GILDOMERA osa 1 luku 1

DORIAN

He marssivat vain suoraan portille mahdollisimman määrätietoisesti, eikä kukaan mitään alkanutkaan kyseenalaistamaan ja he pääsivät aika vähällä vaivalla kulkemaan porteista läpi. Eri asia miten he pääsisivät taas ulkopuolelle, mutta se oli sen ajan murhe. Heti heidän päästyään sisään heidän oppaansa alkoi supattaa ja kertomaan Dorianille, mikä oli kirkko. Hän oli alkujaan Lunemarista ja asui Nierdalesissa, kai hän nyt tiesi, miltä kirkko näytti? Dorian nosti vain kättään vaientamaan miehen, riitti kun hän näyttäisi tietä, ei hänen tarvinnut riskeerata kaikkea supattelemalla.

Kyllä Dorian sen tiesi, etteivät he voineet vain kävellä läpi kaupungin valeasuissa ilman, että kukaan tulisi yhtään kyseenalaistamaan, mutta ihan näin pian hän ei odottanut ongelmia. Heidät pysäytti isokokoinen sotilas. Mies vaikutti hiukan korkea-arvoisemmalta (?), joten tämä tuskin päästäisi heitä läpi kuulematta, mikä heidän asiansa oli. No he olivat päässeet sisälle, se oli tärkeintä. Ei Dorianilla ollut tarkkaa käsitystä, mitä mies heistä halusi, mutta varmasti syytä heidän saapumiselleen. Dorian katsoi miestä ja esitti olevansa vastaamassa, mutta iski sitten vain nyrkkinsä miehen naamaan. ”Vauhtia!” Hän komensi muita ja kiirehti eteenpäin, ennen kuin ympärillä olevat muut sotilaat tajusivat, mitä oli tapahtunut. Hän veti kuitenkin miekan valmiiksi, koska sitä nyt varmasti tultaisiin tarvitsemaan, ennen kuin he selviäisivät taas jonnekin, missä pystyivät soluttautumaan viholliseen.

VIKTOR

Viktor oli lähellä Zuraan tuovia portteja, mutta kuitenkin reippaasti Zuran puolella. Hän oli hyvin tietoinen, että kuusi päivää sitten Dehrahin rajan porteilta oli napattu mukaan tyttö Ilian toimesta. Sen tarkemmin Viktor ei kuitenkaan ollut tietoinen, mitä Ilia tytöstä halusi. Tyttö oli kuitenkin edelleenkin elossa ja kun tässä kuutisen päivää oli jo mennyt, tuskin kyseessä oli enää mitkään kuulustelutkaan. Mutta toisaalta he eivät puhuneet yhteistä kieltä, joten saattoi siinä olla joku kielimuuriongelma, mutta ehkä Ilia kertoisi tarkemmin, jos heidän olisi syytä tietää enemmänkin, mikä likan rooli oli. Muutakin kuin vanki…

Joka tapauksessa oli paljon mahdollista, että tyttösen kumppanit tulisivat jossain kohdassa perässä. Edes ottamaan selvää, oliko hän hengissä. Tai ainakin Viktor oletti niin, elleivät hänen joukkonsa olleet valmiita vain jättämään omaansa surman suuhun. Saattoi sekin mahdollista olla, mutta Viktor oli kovin epäluuloinen kaikesta mahdollisesta liikenteestä porttien luona. Onneksi tänne tuleminen ei ollut niin helppoa, kun ei Zurasta ollut tietä ulos tai sisään muuta kuin tuo kyseinen portti, jota mies toljotti tiukka ilme yrmeillä parrakkailla kasvoillaan sotavarasa kädessään.

Miehen ilme synkkeni entisestään, kun portit avattiinkin yllättäen ja jälleen epäilykset nousivat. Hän oli tosin jo tätä ennen epäillyt muitakin sisääntulijoita, mutta he olivat kaikki tähän mennessä osoittautuneet omiksi sotilaiksi. Kyllä nämäkin omilta näyttivät, mutta ei vara venettä kaataisi. Ainakin, kun sodassa oltiin ja aina oli se mahdollisuus, että vihollinen soluttautuisi sisään, koska heidän omansa oli heillä vankina.

Kun joukko pääsi Viktorin kohdalle, Viktor pysäytti joukon, kuten tähänkin asti oli tehnyt, koska halusi olla varma, vaikka portista sisään hekin olivat päässeet ilman ongelmia. Topakasti mies kuitenkin alkoi heitä tenttaamaan, kuten tähänkinastisia oli tentannut. Hiljaista oli, kunnes yksi heistä alkoi selvästi tekemään raporttia. Tai niin Viktor oletti, kun mies sitten tirvaisikin Viktoria suoraan turpaan. ”No perkele! Ei minun Zurassani, ehei!” mies karjaisi (omalla kielellään) kuuluvasti, kun pääsi iskusta yli tai lähinnä sen yllätyksestä. Ei häntä tuollainen pikku tirvaisu ollut sattunut. Oli hän pahempaakin jo ehtinyt kokemaan. Turpaan vedon jälkeen kyseiselle porukalle kuitenkin tuli kiire päästä paikalta eteenpäin. ”Perään siitä! Ottakaa kiinni ja tappakaa, saatana!” Viktor komensi (viholliskielellä) ja kääntyi tiukasti yhden sotilaan puoleen. ”Sinä siinä! Raportoi heti Ilialle, että vihollinen on hyökännyt”, Viktor jatkoi miehelle ennen kuin lähti itse hurja sotavasara kädessään vihollisien perään.

PESTVA

Pestva oli ärrimurrina sylkäisemässä valtavan karhumaisen äijänkutaleen jalalle kun tämä kaatuikin hieman taaksepäin (?) Dorianin lyönnin voimasta. Hän lähti Dorianin huudahduksen innoittamana kalppimaan tiehensä ja oli tukehtua suuhunsa kerääntyneeseen sylkeen. Nyt oli tärkeintä kipittää jonkin sotilasjoukon jatkoksi ja olla olematta epäilyt---

Kesken ajatuksen hän huomasi yhtäkkisen rynnistyksen seurauksena kuukautistensa alkaneen. Ei ihmekkään että hänen oli tehnyt mieli motata Dorianin tyhmää ja tärkeilevää naamaa aamulla!

Pestva kurvasi kulman taakse ja alkoi kaivelemaan taskujaan voimakävellen välinpitämättömän näköisenä, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan tämän kauniin taivaan alla. Mihin hän olikaan laittanut kaikki siteensä ja liinansa? Yhteen hän oli pyyhkinyt nenänsä, toiseen käärinyt kuivalihaa, ja äh! Kolmannesta eli viimeisestä hän oli alkanut askartelemaan itselleen hassua pikku hattua ja jättänyt niille sijoilleen muiden jatkaessa matkaa. Voihan pyryäijän pippeli ja sen haju! Pestva pälyili ympärilleen nähdäkseen oliko hänen perässään tullut ketään seurueeseen kuuluvaa, muttei uskaltanut hidastaa vauhtiaan ennen kuin tiesi olevansa näkymätön.

TELEMAKHOS

Käytettyään kaikki mahdolliset lepyttely- ja suostuttelutaitonsa Telemakhos ja Karan olivat saaneet Amen pukeutumaan valeasuun. Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava, naisen nyrpeys olisi voinut olla huvittavaa, etenkin kun hänen vaaleanpunaiset kiharansa piti peittää ja siihen hän sai nierdalesilaiselta sotilaalta viitan lainaksi. Olisi Telemakhoskin voinut lainata, mutta hänen viittansa oli turhan huomiota herättävä. He pääsivät kuitenkin matkaan, ei Telemakhoskaan kauheasti vihollissotilaiden haarniskan käyttämisestä nauttinut, mutta onneksi oli sen verran hämärää, että kunhan he nyt hiukan näyttivät siltä, että kuuluivat joukkoon, niin hyvä.

Tosin muurien sisäpuolella alkoikin heti ongelmat, kun joku iso öykkäri tuli heti uhoamaan heille. He tuskin tästä puhumalla selviäisivät ja heidän johtajansa oli tullut samaan tulokseen, kun päätti hoitaa asian miehekkäästi hiukan toisin. Sitten tulikin kiire ja valitettavasti se tuli sen verran nopeasti, että kaikki lähtivät juoksemaan vähän minne sattui. ”Karan, pysy Amen kanssa!” Telemakhos käski. ”Tietty, muttet sitten tee mitään typerää!” Karan vastasi takaisin ja veti Amen mukaansa (?). Telemakhos veti miekan esiin ja antoi heille hiukan etumatkaa, ennen kuin lähti itse heidän peräänsä. Oli parempi, että Karan keskittyi enemmän Ameen ja hän vihollisiin, ettei Ame hukkuisi, kun he molemmat olisivat liian kiireisiä vihollisten kanssa.

INAR

Inar pysyi valppaana heidän kävellessään porteista sisään. Ulospääsy tuskin olisi yhtä helppoa, mutta Inarille oli aivan yhdentekevää kuinka monen sotilaan läpi hänen pitäisi tapella tiensä, jos hänellä oli Caine mukana kun poistumista piti ajatella. Inar pysähtyi ja jäi tarkkailemaan tuimalla ilmeellä suurikokoista sotilasta, joka puhui heille kummallisella kielellään. Hieman nainen yllättyi nierdalesilaissotilaan strategiasta vastata nyrkillään, mutta no, kai se oli ihan sama tässä kohtaa. Inaria ei tarvinnut kahdesti käskeä, hän vei käden omalle miekalleen lähtiessään juoksemaan Pestvan perässä. Suorin reitti Cainen luo oli hänen tavoitteensa, ja kun Pestva kääntyi kulman taakse, singahti Inar vain henkivartijansa perään ja kiirehti naisen vierelle, vilkaisten heidän peräänsä.

”Minä tässä, Pestva”, Inar aloitti vaivihkaa päästessään naisen vierelle, jatkaen perään: ”Yritetään vain soluttautua joukkoon, katsotaan jos löydämme takaisin muiden luo. Jos emme, niin edetään vain niin suoraa tietä kuin pystytään sinne kirkolle tai mikä olikaan”. Inar yritti parhaansa mukaan esittää vihollispuolen sotilaasta menevää miehenkuvatusta, pitäen katseensa mahdollisimman ärtyneenä. Se ei ollut kauhean vaikeaa tässä tilanteessa, heidän oppaansa oli täysi susi ja nyt he olivat jo eronneet joukostaan. Hienoa, tämän paremmin tuskin tulisi menemään jatkossakaan! Sen siitä sai kun antoi miesten hoitaa naisten työt…

AMETHYST

Ame oli erittäin tyytymätön vihollissotilaiden vaatetuksessa, vaikka olikin saanut sen komean nierdalesilaissotilaan viitan peittämään itseään. Jos hän ei olisi ollut huolissaan Cainesta, ja ajatus Telemakhoksesta ja Karanista erossa olemisesta ei olisi ahdistanut, hän ei olisi kyllä suostunut tällaiseen nöyryytykseen mukaan. Oli niin kuuma ja inhottava olla! Amethyst yritti kuitenkin olla vain mahdollisimman huomaamaton, mikä ei ollut hänelle luonnollista, kun he pääsivät porteista sisään. Ihme jos he pysyisivät hengissä siihen asti, että edes löytäisivät Cainen, tämä paikka kuhisi vihollissotilaita…

Ame meinasi tyrskähtää, kun iso vihollissotilas tuli puhumaan heille, kieli kuulosti niin hassulta. Seuraavaksi hän meinasikin jo nauraa yllättyneenä, kun se Dorian-niminen sotilas meni iskemään nyrkkinsä lihaskimpun naamaan, ja käski heidän juosta. Ja niin kaikki tekivät, tosin kaikki aivan eri suuntiin, ja nainen katsoi vain tyrmistyneenä Telemakhosta kun mies käski Karanin huolehtia hänestä ja jäi itse leikkimään jotain sankaria.
”Eikä!”, Ame ehti kivahtaa refleksistä, ennen kuin Karan veti hänet mukaansa ja jätti Telemakhoksen heidän jälkeensä. Ame ei ehtinyt yhtään katsoa, mihin he juoksivat, yritti vain pysyä Karanin perässä samalla kun vilkuili heidän taakseen. Hän joutui kuitenkin pian viemään katseensa takaisin eteensä, kun meinasi kompuroida omiin jalkoihinsa. Juokseminen näissä vaatteissa oli ihan hirveää!

SEMENRE

Vihollisen köriläsmies oli tosiaan pysäyttäneet heidät ja koska se johdon ottanut mies oli sanonut hoitavansa puheosuuden, jos niin tarve vaatisi, jäi Semenre odottamaan, miten asia etenisi. Tosin kiirettä tuli samantien, kun puhumisen sijaan mies päättikin vetäistä vihollista turpaan ja siitäkös vihollinen ei tykännyt. Tai ei tiedä, saattoihan hän huutaa riemustakin, mutta ilme oli kireä ja uhkaava, kun tämä huusi nenä verta valuen. Sen tarkemmin Semenre ei jäänyt kuitenkaan ottamaan selvää, kun lähtökäsky oli tosiaan käynyt. Oli Semenre siis ottanut myöskin jalkansa alleen niin nopeasti kuin suinkin. ”Luulin, että puhuminen tarkoitti puhumista eikä turpaan lyöntiä!” Semenre huusi melun yli juostessaan samalla niin nopeasti kuin kintuistaan pääsi. Ei hänellä oikeasti ollut edes mitään käryä oliko tämä heidän johtohahmonsa edes samalla suunnalla, kun Semenre asiansa oli yllättyneenä nopeasta käänteestä sanonut vai puhuiko hän itselleen. Mutta kaikki menisi aina siinä kohdassa yleensä pieleen, jos alkaisi taakseen katsoa, joten silloin kun juostiin, silloin juostiin. Hän yritti kuitenkin samalla silmäillä Zuran rakennuksia ja reittejä, koska olisi se aika ikävä ja noloa eksyä, kun tarkoitus oli ohjata väki kirkolle eikä esimerkiksi vankilaan tai umpikujaan.

Huudoista päätellen viholliset olivat kuitenkin perässä, joten ajattelu oli takaa-ajettuna hieman vaikeaa. Semenre luotti kuitenkin suuntavaistoonsa ja siihen, ettei ollut ensimmäistä kertaa Zurassa, joten hän tiesi kyllä mihin meni. ”Käännytään seuraavasta!” Semenre ilmoitti kuitenkin seuraavaksi sen verran kuuluvaan ääneen, että hänet kuultaisiin ja samalla hän toivoi, että takana olisi heidän joukkoaan eikä vain vihollisia. Semenre kuitenkin äkkikääntyi sanomastaan kohdasta yrittäen sitten kääntyä katsomaan oliko hänen perässään ketä(?) vai oliko hän yksin(?), koska lähtö oli tullut niin äkkiä, oli vaikuttanut siltä, että he olisivat kaikki vaan sännänneet jonnekin.

KARAN

Ame yritti protestoida, kun Telemakhos jäi jälkeen, mutta nyt oli kiire ja Karanin piti saada Ame jonnekin pois näkyvistä. ”Ei hätää, hän tulee perästä!” Karan lohdutti ja jäi aika pian Amen kanssa yhden sivukujan varjoon. Hän jäi kyttäämään ja odottamaan Telemakhosta, joka oli juosta heidän ohitseen, mutta Karan tarttui tätä kädestä ja veti suojaan. ”Ette te pitkälle päässeet.” Telemakhos totesi. ”Jäimme odottamaan. Mihin muut menivät?” Karan kysyi Telemakhokselta, joka kohautti vain olkiaan, jos Karan oikein näki. ”Et tiedä? Meidän oppaamme on siellä niiden kanssa? Kyllähän hän selitti millä suunnalla se kirkko on, mutta tämä kaupunki on selvästi aika haastava suunnistuksen kannalta, jos ei tiedä mihin on menossa.” Karan tuskastui. ”Ei mitään hätää. Kyllä me selvitään, koitetaan nyt vain liikkua mahdollisimman huomaamattomasti siihen suuntaan, hyvällä tuurilla löydetään muut.” Telemakhos lupasi, eikä ollut yhtään niin huolissaan. He lähtivät eteenpäin, kun vihollisia ei heti ollut näkyvillä, mutta tämä kaupunki oli kyllä kauhea sokkelo, etenkin pimeän aikaan.

DORIAN

Kun Dorian oli käskenyt juosta, hän ei ihan ollut tarkoittanut sitä, että kukin juoksisi ihan mihin sattuu. Mutta toki tilanne oli ymmärrettävä, se tuli nopeasti, hän ei ollut pystynyt tarpeeksi varoittamaan. Kai muut olivat saaneet sen kuvan, että hän auttavasti osaisi tätä kieltä. Ei osannut, hän olisi pakon edessä voinut yrittää kommunikoida Chennan kielellä, jota näistä nyt varmaan ainakin korkeammassa asemassa olevat ymmärsivät, mutta sekin olisi voinut herättää heissä epäilyksiä. Oli ollut parempi käyttää yllätysetu tässä kohtaa, kun ei tarvinnut neuvotella heitä sisälle enää.

Mutta nyt urumiyalaiset olivat kadonneet yhteen suuntaan ja vinemarilaiset toiseen ja heidän oppaansakin oli lähtenyt jonnekin. Jatkossa piti muistaa, ettei noille taliaivoille voinut antaa noin epämääräisiä käskyjä. Hän oli selvästi tottunut Godofrédon kanssa siihen, että käskyn piti olla lyhyt ja yksinkertainen, että se menisi ehkä prinssin kalloon. No asiaa ei voinut enää auttaa, nyt Dorianin itsensä piti päästä pois tästä hälinästä ja yrittää sitten löytää muut.

VIKTOR

Viktor oli hieman hämääntynyt, kun yllättäen jokainen turpaan lyönnin jälkeen olikin lähtenyt omiin suuntiin ja samalla hänen joukkonsa… tai siis muut sotilaat hänen ryhmästään olivat myös jakaantuneet karkureiden perään. Yksi vihollisista oli kuitenkin ilmeisesti jäänyt vähän jälkeen(?) (Telemakhos), mutta lähti aika pian itsekin menemään. Viktor lähti äristen juosten kyseisen miehen perään, koska hän oli valitettavasti enää ainoa näköhavainto vihollisista. Muut olivat juosseet muualle, mutta toivoa sopi, että muut saivat heidät kiinni. Viktor keskittyi kuitenkin itse vain siihen mieheen, jota itse jahtasi ja joka yllättäen kiskaistiinkin toiselle sivukujalle, minkä takia Viktor juoksi aluksi ohi. Hän teki kuitenkin äkkikäännöksen ja rynnisti lopulta itsekin tuolle kyseiselle kujalle, jossa odottikin yhden vihollisen sijaan kolme. Viktor tarttui paremmin sotavasaraansa ja huitaisi sillä voimakkaalla iskulla kolmikon (Telemakhos, Ame ja Karan) suuntaan(?) karjaisten vihaisesti ja viittoen läheisiä muitakin omalla puolellaan olevia mukaan.

PESTVA

Pestva huokaisi helpotuksesta Inarin liittyessä hänen seuraansa. Hän tönäisi huolestuneen oloista (?) ystäväänsä olkapäähän. "Älä huoli, seuraa vain minua", hän kuiskasi, katsoi ympärilleen ja alkoi voimakävellä suurinta näkyvillä olevaa rakennusta kohti... Kunnes sen takana oli hieman isompi rakennus. Jonka takana oli vielä isompi. Koko kaupunki oli yhtäkkiä täynnä valtavia rakennuksia! Piru vieköön!

Pää hieman ymmällään Pestva murahteli ja nyökkäili ympärillä pöriseviä sotilaita kohti kuin täkäläinen konsanaan ja johdatti Inarin hiljaiselle kujanpätkälle (?). "Teeskennellään pissivää", hän kuiskasi Inarille ja alkoi sihisemään seinää vasten. "Ssssssssssspitäisikönousssssssstakorkeallesssssssssssssssssjottanäkisimmekirkonsssssssssssssss..."

TELEMAKHOS

Kun he olivat päässeet pois kujalta, niin kauaa ei mennyt, kun se turpaan saanut mies tuli jostain esiin ja alkoi huitoa vasaralla. Telemakhos oli jo jäämässä taas jälkeen, kun rakennuksen katolta yllättäen hyppäsi nälkäinen kissapeto sen vasaramiehen kimppuun(?). ”Hyvä kisu!” Telemakhos sanoi ja kääntyi Amen ja Karanin puoleen. ”Nyt pois täältä, kun nuo painii kissan kanssa!” Hän sanoi eikä ehtinyt nyt ajatella, mistä moinen otus Dehrahiin oli päätynyt.

AMETHYST

Ame pysähtyi ihan mielellään, kun Karan veti hänet johonkin sivukujalle piiloon, ja hän yritti tasoittaa hengitystään sillä välin kun Karan odotti, että Telemakhos tulisi heidän perässään. Amen teki mieli repiä viitta ja kaikki muut inhottavat vaatteet päältään, mutta se ei olisi ollut varmaan kauhean fiksua tässä vaiheessa.

Kun Telemakhoskin löysi heidän luokseen Karanin avustuksella, Ame sai kuulla että heidän joukkonsa oli oppaineen päivineen jossain ihan muualla.
"Tosi hienoa... ei sais ikinä luottaa dehrahilaisiin missään...", Ame naurahti kuivasti, yhä hieman hengästyneenä, lähinnä vaatemäärästä kuin fyysisestä rasituksesta. Ame kuitenkin yritti vain jatkaa matkaa Karanin ja Telemakhoksen mukana, kun samassa joku alkoi karjua heidän takanaan. Ame vei katseensa siihen aikaisempaan lihaskimppuun, no hienoa, tätähän tässä kaivattiin. Mies ei ehtinyt kuitenkaan kauan karjua, kun katolta hyppäsi joku peto miehen niskaan ja Ame katsoi vain typertyneenä koko tilannetta, Karanin kiskoessa hänet taas mukaan. (?)

"Toivottavasti tän reissun jälkeen ei tarvi enää ikinä tulla Dehrahiin", Ame naurahti edelleen vähän hämillään, tietämättä olisiko pitänyt nauraa vai ei, sen verran typerä tämä koko tilanne oli. Hän kuitenkin yritti olla hidastamatta heitä ihan kauheasti, hän oli aika nopea juoksija, mutta näissä vetimissä oli niin tuskastuttavaa juosta.

CAINE

Kai Dehrahiin pystyi tutustumaan tälläkin tavalla, vaikka Caine ei ollutkaan ajatellut tehdä sitä vangittuna vihollissotajoukon seurassa. Dehrah oli aika ankea maa, suoraan sanottuna. Vaikka se ei kaukana ollutkaan Gilmarin laaksosta tai Lunemarista, tuntui kuin he olisivat päätyneet laakson kautta ihan kummaan todellisuuteen. Etenkin kun Caenezhin kartoissa koko Dehrahia ei edes ollut olemassa. Maasto oli lähinnä avaraa heinikkoa ja kitukasvuisia pensaita. Hän ei edes tiennyt, voisiko hänen näkemiään alueita, joilla kasvoi korkeampia puun tapaisia hiukan tiheämmässä, edes kutsua metsiksi. Puiden rungot olivat paljaat ja latvassa levittäytyvä oksisto harvaa ja puiden lehdetkin aika kituliaita. Puut kasvoivat niin harvassa, että heinikkoonkin pääsi paremmin piiloutumaan, kuin metsän suojaan. Se oli Cainesta niin omituista, hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Caenezhissa ei nähnyt näin laajaa maisemaa varmaan edes etelässä, sillä rehevät ja korkeat havumetsät peittivät näkyvyyden kaikkialla.

Pahinta oli kuitenkin kuumuus ja se, ettei missään oikein ollut päivisin varjoa. Vaikka hänen olisikin onnistunut pakenemaan, hän ei varmaan olisi jaksanut. Tai vähintään hän olisi nääntynyt aika pian yrityksen jälkeen, joten hän oli suosiolla luopunut sellaisista ajatuksista. Lisäksi… häntä kohdeltiin yllättävän hyvin. Hänet siepannut Ilia niminen mies piti huolen, että hän sai ruokaa eikä palanut auringossa tai palellut yöllä, hän sai edelleen ratsastaa tämän hevosen kyydissä. Ei hän toki näiden muukalaisten kielestä mitään ymmärtänyt, että muuten kommunikointi oli jäänyt aika vähäiselle. Sen jälkeen kun yhdellä iltanuotiolla hän oli mennyt auttamaan ruuanlaitossa, koska näiden miesraukkojen kokki oli aika surkea, niin muutkin olivat suhtautuneet häneen aika hyvin. Elekielellä oli päässyt aika pitkälle ja hän oli jopa saanut nämä kummajaiset tajuamaan, että heidän ruokansa oli aika hirveää, ja tietenkin he sitten olettivat, että hän ”naisena” osasi kokata. No miten sen nyt otti, näiden ulkomaalaisten ruoka-aineet olivat niin kummallisia, että hän oli vain tehnyt jotakin ja toivonut parasta. Ja ilmeisesti se oli toiminut, hän oli saanut kokata sen jälkeen kaikki illat ja kukaan ei tainnut enää kauheasti nurista siitä, että häntä piti raahata mukana.

Eli toisin sanoen, Caine oli tullut sieppaajiensa kanssa ihan hyvin toimeen, vaikka he eivät toistensa puheesta mitään ymmärtäneetkään. Jotain sanoja Caine oli jo oppinut, mutta ei niillä kummoista keskustelua käyty. Eniten hän oikeasti yritti puhua porukan johtajan, eli Iliaksi esittäytyneen miehen kanssa, joka oli aika erikoinen. Muuten aika hiljainen, Cainen seurassa hän puhui kun tiesi, ettei hän ymmärtänyt mitään kuitenkaan. Cainekin yritti puhua, mutta ei heidän kommunikoinnistaan oikein mitään tullut, joten yleensä se päättyi siihen, että kun Ilia oli hetken puhunut yksikseen, Caine esitteli tälle miten hienoja varjokuvia osasi tehdä käsillään tai jotain muuta yhtä typerää, mutta ilmeisesti hän ei ollut niin ärsyttävää seuraa, että häneltä ei vielä oltu taitettu niskoja nurin. Hän oli yrittänyt pitää oman ja muidenkin mielialan mahdollisimman korkealla, hän oli iltaisin kokkaamisen lisäksi myös esittänyt caenezhilaisia lauluja ja muuta mahdollista, mihin ei kielitaitoa tarvittu, ja selvästi Dehrahin ankeuteen kyllästyneille miehille se oli ihan tervetullutta vaihtelua. Kaikille muille paitsi yhdelle. Yksi nyrpeä mies joka tuntui tiuskivan ja äksyilevan kaikille, ei osallistunut mihinkään muiden kanssa, koska häntä selvästi ärsytti Caine ja miten muut häneen suhtautuivat. Tämä oli Ilian kanssa jatkuvasti nokikkain, mutta Caine oli aika luottavainen, ettei tuo iso, nyrpeä mies, jonka musta tukka sojotti joka suuntaan, voinut mitään, kun hänellä oli aika lailla kaikkien muiden tuki puolellaan.

He olivat kuitenkin edellispäivänä saapuneet kaupunkiin, Caine oli ehtinyt alkaa jo epäillä, ettei Dehrahissa ollut mitään kunnollista asutusta. He olivat ohittaneet jotain yksittäisiä huonokuntoisia taloja ja muutaman sellaisen rakennusryppään, joka saattoi olla jonkinlainen kylä, mutta hiljaista oli. Ihmisiä ei näkynyt ja hyvä jos eläimiäkään. He olivat kuitenkin saapuneet, kaikkien suureksi yllätykseksi, valtavalle muurille. Caine oli jo ihmetellyt, asuiko Dehrahissa kukaan taloissa, kun hän oli nähnyt vain valtavia muureja toimittamassa ei mitään virkaa. Mutta tämän muurin takaa oli löytynyt kaupunki, todella kummallinen kaupunki. Niin täyteen ahdattu sokkeloinen kaaos huonokuntoisia taloja, että oli vaikea uskoa, että niissä oikeasti asuttiin. Hän oli jopa nähnyt muutaman ihan tavallisen asukkaan näköisen, mutta hyvin vähän heitä oli. Lähes kaikki elolliset ihmiset olivat sotilaita, kaduilla lojui kuolleita, joita tosin kannettiin pois sitä mukaan kun viholliset näitä löysivät. Kuolleita eläimiäkin lojui kujien varjoissa ja kaupunki muistutti muutenkin kuin sinne olisi iskenyt jokin paha kulkutauti.

He olivat matkanneet vielä hyvän tovin mutkaisia kapeita teitä ja kaupungin tunnelma ahdisti jopa Cainea, vaikka hän kirjaimellisesti eli vuoren sisällä ja oli tottunut ahtaisiin ja kolkkoihin sokkelokäytäviin. Mutta he olivat ulkona, ja täällä oli silti kovin ahdistavaa eikä kuumuus auttanut yhtään, etenkin kun sai kuolleet haiskahtamaan. Lisäksi hän oli kyllä tajunnut, että täältä muurilla suojellusta kaupunkisokkelosta häntä olisi muiden todella vaikea löytää ja saada pelastettua, joten sekään ei kauheasti tunnelmaa nostattanut. He olivat kuitenkin päässeet sille suurelle rakennukselle, jonka käyttötarkoitusta Caine ei edelleen tiennyt. Hänet oli viety ylös johonkin tyhjään huoneeseen ja lukittu sinne odottamaan, tiedä sitten mitä. Yö tuli ja meni ja nyt hän oli päivän vain istunut väliaikaisesti jollekin kiviselle penkille sijatun vuoteensa päällä ja odotti. Ulkona oli alkanut pimentyä, hänen huoneensa ikkunoihin oli viritetty kalterit, ettei hän keksisi kiivetä niistä ulos. Oli hän tietenkin yrittänyt, mutta ei hän paljain käsin ollut saanut kiskottua kaltereita alas. ovikin oli harmillisen tiukassa, ettei siitäkään kyllä ollut menemistä. Eli ei hän voinut kuin odotella, vaikkei edes tiennyt mitä.

KARAN

Karan ei oikein osannut päätellä, oliko heillä tuuria vai ei, sillä ensin näytti aika huonolta. Se aikaisemmin portilla huutanut mies, jota Dorian oli heti kättelyssä vain lyönyt, oli lähtenyt heidän perään. No tietenkin, kun Telemakhos oli sankarillisesti jäänyt pidättelemään vihollisia, että muut pääsivät pakoon. Karan oli jo lähdössä Amen kanssa, kun sitten kuin ihmeen kaupalla jonkin kissapeto hyppäsi vihollisten kimppuun katolta ja se mahdollisti heidän pakonsa. ”Mitä tuollainen peto tekee tällaisessa paikassa!?” Karan ihmetteli ääneen. ”No se on sivu seikka, hyvä vain meidän kannalta. Mutta pitää olla ilmeisesti varovaisia nyt myös tuollaisten varalta.” Telemakhos vastasi, mikä toki oli totta. Ame taas toivoi, ettei tämän reissun jälkeen enää ikinä joutuisi Dehrahiin. ”Voin pitää kyllä huolen, että tämän reissun jälkeen Dehrahista ei jää mitään jäljelle, niin ei ole pelkoa, että tänne vahingossa uudestaan joutuisi!” Telemakhos lupasi heidän juostessaan tällä kertaa kunnolla kauemmas ja mutkitellessa hiukan, ennen kuin pysähtyivät vetämään henkeä ja jatkaisivat rauhallisemmin vain muiden sotilaiden seassa. Tällainen rynniminenhän heistä epäilyttäviä teki, muuten kukaan tuskin kauheasti heihin uhrasi ajatustakaan, kunhan he puhuisivat hiljaa.

INAR

Inar vain murahti vastaukseksi Pestvalle ja seurasi toista, vilkaisten hieman joka risteyksessä ympärilleen. Hän ei ollut varma tiesikö Pestva oikeasti mihin suuntaan heidän kuului mennä, mutta jos hän sai pidettyä suuntavaistonsa jotenkin terässä, niin ehkä he löytäisivät kirkolle ilman muitakin. Heidän ohittaessaan vihollissotilaita Inar vain yritti näyttää mahdollisimman määrätietoiselta ja vain lampsi Pestvan perässä joukon ohi. Oli siunaus olla pitkä ja romuluinen tässä kirotussa paikassa, jos ei muuta.

Pestvan sujahtaessa tyhjälle kujalle, Inar seurasi toista ja asettui itsekin kasvot seinää vasten, kuunnellen Pestvan suhinaa lievästi huvittuneena. Nainen vilkaisi nopeasti heidän ympärilleen tarkistaakseen selustan, ennen kuin nosti katseensa ja yritti hieman arvioida, olisiko lähellä mitään rakennusta, jonka katolle voisi yrittää kiivetä. Vähän matkan päässä oli hieman matalampi rakennus, jonka kautta pääsisi varmaan korkeammalle… Inar koitti hämärässä katsoa, oliko seinustalla mitään, mitä pitkin kiivetä turvallisesti, nämä rakennukset eivät olleet kovin hyvässä kunnossa.
”Jos autat minut tuon rakennuksen katolle, ja yritän päästä sitä kautta vähän ylemmäs, niin uskon löytäväni oikean suunnan”, Inar sihahti hiljaa, vilkaisten vielä kujan molemmin puolin, ennen kuin lähti kävelemään sitä pitkin kohti silmäilemäänsä rakennusta. Kiviseinämästä saisi hieman otetta ja jalansijaa, vaikka rakennukset tässä kaupungissa olivatkin aika hataran näköisiä. Hän oli kuitenkin tottunut kiipeilemään, ja vaikkei hän ollutkaan täysin varma miltä kirkko näytti, oli hänellä jonkinlainen käsitys siitä mitä he olivat etsimässä.

AMETHYST

”Ton oli paras olla lupaus”, Ame naurahti hengästyneenä Telemakhokselle. Amethyst oli kyllä ehdottomasti sen kannalla, että Dehrahiin ei tarvitsisi enää ikinä tulla, ja jos koko paikka pistettäisiin matalaksi niin sen parempi. Tämä paikka oli ihan hullu, joka puolella oli muureja mutta ne eivät pidelleet edes villieläimiä loitolla, elleivät kissaotukset sitten olleet jotain dehrahilaisten yleisiä lemmikkejä. Amelle oli ihan sama, hän oli vain onnellinen kun juokseminen vihdoin loppui ja he saivat hetken taas vetää henkeä, ennen kuin piti taas yrittää soluttautua vihollissotilaiden joukkoon. Hän vihasi tätä paikkaa, mutkittelevia katuja ja kuumuutta ja koko kaupungin hajua ja näitä inhottavia vaatteita! Mitä nopeammin täältä päästäisiin pois, sen parempi…

VIKTOR

Viktorin isku oli hyvin harmillisesti mennyt ohi ja kolmikko aikoi selvästi lähteä käpälämäkeen taas. Tai ainakin kaksi heistä, koska yksi oli jäämässä taas jälkeen. Viktor päätti siis hoidella hänet pois päiväjärjestyksestä ensimmäisenä, mutta mies ei ajatusta pidemmälle päässyt, koska joku hyppäsi katolta hänen niskaansa raapaisten samalla hieman toisesta poskesta. ”No jo nyt on!” mies karjaisi kiskaisten voimalla kimpussaan olevan niskasta eteensä tajutakseen tämän olevan selkeästi kissapeto, joka kävi äreänä. Sen enempää kuitenkaan tuhlaamatta aikaansa, mies puhisi ja puhkui ja iski sotavasarallaan pedon kallon tohjoksi. Harmi vain, että aikaa siinä oli kulunut sen verran, että kolmikko oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Viktor lähti muristen ärtyneenä kulkemaan tietä eteenpäin siihen suuntaan, johon oli kuitenkin nähnyt vihollisen karkaavan. Harmi vain, että heitä oli mahdoton löytää tällä tavalla, koska he olivat pukeutuneet heidän haarniskoihin ja heidän omiakin sotilaita oli kuitenkin paikalla jonkun verran. Toki teiden huono kunto rajoitti hieman kulkemista ja tuskin se kolmikko niin kauaksi ehti.

”Näitkö kolmea epäilyttävän näköistä henkilöä meidän haarniskat päällä? He kulkivat tuohon suuntaan nopeasti”, Viktor kysyi sotilaalta, jonka ohi oli tulossa ja tämä vain osoitti eteenpäin sanoen, että jotkut kolme olivat menneet kyseiseen suuntaan. Viktor kiirehti eteenpäin pitäen silmänsä auki eritoten siinä mielessä, että jotkut kulkisivat kolmisin tai vielä useamman kanssa, vaikka missään kovinkaan isoissa lösseissä ei Zurassa voinut edes kulkea. Mutta vihollinen oli löydettävä. Toisaalta Viktor oletti vihollisen määränpään olevan kirkko, joten ainahan hän voisi mennä kärkkymään kirkolle tuovia teitä. Hyvällä tuurilla vihollisella kestäisi kauemman aikaa ja hän ehtisi ensin ja olisi vastassa ja voisi siellä viimeistellä työnsä. Ainut vain, että vihollisia oli yhteensä ollut kyllä enemmän kuin kolme, mutta totaalisesta määrästä Viktor ei ollut varma, koska kaikki siinä hetkessä oli tapahtunut niin nopeasti. Poskeakin kihelmöi ikävästi ja nenässäkin alkoi nyt tuntumaan siltä, että kyllä häntä oli turpaan täräytetty. Mutta kivun murehtimiseen ei nyt ollut aikaa, joten Viktor yritti vain edetä mahdollisimman nopeasti silmä kovana vihollisia etsien.

TELEMAKHOS

Oli hyvä, että Ame pystyi hiukan heittämään huumoria tilanteesta, vaikka tilanne oli kurja. Tällaiseen ankeaan kuolonloukkoon he olivat sitten päätyneet. Mutta ei hän caenezhilaista prinssiä voinut syyttää, tällä oli ihan tarpeeksi ongelmia varmasti itselläänkin. Kaikki oli sen typerän dehrahilaisen hemmotellun pikku paskiaisen syytä! Eikä se räkänokka ollut itse edes vaivautunut tulemaan mukaan, vaikka toisaalta hyvä vain, eihän hän osannut kuin aiheuttaa harmia kaikille. Sai nähdä oliko loppuporukasta kukaan enää hengissä kun päästäisiin takaisin, se tohelo oli kuitenkin katkaissut kyntensä ja huutanut niin kovaa, että kaikki lähiseudun viholliset löysivät paikalle. No ei auttanut manata etukäteen, nyt oli tärkeintä yrittää löytää prinssi ja ennen kaikkea pysyä itse hengissä ja varmistaa, että Karan ja etenkin Ame selviäisivät ehjin nahoin.

Eksyttäessään perässään juoksevia, tai tällä hetkellä kissan kanssa painivia, sotilaita, he olivat kyllä tainneet itse päätyä pahemman kerran hukkaan. ”Ei tästä tule mitään, miten tästä pahuksen loukosta pitäisi joku kirkko löytää?” Telemakhos turhautui kun he uskalsivat hidastaa taas ja esittää olevansa vain ihan muuten vain asioilla. ”Pakko varmaan päästä korkeammalle katsomaan, missä suunnassa edes itse tarkalleen olemme, suuntavaistoni sekosi ihan täysin pakomatkan aikana.” Karan sanoi ja ennen kuin Telemakhos ehti estää, karan oli jo kovin etsimässä kohtaa, josta pääsisi mahdollisimman huomaamattomasti kiipeämään katolle. ”Minä menen, sinä putoaisit kuitenkin ja se tästä nyt vielä puuttuisi, että saisimme kantaa sinua loppumatkan.” Karan ilmoitti. ”En minä niin huono kiipeämään ole.” Telemakhos protestoi hiukan närkästyneenä. ”Ai et vai?” Karan kysyi tietäväisesti hymyillen. ”Pysy Amen kanssa, palaan kohta.” Karan sanoi ja jätti Telemakhoksen murjottamaan Amen seuraan.

PESTVA

Veri ja erilaiset eritteet (?) litisivät Pestvan jaloissa hänen talsiessaan käsivarsiaan venytellen kohti Inarin osoittamaa rakennusta. Inar tarvitsisi pienen alkupykäyksen päästäkseen kunnolla kiipeämään seinää ylös, ja sen Pestva toden totta antaisi! "Vislaa sitten jos tulee hätä, eiksje?" hän kuiskasi Inarille, aivan kun tämä olisi joku lapsi.

Pestva heilutteli vielä parin sekunnin ajan raajojaan kunnes asetti toisen polvensa epähuomiossa suoraan epämääräiseen lätäkköön seinän vierellä ja asetti kämmenensä alustaksi Inarin jalalle. "Muista että tärkeintä on löytää muu ryhmä, kirkko ja Caine, minä pärjään kyllä täällä alhaalla ryönässä vaikka mikä tulisi!", hän sihahti Inaria kohti ja hörähti odottaessaan Inarin asettavan jalkansa kämmenille (?). "Oletko valmis? Yy kaa KOO", hän örähti ehkä hieman turhan kovaan ääneen ponnistaessaan reisiensä voimalla Inarin syöksyyn seinää pitkin (?).

SEMENRE

Semenre oli jatkanut vain eteenpäin, kunnes kun uskoi päässeensä vihollisista ainakin toistaiseksi hän kääntyi katsomaan ympärilleen. Muita ei edes näkynyt missään. ”Ootteko tosissanne?!” Semenre tuhahti turhautuneesti tajuten kuitenkin, että ehkä pienempää ääntä olisi syytä pitää. ”Ne oli hetki sitten messissä… Varmasti oli… Minne ne jo hukkui? Idiootti, miksi et katsonut, että tuleeko ne ees sun perässä?” Semenre tuhisi sättien itseään. ”Niin, empä tiiä kuule, hyvä kun otit puheeksi. Hyvä se on nyt itkeä, kun se lehmä on jo siellä ojassa”, Semenre vastasi turhautuneesti omaan kysymykseensä kuin kävisi jotain kiivasta riitaa jonkun muun kuin itsensä kanssa. Hänen olisi kuitenkin käyttäydyttävä mahdollisimman normaalisti, koska tämän lisäksi hän vähiten toivoi saavansa huomiota itseensä vihollisilta. Onneksi tässä ei nyt kuitenkaan ollut sillä hetkellä ollut ketään. Mutta mitä hän nyt sitten tekisi? Tuskin muut sinne aloituspisteeseenkään olivat jääneet, kun johtohahmo oli käskenyt ottaa jalat alleen. Semenre oli kuitenkin olettanut, että muut olisivat lähteneet hänen perässään eikä minne nyt siinä hetkessä mieli teki. Mikä virka hänellä oli toimia oppaana, jos muut juoksivat kuin päättömät kanat ihan minne sattui?

Semenre huokaisi ja lähti kuitenkin takaisinpäin, koska hyvällä tuurilla muut ehkä olivatkin tulleet perässä, mutta jotain muuta oli tapahtunut ja he olivat jääneet jälkeen. No ketään ei alkanut tulla vastaan vihollisia enempää ja mitä Semenre oli kuikuillut, eivät ne olleet hänen kadottamaansa väkeä vaan tosiaan vihollisia. Semenre alkoi turhautuneena, mutta nyt myös huolissaan vilkuilemaan rakennuksia, jos siitä olisi mitään hyötyä, jos hän pääsisi korkeammalle maatasolta. Omien huomaaminen saattaisi kuitenkin olla vaikeaa, kun he olivat pukeutuneet vihollisiksi. Hyvä juttu oli kuitenkin se, ettei Zura ollut mikään suurkaupunki, joten toisaalta löytyminen ei siinä mielessä ollut täysin mahdotonta. Mutta olisikohan heidän pitänyt miettiä joku kutsuhuuto tai joku vastaava siltä varalta, jos näin onnettomasti tulisi käymään? Ehkä, mutta Semenre ei ollut laskenut sen varaan, että hän kadottaisi muut näin amatöörimäisesti, vaikka yksinhän hän normaalisti työskenteli. Mutta ei auttanut, muut oli silti pakko löytää. Semenre oli luvannut olla heidän oppaansa. Jotenkin Semenre kapusi lähimmän rakennuksen päälle mahdollisimman varovaisesti kuitenkin, koska tiedä vaikka se sanoisi itsensä irti. Mutta joka tapauksessa korkeuden vaihtaminen auttoi kyllä näkemään laajemmin, mutta missä muut olivat…? Niin heidät tässä pitäisi löytää...

INAR

”Samat sanat”, Inar hymähti vain huvittuneena takaisin Pestvalle, joka venytteli itsensä siihen kuntoon, että saisi autettua hänet ylös. Naisen sanat saivat hänet pudistamaan vain vähän päätään, kun hän asetti jalkansa Pestvan kämmenille ja valmistautui ponkaisuun.
”Tiedetään. En kai minä sinua muuten olisi tälle reissulle ottanut mukaan”, Inar vastasi. Hän nyökkäsi toisen varmistaessa, että hän oli valmis.
”Kun paikannan sen kirkon, lähdetään suorinta reittiä sinne.”

Sen sanottuaan Inar ponkaisi itsensä ylös Pestvan työntäessä. Hän nappasi kiinni karusta kiviseinämästä ja polkaisi jalallaan itselleen lisää vauhtia, alkaen kavuta kivetystä ja muutamaa lankkua tukenaan käyttäen rakennuksen katolle. Se oli näissä vetimissä hieman työlästä, mutta onnistui kuitenkin. Katolle päästyään hän näytti Pestvalle vain peukkua, ennen kuin lähti kiipeämään korkeammalle, yrittäen vain olla niin nopea kuin näissä olosuhteissa kykeni.

Päästyään hieman muiden rakennusten kattojen tasolle Inar tutki heidän ympäristöään. Muita ei näkynyt… ja toivottavasti kukaan ei näkisi häntäkään. Inar alkoi etsiä katseellaan kirkkoa. Suuri rakennus, oletettavasti ei aivan yhtä tiiviisti rakennusten keskellä, kuin sokkeloisten katujen kyhäelmät… Inarin silmään osui vihdoin kauempaa jokin paikka, joka hänen silmäänsä saattaisi olla vihollisen varsinainen tukikohta. Nainen henkäisi ja katsoi vähän ympärilleen, koittaen kartoittaa mitä reittiä he selviäisivät parhaiten perille maasta käsin, sekä jotain maamerkkejä matkan varrelta. Kirottu olkoon Dehrah ja se joka tämän kurjan kyläpahasen oli rakentanut!

ILIA

Zura ei ollut mikään erityisen mieltä ylentävä paikka, mutta heillä ei, kuuleman mukaan, pitäisi olla siellä vaaraa. Ilia ei ihan täysin luottanut maageihin, mutta eihän hänellä paljon sanavaltaa ollut asiaan. Hän meni asemiin sinne, mihin määrättiin. Hänen veljellään Igorilla oli ollut huomattavasti parempi tuuri, kun ei joutunut tämän ankeuden keskelle, vaikka ankeuttahan Dehrahissa riitti kaikkialla. Eihän Farnasissakaan kaikki kylät ja kaupungit olleet vauraita ja hyvinvoivia, mutta kun Ilia oli kuullut Gildomerasta, hän oli kuvitellut jotain aivan muuta kuin mitä nyt näki. Eihän täällä yhtään sen paremmin asiat olleet. No he olivat nyt täällä sotimassa, oli siinä järkeä tai ei, joten ei auttanut liikaa vaivata sillä asialla päätään. Lisäksi Ilialla oli nyt muitakin asioita mielessään, jotka hieman häiritsivät häntä tähän kyseiseen sotaan keskittymisessä.

Hän oli paraikaa tarkistamassa, että Kanekilla, heidän vangillaan, oli kaikki toistaiseksi hyvin. Tai niin hyvin, kuin olosuhteisiin nähden saattoi olla. Hän ei ymmärtänyt tätä ulkomaalaista nuorta naista yhtään, ylipäänsä, ei vain tämän jatkuvaan höpinää. Tyttö oli vanki, mutta hymyili ja oli jatkuvasti reipas ja jutteli taukoamatta, vaikka kukaan ei edes ymmärtänyt, mitä hän puhui. Ensimmäisen illan jälkeen sieppauksesta tyttö oli jo vaikuttanut siltä, kuin olisi vain retkellä, eikä suinkaan vankina. Nykyään kaikki Ilian mukana olleista sotilaistakin olivat jo sitä mieltä, että vaikka he eivät sieppausta ymmärtäneetkään, niin tämän läsnäolo ei tippaakaan haitannut. Kanek viihtyi kaikkien kanssa, ja onneksi Ilialla oli sen verran arvovaltaa, että hänen miehensä ottivat hänet tosissaan, eikä kukaan ollut yrittänyt mitään sopimatonta. Ainoa, joka jaksoi valittaa asiasta, oli Örkön, mutta hän nyt valitti aina joka asiasta. Ilia vain katsoi, miten tyttö taas selitti kovin jotakin, hänen puheensa oli niin nopeaa, ettei siitä olisi edes tahtomalla saanut mitään selvää. Mutta jotenkin se ei haitannut, ettei hän ymmärtänyt sanaakaan. Tämän iloista höpötystä oli vain miellyttävää kuunnella.

Se ilo ei kestänyt kauaa, kun oveen koputettiin. Kanek ei edes huomannut höpinältään asiaa ja hätkähti, kun Ilia kääntyi ovelle ja tiuskaisi oven takana olijalle, että oli paras esittää asia nopeasti. ”Niin, niin pomo, anteeks vaan häiriö. Mut kaupungin porteilta tuli just raportti, et tänne on tunkeutunu epäilyttävää porukkaa.” Oven suussa hermostuneesti pälyilevä mies selitti. ”Mitä ihmeen epäilyttävää porukkaa?” Ilia tiuskaisi hieroen ohimoitaan. ”No ne oli ihan meitin sotilaitten näkösiä, mut ku niiltä yritti kysyä asiaa, nii ne alottiki tappelun ja lähti karkuun. Nyt ne on jossain täällä.” Mies selitti ja vilkutti muka huomaamatta Kanekille, joka hymyili ja vilkutti vain takaisin. ”Keskity nyt. Siis te päästitte vihollisen sisälle ja nyt ne juoksentelevat täällä vapaana? Hyvä on, minä tulen alas.” Ilia sanoi, vilkaisi tytön suuntaan ja poistui sitten miehen kanssa lukiten oven perässään visusti.

”Käskekää miehet etsimään kaikkialta…” Ilia aloitti, mutta joku kehtasi keskeyttää. ”Turha vaiva, tänne ne on tulossa, sinun heilaasi hakemaan.” Örkön vastasi heti kun Ilia oli päässyt alas. ”Varo sanojasi.” Ilia totesi. ”Siitä likasta on pelkkää harmia, se on jo noitunut sinut ja koko porukan.” Örkön alkoi selittää jotain ihan soopaa. Samaan aikaan peri sotilasta astui sisälle riidellen, kumpi saisi viedä Kanekille iltaruuan. ”Näetkö, koko sakki on ihan sekaisin.” Örkön totesi. ”Minähän sanoin, että se olisi pitänyt tappaa ja jättää jälkeen, nyt vihollinen on jotenkin päässyt tukikohtaamme ja…” Ilia keskeytti Örkönin valituksen. ”Ja käveli suoraan siihen ansaan, jonka heille viritin.” Hän totesi ja Örkön näytti aika tyytymättömältä. ”Senkö takia olet raahannut sitä rasittavaa pikku noitaa mukanasi?” mies tuhahti. ”Niin, kas kun sinä ymmärsit sen, senkin idiootti.” Ilia totesi. ”Nyt varmistatte, että he eivät lähde täältä elävänä. He keksivät todennäköisesti pian, että tyttöä pidetään täällä. Jos ette juoksentele ja säntäile miten sattuu vaan laitatte sulut ja vartion kaikille tänne johtaville teille, teidän luulisi saavan ajettua heidät erilleen ja loukkuun. Ala laputtaa siitä!” Ilia komensi ja Örkön näytti siltä, että olisi halunnut sanoa vielä sanan tai pari, mutta lähti sitten ulos järjestämään joukkoja. Niin, tämän kaupungin sokkeloissa vihollinen ei voinut hyöltyä noitavoimistaan ja heillä oli reilu ylivoima. Tällä kertaa hän ei joutuisi pakenemaan raukkamaisesti, kuten viime kerralla. Ilia kääntyi takaisin portaisiin saatuaan miehensä asemiin. Vihollinen ei pääsisi lähellekään tätä kirkkoa, eikä viemään hänen Kanekiaan. He kuolisivat ennen sitä.

PESTVA

Sinne se sitten meni, Pestva ajatteli siristellessään silmiään Inarin perään siihen asti että tämä katosi näkyvistä (?). Hän pyyhki Inarin kengistä mähmääntyneet kätensä seinään paremman puutteessa. Löytyisipä se kirottujen kirkko nopeasti, sieltä löytyisi varmaan jokin puhdas rääsy jolla puhdistautua kaikesta tästä luonnottoman kaupungin rähmästä. Toisaalta rähmäisyys sopi hänelle tässä tilanteessa hyvin, sillä se omalla osallaan naamioi hänelle oletettua aikaisemmin tapahtuneen luontoäidin jäynän. Onneksi hänellä ei sentään ollut juuri koskaan mahakipuja, se tästä olisi vielä puuttunut!

Nurkan takaa asteleva vihollissotilas kiinnitti hänen huomionsa örähtämällä kuin mikäkin villisika, mihin Pestva vastasi nyökkäämällä, sylkäisemällä maahan ja lähtemällä lampsimaan päinvastaiseen suuntaan. Hän kuuli vihollisen örähtävän uudestaan jotain ja lähenevän häntä saapikkaat kolisten (?) --- ja menevän häntä olkaan tuupaten ohi. Pestva urahti hämmentyneenä, käveli vielä vähän matkaa sotilaan perässä tämän mennessä omiin menoihinsa, ja katsoi ympärilleen tässä ruttomaassa. Hän mietti kuumetusti tapaa saada Inar myös alas katolta - mielellään ilman minkään raajan katkeamista - mutta ympärillä oli lähinnä vain tuhoa (?) ja mähmää (?). Menen vaikka itse alle pehmittämään Inarin laskua, hän ajatteli... Ja siinä se oli! Kasa ruhoja ja ruumiita!

Pestva otti kiinni kasasta törröttävästä jalasta ja lähti raahaamaan sitä seinää kohti. Ei tämä mikään paras ratkaisu ollut, rauha ruumin sielulle, mutta olihan se parempi kuin ei mitään. Hän mumisi hiljaa rukouksia kuolleelle ja asetti ensimmäisen ruhon seinän vierustalle.

ATUM (annan sille ryöstäjälle nyt edes jonkun nimen, vaikka lomaketta ei olekaan)

Atum ja kuusi muuta hänen kanssaan liittoutunutta rikollista oli pannut merkille, että jotain tapahtui. Jotain paitsi uudesta normaalista, kun jotkut muukalaiset olivat valloittaneet Zuran. Atum oli menettänyt näille kummille valloittajille ihmisiä, minkä takia kostoksi hän ja muut henkiin jääneet olivat yrittäneet laittaa kampoihin ryöstämällä näiltä vihollisiksi ristittäviltä sen mitä pystyi. Huonojen varusteiden takia ryöstösuunnitelmat eivät aina olleet menneet kuin suunnitteli ja vihollisien ylivoiman takia heidän joukkonsa oli karsittu naurettavaan alle kymmenen joukkoon, mutta he olivat onnistuneet pysymään piilossa omassa maanalaisessa ns. tukikohdassaan. Ei heillä nyt parempaakaan ollut.

Zuraan oli kuitenkin tullut ulkopuolisia ja he olivat aiheuttaneet hälinää ja lopulta erkaantuneet toisistaan. Atumia kiinnosti millaista porukkaa he olivat tai lähinnä mitä he kantoivat mukanaan. Jotain, josta voisi hyötyä? Ja koska tilanne oli heidän kohdallaan melko huono, no toisaalta varusteellisesti parempi kuin silloin, kun Atum oli paatuneena rikoksien tekijänä – niin pienempien kuin suurempien rikosten muutama murha mukaan lukien – Zuraan joutunut, niin jokaisesta mahdollisuudesta kannatti ottaa mahdollisuudet irti. Ulkopuoliset olivat saattaneet tuoda jotain ryöstämisen arvoista mukanaan. Atum ei siis aikaillut, kun lähti varjostamaan parin liittolaisensa kanssa kahta ulkopuolista (Petsva ja Inar). He jäivät tarkkailemaan, kun parivaljakko pysähtyi yhtäkkiä seinän lähelle ja sitten toinen heistä toisen avustuksella lähti kiipeämään katolle.

”Se on yksin. Nyt mennään”, Atum sanoi jonkun tarkkailun päästä lähtien lähestymään yksin jäänyttä henkilöä (Petsva), joka oli juuri rojauttanut jonkun kuolleen maahan. Atum ei ymmärtänyt, mitä hän kuolleesta halusi, mutta itse hän halusi tuosta elävästä kaiken irti lähtevän vähänkin hyödyllisen mukaansa. ”Kaikki varusteet ja aseet tänne ja sassiin, niin voin harkita henkiin jättämistäsi”, Atum komensi miekallaan uhaten tätä huomaten sitten yllättäen sivusilmällään, että se katollekiipijä oli kai palaamassa. ”Ja sinä siellä, alas, jos haluat, että ystäväsi ei menetä henkeään!” Atum komensi vihollisilta pöllimä miekka kädessään. Hänen mukanaan tulleet olivat myös varustautuneet miekoin ja olivat valmiina. (Atum ja noi ryöstäjät puhuu kyl sit ton pääporukan kanssa yhteistä kieltä)