GILDOMERA osa 1 luku 1

DAKARAI

Dakarai istui edelleenkin yksin selkä seinää vasten, mutta nyt silmät kiinni miettien sitä, miten oli kaiken saanut kustua. Se kuseminen omaan nilkkaan oli tapahtunut huolella ja heti ensimmäisessä kokouksessa Gilmarin laaksossa. Jos hänellä olisi järki päätä pakottanut edes vähän, järkevämpää olisi ollut pitää kaikki vähänkin kyseenalainen omana tietonaan, vaikka hänet miten olikin kasvatettu, koska Dehrahin opeilla ei ainakaan apua hirveästi saanut. Lähinnä vaan turpaansa ja vihat ylleen. Ei sillä, koska jos asiaa ajatteli toisinpäin eli että joku olisi samaan tapaan puhunut Dakaraille itselleen, kyllä Dakaraikin olisi halunnut hakata sen tapauksen maan rakoon. Joten kyllä prinssi alkoi ymmärtämään tekojaan, sanojaan, niiden merkitystä ja seurauksia yhä vain enemmän. Varsinkin, kun muut eivät olleet hänen alamaisiaan ja tuskin Dakarain isäkään oli tarkoittanut oppejaan siten, että muiden maiden perillisiäkin voisi kohdella samalla tavalla kuin ketä tahansa orjaa Dehrahissa, vai? Mutta ilmankos muut raivostuivat. Ja sitten oli se naiskysymys. Vaikka naiset olivat Dehrahissa hiljaa ja vain näkyivät, eivät muiden maiden kulttuurit toimineet samoin. Esimerkiksi Urumiyassa oli aivan nurinkurinen käytäntö. Ei ollut siis mikään ihme, että Dakarain ja Inarin näkökulmat olivat olleet niin erilaiset, täysin vastakohdat toisistaan.

"Älä tapa minua!" prinssi parkaisi säikähdyksissään kuitenkin yhtäkkiä avaten samalla silmänsä, kun kuuli itseään puhuteltavan ja koska ääni oli kuulunut naiselle, hän oli automaattisesti olettanut, että se olisi Inar. Ja kun otti huomioon myös sen, että Inar oli ollut viimeinen asia... tai siis henkilö, jota Dakarai oli ajatellut. Vaistomaisesti hän oli siis kuvitellut, että Inar tulisi viimeistelemään työnsä. Mutta oli tämäkin nyt, pelätä jotain naista! Mutta myönsi Dakarai sitä itselleen tai ei, se oli tämänhetkinen totuus. Dakarai kykeni kuitenkin helpottumaan asteen tai pari, kun tajusi puhuttelijan olevan Hortencia eikä Inar.

Hortencia meni viipyilemättä asiaan eli Lunemar ei enää auttaisi Dehrahia Dakarain takia. Dakarai olisi halunnut sen olevan vain vitsi, mutta nainen oli tosissaan eikä se ollut epäselvää missään kohdassa muutenkaan. Tässä oli vitsi varsin kaukana. Mutta ei Dehrahilla ollut varaa menettää yhtäkään liittolaista. Ei vain olisi, olisi se sitten nainen tai mies. Siihen ei olisi varaa, koska kuten todettua, vaikka Hortencia nainen olikin ja Dehrahissa naiset olivat hiljaa, ellei heiltä jotain kysytty, Hortencia ei kuitenkaan ollut dehrahilainen nainen vaan Lunemarin tuleva hallitsija eli ei kuka tahansa nainen muutenkaan. Dakarain pitäisi siis oikeasti vetää päänsä pois pensaasta ja ymmärtää, ettei tämä väki ollut hänen alamaisiaan, vaikka he Dehrahissa olivatkin. Se ei kuitenkaan tehnyt heistä Dakarain käskynalaisia ja sellaisella ajattelutavalla olisi seuraukset ja ne olivat tällä kertaa tämänlaiset. Dakarain olisi pakko siis tehdä jotain ja ensinnäkin jättää ylpeytensä ja itsekkyytensä, vaikka ne Dehrahin hovissa toimivatkin.

"E-en tarkoittanut sanojani... Olin ärtynyt sillä hetkellä, mutta Dehrah ja sen kärsivä kansa ei voi menettää Lunemarin apua vain minun itsekkyyteni takia. Ymmärrän, että suutuit... Tai siis suu... suutuitte ja teillä on siihen täysi oikeus. Olin moukka ja idiootti, ajattelin vain itseäni ja sanoin loukkaavasti. Olen pahoillani. Niin pahoillani ja haluan oikeasti korjata virheeni ja olla parempi ihminen. Ette ole alamaisiani ja en voi kohdella teitä vain naisina, joilla ei ole samanlaisia oikeuksia kuin miehillä. Olin typerä luullessani, että sillä tavalla voisi toimia. Pidin apua itsestään selvänä, mikä oli virhe siinä, missä monet sanani ja tekonikin. Joten ymmärrän, miksi sanotte nyt, ettei Lunemar aio auttaa Dehrahia. Mutta olkaa niin kiltti ja antaa minulle vielä edes yksi mahdollisuus. Lupaan käyttäytyä paremmin ja kohdella teitä niin kuin teitä kuuluu kohdella. Olen niin pahoillani kaikesta. Anteeksi", Dakarai sanoi pyydellen samalla vuolaasti anteeksi. Hänen äänestään kuului edelleenkin selkeästi pelko, mutta nyt myös paniikki siitä, että hän oli oikeasti menettämässä Lunemarin. Vahvasti sotilaallisena valtiona sen apua ei olisi varaa menettää. Dakarai todella siis oli pahoillaan ja ymmärtänyt tekojensa seuraukset. Ja ennen kuin Dakarai ehti mitään edes ajattelemaan enempää, hän lopulta polvistui Hortencian edessä kuin orja isännän eteen konsanaan. "Olkaa niin armollinen ja harkitkaa Lunemarin vetäytymistä uudelleen. Dehrah arvostaa apuanne... Minä arvostan apuanne ja olen kiitollinen, että te kaikesta huolimatta tulitte tänne, vaikka olin jo toivoni siitä heittänyt ja pilannut suunnitelmat... Ja vaikka minä en apua ansaitsisikaan, Dehrahin kansa ansaitsee", Dakarai sanoi painaen päänsä kunnioittavasti maahan. Ei Dakarai tiennyt, oliko tämäntapainen kumartelu maatasolla miten kunnioitettava ele Lunemarissa, mutta Dehrahissa se oli ele kunnioituksesta. Toki yleensä se tapahtui lähinnä eriarvoisten välillä ja että korkea-arvoisempaa kunnioitettiin, ei samanarvoisten välillä. Mutta se ei kuitenkaan ollut täysin poikkeavaa käytöstä, mutta samanarvoisten välillä ele tarkoitti todella syvää kunnioitusta, koska normaalisti samanarvoiset olivat niin tietoisia arvostaan, etteivät madelleet itseään alemman tai samanarvoisen edessä. Mutta Dakarai halusi todella sen uuden mahdollisuuden ja olla parempi ihminen. Sitä Dariuskin olisi halunnut häneltä.

HORTENCIA

Prinsessa Hortencia käänsi katseensa alas prinssi Dakaraihin alkaessa lähestulkoon anella armoa hänen jaloissaan. Hän yllättyi hivenen, vaikkei näyttänytkään sitä kasvoillaan. Kyllähän hän ymmärsi, että prinsessa Inarin teot olivat ehkä vihdoin niksauttaneet prinssin hieman järkevämmäksi vain silkasta pelosta, mutta... hän ei ollut odottanut näin vuolasta anteeksipyyntöä. Ilmeisesti hänen sanansa kuitenkin olivat tehneet tehtävänsä, sillä prinssi Dakarai näytti vähintään nyt ymmärtäneen, että tämän teoilla todella oli seurauksia.

Hortencia nielaisi hiljaa niin ahdistuksesta kuin hermostuneisuusesta, ja hänen silmänsä levisivät yllätyksestä hieman kun prinssi Dakarai kävi polvilleen hänen eteensä ja kumarsi syvään. Hän tunsi pienen hädän huutavan sisällään, sillä koskaan ennen hän ei ollut... joutunut näkemään vastaavaa näkyä. Lunemarin kansan nöyryys ja rakkaus kuningas Leopoldia kohtaan oli näkyvää monissa sanoissa ja teoissa, mutta... hän ei ollut isänsä. Hortencia ei tiennyt, mitä ajatella, mutta koskaan hän ei ollut kuvitellut joutuvansa tilanteeseen, jossa yksikään mies... etenkään Dehrahin tuleva hallitsija kumartuisi hänen eteensä ja anelisi häneltä anteeksiantoa. Hortencia tunsi hämmennyksen ja hädän seassa outoa uhmaa... ja samalla oudon piston sydämessään. Hortencian katse pehmeni hieman, kun hän avasi suunsa:

"Kun katson teitä jaloissani, anteeksipyytävänä ja anelevana, sydämeni särkyy kansanne puolesta", Hortencia sanoi hieman käheällä äänellä, yrittäen silti pitää puheensa vakaana, kun jatkoi: "Sillä syyttöminä he ovat joutuneet asemaan, jossa te nyt olette." Hortencia oli hetken hiljaa, tuntien sydämessään syvää välitystä ja tahtoa auttaa niitä pakanaparkoja, jotka Dehrahin kuristusotteen alla olivat joutuneet liian pitkään kärsimään.

"Toivon todella, että tarkoitatte sanojanne, prinssi Dakarai. En tahdo katua apua, jonka Lunemar on Dehrahille tarjonnut... Ja harkitsen sanojanne vakavasti. Vielä ette ole osoittautuneet sanojenne mittaiseksi, ja vain aika voi näyttää oletteko todella valmis kohtaamaan omat syntinne silmästä silmään", nainen lisäsi. Hän ei ollut vielä valmis antamaan anteeksi Dehrahin itsekkäälle prinssille, vaikka hänen sielunsa itki tämän kansan kohtaloa ja hänen sydäntään kaiversi sääli prinssin ahdinkoa kohtaan.
"Mutta hyvä on. Harkitsen päätöstäni vielä. Prinssi Cainen kohtalon selvittyä, ja nähtyäni oletteko todella kykenevä kasvamaan ulos perisynneistänne, lupaan antaa teille vastaukseni", Hortencia lupasi, tosissaan, mutta lähinnä saadakseen prinssin lopettamaan nöyristelynsä. Hän ei sietänyt nähdä toista, oli tämä miten itsekäs tahansa, maassa ryömimässä kuin olisi ollut orja.
"Meitä kaikkia enemmän teidän anteeksipyyntönne kuitenkin kuuluu sille miesparalle, joka makaa sisällä taistelemassa hengestään. Suosittelen, että menette hänen luokseen, sillä hän on ainoa joka vilpittömästi, vaikkakin velvollisuudesta, on ollut alusta asti teidän puolellanne."

Sen sanottuaan prinsessa Hortencia kääntyi ja palasi takaisin sisälle - ehkä oli parempi, että tämä keskustelu oli käyty kahdenkesken. Hän ei halunnut aiheuttaa liikaa harmia ja hämminkiä nyt, kun sitä oli jo tarpeeksi, ja hän ehtisi keskustelemaan Oscarin kanssa asiasta paremmin sitten, kun muut lähtisivät pelastamaan prinssi Cainea. Hortencia palasi tyynenä prinsessa Marcellan vierelle, peittäen kaikki sisällään kuohuavat tunteet täysin. Hänen oli pysyttävä vahvana... Ystäviensä, perheensä, ja koko Lunemarin vuoksi.

DAKARAI

Dakarain sydän jyskytti rinnassa ja hän tunsi kylmän hien nousevan pintaan kuin vain odotti, miten Hortencia vastaisi vai vastaisiko tämä edes mitään vai sanoisiko hän vain hyvästi ja lähtisi? Prinssi ei kuitenkaan halunnut menettää ketään, koska apu oli elintärkeä Dehrahille. Pian Hortencia aloitti ja Dakarai kuunteli naista pää edelleenkin maahan painettuna. Ainakin Hortencia oli aloittanut lupaavasti. Siis avun puolesta, koska kansan kärsimys kosketti prinsessaa ja syyttömiähän he todella olivat. Ja tulevan kuninkaan pitäisi oikeasti osoittaa kiinnostusta kansaa kohtaan ja siihen täytyi nyt samalla tulla muutos. Hyvä kuningas halusi kansan parasta. Hyvä kuningas ei ajatellut vain itseään... Siinä vain oli se, ettei Dakarai ikinä ollut halunnut tulla kuninkaaksi... Mutta se ei ollut haluamisesta kiinni. Niin tapahtuisi, mutta millainen kuningas hänestä tulisi, se Dakarain piti itse päättää. Dakarai ei kuitenkaan halunnut olla vihattu kuningas niin kuin isänsä...

Hortencia toivoi kuitenkin prinssin todella tarkoittavan sanojaan, koska ei halunnut katua avunantoaan. "Enemmän kuin mitään, todella tarkoitan sanojani. Kadun typeriä tekojani ja aikaisempia sanojani enkä anna itselleni ikinä anteeksi, jos menetän typeryyteni takia vielä teidän kallisarvoisen apunne. Apunne on korvaamatonta ja oli tyhmää pitää sitä itsestään selvänä", Dakarai vastasi. "Mutta olen erittäin kiitollinen, että harkitsette tilannetta uudestaan ja tahdon todella yrittää olla apunne ja aikanne arvoinen. Tahdon todella korjata virheeni ja tulla paremmaksi ihmisenä", Dakarai jatkoi vielä perään erittäin kiitollisena siitä, että tilanne päättyi siihen, että Hortencia pystyi harkitsemaan päätöstään vielä. Mutta vielä oli pitkä matka edessä ja Dakarai oli saanut mahdollisuuden vasta Hortencialta. Mutta mitä muut sitten olisivat mieltä? Kyllä Dakarai ymmärsi, ettei ollut anteeksi nytkään saanut eikä varmasti saisi muiltakaan, mutta jos Hortencia oli valmis antamaan mahdollisuuden, ehkä Dakarain toivo ei ollutkaan ihan täysin kadonnut. Eli toisin sanoen prinssi ei ollutkaan vielä menettänyt kaikkea! Mutta oli miten oli, Dakaraita pelotti silti kuulla vielä jossain kohdassa, mihin tulokseen Hortencia todella olisi päätynyt, koska nythän hän vasta harkitsi tilannetta uudestaan.

Prinssi nousi varovasti ylös vieden kuitenkin toisen kätensä pikaisesti kyljelleen, kun siihen vihlaisi jälleen ikävästi. Ei kipu muutenkaan mihinkään vielä ollut kadonnut, mutta hän oli tajuissaan ja henki kulki. Se oli jo jotain uuden mahdollisuuden rinnalla ja uusi mahdollisuus oli ehkä paras tunne hetkeen! Hortencia jatkoi kuitenkin vielä Chathaan, jolle anteeksipyynnöt kuuluivat kyllä myös. "Olette oikeassa... Olen vähintäänkin anteeksipyynnön velkaa hänelle... Tietenkin myös muille", Dakarai vastasi hieman ehkä hitaanoloisesti, koska niin surullista kuin se olikin, Dakarain täytyi todella miettiä sanojaan hyvin tarkasti, ettei lipsuisi taas tavanomaiseen puhetapaansa.

Dakarai asteli myös sisälle huoneeseen, koska hän halusi nähdä Chathan. Ei vain siksi, että Hortencia oli sitä suositellut, vaan koska prinssi oli edelleenkin huolissaan. Hän oli myös napannut viikatteensa matkan varrelta mukaansa. Sisällä Dakarai kuitenkin jäätyi pieneksi hetkeksi, koska muita oli pelottava kohdata tällä hetkellä. Lisäksi he olivat ehtineet lisääntymään yhdellä ja Dakaraita hävetti ulkonäkönsä. "Minä... Tiedän, että sivistyneessä seurassa käytöstavat pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta silti olen aiheuttanut vain harmia, pilannut suunnitelmat ja ollut moukkamainen ääliö kaikki kohtaan. Niin ei olisi ikinä saanut tapahtua. Anteeksipyynnöt eivät myöskään voi korvata tapahtunutta, mutta olen silti pahoillani siitä, mitä olen aiheuttanut ja sanonut teille. Olette kaikki arvokkaita ihmisiä eikä apunne ole itsestään selvä asia. Olen kiitollinen, että olette kaikki silti täällä, vaikka olenkin aika pitkälle pilannut mahdollisuuteni. En pyydä anteeksiantoa, pyydän vain, että auttaisitte Dehrahia edes kansan takia. Tästä eteenpäin haluan kuitenkin toimia paremmin ja haluan aloittaa sen anteeksipyynnöllä. Anteeksi", Dakarai sanoi, koska oli oikean anteeksipyynnön velkaa. Hetken siinä hiljaa seisottuaan, Dakarai kääntyi kuitenkin Chathan puoleen, jonka lähelle istui laskien viikatteen pois käsistään. "Olen pahoillani, Chatha, että tein tämän sinulle. Minun olisi pitänyt pysyä tässä huoneessa, mutta en pysynyt... Näin ei olisi käynyt, jos en olisi ollut niin itsekäs..." Dakarai sanoi syvästi katuessaan kaikkea aikaansaamaansa, mutta hänen ajatuksensa katkesivat täysin, kun hän huomasi jotain outoa pilkottavan Chathan niskassa. Prinssi siirsi Chathan hiuksia hieman ja veti kaulusta sivuun järkyttyen silminnähden tajutessaan, että Chatha oli... "Orja? Miten se on mahdollista?" pääsi Dakarain suusta ilman ajatuksen häivää. Se vain oli tullut hänen suustaan ulos järkytyksen edelleenkin loistaessa prinssin kasvoilta ja hän halusi kysyä tällä hetkellä niin monta kysymystä.

TELEMAKHOS

Autettuaan parantajaa leikkausvälineiden puhdistuksessa ennen kuin hän ryhtyi hommiin, Telemakhos jäi Amen kanssa lähelle näyttämään valoa, sillä hänen elementtiaseensa valaisi enemmän kuin kynttilä ja oli hiukan turvallisempi valonlähde. Hän hymyili hieman Amelle puristaen tämän kättä toisessa kädessään, kun nainen sanoi haluavansa tulla hänen kanssaan. Eikä Telemakhos enää ollut niin tyhmä, että olisi kieltänyt sitä, nythän hän kuitenkin olisi itsekin mukana Karanin kanssa. Olkoonkin, että hän oli ollut turhaan huolissaan jättäessään Amen muiden vastuulle, hän olisi ikuisesti kiitollinen Caenezhin prinssille Amen suojelemisesta ja toivoi, että pääsisi myös osoittamaan sen tälle vielä joskus.

Kun prinssi Pölkkypää saapui prinsessa Hortencian jäljessä takaisin sisälle ja alkoi tilittää miten hienosti oli korttinsa pelannut, Telemakhos tuhahti halveksivasti. Hän ei uskonut hetkeäkään prinssin tajunneen mitään muuta kuin sen, että hänen oli pakko nöyristellä nyt saadakseen mustan silmän sijaan muilta apua jatkossakin. Itseään tämä kuitenkin vain ajatteli, vaikka täällä kaikki laittoivat henkensä alttiiksi moisen roskan takia. Chatha oli tässä kunnossa ja prinssi Caine oli vihollisen käsissä, ja se oli kaikki tuon dehrahilaisen prinssin irvikuvan syytä. Tässä ei nyt mitkään anteeksipyynnöt paljoa painaneet, vaikka yllättävän nöyrän sävyn urumiyalainen oli prinssiin onnistunut hakkaamaan. Kaikki muutkaan eivät vaikuttaneet ihan pureksimatta nielevän prinssin anteeksipyyntöjä (?), mutta sai nähdä nyt miten tämä mokaisi seuraavalla kerralla. Telemakhoksesta kun se olisi vain ajan kysymys, milloin prinssi Tomppeli unohtaisi nöyryyden ja palaisi omaksi ihastuttavaksi itsekseen. Hän piti kuitenkin katseensa maagissa näyttäessään tälle valoa, kun nainen ompeli Chathan selässä olevaa pahaa haavaa umpeen. Hän ei juuri kuunnellut dehrahilaisen ruikutusta ja anteeksipyyntöjä mieheltä, joka oli ollut uskollinen tuota typerystä kohtaan ja makasi nyt tässä. Närkästyneenä hän meinasi jo käskeä prinssiä painumaan muualle tieltä, mutta tämän seuraavat sanat yllättivät hänet itsensäkin. Hän vilkaisi itsekin Chathan niskaa, jossa näkyi haalistunut polttomerkki. Ei voinut olla… Prinssikin järkyttyi asiasta ja Telemakhos joutui myöntämään, että tämän yllättyneisyys oli aitoa.

”Prinssi hyvä, väistäkäähän hieman.” Maagi sanoi tuupaten prinssin kättä pois edestä jatkaen sitten työtään sen verran keskittyneesti, ettei varmaan ollut kuullut mitään. Telemakhos katsoi tyrmistyneenä Chathasta dehrahilaiseen typerykseen ja hänen oli nyt aivan pakko lipsua lupauksestaan jättää mokoma turha otus täysin huomiotta. ”Miten ihmeessä henkivartijasi on orja ja sinä et edes tiedä siitä?” Hän tiuskaisi, mutta ollessaan edelleen niin yllättynyt käänteestä, hän ei osannut nyt kuulostaa edes vihaiselta. Se kyllä selitti hyvin monta asiaa Chathan käytöksessä ja kun Dehrahista oli kyse, ei tämän asian pitäisi tulla kellekään yllätyksenä.

DAKARAI

Kovinkaan moni tuskin oli niellyt Dakarain anteeksipyyntöjä tuosta noin vaan ja kyllä prinssi sen ymmärsi. Hän oli sössinyt pahemman kerran eikä muilla ollut syytä antaa tuosta noin vain anteeksi. Dakarai kuitenkin halusi pysyä niin sanotusti kaidalla polulla tästä eteenpäin ja yrittää olla parempi. Kyllä hän edelleenkin näki asioita oman maansa ja kasvatuksensa mittapuulla, mutta ymmärsi kuitenkin, ettei sellaiseen käytökseen voinut turvautua, jos hän mieli pysyä hengissä tai saada apua maalleen ja oikeasti... millainen sivistynyt ihminen toimi niin? Mutta tällä hetkellä prinssin ajatukset olivat aivan jossain muualla, kun siinä mitä mieltä muut hänestä olivat tai tulisivat olemaan. Toivon mukaan tietenkin toista mieltä kuin nyt, mutta Dakarai kykeni tällä hetkellä vain keskittymään Chathan... hyvinkin outoon paljastukseen, vaikkei mies itse ollut sanonut edes halaistua sanaa. Keskittymisestä oli muutenkin väärin puhua, koska Dakarai oli kaikkea muuta kuin keskittynyt. Hän oli edelleenkin järkyttynyt siitä, että oli juuri saanut tietää Chathan olevan orja. Järkytys ei tokikaan ollut se, että Dehrahissa oli orjia. Kyllä Dakarai sen tiesi ja tiesi myös, että suurinta osaa kohdeltiin kuin roskakasaa. Järkytys oli tässä kohdassa nimenomaan se, että juuri Chatha oli orja.

Prinssin olikin pakko hieraista silmiään uudestaan, mutta ei se numerosarja Chathan niskasta mihinkään kadonnut, siinä se möllötti ja toljotti Dakaraita suoraan sieluun ja sen tunsi kyllä varsin selvästi sormea vasten, vaikka se nyt haalistunut olikin eikä kaukaa pomppaisikaan silmille. Mutta, koska numerosarja oli poltettu, oli se koholla muusta ihosta samaan tapaan kuin vaikka Dakarain ranteessa oleva Dehrahin symboli pienellä kruunulla varustettuna. Mutta oli se millä menetelmällä hyvänsä Chathan niskassa, sen tajuaminen oli vähintäänkin yhtä järkyttävää, mitä Dakarai oli sen huomattuaan järkyttynyt.

Parantajamaagi ei kuitenkaan selvästikään huomannut mitään, kun jatkoi vain kaikessa rauhassa omaa hommaansa sanoen vain, että Dakarain pitäisi väistää ja tuuppasi prinssin kättä sivuun. Ei siinä, hienoa tietenkin, että Chatha oli saanut apua haavan hoitoon eikä niin todennäköisesti kuolisi siihen, mutta vaikka Dakarai oli helpottunut siitä, että Chatha sai apua, se ei kuitenkaan poistanut sitä, että hänen päänsä täyttyi aina uusista kysymyksistä Chathan orjuutta kohtaan. Päällimmäinen kysymys oli ehkä se, että miten tämä edes oli mahdollista. Eikä hän selvästikään ollut ainut, koska yhtäkkiä aivan odottamatta Telemakhos kysyi häneltä aivan tuon saman kysymyksen tai lähinnä tiuskaisi, mutta se ei kuulostanut vihaiselta tiuskaisulta. Ennemminkin yllättyneeltä. Dakarai käänsi hitaasti katseensa Chathan niskasta kyseiseen mieheen. "En tiedä... En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa... En osaa sanoa mitään. Orjia ei kuitenkaan oteta henkivartijoiksi... Ei oikeastaan mihinkään sotilaalliseen toimintaan, joten en... en tiedä miten tämä on mahdollista", Dakarai sai vain sanottua järkytykseltään eli alkutilanteessa oltiin jälleen. Kyllähän totuus Chathasta nyt selitti hyvinkin pitkälle sitä, miksi Chatha oli sellainen paniikki-Chatha, mutta prinssi oli luullut, että se nyt oli vain osa Chathan luonnetta ja hän nyt vain oli luonnostaan herkkä panikoimaan. Mutta orjuus selitti täysin toisella tavalla tuon puolen. Mutta miten? Miten Chatha oli orja ja miksi sitä ei oltu huomattu vai oliko? Oliko tämä järjestetty juttu? Tiesikö kuningas Chathan orjuudesta? Tai tiesikö kukaan siitä linnalla? Oliko tässä joku isompikin juttu haudattuna? Toimiko Chatha ehkä jonkun täysin ulkopuolisen käskynalaisena? Miten orja ylipäätään päätyi henkivartijaksi tai miksi orja otettiin henkivartijaksi? Olivatko muutkin henkivartijat orjia? Oliko Chathaa edes koulutettu hommaan? Oliko hän oikea henkivartija lainkaan? Miksi hän ei ollut huomannut aiemmin mitään? Mitä muuta vielä paljastuisi? Kysymyksiä oli niin paljon, mutta vastauksia ei ollut ensimmäistäkään eikä tulisi olemaan pitkään aikaan, jos Chathan tila ei parantuisi. Eikä Dakarai osannut muuta kuin miettiä hiljaa mielessään lisääntyviä kysymyksiä jokaisen kysymyksen aiheuttaessa kylmiä väreitä prinssi kolhitussa kehossa.

ANDRÉ

André oli hetki sitten lähtenyt kohtaamispaikalta ulkoa etsimään hopeamiekkojaan. Oli hän samalla sen laittanut merkille, että prinsessa Hortencia oli tosiaan mennyt puhumaan prinssi Dakarain kanssa, mutta ei hän heidän keskustelujaan kuitenkaan kuunnellut. No sen verran hän oli prinssin huutoja kuullut, kun tämä oli pelännyt ilmeisesti kuolevansa Hortencian käsittelyyn tai tässä tapauksessa todennäköisesti ihan vain sanoihin. Mutta senkin mies oli kuullut vain siksi, että se oli tullut aika kovaeleisesti prinssin suusta. Ei hän asiaan kuitenkaan mitenkään reagoinut ja antoi heidän käydä asiansa ihan rauhassa vain. Ei olisi muutenkaan sopivaa mennä tuppautumaan ja Andrélla oli muutenkin omat asiansa kesken, koska miekat olivat hukassa. Lähinnä hän oli vain rekisteröinyt, että ulkona oli muitakin.

Ei André miekkojaan kuitenkaan aivan älyttömän kauaa joutunut etsimään, kun toinen tosiaan löytyi aikalailla kohtauspaikalta ja toinen siitä jonkun verran etelää kohti mentäessä. Pääasia oli kuitenkin, että molemmat olivat löytyneet, joten André asetti ne tyytyväisenä asevyölleen ja lähti sitten palaamaan takaisin. Prinssi Dakarai ja prinsessa Hortencia olivat sillä välin jo kadonneet johonkin, mutta eivät hekään hukassa kauaa olleet. Molemmat olivat vain palanneet takaisin sisälle. Sisällä tosin oli kuitenkin sen verran valoisempaa kuin ulkona, koska valaistava tila oli pienempi, niin prinssin mukiloitu kunto näkyi kyllä paljon selvemmin ja oli se aika järkyttävä. Ei kuitenkaan ollut sopivaa tuijottaa ja prinssilläkin vaikutti olevan muutenkin jotkut järkytystilat päällä tällä hetkellä. No olihan Sir Chathan tila varsin julma, ettei ollut epäilystäkään, miksi se prinssiä järkytti niin. Järkytti se Andréakin.

DORIAN

Kun prinsessa Hortenciakin oli saanut tehtyä päätöksensä ja lähtenyt puhumaan hakatun prinssin kanssa jostakin, Dorian keskittyi taas tähän uuteen muukalaiseen. He kun nyt eivät voineet tehdä mitään ennen kuin dehrahilainen sotilas olisi siinä kunnossa, että hänet voisi siirtää, mutta heidän varmaan pitäisi järjestää jokin tapa, millä mies saataisiin kuljetettua, ratsaille tätä ei voinut laittaa tuossa kunnossa. Hieman hän ihmetteli, miten tämä uusi dehrahilainen ei ollut tunnistanut prinssiään, mutta ehkä hän ei vain ollut katsonut tarpeeksi tarkkaan tilannetta. Kun tämä kyseinen prinssi saapui takaisin sisälle, kasvot aika kauniisti hakattuna, tämän anteeksipyyntöjä seurasi hiljaisuus (?), kukaan ei kauheasti jaksanut sanoa asiaan mitään. Turhahan prinssi oli, mutta niin oli Godofrédokin, joten ehkä Dorian ei voinut oikein tuomita.

Kun tilanne oli taas rauhoittunut hieman, Dorian oli jo menossa ulos katsomaan vartiointia, ei muuria oikein voinut valvomatta jättää ja nyt siellä ei ollut kuin vinemarilaisen perillisen henkivartija. Mutta kääntyessään lähteäkseen, gerosilainen sotilas palasi miekkojensa etsintä retkeltä. Hän halusi nyt varmistaa asian, hän ei riskeeraisi koko retkeä siksi, että gerosilaiset laittoivat ulkonäköasiat käytännöllisyyden edelle. Ainakin tämä näytti löytäneen miekkansa ja olivathan ne hulppean näköiset… koristemiekoiksi. ”Anteeksi, näyttäisitkö miekkojasi hiukan? Haluaisin varmistua yhdestä asiasta.” Dorian kysyi ja kun mies ojensi molemmat miekkansa Dorianille (?), hän katsoi niitä pitkään, ja taivutti hiukan kummankin terää ja huokaisi erittäin pettyneesti vääntäen miekkoja voimalla mutkalle ja viskasi miehen jalkojen juureen (?). ”Kuules Tinasotilas, tuollaisia lelumiekkoja et toista kertaa tuo taisteluun! Sinulla on prinsessa vastuullasi hyvä mies! Miten voit kutsua itseäsi sotilaaksi!?” Dorian ärähti ehkä vihaisemmin kuin oli ollut tarkoitus. Hän otti omat lyhyemmät miekkansa vyöltään ja ojensi ne miehelle (?). ”Lainaa näitä kunnes tulee tilaisuus ostaa sinulle oikeat aseet, näiden ei pitäisi olla sinullekaan liian raskaat vaikka oikeaa terästä ovatkin.” Dorian totesi ja lähti harppomaan pitkin askelin musta viitta perässä liehuen, hän ei jaksanut näitä torveloita enää hetkeäkään pidempään.

ANDRÉ

André ei ehtinyt oikein muuta kuin tulla sisälle huoneeseen, kun Sir Dorian halusi kovin jo nähdä Andrén miekat. André ihmetteli suuresti miksi ihmeessä. Miekathan ne vain olivat, mutta olivathan ne toki varsin prameat ja näyttävät. Sitä ei käynyt kieltäminen ja lisäksi ne olivat lahja hänen isältään. Ilman muuta niitä kelpasi katsella, mutta varsin kummaan aikaan. Jostain Sir Dorian halusi vain kovin varmistua ja se hämmensi Andréa entisestään. "Ilman muuta, jos haluatte", André vastasi ottaen miekkansa esiin ja antoi ne miehelle jääden sitten odottamaan, mitä Sir Dorian niistä oikein mahtoi katsoa.

Aika pitkän tovin Sir Dorian miekkoja lopulta katsoi ja André katsoi miestä ja vuoroin miekkojaan, mutta sitten Sir Dorian laittoi miekat mutkalle, huokaisi erittäin pettyneen raskaasti ja viskasi ne Andrén jalkojen juureen. André ilme levisi järkytykseksi. "Mitä ihmettä te teette hyvä mies! Kauniit miekkani! Ne olivat lahja, eivätkä ne olleet mikään halpa sijoitus!" André parahti kauhistuneen vihaisesti ja melkein teki ison miehen mieli tirauttaa kyynelkin, mutta sitä ei sentään tapahtunut. Se olisi ollut jo noloa! André nosti väännetyt miekat kivilattialta harmissaan, kun Sir Dorian haukkui hänet tinasotilaaksi sanoen, ettei taisteluun viety lelumiekkoja. Varsinkaan, kun hänellä oli prinsessa vastuullaan. "Kyllä ne ihan oikeat miekat olivat ja kyllä minä olen ihan kouluttautunut sotilas enkä tinaa. Prinsessa Marcellalla ei ole mitään hätää", André pahastui huomaten samalla sivusilmällä, kun se uusi dehrahilainen näytti melko hilpeältä kuulleessaan miten Andréa arvioitiin kaikkien kuullen noinkin julkeasti. Dehrahilainen yritti kuitenkin pitää selkeästi pokkansa. "Aiai, olet sä sittenkin aika hauska mies", dehrahilainen sanoi nyt naurunsa lomasta Sir Dorianille. "Mitä hauskaa tässä muka oli?" André pahastui kuitenkin entisestään. "Ei toki mitään, varsin surullinen tapaus", tämä Semenre kuitenkin tokaisi muka vakavana yskäisten perään, mutta oli tämä silti varsin huvittuneen oloinen. Menisi muualle naureskelemaan, eihän hän olisi muuta kuin opas.

Sir Dorian kuitenkin ojensi jo jotain omia laina-aseitaan Andrélle ja toki syytäkin oli, kun meni aiemmat kieroon laittamaan, mutta ehkä siitä olisi voinut vain sanoa eikä rikkoa koko miekkoja? Andrén ilme kuitenkin taisi synketä entisestään, kun Sir Dorian meni vielä... no rumasti sanottuna vittuilemaan, etteivät hänen lyhyet miekkansa olisi liian raskaat edes Andrélle, vaikka oikeaa terästä olikin. Dehrahilaisen pokka petti siinä kohtaan täysin ja Andréa lähinnä vain sapetti vietävästi, mutta otti hän ne kuitenkin vastaan. "Kiitos", André totesi, mutta melko tylynkuuloisesti, koska häntä ärsytti miekkojensa kohtalo ja miten ne olivat nyt sellaisella mutkalla, että heikompiakin hirvitti ja miten julkeasti häntä oli arvosteltu koko joukon edessä... Tai no melkein koko joukon ja Sir Dorian puolestaan lähti vain paikalta viitta viuhuen. No oli syytäkin! Hemmetti sentään!

MARCELLA

Jäätyään yksin Hortencian lähdettyä puhumaan sen kauhean prinssin kanssa, Marcella tunsi taas olonsa aika kurjaksi. Herra Henkivartija oli loukkaantunut ja lähtenyt etsimään kadottamiaan aseita ja Imperia-täti taas auttoi sitä miesparkaa, joka oli loukkaantunut pahasti. Marcella ei tiennyt miten pahasti, hänelle riitti tieto siitä, että pahasti. Häntä hermostutti uusi dehrahilainen mies, jota kukaan ei tuntenut tai josta kukaan ei tiennyt mitään. Muiden kohdalla nyt oli se, että perillisillä oli vastuu ja velvollisuus auttaa kuningaskuntiaan ja he olivat valinneet mukaansa luotettavia ihmisiä, joten vaikka Marcella ei heitäkään juuri tuntenut, niin heihin hän pystyi edes jossain määrin luottamaan. Lisäksi uusi tulokas puhui ja käyttäytyi niin karkeasti, että Marcella tunsi olonsa jo sen takia epämukavaksi.

Hortencian palattua oli hetken taas kaikki hyvin, kunnes dehrahilainen prinssikin palasi, aivan kauhean näköisenä! Marcella käänsi äkkiä katseensa pois, oli epäsopivaa tuijottaa eikä hän halunnut katsoa noin verisiä ja kauhean näköisiä kasvoja yhtään pidempään. Hän hätkähti kuitenkin Herra Henkivartijan saavuttua ja ilmeisesti tämä oli löytänyt aseensa, tosin se ei tainnutkaan olla kauhean hyvä asia. Marcella katsoi kauhuissaan, miten nierdalesilainen sotilas väänsi miekat paljain käsin kuin ne olisivat olleet heinää ja ilmoitti, ettei moisten leikkimiekkojen kanssa ollut enää mitään tulemista sotaan. Marcella ei tiennyt aseista mitään, mutta sen verran, että miekan ei ehkä kuulunut käyttäytyä noin? Hänen kävi kuitenkin sääli Herra Henkivartijaa, joka sai, ehkä ihan ansaitusti, haukut kaikkien kuullen. Lisäksi tämä harmitteli arvokkaita lahjaksi saamiaan miekkoja, mutta… jos ne sai noin helposti mutkalle, kai ne saisi yhtä helposti suoriksikin?

Ennen kuin Marcella ehti kunnolla ajatella mitä teki, hän nousi ylös, siisti helmojaan ja kipitti Herra Henkivartijansa luo ja kumartui nostamaan toisen kauniin, mutta aivan mutkalle väännetyn, miekan maasta. ”Älkää surko, Herra Henkivartijani. Arvon Sir tuskin tarkoitti mit’ sanoi. Suokaa hälle anteeksi, hän on varmasti vain rasittunut kaikest’ työstä mit’ on joutunut tekemään toisten sotkiessa suunnitelmia sitä mukaan mit’ hän niitä tekee sillä vähällä tiedolla mit’ meil on.” Marcella lohdutti miestä, olivathan he kaikki väsyneitä ja hermostuneita. ”Ja jos miekkanne oli niin helppo taivuttaa, kai ne on myös mahdollista suoristaa yht’ helposti?” Marcella sanoi ja tarttui toisella kädellä miekan terään ja yritti vääntää sitä. Se ei ollutkaan niin helppoa, miltä nierdalesilainen oli saanut sen näyttämään, mutta Herra Henkivartijansa takia hän ei voinut antaa periksi! Hän puri hammasta ja yritti taivuttaa terää kovemmin ja onnistui lopulta, hiukan, mutta jos miekka äsken näytti U-kirjaimelta, niin nyt se näytti S-kirjaimelta. Hän yritti vielä, mutta viilsi terällä vahingossa sormeensa. ”Aih!” Hän voihkaisi ja pudotti miekan kädestään ja katsoi valkoisen käsineen peittämää sormeaan, joka värjäytyi verestä punaiseksi.

ANDRÉ

Andréa harmitti edelleenkin miekkojensa kohtalo, mutta kyllähän se samalla hirvitti miten helposti Sir Dorian oli vain saanut paljain käsin väännettyä miekat mutkalle ja miten hänen isänsä oli väittänyt miekkojen olevan vahvat ja voittamattomat. Mutta ehkä sillä oli jotain tekemistä myös sen kanssa, että André oli saanut ne teini-iässä syntymäpäivälahjakseen? Ei niiden oikeasti ehkä kuulunutkaan olla niin vakavasti otettavat miekat, mutta kyllä ne tähän asti oli tehtävänsä silti tehneet. Tokikaan André ei oikeassa sodassa ole ollut tätä ennen eikä oikeita taisteluita ole myöskään ollut. Kaikki "taistelut" ovat lähinnä olleet harjoittelua tai harmitonta hauskanpitoa miesten välisenä pikku otteluna. Tositilanteita ei kuitenkaan ole tätä ennen ollut. Mutta tottahan se tietenkin oli, ettei miekan kuulunut mennä noin vain mutkalle, joten olihan miekat toisaalta aika lelut oikeassa sodassa, kun André nyt järkevästi yritti ajatella Sir Dorianin toimia ja sanoja. Mutta kyllä miekkojen kohtalo silti harmitti. Ei André siitä päässyt yli eikä ympäri, vaikka Sir Dorian ehkä totta olikin puhunut. Häpeääkään se ei poistanut, koska olihan tapahtunut hyvinkin noloa, että se käytiin tässä kaikkien edessä. Jos muut eivät olleet pitäneet Andréa tähänkään mennessä kummoisena sotilaana, niin nythän hän varmasti oli mikä lie leikkisotilas ihan jokaisen silmissä ja täysin uutena tullut dehrahilainenkin piti häntä lähinnä vitsinä.

Andrén katse kääntyi kuitenkin prinsessa Marcellaan, joka asteli varakreivin luo ja nosti toisen miekoista käsiinsä, minkä jälkeen kävi lohduttamaan, ettei Sir Dorian varmastikaan tarkoittanut sanojaan ja oli varmasti vain ylirasittunut. "Olette varmasti oikeassa, Teidän korkeutenne. Tuskin Sir Dorian sitä ihan kiusallaan vain teki", André vastasi ja ymmärsi kyllä mitä Sir Dorian oli teoillaan ja sanoillaan hakenut, mutta olisi sen silti tahdikkaammin voinut hoitaa. Prinsessa Marcella kuitenkin jatkoi, että jos miekat sai mutkallekin helposti, kyllä ne varmasti saisi myös suoristettua ja ennen kuin André ehti edes ajatella asiaa, prinsessa alkoi itse hentoisin käsin miekkaa vääntämään. "Teidän korkeutenne, tuo ei taida olla hyvä idea! Satutatte itsenne", André huolestui, mutta parin koitoksen jälkeen miekka lähti taipumaan U:sta S:n muotoon ja André oli jo huokaisemassa helpotuksesta, ettei prinsessa ollut satuttanut itseään, mutta ei ehtinyt, koska juuri silloin prinsessaparka voihkaisi kivusta miekan pudotessa takaisin lattialle. "Voivoi, ei kai Teihin sattunut pahastikin?" André hätääntyi, kun sitten valkoinen käsine sormen kohdalta alkoi värjäytyä punaiseksi. "Saanen katsoa sormeanne, Teidän korkeutenne?" Andrén huoli nousi entisestään, vaikkei uskonutkaan kyseessä olevan kovinkaan vakavan tapauksen, mutta sotaan huonokin miekka oli kuitenkin terävä eikä se täten ollut mikään lelu siltä osin, joten toivoa sopi, ettei miekka ollut viiltänyt syvältä, mutta sen André halusikin juuri tarkistaa ja ennen kaikkea haava pitäisi silti pudistaa ja sitoa kiinni, vaikkei se paha olisikaan. Mutta se selviäisi vain tarkistamalla.

IMPERIA

Dehrahilaisten tilanne ei todellakaan ollut hyvä, yksi makasi henkihieverissä lattialla ja toinen palasi sisälle sen näköisenä, että oli juossut muuria päin. Imperia huokaisi raskaasti, kykenemättä kuitenkaan keskittymään kahden prinssin keskusteluun, kun kuuli herra varakreivin palaavan sisälle. Hän vilkaisi hieman oven suunnalle, häntä kun ei juuri nyt tarvittu aivan yhtä paljon, kuin Galenaa, katsoen miten se komea nuorimies meni tarkistamaan jostain syystä varakreivin miekkoja. Oliko se miesparka mennyt nekin jo katkomaan? No ei sentään, mutta nierdalesilainen herrasmies haukkui herra varakreivin kyllä tinasotilaaksi ja väänsi miehen miekat aivan mutkalle, saaden Imperian vähän tyrskähtämään itsekseen. Voi, miten eloisa herrasmies… ja vahvakin vielä!

Kuitenkin prinsessa Marcellan lähtiessä lohduttamaan herra varakreiviä, Imperia hymähti ja pudisti vähän päätään, kääntyen takaisin Galenan puoleen. Kauaa hän ei ehtinyt kuitenkaan keskittyä dehrahilaisiin toheloihin, kun kuulikin jo prinsessa Marcellan voihkaisun.
”Voi Pyhä Kaikkivaltias sentään”, Imperia tuhahti ja kääntyi katsomaan, miten prinsessa Marcella oli ilmeisesti, siunattu lapsi, yrittänyt korjata henkivartijansa miekat.
”Suokaa anteeksi, minun täytyy mennä kaitsemaan omiani, kun ei herra varakreivistä nyt ole mihinkään. Palaan pian”, nainen henkäisi pahoillaan Galenalle, lähtien prinsessa Marcellan ja herra varakreivin luokse.
”No niin, no niin, kultaseni”, Imperia hymähti, kun saapui prinsessansa vierelle. Hieman häntä hihitytti, kun hän näki missä kunnossa varakreivin miekat olivat, mutta hän kumartui vain prinsessa Marcellan puoleen, ottaen lempeästi tämän kädestä. (?)
”Pikkuhaava se vain on, puhdistetaan se niin kaikki on hyvin, eikös vain?”, nainen sanoi pehmeästi, auttaen tyttöä riisumaan hansikkaansa, ottaen sitten nenäliinan ja vesileilinsä käsiinsä. Hän kasteli liinan ja alkoi puhdistaa tytön sormea (?), vilkaisten hieman herra varakreiviä sekä tämän miekkoja.

”No kappas – peikko hyvä, miksi ihmeessä te olette ottaneet hopeamiekat sotaan? Hopean vahvuus on niin kauhean heikko”, nainen ihmetteli ääneen, vilkaisten surkeaa varakreiviä.
”Voi hyvä tavaton, iso mies, saisitte olla kiitollinen, että Sir teki teille moisen palveluksen. Jos olisitte yhtään isompaan taisteluun menneet noiden kanssa, miekkanne olisivat huonommassa kunnossa, teistä nyt puhumattakaan. Hopea on miltei yhtä huokoista, kuin kulta, jopa minä olisin saanut ne väännettyä kokoon”, hän lisäsi, eikö kukaan täällä tiennyt mineraaleista hölkäsen pöläystäkään? Imperia huokaisi ja pudisti huvittuneena päätään, repäisten nenäliinansa kuivasta reunasta liuskan, alkaen sitomaan sitä prinsessa Marcellan haavan ympäri. (?)
”Aina sitä saa hävetä, kun miehille antaa minkäänlaista vastuuta”, nainen huokaisi ja hymyili miehelle lohduttavasti, ennen kuin vei katseensa prinsessa Marcellaan ja jatkoi: ”Voitteko nyt paremmin? Ei tuollaisilla pilipalimiekoilla nyt onneksi pahempaa haavaa saa aikaiseksi, onni onnettomuudessa, vai mitä?”.

ANDRÉ

Imperia-neiti saapui pian myös hätiin ja no taisi hän ehkä parempi olla haavanhoidossa, vaikkei nyt todennäköisesti niin pahasta haavasta olisikaan ollut kyse, etteikö Andrékin olisi osannut auttaa asiassa. Mutta silti Andrén oli pakko myöntää, ettei ollut kovinkaan kummoinen vammojen hoitaja. Hänen tehtävänsä vähän niin kuin oli ehkäistä niiden sattumista, mutta hyvinpä sekin oli mennyt, kun prinsessa Marcellan sormessa oli nyt haava jonkun turkasen miekan takia. Ei siinä, kyllä varakreivi silti arvosti prinsessan elettä, muttei se ehkä ihan prinsessan homma ollut alkaa korjata jonkun miekantekijän virheitä. Ei se hopea kuitenkaan teräkseksi muuttuisi. Siitä Andrélla ei ollut mitään hajua, missä hänen isänsä miekat oli teetättänyt, mutta kyllä vahva ja kestävä oli jopa silloin teini-ikäisen Andrén korvaan kuulostanut siltä, etteivät ne olisi mitkään leikkimiekat. Hienot ja prameat ne olivat, mutta eihän niillä kyllä sotaa voitettaisi. Se oli karu fakta, vaikka asiaa missä öljyssä pyörittäisi.

Neiti Imperia oli kuitenkin alkanut hoitamaan prinsessa Marcellan haavaa ja ainakin kuulosti siltä, ettei kyseessä olisi paha haava. Mikä helpotus! Helpotus näkyi myös Andrén kasvoilla, koska sehän tästä olisi vielä puuttunut, jos prinsessakin olisi telonut itsensä pahasti. "Olen hyvin otettu Teidän korkeutenne eleestä yrittää korjata miekkani, mutta se olisi ehkä parempi jättää miekantekijöille tästä eteenpäin", André sanoi, koska oli hän kyllä liikuttunut siitä, että prinsessa oli halunnut auttaa.

Imperia-neiti kuitenkin kyseli jo seuraavaksi, miksi André tosiaan oli hopeamiekat sotaan ottanut, koska hopean vahvuus ei ollut kovinkaan kummoinen. "Ihan nolottaa myöntää ääneen, mutta minä kun kovin elin uskossa, että miekat olisi vain hopeoitu", André vastasi nolona, koska kai se oli olettavaa, että sotilas tiesi millaisilla aseilla taisteli... tai siis, jos olisi taistellut oikeasti ennen tätä, mutta kaikki muut sotilasarvon omaavat tästä joukosta varmasti tiesivät, mistä heidän aseensa olivat tehty. Että olihan se tietynlainen palvelus tosiaan Sir Dorianilta, mutta miekoissa oli kuitenkin tunnearvoa. No ehkä ne voisi vain pakata mukaan ja korjauttaa joskus kotona, mutta ei sen nyt tämän hetken murhe ollut ja olisihan tosipaikan tullen varmasti käynyt hyvin ohraisesti. Sitä Imperia-neitikin sanoi. "Niin olette varsin oikeassa siinä, että hyvä tietenkin, että asia selvisi tässä eikä taistelutantereella", André vastasi, koska kuolleesta henkivartijasta nyt olisi vielä vähemmän hyötyä ja ainakin Sir Dorian oli nyt lainannut Andrélle ihan oikeat miekat. Andréa kuitenkin nolotti tilanne edelleenkin ja hänestä tuntui, että hän aiheutti muissa lähinnä hilpeyttä hemaisevalla "ammattitaidollaan".

MARCELLA

”Voi eihän tämä ole kuin pikkunaarmu!” Marcella vastasi henkivartijalleen, vaikka toki se kipeää teki. Ei hän kauheasti ikinä ollut itseään loukannut, muutaman kerran kirjoessaan pistänyt neulalla sormeen ja lapsena hän oli kerran puutarhassa juostessaan, mikä oli tietenkin kiellettyä, kaatunut ja loukannut polvensa. Hän ei halunnut edes ajatella, miten paljon oikeasti miekanviilto tuntui puhumattakaan siitä mitä dehrahilaisille kummallekin oli käynyt. Hän lähetti ajatuksissaan Kaikkivaltiaalle pyynnön, ettei joutuisi ikinä ottamaan siitä selvää.

Lopulta Imperia-tätikin tuli paikalle ja alkoi hössöttää ja puhdistaa Marcellan sormessa olevaa haavaa ja sitoi sen kiinni ja hyvähän se oli, ettei hän sotkisi vaatteitaan vereen. Olisi sittenkin täytynyt pitää oma päänsä ja ottaa se punainen leninki mukaan. ”Kiitos täti kulta, ei mul ol’ mitään hätää.” Marcella sanoi, koska jos vertasi muihin, niin hän oli kyllä selvinnyt aika vähällä. Samaa ei voinut sanoa herra henkivartijan miekoista ja mies itse huomauttikin asiasta, että ehkä seppä hoitaisi asian tästä eteenpäin. ”Niin aivan. Olette aivan oikeassa.” Marcellakin myönsi, että ei hän kauheasti ollut tainnut auttaa asiaa.

Sitten Imperia-täti alkoikin torua Peikkoa huomaamattaan, että oli sanonut miestä taas ääneen Peikoksi. ”Hys täti!” Marcella kuiskasi kiireesti, olihan miesparka jo saanut kuulla kunniansa, vaikka ilmeisesti hopea oli sitten aika huono metallivalinta miekkaan. Marcella nyt ei sitä tiennyt, mutta hän oli prinsessa, ei hänen tarvinnut tietää aseista mitään. Tai no tarvitsi, jos hänestä tulisi kuningatar, mutta kukaan ei ollut valmistanut häntä tätä varten.

TELEMAKHOS

Telemakhos ei ihan ostanut prinssi Dakarain väitettä, ettei tämä muka tiennyt miten oli mahdollista, että hänellä olikin orja henkivartijanaan. Hän ei kuitenkaan viitsinyt alkaa nyt aiheuttaa mitään kohtausta sairaan miehen vieressä. ”Aivan, etpä tietenkään tiedä.” Hän vain totesi sarkastisesti ja keskittyi sitten taas Chathaan, sillä dehrahin typerä prinssi ei ansainnut hänen huomiotaan yhtään enempää. Häntä suututti tilanne, Dehrahilaiset olivat pahinta sakkia mitä maa päällään kantoi! Hän ei oikeastaan vihannut edes vihollisia tällä hetkellä yhtään niin paljon. Vinemarissa orjuus oli ollut lakkautettuna jo pitkään, mutta naapurissa oleva orjakuningaskunta ei tehnyt asiasta helppoa ja edelleen kaikesta valvonnasta huolimatta merirosvot harjoittivat orjien salakuljetusta eikä sen kitkeminen tuntunut onnistuvan sitten millään, vaikka he myös hakivat omiaan takaisin ja tekivät kaikkensa dehrahilaisten orjien vapauttamiseksi ja sopeuttamiseksi vapaaseen elämään Vinemarissa. Hän ei sietänyt sitä, että jotain ihmisryhmää kohdeltiin niin ala-arvoisesti! Toki Vinemarissakin oli heikossa asemassa olevia ihmisiä, mutta kaikkiallahan heitä oli, kukaan ei kuitenkaan voinut olla niin huonossa asemassa kuin orja, joka ei käytännössä ollut edes ihminen.

AMETHYST

Ame pysyi mieluummin lähellä Telemakhosta tästä lähtien… vaikka häntä kyllä harmittikin se, että Chatha pitäisi jättää yksin. Mutta Chatha oli loukkaantunut eikä hänestä ollut kauheasti apua miehille muussa, kuin lohduttamisessa, ei hän mikään parantaja ollut. Tai edes maagi.

Kun se tomppeliprinssi tuli myös Chathan vierelle inisemään Amen teki mieli suutuspäissään mennä potkaisemaan tätä, mutta pysyi Telemakhoksen vierellä ja rutisti hellästi miehen kättä. Hän sai siitä yllättävän paljon lohtua… Ame seurasi vähän hämillään kumpaakin, Daksua ja Telemakhosta, jotka näyttivät huomanneen jotain Chathassa. Ame ei käsittänyt mitään ennen kuin kuuli Daksun sanat, vieden katseensa hämmentyneenä ensin toiseen, ja sitten taas Chathaan. Orja..? Amethyst katseli Chathaa nyt huolestuneen lisäksi vain hämmentyneenä. Chatha oli orja? Se oikeastaan selitti aika paljon… kaiken, melkein. Amethyst kurtisti vähän kulmiaan ja vilkaisi Telemakhosta, joka yllättäen puhui dehrahilaiselle prinssille aikaisemmasta käytöksestään huolimatta. Ei hän tiennyt orjuudesta paljoa, mutta aivan tarpeeksi tietääkseen, ettei olisi ollut dehrahilaiselta täysin odottamatonta laittaa joku orja kuolemaan puolestaan sodassakin.

Daksun sanat siitä, ettei muka tiennyt asiasta mitään, saivat Amen taas kiukkuiseksi. Miten toinen edes kehtasi?
”Selittää miks Chatha on niin säikky… varmaan tästäkin sä syytät vaan isääs, etkä muka tiedä ite mistään mitään tai ota vastuuta teoistas”, Ame sihahti kiukkuisesti ja ehkä hieman itkuisenakin, vieden katseensa sitten vain huolissaan takaisin Chathaan. Voi hänen suloista Chathaansa… tuntui pahalta edes jättää toista jälkeen, etenkin jos mies pitäisi jättää tuon kuvottavan prinssinsä kanssa... Ame henkäisi ääni väristen ja painoi päänsä hellästi Telemakhosta vasten.

GODOFRÉDO

Voi kun uusi Karaatti-ystävä olikin mukava! Voisiko Karaatista kenties tulla Godofrédon uusi sydänystävä? Tämä tuntui olevan onnessaan että Godofrédo ei ollut syönyt itseään, mikä toki oli Godofrédostakin erittäin hyvä asia. Hän katsoi Karaattia sivusilmästä ja salaa hieman kuitenkin nuolaisi itseään ihan vain varmistaakseen makunsa. Kovin heinäisä se oli, ei lainkaan niin makea kuin mitä hän oli odottanut!

Godofrédo tunsi suurta onnea Karaatin ollessa selvästi äärimmäisen huvittunut hänen hyllyvistä raajoistaan, joten alkoi heiluttaa koko kroppaansa Karaatin taluttaessa häntä ulos. Miten hieno ystävä! Godofrédo kaivoi hieman kolikkotaskuaan ja veti esiin kultakolikon. "Hyvä ystävä", hän sanoi viedessään kolikon korvansa viereen, "katsokaas mitä me vedämme arvoisasta korvastamme sinulle lahjaksi!" Hän huljautti kätensä teatraalisesti esiin ja katsoi odottavasti Karaattia, muttei malttanut olla selittämättä heti maagista jippoa tälle. "Älä rakas ystävä kerro muille, mutta oikeasti kolikko ei tullut korvastamme vaan taskustamme ja me vain laitoimme sen näyttämään siltä että se tuli korvasta!" Hän näytti tempun vielä pari kertaa, vinkkasi Karaatille silmää, hykersi onnellisena ja ojensi kolikkoa Karaattia päin.

KARAN

Saatuaan prinssin ulos ja siistittyä tätä vähän edustuskelpoisempaan kuntoon, prinssi alkoi yhtäkkiä tehdä taikatemppuja. Aika lahjakas kaveri. Karan piti vain kohteliaan hymyn kasvoillaan, vaikka hänestä tuntui, kuin häneltä olisi murtunut kylkiluu tai pari naurua pidätellessä, kun prinssi leikki vetävänsä korvansa takaa kolikkoa. ”Teidän korkeutenne on aivan liian ystävällinen. Lupaan ja vannon, etten kerro salaisuuttanne kellekään.” Hän sanoi ottaen kultakolikon vastaan, koska ei kehdannut sanoa, ettei voinut ottaa niin paljoa. Hän voisi antaa sen salaa takaisin prinssin henkivartijalle, niin kukaan ei loukkaantuisi. Toki kauppiaan luonto hiukan vastusti, mutta tuntui liian hyväksikäytöltä ottaa vähäjärkiseltä rahaa vastaan. ”Kiitän teitä anteliaasta lahjastanne, nyt odotelkaamme täällä, kunnes muut saavat keskustelunsa hoidettua.” Karan sanoi ja pian prinssin henkivartija ilmaantuikin paikalle, mutta nähtyään prinssinsä, hän pakeni muurille, missä Karaninkin kuului varmaan vahtia, mutta hän oli nyt lapsenvahtina, joten ei voinut mitään.

DAKARAI

Telemakhos vastasi vain sarkastisesti Dakarain tietämyksistä ja Dakarain olisi tehnyt mieli sanoa jotain. Jotain sen suuntaista, että mitäpä herra sitten kysyi kerta jo tiesi vastauksen, mutta prinssi tukki suunsa ennen kuin meni sanomaan sitä tai mitään muutakaan tai mitään pahempaa ainakaan. Ei hän voisi heti jatkaa samalla tiellä, kun nyt oli edes saanut oikean suunnan alkutekijöihin. Joten prinssi ei sitten sanonut mitään siihen, mutta samapa se Dakaraille oli, mitä joku vinemarilainen käskynhaltijan poika kyseisestä asiasta oli mieltä. Se ei kuitenkaan muuttaisi mitään, koska Dakarailla ei ollut harmaintakaan hajua siitä, miten Chatha oli orja tai oliko sitä sitten edelleenkin. Mutta mikä muukaan Chatha olisi? Orjat olisivat orjia kuolemaansa asti ja jos syntyi orjaksi, niin sitten oli orja koko elämänsä ajan. Kyllä orjuus nyt alkoi julmalta ihmiskohtalolta kuulostaa, kun Dakarai vain ajatteli asiaa enemmän. Tätä ennen Dakarai ei ollut oikeastaan edes välittänyt, koska ei se ollut hänen persustaan kutittanut, jos joku oli orja. Ei se ollut häneltä pois eikä toisi mitään lisääkään. Prinssi ei ollut suoraan ollut orjien kanssa tekemisissä. Ei edes linnan orjien. Hän tiesi, että sellaisia oli siellä, mutta siihen se rajoittui. Mutta nyt, kun Chathan orjuus paljastui, se oli todella järkyttänyt prinssin mieltä eikä hän ajatellut asiaa enää niin mustavalkoisesti kuin poissa silmissä, poissa mielestä, ei ollut silloin hänen ongelmansa. Mutta ei, asiaa ei tosiaan voisi jättää siihen. Orjuus pitäisi oikeasti saada loppumaan, koska kyllä jokainen ihminen nyt ainakin ihmisarvon oli ansainnut.

Sitten oli Amethystin vuoro päästä ääneen, miten Dakarai todennäköisesti syyttäisi vain isäänsä asiasta, koska ei nyt muka tiennyt tai ottanut vastuuta teoistaan. No tekemättömästä oli hiukan vaikea ottaa vastuuta noin niin kuin muutenkaan. Eikä Dakarai nyt oikein voinut syyttää suoraan ketään Chathan orjuudesta, mutta kuninkaan kautta henkivartijat pestiinsä pääsivät. Jos kuningas tiesi, että Chatha oli orja tai oli ostanut Chathan ja vain laittanut henkivartijaksi ilman palkkaa tai mitään, mitä normaali henkivartija sai, olihan se syy silloin kuninkaan. Mutta jos kuningaskaan ei tiennyt, ei se syy silloin hänen ollut. Mutta koska Dakarai ei ollut hullua hurskaammaksi tämäkin syyttelykierroksen aikana tullut, vastaus oli edelleenkin sama eli prinssi ei tiennyt ja typerä sitä oli alkaa inttämäänkään, joten prinssi oli lähinnä vain vilkaissut Amethystiin melko tyytymätön ilme kasvoillaan, mutta ainakin oli tällä kertaa pitänyt päänsä kiinni ja ajatukset ominaan. Hän ei muutenkaan jaksanut kinata idioottien kanssa tällä hetkellä.

DORIAN

Kun parantajat olivat valmiita, he pääsivät vihdoin jatkamaan matkaansa noin keskiyön tienoilla. Matka eteni hitaasti, sillä heidän piti kantaa dehrahilaista sotilasta paareilla. Dehrahilainen opas sai mennä edellä ja etsiä heille jonkun tarpeeksi suojaisen levähdyspaikan riittävän turvallisen matkan päästä (?). Noin tunnin matkanteon jälkeen (?), he löysivät hylätyn mökin, joka nyt ainakin antoi hieman suojaa, vaikkei koolla pilattu ollutkaan. Paikka oli kuitenkin tarpeeksi kaukana muurista ja pääteistä, etteivät he ehkä heti olleet vihollisen kulkureitillä. Kaikki olivat kuitenkin taistelusta väsyneitä, joten turha kulkea pidemmälle. ”Tämä vaikuttaa riittävän hyvältä paikalta. Jatkamme matkaa, levätkää sen verran kuin pystytte, jatkamme ennen auringonnousua matkaa kohti Zuraa.” Dorian ilmoitti laskeutuessaan ratsailta. Vinemarilaiset, jotka olivat olleet nyt kantovuorossa, auttoivat loukkaantuneen miehen sisään ja muut taas alkoivat etsiä hevosille tarpeeksi hyvää suojaa mökin toiselta seinustalta, jotta ne eivät olisi niin näkyvillä.

PESTVA

Pestva etsi katseellaan Cainea pieneen hevosensuojaetsintäkilpailuun, kunnes muisti ettei Caine ollutkaan mukana. Hän tuhahti ja potkaisi jotain tyhmää maasta kasvavaa heinää.

"... Ei ne varmaan Cainelle mitään tee, kun eivät tehneet Dakaraillekaan? Eikö niin?", hän sanoi lähinnä itseään rauhoittaakseen sivellessään Sigur Rosin kaulaa.

TELEMAKHOS

Chatha oli saatu niin hyvin kuntoon kuin oli vain mahdollisuus, mutta parantaja oli tehnyt silti selväksi, ettei turhia toiveita kannattanut elätellä. Tällä hetkellä miehen tila oli vakaa, mutta haava oli pahassa paikassa ja tämä oli menettänyt aika paljon verta, joten hänen tilaansa piti seurata. Ja lisäksi saman tien matkaan lähteminen huolestutti parantajaa aika lailla. Hän kulkikin koko ajan paarien vierellä ja piti silmällä miehen tilaa.

Matka ei edennyt kauhean joutuin ja heidän piti vaihdella kantajia muutaman kerran. Lopulta he kuitenkin löysivät sopivan levähdyspaikan. Telemakhos ja Karan jättivät hevosensa vielä muiden vastuulle ja auttoivat ensin haavoittuneen sisälle. Parantaja saapui pian saatuaan poninsa suojaan ja matkatavaransa mukaan ja meni tarkistamaan tuvan matalaa ainoaa vuodepaikkaa. kun he olivat saaneet huopia makuusijaksi, Telemakhos ja Karan auttoivat Chathan vuoteelle ja Karan lähti sitten auttamaan hevosten kanssa, kun taas Telemakhos katsoi saiko tulisijaa sytytettyä. Siellä oli muutama kuiva puunkäppyrä, mitkä nyt tuskin kauaa palaisivat, mutta alkuun nekin kelpasivat.

DORIAN

Saatuaan omansa ja prinssin hevoset hoidettua siihen kuntoon, että ne voisivat levätä hetken, Dorian etsi prinssin käsiinsä. ”Prinssi Godofrédo. Joudun jättämään teidät näiden muiden ihmisten kanssa muutamaksi päiväksi, ymmärrättekö? Minun täytyy lähteä etsimään vihollisten sieppaamaan Caenezhin prinssiä enkä voi ottaa teitä mukaan niin vaaralliselle matkalle. Teidän on parempi pysyä täällä suojassa muiden kanssa sen aikaa. Yrittäkää olla aiheuttamatta kellekään hermoromahdusta sillä välin, kun en ole vahtimassa.” Dorian yritti selittää prinssille, ettei hän olisi täällä enää aamulla katsomassa prinssin perään.

INAR

Inar vilkaisi vaisuna Pestvaa, joka etsi jotakuta katseellaan, tietäen kyllä sanomattakin sen jonkun olevan Caine. Hän ei ollut juuri enää kiinnittänyt muihin huomiota koko sinä aikana, kun he olivat siirtyneet seuraavaan kohteeseensa, ja hän pysyi edelleen hiljaa ohjatessaan Sindreasin mökin toiselle puolelle lepäämään.
”Koita levätä… huomisesta tulee rankka”, Inar sanoi hiljaa ratsulleen, silittäen sen turpaa hieman samalla, kun mietti omiaan. Hän oli kokouksen jälkeen sitonut olkavartensa haavan vain mekkonsa helmasta revityllä kangasriekaleella, mutta kai hänen olisi puhdistettava se nyt. Tuntui vastenmieliseltä joutua odottamaan… hän ei halunnut levätä, eikä hän varmaan edes kykenisi siihen, oli se miten viisasta tahansa. Ei hän voinut levätä kun ajatteli Cainea… Inar henkäisi, laskien vesileilinsä ja rievun reppunsa päälle. Hän veti kätensä hitaasti ulos mekon hihasta ja alkoi avata ensihätään sitomaansa sidettä, katsoen haavaa. Hämärässä ei nähnyt kunnolla, mutta ei se kovin paha ollut, ja pahin vuotokin oli ohi. Hän henkäisi hiljaa, alkaen puhdistaa haavaa kuivuneesta verestä vedellä ja rievulla. Hän ei jaksanut vaivata muita, eikä sen pahemmin nähdäkään heitä, ei hänen haavansa ollut paha… eikä hän varsinaisesti halunnut raivostua kenellekään. Oli parempi pysytellä etäämpänä muista jonkun aikaa. Hän oli menettänyt malttinsa jo kerran, se sai riittää, vaikka ihan oikein se oli sille ihmisen irvikuvalle ollutkin.

SEMENRE

Semenre oli lähinnä seuraillut muiden tekemisiä siinä mielessä, jos vaikka oppisi tietämään heistä jotain. Ensimmäistä kertaa koskaan livenä hän myös pääsi näkemään maansa tulevan kuninkaan ihan kunnollisessa valossa. Toki Semenre olisi nähnyt tämän jo aikaisemmin, jos olisi kiinnittänyt ulkona ollessaan huomiota, mutta oli se lopulta kuitenkin tapahtunut. Prinssi oli kuitenkin reippaasti vaaleampi kuin Semenre oli osannut odottaa ja no hyvin hakatun näköinen, mutta mitä veren alta nyt pääsi näkemään. Mutta koskaan ennen hän ei ollut nähnyt, että jollain olisi ihan valkoiset hiukset. Joten näky oli ollut hyvinkin... eksoottinen? Prinssi nyt ei ollut pahemmin tainnut häneen mitään huomiota kiinnittää, mutta kovin tämä oli ollut ilmeisesti anteeksipyyntöjä tullut esittelemään. No kovinkaan kummoista reaktiota anteeksipyynnöt tämän matkakumppaneissa ei ollut aiheuttanut, mutta ihan tyypillistä, että aatelisto oli pyllystä. Epätyypillisen tästä tilanteesta teki sen, että prinssi pyysi anteeksi. Sellaista harvemmin kuuli itseään täynnä olevilta nilkeiltä.

Loppuajan Semenre oli kuitenkin jälleen vain seuraillut muiden tekemisiä ja yritti olla niin, ettei olisi kenenkään edessä, joskin se joku herra henkivartijapeikko oli aika surkuhupaisa näky. Kuka lähti hopeamiekkojen kanssa sotaan? Mies oli kuitenkin saanut ihan oikeat aseet, minkä jälkeen puheista päätellen nuori prinsessa oli tullut vääntelemään miehen miekkoja samalla lohdutellessa tätä. Mutta kyllä, miekat olivat aika pilipalimiekat, jos hento tyttökin niitä sai lopulta väännettyä, joskin tämä onnistui telomaan sormensa. Ihme, että miekat olivat edes noinkin terävät. Semenre oli odottanut, että kaiken muun lisäksi miekat olisivat olleet teroittamattomat.

Jossain kohdassa alkoi kuitenkin olla lähdön paikka ja Semenre oli jälleen ottanut alleen vihollisen raadolta pöllimänsä hevosen. Hänen tehtävänsä oli toimia nyt tämän kyseisen joukon oppaana, joten matkaan sitten lähdettiin hänen johdollaan. Mutta vielä ei kuitenkaan ollut tarkoitus Zuraan asti mennä, joten väliaikainen paikka oli löydettävä hyvän matkan päästä Zuraa. Lopulta oli löytynyt hylätty mökki ja Semenre laskeutui alas hevosen selästä. Prinssi Dakarai puolestaan pyyhälsi vain sen loukkaantuneen dehrahilaisen perässä sisään, kun tämä mies sinne kannettiin. Oli prinssi hevosensa parkkiin laittanut muiden hevosten luo ennen sitä sentään. Toisaalla, mutta aika lähistöllä(?) se kumma nainen, jonka Semenre oli tosiaan ensimmäisenä tavannut pohti sitä kadonnutta prinssiä, että viholliset eivät varmaan tekisi mitään hänelle, kun eivät prinssi Dakaraillekaan olleet ilmeisesti mitään tehneet. Eli prinssi oli täysin hakattu oman ryhmänsä toimesta. "Mä en tiedä lohduttaako tämä yhtään, mutta en mä ainakaan uskoisi, että sille prinssille mitään sellaisia kamaluuksia tehtäisiin. Jos tarkoitus olisi ollut esimerkiksi tappaa, eivät ne juntit prinssiä olisi vaivautuneet nappaamaan", Semenre yritti lohduttaa tai ainakin valaa toivoa siitä, että pelastettava prinssi olisi todennäköisesti elossa edelleenkin.

OSCAR

Oscar oli matkalla kuullut Hortencian ja prinssi Dakarain välisestä tilanteesta, eikä hän voinut syyttää Hortenciaa siitä, että oli ollut valmis lähtemään Lunemariin saman tien. Hänellä oli tarpeeksi vaikeaa Lunemarissakin todistella muille olevansa pätevä hallitsija sukupuolestaan huolimatta, joten hänen oli pakko tehdä täälläkin heti kaiken maailman dehrahilaisille selväksi olevansa Lunemarin tuleva hallitsija, eikä häntä hiljennetty siksi, että sodassa miehet päättivät, eivät naiset. Onneksi prinssi oli tajunnut tilanteensa, joka oli kirjaimellisesti taottu hänen päähänsä, ja Hortencia oli antanut vielä mahdollisuuden.

Matka eteni aika hiljaisissa merkeissä, kunnes he lopulta selvisivät jollekin hylätylle mökille. Oscar laskeutui ratsailta ja siirtyi prinsessan luo auttaakseen tämän ala (?). Kyllähän Hortencia oli kokenut ratsastaja, mutta oli jo myöhä ja Oscar tahtoi olla avuksi. ”Voin huolehtia hevoset, menkää te prinsessa Marcellan kanssa jo sisälle lepäämään. Yö on ollut raskas.” Hän sanoi vedoten Marcellaan, ettei Hortencia keksisi voivansa hoitaa itse oman hevosensa. Nyt oli parempi, että prinsessa saisi levättyä kunnolla, jo siksikin, että häntä saatettaisiin tarvita mökin suojelemisessa sitten, kun muut lähtisivät pelastamaan caenezhilaista prinssiä.