GILDOMERA osa 1 luku 1

HORTENCIA

Onni tuntui kuitenkin kaikesta huolimatta olevan heidän matkassaan, kun he olivat löytäneet näinkin läheltä edes jonkinmoisen lepopaikan. Hortencia ei varsinaisesti nauttinut ajatuksesta, että heidän pitäisi aamun tullen erota ja osa jäisi tähän hökkeliin vain odottamaan, mutta… niin oli parempi. Hortencian mieli oli väsynyt ja levoton, eikä hän ollut lainkaan varma miten he selviäisivät tästä matkasta. Jo matkan alku oli ollut niin okainen, ja hän oli niin väsynyt… Hän hätkähti hieman ajatuksistaan nähdessään Oscarin liikkuvan lähemmäs, ja otti vastaan miehen avun, laskeutuen väsyneenä d’Artagnanin selästä. Hän kohotti katseensa mieheen kuullessaan tämän sanat ja voi, miten hän tahtoikaan väittää vastaan, jos vain olisi jaksanut. Hortencia henkäisi raskaasti, mutta hymyili lopulta hieman armaalle ystävälleen.
”Olet varmaankin oikeassa… kuten yleensä olet. Kiitoksia, Oscar”, Hortencia sanoi hellästi miehelle, kääntyen katsomaan d’Artagnaniin, joka ei tuntunut olevan matkan rasituksesta juuri moksiskaan.
”Olemme hyvissä käsissä, d’Artagnan”, hän hymähti ja silitti ratsunsa niskaa hellästi, katsoen vielä kiitollisena Oscariin.
”Kaikkivaltiaan kiitos, että olet kanssani täällä, minne Hänen rakkautensa kosketus ei ole ylettänyt. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.” Hortencia oli väsynyt ja hyvin rasittunut jo vain dehrahin prinssin käytöksen ja heidän käymänsä keskustelun vuoksi, mutta hän oli kiitollinen, että Oscar oli hänen kanssaan. Hänen olisi tehnyt mieli halata miestä, mutta esti kuitenkin itseään ja lähti lopulta hieman hämmentyneenä hakemaan prinsessa Marcellaa, jotta he voisivat mennä yhdessä lepäämään.

OSCAR

Oscar katsoi hetken Hortencian perään. Hän olisi halunnut sanoa, ettei olisi edes päästänyt Hortenciaa lähtemään ilman häntä. Jos tälle matkalle olisi valittu joku muu hänen sijastaan, hän olisi uhmannut kaikkia käskyjä ja lähtenyt silti. Lopulta hän kuitenkin pakotti katseensa irti Hortenciasta ja lähti taluttamaan d’Artagnania ja Aramista muiden hevosten joukkoon mökin taakse puhellen niille rauhallisesti. Hän ei pitänyt itsekään ajatuksesta, että he jäisivät vain tänne odottamaan, mutta ymmärsi, miksi prinsessa oli tämän vaihtoehdon valinnut. Heistä oli ehdottomasti täällä enemmän apua ja hyötyä, kaikkia taistelukykyisiä ei voinut laittaa pelastusretkelle mukaan. Mutta ryhmän hajaantuminen näin alussa tuntui silti ikävältä ja Oscar ei voinut kuin rukoilla Kaikkivaltiasta, että kaikki tulisi menemään hyvin, vaikka tähän asti olikin ollut epäonnea.

ANDRÉ

Lähdön aika oli tullut ja André oli pakannut vain omat miekkansa mukaan, koska ei hän niitä nyt johonkin Dehrahin muurin huoneeseen halunnut jättää lojumaankaan. Hän kuitenkin toivoi, että äskeinen välikohtaus unohtuisi, mutta hän André pahoin pelkäsi, ettei niin onnekkaasti ainakaan ihan heti tulisi käymään.

Matka oli joka tapauksessa ollut melko väsyttävä, mutta lopulta he olivat päässeet jonkunlaiseen levähdyspaikkaan. Ei mökki kovinkaan luokseen pyytävältä näyttänyt, mutta oli se varmasti tyhjää parempi. André kuitenkin laskeutui Margueriten selästä alas ja se pitäisi tietenkin myös hoitaa lepokuntoon, mutta sitä ennen prinsessa Marcellakin varmasti halusi oman hevosensa selästä alas ja päästä mahdollisimman pian lepäämään. "Antakaa kun autan Teidät alas hevosenne selästä", André sanoi prinsessalle tarjoten kättään auttaakseen tämän alas(?). Prinsessa Hortenciakin alkoi lähestyä heitä ja hyvähän se tietenkin oli, että prinsessat olivat toinen toiselleen hyvää seuraa. "Minä hoidan kyllä Teidän ratsunne kuntoon, niin voitte mennä rauhassa lepäämään jo prinsessa Hortencian kanssa", André jatkoi vielä prinsessa Marcellalle hymyillen samalla ystävällistä hymyään.

MARCELLA

Hyvä kun Marcella ei ollut nukahtanut hevosen selkään matkan aikana. Vaikka taistelun kauheudet edelleen kummittelivat hänen mielessään ja hän kuuli edelleen huudon ja melun korvissaan, hän alkoi olla hyvin väsynyt. Hän ei edes jaksanut huomata millaisen kurjan mökkipahasen eteen he olivat pysähtyneet, joten ei huomannut nyrpistää moiselle murjulle sievää nenäänsä. Herra Henkivartijan auttaessa Marcellan alas ratsailta, hän oli vain helpottunut päästessään alas ratsailta. ”Ma kiitän.” Hän sanoi kohteliaasti, hyvä, kun Herra Henkivartija vaikutti jo paremmalta, Marcella oli pelännyt miekkakatastrofin masentavan häntä. Vielä enemmän häntä huoletti, että entä jos hänen pitäisi ottaa asia puheeksi nierdalesilaisten kanssa, että Gerosia oli loukattu pahasti? Hän ei halunnut puhua kummankaan kanssa, prinssi vaikutti siltä, ettei ymmärtäisi varmaan mitä kieltä hän edes puhuisi ja prinssin henkivartija pelotti Marcellaa liikaa. Marcella lähti kuitenkin Hortencian luo ja tajusi sitten katsoa, miltä heidän majapaikkansa näytti. ”Voi kauhistus mikä tomppelin köyhä tönö! Ei kai vain Dehrahissa kukaan oikeasti asu tuollaisissa?” Hän kauhistui. Ei Gerosissa ainakaan kukaan kansasta elänyt noin kurjissa oloissa.

HORTENCIA

Hortencia odotti kaikessa rauhassa prinsessa Marcellaa, jonka tämän henkivartija auttoi alas hevosensa selästä, ja hymyili hieman miehelle. Toinen oli joutunut aika ikävään asemaan aiemmin, vaikka hieman Hortenciakin mietti, mistä mies oli moiset leikkimiekat löytänyt ja päättänyt vieläpä ottaa sotaan mukaan. Jopa hänen mukanaan kulkeva miekka oli kunnollinen, oikeasta teräksestä valmistettu miekka, vaikkakin myös hopeoitu paikottain.

Hortencia käänsi katseensa sitten Marcellaan, muttei ehtinyt edes kääntyä lähteäkseen sisälle mökkiin, kun tyttö jo kauhistui hökkelin kunnosta. Hortencia tyrskähti vähän, lähinnä liian väsyneenä ajattelemaan oliko se sopivaa, vaikka… no, tämä mökki tuskin oli kenenkään asuttama ollut enää pitkään aikaan.

”Dehrah ei ole Kaikkivaltiaan siunaama, eikä myöskään sen kansa yhtä siunattu, kuin mihin olemme tottuneet”, Hortencia vastasi, kun lähti tytön kanssa sisälle. (?)
”Se kuitenkin antaa meille suojaa siksi aikaa, kun muut etsivät Caenezhin prinssiä”, hän lisäsi. Hän tiesi Dehrahista loppujen lopuksi hyvin vähän, mutta jos hän jostain ei yllättynyt, se oli köyhyys. Dehrah ja sen hirvittävät tavat olivat aina kauhistuttaneet Hortenciaa, eikä hän mielellään olisi katsonut totuutta silmiin… eikä hän edes halunnut mainita siitä, että sai olla onnekas, jos edes omisti oman kodin Dehrahissa. Oli se sitten vain kurja hökkeli tai ei.

GODOFRÉDO

Uusi ystävä oli hevosia taluttaessa päässyt karkaamaan Godofrédon näköpiiristä! Hän pyöri hitaan hyrrän lailla paikallaan kun Dorian, tuo ei-enää-ihan-niin-sydänystävä-koska-hän-ei-ikinä-naura-vitseille -ystävä tuli selittämään hänelle jotain vihollisista ja hermoista. Eikö hyvä Dorian nähnyt että Godofrédolla oli erittäin tärkeät asiat kesken?

"Jaa", hän vastasi tälle, kääntyi kannoillaan ja vaelteli ympäriinsä etsien Kardemummaa. Kyllä rakas ystävä vielä löytyisi, ja kyllä he sitten nauraisivat! "Kardemumma!", hän huusi. Olipa valitettavaa että kaikki nämä ulkomaalaiset näyttivät aivan samalta...

PESTVA

Sigur Rosin parkeerattuaan ja hieman sitä helliteltyään Pestva vaelteli keskenään mietteissään Dehrahin kurjaakin kurjemmassa maastossa kunnes muisti Laaksosta löytämänsä kiven. Voi itku ja kirous, hän oli aivan unohtanut jujuttaa Cainea sillä! Pestva läimäisi itseään otsaan saaden aikaan irvokkaan lirahdusäänen kahden hikisen ihoalueen kontaktista. Tämäkin vielä!

Pestva kaivoi taskujaan kotvan kunnes löysi tuon miellyttävän pyöreän kiven. Hän toivoi Cainen löytyvän mahdollisimman pian, sillä hän ei malttanut odottaa tämän ilmettä jekun jälkeen! Hän pyöritteli kiveä käsissään kun hänen mieleensä tuli Chatha joka muistutti häntä jostain syystä joltain Cainen vähemmän koltiaismaiselta pikkuserkulta. Hän punastui hieman ja sen enempää ajattelematta lähti lompsimaan mökkiin jonne tuo pieni parka oli kannettu.

Mökki oli hieman rämäinen, mutta jotenkin kotoinen - oli Pestva kämäisemmissäkin paikoissa majoittunut! Turhia koreilematta hän talsi edes kengänpohjiaan pyyhkimättä sisään ja suoraan Chathan luo. Tämä makasi kurjan oloisena (?) matalalla makuulavalla myöskin melko kurjan näköisen (?) Dakarain vahtiessa (?) hänen lähellään (?). Pestva oli juuri törkkäämässä Dakaraita toverillisesti olkaan, kun tajusi tämän olevan erittäin loukkaantunut (?) sekä vielä kaiken lisäksi vieraan maan prinssi, ja pysäytti nyrkkinsä puoli tiehen ja heilutti tälle vain hieman kömpelösti kättään. "Anteeksi nyt pojille kun tulin häiritsemään, mutta minulla on potilaalle näytettävää!" Hän katsoi ilkikurisena Chathaa ja kaivoi kivensä taskustaan. "Katso, ihka aito Dehrahilainen lohikäärmeen muna!" Pestva heilutteli kiveä Chathan edessä ja päästeli mystisiä huokailuja. "Et tainnut tietääkkään että Dehrahissa on lohikäär---" Hänen silmänsä jäivät sirrilleen tajunnan iskiessä, Chathahan oli Dehrahilainen! Hitsin pimpulan jäkärä!

Pestva irvisti punertuvia kasvojaan kiusaantuneena. "... Tämä ei taida mennä sinulle läpi, häh", hän tirskaisi Chathalle päästäen vahingossa pieniä sylkipisaroita suustaan.

MARCELLA

Marcella oli aika kauhuissaan Hortencian vahvistaessa asian. Dehrahilaiset elivät ilman Kaikkivaltiaan rakkautta ja siksi heidän elämänsä oli kurjaa ja ankeaa ja he asuivat tällaisissa hökkeleissä joita ei voinut taloiksi edes sanoa. ”Miten kauheaa, niin surullista.” Marcella oli edelleen järkyttynyt ja hän vilkuili epäluuloisesti sisälle päästyään rakennusta ja etenkin seiniä ja kattoja ollen aivan varma, että vähänkin kovempi tuuli ja koko rakennus olisi nurin. ”Niin, onhan tämä toki parempi kuin ei mitään…” Marcella sanoi vaikka ehkä hän tässä kohtaa olisi yöpynyt jopa mieluummin teltassa. Hänen telttansakin vaikutti paremmalta asumukselta ja kestävämmältä ratkaisulta. Onneksi dehrahilaiset olivat niin kiireisiä, etteivät huomioineet sitä, miten Marcella loukkasi heidän ”arkkitehtuuriaan”.

DORIAN

’Jaa’. Dorian katsoi tyrmistyneenä prinssin perään, kun tämä ei kuunnellut alkuunkaan vaan lähti huutelemaan kardemummaa jonnekin. Ei käynyt laatuun. Dorian paineli prinssin perään ja tarttui tätä päättäväisesti hartioista (?) ja käänsi mökille päin. ”Pahoittelen, mutta ette saa harhailla täällä itseksenne. Menkää mökkiin, muutkin ovat siellä.” Hän ilmoitti. Hänen olisi pakko löytää joku sijaishoitaja prinssille, että hän voisi lähteä aamulla. Toki jos oli aivan pakko, hän voisi jäädä pois pelastusretkeltä, mutta hän ei oikein uskonut, että muu porukka pärjäisi kauhean pitkälle ilman häntä. Dorian patisti prinssiä kohti mökkiä, hän ehtisi leikkiä tuota leikkiään joskus toiste, kun siihen olisi aikaa.

DAKARAI

Dakarai alkoi olla hyvin väsynyt, kun he viimein pääsivät jonkin kurjan murjun edustalle. Dakarai oli kuitenkin onnellinen siitä, että pääsi vihdoin taas nousemaan ylös, koska takapuolta kolotti liika istuminen. Hieman hänen oli pakko venytellä selkäänsä, joka turisi joka kerta, kun prinssi edes yritti kääntyillä puolelta toiselle. Sitten hän lähti taluttamaan hevostaan sinne, minne muutkin ne veivät ja yritti parhaansa mukaan muistella, mitä Chatha olikaan aina tehnyt hevosien hoidon suhteen(?), koska ei Dakarai hevosia osannut hoitaa. Kyllä hevonen oli aina hänelle valmiiksi laitettu linnallakin, joten ei se muutenkaan tainnut olla niin oikeaoppisesti laitettu kuntoon sitten senkään, kun Dakarai oli laaksosta päättänyt karata.

Mutta kun Ankzu oli jotenkin kunnossa tai niin hyvin, kun Dakarai ikinä osasi asialle jotain tehdä, kipitti hän myös sisälle ja siitä saman tien sinne, minne Chathakin oli viety. Herännyt tämä ei ollut vieläkään(?) ja se huolestutti Dakaraita. Toki tälli oli varmasti ollut kova, mutta eikö Chathan kuuluisi kuitenkin edes jotenkin jo alkaa herätä? Ei sillä, että prinssillä olisi ollut asiasta mitään hajua, mutta Chatha oli ollut tajuton jo pitkään. Dakarai istui kuitenkin vain lattialle Chathan viereen nojaten osin seinään ja pitäen edelleenkin kipeästä kyljestään kiinni. Kyllä, vieläkin se oli kipeä. Kuinka kovaa Inar oikein oli potkaissut häntä? Hänen kasvojaankin kyllä koski edelleen, mutta toisaalta se ei ollut mikään ihme.

Dakarain huomio kuitenkin kääntyi siihen Petsva nimiseen naiseen, joka saapui myös paikalle ja oli tekemässä jotain ja prinssi jo ehti pelästymään, että saisi uudestaan turpaan, jolloin Dakarai vaistomaisesti painautui enemmän seinään kiinni. Ei turpaan lyönti toki tainnut olla tämän urumiyalaisen ajatuksena oikeasti, mutta se oli ollut vaistomaisesti ensimmäinen ajatus, koska olihan hänet hakannutkin urumiyalainen. Mutta prinssi ei saanut turpaansa ja Petsva päätyikin vain heilauttamaan kättään hänelle ja Dakarai nyökäytti hieman päätään, minkä jälkeen Petsva pyysi anteeksi, että nyt tuppautui siihen. "Ei se mitään... Saahan siihen tulla", Dakarai vastasi pystyen samalla hieman rentoutumaan, koska ei ollutkaan saamassa turpaansa. Tosin naisella oli ilmeisesti jotain Chathalle ja kaivoi sitten kiven taskustaan sanoen sen olevan aito lohikäärmeen muna ja vieläpä dehrahilainen. "Olen kyllä melko varma, että lohikäärmeet ovat taruolentoja", Dakarai pohti siihen, vaikkei asia nyt suoranaisesti ollutkaan hänelle sanottu vaan Chathalle, mutta Chatha taisi viis veisata lohikäärmeistä tällä hetkellä, mutta taisi Petsvakin hiljetä lopulta, kun tajusi, ettei lohikäärmeitä ollut olemassa. Tai jotain vastaavaa? Ainakin hänen lauseensa oli loppunut kesken.

TELEMAKHOS

Kun Telemakhos sai tulen syttymään ja hajotettua jonkun epämääräisen puukalusteen polttopuiksi, että olisi jotain mitä lisätä tuleen, hän hakeutui Amen luo ja jätti Chathan parantajan käsiin. ”Toivottavasti loppuyö menisi rauhallisemmin.” Hän totesi ja istuutui maahan. Ei hän sitä halunnut myöntää, mutta hän oli aika uupunut taistelusta ja elementtiaseen pitkäaikaisesta käytöstä. Ei hän ennen ollut joutunut kuluttamaan voimiaan ihan näin paljon harjoitellessaan. Mutta voisi hänellä olla asiat huonomminkin. Ja Ame ja Karan olivat molemmat kunnossa vaikka varmasti uupuneita myös. ”Olen varma, että Chatha tulee kuntoon ja me löydämme Cainenkin kunnossa. Ei vihollisen kannata kohdella häntä kaltoin jos aikovat hyötyä hänestä.” Hän sanoi vielä, sillä tiesi, että kumpikin asia painoi Amea. Vaivasi se toki häntäkin, muttei varmaan samalla tavalla.

Hetken päästä Karan saapui myös sisälle. ”Hevoset on hoidettu kuntoon. Meidänkin pitää levätä, että jaksamme huomenna lähteä taas jatkamaan.” Karan ilmoitti yrittäen kaikesta huolimatta olla oma huoleton ja reipas itsensä. Mitä Telemakhos tekisi ilman Amea ja Karania? Dehrahin kaltaisessa kurjuudessa he olivat ainoa lohdutus.

AMETHYST

Ame oli pysytellyt mahdollisimman paljon poissa tieltä, kun he olivat päässeet mökkiin sisälle, katsellen vain huolissaan Chathaa. Tällaisina hetkinä hän jopa toivoi, että osaisi oikeastikin jotain hyödyllistä, vaikkei hän edes ollut oikea maagi tai mitään muutakaan. Ei hänen olisi edes kuulunut olla täällä mukana, mutta… kotiin jääminen ei ollut hänelle vaihtoehto.

Amethyst vei katseensa Telemakhokseen, joka vihdoin kaiken raatamisen jälkeen lopetti raatamisen ja istui alas. Hän vilkaisi vielä Chathaa, kun mies mainitsi että uskoi Chathan kyllä selviävän, ja henkäisi hiljaa itsekseen, ennen kuin kääntyi ja istuutui alas miehen vierelle.
”Mm… tiiän, tuntuu vaan pahalta kun en voi tehä mitään”, Ame henkäisi hiljaa, hymyillen vähän surkeasti. Olihan se söpöä, että Telemakhos yritti lohduttaa häntä, Ame vain mietti hieman miten hyvin Caine pärjäsi jos vihollinen luuli toista naiseksi. Miehet olivat kuvottavia… mutta hän yritti olla ajattelematta asiaa. Ei se auttanut ketään.
”Oot kultanen, nyt lepäät kiltisti”, nainen hymähti ja vei kätensä ajattelematta silittelemään Telemakhoksen hartiaa, siirtyen lähemmäs toista suukottaakseen miehen poskea. Telemakhos nyt oli ainakin ihan uupunut tästä yöstä, ja jos hän ei muuta osannut, niin ainakin hän mielellään lelli toista hieman. Näin pienessä mökissä sen enempään ei ikävä kyllä ollut varaa.

Amethyst vei katseensa Karaniin, kun tämä saapui sisälle, hymyillen hellästi kummallekin miehelle.
”Niinpä, muuten te ette jaksa mua huomenna jos ootte ihan väsyneitä”, hän virnisti ja yritti itsekin vähän piristyä. Kyllä häntä edelleen vaivasi Chathan ja Cainen kohtalo, mutta kummankaan oloa hän ei voinut nyt helpottaa, ja väsyneenä hänestä nyt ei ollut kenellekään iloa. Hän osasi väsyneenä kiukutella tavallistakin enemmän.
”Sä tuut tänne kanssa, oli kauheeta olla yksin siellä kun en tienny miten voitte”, nainen marisi pian jo tavalliseen tapaansa, liioitellen huoltaan, vaikka olihan hän oikeastikin vähän huolissaan ollut. Telemakhos ja Karan olivat ainoat miehet, joista hän oli ikinä pitänyt, eikä hän halunnut että kummallekaan kävisi mitään...

TELEMAKHOS

Telemakhos ymmärsi Amen hyödyttömyyden tunteen, hän oli itse pysynyt jotenkin järjissään siksi, että oli saanut koko ajan jotain hommaa mihin keskittyä. Ja nyt hän oli vain niin loppu, ettei jaksanut murehtia siitä, miten huonosti heillä oli asiat. ”Ymmärrän, mutta kaikki on nyt tehty mitä voi. Chatha on hyvissä käsissä ja Caine on ovela ja kekseliäs, hän pärjää kyllä varmasti vaikka millaisessa tilanteessa.” Telemakhos sanoi ja halusi myös uskoa siihen. Ja kyllä hän ainakin osittain uskoikin. Caenezhilainen prinssi oli tähän mennessä vaikuttanut hyvältä toimimaan tilanteen mukaan, vaikka hänestä saikin ehkä vähän lapsellisen ja rasavillin kuvan ja puhetapa lisäsi sitä vaikutelmaa, että hän vain höpisi eikä ajatellut mitään, niin hän oli kokouksessa keksinyt yllättävän tavan hämätä vihollisia ja prinssi oli myös panostanut suunnitelmaansa ja valeasuunsa täysillä. ”Hän ei ole tyhmä.” Telemakhos vielä lisäsi, osittain itsekseen.

Telemakhos nojasi päätään Amea vasten. ”Olen niin onnellinen, että olet kunnossa. Olin niin helpottunut kun näin sinut taistelun jälkeen.” Telemakhos sanoi sulkien hetkeksi silmiään ja kietoi kättään Amen vyötäisille (?). Miten hän oli pelännyt, että Ame olisi loukkaantunut tai tämä olisikin ollut se, joka oltaisiin siepattu. Hän ei halunnut ajatella moista. Karanin äänen kuullessaan hän avasi silmiään. ”Ehkä meidän pitääkin valvottaa sinua koko yö, niin nukut sitten kiltisti koko matkan.” Karan vastasi takaisin. He kuulostivat niin normaaleilta, kuin mitään sotaa ei olisi ollutkaan. Ja se tuntui kotoisalta, oudolta, mutta kotoisalta. Karan istui Amen toiselle puolelle ja kyhnytti päätään tämän olkaa vasten (?). ”Uskon, mut nyt me ollaan tässä.” Karankin sanoi.

OSCAR

Hetki siinä meni, että Oscar sai hevoset kuntoon. Hän halusi varmistua, että kaikki oli varmasti hyvin. Yösija ei ollut kummoinen, mutta Oscar katsoi kummallekin hevoselle parhaan mahdollisen paikan levätä. Kun hän oli saanut riisuttua matkatavarat ja varusteet ja juottanut ja ruokkinut ja harjannut hevoset, hän alkoi valmistautua menemään itsekin mökkiin. Hänen silmiinsä kuitenkin osui syrjässä yksin ilmeisesti haavojaan hoitava Urumiyan prinsessa, eikä Oscar oikein voinut vain mennä takaisin sisälle varmistamatta, että hänellä oli kaikki kunnossa. Hän jätti tavarat seinustalle ja meni lähemmäs urumiyalaista. ”Anteeksi häiriö, ajattelin vain, että… oletteko kunnossa, ylhäisyys?” Oscar kysyi kohteliaasti viitaten haavaan, jota nainen puhdisti. ”Tarvitsetteko apua?” Hän tiedusteli vielä, sillä oman käden sitominen oli hieman haastavaa, mutta toki hän lähtisi, jos prinsessa halusi olla yksin, hän ei välittänyt päätyä samaan tilaan kuin dehrahilainen prinssi.

AMETHYST

Ame hymyili hieman Telemakhoksen sanoille, yrittäen vain saada muuta ajateltavaa, ettei ehtisi murehtia Chathaa ja Cainea… ja ylipäätään Dehrahissa oleminen oli jo epämukavaa. Ainoa kamalampi paikka oli vain Nierdales… mikään ei ollut kamalampi, kuin se. Amethyst hymähti vähän saadessaan Telemakhoksen käden ympärilleen, hykertäen hellästi tämän sanoille. Oli kiva, että joku välitti, se oli hänelle aika harvinaista.
”Samoin… vaikka mitäpä mulle nyt olis voinut tapahtua”, Ame sanoi heleästi, ei hän ollut niinkään omasta hyvinvoinnistaan missään kohtaa huolehtinut… mutta kyllä hän ymmärsi Telemakhosta.

Ame vei katseensa Karaniin ja naurahti vähän, parantaen asentoaan ja otti miehen mielellään viereensä.
”Jos te alatte sellasta tehä näin pienessä mökissä niin meidät heitetään pihalle”, Ame hykersi toiselle, hymyillen vain onnellisena kun sai miehen pään olalleen. Ainakin näiden kahden kanssa hän kykeni unohtamaan… ja rentoutumaan edes vähän. Toki hän oikeasti odotti sitä että ehkä jossain kohtaa he saisivat taas olla yöt keskenään, niin ehkä sitten katsottaisiin uudestaan sitä valvottamista. Ame vei toisen kätensä sivelemään Karanin hiuksia (?) samalla, kun hän nojasi Telemakhosta vasten (?) ja henkäisi tyytyväisenä.
”Onneks… en mä tiiä mitä mä tekisin ilman teitä”, Ame hymähti. No ei olisi tässä sodassa, mutta olisiko kotonakaan yhtään parempi? Naisena tuskin oli. Mieluummin hän oli täällä kahden miehen kanssa, joihin oikeasti luotti, kuin kotona odottamassa pahinta. Ame hymähti ja kumartui painamaan suukon Karanin päälaelle, ennen kuin painoi päänsä taas Telemakhosta vasten. Häntä väsytti…

INAR

Inar oli täysin omissa ajatuksissaan, eikä juuri huomioinut muita pihalla liikkuvia ihmisiä puhdistaessaan haavaansa. Ei se niin paljon sattunut, että hän olisi tarvinnut parantajan apua, mutta oli haava parempi puhdistaa, ennen kuin hän sitoisi sen uudestaan. Sitten ei tarvitsisi murehtia asiasta, kun he aamulla lähtisivät etsimään Cainea… Inar henkäisi, vilkaisten Cainen ratsua Sindreasin vierellä, miettien vain Cainea haikeana.

Inar yllättyi hieman kuullessaan jonkun puhuttelevan häntä, vieläpä ylhäisyydeksi, sillä siltä hänestä ei tuntunut tippaakaan. Nainen käänsi kulmat hieman kurtussa katseensa lunemarilaiseen kultakutriin, joka oli tullut kyselemään hänen vointiaan. Ensin hänen katseensa oli aika terävä ja hän meinasi ärähtää, ettei hän mitään tarvinnut, mutta sai estettyä itseään. Ei Caine nyt ainakaan olisi halunnut hänen vihoittelevan kaikille, oikea syyllinen… no, ainakin paremman puutteessa, oli jo saanut ansionsa mukaan. Inar henkäisi ja yritti vähän rentouttaa kasvojensa lihaksia.

”Ei tarvitse puhutella noin koreasti, en ole käyttäytynyt tänään ihan ylhäisyyden arvon mukaisesti… Inar riittää”, hän hymähti vaisusti miehelle, nyökäten hieman tämän tarjoamalle avulle. Inar puhdisti haavansa loppuun ja otti hieman helmansa riekaletta paremman kankaan tavaroidensa joukosta. Heillä päin henkiparantajat olivat kyllä yleensä naisia, mutta tämä kultakutri nyt ei varsinaisesti raastanut hänen hermojaan yhtä paljon, kuin muut miehet tässä joukossa… joten kai hän voisi tämän avun ottaa vastaan.
”Kiitos… vaikken ilmeisesti edes muista nimeäsi enää”, Inar hymähti. Se kävi hänelle aika helposti miesten kanssa, eikä tämä kultakutri ollut edes ärsyttänyt häntä tarpeeksi jotta hän muistaisi tämän nimen… kuten nyt se idioottien prinssi Dakarai tai Vinemarin pöyhkeä pässi Telemakhos.

KARAN

karan löysi nopeasti Amen ja Telemakhoksen, kumpikin vaikutti olevan uuvuksissa, eikä mikään ihme. Oli Karankin väsynyt, mutta hän oli kuitenkin säästynyt aika vähällä. Hän ei edes halunnut tietää miten raskasta Telemakhoksella oli ollut yksin etulinjassa 1000 sotilasta vastassa. Olihan hän urhea, joskus vähän tyhmänrohkea, mutta siinä kohtaa oli varmaan ollut aika orpo ja yksinäinen olo, vaikka tiesikin, että taustalla oli muita apuna. Ja Ame oli ollut hämäyksessä täysin ventovieraiden ihmisten kanssa ja hänelle prinssin ja dehrahilaisen sotilaan tilanne oli kova isku, mitä Karan oli ymmärtänyt, Ame oli juuri ehtinyt juuri heidän kanssaan luoda jotain yhteyttä, hän itse ei tuntenut kumpaakaan kovin kummoisesti.

Karan pukkasi Amen olkaa tämän hihittäessä hävyttömyyksiä. ”Noh! On muitakin tapoja pitää ihmistä hereillä.” Karan sanoi, mutta hyvä, jos Ame nyt edes hiukan sai ajatuksiaan pois ikävistä asioista. Sitten Karan kääntyi katsomaan Telemakhosta, joka melkein oli jo nukahtanut Amea vasten. ”Hei, meinaatko muka nukkua siinä haarniska päällä?” Karan kysyi huvittuneena ja läppäsi Telemakhosta käsivarteen. Tämä huitaisi Karanin käden pois ja murahti vain jotain epämääräistä. ”Ei käy, saat riisua sen. Minä katson mitä voin nopeasti tehdä, että saatte jonkun vähän paremman nukkumispaikan.” Karan sanoi ja suukotti Amea vielä poskelle ja nousi sen verran, että pääsi kaivamaan matkatavaroistaan huopia joita levittää hiekkaiselle lattialle.

OSCAR

Hetken Oscar ehti jo harkita, että pahoittelisi vain tunkeutumistaan ja poistuisi, prinsessa ei vaikuttanut olevan sillä tuulella, että tahtoi seuraa. Mutta nuori nainen kuitenkin huokaisi ja kiisti olevansa mikään ylhäisyys, joten turha puhutella niin koreasti. ”Valitan, lunemarilaiset ovat hiukan koreilualtista kansaa, mutta yritän parhaani.” Oscar sanoi ja astui lähemmäs kun Inar salli hänen auttaa itseään. Naista vaivasi selvästi caenezhilaisen kohtalo, he olivat selvästi ehtineet tulla läheisiksi jo matkan aikana, ja ilmeisesti häntä hävetti aikaisempi toimintansa Dehrahin prinssin kanssa. Olihan se ollut melkoista, mutta ei Oscar oikein voinut häntä siitä syyttää ja sen jälkeen prinssi Dakarai oli osoittanut ilmeisesti edes jonkinlaista ymmärrystä. ”Turva vaivata sillä liikaa päätään, se mitä tapahtui, tapahtui. Asiat eivät menneet kuten suunniteltiin, mutta nyt voimme vain tehdä parhaamme asioiden korjaamiseksi.” Oscar yritti hiukan piristää melko maassa olevaa prinsessaa samalla kun otti tältä puhtaan kangassuikaleen, jolla sitoa käden haava.

”Ei kestä.” Oscar sanoi hymyillen kietoessaan sidettä naisen käden ympärille. ”Se on varsin ymmärrettävää, tässä on tullut niin paljon uusia nimiä, etten itsekään muista kaikkia. Olen Oscar. Hyvä vain, jos voin olla jotenkin avuksi.” Oscar sanoi kiinnittäen lopulta siteen kiinni riittävän tiukalle, että se pysyisi. ”Noin, valmis.” Hän sanoi saatuaan siteen paikalleen. ”Sinunkin olisi hyvä levätä hiukan ennen kuin jatkatte matkaa.” Hän lisäsi yrittäen olla vähemmän muodollinen, kerta sitä häneltä oli pyydetty. Oli hyvä nähdä myös tätä erilaisempaa puolta Urumiyan perillisessä, tähän asti hän oli ollut niin vahva ja aggressiivinen, mutta oli varmasti hankala ainoan naisvaltaisen kuningaskunnan hallitsijana tulla toimeen miespuolisten perillisten ja sotilaiden kanssa. Oscar ei ihan hirveästi Urumiyasta tiennyt, mutta hänellä ei ollut ikinä ollut mikään pakottava tarve pönkittää miehistä egoaan. Hän piti prinsessa Hortenciaa suuressa arvossa ja uskoi tästä tulevan vahva ja viisas hallitsija, varmasti sellainen mitä Lunemar juuri nyt tarvitsisi. Ja hän oli nähnyt pienestä pitäen, miten vaikeaa Hortencialla oli ollut tasapainotella miesten ja naisten maailman välillä. Ja hän toivoi, että Urumiyan perillisen kanssa vietettävä aika auttaisi Hortenciaa näkemään omat vahvuutensa. Ettei hän vertaisi itseään muiden odotuksiin ja siihen, että hän ei ollut riittävän hyvä, koska ei ollut mies.

CAINE

Yö kului ja jossain kohtaa Cainen siepannut mies ilmeisesti käski suurimman osan porukasta jäämään jälkeen, ilmeisesti takaa-ajajien vuoksi, mutta varmaan myös odottamaan jalkasotilaita. No ei Caine tiennyt, hän ymmärsi hädin tuskin muiden Gildomeran kuningaskuntien puhetta, joten tätä vihollisten mölinää hän ei edes yrittänyt ymmärtää. Suurin osa kuitenkin hidasti ja jäi matkasta, mutta silti pimeästä huolimatta Caine arveli että matkaa jatkoi vielä useampi kymmenen ratsusotilasta. Matka jatkui, muttei kauhean pitkälle enää. Caine huomasi vauhdin pikkuhiljaa hidastuvan ja taas jaettiin käskyjä ja hetken päästä he pysähtyivät.

Caine oli ollut hiljaa ja kiltisti koko loppumatkan, kun oli saanut elementtiaseensa pudotettua matkasta. Hän toivoi, että oikeat ihmiset löytäisivät sen, eikä joku perässä kulkenut tallaaja noukkisi sitä matkan varrelta. Piti vain toivoa, että viimeisetkin ohittaisivat aseen olinpaikan, kun oli vielä pimeää. Ja sitten piti toivoa, että häntä etsittiin ja että etsijät ohittaisivat paikan päivällä ja joku huomaisi aseen. Mies, jonka hevosen kyydissä Caine oli matkustanut, laskeutui alas ja nosti Cainen sen jälkeen hevosen selästä. Taas käskyjä vieraalla kielellä ja joku otti miehen hevosen.

Mies, jonka hiukset pimeässäkin näyttivät luonnottoman valkoisilta, tarttui Cainea käsivarresta ja lähti kuljettamaan syrjemmäs. Caine katsoi parhaaksi, kerrankin pitää suunsa kiinni, eiväthän nämä edes ymmärtäneet mitään, vaikka hän jotain sanoisikin. Joten se oli aika turhaa ja saattaisi vain ärsyttää hänen sieppaajiaan. Mies pysähtyi ja kääntyi häneen päin, Caine katsoi miehen kapeisiin silmiin ja sitten tämän käteen, kun tämä aika vaativasti ojensi sitä. ”Mwab koi phog ra kue!” Mies mölisi jotakin ja Caine katsoi tätä kummissaan. ”Mitä? Emmie tajuu?” Hän kysyi takaisin ja mies osoitti hänen tyhjää nuoliviintään ja toisti kysymyksen. Turhautuneena Caine avasi soljen ja irrotti viinenä ja ojensi sen miehelle. ”No siin o.” Caine totesi, mutta mies ei näyttänyt vieläkään kauhean tyytyväiseltä ja alkoi hermostua selvästi, kun veti tikarin vyöltä ja toisti saman. ”Iha rauhas, emmie tajuu mitä sie haluut. Miun aseet? Ei miul oo enää.” Caine sanoi turhautuneena ja levitti käsiään, että missä hän muka jotain aseita piilottelisi. Mies katsoi häntä aika epäuskoisesti ja Caine huokasi ja kaivoi vyönsä alta puukkonsa ja iski sen miehen käteen. ”Onk ny hyvä?”

Ilmeisesti ei, kun mies toisti saman kysymyksen uudestaan. ”No ei miul oo muuta. No hyvä on, hyvä on…” Caine sanoi ja heilautti lainahameen helmaa mahdollisimman dramaattisesti sivuun, ja veti reiteen sidotun puukon irti ja antoi senkin miehelle, joka katsoi häntä vielä aika pitkään. ”No se oli viimene, usko ny jo!” Caine sanoi ja veti helmojaan sen verran, että mies näki, ettei hänellä ollut enempää aseita piilossa. ”Enempää mie en riisu.” Hän ilmoitti ja lopulta mies vaikutti uskovan ja vei Cainen matalan puun juurelle ja käski ilmeisesti istumaan siihen ja hänen kätensä sidottiin puun runkoa vasten ja nilkat yhteen. ”Tähä ette kyl minnuu jätä susien armoille.” Caine sanoi, mutta mies vain lähti valvomaan miten muut saivat leiriä pystyyn ja jätti Cainen yksin nököttämään puun viereen. Ei olisi ikinä pitänyt lähteä Dehrahiin, olisihan se pitänyt arvata, että jotain tällaista tässä kuitenkin kävisi.

AMETHYST

Ame hykersi Karanin toruessa häntä, vieden kiusoittelevan katseen mieheen.
”Luulis sun jo oppineen miten mut saa parhaiten pidettyy hereillä, vai pitääkö mun opettaa uudestaan?”, Ame virnisti huvittuneena, kääntyen sitten katsomaan Telemakhosta, kun Karan alkoi läksyttää tätä samaan malliin. Hän hihitti hieman, kun Karan käski miehen riisuutua samalla kun alkoi laittaa heille jotain nukkumispaikkaa. Niin, olihan se varmaan kivempi… vaikka hän nyt yleensä nukkui puoliksi jonkun muun päällä.
”No niin, iso poika, otetaan haarniska pois niin mun on mukavampi nukkua sun vieressä”, nainen hymisi pehmeästi ja suukotti miehen poskea, nousten sitten parempaan asentoon auttaakseen Telemakhosta. Ei hän muistanut nähneensä Telemakhosta noin uupuneena hetkeen, ja hän oli kuitenkin aika taitava väsyttämään miehiä.

INAR

Inar hymähti lievästi huvittuneena, vaikkakin aika kuivasti, miehen lohdutuksille ja vilkaisi tämän suuntaan kun toinen alkoi sitoa hänen kättään.
”Yleensä asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, kun sen ipanan kaltaisia ruikuttajia päästetään tekemään naisten työt… tai edes otetaan mukaan”, Inar myönsi, antaen itsensä rentoutua edes hieman. Oli se edelleen vaikeaa, mutta tämä mies ei ollut aivan niin täynnä itseään, kuin jokainen mies tällä reissulla tuntui olevan… no sitä dehrahilaista sotilasta lukuun ottamatta, se ja tämä kultakutri tuntuivat olevan ainoat normaalit miehet tällä matkalla. Ja no, olisi se säälittävä valkoinen rimppakinttukin ollut, mutta yleensä sellaisia oli huljutettu joessa sen verran, etteivät napisseet naisille vastaan.

Inar vilkaisi vähän haavaansa, kun Oscar-niminen mies oli saanut sen sidottua, vieden katseensa sitten mieheen tämän ehdottaessa, että hän lepäisi. Toisesta tuli jotenkin hyvin paljon Geela mieleen, mikä oli sinänsä kummallista… ja toisaalta ei. Geela oli ihan samanlainen, lempeä ja varovainen, toisin kuin hän tai Iga.
”Olet siinä varmaan ihan oikeassa, mutta ei sovi toivoa liikoja”, Inar hymähti samalla, kun veti kätensä takaisin hihaansa. Mekko oli edelleen verinen ja rikki, mutta sille ei nyt mahtanut mitään. Hänen vaatteillaan ei ollut kovinkaan paljon merkitystä, kun Caine oli poissa. Millään ei tuntunut olevan merkitystä, vaikka se olikin hieman outoa. Inar ei varsinaisesti kiintynyt muihin nopeasti, mutta Caine oli niin samanlainen, kuin Iga… ja vaikka olikin caenezhilainen, toinen muistutti häntä silti kummasti kodista.
”Kiitos, Oscar. Mieheksi olet jopa ihan siedettävä”, Inar yritti edes hieman keventää tunnelmaa, vaikka oikeasti myös tarkoitti sanojaan. Oscarissa oli jotain hyvin kodikasta, toinen tiesi miten käyttäytyä ja osasi selkeästi arvostaa omaakin prinsessaansa, joka nyt oli ehkä täällä olevista naisista heti normaaleimman oloinen heti Galenan jälkeen.

”Mutta tarkistan vielä Cainen hevosen ja omani, ennen kuin tulen sisälle. Parempi, jos menet katsomaan prinsessojen perään, se he… toinen sotilas ei varsinaisesti ole tehnyt kauhean suurta vaikutusta”, Inar sanoi. Hänen piti oikeastikin katsoa vielä, että hevoset olivat varmasti lepokunnossa, mutta ehkä Lunemarin ja Gerosin prinsessat tarvitsivat Oscaria hieman enemmän, etenkin kun toisella oli mukanaan sen maagineidin lisäksi vain joku hevosia varasteleva leikkisotilas. Sellaisia ei kotipuolessa laitettaisi, kuin korkeitaan kaatamaan teetä ja keittiöpojiksi.

TELEMAKHOS

Telemakhos oli jo melkein nukahtanut, mutta sitten Karan aloitti taas hyysäämisensä. Oli se nyt kumma kun ei saanut rauhassa nukkua raskaan taistelun jälkeen. Erittäin vastahakoisesti murahtaen Telemakhos vääntäytyi paremmin istumaan ja irrotti nyt ensi alkuun asevyön ja alkoi sitten väsyneen hitaasti avaamaan haarniskan solkia. Ei hän varmaan olisi saanut sitä hoidettua ennen aamua, ellei Ame olisi tullut auttamaan. Telemakhos oli vähällä nukahtaa pystyyn pari kertaa kesken kaiken. Hän ei tajunnut, miten hän nyt yhtäkkiä oli niin väsynyt, tähän asti hän oli jaksanut ihan hyvin, mutta nyt hänen kehonsa tuntui tajunneen, miten paljon energiaa se oikein oli kuluttanut. Nälkäkin oli, mutta hän ei kyllä jaksaisi pysyä hereillä. Juoda hänen kyllä varmaan pitäisi, mutta hän ei millään olisi jaksanut etsiä vesileiliä.

”Noin, kyllä tuossa nyt varmaan yhden yön nukkuu.” Karanin ääni havahdutti Telemakhoksen taas. ”Voi hyvä tavaton sinun kanssasi, oliko ihan tarpeen kuluttaa voimia noin paljon saman tien sen aseesi kanssa? Miten ihmeessä ajattelit jaksaa ennen auringonnousua olla taas ratsailla?” Karan tiedusteli ja auttoi Amea saamaan Telemakhoksen nukkumiskuntoon ja etsi onneksi vesileilinkin, niin Telemakhos ei kuivuisi ihan kokoon. ”Ei tämä mitään, nukun hetken, niin jaksan sitten taas.” Telemakhos sanoi ja nukahti jo melkein ennen kuin pääsi edes pitkäkseen.

OSCAR

Oscar ei voinut väittää vastaan, etteikö dehrahilaisesta prinssistä olisi ollut haittaa kaikille. Hortencia oli ollut jo lähellä lähteä prinssin takia saman tien kotiin. Piti nyt vain toivoa, että kun prinsessa Marcellaa lukuun ottamatta kaikki prinsessat olivat jo antaneet dehrahilaisen kuulla kunniansa, niin ehkä tämä myös tajuaisi käyttäytyä jatkossa ja totella, kun paremmin tietävät kertoivat, mitä piti tehdä. Prinssi oli tottelemattomuudellaan saanut niin paljon ongelmia aikaiseksi, että syytä olisi. ”No ehkä hän on saanut nyt sellaisen käsittelyn, ettei aiheuta enää harmia tämän enempää.” Oscar sanoi, toivoen sitä todella, heillä ei ollut yhtään varaa enää siihen, että joku tohelo sotki asioita.

Mitä lepäämiseen tuli, Inar ei tainnut ihan vakuuttua siitä, että saisi levättyä. ”Ymmärrän, jos kyse olisi prinsessa Hortenciasta, en itsekään pystyisi vain odottelemaan. Vaikka tietäisin sen olevan järkevää.” Oscar myönsi. Ei ollut helppo levätä ja odotella, kun tiesi itselle tärkeän ihmisen olevan vaarassa. Mutta valitettavasti oli pakko, heistä ei olisi mitään iloa prinssille, jos he saavuttaisivat vihollisen ollen aivan lopussa. Hän hymyili kuitenkin hiukan prinsessan kertoessa mielipiteensä hänestä. ”Sehän mukava kuulla. Mutta tosiaan, minun pitää viedä tavarat sisälle ja varmaan valmistautua vahtivuoroon, että te muut saatte levätä ennen kuin teidän täytyy taas lähteä.” Oscar sanoi ja vaikka prinsessa olikin kieltänyt olemaan liian muodollinen, hän kumarsi kuitenkin ennen kuin poistui hakemaan matkatavaroita ja palatessaan sitten sisälle mökkiin.

Oscar etsi katseellaan Hortenciaa ja meni tämän luokse läskien matkatavarat vähän matkan päähän. ”Tässä on nyt kiireisemmät, haen vielä loput ulkoa. Miten voitte?” Oscar kysyi Hortencialta. ”Joudun luultavasti olemaan vahdissa, mutta tuskin sinne vielä mikään kiire on, joten jos tarvitsette jotakin?” Hän jatkoi vielä katsoen ympärilleen. Vinemarilaiset olivat jo hyvin saaneet yösijaa laitettua, parantaja oli saanut tulen sytytettyä ja hoiti sairasta miestä ja muut asettautuivat lepäämään miten parhaiten taisivat.

SEMENRE

Semenre istui ulkona heidän löytämänsä murjun sivustalla, koska ei tahtonut mennä sisälle eikä siellä ollut käynyt edes pikkuvarvastaan kastamassa. Hän ei yksinkertaisesti vain halunnut. Murju muistutti aivan liikaa hänen menneisyydestään köyhissä oloissa köyhien maanviljelijöiden poikana. Maanviljelystä ei paljoa käteen tuntunut ikinä jäävän ja elo oli ainaista nuorallakävelyä. Koskaan ei tiennyt milloin elo muuttuisi vielä kurjemmaksi. Semenre oli kuitenkin jaksanut sitä ainoastaan perheensä rakkauden voimin eikä ikinä vaihtaisi perhettään toiseen. Vanhemmat olivat rakastavia, helliä ja välittäviä. Veljestä oli ollut aina seuraa ja Semenre oli ollut hyvin läheinen tämän kanssa silloin. Mutta ei rakkaudella veroja maksettu vaan rahalla eikä asiaa auttanut se, että köyhien verorahat kilisivät jo valmiiksi rikkaiden paskiaisien taskuun, jotta rikkaat voisivat olla vielä rikkaampia ja köyhät vielä köyhempiä. Mutta kyllä, Semenre ymmärsi, että tämä hienostoväki halusi varmasti mieluummin katon päänsä päälle levätäkseen ja mukana oli haavoittunutkin, mutta Semenre olisi itse levännyt mieluummin aivan jossain muualla.

Semenre pyöritteli samalla toisen käden sormissaan yrmymieheltä saamaansa hopearahaa miettien oliko hän oikeasti edes oikeutettu rahaan, koska oli saanut sen väärin perustein, koska ei hän ollut kerjäläinen. Oli hän sitä lapsuudessaan veljensä kanssa tienposkessa harjoittanut lisätienistien toivossa ja kyllä se jotain olikin tuottanut. Ei sillä herroiksi kukaan ikinä elänyt, mutta heidän vanhempansa olivat olleet aina niin ylpeitä siitä, että jopa heidän poikansa osallistuivat "työntekoon" osaamallaan tavalla. Vanhemmat tarkoittivat hyvää, mutta nykyisin se oli tuskallinen muisto eikä sodan takia veljen menetys ainakaan iloa lisännyt. Semenre oli nykyisin rahallisesti hyvässä tilanteessa, mutta sen eteen hän oli tehnyt myös hyvin kyseenalaisia ratkaisuja. Lipsunut yhä uudestaan ja uudestaan rajoistaan, joita oli työntekoon asettanut, että voisi kyseenalaisesta työstään huolimatta sanoa olevansa hyvä ihminen. Mutta oliko hän oikeasti sitä? Ei... ei ollut varmastikaan ollut enää pitkään aikaan.

Semenre tavoitteli taskustaan tärisevin käsin pientä ruskean väristä lasista pipettipulloa, josta oli yksi neljäsosa jo käytetty. Mies ei ollut edes varma, mitä se todellisuudessa sisälsi, mutta se teki sen, mitä Semenrelle oli sanottukin sitä ostaessaan. Toisin sanoen se oli rentouttavalääke, joka auttoi saamaan ajatuksia hallitummin kasaan. Niin sen hänelle myynyt velhokin oli sanonut. Mutta ensimmäistä kertaa elämässään Semenre alkoi miettimään oliko sekään oikeasti oikein? Pienen punaisen hetken ajatus soimasi miehen mieltä, mutta hän päätyi kuitenkin avaamaan pullon ja pipetin avulla nopeasti sujautti yhden tipan kielelleen, nielaisi, sulki korkin ja sujautti pullon takaisin taskuunsa. Semenre sulki silmänsä ja veti keuhkot täyteen ilmaa ja päästi rauhallisesti sen ulos. Käsien tärinä loppui ja ahdistava tuntemus alkoi hellittämään. Yrmymieheltä saamansa hopearahan Semenre tunki myös taskuunsa, koska se oli nyt hänen rahansa. Olihan se hänelle kuitenkin annettu eikä Semenre päässyt siitä yli eikä ympäri, että rakasti rahaa sen jokaisessa ilmenemismuodossa. Ehkä jopa perskolikko olisi antanut lohtua, mutta sitä Semenre ei ollut valitettavasti päässyt kokemaan, mutta olisihan kaksi kolikkoa ollut enemmän kuin yksi.

PESTVA

Pestva katsoi Dakaraista Chathaan ja takaisin Dakaraihin ja tirskahti. "Olisin halunnut nähdä mitä Chatha olisi tehnyt Dehrahilaisella lohikäärmeen munalla mutta sitten tajusin että se on itse Dehrahista ja varmaan tietää onko täällä lohikäärmeitä vaiko ei ja jos on niin millaisia munia niillä on mutta mieti miten hulvatonta olisi ollut jos se olisi alkanut hautomaan sitä, ahhahhahhaa!" Hän räkäisi naurun ja löi kämmenellään polveaan. Naurun lopeteltuaan hän katsoi Chathaa ja ihmetteli tämän liikkumattomuutta. Pestva tökkäisi tätä hieman otsaan. "Ai, se on kanttuvei. Älä kerro sille että yritin juksuttaa sitä, niin keksin jonkun paremman jutun kuin lohikäärmeenmunan!"