jos hän joutui taistelemaan ja suojelemaan naista samalla.

Vinemarilainen pikkuneiti oli ollut oikeassa, eikä hän kauhean kauas ollut ehtinyt. Vihollisia ei ollut tullut vastaan, mutta kun Dorian sai romahtaneen rakennuksen silmiinsä, hän laski naisen varovasti maahan. ”Pysy lähellä.” Hän käski, sillä romahdus oli näkynyt kauas ja tänne suunnalle oli Dorianin lisäksi mennyt muitakin. Nyt paikka vaikutti kuitenkin aika hiljaiselta (?), kai paikka oli todettu autioksi. Aikaa oli vähän, joten Dorian meni vain raunioille ja alkoi nopeasti, mutta varovasti, siirtämään hapertuneita tiiliä ja katonpalasia siitä kohtaa, kun rakennus oli jo romahtanut. Osa oli vielä pystyssä, mutta tuskin kauaa, kun rakennus oli niin huonossa kunnossa.

AMETHYST

Amethyst ei ollut ikinä tuntenut oloaan tällaiseksi. Miksi häntä hävetti? Hän ei hävennyt mitään, ei sen jälkeen kun oli muuttanut Vinemariin. Hän oli jättänyt sellaiset tunteet Nierdalesiin, minne ne kuuluivatkin, ja... Ame ei osannut oikein ajatella, joten hiljaa ja huolestuneena hän vain piteli kiinni miehestä toisen kiirehtiessä kohti sortunutta rakennusta.

Kun he saapuivat paikkaan, josta Amethyst oli aloittanut pakonsa, Dorian laski hänet alas. Nainen nyökkäsi vain varoen miehen sanoille, seuraten tätä raunioille ja vilkaisi hieman heidän ympärilleen. Hän ei saisi aiheuttaa miehelle enempää harmia, kuin oli jo aiheuttanut... Olisipa hänestä ollut enemmän apua. Amethyst yritti kuitenkin pysytellä lähellä ja vain katseli hetken Doriania, joka mitään kyselemättä ja sanomatta vain kävi töihin. Miehessä oli jotain erilaista... Hän ei oikein tiennyt, mitä. Hän ei ollut ikinä tavannut tuollaista miestä, vaikka hän oli tavannut lukemattoman määrän miehiä... miten se oli mahdollista? Amethyst tunsi lämpöä rinnassaan, kun hän katseli toista. Mutta miksi? Eihän Dorian edes osoittanut mitään kiinnostusta häneen, mies vain... teki, kuten sotilaan varmaan kuuluikin? Miksi se oli niin puoleensavetävää? Johtuiko se siitä, että hän oli luullut kuolevansa ennen kuin Dorian ilmestyi paikalle? Ehkä...

Amethyst hämmentyi hirveästi ajatuksistaan, he tai no, Dorian oli kaivamassa Telemakhosta ja Karania tuon raunion alta! Ei hänellä ollut aikaa ajatella sitä, miten miehekäs ja tyyni ja vakava ja komea Dorian oli! Amethyst nielaisi vähän, pudistaen päätään palatakseen tähän maailmaan ja yritti keskittyä taas olennaiseen. Hän voisi vähän pitää vahtia... vaikkei tässä nyt paljon voinut tehdä jos joku tuli paikalle. Toki heittää tiiliskivellä, mutta hänellä oli tosi paska sihti. Amethyst kuitenkin yritti hieman auttaa Doriania ja kerätä samalla varmuudeksi tiiliskiviä ja roskaa pois tämän jaloista. Kai niillä voisi lyödäkin, jos heidät nyt äkkäisi joku sotilas.

DORIAN

Sentään nainen tajusi sanomatta, ettei tullut tielle. Hänestä oli ihan riittävästi apua pitämällä aluetta silmällä ja kuljettamalla hänen jo raivaamaansa roinaa syrjemmälle. Joten Dorian sai keskittyä omaan työhönsä, ilman että hänen tarvitsi ohjeistaa naista. Piristävää vaihtelua, Godofrédon kanssa piti aina varmistaa, ettei hän vain tehnyt yhtään mitään, koska hän sotki asiat aina, jos yritti tehdä jotakin tai olla avuksi. No nyt hän sai keskittyä oleellisen, mikä oli hyvä, sillä työ vaati keskittymistä. Hän ei halunnut vahingossa romahduttaa rakennusta enää pahemmin.

Jonkin aikaa tiilikasaa raivattuaan hän onnistuikin löytämään molemmat vinemarilaiset katkenneen kattoparrun alta, joka onneksi oli onneksi suojannut heitä talon romahtamiselta. ”Oletteko hengissä?” Hän kysyi jatkaen samalla raivaamista. ”Minä olen, jotenkuten… Karankin on hengissä, mutta hän kai sai jotain päähänsä ja on tajuton. Missä Ame…” Telemakhoksen tukahtunut ääni vastasi. ”Hän on minun kanssani, ei hätää. Autan teidät pois sieltä.” Dorian sanoi jatkaen edelleen varovaisen rivakasti raivaustyötä. Lopulta hänen onnistui saada kasaa raivattua sen verran, että pystyi siirtämään kattoparrua. ”Pääsetkö liikkumaan omin voimin?” Hän kysyi tajuissaan olevalta vinemarilaiselta. ”Eiköhän se onnistu…” Mies sanoi ja sai kun sai kiskottua itsensä ylös Dorianin avustuksella ja sitten he vetivät tämän toverin raunioista. Karankin vaikutti olevan hengissä, mutta oli vaikea tästä suoralta seisomalta sanoa miten pahasti tämä oli loukkaantunut. ”Teillä oli tuuria. Siirrytään jonnekin syrjemmäs katsomaan missä kunnossa henkivartijanne on. Oletteko itse loukkaantunut?” Dorian varmisti vielä Telemakhokseltakin. ”Kyllä minä pärjään, tilanteeseen nähden olen ihan kunnossa.” Mies vastasi, kun he siirtyivät pois raunioiden keskeltä.

AMETHYST

Aikansa hän vain siirteli hiljaisena roinaa pois tieltä, valittamatta edes kertaakaan ääneen siitä, miten kuuma hommassa tuli. Ame ei itsekään tiennyt miksei halunnut olla Dorianille vaivaksi, ei se yleensä ollut hänelle ongelma... mutta yleensä hän ei myöskään joutunut kenenkään pelastettavaksi tuolla tavalla. Amethyst hätkähti ja kohotti katseensa, kun kuuli Dorianin puhuvan jollekin. Mies ei lopettanut toimiaan, mutta Amethyst kuuli silti etäisesti Telemakhoksen äänen, helpottuen suunnattomasti. Hän olisi halunnut jättää tiiliskivet ja roskat siihen paikkaan ja rynnätä raunion luo, mutta jokin ennenkuulumaton järki pidätteli häntä. Olisi parempi antaa Dorianin auttaa heidät ylös, ettei mitään sattuisi... hän ei halunnut aiheuttaa enää enempää ongelmia. Huh, hullua, hän ei ikinä ollut kieltäytynyt ongelmien aiheuttamisesta...

Amethyst asteli lähemmäs ja räpäytteli silmiään, jotka jälleen kihelmöivät kun häntä alkoi itkettää helpotuksesta. Telemakhos oli kunnossa... Ame katseli huolissaan, kuinka Telemakhos saatiin ensin ylös raunioista, ja tämän perässä Karan, joka ei näyttänyt olevan aivan yhtä hyvässä kunnossa. Voi Karan... Amethyst väisti automaattisesti kun nämä siirtyivät pois raunioista, mikä ei ollut hänelle tavallista, ja hän oli tavanomaista hiljaisempi seuratessaan Doriania ja Telemakhosta syrjempään. (?) Hän katseli vain huolissaan niin Telemakhosta ja Karania ja hän mietti vain miten oli tuhlannut kaikkien aikaa lähtemällä juoksemaan... jos hän olisi vain pysynyt paikallaan ja piilossa tai jotain, Dorian olisi kuitenkin tullut tarkistamaan tilanteen, ehkä Karan ei olisi tajuton ja... Amethyst tunsi enemmän painetta silmäkulmissaan ja hän niiskaisi vain huolestuneena, hengittäen hieman pinnallisesti. Hän oli niin helpottunut, että Karan ja Telemakhos olivat hengissä, häntä hävetti ja hän oli pelännyt niin paljon...

TELEMAKHOS

Olo oli ollut aika tukala, vaikka Telemakhos ei kokenutkaan tulleensa kovin pahasti murjotuksi. Liikkua ei kuitenkaan pystynyt ja pölyyn ja tomuun oli melkein tukehtua. Joka paikkaa koski ja liikkua ei mahtunut juurikaan. Mutta he olivat elossa, myös Karan. Heillä oli ollut onnea kun kattoparru oli pysähtynyt jäätyään jumiin johonkin ja esti samalla heitä murskaantumasta romahtavan katon alle. Se ei kuitenkaan paljoa lohduttanut, jos heitä ei joku saisi täältä pian ylös. Ame tuskin jaksaisi yksin siirtää painavia lohkareita ja toivottavasti ei edes yrittäisi, ettei hänkin loukkaantuisi. Mutta täältä oli aika mahdoton löytää tähän hätään apua.

Karanin vointi huoletti Telemakhosta, vaikka hänen oli onnistunut tarkistaa, että hän hengitti. Mutta hän tunsi verta tämän kasvoilla, eikä tiennyt miten pahasti hän muuten oli satuttanut itsensä. Hän oli yrittänyt kaivautua rojun seasta, mutta oli luovuttanut aika pian. Siinä oli liian riski, että koko kasa romahtaisi vain pahemmin, kun hän ei pimeässä nähnyt kunnolla. Hän oli punninnut jo elementtiaseensa käyttöä, että miten suuri riski oli, että hän valaisemisen sijaan vain polttaisi heidät elävältä, ja päätyi siihen, että oli pakko keksiä jokin muu keino. Sitten hän muisti, velhon antaman kiven! Turha sitä oli säästellä, jos he kuolivat tänne, niin siitä ei olisi mitään iloa myöhemmin. Telemakhos yritti saada kaivettua kiveä vyöltään, mutta se osoittautui hankalaksi, hän ei saanut kättään liikutettua tarpeeksi, vaikka miten yritti kääntyä parempaan asentoon.

Sitten yläpuolelta alkoi kuulua ääntä ja hänen päälleen varisi tomua ja kivimurskaa. Jos rakennus romahtaisi enemmän, niin kattoparrukin varmaan sanoisi kohta itsensä irti. Sitten tunkkaiseen pimeään lankesi heikkoa luonnonvaloa, vaikka ei se valo yöllä kovin kummoista ollut, mutta selkeä ero kuitenkin äskeiseen. Sitten kuului erittäin tervetullut ääni, nimittäin sen nierdalesilaissotilaan. Tästä kurjasta rauniokasasta ei tulisikaan heidän hautansa! Kun Telemakhos oli saanut ilmaistua olevansa hengissä ja Karankin, vaikka muuten huonommassa kunnossa, hänen oli pakko kysyä Amesta. Onneksi hän oli kunnossa, tiedä sitten oliko mies osunut tänne sattumalta vai oliko Ame lähtenyt etsimään apua ja jopa löytänyt sitä, mutta hän oli kiitollinen tilanteesta. Dorian kaivoi heidät esiin ja tuntui kyllä hyvältä päästä sieltä loukosta. He auttoivat yhdessä Karanin myös ylös ja hänen tilansa huoletti nyt Telemakhosta eniten.

He siirtyivät hieman syrjemmäs hengähtämään ja tarkistamaan, miten pahassa kunnossa Karan oli. ”Hän on saanut iskun päähän, mutta haava tuntuu vain pintanaarmulta, joten se tuskin on vakava. Mutta vaikka hän tulisikin tajuihinsa, hän tuskin pystyy heti lähteä liikkeelle.” Dorian totesi, mikä oli toki ongelma, mutta pääasia, että Karan oli hengissä. ”Ymmärrän, emme voi jäädä tänne odottelemaan. Minä autan hänet kyllä mukaan.” Telemakhos sanoi ja käänsi sitten katseensa nierdalesilaiseen. ”Kiitos, ilman sinua, tässä tuskin olisi käynyt hyvin.” Mies vain nyökkäsi vastaukseksi ja nousi sitten ylös. ”Voimme hetken hengähtää tässä ja koittaa, jos hän palaisi tajuihinsa.” Mies sanoi. Telemakhos kääntyi Amen puoleen. ”Ame, oletko kunnossa? Anna anteeksi, että jätin sinut yksin ulos, vaikka en kyllä toivo sitäkään, että olisin ottanut sinut mukaani. Älä itke, Karan toipuu kyllä ja minulla on niin paksu kallo, ettei tuollainen pahaa jälkeä saanut aikaiseksi.” Telemakhos sanoi, sillä Ame oli varmasti ollut ihan kauhuissaan ja uskonut jo heidän kuolleen.

AMETHYST

Ame kuunteli sivusta Doriania ja Telemakhosta, kun he puhuivat Karanin tilasta. Hän oli huojentunut, että kumpikin oli elossa ja siitäkin, että vaikka Karan olikin tajuton, toinen tulisi varmasti kuntoon... Mutta häntä hävetti silti se, miten typerästi oli tehnyt. Hän tiesi sen johtuneen paniikista, mutta silti. Amethyst oli uponnut taas katselemaan muita hieman lasittuneella katseella, kyynelistä huolimatta, ennen kuin Telemkhos herätti hänet ajatuksistaan kääntyessään hänen puoleensa. Nainen nosti katseensa mieheen, käyden hieman hätäisesti läpi toisen kehoa katseellaan varmistaakseen, että toinen varmasti oli kunnossa, ennen kuin kietoi kätensä miehen ympärille. (?)

"E-ei... ei se oo sun vika...", Ame sanoi hiljaa, pidätellen itseään ettei hän alkaisi itkeä. Onneksi hän osasi sen jo aika hyvin, hiljaa itkemisen ja muun. Nainen päästi aika nopeasti irti Telemakhoksesta, ihan vain varmuuden vuoksi etteivät he näyttäisi niin epäilyttäviltä, jos joku nyt löytäisi heidät. Hän oli kuitenkin edelleen itkuinen ja häpesi ja kaikki aikaisempi vain...
"Oon ihan kunnossa... Dorianin ansiosta, en siks et olisin ollut mitenkään fiksu. Mut huomattiin aika nopeesti sen jälkeen, kun te... kun se rakennus romahti", Amethyst sanoi ja laski hieman häpeissään katsettaan maahan. Hän ei olisi halunnut kertoa, hän tiesi kyllä erittäin hyvin miten hyödytön hän oli tällä matkalla, mutta Dorian oli pelastanut hänet. Ei hän voinut jättää sitä mainitsematta.

"Mä vaan pelästyin ja menin paniikkiin... Mut Dorian pelasti mut, niin kaikki on hyvin", Amethyst kuitenkin vakuutti, enemmän itselleen kuin Telemakhokselle, ja nosti vähän päätään vilkaistakseen kiitollisena Dorianin suuntaan. Vilkaisu jäi vähän pidemmäksi, hän vain... nyt kun kaikki oli hyvin, tai ainakin Telemakhos ja Karan kumpikin elossa, hän tunsi taas sen oudon tunteen rinnassaan. Se sai hänen huulilleen pienen hymyn, ja hän palautti lopulta itkuisen, mutta vähän rauhallisemman katseensa takaisin Telemakhokseen.
"Onneks te ootte kunnossa. Olin niin huolissani", nainen hymähti hiljaa. Hän olisi halunnut halata Dorianiakin, kiitokseksi, mutta ehkä hän jättäisi sen myöhemmäksi. Jos hän yrittäisi selvitä loppuyön hengissä ja poissa ongelmista nyt ensiksi.

TELEMAKHOS

Telemakhos ei salannut yllättyneisyyttään, vaikka Ame varmasti vain oli niin helpottunut siitä, että hän ja Karan olivat elossa, ettei tajunnut haukkua häntä tai syyttää tapahtuneesta. Vaikka ei hän itsekään tiennyt, mitä olisi voinut tehdä toisin, ainoa asia olisi ollut kieltä Karania kiipeämästä mihinkään, mutta sitten he olisivat saaneet harhailla tässä saastaisessa kaupungissa ikuisesti. Hän vain halasi Amea ja silitti rauhoittavasti tämän selkää, sillä ymmärsi kyllä, miten pahasti hän oli säikähtänyt.

Telemakhos huolestui enemmän, kun Ame kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut. Nainen oli lähtenyt paniikissa juoksemaan ja törmännyt vihollisiin, mutta nierdalesilainen hapannaama oli pelastanut myös hänet. Telemakhos oli siitä tietenkin kiitollinen ja ilman apua he eivät olisi kukaan selvinneet, mutta kyllä häntä silti ärsytti jäädä sille herra kaikkitietävälle nyt tästä tuplasti enemmän velkaa… No asiat olisivat voineet olla pahemminkin, sillä muut vaihteohdot olisivat olleet vielä huonompia. Mieluummin Herra Täydellinen, kuin vaikka urumiyalainen kovanaamaprinsessa… sitä häpeää hän ei olisi kestänyt. Ja hän olisi mieluummin hautautunut raunioihin uudestaan kuin antanut dehrahilaisen pelastaa itsensä… Joten Dorian oli ehdottomasti ainoa jolta hän avun pystyi jotenkin nielemään ilman, vaikka häntä hävetti ja ärsytti asia silti.

”Se oli ihan ymmärrettävää, et olisi voinut tehdä mitään muuta kuin lähteä etsimään jostain apua. Et voinut vain luottaa siihen, että tänne sattuisi vihollisten sijaan joku omista paikalle. Teit sen mitä piti ja onneksi Dorian ehti apuun.” Telemakhos yritti rauhoittaa Amea. Ei tässä kukaan olisi voinut toimia paljon tosin, ehkä heti alussa olisi pitänyt keskittyä pysymään porukassa, mutta se oli hankalaa, kun vihollisia parveili kimpussa ja sitten se petoeläinkin oli hyökännyt jostain katolta… No tehtyä ei saanut tekemättömäksi, joten turha sitä oli surkutella. Pääasia, että he olivat kaikki selvinneet pelkällä säikähdyksellä. Telemakhos koitti kuitenkin hymyillä Amelle. ”Niin minäkin, mutta kiitos Dorianin, selvisimme pelkällä säikähdyksellä. Heti kun Karan palaa tajuihinsa, niin voimme jatkaa ja hakea sen kovanonnen prinssin ja häipyä tästä kurjasta paikasta.” Hän yritti hiukan keventää tunnelmaa, mutta ei se toki heidän ongelmiaan poistanut. Karan oli yhä huonona, urumiyalaiset ja opas olivat hukassa ja caenezhilainen prinssi edelleen vankina, he olivat koko Dehrahin viheliäimmässä kolkassa, joka kuhisi vihollisia.

AMETHYST

Telemakhoksen halauksessa oli hyvä. Siinä oli aina ollut, alusta saakka... Ei Amethyst edes ajatellut tällä hetkellä sitä, että Telemakhos ei hirveästi pitänyt ajatuksena siitä miten muut miehen pelastelivat häntä, kun toinen itse oli jumissa lahonneen rakennuksen alla. Ame oli vain niin helpottunut, että oli selvinnyt hengissä Dorianin ansiosta, ja että mies oli pelastanut Telemakhoksen ja Karanin.
"Mm... Niin kai. Mulla ei vaan olis varaa olla enemmän hyödytön tällä reissulla, ku oon jo", Ame hymähti surkeasti. Jos hän olisi uskonut johonkin jumalaan, hän olisi kiittänyt sitä varmaan Dorianista. Mies oli pelastanut kaikki hänen elämänsä tärkeät, eli hurjat kaksi, miestä hänen lisäkseen... ja no, ehkä niihin tärkeisiin miehiin oli tullut yksi ehdokas lisää. Vaikkei hän tuntenutkaan Doriania kauhean hyvin vielä. Mies oli kuitenkin liikauttanut jotain hänen sisällään, jotain mikä sai hänen olonsa oudoksi. Hän ei ollut ikinä tuntenut sellaista kenenkään kanssa, ei edes... Telemakhoksen. Amethyst oli hieman hämmentynyt tunteistaan, eikä hän ollut täysin varma mitä ajatella asiasta.

Ame naurahti hiljaa Telemakhoksen sanoille ja hymyili vähän paremmin, pyyhkien samalla kyynelistä märkiä kasvojaan. Yh, hänen kasvoillaan oli pölyä ja likaa... Toivottavasti hän pääsisi pesemään kasvonsa myös mahdollisimman pian. Vaikkei se ollutkaan nyt tärkeää.
"Joo... mitä nopeemmin, sen parempi. Niin Karanin ku sen punapääprinssin hakemisen suhteen", Ame hymähti hellästi Telemakhokselle, suukottaen nopeasti miehen poskea. (?) Sen tehtyään hän vilkaisi yhä hieman huolissaan Karanin suuntaan, siirtyen varoen tajuttoman miehen vierelle.Tällaisina hetkinä hän oikeasti jopa vähän toivoi, että olisi perinyt jotain magian taitoa äidiltä. Tuntui niin kurjalta olla täysin hyödytön, etenkin kun hän tiesi, ettei hänen varsinaisesti olisi edes kuulunut olla mukana... Olisipa hän ollut edes yhtä hyödyllinen, kuin ne kaksi maaginaista, eikä juuri ja juuri ehkä Daksun ja sen nierdalesilaisen tomppeliprinssin yläpuolella. Ame hymähti kuivasti ajatuksilleen, sivellen hellästi Karanin poskea. (?)

Nyt kun hän alkoi rauhoittua ja paniikki hellittää, alkoi hän tuntea taas kipua. Keuhkoja särki, samoin kaulaa ja kurkkua, silmät kirvelivät ja hänen koko kehoaan jomotti inhottavasti vähän joka puolelta. No, pitäisi vain kestää... Hän oli tottunut kipuun. Ja hän oli tällä kertaa ehkä jopa vähän ansainnut sen.

TELEMAKHOS

”Älä murehdi sitä, et todellakaan ole hyödytön. Ellet olisi hakenut Doriania apuun, olisimme tuolla raunioissa Karanin kanssa edelleen. On totta, että olen sinusta jatkuvasti huolissani, en voi sille mitään. Mutta olisin sitä, vaikka olisit jäänyt Vinemariin, tai muiden kanssa sinne mökkiin, erityisesti silloin, koska tällä hetkellä ei ole olemassa yhtäkään täysin turvallista paikkaa, ellei Gilmarin laaksoa lasketa.” Telemakhos sanoi Amelle, sillä ei tahtonut tämän kuvittelevan olevansa hyödytön ja tiellä. ”Olen vahvempi, kun olet rinnallani, Ame. Minä tarvitsen sinua.” Hän jatkoi vielä. Ame oli toiminut niin hyvin kuin tilanteessa olisi voinut toimia, vaikka olikin ollut aika tuurista kiinni, että Dorian oli osunut paikalle auttamaan.

Amen suukottaessa hänen poskeaan, Telemakhos yritti hiukan hymyillä. ”Olen ihan pölyssä ja likainen, ei kauheasti kannata suukotella.” Hän yritti hiukan edes saada Amea paremmalle tuulelle pyyhkien pölyä ja tomua hiuksista ja kasvoiltaan. Hän vilkaisi kuitenkin pian Karanin suuntaan Amen mennessä huolehtimaan vuorostaan sinne. Telemakhos kaivoi vesileilin vyöltä ja kumartui myös Karanin vierelle valuttaen siitä vettä Karanin otsalle ja huulille, jos se saisi miehen virkoamaan. Sitten hän ojensi vesileiliä Amelle, jos tämän tarvitsi juoda. ”Karan, herätys. Meillä ei ole aikaa jäädä tähän pitkäksi aikaa huilailemaan.” Telemakhos sanoi ystävälleen ja ravisti tätä kevyesti olkapäästä. Karan päästi heikon ynähdyksen ja alkoi hiukan virota. ”Ihan hirveä päänsärky… en juo enää ikinä tippaakaan viiniä…” Hän mutisi tokkurassa.

AMETHYST

"... Hyvä, jos musta on edes sulle jotain hyötyä. Olis kurjaa jos oisit niin huolesta kipeä ettet vois olla sankari."
Ehkä Telemakhos oli oikeassa. Ei hänen ehkä olisi pitänyt miettiä tällaista asiaa tässä tilanteessa, mutta ei hän mahtanut ajatuksilleen mitään. Oli kuitenkin helpotus kuulla, ettei hän ollut täysin turha, vaikka aika hyödytön hän olikin. Amethyst hymyili vähän itsekseen. Hän todella kaipasi muuta ajateltavaa kaikesta kivusta ja epämukavuudesta, ja siitä, että he olivat edelleen tässä kurjassa kaupungissa eikä oikeasti mikään ollut paremmin, kuin tänne saapuessa.

"Oon mä sua likasempanakin suukotellu", Ame virnisti hiljaa miehelle, vieden katseensa takaisin Karaniin kun Telemakhos saapui vesileilin kanssa herättelemään toista. Nainen otti vesileilin vastaan, kun Karan alkoi vähän toipua, juoden pienen hörpyn ja kaatoi ihan vähän kädelleen, putsaten pieniä naarmuja sen verran kuin viitsi.
"Juotpas, heti kun päästään täältä pois. Mut rakennusten päälle et enää kiipeile yksin", Ame hymähti pehmeästi Karanille miehen valittaessa pääparkaansa. Nainen otti nenäliinan rintojensa välistä ja koitti hellästi pyyhkiä Karanin kasvoja, hän halusi auttaa edes vähän, vaikka heillä ei ollutkaan aikaa jäädä tähän leikkimään parantajaa kauhean kauan.

KARAN

Ensimmäinen asia, mitä Karan tajusi havahtuessaan hereille, oli hirveä kipu päässä. Ja kaikkialla muualla, mutta muu jäi aika hyvin päänsäryn varjoon. Hän tunnisti kyllä Telemakhoksen ääneen ja aika heti perään Amen, mutta hänellä kesti hetki hahmottaa missä he olivat ja mitä oli tapahtunut. ”En… Enkä varsinkaan pilkkaa kenenkään kiipeilytaitoja ennen sitä…” Karan vastasi Amelle. Niin, rakennus sortui, kun hän oli tähystämässä suuntaa. Hänen takiaan Telemakhos oli myös joutunut hengenvaaraan ja Ame jäänyt omilleen… ”Pääsetkö ylös? Anna kun autan.” Telemakhos kysyi ja auttoi Karania istumaan. Hän yski hetken pölyä, suu tuntui niin kuivalta se oli täynnä hiekkaa, joten hän otti vastaan vesileilin, kun sitä tarjottiin hänelle.

Hetken koottuaan itseään, Karanista alkoi tuntua, että hän ehkä jäisi tästä eloon. Joka paikkaa särki ja erityisesti päätä, mutta hän pystyi kuitenkin liikkumaan, joten luita ei ainakaan ollut mennyt rikki. ”Olen pahoillani, minun takia jouduttiin kaikki vaaraan.” Karan pyysi anteeksi. ”Ei se ollut sinun syysi, meillä vain oli todella surkea tuuri. Onneksi Amella oli parempi ja hän löysi Dorianin ajoissa auttamaan.” Telemakhos sanoi ja Karan käänteli kummissaan päätään ja tajusi sitten, etteivät he olleetkaan vain kolmisin. Nierdalesilainen sotilas seisoi vähän matkan päässä pitäen reittiä silmällä vihollisen varalta. Miten ihmeessä hän tänne oli löytänyt? No ei sen väliä, hän oli kiitollinen jumalille, että olivat ohjanneet miehen heidän avukseen. ”Pystytkö jo kävelemään?” Telemnakhos kysyi kuulostaen yhä aika huolestuneelta. ”En ole varma, mutta voin yrittää.” Karan lupasi ja hillitsi itseään ehdottamasta, että muut jatkaisivat ilman häntä, koska hän todennäköisesti hidastaisi vain matkaa. Eivät he siihen suostuisi kuitenkaan. Niin hän yritti päästä seisomaan Telamakhoksen avustuksella. Hän irvisi kivusta, selkää ja jalkoja koski ihan kuin hän olisi jäänyt talon alle… ai niin, niinhän hän olikin. Joten ihmekös se, että olo tuntui tältä. Onneksi Telemakhos näytti olevan paremmassa kunnossa.