GILDOMERA osa 1 luku 1

GALENA

Muu ryhmä lähti niin kiireellä, ettei Galena ollut ehtinyt tehdä mitään aamiaisen suhteen, mutta nyt hän meni kohentamaan tulta ja katsomaan potilasta. Ja yllättyi kun prinssi Dakarai oli ängennyt henkivartijansa kanssa samalle kapealle makuulavitsalle. Häntä hieman huoletti, kun prinssi poikkoroi ja huusi ja pyöri paikallaan. ”En tapa, mutta voisitteko nyt nousta pois toisen sairasvuoteelta. En käsitä mitä edes teette siinä.” Galena sanoi ja tarkasti sairaan miehen voinnin. Kuume oli onneksi hiukan laskenut, mies oli yön aikana herännyt pari kertaa, mutta ollut aika tokkurassa. Galena siirtyi kuitenkin kaivamaan reppuaan ja etsimään jotakin aamupalan valmistukseen. Hän nosti leipäpakkausta, josta oli nakerrettu aika reippaasti ja sitten hän huomasi repussa pulskana tyytyväisesti nukkuvan pienen hiiren. ”Kserkses, mitä sinä täällä teet? Sinun piti jäädä mestari Ofirinin luo. Voi sinua ahmattia…” Galena huokaisi ja nosti hiiren repustaan ja katsoi sitä hyvin tiukasti.

MARCELLA

Marcella katsoi vain hyvin hämmentyneenä miestä, joka esitti aika erikoisen hovikumarruksen.Marcella mietti hetken, pitäisikö hänen ojentaa kättään suudeltavaksi, mutta ei kyllä oikein halunnut tämän omituisen miehen suutelevan kättään ja ei hän ollut varma tehtiinkö vääräuskoisessa nierdalesissa edes niin, joten katsoi parhaaksi pitää kohteliaasti etäisyyttä. Mutta ilmeisesti prinssi oli suorittanut jonkin taikasuojarituaalin. ”Oi en… tiennytkään tuollaisesta… rituaalista. Voi kunpa osaisin käyttää elementtiäni teidän laillanne johonkin hyödyllisempään kuin ruusujen kasvattamiseen! Onhan se toki tärkeää, mutta ei auta tässä tilanteessa paljonkaan.” Marcella sanoi, mutta ei voinut sanoa, että tuntisi olonsa nyt jotenkin erityisen turvalliseksi. Sitten hän kauhistui jo, kun kuuli huutoa, mutta se olikin dehrahilainen moukkaprinssi, joka oli ängennyt sairaan miehen kanssa kurjan mökin ainoalle vuoteen tapaiselle, kun muut olivat joutuneet nukkumaan lattialla.

DAKARAI

Dakarai käänsi nolona katseensa Galena nimiseen parantajamaagiin, joka lupasi olla tappamatta prinssiä, mutta halusi samalla Dakarain pois sairasvuoteelta. Nainen ei ihan myöskään käsittänyt, mitä Dakarai siinä oli alun perinkään edes tehnyt. "Nukkumassa..." Dakarai vastasi hirveästi edes miettimättä koko vastausta. Maagi tuskin oli kuitenkaan tarkoittanut sitä, koska oli hänellä varmasti silmät päässä ja oli sen varmasti itsekin nähnyt. "Tai siis... Chatha näytti yksinäiseltä... Tarjosin seuraa", prinssi jatkoi, vaikkei nyt ollut muutenkaan varma Chathan yksinäisyyksistä tai oliko hän edes sitä. Tajuttomana nyt ei toki oltu... no muuta kuin tajuton.

Prinssi kuitenkin nousi ylös hieroen kipeää kättäänkin nyt sitten. Sekin vielä... Kylkeen sattui edelleenkin paikoitellen ja koskiessa. Kasvot olivat muutamista kohdista hellinä, mutta vain jos koski, mutta olo oli kaiken kaikkiaan... no kuin turpasaunan saaneella. "Miten Chatha voi?" Dakarai kyseli kuitenkin jo seuraavaksi parantajalta, koska hän se ammattilainen oli, joten oletuksena oli, että hän tietäisi. Nainen oli kuitenkin siirtynyt jo seuraavaksi tutkimaan reppuaan, mutta Dakarai käänsi katsettaan kummissaan naiseen siinä kohdassa, kun tämä alkoi puhumaan repulleen. Lisäksi repun nimi oli Krekskreks... vai mikä olikaan ollut. Se oli kuulostanut hieman kummalta Dakarain korvaan. No ei siinä, jotkut tykkäsivät nimetä esineitään, mutta harva puhui niille tuolla tavalla. Kyseli kysymyksiä ja haukkui ahmatiksi. Lisäksi repun olisi pitänyt jäädä sen vanhan äijän luo. "Tuota... Oletko kunnossa?" prinssi kysyi naiselta, koska hänestä tuollainen vaikutti... mielisairauden merkeiltä. Mutta heti sen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, ettei Galena repulle puhunut vaan... "Rotta!" Dakarai parahti kauhuissaan ottaen järkytyksestä kankeana pari askelta taaksepäin valahtaen lakanan kalpeaksi... ellei siis olisi sitä jo luonnostaan sinisten huulien vielä korostaessa hänen kalpeuttaan.

GALENA

”Eihän ole, hän on pähkinähiiri.” Galena oikaisi ja huitaisi sitten kädellään prinssin suuntaan. ”Menkäähän nyt siitä häiritsemästä, että voin tehdä työni rauhassa ja ettei miesparka putoa lattialle, sitten ainakaan hän tuskin voisi kauhean hyvin.” Galena hätisti prinssiä muualle häiritsemästä.

GODOFRÉDO

Nyt meni hyvin. Pieni neiti oli aivan lumoutunut Godofrédon voimista! Godofrédo heilautti hiuksiansa ja nosti Makkarellaa lähempänä olevaa olkapäätään katsoen prinsessaa sen takaa toinen kulmakarva koholla. "Olet aivan oikeassa, hyvä neitiystävä! Varsinkin nyt, kun me olemme suuressa viisaudessamme tehneet suojarituaalin, ei tule edes hautoja joille kasvattaa ruusuja!" Godofrédo hykerteli hieman itsekseen - olihan tuo melkoisen nokkelasti sanottu ja se oli hauskaa koska se oli totta!

Hän vakavoitui hykertelystään tajuttuaan Makrillin elementtiaseelle hyötykäyttöä. ".. Sanoit että pystyt kasvattamaan ruusuja, vaan sano, pystytkö kenties kasvattamaan myös muita asioita? Kenties... hiuksia?" Godofrédo lähes kuiskasi viimeisen osan, sillä hän ei halunnut kovinkaan monen kuulevan kysymystä. Hän oli muutamia viikkoja sitten huomannut jokailtaisella hiustenhipelöimishetkellään epäilyttävän pälvikaljua muistuttavan alueen päässään ja halusi sen pian taas kukoistavan hiuksista kuin omenapuun omenoista!

MARCELLA

Marcella katsoi miestä ja hänen kohtelias prinsessahymynsä hivenen hyytyi, miehen kummallisten hautapuheiden johdosta. ”Niin… aivan…” Hän vastasi ja puristi nukkea käsissään hiukan lujempaa. ”Se on toki hyvä, ettei tarvita ruusuja ainakaan hautoja varten…” Hän lisäsi, koska olihan se, mutta hän ei olisi välittänyt ajatella hautoja ja kuolemaa juuri nyt. Sitten prinssi esitti aika erikoisen kysymyksen ja Marcella katseli tätä hivenen velton näköistä miestä, joka hiveli pitkiä mustia hiuksiaan kysyessään niiden kasvattamisesta. ”Ma luulen, etten koskaan osaakaan. Maan elementti osaa hallita maata ja kasvattaa kasveja… ja Hiukset eivät kasva maasta. Valitan. Mutta herrallahan on jo hyvin pitkät ja vaikuttavat hiukset ennestään.” Marcella vastasi, lisäten vielä kohteliaisuuden, koska vaikka hän itse pitikin miehen hiuksia jo vähän liian pitkinä, eikä niitä oltu kammattu siististi, vaan ne roikkuivat vapaina, niin olivathan ne toki varsin vaikuttavat. Marcella ei ollut nähnyt kellään miehellä yhtä pitkiä hiuksia ikinä, ei kyllä muistanut kellään naisellakaan, tosin Gerosissa harvoin naiset kulkivat hiukset vapaina ja niitä kiharrettiin niin paljon, ettei niiden tarkkaa pituutta voinut määrittää.

DAKARAI

Hiiri ei kuulostanut Dakarain korvaan yhtään sen paremmalta, mutta oli se parempi kuin rotta tai, että parantajamaagi olisi oikeasti aivan pöpi ja puhuisi repuille ja muille esineille. "Onhan se kesy?" Dakarain oli pakko varmistaa ja toivottavasti siinä ei olisi mitään tauteja. Kovin maagi oli kuitenkin hätistelemässä Dakaraita muualle, mutta eihän se käynyt, ainakaan vielä. "Mutta entä Chatha? Voiko hän jo paremmin? Ei kai hän kuole?" Dakarai kysyi, koska ei ollut vielä saanut vastausta kiperään kysymykseensä.

GALENA

Huokaisten Galena nosti Kserkseen olkapäälleen ja kaivoi vyöllään olevasta laukusta pienen rasian, jossa oli pulveria. Nyt ei ehkä ollut ihan niin hätätilanne, mutta hänellä oli töitä, eikä hän jaksanut kuunnella prinssin kysymyksiä ja valitusta loputtomiin. Prinssin Pulinan Poisto Pulveri hiljentäisi tämän edes hetkeksi, niin Galena saisi keskittyä rauhassa töihinsä ja prinssin henkivartijan hoitamiseen. Hän ripotti pulveria hiukan kädelleen, kääntyi prinssin puoleen ja puhalsi pulveripilven prinssin naamalle (?). ”Olkaa te nyt vain hetki hiljaa ja menkää vaikka ulos ihailemaan kaunista ja vaurasta valtakuntaanne.” Galena sanoi ja kääntyi takaisin reppunsa pariin.

CAINE

Kuluva yö ei ollut mikään Cainen elämän parhaimmin nukuttuja öitä, mutta toisaalta ei nyt mitenkään huonoimpiakaan. Häntä ei pidetty nälässä, eikä ulkona ollut todellakaan kylmä. Toki puuta vasten kädet sidottuna nukkumisen jälkeen selkä ja kädet ja jalat olivat aika kipeässä kunnossa aamulla, kun hänet haettiin matkan jatkuessa mukaan. Ihmeissään Caine katsoi sotilaiden tehokkuutta purkaa leiri kasaan ja jatkaa matkaansa, nyt kun hän ei hirveästi enää pelännyt oman henkensä puolesta, ja ehti ihmetellä näitä omituisesti puhuvia ja kummalliselta näyttäviä ulkomaalaisia. Hän ratsasti taas saman miehen kyydissä, jolla oli oikeasti lähes valkoiset hiukset ja niin värittömän vaaleansiniset silmät, ettei Caine ollut nähnyt moista ennen. Ja mies erosi omistaankin silmin nähden, ei kukaan muu ollut yhtä kalpea, vaikka joukko aika värikästä olikin. Suurimmalla osalla oli mustat hiukset ja melkein yhtä mustat silmät. Ja kyllä Caine huomasi, että hän sai osakseen ihan yhtä paljon ihmetystä ja huomiota, toki myös siksi, että nämä raukat taisivat edelleen luulla häntä naiseksi. Hieman häntä huoletti toki se seikka, mitä tapahtuisi, kun tajuaisivat, ettei hän ollut… Mutta se olisi sitten sen ajan murhe, piti vain toivoa, että hänet pelastettaisiin ennen sitä tai hän saisi tilaisuuden itse paeta.

GODOFRÉDO

Nuoren neitiystävän elementtiase kuulosti erinomaisen mielenkiintoiselta, vaikkei siitä ollutkaan hyötyä Godofrédo-paran ongelmaan. Hän olisi tarjonnut hiuksiaan selvästi vaikuttuneen naisen kosketeltaviksi, muttei katsonut tämän olevan vielä niin hyvä ystävä ansaitakseen moista kunniaa, joten hän vain kiitti tätä hymähtäen tyytyväisenä.

Godofrédo maiskutteli suutaan miettiessään Migreenin maan asetta ja sen käyttötapoja. Jostain taka- tai eturaivon sopukoista nousi muisto neuvonantajasta joka oli kieltänyt nuorta Godofredoa nielemästä omenan siemeniä jotta hänen mahastaan ei alkaisi kasvamaan puuta. Hän värähti ajatellessaan parkoja joilla ei ollut nuoruudessaan yhtä huolehtivaisia aikuisia läsnä ja jotka tälläkin hetkellä nielivät hedelmien siemeniä - millaista tuhoa tuo ase saisikaan heissä aikaan!

Godofrédo kääntyi paremmin prinsessaa kohti ja katsoi tätä intensiivisesti silmiin. "Onko neiti koskaan kasvattanut kasvia kenenkään sisälle? Jos asetamme multaa korviimme, saisimmeko korvistamme kasvamaan kauniin kukkaisen? Osaako neiti kenties kasvattaa maissia?" Miten onnekasta olisi kasvattaa maissia mahalaukussaan, silloin olisi koko ajan kylläinen ja päästäisi vain mitä herkullisimpia röyhyjä!

MARCELLA

Hieman hermostuneena Marcella katsoi ympärilleen, nierdalesilaisen prinssin puheet alkoivat mennä koko ajan vain omituisemmiksi. Hän vei toisen kätensä kauhuissaan suunsa eteen, tämän kysyessä kasvien kasvattamisesta jonkun sisälle… miten kuvottava ajatus! Ja kuka nyt laittaisi multaa korviinsa!? ”Ma… en ole koskaan koettanut. Ehkä se kai olisi mahdollista… Ja tuota… kyllähän kasvi mullassa kasvaa, oli se multa sitten maassa tai no… korvassa. Harvoin kukaan vain… multaa laittaisi korviinsa, se lienee hyvin ennenkuulumatonta.” Marcella vastasi katsoen prinssiä, jonka tuijotus alkoi hieman vaivaannuttamaan häntä. ”Ja ma olen harjoitellut vasta kukilla, en tiedä miten hyvin kasvisten ja vihannesten kanssa onnistuisin.” Marcella vastasi, hän oli hyvin aloittelija aseensa käytössä, hän ei ollut edes kasvattanut mitään alusta asti itse, vain harjoitellut jo kasvavilla kukilla.

Koska keskustelu alkoi mennä Marcellan osalta hiukan kiusalliseksi, hän yritti keksiä jotain muuta puhuttavaa, kuin hänen aseensa kasvitieteelliset kokeilumahdollisuudet. ”Entä teidän aseenne? Kuuluuko siihen aina tuollainen rituaali, että suojaus toimisi?” Marcella päätti kysyä puolestaan prinssin aseen voimista. Kesken taistelun olisi aika hankalaa tehdä moista, mutta toki jos suojaus kesti pitkään, niin senhän voisi tehdä ennen kuin tulisi sellainen tilanne, missä ei ehtisi tehdä piruetteja.

GODOFRÉDO

Godofrédo ilahtui pienen neidin myöntäessä, että korviin toden totta saisi kasvatettua kukkasia. Hänet olisi mitä pikimiten saatava Nierdalesiin Godofrédon henkilökohtaiseksi koristautumisneidiksi! Hän alkoi haaveilemaan korvista kasvavista lihansyöjäkasveista, joille voisi syöttää hovista epämieluisimmat entiset ystävät. Sepä vasta olisi hassua!

Neidin vaihtaessa puheenaihetta Nierdalesin aseeseen Godofrédo hätkähti ja hörppäsi suupielestä valuvan pienen kuolavanan takaisin suuhunsa. Se oli ehtinyt kylmentyä hieman ja virkisti hänen mieltään. "Arvon pikku ystävä, mitä näit oli vasta alkua aseemme suurille rituaaleille!" Godofrédo pyörähti sulavaliikkeisesti polvilleen ja nousi yskähtäen ja polvistaan tukea ottaen seisaalleen. "Katsos," hän sanoi mahtipontisesti ja kohotti oikean kätensä kämmen ylöspäin ilmaan niin korkealle kuin ylsi, "tätä!" Godofrédon ääni kumisi rinnassa hänen tehdessään miekkailulta näyttäviä liikkeitä Marsupilamin edessä. "Haah! Huahh! Tsadam!" hän sylki suustaan liikkeittensä tahtiin ja istahti takaisin paikalleen hengästyneenä ja selkeästi ilahtuneena.

"Onneksi olemme hyvä tanssimaan ja karnevalisoimaan, arvon neiti. Muuten suojauksesta ei tulisi mitään ja kuolisimme kaikki! Hhehheehhe!" Godofrédo hyllyi ja hytkyi nauraessaan. "Hyvä neiti suo anteeksi pienen ilkeyden, mutta onneksi Dorian ei ole meidän asemassamme, hänellä ei ole lainkaan rytmitajua eikä tanssin iloa. Toivoton mies!", hän huokaisi ja pyöräytti silmiään eri suuntiin saman aikaisesti.

DAKARAI

Dakarai katsoi hieman inhoksuen nenän varttaan pitkin hiirtä, jonka maagi vain nosti olkapäälleen kuin se olisi kuulunutkin siihen. Prinssi ei itse eläimistä niinkään perustanut. Varsinkaan sellaisista, joista ei ollut sinänsä mitään hyötyä ja hiiriä yleensä yritettiin ennemminkin karttaa. Mutta vähät hiiristä, Dakarai ei ollut vieläkään saanut polttavampiin kysymyksiinsä vastauksia, koska tietenkin häntä kiinnosti Chathan vointi. Eikä vastauksia lopultakaan tippunut, ei ensimmäistäkään, koska parantajamaagi oli hetkessä vain kaivanut jonkun pulverirasian esiin, otti sieltä hiukan ja kääntyi Dakarain puoleen, minkä jälkeen näytti siltä, että maagi puhaltaisi kumman pulverin prinssin päälle. "Et kyllä uskal-" prinssi sai vain hieman varoittavia sanojaan alkuun, kun sitten sai tuon mysteeripulverin päälleen. Prinssi yski sitä hetken aikaa, mutta ei loppujen lopuksi tiennyt, mitä pulveri sitten oli tehdäkseen. Asia kuitenkin selveni melko pian, kun Dakarai avasi suutaan kysyäkseen mitä se nyt oli ja miksi ihmeessä, kun ääntä ei sitten tullutkaan. Prinssin silmät laajenivat kauhusta, koska mitä ilmeisemmin maagin pulveri oli vienyt Dakarain puhekyvyn! Tai kyllähän hänen suunsa liikkui, mutta ääntä ei kuulunut(?). Tai ehkä hänen suunsa oli vain kuiva? Prinssi ryntäsi siis oitis matkatavaroidensa luo ja etsi sieltä käsiinsä hätäännyksissään vesileilin, josta kaatoi vettä suuhunsa, nielaisi ja yritti saada ääntään kuuluviin uudestaan. Mitään ei tapahtunut. Niinpä prinssi kippasi vettä vielä vähän suuhunsa ja yritti purskutella ja kurlata sillä hetken aikaa, jospa se auttaisi. Mutta ei, ääni ei vieläkään ollut palannut, minkä takia prinssi alkoi hätääntymään enemmän. Olisiko tämä nyt lopullista? Eikö hän voisi enää ikinä puhua mitään? Olisiko hän mykkä kuolemaansa asti? Kysymykset sai prinssin pakostakin ahdistumaan enemmän.

Dakarain epätoivoinen huomio kuitenkin kiinnittyi Nierdalesin prinssiin ja tämän seurassa olevaan Gerosin prinsessaan, jotka puhuivat elementtiaseistaan tai pohtivat jotain erittäin järkyttävää eli siis sitä saisiko Marcella kasvatettua jonkun rehun Godofrédon sisään. Miten puistattava ajatus! Mutta samalla prinssillä kävi mielessä, että koska Gerosin elementtihän oli maa ja he puhuivat kasveista ja kasviasehan oli maaginen, niin voisiko prinsessa taikoa sillä vaikka jotain yrttejä, joista voisi tehdä jotain maagista kukkamehua, jolla Dakarai voisi saada äänensä takaisin? Mutta siinä vain se oli pikkuriikkinen ongelma. Nimittäin se, että koska hän oli nyt mykkä, niin miten hän sitä muka kysyisi? Prinssi kuitenkin muisti päiväkirjansa mukana olemisen ja sulkakynänsä. Hänhän voisi kirjoittaa asiansa paperille! Dakarai kääntyikin saman tien kaivamaan taas matkatavaroitaan ja löysikin nuo haluamansa tarvikkeet. Prinssi tempaisi hyvin koristeellisen päiväkirjan kannen auki ja ryhtyi raapustamaan asiaansa tyhjälle sivulle:

>> Olen pahoillani aiemmasta junttikäytöksestäni Teitä ja alamaisianne kohtaan. Se oli typerää ja väärin. Joten pyydän mitä nöyrimmin anteeksi idioottimaisuuttani. Olen myös pahoillani, että tuppaudun röyhkeästi keskeyttämään Teidän ja prinssi Godofrédon keskustelun, mutta voisinko kysyä ihan pienen pientä asiaa? Ymmärrän, jos Teitä se ei kiinnosta ja ymmärrän, jos vastaatte kieltävästi, mutta minun pakko saada kysyä asiaa Teiltä.

Parantajamaagi teki jonkun erittäin hämärän ja pelottavan hokkuspokkustempun epäilyttävän pulverin voimin ja se vei ääneni. En pysty puhumaan ja minua pelottaa, jos vaikutus ei ikinä lakkaakaan! Niinpä kysyisinkin Teiltä tätä: Osaatteko kasvattaa aseellanne jotain maagisia kukkia taikka yrttejä, joilla voisin saada ääneni takaisin? <<

Prinssi päätti asiansa pisteeseen ja nielaisi pelokkaana katsoen kirjoitustaan, koska häntä pelotti, että Marcella vastaisi vain ei kiinnosta tai jotain vastaavaa. Varmuuden vuoksi Dakarai yritti kuitenkin, jospa ääni kulkisi kuitenkin, mutta eipä se mihinkään kulkenut, joten kaikki oli todella nyt kiinni siitä osaisiko Marcella vai ei. Jos ei taikka ei haluaisi tehdä mitään Dakarain hyväksi ja ihan toki ymmärrettävistä syistä, niin silloin Dakarain pitäisi keksiä jotain muuta. Ehkäpä henkivoimilla voisi saada jopa hengetkin laulamaan? Dakarain luottamus Godofrédon taitoihin oli kuitenkin olematon, mutta voisi se olla sitten suunnitelma B, jos A olisi tuhoon tuomittu eikä toimisi. Dakarai nousi kuitenkin lattialta ylös ja asteli tämän parivaljakon luo tullen sen verran lähelle, ettei hänen olemassaoloaan voisi vain ignoorata(?). Dakarai yritti kuitenkin varoa Godofrédon outoa huitomista samalla, mutta nyökäytti sitten päätään tervehdykseksi molemmille ja heilautti hieman kättään, mutta ojensi sitten Marcellalle päiväkirjastaan kiskaisemaansa sivua, jossa hänen kirjoittamansa viesti oli yrittäen hymyillä somasti samalla.

MARCELLA

Marcellaa hieman huoletti, että oli mennyt kannustamaan miesparkaa vähän liikaa, toivottavasti hän ei nyt menisi nolaamaan itseään entistä pahemmin. Hyvä kun Marcella oli ehtinyt toivoa moista, niin prinssi Godofrédo jo ähelsi vaivalloisesti ylös ja alkoi esiintyä huitoen kädellään hiukan erikoisesti. Marcella ei ollut ihan varma mitä mies yritti, mutta ennen kuin se selvisi hänelle, esitys olikin jo päättynyt. Se oli oikeastaan hyvä, sillä Marcella oli varovasti hivuttautunut hiukan kauemmas, ettei prinssi sylkisi hänen päälleen puhistessaan samalla kun huitoi, joten parempi vain, että istui kiltisti paikallaan. Mutta hän tyrmistyi siinä kohtaa, kun prinssi väitti moista esitystä tanssiksi. ”Tanssitteko te Nierdalesissa noin?” Marcella kysyi hieman kauhuissaan, kun prinssi jo haukkui jonkun Dorianin tanssitaitoa. Aivan, Sir Dorian oli prinssin poloinen henkivartija. ”Aivan, tuo näyttikin aika… haastavalta. Henkivartijanne ei kyllä myöskään vaikuta henkilöltä, ken nauttisi tanssista ja huvittelusta.” Marcella myönsi, ettei kyllä itse osannut kuvitella sitä vakavakasvoista miestä tanssimassa.

Marcella ei ollut aivan toipunut siitä, mitä oli hetki sitten joutunut todistamaan, kun jo seuraava prinssi liittyi hänen seuraansa. Ja olisi voinut olla liittymättä, koska kyseessä oli dehrahilainen katastrofiprinssi! Marcella yritti kuitenkin nopeasti muuttaa järkyttyneen ilmeensä kohteliaaseen hymyyn, muttei tiennyt, miten hyvin onnistui, kun otti vastaan lapun, jota prinssi mitään sanomatta ojensi. Mitä ihmettä tämä nyt oli? Prinssi oli niin kummallinen ja pelottava, toki niin oli tämä toinenkin prinssi kummallinen. Marcella vilkaisi hiukan huolissaan Imperia-tädin ja Herra Henkivartijan suuntaan, että voisivatko he pelastaa hänet tästä tilanteesta. Sitten hän vilkaisi, mitä prinssi Dakarain kirjoittamassa lapussa luki. Anteeksipyyntö. Ei vilpitön, selvästi prinssi vain halusi häneltä apua ja yritti siksi paikata aikaisempaa käytöstään, mutta ainakin selvisi, miksi prinssi tyrkytti viestiä sanomatta mitään. ”Olen pahoillani prinssi Dakarai, mutta ma ole en maagi enkä siis sellaisista kasveista tiedä mitään. Laaksostakin saadut taikakukan siemenet tuskin auttavat tähän tarkoitukseen, ma luulen.” Marcella vastasi hiukan ihmetellen, miten hänen kuviteltiin pystyvän nyt kasveineen ihan mihin tahansa. Hän hädin tuskin sai ruusupensaassa kasvavaa nuppua kukkaan!

GODOFRÉDO

Godofrédo kuikuili prinssi Dalain prinsessa Marmeladille tuomaa lappua saamalla siitä vain osin selvää prinsessan käsien takaa. Eipä näyttänyt kummoiseltakaan runolta, prinssi yritti selvästi varastaa Godofrédon ansaitun huomion sillä prinsessa ei ollut edes kerennyt aplodeeraamaan ennen kuin Dalai oli ojentanut tälle runon! Godofrédo päätti kuitenkin kaikessa hyvyydessään antaa tämän anteeksi, eihän hän voisi olla tämän ryhmän ainoa valopilkku - muutkin ansaitsivat saada osansa glooriasta jota Godofrédo veti puoleensa kuin hunaja kärpäsiä. Prinsessakin tuntui lausuvan jonkinlaista runoa. Oliko tämä muuttumassa runonlausantakilpailuksi?

"Siemen, nyt näen niemen, kah kasvi siitä kukkii ja näköalan tukkii..." Godofrédo risti kätensä syliinsä ja huokaisi syvään. "Runoilimme tuon aivan lennosta, jos uskotte", hän sanoi katsoen sivusilmällä uusia ystäviään odottaen ihastuksen huokauksia.

DAKARAI

Dakarailla ei kyllä totta tosiaan ollut Marcellan taidoista mitään käryä tai kuinka naisten ylipäätään oli osattava mitään Gerosissa. Aika miesvaltainen maa sekin oli, mutta selvästi he kykenivät elämään sillä tiedolla, että maata tulisi seuraavaksi hallitsemaan nainen. Dehrahissa sellainen olisi skandaali eikä naista hallitsijana oltu nähty enää moniin vuosiin. Dakaraikin tiesi sen vain maan historiasta eikä kukaan sinä aikana elänyt mitenkään olisi voinut muutenkaan olla enää elossa, ellei sitten käyttäisi jotain hokkuspokkustaikuutta sellaiseen, mutta ei kai nyt sentään! Mutta tästä kaikesta huolimatta prinssi todella toivoi, että Marcellalla olisi jotain edes mahdollista tietoa jostain yrteistä taikka kukista, joissa olisi jotain maagista voimaa. Mieluiten kuitenkin hänen ongelmaansa auttavaa.

Marcella ei kyllä vaikuttanut kovinkaan iloiselta Dakarain tunkiessa seuraan, minkä prinssi kyllä ymmärsi ja oli saanutkin todella ymmärtää sen kantapään kautta. Tai tässä tapauksessa kasvojen ja kyljen kautta, mutta kuitenkin. Ja kyllä tämä mykäksi taikominenkin taisi mennä siihen kategoriaan. Ehkä Galena osaisi tehdä omalle kiroukseen jotain eikä Dakarain olisi sitä Marcellalta kannattanut mennä kysymään, mutta Dakarai ei kyllä halunnut kohdata kiroajaansa... no mieluusti koskaan enää, kuten ei hakkaajaansakaan. Marcella oli siis turvallisempi vaihtoehto, vaikka ei tainnut haluta olla Dakarain kanssa missään tekemisissä, mutta tuskin prinsessa häntä kurpitsaksi taikoisi tai miksikään rehuksi. Ei Dakarai ollut varma edes olisiko se miten mahdollista, koska eihän hän mitään kasvillisuutta edustanut.

Dakarain harmiksi Marcella antoi kuitenkin kieltävän vastauksen. Tiedä sitten oliko syynä tosiaan ihan puhtaasti se, ettei hän osaisi vai se, ettei häntä kiinnostanut auttaa. Toki mahdollisuutena olisi myös se, ettei moisien taikayrttien tai -kukkien luominen olisi mahdollista. Mutta se ei kuitenkaan poistanut sitä faktaa, ettei Marcellasta ollut ainakaan alkuperäisen suunnitelman suhteen apua. Hän oli kuitenkin maininnut laaksosta saaduista taikakukista, muttei uskonut niiden auttavan. Dakarai joutui kuitenkin turvautumaan taas kirjoittamisen jaloon taitoon, koska ääni ei kuulunut edelleenkään ja jos olisi kuulunut, ongelmahan olisi jo ratkennut. Mutta niinpä hän kuitenkin kirjoitti jälleen sulkakynä sauhuten:

>> Ymmärrän eikä se Teidän vikanne tietenkään ole! Mutta entäpä mainitsemanne laakson taikakukkien siemenet, tiedättekö millaiseen apuun ne ovat tarkoitettu tai miten ne voisivat toimia? <<

Tällä kertaa Dakarai ei repäissyt sivua irti vaan käänsi vain kirjoittamansa tekstin kirjoineen kohti Marcellaa, jotta tämä näkisi kirjoituksen. Prinssin oletus nyt kuitenkin oli, että Marcellan olisi jotain edes tiedettävä kyseisien kukkien siemenistä kerta hän sellaisia oli saanut. Tiedä sitten missä kohdassa, mutta eipä Dakarai nyt ollut muutenkaan rehuista niinkään kiinnostunut. No nyt oli, mutta normaalisti ei. Ehkä niitä oli jaettu silloin, kun hän oli itse ollut jo poissa ja kenties vangittuna? Tai sitten se vaan oli joskus aikaisemmin tapahtunut. Eihän Dakarai ollut Marcellan seurassa ollut suoranaisesti tätä hetkeä ennen. Prinssi kuitenkin käänsi kummastuneena katsettaan Godofrédon suuntaan, kun tämä alkoi runoilemaan yllättäen ja oli ilmeisesti ylpeä taidoistaan. Dakarai ei ollut ihan varma mitä kummaa toinen nyt edes yritti. Matkia Marcellaa? Tyttöhän puhui varsin runollisesti, mikä oli hieman kummaa Dakaraista, mutta hänellä ei tainnut olla varaa moisesta ääneen sanoa mitään. Nierdalesin prinssi oli kyllä varsin outo tapaus.

MARCELLA

Marcella istui edelleen maassa nukke sylissä hiukan hämmentyneenä saamastaan huomiosta. Kultaiset kiharat heilahtaen hän hään käänsi kummissaan katseensa prinssi Godofrédoon tämän alkaessa runoilla. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Jokin hänessä sanoi, ettei tätä miestä saisi kehua ja kannustaa tekemään kummallisuuksia, hän oli selvästi hieman hidasälyinen eikä ymmärtänyt sitä, jos joku sanoi asioita vain kohteliaisuutta vaan otti kaiken todesta. Mutta Marcellaa oli aina opetettu, että jos mies puhui työstään tai metsästyksestä, hänen pitäisi kuunnella kohteliaasti ja esittää kiinnostunutta. Jos mies kertoi vitsin, hänen kuului hymyillä ja nauraa hillitysti, oli tämän juttu hauska tai ei. Jos Mies kehui, hänen kuului kiittää ja ylistää takaisin, jos mies esitti runon tai jotain muuta, hänen kuului olla vaikuttunut tai ainakin esittää sellaista, vaikka mies ei olisi tehnyt vaikutusta alkuunkaan. Hänen kuului olla kohtelias ja hienostunut ja olla suosimatta ketään erikseen, sillä hän oli Gerosin prinsessa.

Niin Marcella yritti toimia, kuten häntä oli opetettu, vaikka se nyt tuntuikin hänen mielestään hyvin väärältä tavalta toimia. Hän veti ihastuneen hymyn kasvoilleen ja taputti pari kertaa hentoisia pieniä käsiään. ”Ma huomaan, että teidän ylhäisyytenne on hyvin lahjakas monessa asiassa! Saatte varmasti suurta ihailua osaksenne Nierdalesissa jatkuvasti jos silkkaa lahjakkuuttanne.” Marcella kehui vaikka olikin sitä mieltä, ettei tuollainen runo ollut mistään kotoisin, mutta ehkä nierdalesilainen runous oli tuollaista ja prinssi oli oikeasti siinä lahjakas. Eiväthän kaikki voineet olla niin hienostuneita ja omata niin hyvää taiteellista makua kuin gerosilaiset.

Marcella kääntyi kuitenkin kiusaantuneesti taas prinssi Dakarain puoleen. ”Ettekö te olekin aivan samaa mieltä? Aivan, voi mua! Ettehän te voineetkaan puhua.” Marcella huomasi sitten kömmähdyksensä, mutta prinssi kirjoitti jo kynä sauhuten uutta viestiä. Marcella luki sen, ja yritti muistella, miten velho Ofirin oli lahjaa kuvaillut. ”Isäntämme Gilmarin laaksossa kertoi seuraavaa lahjan annon yhteydessä: ’ Tämä pussi sisältää siemeniä, joista kasvaa maahan osuessaan kukkia, joiden tuoksu saa mielen harhailemaan ja unohtamaan’. Näin ollen ne on tarkoitettu vihollista vastaan, enk’ usko ma, et niistä voisi olla mitään apua tilanteeseenne. Olen siitä kovin pahoillani, sillä onhan tilanne valitettava. Mut ehk’ vaientamisellenne lienee syy ja voitte ottaa siitä oppia ja mahdollisesti näin ollen Kaikkivaltias kaikessa viisaudessaan ja hyvyydessään voisi auttaa teitä ongelmassanne, kun vain kääntyisitte rukouksissanne hänen puoleensa.” Marcella yritti olla avulias, sillä kyllähän kaikkivaltias varmasti pystyisi auttamaan, jos dehrahilainen vain olisi hyveellinen ja vilpitön uskossaan… mitä hän tuskin tulisi olemaan, mutta Marcella ei oikein tiennyt, mikä muukaan auttaisi, kuin lepytellä parantajaa, jolla oli kiire hoitaessaan omia askareitaan.

GODOFRÉDO

"Noh noh, eihän tässä nyt sentään rukoilemaan tarvitse alkaa", Godofrédo tyrskäisi löyhyttäen kädellään punastuvaa naamaansa. Yleensä hän koki tarpeelliseksi Kaikkivaltiaana kuunnella alamaistensa rukoukset, mutta olkoot tämä armon lahja uusille ystäville. Hän nousi yllättävän sutkeasti pystyyn ja heilutteli sormiaan ja lähti hieman keinuen mökkerön ovea kohti. Jos uusi ystävä halusi siemeniä ja kukkia, niin siemeniä ja kukkia tämä saisi!

Godofrédo avasi hökkerön oven ja sisään pöllähti hieman kuivaa pölyä (?) joka sai hänet yskäisemään rystysiinsä. Hän möljötti ovensuussa hieman aikaa, astui ulos, kääntyi katsomaan ovea miettien että kannattaako tuollaista risaa edes laittaa kiinni ja löysi heti oven vierestä jonkinnäköisen kasvin oloisen asian jota alkoi innostuneena kaivamaan. Ovi ja sen sulkeminen oli yhdentekevää, prinssi Dalaita oli autettava!

DAKARAI

Dakarai oli edelleenkin hämmentynyt siitä, mitä kummaa Godofrédo oli yrittänyt runoilullaan yrittämättä liikaa näyttää sitä kasvoillaan, koska olisi se varmasti varsin epäkunnioittavaa, eikö? Marcellakin kovin hymyili tämän runonlausuntataidoille ja taputtikin sille. Dakarai ei oikein itse ollut vakuuttunut Godofrédon runoudellisuudesta, mutta ilmeisesti se oli iskenyt Marcellaan? Tai toki mahdollisuus sekin, että neiti vain esitti, koska jostain syystä Dakarai ei uskonut, että runollisesti normaalisti puhuva tyttönen hirveästi oikeasti arvosti toisen yritystä. No yrityshän se tietenkin oli ja kaipa sitä aina yrittää kannatti ja sai eikä Dakarai nyt itsekkään ollut haka runoudessa. Joskin runous oli Dakarain pienin murhe tällä hetkellä, koska prinssi antaisi vaikka sen vähäisenkin runonlausuntataitonsa vastalahjana sille, että saisi puhua jälleen.

Marcella puolestaan kehui Godofrédon taitoja, minkä jälkeen kysyi myös Dakarain mielipidettä. Prinssi olikin jo vastaamassa reaktionomaisesti, mutta kyllä se fakta puhekyvyn häviämisestä iski jälleen, kun eihän hän nyt edelleenkään voinut puhua. Sen tajusi Marcellakin, mutta voisihan sitä nyt tässäkin kirjoittamalla korvata puhetaitoa, vaikka Dakarai oikeasti viis veisasi runoudesta tällä hetkellä. Prinssi kuitenkin otti paremmin taas kiinni siroin sormin sulkakynästään ja kirjoitti:

>> Varsin sulavaa ja kaunista runonlausuntaa. Teillä on selvästi taito hyppysissänne. <<

Asiansa kirjoitettuaan prinssi käänsi kirjoittamaansa tekstiä vuorostaan Godofrédon suuntaan. Toivottavasti tämä tahvo osaisi lukea, koska valitettavasti Dakarai ei kyennyt kehujaan niitä kuitenkaan oikeasti tarkoittamatta sanomaan ääneen. Mutta vaikka puheen voisikin korvata kirjoittamalla olisi se aika ikävää jatkaa näin hamaan tappiin asti, jos tämä olisi lopullista. Pahimmassa tapauksessa edes Galena itse ei osaisi purkaa virhettään.

Dakarai käänsi kuitenkin taas huomionsa Marcellaan, koska hänen puheilleen prinssi oli tullut ja hänen vastauksensa tässä painoivat enemmän kuin idiootin runot. Marcellaa kuunnellessaan prinssin harmiksi kuitenkin selvisi, että siemeniä oli tarkoitus käyttää vihollisiin eikä Dakarain ikävään tilanteeseen. Dakarai ei kyllä totta tosiaan olisi muutenkaan halunnut vielä tämän kaiken muun lisäksi menettämään muistiaan sillä siltä kyseisien kukkien vaikutus oli kuulostanut. Mutta oliko laaksossa oikein lahjojakin jaeltu? Eikä hän ollut saanut mitään?! Epäreilua! Tosin Dakarain tuurilla hän olisi saanut vain pussillisen kiviä. Kivillä nyt toki olisi voinut viskoa vihollisia... Mutta kaipa se oli ihan hyvä, ettei Dakarai ollut mitään lahjoja saanutkaan. Marcella oli kuitenkin vielä jatkanut Dakarain hiljentämisiin, että ehkä siihen oli jokin syykin, josta ottaa oppia. Puhe jatkui kuitenkin vielä ties mihin kaikkivaltiaisiin. Dakarai puolestaan otti vain taas kynää kauniiseen käteensä:

>> Kysyin vain Chathan vointia, mutta maagi pillastui siitä. Tiedän toimineeni alussa väärin vähintäänkin jokaista kohtaan ja varmasti ansaitsen tämän, mutta eihän se väärin ole olla huolissaan. Kiitos kuitenkin, että edes kuuntelitte ja yrititte auttaa. <<

Jälleen kirjoitettuaan asiansa prinssi käänsi kirjaansa Marcellan suuntaan. Oli hän kiitollinen toisen yrityksistä, mutta kyllä se silti harmitti, ettei hänen ongelmansa ollut ratkennut. Olisikohan Godofrédon tietämyksestä mitään apua? Tuskin Dakarai siinä mitään menettäisi, jos kysyisi edes? Mutta yllättäen Godofrédo lähtikin ovelle, jonka tempaisi auki ja alkoi oven suusta jotain kaivamaan. Noh, prinssi päätti antaa toisen kaivella rauhassa. Hän voisi kysyä asiaa sitten, kun toinen oli suorittanut arkeologiset kaivauksensa.

MARCELLA

Hyvin kummastuneena Marcella katsoi prinssi Godofrédon perään, kun prinssi yhtäkkiä taas nousi ja lähti ovelle puhuttuaan taas hyvin kummia. Ovensuuhun tämä jäi kumartelemaan, eikä Marcella ymmärtänyt alkuunkaan, mistä oli kyse. ”Mit’ kummaa hän oikein tekee?” Marcella ihmetteli ääneen, vaikkei prinssi Dakarai tiennyt varmastikaan yhtään paremmin, eikä sitä paitsi voinut edes vastata. Mutta nyt kun prinssi Godofrédokin oli noussut, tuntui hieman tökeröltä istua itse lattialla toisen prinssin seisoessa vieressä, joten Marcella ojensi kättään, jotta prinssi voisi olla herrasmies ja auttaa hänet ylös (?) ilman, että hänen tarvitsisi rypistää leninkiään pahemmin likaisella lattialla yrittäessään itse kompuroida hameineen pystyyn. Olihan prinssi Dakarai moukka, mutta nyt hän käyttäytyi hyvin ja oli sitä paitsi hiljaa, mikä oli hyvin miellyttävä muutos prinssissä.

DAKARAI

Godofrédon toiminta näytti myös Marcellasta oudolta tai ainakin Marcella ihmetteli toisen toimintaa ääneen. Dakarai ei ollut varma odottiko prinsessa vastausta asiaansa ja varmasti tiesi sanomattakin Dakarainkin kannan, mutta Dakarai oli sosiaalinen yksilö ja oli normaalistikin vähän suuna päänä siellä sun täällä. No se oli ollut virhe, mitä eilinen olikin jo itsekkäälle nirppanokalle opettanut, mutta nyt prinssi ei omien tietämyksien mukaan ollut kyllä oikeasti loukannut ketään vaan ollut ainakin suhteellisen asiallinen. Mutta Marcellan kysymys oli kuitenkin jäänyt ilmaan leijumaan ja Dakaraista tuntui äkkiä kamalalta olla noteeraamatta sitä mitenkään, joten tarttui jälleen ainoaan välineeseensä, jolla sai äänensä kuuluviin:

>> En yhtään tiedä. Vaikuttaisi kaivelevan jotain maasta? Ehkä hän hukkasi jotain? <<

Taas asiansa kirjoitettuaan, näytti hän vastauksensa Marcellalle. Toki asian olisi voinut varmaankin tuoda ilmi vain pudistelemalla päätään tai nostamalla hartioitaan, mutta eihän sellainen ollut sopivaa. Asiat kuului sanoa ääneen, jos oli jotain sanottavaa. No ääneen Dakarai ei asiaansa voinut sanoa, mutta asia kävi varmasti selväksi. Pian Marcella kuitenkin ojensi kättään Dakarain suuntaan ja prinssi ottikin siitä kiinni ymmärrettyään prinsessan haluavan ylös, joten prinssi auttoi toisen ylös lattialta.

Kuuden päivän päästä 8.6.993. 3a

DORIAN

Kuudes matkapäivä kääntyi kohti iltaa ja edessä kohosivat Zuraa ympäröivät vuoret. He olivat matkalla parhaansa mukaan pyrkineet välttämään vihollispartioita, mutta valitettavasti nyt kun heidän pääsynsä Dehrahiin oli vihollisen tiedossa, kaikilta partioilta ei ollut voinut välttyä. Siitä oli kuitenkin se hyöty, että nyt heillä oli edes pieni mahdollisuus päästä sisään kaupunkiin, jonne oli selkeästi lähes mahdoton päästä, mikäli heidän opastaan oli uskominen. Toki opaskin oli aika epäilyttävä, ettei Dorian ihan senkään varaan laskisi, mutta parempaakaan heillä ei nyt ollut. Heidän Dehrah-vahvistuksensa oli aika onneton ja olematon nyt, kun prinssin henkivartija oli pahasti loukkaantunut.

He olivat kuitenkin saaneet valeasun kaatamiltaan vihollissotilailta, hieman uskottavamman kuin mitä aikaisemmin. Koska väkisin tai salaa oli aika turha edes yrittää päästä sisään kaupunkiin, tiedä sitten miksi Dehrahissa köyhä väestö jo valmiiksi pidettiin noin tarkasti vahdittuna. Toki se oli nyt ihanteellinen tukikohta viholliselle, mutta kaupunkia tuskin oli alun perin tarkoitettu miksikään sotatukikohdaksi, jos sinne oli laitettu vain huono-osaisin kansa pois rikkaiden silmistä. Mutta Dorian oli saanut jo sen verran hyvän käsityksen Dehrahista, että sen toiminnasta oli ihan turha yrittää löytää mitään järkeä.

He olivat jättäneet hevosensa vähän matkan päähän pois näkyvistä, sillä sokkeloisessa kaupungissa hevosista olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Nyt heidän piti vain ottaa riski ja yrittää päästä porteista varastamiensa vihollishaarniskoiden ja hämärän turvin. ”Selvä, mennään. Kukaan ei puhu mitään. Jos meillä on tuuria, meidät päästetään sisään ilmankin. Jos taas ei, minä yritän, vaikka kielitaidostani ei tässä kohtaa varmaan kauheasti ole hyötyä. Jos siitä ei ole apua, hajotamme portin ja yritämme tunkeutua vain mahdollisimman nopeasti läpi…” Dorian sanoi, vaikka suunnitelma aika hataralle pohjalle olikin rakennettu. ”Sisällä yritämme vain mahdollisimman nopeasti kadota muuhun väkijoukkoon, kävi miten kävi. Tavoite ei ole jäädä taistelemaan jokaista vihollista vastaan, vaan löytää prinssi Caine. Asia selvä?” Dorian varmisti vielä. ”Rukoilkaa niitä jumalia mihin uskotte, sillä tässä ei paljon muuta voi kuin jättäytyä onnen varaan. Mennään.” Dorian sanoi ja lähti edeltä kulkemaan kohti portteja.

PESTVA

Näin monta miestä yhdessä paikassa sai Pestvan pyörittämään silmiään kypäränsä alla. Mitäköhän ihmettä niidenkin pienissä aivoissa tapahtui tällä hetkellä? Miten monta tammenterhoa mahtoikaan törmäillä toisiinsa noissa tyhjissä kopissa? Menisivät takaisin pilkkomaan puita ja rakentamaan taloja niinkuin miehet oli tarkoitettu tekemään!

Pestva lähti lompsimaan Dorianin perässä yrittäen matkia tämän ryhtiä ja kävelyä näyttääkseen mahdollisimman miehekkäältä. Tätä olisi varmaan pitänyt harjoitella aikaisemmin, hän ajatteli, miehillä oli jotenkin epäluonnollinen tapa olla heiluttamatta lanteitaan kävellessään mikä oli Pestvalle yllättävän vaikeaa. Hän mörähteli ja murahteli kulkiessaan ja hikoili kuin sika vartaassa. Olivatpa näiden ali-ihmisten haarniskat epämukavat!

INAR

Matkan rasituksesta, huonosti nukutuista öistä, haavoistaan ja kaikista viime ajan tapahtumista huolimatta Inar tunsi hieman toivoa heidän lähestyessään määränpäätänsä. Ainoa syy, miksei Inar ollut aivan yhtä ärtynyt ja väsynyt kuin matkan alussa, oli Caenezhin veriterät, jotka lepäsivät hänen vyöllään vaatteiden alla. Hän oli löytänyt miekat heidän matkansa varrelta, noin puolivälissä matkaa ja nyt ne kaksi miekkaa olivat ainoa asia, jotka antoivat hänelle toivoa. Caine oli elossa… Cainen täytyi olla elossa. Miekkojen löytyminen oli herättänyt toivon naisen sisällä, eikä hän aikonut antaa minkään enää tulla itsensä ja Cainen löytymisen välille. Mikään ei merkinnyt hänelle tässä hetkessä enempää, jos Pestvaa ei laskettu mukaan. Pestva oli miekkojen lisäksi ainoa syy, miksi hän kykeni pitämään itsensä jotenkin kasassa ja määrätietoisena. Hänen pitäisi pyytää toiselta anteeksi kaikkea… käytöstään, epätoivoaan, vihaansa, ihan kaikkea kunhan tämä olisi ohi. Kunhan Caine olisi löytynyt… Pestvalla oli tarpeeksi paineita muutenkin hänen vuokseen, toinen oli aivan yhtä huolissaan Cainesta kuin hänkin ja… hän ei ollut varsinaisesti elänyt äitinsä odotusten mukaisesti tämän matkan aikana. Olkoonkin, että se dehrahilainen ipana oli todella koetellut hänen hermojaan, mutta ei se ollut syy käyttäytyä yhtä moukkamaisesti, kuin hän oli tämän retken aikana käyttäytynyt. Hän oli kuitenkin Urumiyan tuleva hallitsija, ja jos hän halusi selvitä tästä sodasta hengissä, ei hän saisi antaa tunteidensa enää purkautua sillä tavalla.

Toivo oli kuitenkin tarpeen, sillä sangen toivoton tämä heidän tehtävänsä tuntui olevan. Inar todella toivoi, että he pääsisivät ilman taistelua porteista läpi, niin pieni ja surkea oli heidän joukkonsa tällä hetkellä, vaikka vihollissotilaiden vaatteet hieman peittivätkin heidän sekalaista sakkiaan. Inar oli tällä hetkellä ihan tyytyväinen siitä, että muistutti ulkomuodoltaan enemmän miestä, eikä ollut yhtä hento ja sievä kuin kaksi muuta prinsessaa… saati yhtä pieni ja siro kuin vinemarilainen nainen, joka ei ollut yhtään iloinen valeasustaan tai siitä, ettei voinut roikkua Vinemarin perillisessä kuten tavallisesti. Jos Inar ei olisi ollut niin huolissaan, hän olisi varmaan ollut huvittunut pienen vinemarilaisen kiukkuisuudesta. Nyt hän kuitenkin yritti keskittyä heidän tehtäväänsä, ja vilkaisi Pestvaan jolla tuntui olevan vaikeuksia esittää mahdollisimman… miehekästä, muiden silmissä. Inarille jäykkyys ei ollut kovin vaikeaa, mikä oli ulkonäön lisäksi hänen etunsa tässä paikassa.
”Helppo homma, haetaan vain Caine ja lähdetään. Me selviäisimme tästä vaikka kahden, ne on vain miehiä”, nainen sihahti vain hiljaa, yrittäen kuulostaa itsevarmalta, mutta hiljeni kuitenkin täysin heidän lähestyessään porttia.

SEMENRE

Kuusi päivää siltä kämämökiltä oli lopulta kestänyt päästä Zuraan ja nytkin ilta oli alkanut jo hämärtämään. Toki hyvä niin, koska hämärä naamioisi hyvin heidät ja vihollisiksi naamioitumisyrityksen. Silti Semenre ei ollut niin varma, miten se menisi läpi ja entä, jos jotain pitäisi puhua? Hevoset oli joka tapauksessa jätetty piiloon tai ainakin pois näkyvistä, mikä oli aika pakko, koska Zuran kapeilla ja mutkaisilla teillä, jos niitä sellaisiksi voisi kutsua, ei paljon hevosilla tai muillakaan liikuttu.

Joka tapauksessa tämän Semenren johtajaksi mieltänyt mies kuitenkin sanoi lopulta vain, ettei puhua saisi ja jos tosiaan tuuria olisi, sisään voisi päästä ilmankin. Mies kuitenkin otti puhumisvastuun, jos sellaista kuitenkin tarvittaisiin. Semenre tahtoi kuitenkin uskoa, että sisään pääsisi kyllä puhumatta mitään, koska kai he nyt omat sotilaansa sisään päästäisivät ilman tenttausta. Eivät he toki oikeasti vihollisen sotilaita olleet, mutta kyllä he ulkonäköisesti vihollisien haarniskoissa siinä mielessä ihan uskottavilta näyttivät, että tuskin tämä ongelma olisi. Olkoonkin, että Semenre itse olisi suosinut enemmän sisään salaa hiippailua, mutta toki se olisi tarkoittanut muurin ylittämistä eli kiipeämistä, joten saattoi tämä toimiessaan helpompi olla.

Mutta joka tapauksessa pääasia oli löytää tämä napattu prinssi Caine mahdollisimman nopeasti ja vähin taisteluin. ”Asia selvä”, Semenre totesi omalta osaltaan matkan alkaessa kohti portteja. Semenre silmäili kypäränsä alta lähestyviä vihollisia sitä mukaan, kun he lähestyivät Zuran muureja, jotka olivat totisesti hyvinkin massiiviset. Toivottavasti he pääsisivät poiskin vielä elossa. Se oli nyt kuitenkin menoa, koska pian he saapuivat porteille vihollisten myös pälyillessä heidän suuntaansa samalla, kun Semenre piti vihollisia silmällä. Portti kuitenkin avattiin(?) ja heidän annettiin kulkea sisään(?), mikä kelpasti kyllä Semenrelle. Kerrankin asiat hoituivat smootisti, mutta kirkolle olisi kyllä matkaa ja koska Zura toimi vihollisen tukikohtana, paikka olisi täynnä vihollisia, joten tämä saattaisi olla vaikeampaa silloin, kun Semenre oli ollut Zurassa silloin, kun vihollisia ei ollut. Mutta tiedä häntä, ehkä he voisivat vain kävellä kirkolle ja ovista sisään nämä vetimet päällään… siis, jos hyvä tuuri kävisi eikä kukaan alkaisi epäillä. ”Ihan Zuran perällä on kirkko ja se on ainoo parhaiten säilynyt, isoin ja jotenkin puolustettava rakennus, joten se prinssi Kai on todennäkösesti siellä”, Semenre kertoi vaivihkaisesti tai ainakin, jos hän olisi vihollinen, kirkkoa hän pitäisi itse niin ikään turvasatamana ja sellaisena, johon pystyttäisi leirinsä. Hän jäi kuitenkin miettimään seuraavaksi sen napatun prinssin nimeä, koska se ei tainnutkaan olla Kai, mutta jotain siihen suuntaan? No sama se, eivät he olleet prinssin nimeä tulleet pelastamaan vaan sen prinssin.

Seuraavaksi heidän eteensä kuitenkin pysähtyi melko isokokoinen lihaksikas mies näin ollen pysäyttäen heidät(?). ”Seis siihen paikkaan. Minne olette matkalla ja mistä tulossa?” suurikokoinen mies jylisi jotain jokseenkin epäluuloisen näköisenä. Semenre ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta mies näytti silti siltä, että odotti kovin, että jotain hänen sanoihinsa pitäisi vastata. No ehkä se puhujan roolin ottanut ymmärsi ja osaisi vastata? Mutta ainakin porteista oli jo päästy, mutta jos tämä kusahtaisi nyt tähän, niin mitäs sitten? Suoran yhteenoton takia Semenre turvautui mieluummin liikkumaan varjoissa, koska tässä oli hänestä henkilökohtaisesti enemmän riskiä. Mutta tietenkin yksin oli helpompi liikkua vaivihkaa varjoissa kuin tällaisella porukalla, vaikka suurin osa olikin jäänyt metsään.