GILDOMERA osa 1 luku 1

SEMENRE

Semenre oli viimeistelemässä eräältä rikkaalta aatelismieheltä saamaansa tehtävää hevosvarkaan hengiltä laittamisen suhteen, kun alkoi kuulla hälyä Dehrahin pohjoisimman portin puolella. Sen verran lähellä mies kuitenkin oli, että kuuli sen selvästi. Ihan kuin joku hälytystila... tai jotain muuta? Semenre tiesi, että portteja valvottiin vihollisvoimin hyvinkin tiukasti, mutta nyt siellä oli selvästi tapahtumassa enemmänkin, ellei hän vain kuvitellut. Hän kiskaisi varsijousensa nuolen irti hevosvarkaan elottomasta ruumiista huokaisten hieman, kun nyt hänellä oli kaksi hevosta vastuullaan ja molemmat olivat asiakkaalta. Toinen oli asiakkaalta varastettu ja toinen Semenrelle lainattu, että varasta olisi voinut saada edes kiinni. Portin tilanne kuitenkin kiinnosteli miestä ja jos siellä olisi useampikin vihollisen sotilas, saattaisi olla mahdollista, että jotkut heistä olisivat olleet osallisia hänen veljensä kuolemaan. Harmi, ettei hänen kotikylässään kukaan ollut osannut sanoa määrästä tai kenenkään osallisen ulkonäöstä silloin mitään muuta kuin, että heidät oli tunnistettu vihollisen miehiksi. Se ei hirveästi kertonut, mutta jos kaikki laittaisi hengiltä, kyllä ne syyllisetkin kuolisivat. Mutta jos Semenre meinaisi tutkia portin tilannetta tarkemmin ainakin toisesta hevosesta olisi päästävä. Hevosvarkaan pöllimä hevonen oli kuitenkin ilmeisesti ollut aatelismiehen lempihevonen, joten sen luulisi olevan ehkä parempi. Joten...

"Oon pahoillani, polle, mutta mun on pakko luopua susta. Täs ei oo aikaa nyt kahelle. Jos hyvin käy, ehkä sä löydät takas kotiin itekin. Jos et, niin voivoi", Semenre totesi lainahevoselle kiiveten samalla hevosvarkaalta takaisin saamansa hevosen selkään jatkaen jonkun verran lähemmäksi portin hälinää, joka tällä kertaa ihme ja kumma kyllä kiinnosti miestä enemmän kuin asiakkaan lupaama rahapalkkio. Hän laskeutui alas hevosen selästä varjoihin jäävällä alueella, minkä jälkeen päätti parantaa hieman näkökenttäänsä kiipeämällä puuhun jääden lehtien suojiin piiloon ja totta tosiaan... Vihollisen miehet näyttivät järjestyvän portilla paremmin. Mitä portilla sitten oli tapahtunut oli kuitenkin täysin mysteeri, joten Semenre jäi tarkkailemaan tilannetta, jos se siis muuttuisi tuosta mihinkään vai ihanko muuten vain olivat alkaneet järjestäytymään toisin?

PESTVA

Portin lähistöllä kuului liikehdintää (?). Pestvan puristi nyrkkejänsä kiinni ja auki. Miekka tuntui polttavalta reittä vasten, se janosi verta. Pestva sylkäisi maahan, irvisti, nojasi kepukkaansa ja nosti toisen kätensä otsalleen. "Voih, olkaa hyvät ja auttakaa meitä!" hän kiekaisi niin hentoisesti kuin pystyi ja yritti saada jännittyneen vartalonsa näyttämään mahdollisimman löysältä ja heikolta.

CAINE

Caine ei oikein voinut muuta kuin luottaa muihin tässä kohtaa, hän ei voinut kuin näyttää mahdollisimman kärsivältä niin kauan, että he olivat päässeet ensimmäisen portin läpi ja mielellään saaneet toisenkin auki. Oli oletettavaa, että porttien avausmekanismi olisi porttien sisäpuolella, mutta jos se olikin muurin päällä, niin eivät he voineet ottaa sitä riskiä, että jäisivät muurin sisälle loukkuun. Muuri lähestyi, jousiampujat muurilla olivat varmasti huomanneet heidät ja Caine odotti, onneksi turhaan, nuolten alkavan viuhua. Muurilta kuului käskevä karjahdus, mutta Caine ei kyllä ymmärtänyt mitä sillä haettiin ja oliko huuto edes heitä varten vai muille vartijoille. ”Hres! Abchew newf wa nou?! Thak Clev!” Kuului uudestaan pidempi käsky heidän päästyään lähes portille (?) ja sitten Pestva alkoi anoa apua, joten vihollisetkin kai tajusivat, että puhuminen oli aika turhaa tässä kohtaa.

Vartijat puhuivat toistensa kanssa hetken ja mulkoilivat heidän suuntaansa hiukan epäilevästi välillä. Lopulta kuului taas käskyjä ja joku portin toisella puolella meni avaamaan porttia. Eli heidän onnekseen portit sai auki sisältä. Caine puristi tiukemmin ratsunsa harjaa ja yritti näyttää niin heikolta ja sairaalta, puoliksi maaten eläimen kaulaa vasten, kuin vain osasi. Portin auettua sen verran, että he pääsivät jatkamaan, joku mies kuitenkin nosti käden pysähtymisen merkiksi ja heidät ilmeisesti haluttiin tarkastaa paremmin ennen kuin vain päästäisivät heidät sisään. Ilmeisesti he eivät selvästi näyttäneet mitenkään uhkaavilta ja etenkin nähtyään Cainen tilanteen, miehet päästivät heidät kulkemaan läpi. (?) Cainea hermostutti, hän kuuli miten toisen puolen porttia avattiin, mutta ennen kuin he pääsivät sinne asti, Cainen ratsu pysäytettiin ja joku mies yritti ilmeisesti saada Inaria ymmärtämään, että Caine piti auttaa alas. Nyt portit oli auki, heidän pitäisi toimia, ennen kuin ensimmäinen portti suljettaisiin. Hän nosti hieman päätään ja piti äänensä valittavana, koska viholliset eivät häntä nyt ymmärtäisi kuitenkaan. ”Luulen, et hämäys oli täs, eikö?” Hän sanoi vaimeasti, mutta sen verran selkeästi, että kaikki kuulivat sen, mutta yritti kuulostaa siltä, että vain valitti jalkaansa.

ILIA

Mikä tuuri olikaan käynyt, että Ilia oli juuri nyt lähellä Dehrahin pohjoisporttia, kun sieltä saapui häntä vastaan pari (?) sotilasta ilmoittamaan, että Dehrahin prinssi taika-aseensa kanssa oli jäänyt kiinni portilla. Hän oli ollut viemässä länteen Viramirin kaupungin valtaamiseen lisävoimia, sillä Zura oli saatu hallintaan jo aikaa sitten ja vähempikin määrä riitti pitämään siellä elävät dehrahilaiset kurissa. Eihän siellä edes ollut sotilaita, pelkkiä erittäin kurjissa oloissa eläviä talonpoikia ja alue oli harvinaisen ankeaa seutua, joten Ilia mieluusti lähti sieltä pois. Onneksi Dehrah oli lähes vallattu kokonaan, joten toivoa sopi, ettei hänen tarvitsisi jäädä pitkäksi aikaa Zuraan odottelemaan. Hän oli kuvitellut Gildomeran olevan rikasta ja vaurasta kaikkialla, mutta toki sinnekin mahtui kurjuutta, ja se kaikki taisi olla Dehrahissa ja etenkin Zurassa ja sen ympäristössä. Surkea tuuri joutua kaikista maista juuri Dehrahiin ja sielläkin juuri Zuran kaltaiseen ankeuteen. Heidän ei ollut tarvinnut juuri sotia sinne päästäkseen, sen kun marssivat paikalle ja ottivat alueen komentoonsa. Koska asukkaat eivät juuri vastustaneet, ei Iliakaan ollut käyttänyt kovempia otteita kuin oli tarpeen, niistä ihmisistä ei ollut heille uhkaa, vaikka heitä paljon olikin. Suuri osa oli niin kurjassa kunnossa ja nälkiintyneitä, että kykeni juuri ja juuri tekemään työtä ja nekin joista olisi voinut olla vastusta, antautuivat vastustelematta ja sen verran Iliakin oli ymmärtänyt, ettei siellä päin juuri oltu kauhean isänmaallisia. Eikä kukaan ollut sinne mitään apuakaan lähettänyt, että ymmärsihän sen, ettei kansa luottanut hallitsijaan.

Mutta mitä prinssiin tuli, niin muurilta tulleet vartijat eivät tienneet miksi hän oli tulossa takaisin Dehrahiin ja miten tämä ylipäänsä oli päässyt porteista ulos huomaamatta. Mutta poika oli ollut selvästi erottuva tavallisista pakolaisista, selvästi ylhäissyntyinen, ja dehrahilaiseksikin oudon näköinen, kuten heille oli kerrottu. Ja lopulta hänet oli tunnistettu prinssiksi, sillä tällä oli ollut ase, joka täsmäsi sen kanssa, mitä heille oli kerrottu. Nyt ase oli heidän hallussaan ja prinssi vangittu. Ilia ei osannut siltä seisomalta sanoa, miten prinssin kanssa toimittaisiin, kai tämän voisi päästää päiviltä ja viedä aseen pääkaupunkiin, mutta ehkä hänen veljensä Igor tiesi paremmin, tarvittaisiinko prinssiä vielä elossa vai ei. Lopulta hän ratkaisi ongelman siten, että lähetti suurimman osan 10 000 sotilaastaan Viramiriin ja käski kertoa siellä komennossa olevalle veljelleen, mitä oli tapahtunut. Hän itse otti 1 000 miestä mukaan ja lähti vartijoiden kanssa muurille tarkastamaan asiaa itse.

INAR

Pestvan voihkaisu vartijoiden huutoon oli vähällä saada Inarin tyrskähtämään puhtaasti siksi, ettei ollut tottunut naisen käyttäytyvän tuolla tavoin. Hän oli kuitenkin liian hermostunut moiseen, ohjaten vain kankeasti Cainea kantavaa ratsua portille, jossa heidät haluttiin seuraavaksi tarkistaa. Cainen haava tosiaan teki tehtävänsä, kun heidät päästettiin lopulta läpi. Inar pysähtyi heidän selvittyään ensimmäisestä portista, kun vartija yritti neuvoa häntä mitä ilmeisimmin auttamaan Cainea alas. Inar yritti voittaa heille vähän aikaa näyttäen niin hämmentyneeltä, kuin kykeni, kunnes kuuli taustalta lopulta Cainen valituksen.

Inar ei hukannut hetkeäkään, kun päästi ratsun ohjaksista irti ja potkaisi heidän edessään olevaa vartijaa kaikella voimallaan nivusiin. Hän sai hieman lisäaikaa miehen kumartuessa, ja veti miekkansa helmansa alta, kolauttaen vartijalta alkajaisiksi tajun pois.
"Pitäkää portti auki!", Inar huikkasi, muttei voinut kääntyä katsomaan mitä muut tekivät, sillä joutui heti perään estämään toisen vartijan iskun miekallaan. Hän ärähti hieman nojatessaan taaksepäin, jolloin miehen voima hellitti, työntäen sitten koko voimallaan miehen kauemmas. Hän sai korjattua asentonsa ja väisti vartijan iskun täpärästi, miehen kompuroidessa eteenpäin. Inar kääntyi ja käytti tilaisuuden hyväksi, vieden miekkansa miehen selän takaa tämän kaulalle ja vain repäisi. Hän perääntyi nopeasti ja potkaisi sotilaan maahan, nostaen katseensa muihin, sitten aukinaiseen porttiin. Se olisi pidettävä auki... Se oli ainoa ajatus, joka Inarin päähän mahtui sillä hetkellä.

PESTVA

Vartijan lähestyessä Inaria ja Cainea Pestvan vartalo alkoi väkisinkin jännittyä taas. Vihollinen oli aivan liian lähellä, ja hänen aseensa oli helposti vedettävissä (?). Pestva katseli kulmiensa alta muita lähettyvillä olevia vartijoita kunnes kuuli prinssin merkin. Hän vei kepakkoon nojaamattoman kätensä nopeasti helmansa alle ja riuhtaisi miekkansa irti reidestään sivaltaen epähuomiossa polvensa yläpuolelle pienen haavan. Tätä hän ei kuitenkaan huomannut karjuessaan lähes vaistomaisesti sotahuudon ja rynnätessään miekkansa kanssa eteenpäin.

Häntä lähimpänä olevat vartijat eivät erityisemmin yllättyneet vaan vetivät aseensa nopeasti esiin. Pestva sivalsi toista päin, mutta vartija sai helposti väistettyä hänen iskunsa. Hän karjahti ja viritti itsensä uuteen iskuun, potkaisi vartijaa vatsaan ja sai vuodatettua ensimmäisen verensä osuessaan miekallaan vartijaa syvälle reiteen. Hän yritti etsiä katsellaan Cainea varmistaakseen ettei tämän kimppuun oltu käyty, mutta vihollisten miekaniskut veivät lähes kaiken hänen huomionsa. Metallin kilskeen läpi hän oli kuulevinaan prinsessan huudon ja sai tästä pyhän raivon kuohauksen jonka avulla hän sai katkaistua toiselta vastustajaltaan kaulan kiljuessaan kuin susikoira.

CAINE

Caine antoi muille hetken aikaa tajuta tilanne tai protestoida, ennen kuin pomppasi paremmin pystyyn lainaratsun selässä parempaan asentoon. Inaria ei tarvinnut kahdesti käskeä tappelemaan, joten Caine sai hiukan aikaa irrottaa itse omaa asettaan selkäpuolelta. Hän ei voinut taistella kunnolla jalka haavoittuneena, vaikkei haava nyt paha ollut, mutta nyt oli ainoa tilaisuus parantaa se ennen kuin olisi tosissaan pidettävä puolia ja porttia auki. ”Inar ja Pestva, koittakaa pitää se ulompi portti auki, mie ja Ame hoidetaan laaksonpuoleine portti!” Caine ehdotti toiminta suunnitelmaa parannettuaan elementtiaseellaan jalkansa. ja torjui sillä sitten luokseen päässeen vartijan miekaniskun. Ratsailta oli nyt näin ahtaalla hiukan hankala taistella ja Caine sai keskittyä siihen, että piti vartijat kiireisinä etteivät he pääsisi sulkemaan portteja ja samalla yrittäen estää, ettei lainaratsu vahingoittuisi taistelussa. Sitten muurin päältä kuului torvien toitotus. ”Lisävoimat taitaa saapua, yritetään hoidella nää pian ja väistyy tieltä!” Caine huusi samalla kun veti puukon vyönsä alta ja iski sen vastustajansa kurkkuun, kun tämä ei osannut odottaa miekan lisäksi mitään vara-asetta, ja toivi, ettei kyseessä nyt ainakaan vihollisen apujoukot olleet.

GODOFRÉDO

Godofrédo yritti pysyä paikoillaan, kuten hänen ystävänsä Dorian oli häntä ohjeistanut, mutta aluspöksyihin oli jotenkin päässyt muurahainen. Hän yritti läiskiä sitä kämmenellään, mutta se oli aivan liian nopea - voi ei, nyt se oli matkalla kohti hänen kainaloaan! Godofrédo päästi pienen kiekaisun ja alkoi nikottelemaan. "D-d-dorian, auta meitä!", hän kuiskasi kun muurahainen alkoi vaeltamaan kohti hänen olkapäätään.

Kuului nopea SWUIP, ja kas, muurahainen oli tiessään - mutta niin oli myös Godofrédon paidan olka sekä pieni pala itse olkapäästä. Kuului uusi SWUIP kun Godofrédon pään ohi suhahti nopea nuoli. Nyt hän oli aivan paikoillaan ja piippasi puristaessaan Mercédesin ohjaksia paniikin noustessa hänen päähänsä. Tämä ei tuntunut yhtään samalta kuin teatteritaistelut kotona!

DORIAN

He odottivat, hiljaa, ja ilmeisesti maagikivistä oli jotain apua, koska vihollinen ei muka ollut huomannut heitä, vaikka he olivat kyllä sen verran lähellä, että pimeydestä huolimatta heidät oltaisiin kyllä huomattu. Sitten prinssi Godofrédo hänen takaviistossaan alkoi elämöidä ja tarvitsi apua, vaikka vielä ei edes ollut tapahtunut mitään. ”Vaiti.” Dorian tiuskaisi, mutta liian myöhäistä. Ensimmäinen nuoli suhahti jo hänen ohitseen ja heti perään toinen. ”Meidät on huomattu, prinsessa Hortencia, jos mitenkään voisitte häiritä vihollisen nuolisadetta?” Dorian pyysi ja kääntyi prinssin puoleen. ”Nyt Seuraat minua, niin sinulle ei käy enää pahemmin. Ja käytä sitä kilpeä poika.” Hän neuvoi vielä ja sanoi sitten kovemmalla äänellä. ”Eteenpäin, muistakaa pysyä asemissa ja edetä portista järjestyksessä, ettei kukaan törmäile toisiinsa!” Hän sanoi ja vinemarin perillinen lähti ensimmäisenä hevosensa kanssa liikkeelle, Dorian ja dehrahilainen sotilas pian hänen jäljessään.

INAR

Inar vilkaisi Caineen kuullessaan tämän huudon, nyökäten vain vähän, ennen kuin kääntyi nähdäkseen vartijan, jonka hän oli aiemmin kolkannut. Miehen yrittäessä ryömiä ylös, Inar potkaisi tämän selälleen takaisin maahan ja iski miekkansa tämän kurkkuun. Yrittäisi ryömiä ylös tuosta... Inar puuskahti hermostuneena ja vilkaisi Cainen ja vinemarilaisen suuntaan, joka oli ilmeisimmin selvinnyt helpoimmalla ja pysytteli Cainen ratsun kanssa poissa tieltä, samalla estäen ihan hyvin ketään pääsemästä helposti sulkemaan porttia. (?)

Inar säpsähti kuullessaan askelia ja ehti täpärästi väistää miekan, joka sivalsi haavan hänen poskeensa. Inar ärähti ja nappasi miehen kädestä kiinni, vääntäen sitä niin lujaa, kuin kykeni. Vartija karjahti kivusta, kiroten jotain sillä oudolla kielellään, ennen kuin Inar päästi tämän kädestä ja kolautti miekkansa kahvalla toista kasvoihin kaikella voimallaan. Se sai miehen vajoamaan maahan polvilleen, jolloin Inar otti miehen päästä hyvän otteen ja lopetti tämän kärsimyksen iskemällä miekkansa miehen kaulaan. Hän yritti olla katsomatta tekojensa jälkiä ja vain keskittyä tehtäväänsä - portti täytyisi pitää auki, millä keinolla hyvänsä. Muulla ei ollut väliä.

SEMENRE

Semenre ei ollut edelleenkään varma, mitä portilla oikeasti tapahtui, mutta vihollisia saapui ihan kunnon armeija portin läheisyyteen Dehrahin puolella. Puu ei kuitenkaan ollut niin korkea, että Semenre olisi nähnyt muurin yli, mutta muurin vartijoihin oli hyvä näköyhteys, mutta hän itse oli samalla kuitenkin piilossa... tai hän ainakin uskoi niin. Mutta muurin toisen puolen tapahtumat olivat täysin pimennossa häneltä. Joku sieltä oli todennäköisesti kuitenkin tulossa, koska mistä muuten moinen hälinä. Mutta siellähän asui vain maageja. Ei maageja ollut sota Semenren tietojen mukaan kiinnostanut missään sen alkamisen vaiheessa, joten miksi nytkään olisi? Semenre ei kuitenkaan ollut varma maagilaakson asioista, joten kaikki jäi pelkän kuulopuheen varjoon.

Vihollisen miehien armeija alkoi kuitenkin jakautumaan niin, että siitä iso osa jatkoi matkaansa Viramirin suuntaan eli maan ainoaan oikeasti merkittävään alueeseen, jota ei oltu vielä vallattu. Tai ei ainakaan vielä viikko sitten, kun hän oli siellä asioinut. Armeijasta pienempi osa jäi kuitenkin portille päivystämään ja alkoi näyttämään siltä, että portin kohdalla alkoi tapahtua enemmänkin ja torvi soimaan. Näköyhteys portin sisälle ei kuitenkaan ollut tästä tarpeeksi suora, että Semenre olisi nähnyt, mitä siellä oikeasti tapahtui, mutta hän oli silti melko varma, että joku tai pikemminkin jotkut halusivat sieltä läpi. Mitään magiaa ei kuitenkaan näyttänyt kukaan käyttävän, joten olikohan kyseessä sittenkään maagien hyökkäys? Ja se mikä porteista ehkä Dehrahin puolelle tulisi, jos tulisi, olisiko se hyvä vai huono juttu? Ainakin se sai viholliset varpailleen, joten tuskin se ainakaan painajainen voisi olla, ainakaan dehrahilaisille?

Semenren "tutkiakko enemmän ja kenties auttaako vai eikö auttaa" -pohdinnat kuitenkin unohtuivat hetkeksi, kun vihollisen jousimiehet alkoivat ampua laakson puolelle. Hän palasi pohdintoihinsa uudelleen päätyen tulokseen, että koska Dehrah oli jo kusessa ja portista tunkija sai viholliset taistelujalalle, tuskin portista änkiöiden auttaminen ainakaan huonontaisi tilannetta. Semenre otti tukevamman otteen puusta kyykistyen hieman paremman näköyhteyden luomiseksi. Hän kaivoi muutaman veitsen käsiinsä, tähtäsi muurilla olevaan itseään lähimpänä olevaan jousiampujaan mahdollisimman tarkasti, minkä jälkeen heitti voimalla ja mahdollisimman tarkasti. Oli se osuma, mutta ei kuolemaksi, mutta vihollisen huomio kuitenkin herpaantui. Nyt kun vihollinen oli ollut häneen päin kääntyneenä, hän heitti uudestaan veitsen osuessa tämän naamavärkkiin ja mies kaatui kuolleena nurin. Yksi poissa! Hitosti jäljellä...

HORTENCIA

Vaikka prinsessa Hortencia ei voinut sietää magiaa, eli hänen sisällään pieni kiitollisuuden kipinä neiti Imperiaa kohtaan heidän päästessään niinkin lähelle muuria täysin huomaamatta. Hän puristi toisella kädellään tiukasti d'Artagnanin ohjaksia, toisella Lunemarin sotavarstaa ja vaikka hän miten yritti keskittyä, tuntui se vaikealta kun kuunteli etäisiä ääniä, jotka kantautuivat heidän hiljaiseen odotukseensa. Hänen sisällään myrskysi ja hänen vatsaansa painoi raskas kivi, eikä nuori nainen kyennyt täysin keskittymään tulevaan. Mielessään hän rukoili, hän rukoili anteeksiantoa ja suojelusta kaikelta siltä, mitä hän joutuisi kohtaamaan kun tämä kidutukselta tuntuva odotus olisi ohi, kun he joutuisivat tuohon kauheaan maahan ja vihdoin täysin keskelle sotaa.

Prinsessa hätkähti hieman ajatuksistaan kuullessaan edessä olevien joukosta meteliä, meinaten henkäistä ääneen. Hän ehti kuulla vain jonkun käskevän heidän olevan vaiti, ja sitten selkeästi sen, kuinka useampi nuoli halkoi ilmaa ja napsahteli maahan heidän takanaan. Hortencian mieli löi tyhjää, hän ei kyennyt ajattelemaan muuta, kuin kotiaan, isäänsä, Lunemaria, kaikkia rakkaitaan ja-

Sir Dorianin pyyntö tuntui kylmältä, kovalta läimäisyltä kasvoihin, mutta se palautti Hortencian takaisin todellisuuteen. Hän vilkaisi kauhusta kankeana ympärilleen, yritti kerätä ajatuksensa, hänen täytyisi rauhoittua... Hän ei kykenisi tähän, hänen pitäisi kerätä itsensä! Hortencia sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, lausuen hiljaa itsekseen rukouksen samalla, kun laski kätensä ja antoi sotavarstan ketjun kietoutua auki varren ympäriltä.
"Kokonaan olet Pyhä, Neitsyt Johanna,
Sinussa ei ole perisynnin tahroja.
Olet Lunemarin kirkkaus, olet Lunemarin ilo,
Sinä olet kansamme kunnia,
Sinä olet naistemme suojelija.
Oi Johanna, viisain Neitsyt, lempein Äiti;
Rukoile puolestamme."

Hortencia avasi hieman vetistävät silmänsä hieman ennen rukouksen loppua ja kohotti kätensä, tiukentaen jalkojensa puristusta ratsunsa sivuilla saadakseen paremman asennon. Hän heilautti ensin aseensa hieman heikosti taaemmas, tuntien hennon tuulenvireen hiuksissaan ja sai siitä... kummaa lohtua. Nainen ohjasi iskunsa tiukasti heidän eteensä, kun heilautti varstan kuulan reilusti päänsä yläpuolella. Valtava, suhteellisen vahva tuulenvire iskeytyi suoraan muuria kohti ja heitä singahtelevia nuolia vastaan, katkaisten niiden lennon lyhyeen. Hortencia miltei unohti hengittää, henkäisten äkillisesti ja raskaasti kuulan kolahtaessa alas sotavarstan vartta vasten, täräyttäen hieman hänen kättään. Hän oli... tehnyt sen. Prinsessa nielaisi raskaasti, vilkaisten Oscaria vierellään. Miehen läsnäolon muistaminen teki... kaikesta jotekin helpompaa. Nuori nainen veti syvään henkeä ja paransi asentoaan, ollen valmis lähtemään liikkeelle sekä estämään uuden nuolisateen heti, kun se olisi tarpeen. Hän pystyi siihen kyllä, vaikka se olisikin ainoa asia, mihin hän kykenisi.

PESTVA

Pestva hoiteli vielä viimeisenkin vartijan ottamatta suurempaa osumaa, mitä nyt vähän pientä potkua kylkeen, ja katsoi nopeasti ympärilleen. Muut viholliset makasivat verisinä maassa eikä lähistöllä ollut enää akuuttia vaaraa (?). Yläpuolelta kuului epämääräistä mölinää, ja hän kuuli miten taustajoukot olivat ratsastamassa nuolisateessa porttia kohti.

Pestva oli ryntäämässä ulkopuolelle, mutta huomasi ylös johtavat portaat. Hän juoksahti portaiden juurelle, painoi selkänsä seinää vasten ja lähti hitaasti nousemaan miekka pystyssä. Mitä ylemmäs hän nousi, sitä kovemmaksi mölinä muuttui, ja yhtäkkiä portaita alas kaatui vihollinen jonka naamassa törrötti veitsi (?). Pestva kyykistyi miehen puoleen ja katsoi tätä hämmentyneenä vetäen veitsen irti. Eihän kenelläkään meidän porukastamme ole tuollaisia heittoveitsiä? Mitä tämä merkitsee?

Iho kananlihalla Pestva nousi pystyyn ja perääntyi portaita alas. "Prinssi, Amethyst, pysykää portin sisällä", hän komensi ja juoksi Inarin luo. "Prinsessa, meillä saattaa olla ongelma", hän sanoi Inarille ja näytti tälle heittoveistä. "Löysin tämän erään vartijan naamasta. Se ei kuulu kenellekään meistä".

ANDRÉ

André odotti omalla paikallaan. Hän oli kätkenyt Imperialta saamansa kiven povitaskuunsa, jossa se ei voisi joutua hukkaan, koska olisi noloa sanoa hukanneensa toiselta saama tavaran, jos se putoisi matkalla. Siksi housuntaskut eivät olleet hyvä ratkaisu kiven säilytykseen. André oli joka tapauksessa hermostunut prinsessa Marcellan vuoksi, mutta yritti tietenkin silti parhaansa keskittyä tilanteeseen. Mitään uudesta suunnitelmasta poikkeavaa ei vielä kuitenkaan ollut tapahtunut ja suunnitelma näytti toimivan. Mutta jonkun aikaa suunnitelman edetessä, hämäysjoukko tarttui tuumasta toimeen. André odotti vain käskyn käyvän heidän hyökkäyksensä suhteen pitäen samalla prinsessaansa silmällä. Mutta neito oli sen verran hyvin ympäröity joukon jäsenillä, joten André halusi uskoa, ettei tytön kuinkaan kävisi. Mutta koska ei sitä ikinä voinut tietää, niin ei se huolta huojentanut juurikaan. Ja vastuu oli kuitenkin hänelle annettu.

Tosin sitten Nierdalesin prinssi alkoi jotain siinä elämöimään ja kaipasi henkivartijansa apua... jossain kumman asiassa, minkä jälkeen vihollinen huomasi heidät. Perhana sentään! Näin nopeasti André ei ollut uskonut asioiden kärjistyvän eli se olisi menoa nyt. Nierdalesin prinssin henkivartija alkoi jakaa käskyjä. André otti miekkansa esiin nopeasti kuunnellen suunnitelman etenemisen selontekoa lähtien liikkeelle itse sitten, kun oli sen aika(?). Portin lähestyessä hänen paikkansa olisi kuitenkin viimeinen, joten jossain hyvässä kohdassa hänen olisi pakko hidastaa sen verran, että muut pääsisivät ensin, mutta ei ihan vielä... André vain toivoi, että kaikki selviäisivät hengissä. Voi kunpa hänellä silti olisi enemmän kokemusta tällaiseen, kun yhtäkkiä hänestä alkoi tuntua niin untuvikolta, vaikka Gerosissa olikin sitä osaavinta kastia, johon luotettiin.

CAINE

Onneksi portti ei ollut kauhean hyvin suojattu ja Inar ja Pestva pärjäsivät aika hyvin kahdestaankin. Etenkin Pestva oli sellainen ilmestys ja huusi kuin nuolen persuksiin saanut karhu, että viholliset äimistyivät jo siitä, minkä ihme kohtauksen tämä oli saanut. Cainekin oli vähällä unohtaa hommansa tuijottaessaan Pestvan eläimellistä raivoa, miten kotoisa olo siitä tulikaan… Mutta niin. Hän oli laskeutunut ratsailta ja oli vienyt lainaratsunsa Amen suojaksi ja yritti itse suojata kumpaakin, mutta onneksi viholliset olivat loppumaan päin ja muurilla olevat jousiampujatkin vaikuttivat kiireisiltä. Sen verran Cainella oli nyt aikaa tarkastaa tilannetta, että kyllä. Heidän apujoukkonsa siellä lähestyivät ja jousimiehet yrittivät kovin pysäyttää heitä.

Viholliset oli hoidettu sisältä ja Caine oli jo taluttamassa lainaratsua eteenpäin, kun Pestva juoksi takaisin käskien heitä pysyä sisällä. Caine vilkaisi taakseen. ”Ei käy, myö jää’ään jalkoihi jos ei päästä ulos täältä!” Caine jatkoi, sillä heidän omat joukkonsa eivät voineet jäädä nuolisateeseen odottamaan, että he pääsisivät pois edestä. Caine jatkoi eteenpäin ja kääntyi Amen puoleen. ”Tuu, meiän o päästävä pois täält ja sit keskityttävä miettiin mistä sitä prinssiä pitäis ettiä.” Caine sanoi, sillä tänne ei voinut jäädä. Ulkona hän tosin pysähtyi, kun näki armeijan lähestyvän Dehrahin puolelta. ”No voi hittolainen… meit ei oo ees paria kymmentä ja noit o useempi sata!” Caine huokaisi tyrmistyneenä katsoessaan edessä lähestyvää armeijaa, joka tuskin tuli auttamaan heitä.

ILIA

Ajoitus oli kerrassaan täydellinen. Muuri oli jo lähellä kun torvet alkoivat toitottaa hälytystä Ilian saapuessa paikalle. Hänellä oli mukanaan noin 500 ratsumiestä ja 500 jalkamiestä, mutta olisi ilmeisesti pitänyt ottaa enemmän. Hän oli luullut, että ongelma oli jo vangiksi saatu prinssi, mutta nythän portilla oli täysi hyökkäys päällä. Ja mitä portit edes tekivät apposen auki, sen edessä seisoi muutama henkilö, jotka eivät näyttäneet kauhean sotilaallisilta. Jousimiehet muurin harjalla kuitenkin ampuivat poispäin Dehrahista, että jotain siellä tapahtui, joten Ilia käski miehensä vain nopeasti muurille ja he ilmoittivat omilla viestitorvillaan saapuneensa hätiin, vaikka hän ei vielä nähnyt tilanteessa mitään erityisen vakavaa. Hän ei nähnyt portilla mitään uhkaa, paitsi sen, että se oli auki.

INAR

Inar pyyhkäisi veristä meikkaansa housujensa lahkeeseen ja kääntyi katsomaan, miten Pestvalla ja muilla meni, kun tajusi ettei Pestva ollut lainkaan paikalla. Nainen räpäytti silmiään ja vilkaisi ympärilleen, nähden maassa vain sotilaiden ruumiita. Eikö Pestva juuri äsken ollut tässä? Mihin...

Inar oli jo huutamassa naista, kun kuulikin tämän äänen ja kääntyi katsomaan kohti portaita, jotka johtivat mitä ilmeisimmin ylös muurille. Hän aikoi avata suunsa ja läksyttää naista siitä, ettei toinen saanut vain kadota tuolla tavalla, mutta hiljeni kuullessaan Pestvan uutiset ja nähdessään veitsen tämän kädessä.
"Ei... Prinsessa Hortencian oli tarkoitus estää nuolisade, tämä ei kuulunut suunnitelmaan", Inar sanoi hiljaa, enemmän itselleen, kurtistaen kulmiaan. Liittyikö tämä jotenkin siihen kurjaan prinssinkuvatukseen? Ei olisi ihme, toinen oli ollut ongelma alusta saakka, mutta ei Inar keksinyt mitään hyvää syytä sillekään, miten tämä veitsi olisi liittynyt kurjaan prinssiin. Inar vei katseensa Caineen kuullessaan tämän vastalauseet Pestvan sanoihin, vilkaisten Pestvan kädessä olevaa veistä, ennen kuin huokaisi.

"Hän on oikeassa, emme voi jäädä tähän. Mutta meidän täytyy pysyä valppaina muurin toisella puolella, onko selvä?", Inar sanoi tarpeeksi kovaan ääneen kaikille, taputtaen vähän Pestvan olkaa (?), vetäen väristen syvään henkeä sieraimiensa kautta. Ei auttanut mikään, pitäisi siirtyä pois edestä. Inar kääntyi lähteäkseen Cainen ja neiti Amethystin perässä, kun kuuli Cainen sanat ja nosti katseensa huolestuneena, vilkaisten Pestvaa ennen kuin kiirehti kaksikon perään.
"Helkkari...", Inarilta pääsi henkäyksen alta. Eikä hänellä ollut elementtiasettaan... Hemmetin hemmetti.

"Menkää, teidän pitää löytää prinssi. Mutta olkaa varovaisia! Me... Keksimme jotain, kunhan muut saapuvat", Inar sanoi, yrittäen kuulostaa jotenkin tyyneltä. Hän käänsi katseensa Caineen ja puraisi huultaan, nyökäten vain siihen malliin, että he pärjäisivät kyllä. Jos he pysyisivät lähellä muuria, he pärjäisivät siihen asti, kunnes heidän joukkonsa saapuisivat. Inar kohotti kätensä ja meinasi silittää Cainen hiuksia, mutta lopulta vain taputti tätä olalle (?) ja kääntyi sitten Pestvaa kohti.
"Pysytään lähellä muuria, pois tieltä!", hän käski vain napakasti. Veitsen mystinen haltija oli heidän ongelmistaan nyt pienin, yksi veitsiä heittelevä tampio sinne tai tänne, kun vastassa oli melkein pieni armeija. Ainakin verrattuna heidän edustukseensa.

AMETHYST

Ame oli aika onnekas siinä mielessä, että muut hoitivat tappelun lähes kokonaan. Hänelle ei oikein jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin pysyä poissa tieltä, mikä kyllä kelpasi hänelle. Ei hän nyt tyhmä ollut, vaikka niin moni hänestä varmaan kuvittelikin, ja pysyi mieluusti portin ja caenezhilaisen prinssin ja tämän ratsun välissä. Se hyvä puoli asettelussa oli, ettei kukaan päässyt edes sulkemaan porttia, kun hän oli edessä, vaikka olihan se hieman huvittavaa että prinssi Caine joutui puukolla puolustamaan häntä ja muulia, joka oli ihan kauhuissaan.

Amethyst seurasi hieman muiden sanaharkkaa siitä, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, ollen kyllä ehdottomasti samaa mieltä Cainen kanssa. Hän seurasi prinssiä porttien toiselle puolelle, missä tulikin äkkipysähdys, kun prinssi ja muut näkivät heitä vastaan saapuvan sotilasmäärän. Ame kohptti kulmaansa ja huokaisi raskaasti.
"Kiva, ihan ku jonkun Daksun ettiminen ei olis tarpeeks vaikeeta muutenkin", Amethyst marisi, kun muut draamasivat jotain jostain ihan epäolennaisesta. Amelle pääasia oli se, että he olivat poissa tulilinjalta, ja kun urumiyalainen prinsessa käski heidän mennä, Amethyst vain nyökkäsi ilman mitään vastalauseita.
"Joo, käy mulle, hoidelkaa te noi muut niin me hoidellaan Daksu. Jos löydetään se, siis", Ame virnisti, siirtyen sivummalle portilta, jotta ei varmasti jäisi minkään konin jalkoihin.

"Jos mä olisin Daksu, mihin mä olisin mennyt...", Ame mietti aika huolettomasti ääneen, tyrskähtäen vähän jatkaessaan: "no siis, kävellyt rinta rottingilla vaan suoraan vihollisen syliin, mut mihin mä laittaisin Daksun jos olisin vihollinen?". Amethyst yritti kuitenkin ottaa tilanteen niin vakavasti, kuin kykeni - hän oli onnistunut väistämään kahakan portilla vähän turhankin helposti, ja nyt heidän oli tarkoitus nimenomaan pysyä poissa tappelusta ja etsiä turha prinssi, ei mennä tappeluun.

CAINE

Caine ei yhtään pitänyt ajatuksesta jättää Inar ja Pestva keskenään odottamaan tuota sotilasmäärää, vaikka tiesikin, että apu oli lähellä. Mutta siksi juuri he olisivat voineet odottaa, että se apu olisi täällä. Okei, ei Cainesta vanhan heppapoloisen kanssa, joka oli ihan stressaantunut äskeisestä, ollut toki kauheasti hyötyä oikeassa taistelussa ja Amekaan ei ollut mikään sotilas ja se vinemarilainen kuumapää kyllä tappaisi hänet, jos Ame loukkaantuisi hänen vastuunsa alla. Joten pakko hänen oli suostua. ”Ette sit tee mitään typerää, etenkään sie Pestva!” Caine komensi ja lähti taluttamaan heppaa Amen perään muuria pitkin Amen kovin pohtiessa, mihin Daksu oli viety. ”Ei hän ainakaa näy roikkuvan muurin harjaltakaa… Muurin päältä ehkä vois päästä sisälle, mut… ei myö sinne tän eläinparan kanssa päästä. En ehtiny kattoo olik sisällä mitään ovia.” Caine sanoi ja nyt sisälle ei kyllä voinut ihan heti palata.

DAKARAI

Dakarai oli kykkinyt jo ties miten kauan häkissään. Hänen seurakseen oli jätetty vain joku ruma pelle toimittamaan tyhjää. Tai no siis vartioimaan häntä, mutta Dakarai vähät välitti. Muuten ulkona alkoi jonkun ajan päästä kuulumaan jonkunlainen häly eikä prinssi ymmärtänyt miksi. Muuthan olivat, Chatha mukaan lukien, lähteneet varmaankin hymyssä suin Lunemariin, kun hänestä oli päästy. Joten mitä kummaa ulkona sitten tapahtui? Ihanko muuten vain painivat siellä toistensa kanssa, kun Dehrahista olivat ihmiset loppuneet kesken? Kumma, että Dakaraikaan oli enää edes elossa. He olivat saaneet jo hänen elementtiaseensa ja hänelle henkilökohtaisesti rakkaat tikaritkin oli viety, mikä julmuus! Ne olivat ainoa muisto Dariusista, hänen veljestään, joka oli selittämättömästi kuollut viisi vuotta sitten tai ainakaan Dakaraille ei kukaan ollut vaivautunut kertomaan Dariusin kuoleman syytä. Ja nyt nuo rumilukset olivat vieneet ne ainoat muistot hänestä!

"Mitä ajattelit tehdä, jos minulle tulee vessahätä? Onko täällä edes vessoja?" Dakarai rikkoi sitten hiljaisuuden niin sanoakseen, kun vihollisen mies taas näytti olevan yhtä hämillään siitä, mitä ulkona tapahtui, muttei silti tehnyt mitään asialle. Kai pelle oli käsketty toimittamaan tyhjää täällä, vaikka taivas putoaisi niskaan. Vihollisen miestä ei kuitenkaan kiinnostanut Dakarain huolet selvästikään tippaakaan. "Haloo urvelo! Torvi kuuletko?! Minä puhun sinulle!" Dakarai korotti ääntään, jolloin mies käänsi katseensa häneen. "Vessa? Onko täällä vessaa? Vai onko se uusi käsite kaikille köyhille junteille?" Dakarai jatkoi. Ei hänellä oikeasti hätä ollut tai ei ainakaan vessahätä. Hätä hänellä oli, koska hänet oli vangittu. Kellä nyt ei silloin olisi hätä? Mutta tämä oli ahdistavaa Dakaraista ja hän halusi helpottaa sitä edes puhumalla turhia. Miehestä ei kuitenkaan ollut juttelukaveriksi, koska näytti kuin miltäkin urpolta. "V-E-S-S-A. Tajuatko?" Dakarai jatkoi, minkä jälkeen mies vain ärähti jotain, jota Dakarai ei ymmärtänyt. Okei, he eivät puhuneet samaa kieltä, joten tietenkään mies ei ollut Dakaraita ymmärtänyt. Ulkopuolella meno alkoi kuitenkin yltyä ja joku torvikin alkoi soida. No se ei ollut dehrahilainen merkki mistään... ehkä, joten ei ollut Dakarain ongelma ja vaikka olisikin, ei hän häkistä käsin mitään voisi tehdä kuitenkaan. "No mene katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Ehkä sinuakin joku siellä kaipaa, vaikka tuskin noin rumaa missään oikeasti kaivataankaan", Dakarai tuhahti, vaikka ei mies häntä edelleenkään ymmärtänyt... Ihan hyvä toisaalta. Mutta Dakarai yrittikin pääasiassa vain puhua omaa pelkoaan pois ja olla miettimättä sitä, että hänen kohtalonsa olisi todennäköisesti kuolema. Toivottavasti edes armollinen, jos niin tapahtuisi oikeasti.

SEMENRE

Semenre jatkoi vielä samaa muutaman vihollisen verran, mutta koska miehiä muurilla oli kuitenkin useampi, tyhmähän hän olisi, jos viskaisi koko asearsenaalinsa menemään. Eikä Semenre ollut edelleenkään varma, mikä tai kuka tai keitä sieltä portista oli tulossa. No, ainakin portit olivat nyt auki ja edustalla tapahtui. Harmi vain, että vihollisia oli oikeasti aivan liikaa. Semenre luotti taitoihinsa kyllä ja tiesikin olevansa taitava, mutta lähinnä salamurhaamisessa ja nopeissa iskuista. Tässä oli nyt kokonainen armeija... tai siis osa sellaisesta eikä mies ollut edelleenkään varma voisiko hän mitenkään hyötyä siitä, keitä porteista tulisi, mutta suinpäin suoraan kuolemaan hän ei kyllä juoksisi, vaikka vaara viehättikin. Mutta ehkä hän pääsisi jotenkin vaivihkaa katsomaan tilannetta lähempää?

Semenre lähti hivuttautumaan puusta alas pian päästessä takaisin maahan. Hevonen oli kiltisti odottanut paikallaan. Lähinnä varmaankin siksi, kun hän oli sitonut sen kiinni. Hevosta kuitenkin voisi tarvita vielä. No riippuen ihan siitä, mihin ja miten portin tilanne kehittyisi ja voisiko Semenre hyötyä siitä jotenkin. Ei hän edes tiennyt, miten hän jostain randomeistä voisi hyötyä, koska hän yleensä eli lähinnä vain itselleen, mutta jos tulijat olisivat ratkaisu esimerkiksi sotaan, niin sehän hyödyttäisi. Mutta uteliaisuus tilanteesta vei joka tapauksessa voiton ja hän oli käyttänyt muurin miehiin jo veitsiään ja se olisi niiden hukkaan heittoa, jos hän ei edes selvittäisi mistä tästä nyt oli kysymys. Semenre irrotti hevosen, jonka suitset oli sitonut kiinni ohuempaan puuhun. "Toivottavasti sä osaat ottaa käskyjä vastaan ja totella niitä, koska sun pitää olla ihan hiljaa", Semenre selitti hevoselle ja toivoi, että tämän oikea omistaja oli kouluttanut koninsa. Jos hevonen saisi ripulihalvauksen, se olisi menoa ja hän paljastuisi. Mutta koska tilanne portilla kehittyi koko ajan, niin tuskin yhden hevosen raivari ketään kiinnostaisi? Semenre lähti kuitenkin hitaasti hevosen kanssa hivuttumaan lähemmäksi pitäen mahdollisimman matalaa profiilia ja siirtyi suuren kivenjärkäleen taakse seuraamaan tilannetta.

TELEMAKHOS

Dehrahilaisten jälkeen toiset, jotka aiheuttivat vain ongelmia, olivat nierdalesilaiset. Se hidasjärkinen kaikkia pikku ystävikseen luuleva ihmispoloinen oli jo nyt hädissään, mutta tietenkin. Moinen tuskin teki muuta kuin söi ja nukkui ja kölli mukavissa oloissa silitellen kissoja, eivätkä hänen kätensä olleet mitään sen raskaampaa ikinä joutuneet kokemaan. Miksi sellainen oli tuotu sotaan? Sääliksi kävi tätäkin miesparkaa samoin kuin Gerosin prinsessaa, joka kiljaisi korvia raastavasti kun nuolia alkoi lentää heidän suuntaansa sen pösilön elämöinnin takia. Tässä oli kuitenkin enää turha odottaa, kun heidät oli nähty ja nierdalesilainen sotilas alkoi jakaa käskyjä. Sentään sen onnettoman reppanan mukaan oli laitettu mies, joka korvasi sitä, ettei prinssistä olisi kellekään iloa. Mutta tämä prinssi, vaikka tyhmä olikin, ei sentään ollut hankkiutunut vangiksi, kuten dehrahilainen sankari… Kaikkea sitä sai dehrahilaisten takia kärsiä.

Telemakhos lähti liikkeelle ensin rauhallisesti pitäen Nebukadnessarin ohjista tiukasti kiinni vasemmalla kädellä ja Tuliterää oikeassa kädessään. Hän ei liioitellut aseen kanssa, koska kun Lunemarin prinsessa alkaisi nostattaa tuulta, hän ei tahtonut aseensa leimahtavan liekkeihin holtittomasti. Eikä heillä tässä ollut edes vihollisia joita hoidella, ongelma oli jousiampujat muurilla, jotka prinsessa onneksi sai aika hyvin hoidettua. Telemakhos kannusti hevostaan kovempaan vauhtiin nyt kun jousiampujilla meni hetki aikaa järjestäytyä uudestaan. Hän tahtoi pian päästä takaisin Amen luo, tämä oli joutunut olemaan liian kauan vihollisen keskellä avun ulottumattomissa. Nuolia satoi heidän ympärillään edelleen, mutta prinsessa Hortencian ansiosta suurin osa jäi lyhyeksi tai lensi sivuun (?). Portti lähestyi, luojan kiitos se oli myös auki, vaikka Telemakhos oli varautunut siihen että voisi käyttää asettaan leikkaamaan portin rautaristikon tarvittaessa, mutta hämäysryhmä oli hoitanut tehtävänsä hyvin. Telemakhos nosti asekättään merkiksi hidastamisesta ja syöksyi jo hetkeä myöhemmin portista läpi vain nähdäkseen, millainen armeija heitä toisella puolella odotti. ”Tosi hienosti hoidettu, prinssi Ääliö…” Hän huokaisi puoliksi ääneen ratsastaen sen verran pitkälle, että muut pääsivät toiselle puolelle, mutta eivät he voineet noin vain rynnätä päin ilman suunnitelmaa, Ame ja muut olivat edelleen täällä jossain ja Telemakhos yritti saada Amea silmiinsä pimeässä kaaoksessa.

OSCAR

Vihollisen huomattua heidät, Oscar valmistautui lähtöön. Hieman häntä oli hirvittänyt ensimmäisten nuolten kohdalla, ne olivat lentäneet niin läheltä prinsessoita, vaikka kohde olikin ilmeisesti ollut metelöivä Nierdalesin prinssi. Oscar toivoi prinsessan pysyvän rauhallisena, kun Sir Dorian pyysi tätä käyttämään elementtiasettaan. Hän ei kuullut sitä, mutta tiesi Hortencian rukoilevan. Hän teki niin itsekin, rukoili Hortencian ja muiden puolesta, että he selviäisivät tästä koettelemuksesta. Hortencia sai kuitenkin voimaa sen verran, että onnistui estämään suurimman nuolimyrskyn, kun he lähtivät liikkeelle. ”Kaikkivaltias on kanssanne, ja minä seuraan teidän rinnallanne. Olen ihan lähellä ja pidän teistä huolta.” Oscar lupasi pitäen äänensä vahvana, mutta samalla lempeänä. Hän tahtoi Hortencian pystyvän keskittymään omaan osaansa. ”Tiedän, että te pystytte tähän, hoitakaa te jousimiehet, minä huolehdin siitä, mikä meitä muurin takana ikinä odottaakaan.” Hän jatkoi vielä rohkaisevasti.

CHATHA

Onneksi pitkä odotus päättyi ja heidän oli lähdettävä hyökkäykseen, koska odotellessaan Chatha oli ehtinyt ajatuksissaan miettiä jo lähes kaikki mahdolliset skenaariot läpi, miten kaikki voisi mennä mahdollisimman pahasti pieleen. Nyt hän oli jo päässyt miettimään mahdottomiakin skenaarioita, kunnes hänen paniikinlietsontansa keskeytyi lähtökomennon kuuluessa. Se oli hyvä, toiminnassa Chatha ei ehtinyt miettiä miten monessa osassa hänen kurja prinssinsä lojui jossakin ojan pohjalla tällä hetkellä. Taistellessa harvoin meni niin sekavaan tilaan, silloin hän tiesi mitä tehdä. Vaikka nyt häntä tietenkin hermostutti lainahevonen, mutta heti liikkeelle lähdettyään sekin huoli kaikkosi hänen mielestään. Caenezhilainen hevonen oli ehkä pienempi ja sirompi kuin lunemarilaiset vahvat sotahevoset tai gerosilaiset jättiläiset, mutta pelkkään muuliin tottuneelle Chathalle pienempi ratsu kävi loistavasti. Lisäksi hevonen totteli häntä, vaikka hän oli täysin vieras! Herra Mullins ei totellut juuri ikinä, ainakaan ensimmäisellä kerralla. Lisäksi hevosen pehmeä ja tasainen askellus oli hänelle aivan uutta ja tästä hevosesta kyllä näki, että se oli alusta asti koulutettu prinssin sotaratsuksi. Toki tässä oli hevosellekin totuttelemista, prinssi oli Chathaa huomattavasti kevyempi ja taisteli eri tavalla, hänen raskaat piikkinuijansa olivat aina ratsailta hieman hankalasti käytettävissä. Nyt hän ei uskaltanut käyttää kuin toista nuijaa, toinen sai pysyä selkähihnoissa kiinni, sillä hän halusi pitää hevosen ohjat hallinnassa nyt, kun ei tuntenut ratsua hyvin. Se oli varmaan turhaa, hevonen tiesi varmaan itse parhaiten miten mennä ja edetä.

HORTENCIA

Hortencia tunsi, kuinka d'Artagnan hänen allaan kävi levottomaksi, kun he vihdoin lähtivät liikkeelle. Hortencia kuuli läheltään Oscarin lohdullisen, lempeän äänen, joka tämän kaiken keskelläkin tuntui peittävän kaiken muun alleen. Nainen hengitti syvään ja vei katseensa vain hetkeksi Oscariin, vastaten miehen lohduttaviin sanoihin kaikella sillä ymmärryksellä ja kiitollisuudella, jolla saattoi.
"Kaikkivaltias olkoon kanssamme", hän vastasi, ei hän tiennyt kuuliko Oscar sitä, mutta hän tiesi Luojan suojelevan heitä. Hänellä oli hetki aikaa, ennen kuin jousimiehet muurilla ampuivat uuden nuolisateen heitä kohti... Hortencia tunsi oudon, erikoisen tunteen, kun hän jälleen, aikaista varmemmin ja varovaisemmin ohjasi tuulen muuttamaan nuolten suuntaa. Hän tunsi itsensä jotenkin vahvaksi, kaiken tämän kauhun ja kaaoksen keskellä hän ei edes miettinyt mahdollista taistelua, vain ja ainoastaan sitä että hänen vastuullaan oli heidän pääsynsä porteista haavoittumatta. Oli Hortencia ennenkin tuntenut uhmakkaan voimantunteen sisällään, muttei koskaan tällaisena. Ei koskaan... näin todellisena ja vahvana. Hänen miekkailuharjoituksensa ja vähäiset oppituntinsa elementtiaseen käsittelystä eivät olleet mitään tähän tunteeseen verrattuna...

"Pyhä Kaikkivaltias, siunaa sielumme, kun astumme tähän syntiseen maahan...", Hortencia henkäisi hieman hengästyneenä. Hänen katseensa osui ohimennen hänen edessään olevaan prinsessa Marcellaan, ja hän saattoi vain ajatella miten kauhuissaan toinen oli... Hortencia ei ymmärtänyt, miksei hän itse ollut vähintään yhtä kauhuissaan. Se kävi ainoastaan järkeen, hän ei ollut sotilas. Hortencia nielaisi raskaasti, kohottaen katseensa taas muurin suuntaan ja veti syvään henkeä, yrittäen rauhoittaa mielensä. Se oli... liian helppoa, kun otti huomioon tilanteen. Hortencia kohotti sotavarstaa kädessään hivenen, kun heidän vauhtinsa hidastui hieman edessä olevien yrittäessä päästä porttien toiselle puolelle. Hortencia oli sopivan matkan päässä kohottaakseen sotavarstan vielä kerran, ja jostain syystä Oscarin suoman lohdun lisäksi hänen edessään ratsastavan prinsessa Marcellan ajatteleminen antoi hänelle voimaa, jota hänellä ei ollut enää paljoa jäljellä.

Prinsessa heilautti raskaalla, voimakkaalla liikkeellä sotavarstaa ja vaikka heidän vauhtinsa oli hidastunut, tunsi nainen horjahtavansa hieman yllättävän voimakkaaan tuulenpuuskan ansiosta. Se iskeytyi muuria vasten uhmakkaan humahduksen saattelemana, ja siinä hetkessä Hortencia tunsi ylitsevuotavan kaipuun Lunemariin - jokin siinä, miten tuulenpuuska miltei salpasi hänen hengityksensä, miten se paiskautui kohti muuria ja sen yllä seisovia sotilaita, se miten tuulen humina muuttui hetkessä valtavaksi konsertoksi täynnä kestävyyttä, uhmaa, surua, melankoliaa ja toivoa... Hortencia kykeni vain ajattelemaan isäänsä, vain Lunemaria ja Luojaa. Hän tunsi kyyneleiden kirpoavan silmissään, hän laski katseensa ja haukkoi henkeään kaikkien niiden tunteiden voimasta. Hän oli kuulevinaan etäistä huutoa ylhäältä, muttei ollut varma mitä siellä tapahtui ja mitä hänen tuulenpuuskansa oli saanut aikaan... Hän takertui tiukasti d'Artagnanin suitsiin ja painautui hivenen lähemmäs ratsuaan, antaen kyynelten valua poskilleen samalla, kun hän yritti kaiken sen keskellä jälleen keskittyä pitämään kurssin. Onneksi d'Artagnan oli viisas ratsu ja ymmärsi omistajaansa ehkä paremmin, kuin edes hän itse toisinaan. Hevonen seurasi kuuliaasti muita ja totteli pienintäkin käskyä, vaikka Hortencian oli vaikea hallita itseään ja tunteitaan sillä hetkellä.