GILDOMERA osa 1 luku 1

CHATHA

Chatha juoksi paniikissa ympäriinsä etsiessään prinssiä, joka oli mystisesti vain kadonnut. Hän oli ajatellut, että pojan olisi hyvä rauhoittua ja miettiä asioita hetki, mutta nyt tätä ei löytynyt mistään. Lisäksi tämän teltasta oli kadonnut tavaroita ja Chatha pelkäsi pahinta kiiruhtaessaan hevosaitaukselle. Hän kävi läpi aitauksessa olevia hevosia, Herra Mullins mutusti tyytyväisenä heinää, mutta prinssin ratsua ei näkynyt missään. ”Voi voi, mitä minä tein…” Hän vaikersi ja meni sitten lähemmäs hevosia hoitavaa ryhmää, jos he vaikka tietäisivät prinssistä jotakin. ”Anteeksi häiriö, mutta oletteko nähneet prinssihevosta…. siis prinssiä, ei hevosta… tai siis myös hevosta...” Chatha kysyi aivan paniikin partaalla. ”Prinssi on kadonnut!” Hän parahti sitten. Siis Dehrahin, en tiedä muista, mutta hän oli pakannut tavaransa ja hänen hevostaan ei näy ja en tiedä minne hän on mennyt murjottamaan sen kokouksen jälkeen ja se on minun syytäni ja… Niin ei tämä teille kuulu toki, mutta oletteko nähneet häntä? Sanokaa, että olette!” Chatha hätäili, sillä tiedä mitä sille typerykselle tapahtuisi, jos tämä oli ollut niin täydellinen taukki, että oli lähtenyt laaksosta.

ANDRÉ

André laittoi edelleenkin hevosia kuntoon, kun yllättäen toinenkin oudompi tai tuntemattomampi ääni sekoitti pakkaa. Paikalle oli porhaltanut se Dehrahin prinssin henkivartija, jonka nimeä André ei myöskään enää kunnolla muistanut, mutta mies oli ollut paniikin partaalla kokouksessa. Ja oli sitä oikeastaan tälläkin hetkellä. Olihan toinen kyllä hieman raasu, se oli pakko myöntää. Mutta paniikin syy oli kuitenkin se, että ilmeisesti joku prinssihevonen oli kadonnut, kun mies sitä kyseli kovin. Andrélla ei ollut kyllä harmainta hajua kuninkaallisista hevosista, mutta prinssihevosella tarkoitettiinkin nyt itse prinssiä eikä tämän hevosta paitsi, että tarkoitettiin siinä myös hevostakin. Eli siis prinssi ja hevonen oli kadoksissa ja André käänsi hämmentyneenä katsettaan paremmin aitaukseen ja totta tosiaan... yksi hevonen puuttui. Ei André siihen aiemmin ollut huomiota kiinnittänyt, koska ei ollut olettanut, että joku puuttuisi.

Prinssin henkivartija kuitenkin panikoi prinssin kadonneen, jolloin André käänsi katseensa takaisin tähän paniikkihenkivartijaan, joka kovaa vauhtia tarkensi myös minkä maan prinssi oli hukassa, vaikka se nyt olikin ollut ihan pääteltävissä oleva seikka. "Rauhoittukaa, ei prinssi ole voinut mitenkään kauaksi mennä. Pakkohan hänen on laaksossa olla edelleenkin. Minne Hänen korkeutensa yksin muka lähtisi? Oletteko varmasti katsonut kaikki mahdolliset paikat jo laaksosta?" André yritti rauhoitella miestä hädässä. Tuskin prinssi nyt yksin ainakaan takaisin Dehrahiin olisi lähtenyt. Kai senkin luokan tollo nyt tajuaisi sen olevan itsemurha? Dehrahilainen kuitenkin jatkoi vielä, että prinssi oli ilmeisesti pakannut tavaransakin jo eikä hevostakaan tosiaan näkynyt missään. Kuulosti kyllä kummalliselta ja kyllähän se kuulosti siltä, että prinssi olisi ottanut ja lähtenyt, mutta ei se sanonut sitä, että se olisi ainoa vaihtoehto. "Ehkä Hänen korkeutensa pakkasi valmiiksi tavaransa ja odottaa jossain... meitä muita?" André yritti valaa toivoa, vaikka eihän hän Dehrahin prinssiä tuntenut tai oikeasti tiennyt, millainen tämä oli, vaikka kokous ikävän kuvan prinssistä olikin antanut. "Olen kuitenkin pahoillani, mutta en ole nähnyt prinssiä. Mutta jos haluatte, voin auttaa teitä", André tarjosi apuaan, kun ei hevosien laittamisessa nyt enää kauaa menisi.

CHATHA

Sotilaan, jolta Chatha oli prinssinsä olinpaikkaa tiedustellut, puheet eivät kauheasti Chathaa rauhoittaneet. ”Tietenkin, joka kiven ja kannon alta, kaivoonkaan hän ei ollut pudonnut. Sitten ajattelin, että jos hän on pakannut ja lähtenyt kotiin ja tulin tänne ja nyt hevonenkin on hukassa…” Chatha hätäili. ”Mitä jos se pölkkypää on lähtenyt yksin kotiin? Ei kai hän voisi olla niin tyhmä? Kyllä voisi, mutta kai hän nyt tajuaa, ettei ikinä onnistuisi siinä!?” Chatha kauhistui. Voi kamala, jos prinssi oli jo tapettu portille, miten hänen sitten kävisi? No aika huonosti, jos hän palaisi sellaisen epäonnistumisen jälkeen takaisin Dehrahiin. ”Joki! Sieltä en ole katsonut! Ehkä hän… putosi jokeen matkalla ja hevonen karkasi… No ei hyvä sekään, mutta paras mennä tarkistamaan kuitenkin!” Chatha panikoi ja lähti jo juoksemaan joelle kuulematta edes tämän avuliaan herran tarjousta auttaa etsinnöissä.

Chatha viiletti joelle ja näki siellä jonkun räpiköimässä. ”Prinssi! Ei hätää, minä pelastan teidät!” Chatha huusi ja juoksi rantaan ja tajusi vasta liian myöhään, ettei kyseessä ollut prinssi. Hän tuijotti hetken typertyneenä alastonta urumiyalaista naista käsittämättä, miten oli luullut tätä prinssiksi… Kunnes tajusi mitä teki ja kääntyi selin. ”Anteeksi neiti, en nähnyt mitään! Tai näin mutta se oli vahinko, etsin vain prinssiäni, joka on kadonnut jonnekin ja kun näin jonkun joessa, pelästyin, että hän olisi hukkumaisillaan. Tuota ehkä minä vain poistun nyt paikalta. Kyllä, niin on paras… Olen pahoillani neiti. Olen kauhean pahoillani! Mutta pyydän silti, vaikka minun kaltaiseni kurjan olennon on törkeää pyytää teiltä yhtään mitään kaiken aiheuttamani vaivan jälkeen… Mutta jos näette prinssimäistä kalpeaa ruumista kellumassa joessa, ilmoittakaa minulle! Tai jos viitsisitte ensin auttaa hänet rantaan, hän saattaa olla elossa, vaikka hän näyttääkin kalmankalpealta, joten häntä voi hyvin luulla kuolleeksi… Mutta jätän teidät nyt rauhassa… uimaan…” Chatha sönkötti hätäisesti ja lähti sitten kasvot punaisina palaamaan sinne mistä tuli, vain törmätäkseen litimärkään ja puolialastomaan caenezhilaiseen prinssiin. ”Hyvänen aika mies, älä tolleen törmäile!” Prinssi, joka pudotti kantamansa sangon maahan. ”Olen pahoillani neit… PRINSSI!” Chatha sanoi ja tajusi melkein ajoissa mokanneensa. ”Eh… teidän korkeutenne pudotti tämän…” Hän kiirehti korjaamaan mokaansa ja nosti sangon prinssille. ”Mikä sinnuu oikeen risoo?” Prinssi ihmetteli ottaessaan sangon vastaan. ”Minä poloinen hukkasin prinssini, kertokaa jos näette häntä. Niin ja varokaa jos menette joelle, siellä on alaston nainen uimassa…” Chatha sanoi hiljentäen loppua kohden ääntään. ”Niin mie tiiän.” Prinssi sanoi. ”Tiedät?” Chatha toisti hölmistyneenä ja prinssi nyökkäsi. ”Juu, mie lähin vaan hakeen näit pyykkäyskamppeit ko se höperö unohti ne.” Prinssi sanoi ja Chatha tuijotti tätä hetken suu auki. ”Ahaa… no ei sitten mitään, ei se kuulu minulle toki mitenkään, minä… minun pitää löytää se typerä prinssini. Anteeksi kovasti teidän korkeutenne, näkemiin teidän korkeutenne!” Chatha sanoi kumartaen muutamaan otteeseen ja lähti taas juosten etsimään prinssiä jostain muualta.

AMETHYST

Telemakhoksesta ja tämän liian isosta egosta oli vaihteeksi ihan hyötyäkin, mikä oli ihan kivaa vaihtelun vuoksi. Kyllä hän ihan kiltti oppilas oli, kun hän tiesi kyllä miehen tarkoittavan hyvää, vaikka toinen olikin vähän pöyhkeä pässi aina silloin tällöin. Kuitenkin heidän harjoittelunsa keskeytyi hieman, kun ulkoa alkoi kuulua ties mitä hälinää joen suunnalta, eikä Ame luonnollisesti kyennyt pitämään sievää nöpönenäänsä ulkona asiasta, vaikka olisi ehkä pitänyt.

"Mitä ihmettä ne nyt taas on keksiny?", Ame ihmetteli ääneen astellessaan ulos teltasta, etsien katseellaan tuota metelin aiheuttajaa. Ilmeisesti joella oli jotain säpinää, ja pian Ame näkikin yllätyksekseen Chathan, joka meinasi törmätä siihen caenezhilaiseen prinssiin ja näytti muutenkin aika hätäiseltä. Mitä nyt oli tapahtunut, oliko Daksu hypännyt kaivoon vai miksi miesparka oli niin poissa tolaltaan?

"Chatha!", Ame kiirehti miehen perään, muuten toinen vielä menisi itse kompastumaan rähmälleen jonnekin jorpakkoon, siltä miehen meno ainakin näytti. Amethyst kiri Chathan kiinni ja laski kätensä tämän olalle pysäyttääkseen miehen (?), katsoen toiseen vain ymmällään kun kiersi tämän vierelle.
"Mitä sä täällä juokset mekastamassa pitkin poikin? Onks jotain sattunut?", nainen kysyi toiselta, osittain uteliaisuuttaan ja osittain... no, hän piti Chathasta. Daksusta ei voinut sanoa samaa, mutta se hintelä hirmulisko nyt ei onneksi ollut henkivartijansa mukana. Ame tajusi vasta Chathan luona ollessaan, että oli vain karannut Telemakhokselta, mutta ei se nyt ollut niin iso seikka. Ei hän osannut keskittyä kauhean hyvin, kyllä mies sen tiesi.

CHATHA

Chatha ei kauhean pitkälle päässyt matkaansa jatkamaan ja… ei hän oikein tiennyt mistä oli edes menossa etsimään, kun joesta löytyikin prinssin sijaan jotain ihan muuta. Kuitenkin joku taas pysäytti hänet ja Amethyst-neidin ääni ihmetteli mitä hän oikein säntäili pitkin laaksoa. Chatha kääntyi aika hengästyneenä jo juostuaan päättömästi siellä täällä etsimässä prinssiä ja yritti saada suustaan jotain järkevää ulos. ”Prinssi Dakarai on kadonnut, yritän etsiä häntä, mutta koska hänen tavaroitaankin on kadonnut samoin hevonen, niin hän on varmaan lähtenyt kotiin itsekseen ja jos näin on, hänet tapetaan portilla ja se on minun syytäni kun puhuin hänelle sillä tavalla… ja löinkin vielä… millainen henkivartija lyö prinssiä? Olen minäkin hullu! Tietenkin hän on lähtenyt, miksi hän nyt minuun enää sen jälkeen luottaisi tippaakaan ja nyt kaikki on pilalla ja mennyttä ja minun takiani ja… Täällä minä vain tuhlaan aikaa, kun prinssi on varmaan jo kuollut! Pitää kertoa muillekin, että suunnitelmat ovat menneet mönkään ja kaikki on huonosti…” Chatha selitti nopeasti unohtaen välissä hengittää eikä hänen ulosantinsa ollut yhtään selkeää. Mutta kelle hän nyt asioista kertoisi? Velholle? Vai sille nierdalesilaiselle joka suunnitelmista pääsääntöisesti oli vastannut ja hän poloinen oli nyt toiminnallaan tehnyt kaiken tyhjäksi.

AMETHYST

Ame räpäytti ripsiään hämillään kun Chatha alkoi kertoa hänelle ihan paniikissa ensin siitä, että oli hukannut mitä ilmeisimmin sen turhan tunari-prinssinsä ja seuraavaksi mies syyttikin itseään jo koko jutusta, raukka pieni. Amethyst kuunteli miestä ja oli hetken vain ihan hämillään, kun hänen pieni päänsä yritti käsitellä tätä informaatiota, mutta kun Chatha rupesi haukkumaan itseään hän havahtui taas paremmin tilanteen tasalle.
"Rauhotu, muru. Tuu, mennään... no kerrotaan Telemakhokselle ensin, se varmaan osaa ettiä meitä kahta paremmin vaikka sen nierdalesilaisen sotilaan, ja sitten voidaan yhdessä etsiä Ofirin jos pitää", Ame sanoi hellästi, ottaen Chathan kädestä kiinni ja silitti sitä vähän. (?)

"Jos se Daksu on menny tekemään niin tyhmästi, niin se on ihan sen omaa syytä, ei sun. Älä ravistele itteäs tollasella, sä teit ihan oikein... tai ainakin mitä se ansaitsi. Älä syytä itteäs... tuu muru, mennään kertomaan Telemakhokselle, se auttaa", Ame sanoi lempeästi lähtiessään johdattamaan miesparkaa heidän teltalleen. (?) Ainakin Telemakhoksen olisi paras auttaa, sillä jos Daksu oli oikeasti kussut hommansa noin täydellisesti, niin siitä koituisi ongelmia heille kaikille. Amethyst piteli Chathan kädestä koko matkan kipittäessään heidän teltalleen, yrittäen lohduttaa miestä parhaansa mukaan.
"Telemakhos? Chatha kerto mulle, et sen tomppeli prinssi ja sen hevonen on lähtenyt ihan omia aikojaan kotiin", Ame kertoi heti ensitöikseen heti kun oli kuuloetäisyydellä.
"Mä en tiiä kenelle siitä olis fiksuinta kertoa ensin, mut aattelin et sä ehkä tiiät, kun se nyt taitaa kusta meidän kaikki suunnitelmat jos se idiootti on juossut suoraan vihollisen syliin haastamaan riitaa seuraavaks", hän jatkoi samalla, kun paijasi lohduttavasti Chathan kättä sekä käsivartta. (?)

CHATHA

Amethyst näytti kyllä hetken siltä, ettei ollut tajunnut Chathan selityksestä mitään, mutta alkoi jo seuraavaksi rauhoitella häntä. Tässä tilanteessa vain oli aika vaikea olla rauhallinen! Mutta nainen puhui kyllä järkeä, että ehkä Vinemarin perilliselle kertominen olisi ihan järkevä siirto. Järkevämpi ainakin kuin päätön juoksentelu ja satunnaisiin ihmisiin törmäily. Hän Lähti naisen mukaan yrittäen hengittää rauhallisesti, vaikka kauhukuvat vilisivätkin hänen mielessään, miten heidän kaikkien nyt kävisi tämän katastrofin takia.

Vinemarilainen odotteli jo valmiiksi heitä, tiedä sitten mitä Chatha oli kohkaamisellaan keskeyttänyt, kun Amethyst kertoi tälle suunnilleen, mitä oli tapahtunut. ”Tai siis en ole varma, mutta en keksi missä muuallakaan hän olisi pakattuaan tavaransa ja otettuaan hevosensa.” Chatha täsmensi yrittäen nyt puhua hieman rauhallisemmin, vaikka vaikeaa se olikin. Amethyst kuitenkin piti häntä kädestä, mikä hiukan rauhoitti hänen oloaan. Telemakhos kuunteli toinen kulma kohollaan, mitä oli tapahtunut. ”Vai sillä lailla. No typeryksiltä ei toki voi odottaa kuin typeryyksiä. Okei, Ame valmistaudu sinä hämäykseen rauhassa. Menen Chathan kanssa etsimään sen meidän nierdalesilaisen sotastrategin ja kerrotaan nyt ensitöiksi hänelle, miten hienolla tolalla asiat on.” Telemakhos sanoi. ”Kiitos, olette varmasti oikeassa, tehdään niin. Kiitos Amethyst, olin niin huolissani, etten osannut ajatella järkevästi mitä tehdä.” Chatha sanoi kumarrellen vinemarilaiselle sen verran moneen kertaan, että tämän piti käskeä häntä lopettamaan ja seuraamaan mukanaan. Niin he lähtivät etsimään miestä, joka todennäköisimmin osaisi tehdä jotakin tämän tilanteen pelastamiseksi.

GALENA

Heidän tilanteensa oli saanut uusia ikäviä käänteitä, kun Dehrahin prinssin henkivartija oli tullut ilmoittamaan prinssinsä kadonneen ja todennäköisesti pakanneen tavaransa ja ottaneen hevosensa ja lähteneensä yksin kotiin Dehrahiin. He olivat lähettäneet maagejaan rajalle tiedustelemaan ja ilmeisesti prinssi oli otettu vangiksi, mikä mutkisti asioita aika lailla ja vaaransi heidän hämäyssuunnitelmaansa. Toki positiivista oli, että prinssi oli todennäköisesti elossa. Mutta huolena oli nyt sekin, että vartijat olivat hälyttäneet lisäapua, koska eivät itse uskaltaneet tehdä mitään päätöstä prinssin suhteen.

Aurinko oli jo laskemassa ja heidän olisi pian lähdettävä, sillä vielä he eivät olleet saaneet tietoonsa lisäjoukkojen saapumista, mutta heidän olisi syytä päästä porteista ja pelastaa se onneton prinssi ennen kuin heillä olisi hirveä ylivoima edessään. Galena ei kauheasti sodasta mitään ymmärtänyt, mutta sen verran kuitenkin, että heidän tilanteensa hankaloituisi huomattavasti, jos paikalle tulisi vielä useampi sata sotilasta. Ja koska tilanne vaikutti nyt aika ongelmaiselta, Ofirin oli päättänyt Galenan lähettämisen ja suoja-amulettien sekä ruoka-avun lisäksi päättänyt antaa perillisille vielä lisäapua matkaan. Galena seisoi poninsa vierellä, kaikki olivat valmiina ja matkatavarat oli pakattu ratsujen selkään. Hämäysryhmäkin oli valmiina, Caenezhin prinssi yllätti kaikki (?), häntä tuskin tunnisti urumiyalaisessa mekossa ja hiukset letitettynä kummallekin puolelle hyvin naisellisesti. Hän myös oli valeasussaan ihan kotonaan eikä vaikuttanut lainkaan vaivaantuneelta naisten vaatteissa, eikä kyllä yhtään jännittyneeltäkään, vaikka asioiden saamat käänteet olivatkin aika huolestuttavia.

Ofirin saapui vielä paikalle muutaman muun maagin kanssa. ”Valitettavasti tämän laakson maagit eivät ole sotilaita, joten en voi lähettää Galenaa hyödyllisempää apua teidän matkaanne. Tilanne on kuitenkin muuttunut sen verran, että katsoin parhaaksi antaa teidän matkaanne vielä lahjat, joista toivottavasti on teille apua matkalla. Mutta nuoret perilliset, muistakaa käyttää näitä lahjoja viisaasti, sillä niitä voi hyödyntää vain kerran.” Ofirin sanoi ja yksi maagi ojensi Ofirinille ensin pitkänmallisen puisen rasian. ”Nuori veren prinssi, tule lähemmäs.” Ofirin pyysi ja hiukan häkeltyneenä caenezhilainen meni lähemmäs velhoa. ”Caenezhin elementti on jo itsessään voimakas, mutta olen tietoinen taidostasi käsitellä jousta, joka on harvinaislaatuista jopa Caenezhissa, jossa jo lapsi oppii ampumaan jousella. Näin vaarallisella matkalla yksi nuolikin voi jo pelastaa useita henkiä, joten annan sinulle lahjan, joka auttaa sinua sellaisissa olosuhteissa, jolloin ihmisaistit eivät riitä.” Ofirin sanoi ja avasi laatikon ja nosti sieltä esiin pöllönsulan. ”Tämä sulka sisältää loitsun, joka antaa sinulle väliaikaisesti pöllön tarkat aistit, kyvyn nähdä tarkemmin ja pidemmälle pimeässä ja tarkan kuulon. Toivottavasti siitä on teille hyötyä.” Ofirin sanoi ja laski sulan takaisin rasiaan ja ojensi prinssille, joka kiitti ja palasi ratsunsa luo. Tai lainaratsunsa, sillä caenezhilainen oli vaihtanut hevosensa dehrahilaisen muuliin, joka oli harhautuksen kannalta uskottavampi.

Ofirin jatkoi kuitenkin lahjojenjakotilaisuutta. ”Pieni maan tytär, älä pelkää.” Ofirin jatkoi ja pieni gerosilainen prinsessa siirtyi aika arasti lähemmäs. ”Löydät varmasti oman voimasi ja rohkeutesi, sinulla on luotettavia ihmisiä ympärilläsi. Tämä lahja kuitenkin suojelee sinua ja muita, jos joudutte ylivoimaisen vaikean tilanteen eteen. Tämä pussi sisältää siemeniä, joista kasvaa maahan osuessaan kukkia, joiden tuoksu saa mielen harhailemaan ja unohtamaan. Sen vaikutus loppuu aikanaan, mutta ne antavat teille aikaa paeta.” Ofirin sanoi ja ojensi prinsessalle sinistä pussia, jonka tyttö otti hieman vavisten vastaan ja poistui kiittäen. ”Veden soturi, sinulle annan lahjaksi tämän helmen, joka toivottavasti auttaa sinua hallitsemaan elementtiäsi paremmin silloinkin, kun se tuntuu olemaan sinua vastaan. Sen nieltyäsi pystyt hengittämään veden alla tunnin verran, minkä jälkeen helmi ja loitsu haihtuvat.” Ofirin sanoi ja ojensi prinsessalle pienen simpukan muotoisen rasian, jonka sisällä oli valkoinen helmi. (?)

Seuraava maagi ojensi Ofirinille seuraavan pienen pussin, josta Ofirin nosti pienen hopeisen pillin. ”Nuori prinssi, jonka elementti on henkeä suojeleva, voimasi on voimakas ja osaavissa käsissä voit antaa muille turvaa taistelussa. Aina kuitenkaan pelkkä puolustus ei riitä, joten tällaista tilannetta varten tämän pillin ääni ohjaa tarvittaessa avun luoksesi.” Ofirin sanoi, laski pillin punaiseen samettipussiin ja ojensi prinssille. (?) ”Ja sinulle, tulen lahjan kantaja.” Ofirin jatkoi Vinemarin perilliselle. ”Annan tähtikiven, joka tuo valoa pimeään silloin kun tulen käyttö on liian riskialtista. Se aktivoituu vain pimeässä ja menettää voimansa taas valoisassa, joten älä poista kiveä suojastaan ennen kuin todella tarvitset sitä.” Ofirin sanoi ja vinemarilainen otti ehkä lievästi pettyneenä mustan samettipussin vastaan, kiitti kuitenkin kohteliaasti, vaikka olikin ehkä odottanut jotain muuta. ”Koska myrkkyviikatteen prinssi on hankkiutunut jo ongelmiin, annan tämän sinulle, nuori soturi, ja toivon, että saat tilaisuuden antaa sen prinssillesi.” Ofirin sanoi ja näytti pientä peiliä. ”Jo joudutte umpikujaan, tämä peili voi antaa vihjeen, joka auttaa teitä taas pääsemään eteenpäin.” Ofirin sanoi sulkiessaan peilin pussiin ja ojensi sen prinssin henkivartijalle joka kiitteli hermostuneesti moneen kertaan. Sitten Ofirin kääntyi Lunemarin prinsessan puoleen. ”Ja sinulle, ilman tytär, annan ainoan lahjan, josta voitte hyötyä useamman kerran. Tiedän, miten kansanne ajattelee magiasta, joten en pyydä sinua ottamaan suoja-amulettia enempää taikaa kannettavaksesi. Mutta annan tämän sinun haltuusi.” Ofirin sanoi ojentaen pientä nahkalaukkua, josta otti esiin vanhan nahkakantisen kirjan. ”Tämä on erään lunemarilaisen matkamiehen päiväkirja, joka sisältää tietoa maista ja kansasta, joita vastaan joudutte taistelemaan. Hän toimitti sen tänne, sillä pelkäsi sen mahdollista tuhoutumista pilkkana uskontoanne kohtaan. Toivon, että se tuo sinulle ymmärrystä vihollisistanne. Kun matkanne päättyy, saat itse päättää, mitä teet kirjalla.” Ofirin sanoi ja ojensi laukun kirjoineen Lunemarin prinsessalle. (?)

DAKARAI

Aikansa Dakarai oli odotellut mahdollisimman varjoisassa paikassa hevosineen, ettei häntä huomattaisi. Kukaan ei ollut prinssiä kaivannut hänen lähtönsä jälkeen ja nyt alkoi jo sen verran hämärtämään(?), että h-hetki alkoi olla läsnä. Dakarai tunsi jännityksen kasvavan ja pelonkin ottaessa valtaa, mutta enää hän ei aikoisi kääntyä. Laaksosta ei apua herunut, joten ainoa suunta oli takaisin Dehrahin puolelle. Olisihan se itsemurhatehtävä yksin toteuttaa, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Muut olivat luultavimmin muutenkin jo jatkaneet Lunemarin suuntaan.

Hetken vielä itseään stempaten, prinssi päätti lopulta lähteä lähestymään vihollisien vartioimaan muuria rauhallisesti ratsastaen viittaan sonnustautuneena. Samalla prinssi veti paremmin huivia kasvoilleen niin, että vain hänen silmänsä näkyivät sen alta. Dakarailla ei ollut oikeasti hajuakaan, mitä edes tekisi, jos pääsisi muurin ohi, mutta sitä lieni turha suunnitella muutenkaan, koska hänellä oli aika pieni todennäköisyys edes päästä muurin toiselle puolelle... ainakaan elossa. Joten jos hänellä henki vielä pihisisi, voisi sitä oikeaa suunnitelmaa pohtia sitten. Olkoonkin, että yksin se olisi aika se ja sama, joten hän tarvitsisi ensin liittolaisia.

Muurin lähestyessä Dakarai joutui pysäyttämään hevosensa, kun portin edestä kuului käskeväsävytteinen ääni. Ei prinssi vihollisen kieltä kuitenkaan ymmärtänyt. Hän yritti kohottaa hieman huivin ja hupun verhoamia kasvojaan nähdäkseen paremmin tilannetta. Portin edustalla oleva mies lähestyi uhkaavasti ja Dakarai tiukensi otettaan viikatteen varresta. Harmi, ettei viikatetta oikein voinut vain piilottaa johonkin, mutta toisaalta toi se jonkunlaista turvaa, vaikka hän tiesikin, ettei voisi alkaa vain huitoa sillä menemään, koska vihollisen sotilaita oli enemmän, koska se tietäisi kuolemaa. Tai lähinnä vain nopeutti sitä kohtaloa. Kuinka monta muuta kohtaloa hänellä ylipäätään enää oli?

Dakarai piti katseensa itseään lähestyvässä miehessä, joka puolestaan tarkkaili Dakaraita ja tämän hevosta, minkä jälkeen viittoi, että prinssin tulisi laskeutua hevosensa kyydistä. Dakarailla ei hirveästi vaihtoehtoja ollut, joten joutui lopulta laskeutumaan pitäen kuitenkin edelleen kiinni suitsista ja viikatteestaan. Mies jatkoi tarkkailuaan muutaman muunkin sotilaan tarkkaillessa tilannetta portin edustalla. Dakarai yritti lähinnä pysyä rauhallisena, vaikka tunsi tärisevänsä pelosta. Seuraavaksi häntä tarkkaillut mies vetäisi yllättäen hupun Dakarain päästä pois tarttuen samalla prinssiä kädestä, jossa piti viikatetta ja kiskaisi huivinkin pois tämän kasvoilta. Dakarain ja vihollissotilaan katseiden kohdatessa, Dakarai pystyi vannomaan, ettei sotilas ollut odottanut näkemäänsä. Hämmennys oli ollut miehen silmissä niin selvä muutaman sekunnin ajan, mikä taas pelästytti Dakarain. Oliko hänen henkilöllisyytensä juuri paljastunut?!

"Irti minusta!" Dakarai älähti kiskoessaan itseään samalla, mutta tuskin vihollinen häntäkään sen enempää ymmärsi kuin hänkään heitä, vaikka päätellä hänkin varmasti osasi. Mies kiskoi Dakarain kauemmas hevosestaan toisen miehen tullessa pitämään hevosta aloillaan. Epätoivoinen prinssi havitteli samalla nyt vapaalla kädellään vyöllään olevaa tikaria, mutta valitettavasti mies ehti tarttua häntä ranteesta. Sotilas naurahti vain pilkallisesti, minkä jälkeen kaatoi Dakarain voimalla maahan. Dakarai parahti kivusta ja parahti vielä uudemman kerran, kun sotilas astui hänen kätensä päälle niin, että ote kirposi viikatteesta ja vihollinen sai sen haltuunsa. Dakarai tarttui vyötäisillään olevaan tikariinsa kammetessa pystyyn, mutta valitettavasti vihollinen ehti estämään iskun tarttumalla häntä vain uudestaan ranteesta. Samalla paikalle talsi myös toinenkin vihollisen mies, jolle Dakaraita jo aiemmin viihdyttänyt mies ojensi Dakarain viikatteen ja vetäisi Dakarain itseään lähemmäksi. "Alzariz", mies sanoi virnuillessaan voitonriemuisesti hullunkiilto silmissään miehen huomion samalla kiinnittyessä prinssin sinisiin huuliin. Hitto! Siitä Dakarain matka jatkui talutettuna väkipakoin muurin sisäpuolelle. Hienoa sinänsä... Prinssi oli päässyt Dehrahin puolelle ja oli jopa vielä elossa, mutta se, että hän toimitti tällä hetkellä vihollisen vankia ei ollut hyvä juttu ollenkaan ja viikate oli tiessään ja samoin muut aseet ja hevonen. Vihollissotilas tyrkkäsi Dakarain lopuksi aika pienimuotoisempään metallihäkkiin, jossa prinssi mahtui istumaan, mutta seisominen oli mahdottomuus. Varsinkin, kun Dakarai oli hyvin pitkä muutenkin. Häkin ovi lukittiin, minkä jälkeen viholliset alkoivat toimia muurin ja portin suhteen ja järjestäytymään uudelleen ja varmaankin hankkimaan samalla lisävahvistuksia. Ihan näin surkeasti Dakarai ei ikinä osannut kuvitella asioiden menevän, mutta tehty mikä tehty.

PESTVA

Pestva hehkui itsevarmuutta ja itsetyytyväisyyttä. Hän ei ollut juuri koskaan saanut miehistä ulos samanlaista reaktiota kuin Dehrahin sotilaasta. Jos kaikki Dehrahilaiset olivat tällaisia, niin edessä olevasta tehtävästä tulisi helppo!

Hän katseli Chathan suuntaan myhäillen, ja heidän katseittensa kohdatessa (?) vinkkasi tälle silmää.... kummallakin silmällä. "Persus", hän suhahti, irvisti naamaansa harmista ja käänsi katseensa nolona maahan. Siinä taisi mennä kaikki mahdollisuudet saada Chathasta hänen lastensa isä. Karhu vie!

HORTENCIA

Jostain syystä Lunemarin prinsessaa ei ollut kokouksen jälkeen yllättänyt tieto siitä, että Dehrahin prinssi oli tehnyt kaiken heidän suunnittelunsa ja työnsä turhaksi. Se vaikutti hermostuttaneen lähes kaikki, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, eikä Hortencia ollut yhtään varmempi osuudestaan tämän tiedon jälkeen. Hänen ainoat rihmansa terveeseen järkeen olivat enää Oscar ja prinsessa Marcella, joiden ansiosta hän oli selvinnyt jo tähänkin asti… sekä Luoja. Hortencia rukoili lähes tajuamattaan hiljaa ääneen, katsellen hermostuneena ympärilleen – hämäysjoukko näytti jostain syystä pelkäävän kaikista vähiten, vaikka heidän joukkonsa koostui vain mekkoon pukeutuneesta prinssistä, vinemarilaisesta… naisesta, sekä vain kahdesta sotilaasta, joista toinen ei voinut ottaa edes elementtiasetta mukaansa. Urumiyan prinsessa näytti eniten vaivaantuneelta haavoittuvaisesta ulkonäöstään, vaikkei muuten hermostuneelta, ja kieltämättä kokouksen jälkeen tuntui kummalliselta nähdä nainen ilman suojuksiaan, hiuksensa auki, yksinkertaisessa liivimekossa ilman asevyötään tai näkyviä aseita. Mitä Caenezhin prinssiin tuli, toinen näytti jopa liiankin iloiselta uuteen mekkoonsa ja ulkonäköönsä, mikä hieman hämmensi Hortenciaa. Vinemarilainen näytti juuri niin huolettomalta, kuin oli näyttänyt koko muunkin ajan, eikä ollut juuri tehnyt muutoksia, ellei huivilla ylös sidottuja hiuksia laskettu.

Hortencia vei katseensa kuitenkin Ofiriniin, joka saapui ikävä kyllä heidän luokseen. Vaikka Hortencia miten yritti pakottaa itsensä olemaan kiitollinen Gilmarin laakson vähäisestä avusta, osoittautui se hänelle sangen hankalaksi. Kalpeana ja yhä hiljaa itsekseen rukoillen hän katseli, kuinka vanha maagi jakoi perillisille mitä… no, maagisimpia lahjoja, eikä voinut olla tuntematta ikävää painetta vatsansa pohjalla. Häntä kammotti jo tarpeeksi se amuletti, jonka he olivat saaneet, eikä hän kaivannut yhtään enempää epäpyhyyttä mukaansa tälle matkalle, kuin oli jo joutunut sietämään. Hortencia seurasi muiden ottaessa lahjansa vastaan, Urumiyan prinsessan katsellessa saamaansa rasiaa kiinnostuneena ja kiittäessä vaisusti miestä, joka oli jo jatkanut eteenpäin. Hortencia toivoi, ettei saisi mitään, sillä hän ei varsinaisesti olettanut saavansa mitään, mistä voisi lausua todenmukaista kiitosta… mutta voi, Hortencian teki mieli voihkaista pettymyksestä ääneen, kun maagi kääntyi hänen puoleensa.

Hortencian yllätys paistoi kuulaana hänen silmistään, kun hän otti varoen vastaan Ofirinin lahjan. Hän ei ollut odottanut… mitään aidosti hyödyllistä. Hän ei oikeastaan ollut odottanut mitään. Hieman vapisevin käsin nainen otti vastaan nahkaisen laukun ja sen sisältämän kirjan, katsoen häkeltyneenä vanhaa maagia.
”K-kiitos… Kiitoksia kaikesta avustanne”, Hortencia sanoi hieman heikosti, tarkoittaen yllättäen sanojaan. Hän nielaisi raskaasti ja puristi nahkaista laukkua käsissään, miettien miehen sanoja todella tarkkaan.

INAR

Inar ei tuntenut oloaan lainkaan yhtä hyväksi, kuin Caine joka tuntui oikein paistattelevan lainamekossaan… joka kyllä sopi toiselle pelottavan hyvin. Inar vihasi olla millään tavalla heikon tai haavoittuvaisen oloinen, hän tunsi olonsa hieman kankeaksi ja typeräksi hiukset auki ilman näkyviä suojuksia, miekkansa sidottuna jalkaansa, piiloon vihreän helman alle. Vielä pahempaa oli se, ettei hän voinut ottaa mukaansa kahta asiaa, joihin hän luotti Pestvan rinnalla eniten – elementtiasettaan saati Sindreasia. Sindreas oli niin kivuliaan ilmiselvä sotaratsu, että hänen oli pakko jättää hevosensa muiden huolehdittavaksi hämäyksen ajaksi, ja keihästä hänen oli mahdoton piilottaa. Kaiken tämän päälle hän oli saanut aika laihan lohdun Ofirin-herralta, pakaten simpukan vain Sindreasin varusteisiin hermostuneena.

Sen jälkeen hän vei katseensa muuhun joukkoon, vilkaisten ohimennen keihästään ja jälleen muita. Hevosensa hän vielä saattoi luottaa… miehen käsiin, mutta ei elementtiasettaan. Mutta kenelle hän sen antaisi? Pestva oli hänen mukanaan hämäyksessä, samoin Caine, eivätkä muut naiset vakuuttaneet häntä kovinkaan paljon. Gerosilaiset… ei, pieni prinsessa varmaankin pyörtyisi jos hän edes katsoisi tähän ja… ei hän kestänyt katsoa tyttöä, hänen piti keskittyä! Gerosilainen maagi taas olisi kädet täynnä pitäessään yllä suojaloitsua, Lunemarin prinsessa samoin oli liian kiireinen oman aseensa käsittelyssä. Jäljelle ei jäänyt kuin… Inar vei katseensa pieneen maaginaiseen, jonka katsominen muistutti häntä kummallisesti kodista. Ehkä hän voisi kysyä… sillä miehille hän ei luovuttaisi asettaan, ennen kuin olisi pakko. Inar ryhdistäytyi ja käveli rauhassa maaginaisen luokse, rykäisten hieman pahoittelevasti.
”Anteeksi, että vaivaan… Ge- Galena, eikö?”, Inar kysyi, meinaten lähes refleksistä kutsua naista Geelaksi.
”Pyytäisin teiltä palvelusta, mikäli se ei ole teille vaivaksi. En… en mielelläni antaisi keihästäni miehen käsiin. Urumiyan elementtiase on naisen käteen tehty, enkä… luota miesten pitävän siitä huolta. Joten jos voisitte säilyttää keihästäni hämäyksen ajan, olisin siitä erittäin kiitollinen”, Inar ilmaisi hieman töksähdellen, hän kun ei ollut tottunut pyytämään muilta juuri apua.
”Muut joukkomme naiset… eivät juuri tunnu päteviltä, tai he ovat kiireisiä ja omani osallistuu hämäykseen”, hän lisäsi vielä perään hivenen vaivaantuneena.

AMETHYST

Ilmeisesti se Daksun aiheuttama ongelma oli ihan yhtä suuri, kuin sen tomppelin ego, mikä ei kyllä yllättänyt Amea tippaankaan. Hän oli kuitenkin tehnyt, kuten Telemakhos oli käskenyt ja valmistautunut parhaalla mahdollisella tavalla hämäystä varten. Ilmeisesti urumiyalaisetkin olivat onnistuneet ihan hyvin, vaikka eniten naista muistutti prinssi, joka näytti kyllä tosi hyvältä sinisessä mekossaan!

Ame katseli kiinnostuneena, kuinka Ofirin jakeli kaiken maailman taikahelyjä perillisille, virnistäen vähän Telemakhoksen ilmeelle (?) miehen saadessa vain kiven. Amesta se oli aika sopiva, kun miehellä oli niin kova pää itsellään, ja ainahan kivellä voisi heittää vaikka Daksua jos siitä ei muuta iloa ollut. Ame odotti kiltisti, että Ofirin oli saanut jaettua lahjansa kaikille, myös sille lunemarilaiselle primadonnalle joka näytti siltä että olisi halunnut oksentaa suoraan velhon päälle. Ame virnisti hieman, kipittäen sitten kauhealla kiireellä Ofirinin luo, kietoen kätensä vanhan miehen ympäri tiukasti, halaten tätä hellästi. (?)
”Heippa, Ofirin. Mun tulee kauhee ikävä”, Ame sanoi pirteästi, hymyillen iloisesti kun kohotti katseensa vanhaan mieheen. Hän kurotti suukottamaan miestä tämän partaiselle poskelle (?) ja halasi tätä vielä hetken (?), ennen kuin päästi irti ja kipitti takaisin muiden luo.

GALENA

Galena oli jo poneineen lähtövalmiina, kun yhtäkkiä Urumiyan prinsessa tuli vaivaamaan häntä. ”Eihän teistä mitään vaivaa ole ja kyllä, olen Galena. Hauska tutustua… ehkä tämä on vähän väärä tilanne tällaiseen…” Galena tajusi, että prinsessalla oli varmasti ihan asiaa, eikä hän tullut vain tervehtimään. Prinsessa menikin asiaan pian ja oli palvelusta vailla, toivottavasti tämä ei ollut vilustunut tai tullut muuten sairaaksi, se olisi varsin ikävää etenkin tässä kohtaa, kun heidän piti lähteä sotaan. No siitä ei ollut kyse vaan keihäästä, jota prinsessa ei halunnut miesten käsiin, joten pyysi Galenaa suojelemaan sitä. Hieman kummissaan Galena otti keihään vastaan, eikö keihään tehtävä ollut suojella naista miehiltä? Niin aivan, hänhän oli hämäyksessä mukana! Tietenkin, ei hän silloin voisi portille mennä keihäs mukanaan. Olipas hän taas hupsu. ”Tietenkin, minulla ei ole omia aseita ja tavaraakin vähän, joten tilaa riittää. En ole kyllä ikinä käsitellyt aseita, mutta eiköhän sen säilyttäminen kuitenkin onnistu.” Galena lupasi, ainakin tehdä parhaansa.

IMPERIA

Imperia seurasi, kuinka nuoret perilliset kukin omalla tahollaan ottivat vastaan suurvelhon lahjat, hymyillen rohkaisevasti Marcellalle tämän ottaessa vastaan omansa. Miten hyödyllinen ja hieno lahja tytölle siunattiinkaan! Toki Imperia oli hieman kade, ettei Marcella ollut saanut hienoa kiveä, kuten Vinemarin perillinen… mutta toisaalta, jos herra Ofirin soi tälle kiven lahjaksi, voisi hän varmaan luottaa itsekin magiakiven miehen haltuun. Imperia katseli hieman ympärilleen ja kertasi hieman kuka oli missäkin järjestyksessä.
”Teidän Korkeutenne, käyn jakamassa kivet joukollemme suojaloitsun ylläpitoa varten. Palaan aivan tuota pikaa”, Imperia sanoi lempeästi pienelle prinsessalleen, ennen kuin lähti kipittämään määrätietoisesti Vinemarin perillisen luokse.

"Koska olette etusijalla, suosittelisin että kannatte rohkeuden kiveä, Teidän Korkeutenne", Imperia ilmaisi läsnäolonsa hieman suorasti, ojentaen lämpimänruskean, läpikuultavan kiven nuorelle miehelle. (?)
"Sen elementti on Tuli, kuten teidänkin, joten uskon teidän kykenevän kanavoimaan sen voimia parhaiten eturintamasta. Teidän ei tarvitse muuta, kuin pysyä joukossa ja pitää kivi mukananne", hän kertoi vain, kuin asia olisi ollut itsestään selvä. Sen jälkeen hän oli jo lähdössä antamaan seuraavaa kiveä Galena-nimiselle maagille, mutta ohittaessaan Dehrahin prinssin henkivartijan hän pysähtyi niille sijoilleen ja katsoi poikaparkaa aika huolissaan.
”Oivoi sentään sinua ressukkaa… odotas hetki”, Imperia henkäisi myötätuntoisena, kaivaen vyötärölleen sidotuista pusseista kiviä, kunnes löysi etsimänsä. Hän otti sievän, merensinisen akvamariinin käteensä ja polvistui maahan, sulkien silmänsä kun painoi kiven hellästi maaperään, höpisten jotain itsekseen. Sen jälkeen hän kaivoi suolaa taskustaan ja hieroi sitä kiveen, ennen kuin ojensi kiven nuorelle sotilaalle (?), hymyillen hellästi.
”Tässä, se helpottaa oloasi, kultaseni”, Imperia sanoi hellästi ja lähti vain iloisena jatkamaan matkaansa joukon maagivahvistuksen puoleen. Saapuessaan heidän luokseen Imperia joutui odottamaan, sillä ilmeisesti myös Urumiyan prinsessalla oli maagille asiaa, muttei varmaankaan kivistä. Imperia katseli, kuinka prinsessa ojensi elementtiaseensa Galena-nimisen maagin hoiviin ja kiitti, kumartaen syvään, ennen kuin poistui takaisin omaan joukkoonsa. Imperia mietti hieman, olisiko prinsessallekin pitänyt ehkä tarjota jokin kivi, mutta havahtui kun muisti millä asialla hän oikeasti oli.

"Neiti Galena”, Imperia aloitti kohteliaasti, jatkaen sitten: ”Muut ovat jokseenkin kokemattomia ja sotilaita vieläpä, joten heille en tahdo antaa vahvempaa kiveä, kuin mitä heillä jo on.” Puhuessaan Imperia kaivoi kiviä pienestä pussukasta vyöllään, jonka oli sitonut jälleen vyötäisilleen ruskean matkustuspukunsa päälle
"Musta turmaliini on vahva puolustus- ja suojaloitsuja kanavoiva kivi... ja koska olette hyvin lähellä maan elementtiä, en usko, että sen voima tuottaa teille yhtä paljon hankaluuksia, kuin nuorille herroille", hän jatkoi, löytäen valmistelemistaan kivistä oikean. Hän ojensi sitä naiselle (?), hymyillen hieman.
"Teidän ei tarvitse muuta, kuin pitää se lähellänne ja yrittää pysyä asetelmassa niin kauan, kuin vain saatamme, kun teillä nyt näyttää olevan jo muutenkin vastuuta", hän neuvoi ja hymyili vielä kiitollisesti nuoremmalle maagille, ennen kuin lähti oman joukkonsa luo, kääntyen viimeisenä Andrén puoleen.
"Tässä, peikko-kulta", hän helähti vain huolettomasti ojentaessaan keltaisenruskean kiteisen kiven miehelle. (?)
"Se on aragoniitti vahvistamaan suojaloitsua, pidä se tallessa ja anna takaisin jos selviät hengissä. Ja pysy joukossa niin kauan kuin pystyt", nainen selitti iloisesti, minkä jälkeen kipitti Petronellan luo. Kas niin, hänellä oli itsellään kyaniitti jo valmiina, eikä hänen tarvinnut muuta, kuin aktivoida loitsu kun he lähtisivät liikkeelle.

DORIAN

Kuten amatöörien kanssa sotimiselta saattoi hyvin odottaa, etenkin kruunupäisten sellaisten, niin tietenkin se aivoton dehrahilainen prinssi oli sotkenut koko suunnitelman. Toki Dorian arvosti sitä, että elämässä oli haastetta, mutta oliko aivan pakko tehdä kaikki suunnittelutyö tyhjäksi? Jos halusi noin kovasti kuolla, niin kyllä joku täällä olisi dehrahilaista varmasti siinä auttanut, ilman, että tarvit sotkea muiden suunnitelmia. No ei tässä toki auttanut haukkua prinssiä, joka ei edes ollut paikalla. Tilanne nyt oli taas mikä se oli ja suunnitelmia piti nyt muuttaa siten, että hämäysryhmä ei joutuisi välittömään vaaraan.

Koska yksi prinssi oli jo kävellyt vapaaehtoisesti vihollisen syliin, niin portilla varmaan oltaisiin huomattavasti valppaampia. ja jos se turkasen prinssi oli elossa ja vankina, niin hänet piti myös saada vapaaksi ja se tarkoitti sitä, että taustajoukon oli päästävä erittäin nopeasti portille. Caenezhin prinssi ja vinemarilainen neiti ottivat tehtäväkseen etsiä dehrahilaisen prinssin, kun apujoukot saapuisivat, sillä urumiyalaisia ei voinut jättää yksin puolustamaan portteja. Lisäksi heidän oli pakko piilottaa aseita mukaan, mutta riskinä oli se, että heidät tarkastettaisiin portilla, joten aseet täytyi kätkeä niin hyvin, ettei niitä löydettäisi. Riskit tässä yrityksessä olivat nousseet aikaisemmasta aika reippaasti eikä heillä ollut paljon tehtävissä niiden vähentämiseksi.

Ilmeisesti laakson johtajakin oli huomannut, miten toivottomien tunareiden varassa Gildomeran kohtalo oli, sillä hän alkoi jaella ennen lähtöä vielä jotain taikaesineitä mukaan. Kyllä Doriankin sen ymmärsi, että tämä porukka tarvitsi ihmeen selvitäkseen edes päivän Dehrahissa, vaikka olikin aika skeptinen moisten taikakalujen suhteen. Lisäksi Godofrédon kohdalla toimivat aivot olisivat auttaneet paljon enemmän kuin jokin taikapilli, mutta siihen nyt tuskin mikään mahti maailmassa kykenisi. ”Pitäkää se vain tallessa, kunnes oikeasti tarvitsette sitä. Turha tuhlata sitä nyt, kun minä olen täällä.” Dorian varoitti, sillä tunsi prinssiä kyllä sen verran hyvin, että tämä olisi varmaan heittänyt typerän taikalahjansa hukkaan tässä ja nyt vaikka Dorian mitä mieltä olikin moisista lahjoista. Prinsessa Hortencian lahja oli hänen itsensäkin mielestä ainoa oikeasti hyödyllinen lahja.

Sitten toinen maagi, tällä kertaa gerosilainen sellainen, tuli jakelemaan taikakiviä ja viimeiset aseet ja muut vaihtoivat vielä omistajaansa ja velhokin tuli hyvästeltyä ruhtinaallisesti ja he olivat vihdoin valmiita lähtemään Dehrahin rajalle. ”Lähdetään liikkeelle, meidän on pidettävä kiirettä, jos tahdomme ehtiä ennen kuin muurin takana parveilee satoja vihollissotilaita.” Dorian sanoi nousten hevosensa selkään ja odotti, että muutkin olivat valmiita, hämäysryhmäkin voisi vasta lähempänä luovuttaa hevosensa jotta hämäys olisi uskottavampaa.

GODOFRÉDO

Pilli houkutti Godofrédoa. Hän ei halunnut mitään niin paljoa, kuin puhaltaa siihen. Toisaalta pilliin puhaltaminen olisi heikkouden osoitus, ja Godofrédo oli kaikkea muuta kuin heikko! Hänen otsalleen alkoi muodostua hikikarpaloita. Puhaltaakko vaiko ei? Siinä vasta pulma! Onneksi rakas Dorian tarjosi hänelle rohkaisevia ja lempeitä sanoja, joiden avulla hän varmasti saisi pidettyä mielihalunsa aisoissa. Hän puhaltaisi pilliin vasta kun kaikki hänen uudet ystävänsä eksyisivät, ei ainoastaan se yksi kiihkeä ja vaalea.

Godofrédo möljötti ja katsoi kun Impinella jakoi uusille ystäville kiviä. Hän valmisteli käsiään vastaanottamaan oman kiven, mutta nainen ei tuonutkaan hänelle ainuttakaan! Se oli kyllä fiksua, sillä muut tarvitsivat taikakiviä enemmän - he eivät olleet yhtä taidokkaita ja onnekkaita kuin hän, suuri ja arvokas Godofrédo. Muille saattaisi toki tulla paha mieli, jos he tajuaisivat ettei Godofrédo tarvitse hupsuja apukeinoja, joten hän kyykistyi öhkäisten ja lappoi taskuihinsa maasta muutamia tavallisia kiviä. Hän tosiaan oli diplomaattisen älykäs, eihän se nyt sopisi että uudet ystävät ymmärtäisivät olevansa vähäpätöisempiä kuin hän!

ANDRÉ

Ennen lähtöä oli tosiaan vielä selvinnyt, mitä Dehrahin prinssi olikaan mennyt typeryyksissään tekemään. Prinssi oli siis kuin olikin ihan oikeasti lähtenyt vain takaisin Dehrahiin. André ei ollut uskonut, että sen luokan idiootti olisi niin idiootti, mutta näköjään sitä saattoi aina oppia uutta. Joskaan tämä ei ollut yhtään hyvä juttu, koska nyt meni suunnitelmat selvästi uusiksi. Olikohan se tunari ylipäätään edes elossa enää? No se selviäisi varmasti sitten aikanaan.

Ennen varsinaista lähtöä velholaakson Ofirin jakeli vielä viimeiset lahjat perillisille, minkä jälkeen oli neiti-Imperian vuoro jakaa omansa eli maagiset kivensä, joista olisi hommassa apua. André ei ollut kivimagian ammattilainen, mutta ei myöskään uskonut, että hänelle sellaisia luotettaisiin matkan aikana muutenkaan, kunnes Imperia tuli takaisin omiensa luo ja käänsi katseensa Andréen keltaruskea kivi kädessään. Imperia kuitenkin ojensi sitä jollekin peikolle ja hetki meni, että mies tajusi hänen olevan se peikko, kun ei kukaan muukaan peikko ottanut kiveä vastaan. "Aivan, kiitos, Imperia-neiti", André vastasi hymyillen päälle. No onneksi Andrén ei ilmeisesti tosiaan tarvinnut muuta kuin kantaa sitä mukanaan ja antaa sitten myöhemmin takaisin, jos henki kulkisi vielä senkin jälkeen. Mikä luotto! "Sen teen", mies totesi kuitenkin ottaen kiven vastaan kiitollisena. Joskin Andréa edelleenkin hämmensi kovin mikä tämä peikko-juttu nyt oikein oli. Oliko hän tosiaan niin rupsahtaneen näköinen vanha käpy, että näytti jo peikolta?! No se ei nyt ollut tämän ajan murhe. Mutta nyt hän olisi kiviä myöten niin valmis kuin voisi olla ja tiesi paikkansa hyökkäysryhmässä. Hänen ja Oscarin huomaan oli myös annettu hevoset, joilla ei nyt toistaiseksi hämäyksen aikana ollut ketään kuljetettavana.

CAINE

Cainen onneksi se pölvästi dehrahilainen ei onnistunut pilaamaan hämäystä. Caine oli jossain kohtaa jo huolissaan, kun suunnitelmat menivät uusiksi ja hämäyksen riskeistä alettiin taas puhua. Hän oli juuri saanut pukeuduttua sitä varten! Inarin kaunis sininen mekko sopi hänelle niin hyvin ja hän oli saanut hiuksensakin laitettua nätisti! Ei hän nyt suostuisi siihen, että joku tylsimys sotkisi kaiken sillä, että halusi hämätä yksin! No Ame ja Caine saivat hommaksi etsiä sen kurjan ketaleen ja toki ihan toivottavaa olisi, että hänet löydettäisiin hengissä, mutta pääasia oli, että Cainen hämäys pelastui. Itsekästä ehkä, kyllä hän sen tiesi, mutta dehrahilainen prinssi ei ollut antanut itsestään niin mukavaa kuvaa, että hän olisi valmis tämän vuoksi luopumaan tähtihetkestään, kun hän kerrankin oli suunnitellut jotakin, mitä muutkin pitivät varteenotettavana.

Hieman ihmeissään Caine katsoi, kun Ame singahti halailemaan sitä vanhaa sinipartaista velhoa. Olisikohan hänenkin pitänyt? No ehkä ei. Vinemarin perillinenkin tuijotti tapausta suu auki hämmästyksestä ja vielä ällistyneemmältä hän näytti, kun se kivimaagi tuli iskemään hänelle jonkin kiven käteen ja lähti. Mutta lopulta heidän oli lähdettävä liikkeelle. ”No nii, ei hätää, mie piän siust kyl hyvää huolta.” Caine sanoi yrittäen saada lainaratsuaan liikkeelle. Dehrahilainen sotilas kun oli vaikuttanut aika vastahakoiselta vaihtaessaan ratsuja ja toki Caine olisi ottanut mieluummin Gwaedin, se oli tuttu ja luotettava ratsu, mutta nyt piti ajatella hämäystä. Mitään ei saanut jättää sattuman varaan nyt kun asiat olivat menneet jo niin hienosti.

Kun he pääsivät matkaan (?) kiitellen ja hyvästellen vielä maageja, Cainekin alkoi tuntea hiukan jännitystä vatsanpohjassa. Ihan hyvällä tavalla, hän oli niin valmis tähän kuin vain pystyi olemaan. Hänellä oli elementtiaseensa toinen puolikas piilotettuna vaatteen sisälle lainaratsun satulahuovan alle, sen selässä oli muutenkin niin paljon tavaraa, että portilla saataisiin käydä kaikki tavarat läpi, jos he meinaisivat löytää aseita. Toisen miekan hän oli sitonut selkäpuolelle mekon alle. Olihan se epämukava ja kyllä sen näki ja tunsi tarpeeksi läheltä. Lisäksi hän oli sitonut toisen puukon reiteen helman alle piiloon ja toisen puukon työntänyt mekkoa paikalla pitävän leveän vyön alle. Hänen suunnitelmansa oli näyttää niin loukkaantuneelta ja heikolta, ettei kukaan vaivautuisi etsimään mitään aseita.

Kun he olivat päässeet tarpeeksi lähelle porttia, muut pysähtyivät odottamaan. Pestva ja Inar, jotka olivat onnistuneet kyllä molemmat yllättävän hyvin pukeutumaan naisellisen näköisiksi, antoivat hevosensa pois. Caine veti mekon helmaa hieman syrjään, veti toisen puukon jalkaan kiinnitetystä tupesta ja viilsi hammasta purren jalkaansa tarpeeksi syvän ja ison haavan, että se näyttäisi pahemmalta kuin mitä oli. Hän pyyhki verisen terän kangassuikaleeseen ja laittoi puukon pois, minkä jälkeen sitoi haavan niin hyvin ja tiukalle kuin pystyi. Hän asettui paremmin hassun hevosen selkään varmistaen, että veri oli vuotanut tarpeeksi näkyvästi ja tuli hätäisesti kyhätyn siteen läpi. ”Valmiina? Mennään sit.” Caine sanoi nyökäten muille olevansa ainakin itse valmis.

TELEMAKHOS

Telemakhos ja Karan katsoivat vuorotellen toisiaan ja vuorotellen Amea, joka kiehnäsi sen vanhan partanaaman kainalossa. Siis ihan normaalia Ameahan se oli, mutta tilanne tuli jotenkin niin puskista, eikä sitä asiaa auttanut maaginainen kivineen. Telemakhos tuijotti vain hölmistyneenä kiveä, nainen viipotti jo seuraavan luo kivineen. ”Kiva lohdutuspalkinto.” Karan tyrskähti hänen vieressään ja Telemakhos tuuppasi häntä kyynärpäällä kylkeen.

Kun he sitten lopulta pääsivät jatkamaan matkaa, Telemakhos ei ollut kauhean mielissään sen tomppeli-prinssin aikaansaannoksista. Hän oli ollut huolissaan Amesta jo muutenkin, vaikka hän olikin yrittänyt parhaansa mukaan auttaa tätä valmistautumaan taisteluun niin hyvin kuin mahdollista. ja sitten hänen piti yrittää olla näyttämättä huolestuneelta, ettei Ame loukkaantuisi? Hän teki kuitenkin parhaansa, kun caenezhilainen hoiti loppuvalmistelujaan. Hän meni Amen luo Karanin kanssa. ”Ole varovainen äläkä tee mitään uhkarohkeaa jonkun kurjan Daksun vuoksi.” Telemakhos sanoi ja halasi Amea (?). Sitten hän antoi Karanille tilaa. ”Ja sinun ei tarvitse murehtia telemakhosta, minä huolehdin hänestä, niin sinä saat keskittyä vain huolehtimaan itsestäsi.” Karan lupasi halatessaan myös Amea (?) ja jättivät sitten hämäysryhmän hoitamaan tehtäväänsä.

AMETHYST

Hyvästeltyään Ofirinin ja heidän lähdettyään matkaan Amethyst vain käveli tyytyväisenä muiden perässä. Hän ei jaksanut huolehtia liikoja, hänen kävisi huonosti jos hän miettisi liikaa. He olivat harjoitelleet Telemakhoksen kanssa ja hänen selviytymisvaistonsa oli aika omaa laatuaan, eikä liika miettiminen ollut hänelle hyvästä. Kun he olivat päässeet lähemmäs portteja ja pysähtyivät, Ame kuuli askelia ja kääntyi oitis, tietäen kyllä ketkä siellä olivat.

Ame hymyili hieman Telemakhoksen sanoille ja naurahti, halaten miestä hellästi.
”Älä huoli, en mä tekis mitään kauheen uhkarohkeeta ees sun takia”, Ame kiusasi hellästi, suukottaen Telemakhoksen poskea, ennen kuin päästi irti. Hän tiesi olevansa onnekas, kun hänellä oli Telemakhos ja Karan… Ame halasi Karania takaisin ihan samalla mitalla ja hymähti vähän.
”Mä tiiän, enkä mä luottais kehenkään muuhun enemmän, ku suhun”, Ame naurahti pehmeästi ja hymyili vain lohduttavasti kaksikolle, ennen kuin kääntyi takaisin muiden puoleen.

”Joo, valmista”, hän helähti vain iloisesti ja vilkutti vielä Telemakhokselle ja Karanille, ennen kuin lähti muiden perässä jatkamaan matkaa. Hän pyyhki huolettoman hymyn aika pian kasvoiltaan ja veti syvään henkeä, vilkaisten urumiyalaisia ja prinssiä. Muista ei tainnut olla kauheasti huolta, mutta urumiyalainen prinsessa näytti hieman kankealta ja toisen lepotilassakin vihainen ilme oli hieman huono tässä tilanteessa. Ame kiri hennosti kipittäen muiden vierelle ja vilkaisi prinsessaa vähän.
”Ne ei uskalla päästää meitä läpi jos sä näytät tolta”, Ame huomautti ykskantaan, prinsessan vilkaistessa alas häneen aika tuimasti.
”Niin aattelin vaan… eiks Gerosin prinsessalla ollut tosi sievät vaatteet? Aika hassua sodassa”, Ame jatkoi hiljaa, vilkaisten hieman ylös. Hyvä, kun prinsessa ei pysähtynyt niille sijoilleen tai ainakin kompastunut omiin jalkoihinsa heti, kun kuuli hänen mainitsevankaan gerosilaisesta. Ame hymyili vähän ja jättäytyi taas hieman prinsessan taakse, Inarin ilme oli napsahtanut siitä vakavasta, vihaisesta ilmeestä niin häkeltyneeksi lähes heti hänen sanojensa jälkeen. Ame hymähti itsekseen, hän ei ollut ajatellut että se toimisi!

”Kannattaa hieroa silmiä, niin näytätte vähän väsyneemmiltä ja et olisitte itkeneet. Se auttaa”, Ame sanoi vielä hiljaa, ennen kuin keskittyi hieman paremmin omaan ulosantiinsa. Hän ei ollut mikään näyttelijä, mutta kyllä hän nyt hämärässä muutamaa miestä osasi huijata kuvittelemaan, että hän oli neito pulassa.

CAINE

Kieltämättä Cainenkin jännitys alkoi nousta, kun muuri ja portti lähestyi. Muuri oli kyllä aika vaikuttava, siinä se vain seisoi, keskellä ei mitään ja esti heitä pääsemästä maahan, jota ei ollut olemassa. Kukaan kotona ei kyllä uskoisi, kun Caine kertoisi moisen kuningaskunnan olemassaolosta. Hän oli aika innokas näkemään, millainen maa se oli, vaikka muiden puheiden perusteella ei kauhean miellyttävä. Nyt heidän piti kuitenkin keskittyä tehtäväänsä, mikä oli hankaloitunut sitten alkuperäisen suunnitelman. Caine oli varautunut siihen, että portit piti vain pitää auki tarpeeksi kauan, jotta muutkin pääsisivät läpi ja sitten häipyä. Mutta jos heidän piti jäädä etsimään jotain olemattoman kuningaskunnan vähäjärkistä prinssiä, niin heidän olisi välttämättä jäätävä taistelemaan muurille. Ja jos lisäjoukot ehtisivät paikalle, he saattaisivat tosissaan joutua taistelemaan hengestään. Siksi, vaikka Caine oli aluksi meinannut jättää elementtiaseensa pois, hän oli katsonut paremmaksi ottaa riskin, että se löytyisi, kuin lähteä ilman sitä. Hän ei ollut mikään lähitaistelija ja jousta hän ei ainakaan saisi helposti piilotettua mukaansa.

Caine katsoi muita kolmea toveriaan, he eivät olleet juuri ehtineet yhdessä harjoitella ja miettiä miten hämäys hoidettaisiin (?), joten vinemarilainen maagineiti oli jäänyt Cainelle aika vieraaksi. Kovin tämä jakeli kuitenkin Inarille neuvoja, ettei tämä saisi näyttää niin vihaiselta tai säikäyttäisi portilla olijat vain karkuun. Ilmeisesti se auttoi ja hyvä niin, Caine ymmärsi kyllä, ettei homma ollut Inarille helppo, ei Pestvallekaan, mutta hiukan eri syistä. Siksi olikin ehkä parempi, että Caine ja vinemarilainen hoitaisivat varsinaisen näyttelemisen ja yrittäisivät pitää huomion enemmän itsessään. Cainen nyt ei tarvinnut paljoa tehdä kuin istua hevosen selässä talutettavana (?) ja näyttää mahdollisimman kärsivältä ja yrittää tuhertaa itkua, niin että vihollisetkin ymmärtäisivät kieliongelmasta huolimatta, että heillä oli hätä.

CHATHA

Tämä oli aivan kamalaa, hän ei olisi saanut antaa tämän tapahtua. Häntä hävetti niin paljon, että muut auttoivat Dehrahia vasten tahtoaan, koska Dehrahin omaa ylimystöä ei kiinnostanut auttaa kansaa vaan suojella itseään. Ja toki myös siksi, että kirous saattaisi pahimmillaan levitä muihin kuningaskuntiin. Ja sitten prinssi Dakarai meni yksin sähläämään ja sotkemaan kaikki suunnitelmat! Mitä sen typerän pojan päässä oikein liikkui? Tai typerä kysymys, ei selvästi yhtään mitään. Hänen olisi pitänyt pystyä olemaan kokouksessa rauhallisempi, hoitaa tilanne paremmin vaikka prinssi olisi miten sabotoinut asiaa. Oli hänkin antanut itsestään todella hyvän ja uskottavan kuvan sotilaasta, mutta tähän mennessä hän oli tottunut ottamaan vain käskyjä vastaan ja noudattaa niitä. Prinssi oli niin kujalla itse, ettei tältä voinut odottaa mitään hyviä käskyjä. Sitten hän olikin ollut kahden tulen välissä prinssiä ja Dehrahin hallintoa vastaan, jotta muut viitsisivät edes harkita heidän auttamistaan ja tietenkin prinssi oli suuttunut siitä ja omaan tyyliinsä hoitanut asian aivan kauhealla tavalla ja sitten se riita siellä portaissa. prinssi oli hoitanut itsensä ulos kokouksesta, jossa puhuttiin Dehrahin asioista! Ja tuollaisesta tolvanasta pitäisi tulla kuningas? Mitkään jumalat eivät sitä maata kyllä enää siinä kohtaa pelastaisi, vaikka se nyt saataisiinkin vihollisilta pelastettua, mikä sekin näytti epävarmalta.

Ja kun asiat eivät jo olleet tarpeeksi huonosti, niin prinssi oli vihollisen vankina, ellei jo kuollut, ja se oli Chathan syytä. ja pohjoisen kuninkaalliset asettivat tuolla nyt itsensä vaaraan pelastaakseen moisen tomppelin, joka ei kenenkään mielestä varmasti edes ansainnut apua. Hänen pitäisi olla siellä auttamassa, mutta hän ei voinut kuin odottaa vieraan hevosen kanssa. Hän oli joutunut lainaamaan Herra Mullinsin caenezhin prinssille ja saanut tämän hevosen lainaan. Herra Mullinskin teki prinssin eteen enemmän kuin Chatha itse ja mitä jos hän onnistuisi tapattamaan prinssin hevosen tai kadottaisi tämän tavaroita tai jotain!? Hän ei kyennyt pitämään hermojaan kurissa vaikka tiesi, että nyt oli nimenomaan pysyttävä rauhallisena ja keskityttävä.

Chatha oli säikähtää jo siitä, kun gerosilainen omalaatuinen kivimaagi tuli hössöttämään hänen luokseen. Hän katsoi kauhuissaan ja kummissaan, kun nainen meni maahan höpisemään jotakin itsekseen. Hän olisi halunnut kysyä, että oliko rouvalla kaikki ihan hyvin, mutta olisi ollut aika tekopyhää kysellä muilta sellaista. Ja hän ei ollut varma kestäisikö tässä kohtaa edes kuulla moiseen vastausta. Chatha oli jo älähtämässä, kun nainen alkoi maustaa kiveä suolalla, että älkää nyt hyvä nainen sitä kiveä syökö. Onneksi sanat takertuivat hänellä kurkkuun ja hän vain tuijotti naisen toimia suu auki, kun tämä ei syönytkään kiveä vaan antoi sen Chathalle väittäen, että se helpottaisi oloa. No Chatha ei oikein uskonut ja… hän ei kyllä kiviä söisi, ehkä sitä ei suolattu siksi, että se piti syödä… Hän ei ehtinyt tajuta edes kiittää, kun nainen oli jo pyörähtänyt muualle kiviensä kanssa. Hän katsoi hämillään kiveä ja laittoi sen sitten vyönsä alle talteen. Hän yritti keskittyä hengittämään rauhallisesti ja hokemaan itselleen, että he onnistuisivat ja prinssikin saataisiin kunnossa takaisin turvaan.

PESTVA

Pestva ei ollut ollut kertaakaan näin vakava Laaksoon saapumisen jälkeen - tästä tilanteesta oli leikki kaukana. Hän tarkkaili muiden hämäysryhmäläisten asepiiloja ja sitoi Inarin tapaan miekan reiteensä tuoden sen kahvan lanteelleensa. Hän otti lahon ja vaarattoman oloisen kepukan tuekseen ja harjoitteli kävelemään vaivaisesti - tällä piilotusmenetelmällä hän ei muuhun pystynytkään sillä hän ei halunnut saada omasta miekastaan ylimääräisiä naarmuja.

Porttia päin kulkiessa Pestva heilui asekätkön asettamissa rajoissa kuin tuulipyörre. Hänellä ei ollut enää paljoakaan aikaa purkaa kaikkea ylimääräistä energiaansa, mutta onneksi hän oli jo saanut uidessa ja juoksennellessa suurimman osan ulos. Hänellä ei ollut normaaliin asustukseen verratessa juurikaan vaatteita päällään, mutta silti hiki virtasi hänen hyöriessään.

Pestva hieraisi silmiään Amethystin neuvon mukaan, tai enemmänkin upotti nyrkkinsä silmäkuoppiinsa ja möyhi. Aikansa mörskättyään hän vielä läpsi itseään kasvoille ja avasi silmänsä joita rupesi kirvelemään niihin valuneen hien vaikutuksesta. "Alisen katkennut kyrrrrrrpä, hhhhhhhh" hän urisi tuskissaan ja räpytteli silmiään kiivaasti ettei kirvely haittaisi tulevaa taistelua. Hän katsoi Inaria päin ja nyökkäsi valmiuden merkiksi.

INAR

Kun he lähestyivät valtavaa muuria, Inar veti syvään henkeä. Hän yritti pitää mielessä vinemarilaisen naisen sanat, vaikka toisen terävyys olikin yllättänyt hänet... oliko hän käyttäytynyt jotenkin oudosti? Eihän hän ollut edes puhunut gerosilaiselle prinsessalle, oliko hän... Inar puristi silmänsä hetkeksi kiinni ja puhalsi raskaasti ilmaa ulos keuhkoisaan. Hänen pitäisi keskittyä nyt olennaiseen, ja samalla omiin kasvoihinsa ja ettei näyttäisi vihaiselta, ja keskityttävä askeleensa jotta hän olisi sopivassa asennossa mikäli hänen olisi vedettävä miekkansa esiin. Puukko oli helpompi... Hänen oli lähes alaston olo ilman kunnollisia varusteita ja keihästään.

Inar vilkaisi Cainea, joka tällä hetkellä muistutti häntä vain enemmän omista sisaruksistaan, pysytellen jo siksi lähes vaistomaisesti lähempänä nuorukaista. Nainen yritti kovasti hellittää vakavat kasvonsa ja olla huolestuneemman näköinen, vaikka se esittämispuoli taisi jäädä aika pitkälti Cainen ja vinemarilaisen naisen vastuulle. Oli niin vaikeaa yrittää esittää jotain muuta, kuin sotilasta... varsinkin nyt, kun vaistot yrittivät vaaran edessä puskea esityksen läpi. Inar ei voinut olla ajattelematta, mitä hänen äitinsä olisi sanonut nähdessään tyttärensä lähestymässä vaaraa ilman kunnon varustuksia, ja mikä pahempaa... yrittämässä peittää todellisen luontonsa ja sen, mikä oli iskostettu häneen kuin veden muovaama reitti kallioon. Hänen tuli olla vahva, suojella ja puolustaa niitä joita hän rakasti... Tämä oli kaikki niin väärin.

Kun he lähestyivät porttia, Inarin aistit alkoivat jännittyä äärimmilleen. Kun portit olisivat auki, Cainen ja vinemarilaisen olisi päästävä läpi heti, kun muut ehtisivät paikalle apuun. Sen jälkeen olisi vain toivottava, että se typerä prinssinkuvatus oli hengissä ja he pääsisivät jatkamaan matkaansa ilman, että kukaan kuolisi mokoman ruojan vuoksi. Hetkeksi Inarin ote suitsista tiukkeni, kun hän edes mietti asiaa. Ei... hän ei antaisi sen käydä. Nainen vilkaisi heidän pientä joukkoaan ja vielä Cainea, joka oli heistä eniten haavoittuvassa asemassa. Kirjaimellisesti, mutta myös siksi, että joutui esittämään naista lainavaatteissa. Inar ei antaisi toiselle käydä mitään, ei niin kauan kuin se olisi millään tavalla hänen käsissään. Saati Pestvalle... toisesta tuskin tarvitsi kuitenkaan huolehtia, örinästä päätellen toinen oli oma itsensä. Nainen vilkaisi hieman henkivartijaansa ja nyökkäsi pienellä liikkeellä vastaukseksi naiselle. Hän huomasi samalla vinemarilaisen siirtyneen Pestvan vierelle, ilmeisesti esittämään huolestunutta tämän kävelyn suhteen. Fiksu likka, vaikka olikin etelästä.

Inar vei lopulta katseensa takaisin portille ja hidasti hieman heidän kulkutahtiaan, aistien ihmisiä ja liikettä (?), mikä sai hänet hermostumaan vain enemmän. Ilmeisesti heidät oltiin huomattu (?), ja Inar yritti parhaansa rentouttaa hartiansa sekä kasvonsa, kun seurasi mitä portin luona tapahtui.