GILDOMERA osa 1 luku 1

TELEMAKHOS

”Se taitaakin olla ainoa asia, mihin se Surkimus kykenee.” Telemakhos totesi tuntematta tippaakaan sääliä maassa inisevää prinssiä kohtaan. Olkoon nuori ja kokematon, tämä oli asettanut kaikki vaaraan omalla holtittomalla toiminnallaan. Mitä Ameen tuli, tämä oli onneksi kunnossa, hän olisi mennyt viimeistelemään urumiyalaisen työn, jos Amelle olisi sattunut jotakin tuon idiootin takia. Ja ilmeisesti iso kiitos kuului caenezhilaiselle, joka oli suojannut Amea koko ajan ja joka nyt oli itse kadonnut ja todennäköisesti vihollisen vankina. ”Me löydämme hänet kyllä ja saamme takaisin. Ei hänelle tehdä mitään, vihollinen olisi vain tappanut hänet jo, jos aikoisi tehdä niin. Heillä oli sen verran iso ylivoima, ettei heidän ollut mikään pakko voittaa aikaa vetäytymiseen.” Telemakhos yritti luoda Amelle uskoa, eikä hän itsekään toivonut caenezhilaisen kuolemaa. Ei Telemakhos tuntenut prinssiä kovin hyvin, mutta jo siitä syystä, että hän oli suojellut Amea, Telemakhos oli sen velkaa prinssille, että pelastaisi tämän.

Telemakhos puristi lohduttavasti Amen kättä. ”Minulla ei ole mitään hätää, ja jos Chatha on elänyt ainoana järkevänä ihmisenä Dehrahissa ja sietänyt sitä tomppelia, jota prinssiksikin joku voisi kutsua, hän tuskin on mitenkään heikkoa tekoa.” Telemakhos lohdutti ja toivoi, mies oli ainoa pieni toivonpilkahdus Dehrahin mädässä pimeydessä ja mitä hän oli nähnyt, hänen kävi miestä lähinnä sääli. Ei kukaan ansainnut niin julmaa kohtaloa, että syntyi Dehrahiin.

Telemakhos nosti kuitenkin katseensa, kun Karan tuli paikalle. ”Parantaja pyysi sinua auttamaan tulen kanssa nyt kun meillä ei ole taikaparannuskonsteja ja haava täytyy hoitaa perinteisin menetelmin.” Karan sanoi. ”Selvä, huolehditko hevosestani, niin pääsen sinne heti.” Telemakhos sanoi ja hymyili vielä Amelle ja silitti tämän hiuksia ja lähti sitten sisälle auttamaan haavoittuneiden kanssa, kyllä hänellä sen verran voimia vielä olisi jäljellä ja nyt ei vaadittu niin suurta energian käyttöä enää.

PESTVA

Onneksi joku muukin oli nähnyt Cainen ryöstön, sillä Pestvasta ei tällä hetkellä ollut juuri mihinkään. Hän kuuli huoneessa hälinää ja ulkoa iskemisen ja moukaroimisen ääntä Inarin huudolla säestettynä. Ei kai kukaan ole nappaamassa häntäkin?

Pestva lähti raahustamaan ääntä kohti kasvot itkusta turvonneina ja punaisina. Hän ei enää ikinä tuottaisi pettymystä, hänen oli suojeltava Inaria vaikkei pystynytkään suojelemaan Cainea! Hän päästi kulkiessaan pieniä räähkäisyjä ja oli juuri pyyhkimässä naamaansa kun hän epähuomiossa kompastui johonkin nyyhkyttävään (?) myttyyn maassa. Pestva lärvähti rentona sen päälle ja hänen kasvonsa osuivat viileään (?) veriseen (?) maaperään. Vittu. Vitun vitun vittu. "VITTU!", hän huudahti unohtaen äskeisen surunsa kuin sitä ei olisi ollutkaan. Hän nousi ärtymystä hehkuen ja katsoi mihin oli kompastunut. "ON TÄMÄKIN PAIKKA MENNÄ MAATE, HÄH!" hän kurkkuhuusi maassa kyhnöttävälle Dakaraille. Voisi vittu mennä muualle makoilemaan kuin kunnon ihmisten kulkuväylälle! AARGH!

Pestva lähti tallomaan muurin sisäpuolelle. Hän pui nyrkkiään ensin kohti taivasta ja sitten kohti maata, kunnes äristellessään huomasi jonkun kurjimuksen hevosen selässä. Hän kouraisi maasta ison kiven ja viskaisi sen ärtyneen sopulin raivolla tähdäten tämän naamaan. "ON TÄMÄKIN AIKA OLLA RATSAILLA!", hän huusi tuolle tunteettomalle mysteeriolennolle. Voisi sentään vähän aikaa odottaa ennen kuin alkaa huvitella! Vittu!

SEMENRE

Semenre ei ollut varma oliko tämä liika uteliaisuus nyt oikeasti mitenkään hyväksi vai voisiko se vielä koitua... no esimerkiksi kuolemaksi? Mutta siltikään mies ei voinut millään päästä uteliaisuuden tunteestaan tai siitä, että vaara viehätti häntä. Mutta oliko tämä nyt kuitenkin lähinnä vain tunkeutumasta asioihin, jotka eivät hänelle edes kuuluneet?

Semenren huomio kuitenkin kääntyi enemmän sen portin suuntaan, kun joku alkoi yhtäkkiä huutamaan tai lähinnä kiroilemaan... ja no sen jälkeen taas huutamaan, kun oli selvästi mennyt nurin hakatun läjän takia, kuka liene se sitten olikaan. Tuskin kukaan tärkeä, kerta noin oli piesty. Joka tapauksessa se hakattu läjä yritti vetää itsensä sen ikävän kompastumistapauksen jälkeen enemmän sivumpaan, ettei möllöttäisi toisten jaloissa. No ainakin sillä kurjalla otuksella henki vielä kulki, mutta seuraavaksi hän säpsähti jo sitä, kun se vihainen täti olikin yhtäkkiä vähän liiankin liki ja heitti kivellä... ehkä. Pääasia kuitenkin se, että Semenre sai väistettyä kohti tulevan asian juuri ja juuri ennen kuin se olisi lävähtänyt kasvoille. Nainen kuitenkin sai hepulin seuraavaksi siitä, että Semenre oli ilmeisesti väärään aikaan ratsailla. "Wow wow nyt, ei sun tarvii heti pelihousuja repiä. Ihan rauhassa", Semenre yritti rauhoitella laskeutuen samalla alas hevosensa kyydistä. Tai pöllityn hevosen kyydistä... Mutta oliko se varastamista, jos sen omistaja oli kuollut? Semenre yritti kuitenkin olla vain mahdollisimman rauhallisen näköinen ja ei-uhkaavan-näköinen. Se oli kuitenkin helppoa, koska tilanne oli enemminkin huvittava, kun toinen oli niin raivona, mutta ei toki saisi pilailla. Äsken oli kuitenkin ollut hyökkäys ja se oli vakava asia. Mutta olipa kumma nainen... ja kummat ratsastusajat... vai oliko hän itseasiassa edes nainen? "Anteeksi kuitenkin, jos utelen liikaa, mut ootteko te Gilmarin laaksosta?" Semenren oli pakko udella kuitenkin jo seuraavaksi. Ymmärsi hän toki, jos ei saisi vastausta ja ymmärtäisi toki senkin, jos saisi uudestaan kivestä, mutta se vaan oli niin outoa, että sieltä laaksosta kukaan tänne Helvetin syövereihin vaivautuisi. Tai ylipäätään oli harvinaista nähdä ulkomaalainen missään Dehrahin kolkassa.

GODOFRÉDO

Kana muni Godofrédon naamalle. Kana muni kuumia, kovia, raapaisevia, haisevia munia....

Godofrédon silmät pongahtivat auki juuri sillä hetkellä kun jokin hänen seurassaan olevista hevosista päästi viimeisen lantapaakkunsa hänen kasvoilleen. Hän hörähteli huvittuneena - tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin oli käynyt, eikä mitä todennäköisimmin viimeinenkään! Hän liikutteli hieman raajojaan ja tunsi olkapäässään jotain .... nipistelyä? Taputtelua? Epämääräistä tunnetta? Hänen mielessään häivähti paha uni jonka hän oli juuri nähnyt - hirveä vihamies oli vihaisesti ampunut häntä nuolella! Godofrédo hykersi uudestaan. Kuka nyt sellaista tekisi, hänhän oli jokaisen ystävä! Niin ison kuin pienenkin, vihaisen kuin ei-niin-vihaisen! Hän ei kuitenkaan malttanut olla vilkaisematta olkaansa.

"Ahaa!" hän uikersi kurkku kuivana. Joku kurjake oli varmasti käyttänyt olkapäätä hänen nukkuessaan lautasena, sillä hihaan oli kuivunut jonkinnäköistä hilloketta. Toivottavasti he olivat jättäneet hänellekin syötävää, nälkä nimittäin kaihersi mahassa!

Godofrédo kierähti mahallensa sulavasti kuin leppäkerttu ja kikatti jonkinnäköisen heinänvarren kutittaessa mahaa. Hän yritti päästä nousemaan ylös, mutta raajat olivat kuin hyytelöä. Hän yritti huljuttaa itseään, mutta kädet ja jalat eivät millään totelleet. Mikäs nyt neuvoksi! Hän lopetti kikatuksensa ja veti syvään henkeä.

"AAAPUAAAA" hän huusi kuin syötävä, ja jäi tyytyväisenä odottelemaan mahallensa.

DORIAN

Tästä ei nyt taidettu päästä hetkeen mihinkään, ja jos ei jo ollut ongelmaa, niin sitten vedettiin turhaan idiootteja turpaan, mutta idiootti olisi myös voinut olla aiheuttamatta ongelmia, niin ei olisi tarvinnut tuhlata moiseen kallista aikaa. Sairaidenhoidossa oli jo tarpeeksi ja sen ymmärsi, mutta heidän piti päästä mielellään aika äkkiä prinssi Cainen perään, jos tämä todella oli siepattu. Sekin piti selvittää ja mitä kukin siitä asiasta tiesi, mutta ei. Hän huokaisi erittäin syvään kuullessaan tutun avunhuudon muurin suunnalta, mutta tuskin prinssillä oikeasti mitään hätää oli ja siellähän oli ihmisiä vaikka millä mitalla auttamassa, niin mitä tämä oikein kailotti. Sitten urumiyalaiset jatkoivat omaa räyhäyspolitiikkaansa ja Dorian kiinnitti siinä kohtaa vasta huomiota ratsastajaan, jota ei erottanut taustamuurista juurikaan, kun urumiyalainen alkoi viskoa tätä kivillä. Mies alkoi udella heidän asioitaan, mutta Dorianista ne eivät kuuluneet kaiken maailman ohikulkijoille. ”Antakaa sille kerjäläiselle vaikka kolikko ja lähettäkää matkoihinne, meillä ei nyt ole aikaa tällaiseen ja asiamme eivät kuulu kaiken maailman ohikulkijoille.” Dorian ohjeisti, koska tässä ei nyt alettaisi lörpötellä täysin tuntemattomille yhtään mitään. Heillä oli ongelmaa ihan omassakin porukassa.

KARAN

Karan ei ehtinyt viedä Telemakhoksen hevosta lepäämään, kun huoneesta, jossa hevosia pidettiin, kuului avunhuutoja. Eihän siellä kai pitänyt olla ketään? Karan avasi oven ja katsoi hiukan kummissaan nierdalesilaista prinssiä, joka makasi kaikessa komeudessaan maassa hevosen lannan keskellä. ”Korkea herra, mitä ihmettä te siellä maassa teette?” Karan ihmetteli astuessaan sisään ja talutti hevosen peremmälle. Huone alkoi toki olla jo aika täysi, mutta ei voinut mitään. Aina hän voisi tehdä tilaa siirtämällä prinssin pois lattialta. ”Tuota… ettekö osaa nousta ylös vai miksi te apua huudatte? Ja miten edes päädyitte tänne, tai no… antaa olla, ei sillä taida olla merkitystä. Annahan kun autan teidät ylös.” Karan sanoi ja meni lähemmäs auttamaan maassa pötköttävää nuorta miestä. Olihan hän Amelta kuullut Nierdalesissa, mutta häntä ihmetytti silti, miten tuleva kuningas saattoi olla noin kauhean vetelä ja aikaansaamaton.

CAINE

’No niin Caine, pysy rauhallisena’ prinssi ajatteli itsekseen yrittäen päästä jotenkin perille siitä mitä oli tapahtunut. Tilanne oli nyt se, että hän oli jonkun ventovieraan vierasmaalaisen miehen matkassa naistenvaatteisiin puettuna… isä ei olisi tästä kauhean ylpeä, miesten keskellä, joita vastaan he sotivat. Tätä Caine ei ollut osannut odottaa, vaikka olisi ollut miten valmistautunut sotaa varten. Se nyt ehkä oli ollut arvattavissa, että prinssi Darkki Dakarai Daksuliini olisi tottelematta naisten ja naiseksi pukeutuvien miesten käskyjä ja tulisi keskelle sotaa sähläämään, mutta sitä hän ei ollut odottanut, että mokoma hylkyläinen olisi kostanut sen aikaisemman tyrkkäämällä hänet muurilta alas. Toki onni onnettomuudessa, että joku oli saanut kopin, mutta olisi se voinut olla mieluummin se gerosilainen komea mies heidän puolelta kuin vihollissotilas.

Toistaiseksi hänelle ei oltu tehty muuta kuin otettu mukaan, mutta mitä hän tekisi? Hän voisi yrittää hypätä kyydistä ja kuolla siihen tai loukata itsensä niin, ettei koko teolla olisi mitään merkitystä. Hän voisi myös yrittää olla nopea ja saada aseensa vyöltä ja tappaa miehen, joka hänet oli siepannut, mutta vaikka hän onnistuisikin, niin hän tuskin pääsisi pakoon, kun sotilaita oli joka puolella. Hän ei oikein käsittänyt, miksi kukaan olisi vaivautunut sieppaamaan häntä, jos häntä ei oltu tunnistettu ja tuskin oli. Mutta jos joku tajuaisi hänen elementtiaseensa, hänet varmasti siinä kohtaa tunnistettaisiin ja asettaan Caine ei voinut jättää vihollisen käsiin.

Hän yritti näön vuoksi alkaa rimpuilemaan ja samalla avata asevyön solkea, kun mies tarttui häneen paremmin kiinni ja ärähti jotakin, Caine päästi vyön aseineen putoamaan ja jättämään sen henkien haltuun. Jos joku takana olevista sotilaista huomaisi ja noukkisi sen, hän ei voisi mitään ja jos ei, hänen pitäisi vain toivoa, että hänen peräänsä lähteneet löytäisivät sen. Ja jos eivät, niin Caenezhin mahtava elementtiase jäisi ikuisiksi ajoiksi lojumaan johonkin olemattoman Dehrahin autioon erämaahan.

PESTVA

Pahuksen ratsastaja väisti kiukkukiven ja kehtasi vielä rauhoitella! Eikö hän tietänyt että nyt oli vakavat meneillään?

"Itse olet pelihousu!", Pestva ärjäisi tampatessaan ratsastajaa kohti. Hän pysähtyi tämän eteen tuijottaen tätä silmät pyhää kiukkua loimuten, kunnes kuuli Dorianin kutsuvan tätä kerjäläiseksi jolle pitäisi antaa rahaa. Hänen vihansa lientyi hieman, ja hän katsoi ratsastajaa pienesti uudistunein silmin. Pestva ei juurikaan tiennyt Dehrahin kerjäläisistä, eikä ratsastaja näyttänyt erityisen hätää kärsivältä, mutta Pestva oli nuoresta pitäen opetettu auttamaan muita. Hän taputteli kiukkuisesti taskujaan, kunnes tajusi ettei hänen asussaan juuri taskuja löytynyt. "Prrrrssst", hän älähti turhautuneena, pyyhkäisi nyrkillään hieman räkää poskeltaan ja möykäisi ratsastajaa samalla nyrkillä olkaan (?). "Tule", hän nyökkäsi muurin huonetta kohti, "saat jonkin perskolikon ja vähän kuivalihaa".

DORIAN

Laita joku muu asialle ja mene itse perässä… Dorian katsoi tyrmistyneenä, kun urumiyalainen ihmistenpelastaja kutsui muukalaisen vain kylään syömään. ”Ei ole nyt aikaa.” Dorian huokaisi ja tuli itse paikalle, iski miehen käteen hopeakolikon. ”Noin, jatka matkaasi.” Hän sanoi katsoi naista. ”Emme voi nyt jäädä auttamaan jokaista dehrahilaista hätää kärsivää, saisimme auttaa jokaista vastaantulijaa. Meidän täytyy hoitaa oma työmme.” Hän ilmoitti ja käski samalla ulkona olijat muiden luo sisälle, koska suurin osa oli jo kokoontunut sinne.

INAR

Inarin oli vaikea kerätä ajatuksiaan. Ainoa ajatus hänen päässään tällä hetkellä oli vain nousta Sindreasin selkään ja lähteä yksin Cainen perään. Ei hän edes tiennyt missä Caine oli… ja hän ei ollut niin tyhmä, toisin kuin eräät dehrahilaiset idiootit, että olisi lähtenyt sooloilemaan näin vakavassa tilanteessa. Hän oli kaikista eniten vihainen vain itselleen… Miksei hän ollut vain pysynyt Cainen kanssa? Hän tiesi, että hänen ja vinemarilaisen oli täytynyt taistella, hän tiesi sen ja hän vihasi, että tiesi. Hänen olisi pitänyt pysyä Cainen kanssa… ja nyt Caine oli poissa. Jos hän olisi tiennyt, hän olisi lähtenyt perään, hän olisi… jos hän olisi tiennyt…

Inar huokaisi raskaasti ja hieraisi silmiään, vilkaisten ruumista vähän matkan päässä itsestään. Nainen tunsi hetkellisesti taas vihan kuplivan sisällään, ja ajattelematta hän vain potkaisi kaikella voimallaan sotilaan päätä, ärähtäen kovaan ääneen vain vihasta ja kivusta ja aivan kaikesta. Hetken Inar yritti rauhoittua, ennen kuin kääntyi katsomaan, mitä muurilla oikein tapahtui. Hänen täytyisi keskittyä… ja suurimman osan vihastaan hän oli jo saanut purkaa siihen dehrahilaiseen ihmiskehon tuhlaukseen, joka taisi edelleen pillittää maassa. Oppisipahan olemaan jatkossa hiljaa ja pysyisi poissa tieltä… Inar käveli lähemmäs muita ja otti Sindreasin ohjaksista kiinni, vilkaisten vähän muurin juurella olevia ruumiita. Hänen vatsaansa väänsi, kun hän mietti, miten Caine olisi voinut pudota muurilta maahankin ja kuollut saman tien. Ei hän enää tiennyt, mikä olisi ollut parempi… mutta jos hän saisi Cainen elävänä takaisin, se riittäisi. Hänen oli saatava Caine takaisin.

Inarin ajatuksen keskeytyivät, kun hän näki jotain tuttua maassa. Hän jätti Sindreasin odottamaan muurin vierelle ja käveli katsomaan maassa lojuvaa jousta, jonka hän tunnisti kumartuessaan heti Cainen jouseksi. Inar kurtisti kulmiaan ja katsoi sekalaisia kavionjälkiä maassa, jättäen jousen maahan lähtiessään seuraamaan, mihin suuntaan jäljet johtivat. Inar kuuli kyllä Pestvan huudot ja sen nierdalesilaisen sotilaan sanat, seuraten vain keskittyneenä katseellaan maassa olevia jälkiä ja suuntaa, johon ne roistot olivat Caine mukanaan lähteneet. Jos Caine oli elossa... Inarin sisällä vihlaisi ikävästi, kun hän edes ajatteli asiaa. Mutta hänen olisi uskottava. Inar henkäisi ja kääntyi, hakien Cainen jousen maasta ja palasi Sindreasin luo. Hän lähti taluttamaan ratsuaan muurin sisäpuolelle, joutuen jättämään Sindreasin kuitenkin ulos, kun sisällä oli joku mies tapansa mukaan tiellä, vieläpä maassa pötköttämässä.
”Et joudu olemaan siinä kauaa, me lähdemme heti, kun voimme”, hän hymähti hieman rauhoittuneempana Sindreasille sitoessaan sen kiinni ohjaksista, ennen kuin lähti sisälle huoneeseen jossa suurin osa heidän joukostaan oli. Inar jäi synkeänä nojaamaan seinään oven lähellä ja puristi ajattelematta ainoaa Cainesta jäänyttä muistoa lähelle rintakehäänsä.

SEMENRE

Nainen näytti jotenkin ehkä enemmänkin kiukkuisemmalta kuin äsken(?) ja kyllä Semenren täytyi myöntää, että olihan nainen kaikessa kiukussaan aika kuumottava. Eikä pelihousutkaan kelvanneet, minkä jälkeen tämä tuli lähemmäksi. Semenre otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin, koska oletti saavansa samalla turpaan, mutta sitä iskua ei ikinä tullut. "Okei... Mä tosiaan taisin tulla väärään aikaan väärään paikkaan. Mun ei ollu tarkotus ärsyttää suo entisestään", Semenre pahoitteli aikaansaannostaan, koska ei hänen ollut tarkoitus tulla ongelmia kerjäämään. Hän oli ollut vain puhteeksi utelias.

Tosin sitten paikalle lampsi joku erittäin happamen näköinen mies puhumaan kerjäläisistä ja kolikoista, minkä takia Semenre katsahti vähän ympärilleen, että kuka ihmeen kerjäläinen. "Ai mä vai?" pääsi hämmentynyt kysymys Semenren suusta, kun hän tajusi, ettei tässä nyt muitakaan ollut. Nainen kuitenkin taputteli jo kaiketi taskujaan kuin etsien jotain ja älähti sitten turhautuneesti pyyhkien jotain poskeltaan ja möyhäisi sillä Semenreä olkaan. Semenre katsoi olkaansa hivenen inhoksuvalla ilmeellä, mutta unohti sen saman tien, kun nainen halusi hänen seuraavan ja puhui jostain perskolikoista ja kuivalihasta. "Mitä? Tai siis joo... Todella ystävällistä, mut mä en haluis olla vaivaksi", Semenre sanoi, mutta oli valmis kyllä seuraamaan ihan vain, koska voisihan siitä olla jotain hyötyä tai jotain voisi selvitä. Kuten esimerkiksi syy sille, mitä tämä väki täällä oikein toimitti. Pershikikolikot ja kuivalihat he voisivat kyllä silti pitää itsellään. Tai eihän Semenre ikinä voinut sanoa ei rahalle, mutta jonkun persposkissa levännyt killinki ei kyllä houkuttanut. Kyllä hän silti arvonsa tunsi, jos perskolikolla siis tarkoitettiin sitä mitä hän kuvitteli.

Sama mies kuitenkin tuli seuraavaksi takaisin ilmoittaen, ettei heillä ollut aikaa, minkä jälkeen iski Semenren käteen hopeakolikon ja totesi, että hän voisi vain jatkaa matkaansa. "Kiitos, hyvä herra. Olette varsin ystävällinen", Semenre sai lähinnä vain sanottua kiitoksensa, kun heillä tuntui olevan kiire... johonkin. No Semenreä tuskin oli kutsuttu... ja häntä hieman harmitti, ettei se nyt millään tuntunut selviävän, mitä tämä väki edusti.

DORIAN

Onneksi mies oli sen verran nopeaälyinen, että tajusi heillä olevan hiukan kiire ja ilmoitti, ettei halunnut olla vaivaksi. ”Hienoa, nyt suokaa anteeksi.” Dorian sanoi ja jätettyään hevosensa siirtyi muiden mukana muurin sisäpuolelle. ”Olen kovin pahoillani, mutta koska emme voi jäädä tähän lepäilemään, meidän on pakko jatkaa. Kenellä on tietoa prinssi Cainen katoamisesta, koska meidän on lähdettävä perään mahdollisimman pian, eikä se onnistu meiltä kaikilta…” Dorian huomautti ja vilkaisi parantajaan, joka edelleen kursi dehrahilaista tajutonta miestä kasaan. ”Miten pian loukkaantuneet voidaan siirtää?” Hän kysyi. ”Ei mielellään vähään aikaan, toipuminen vie aikaa viikkoja minunkin rohdoillani.” Nainen sanoi, että sepä hienoa.

”Meidän on kuitenkin pakko siirtää hänet jonnekin muualle toipumaan, vihollinen tietää tulla etsimään meitä täältä.” Dorian huomautti. ”Eli niin pian kun vain kaikkien haavat on hoidettu, lähdemme liikkeelle kohti itää, sinne vihollinen lähti prinssi mukanaan. Heti kun löydämme suojaisan paikan, osa jää sinne haavoittuneiden kanssa ja loput jatkavat prinssin pelastamista.” Dorian sanoi, sillä tässä ei oikein muuta voinut. ”Mutta ketkä kaikki näkivät prinssin sieppauksen, jos siitä olisi jotain hyötyä hänen takaisin saamisessaan.” Dorian kysyi vielä, sillä tällä hetkellä hän oli kuullut vain urumiyalaista sekavaa huutoa asiasta ja sen seikan, ettei prinssiä näkynyt, mutta kukaan ei kauheasti ollut tainnut edes etsiä (?).

PESTVA

"Isälläsi ei ole aikaa..." Pestva tuhahti nolona Dorianin nyreydelle ja potkaisi maata. Hän seurasi Doriania tuohtuneena ja ajatuksissaan. Kiukku alkoi pikkuhiljaa muuttua levottomuudeksi, eikä hän saanut karistettua päästään huolta Cainesta.

Dorianin kysyessä silminnäkijöistä hän alkoi toden teolla pohtimaan tapahtunutta. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei hän oikein ollut edes ymmärtänyt koko asiaa, Hyvä kun oli hevosen suunnan nähnyt!

Pestva korotti kätensä. "Minä näin! Hevonen juoksi tuonne", hän viittoili suurin piirtein oikeaan suuntaan, "ja ratsastaja... Hän näytti olevan jonkinlainen komentaja! En voinut ampua kun sitten olisin osunut Caineen ja Cainelle olisi käynyt pahasti ja jos olisin osunut hevoseen niin hevonen olisi pillastunut ja Cainelle olisi käynyt pahasti ja jos olisin osunut ratsastajaan niin se olisi mennyt ratsastajan läpi ja Cainelle olisi käynyt pahasti ja mitä tahansa olisin tehnyt niin Cainelle olisi käynyt pahasti ja minä en halua että Cainelle käy pahasti!" Pestva viimeisteli kertomuksensa viimeisillä hengenrippeillään ja alkoi kakomaan hengästyksissään.

GODOFRÉDO

"Hyvä ystävä, aivan ihanaa että kuulit avunhuutomme! Katsos, raajamme ovat kuin herkullista hyytelöä emmekä saa ohjastettua niitä", Godofrédo sanoi Kuralle tämän nostaessa häntä maasta (?). Hän pääsi jollain tasolla jaloilleen, mutta joutui ottamaan Kurasta tukea (?) pysyäkseen pystyssä. "Katsos ystävä tätä", hän sanoi ja heilutti toista käsivarttaan ja hykersi. Käsi näytti ihan narunpätkältä! Aivan hulvatonta! Hykerrys sai pienen lantapaakun putoamaan hänen kauniista kiiltävistä kutreistaan. Hän heilutti päätänsä saadakseen lisää pois. "Hyvä ystävä, ole hyvä ja sui hiuksistamme kakkaa", hän pyysi käskien ja jäi odottamaan palvelua nojaten Kuraan koko painollaan (?).

SEMENRE

Semenren katsoessa typerä ilme kasvoillaan hopeakolikkoa kädessään, hän alkoi yhdistelemään kuulemiaan asioita vihollisen kummaan käytökseen. Hyökkäys oli ollut niin nopeasti ohi ja hän oli ymmärtänyt, että tämä kumma väki oli puhunut jostakusta, joka olisi ollut napattu. Eli voisiko olla, että vihollinen oli saanut sen, mitä oli tullut etsimään ja napannut mukaansa ja sen takia lähtenyt? Tokikaan asia ei varsinaisesti kuulunut Semenrelle eikä ongelma ollut hänen, mutta jos vihollisen suunnitelmia Dehrahin täydellisestä valloittamisesta ja haltuunotosta voisi vähänkin estää, niin totta vie hän haluaisi olla osa sitä ratkaisua. Tässä väessä voisi hyvinkin olla sodan ratkaisun hedelmä! Olihan heillä myös taikavoimia! Mahdollisesti myös rahaa... Okei, ratkaisu oli rahaa tietenkin tärkeämpi.

Väki kuitenkin alkoi valua sisälle huoneeseen, joskin se hakattu raato jäi ulos seinän viereen lojumaan, mutta hitot hänestä. Semenreä ei ollut kukaan kokoukseen pyytänyt, mutta muina miehinä hän vain avasi oven ja astui sisään. Hän kuunteli, miten se happaman näköinen mies selitti jonkun prinssi Cainen katoamisesta. Napattu oli siis ollut oikein prinssi arvoltaan. Jostain loukkaantuneistakin sivuttiin ja Semenre katsoi hieman ympärilleen. Niitäpä niitä... Ainakin yksi näytti tekevän... kuolemaa?

Semenre antoi kuitenkin kaikkien ensin sanoa sanottavansa, koska olihan se epäkohtaliasta vain päälle puhua, mutta sitten tuli kuitenkin oikea hetki. Semenre rykäisi hieman kurkkuaan ikään kuin tavoitellen huoneessa olijoiden huomiota, koska aikoisi sanoa sanottavansa vain kerran, koska vihasi sitä, miten joillekin piti aina toistaa asioita miljoona kertaa. "Anteeksi julkee tunkeutuminen mulle kuulumattomiin asioihin ja että satuin ehkä kuuleen asioita, jotka ei ehkä mulle kuulu oikeesti, mut mä ymmärsin, et vihollinen on napannu yhen teistä, eikö?" Semenre aloitti. "Vihollisen tukikohta on Zura... Dehrahin ankein paikka idäs, jos tästä helvetin loukosta se kaikist ankein paikka pitää nimetä. Se paikka kylvää kuolemaa ja näyttää ja tuntuu just siltä sokkeloineen päivineen eli täydellinen paikka napata joku sinne", Semenre jatkoi kuitenkin heti perään.

DORIAN

Lopulta urumiyalainen, joka puhui niin sekavasti ja nopeasti, että jopa Caenezhin murretta ymmärsi paremmin, kertoi mitä oli nähnyt. ”Selvä, hyvä että edes joku on nähnyt sieppauksen, niin tietää, ettei prinssi nyt ainakaan ole missään ruumiskasojen alla loukkaantuneena tai kuolleena.” Dorian kiitti varmistuksesta, koska hän ei ollut kuullut mitään kovin varmaa asiasta.

Lievästi sanottuna ärtyneenä Dorian kääntyi ovelle, kun se kerjäläinen tuppautui kuitenkin olemaan vaivaksi. Niinpä niin, ei saanut heti luottaa siihen, jos joku osoitti minkäänlaista järkevyyttä. Aika kumma juttu, että kun mies kuitenkin tajusi olleensa kutsumatta paikalla, niin siinä hän kuitenkin oli. Dorian oli jo vastaamassa, että se, oliko heistä joku siepattu vai ei, ei kuulunut tulijalle tippaakaan, mutta yllättäen mies alkoi kertoa vihdoin jotain hyödylliseltä kuulostavaa, vaikka noin järkyttävän korvia raastavasta puhetavasta saisi Dorianin mielestä maksaa kuulijoille vahingonkorvausta. ”Kiitos, tuosta tiedosta saattaa olla apua. Mitä haluat siitä, lisää rahaa?” Dorian kiitti kuivasti.

KARAN

Voimatta tehdä muuta kuin tuijottaa, Karan ihmetteli miten prinssi oli päätynyt tänne kierimään hevosenulosteessa. Hän kuunteli prinssiä ja muisti sitten tämän olevan pikkulapsen tasolla, ettei vain se kirous olisi kuitenkin osunut väärään henkilöön? ”Miten hyvä sitten, ettette ole kuitenkaan syöneet itseänne, olisitte voineet pettyä. No niin, koitetaan pääsettekö jaloillenne ylhäisyys.” Karan sanoi ja jotenkin se taisi onnistua. Prinssi esitteli, miten hänen hyytelöraajansa hytkyivät ja ilmeisesti sen piti olla jotenkin huvittava juttu? ”Teidän korkeutenne on varsinainen ilmiö.” Karan myönsi pojan komentaessa häntä siistimään itsensä lannasta. ”Teidän ei kannattaisi jatkossa pyöriä kakkakikkareissa, se ei tee teille hyvää.” Karan sanoi.

”Mutta jos menisimme hetkeksi ulos, siellä raittiimmassa ilmassa kuin tällä lannan keskellä, tokenisitte varmaan paremmin. En voi siistiä teitä, jos ette ollenkaan pysy pystyssä ilman tukea hyytelöjaloillanne. Ovathan ne hulvattomat, mutteivät kauhean hyödylliset, vai kuinka?” Karan ehdotti ja lähti taluttamaan prinssiä ulos, koska… kokoukseen tätä ei ehkä kannattanut viedä, tämä esittelisi kuitenkin siellä vain hyytelökäsiään ja onnistuisi lennättämään hihastaan hevosenkakkakikkareita jonkun gerosilaisen prinsessa paran päälle ja sitä kohtausta kukaan ei halunnut todistaa. Niin karan suuntasi prinssin kanssa ulos raittiiseen ilmaan.

SEMENRE

Semenre oli ollut jopa jollain tavalla hyödyksi tälle kummalle porukalle ja jopa ilman palkkaa! Tai olihan hän sen hopeakolikon saanut, josta ei ollut kieltäytynytkään, koska raha oli rahaa, mutta oli se aika pieni hilu siihen nähden mitä hän yleensä sai työstään. Tokikaan hän ei ollut muutenkaan nyt töissä ja oli saanut sen muutenkin vain säälistä, koska jostain syystä häntä luultiin kerjäläiseksi, vaikkei siltä näyttänytkään, mutta sen sijaan ehkä ennemminkin uitetulta koiralta. Vaatteet ja hiukset eivät kuitenkaan olleet kokonaan ehtineet kuivia vielä. Mutta tämä yrmymies halusi kuitenkin tietää, mitä Semenre oikein halusi tiedoistaan ehdottaen rahaa, mikä toki yleensä sai hymyn huulille, mutta ei nyt. Hän halusi vain puhtaasti saada sodan kulkua muuttumaan, koska tällä hetkellä vihollinen oli aika niskan päällä.

"Ei kiitos..." Semenre kieltäytyi niin kohteliaasti kuin osasi, mitä ei yleensä tehnyt, kun kyseessä oli raha. No riippuen toki siitä, millaisista summista puhuttiin, mutta tämä ei ollut nyt rahan asia. "Mä tulin, koska jostain syystä musta tuntuu, että teistä olisi oikeasti hyötyä Dehrahin tilanteelle, joka on huonontunut lyhyen ajan sisällä entisestään sodan alettua. Mun kiinnostusperät on siis ihan puhtaasti sodan loppumisessa ja tilanteen parantumisessa ja Zuran tukikohdan pyyhkiminen kartalta olisi yleisen hyödynkin nimissä hyvä alku ja menetys vihollispuolen joukoille", Semenre jatkoi. "Mä olen kuitenkin suuntaamassa itään itse ja jos teijän suunnitelmiin kuuluu lähteä sen kadonneen prinssin perään, mä uskoisin voivani olla hyödyksi siellä. Ei sillä, etteikö teistä olisi vihollisille ilmankin muo, mutta Zuraan eksyy helposti, jos ei tiedä sitä paikkaa entuudestaan", hän lisäsi vielä loppuun. Semenren ei ollut tarkoitus yhtään epäillä toisten taitoja, koska oli jo näytteen saanut heidän taidoistaan ja siksi hän apuaan halusikin antaa, koska enemmän kuin mitään Semenre halusi ottaa niin monta vihollista hengiltä kuin kykenisi saadakseen kuolleelle veljelleen oikeutta tai ainakin löytää sen mulkun, joka olisi hänen veljensä kuolemasta vastuussa. Zuran tukikohdasta syyllisen löytäminen saattaisi tuottaa tulosta, vaikkei Semenrellä kyllä ollut hajuakaan kuka tai ketkä vihollisista oli hänen veljensä kuolemasta vastuussa. Mutta jos edes tukikohdan tuhoaminen olisi tappio viholliselle, olisi se jo ainakin osa voittoa silloin Semenrelle. Tukikohdan tuhoaminen helpottuisi huomattavasti, jos sen tuhoamiseen saisi apua, vaikkei Semenre kyllä edelleenkään tiennyt mitä tämä väki edusti. No ulkomaalaisia toki ja olivat vähintäänkin prinssin saattue, mutta pukeutumisesta päätellen kaikki eivät kyllä olleet samasta maasta. Joten ehkä väki koostui enemmässäkin määrin kuninkaallisista? Mutta oli miten oli, he voisivat silti olla toivon kipinä paremmasta huomisesta ja muutosten tuulesta, jota maa kaipasi kipeästi. Aatelistokin oli sodan takia ahtaalla ja saivat maistaa kurjuutta, joten jos sota kääntyisi voitoksi, saattaisi se mahdollisesti avata aatelistonkin silmiä. Tai sitten aatelisto oli täysin menetetty tapaus ja sama jatkuisi. Ei sitä ikinä tiennyt, mutta toivoa sopi, ettei tämä sota olisi aivan täysin turha ja että se edes avaisi aateliston sokeita silmiä tavallisen kansan kärsimykselle, koska olivat saaneet sitä itsekin maistaa.

DORIAN

Dorian katsoi kuokkavierasta hyvin arvioivasti tämän selittäessä minkä takia hän täällä heidän kannoillaan roikkui. ”Älähän innostu liikaa, on hyvin mahdollista, että meidän hyötymme Dehrahille jää vähäiseksi.” Dorian huomautti, kun mietti, miten hyvin Dehrah oli ottanut heidät vastaan auttamaan. Tällä hetkellä Caenezhin prinssi oli varmasti ainoa syy, miksi kaikki, jopa lunemarilaiset, eivät olleet jo menossa takaisin laaksoon. ”Meitä on vähän emmekä me ole hyökkäämässä, vaan pelastamassa vankia, emme mene ’hävittämään’ mitään tukikohtaa.” Dorian jatkoi. ”Minä voin kyllä ihan mielelläni tuikata senkin tuleen muun Dehrahin ohella, kunhan prinssi Caine saadaan turvaan.” Vinemarilainen perillinen ilmoitti samalla kun auttoi desinfioimaan parantajan työvälineitä.

”Sitä paitsi, emme edes tiedä kuka olet ja mitä asiaa sinulla on tänne.” Dorian jatkoi, että miksi ihmeessä he luottaisivat tähänkään dehrahilaiseen, tähän mennessä kokemukset olivat aika huonoja. ”Mutta jos idässä kerran on vihollistukikohta, prinssi on luultavasti viety sinne ja tuskin saavutamme heitä ennen sitä tällä vauhdilla. Opas, joka osaa liikkua kaupungissa, olisi eduksi. Etenkin kun oma dehrahilaisvahvistus on aika surkeassa tilassa tällä hetkellä.” Dorian sanoi ja nyökkäsi loukkaantuneen dehrahilaissotilaan suuntaan. ”Ja toinen on vain typerä pilalle hemmoteltu lapsi, joka ei osaa kuin kerjätä turpaansa ja joka nytkin nuolee haavojaan pihalla eikä edes ole paikalla, mikä toki on ihan hyvä, tässä on kaikkien hermot ihan tarpeeksi kireällä ilmankin.” Dorian sanoi, sillä dehrahilaisiin nyt ei voinut kauheasti luottaa, mutta he eivät osanneet kulkea Dehrahissa ja säästäisi paljon aikaa, jos mukana oli joku, joka osasi.

”Joka tapauksessa.” Dorian jatkoi taas kaikille. ”Ketkä kaikki olisivat lähdössä pelastusretkelle? Osan pitää jäädä jonnekin mahdollisimman suojaisaan paikkaan loukkaantuneiden kanssa. Luulen, että minun kannattaisi lähteä itse prinssin pelastusretkelle, mutta se tarkoittaa, että joudun jättämään oman toivottoman prinssini muiden vastuulle, sillä häntä ei kyllä oteta sinne mukaan nukkumaan.” Dorian sanoi, muttei tiennyt voisiko jättää Godofrédoa muiden riesaksi, se olisi aika julmaa jopa häneltä.

SEMENRE

Ennen kuin Semenre ehtisi innostua liikaa, mies varoitteli siitä, ettei kannattaisi, koska heidän hyötynsä Dehrahissa saattaisi jäädä hyvinkin pieneksi. "Aivan, onhan teillä tietty omatkin valtakunnat... otaksun ainakin?" Semenre vastasi hieman ehkä kysyvään sävyyn, koska ei ollut kyllä edelleenkään varma, mitä väkeä tämä porukka edusti. Lähinnä pukeutumisen perusteella muiden maiden parempaa puolta. Toki he saattoivat olla myös laakson maageja. Paha sanoa, koska Semenre ei ollut ikinä elämänsä aikana nähnyt ainuttakaan maagia... ainakaan tietääkseen. Jatkoi mies kuitenkin myös, etteivät he mitään olleet tulossa hävittämään, vain pelastamaan vangittua. No se oli kyllä iso miinus, mutta eiväthän he tokikaan armeija olleet, mutta kyllä Zurassa varmasti saisi vihollisia hävitettyä joka tapauksessa. Toivottavasti edes johdossa olevan. Joka tukikohdassa varmasti olisi yksi ja johtohenkilön nirhaaminen olisi jo kova isku sekin, vaikkakaan ei sama asia kuin koko tukikohdan hävittäminen. "Niin... Kyllä mä ymmärrän, mutta mä pidän kyllä tuosta asenteesta!" Semenre innostui miehestä, joka oli vain tuikkaamassa paikkaa tuleen. Olkoonkin, että hän olisi tekemässä saman koko Dehrahille, mutta se olisi liioittelua yhdelle miehelle.

Aikaisempi mies kuitenkin jatkoi pian, etteivät he edes tienneet kuka Semenre oli ja mitä asiaa hänellä ylipäätään oli täällä liikkua. "Mä voisin sanoa samaa myös teistä, mutta sä olet oikeassa. Semenre Atef, hauska tutustua... Tai siis ajankohta on kaikkea muuta kuin hauska, mutta... no kyllähän te varmasti ymmärrätte", Semenre tokaisi melko rempseästi. Mutta mikäkö hänen asiansa sitten oli täällä liikkumiseen, niin työhän se oli, mutta Semenre ei ollut varma, miten se otettaisiin vastaan. Olkoonkin, ettei Semenre kuitenkaan murhaillut ihan ketä sattui kepein syin, mutta saattoi se siitä huolimatta kuulostaa kyseenalaiselta. Ainakin, kun otti huomioon, etteivät kaikki olleet Dehrahista kotoisin. Mutta samalla olisi aika julma aloittaa mitään suhdetta pohjaamalla sitä valheisiin, varsinkin jos hänen oikea työnsä kävisi ilmi ja hän jäisi kiinni valheista. "Milläkö asialla mä täällä sitten olen... Työasialla oikeastaan, mutta sitten tapahtui... no vihollisien hyökkäys ja se johti tänne. Henkilökohtaisella tasolla mä olen kostoretkellä ja kaikki tappio viholliselle on musta vain hyvä sen asian edistämiseksi. Joten, jos musta suinkin vain on apua missä vain hankkeessa, johon liittyy viholliset, mä olen valmis auttamaan", Semenre päätti kuitenkin vastata toistaiseksi vielä varovaisemmin työpuolestaan valehtelematta kuitenkaan asiasta. Jos keskustelu vaatisi tarkempaa tietoa hänen työstään, kyllä hän sitten sen kertoisi, mutta ei vielä, koska ei Semenrekään tiennyt mitään tästä väestä.

Oppaasta kuitenkin olisi ilmeisesti hyötyä, etenkin kun heidän dehrahilaisvahvistuksensa oli aika kurja tällä hetkellä. Samalla Semenre käänsi katsettaan miehen nyökkäämään suuntaan. "Uhh... Toivottavasti saatte miehen kuntoon", Semenre sanoi hieman irvistäen, koska näky ei ollut kovinkaan kaunis ja näytti kivuliaalta. Mutta ehkä se ei ollut niin paha kuin miltä näytti? Tai sitten se oli juurikin niin paha kuin näytti tai pahempi. Mutta ilmeisesti heidän mukanaan oli myös dehrahilaisaatelislapsi tai ainakin pilalle hemmoteltu kuulosti aateliselta... tai kuninkaalliselta. "Kuulostaa yhtä turhalta tapaukselta kuin haarukka kuoppaa kaivaessa, mutta miksi ihmeessä ootte ottaneet jonkun sellaisen mukaan, jos mä saan udella?" Semenren oli silti pakko kysyä, koska kuka otti ylipäätään lasta mukaan sotaan? Mutta siis se ulkona ollut oli ollut dehrahilainen? Tosiaanko? Ei Semenre ollut niin hirveästi huomioinut moista. Ei sillä, koska Dehrahin aateliset olivat niin ylimielistä kastia, ettei niistä oikeasti voinut tykätä muut kuin toiset aateliset, jotka jakoivat saman aatteen. Aateliset olivat hyviä vain asiakkaita, koska heillä oli rahaa, mutta ihmisinä suurin osa oli vain perseestä.

ANDRÉ

André istui vain omalla paikallaan edelleenkin lepuuttaen samalla hieman silmiään. Hän kuitenkin avasi silmänsä, kun kuuli Sir Dorianin äänen tiedustelevan prinssi Cainen nappauksesta ja Urumiyan nainen kertoikin sen sitten melko vauhdikkaasti. Kaikki taisivat siis kutakuinkin olla nyt perillä siitä, että prinssi Caine-parka oli tosiaan napattu vihollisen toimesta.

Sisään huoneeseen kuitenkin tuppautui joku täysin vieras mies aika pian, kun prinssi Cainesta oli alettua puhumaan. Keskustelun aikana kävi kuitenkin ilmi, että mies, joka jostain syystä oli aivan märkä vaikka ulkona ei edes ollut satanut, halusi tarjota apuaan oppaana kaupungissa, johon prinssi oli napattu. André ei ainakaan ollut apua vastaan, jos tosiaan puhuttiin jostain sokkeloisesta kaupungista ja muutenkin olihan se aina hyvä lisä, jos joukossa oli joku, joka tietäisi paremmin heitä ympäröivästä maasta. Varsinkin nyt, kun dehrahilainen sotilas oli kurjassa kunnossa ja prinssi hyvin omituinen, joka ei tuntunut tietävän mitään oleellista.

Mies esitteli itsensä Semenreksi ja oli ilmeisesti ollut työasioilla tällä suunnalla, mutta samalla kostoretkellä vihollisien suhteen. Sen tarkemmin ei oikein selvinnyt, mutta joka tapauksessa oppaasta varmasti olisi apua ja nyt, kun sellainen saapui täysin oma-aloitteisesti pyytämättä, ei sitä tilaisuutta kannattaisi hukkaankaan heittää. Eikä miehen olisi ollut mikään pakko edes tarjota apujaan eikä hän edes tiennyt kuka prinssi Caine oli. Ihan positiivista, etteivät kaikki dehrahilaiset olleet itsekkäitä omaneduntavoittelijoita. Mutta toisaalta pahahan se nyt vielä oli sanoa, kun ei miehestä voinut varmana olla vielä mitään mieltä.

Andrén huomio kuitenkin kääntyi takaisin puheilla olevaan asiaan, kun Sir Dorian kysyi lopulta ketkä olisivat lähdössä pelastusretkelle. André olisi ilman muuta halunnut ottaa osaa prinssin pelastamiseen, koska tunsi vastuuta siitä tilanteesta, vaikkei mitään olisikaan voinut toisin tehdäkään. Mutta koska hän kuitenkin oli loukkaantunut, olisi varmaankin parempi jättää se tällä kertaa väliin. Ja prinsessa Marcellaa André ei kyllä mielellään sellaiseen paikkaan haluaisi päästää tai pakottaa. "Prinsessa Marcellan pitäisin ainakin mieluummin poissa paikasta sellaisesta paikasta, joten jo senkin takia minun olisi parempi jäädä pois, mutta myös siksi, että olen edelleenkin osin toipilas. Kaikkea järkeä vastaan olisin kuitenkin halunnut ottaa osaa pelastukseen, koska prinssi Caine katosi silmieni alla ennen kuin sain iskun päähäni. Mutta järjellä ajateltuna, ei minusta siihen vielä tässä kunnossa kuitenkaan olisi. Olisin lähinnä vaan edessä ja hidaste", André vastasi omasta ja vähän prinsessa Marcellankin puolesta. Tuskin tyttö muutenkaan olisi sellaiseen paikkaan edes halunnut. Tämä Semenreksi esittäytynyt mieshän kuvaili paikkaa helvetiksi.

DAKARAI

Koska Dakarai oli jäänyt vain niille sijoilleen, mihin hänet oli Inarin toimesta hakattu, oli hän lopulta onnistunut täysin tietämättään kampittamaan jonkun, joka sai kaatumisestaan melkoisen ragekohtauksen aikaan. Dakaraita ei juuri jaksanut kiinnostaa, mutta sen verran prinssiä kuitenkin kiinnosti, että hän yritti hilata itsensä sivummalle, ettei kukaan muu enää kompastuisi häneen. Ei se kuitenkaan mukavalta ollut tuntunut hänestäkään.

Dakarai yritti asettautua jotenkin muurin seinämää vasten sylkäisten samalla verta suustaan maahan, koska sitä oli ikävästi kurkussa liman jatkeena. Prinssi tuskaili samalla kivuliasta kylkeään ja kasvoihin koski ja lisäksi hänen kauneutensa oli tainnut mennä siinä samalla ja nyt hän olisi vain ruma mies ojan pohjalla! Samalla Dakarai kuitenkin alkoi silti ymmärtää syitä miksi hänet oli hakattu ja olihan se anteeksipyyntökin ollut aika kuiva yritys ja ensimmäinen kerta laatuaan. Ei hän enne ollut keltään anteeksi mitään pyytänyt. Prinssi oli ollut kyllä tosissaan pahoittelunsa kanssa, mutta jälkeenpäin ajateltuna ei se siltä ollut hirveästi kuulostanut. Mutta se tuskin oli syy juuri sille miksi juuri Inar oli hakannut hänet. Kuten esimerkiksi olihan se selvää, että tässä nimenomaisessa tilanteessa he olivat siksi, koska Dakarai oli pilannut muiden suunnitelmat jo kahdesti. Ensin karkaamalla laaksosta ja sitten karkaamalla uudestaan hänen ja seinän takapuolella olevasta huoneesta. Gilmarin laaksosta karkaaminen ja kiinni jääminen olivat aiheuttaneet hälytystilan ja siten vihollisien lisääntymisen. Toinen karkaaminen oli vaikeuttanut vaikeaa tilannetta jo entisestään, mikä johti Chathan loukkaantumiseen ja Cainen nappaamiseen. Dakarai ei edelleenkään ollut olettanut muiden tulevan Dehrahiin, mutta ei se kuitenkaan tilannetta toiseksi muuttanut. Mutta ei hän ollut tarkoituksella tätä tilannetta halunnut, koska jos olisi, se olisi hoitunut kyllä huomattavasti helpomminkin. Mutta vaikka se ei ollutkaan ollut hänen tarkoitus, oli Dakarai silti syyllinen kyseisiin käännöksiin ja kyllä hän sen alkoi itsekin ymmärtää ja pakko hänen oli se itselleen myöntää, vaikka se kova paikka olikin. Mutta ei hänellä ollut enää menettävää... tai oli, mutta lähinnä enää vain oma henkensä. Kaikki muu oli jo menetetty ja viikatekin oli tehnyt oharit.

DORIAN

Miten mielellään Dorian olisikin lähettänyt noin rasittavaan sävyyn puhuvan törkimyksen matkoihinsa, joka kuvitteli voivansa puhua heille kuin vertaiselleen, vain siksi, että hänellä oli paikallisena jotain heitä hyödyttävää tietoa. Hän kuitenkin yritti malttaa mielensä, joka oli joutunut tähän mennessä jo koetukselle. Kyse oli dehrahilaisesta, tuskin minkäänlaista koulutusta saaneesta kurjissa oloissa kasvaneesta ja sivistymättömästä ihmisestä. Ei tältä voinut odottaa kohteliaisuutta jos sitä ei voinut odottaa edes prinssiksi kasvatetulta. Ja kyllä Dorian ymmärtäisi ylimielisen asenteen prinssiltäkin muita kohtaan, mutta kuvittelisi nyt, että jos Caenezhissa kasvanut prinssi tiesi olla kohtelias muille, niin kyllä dehrahilaisellekin sen verran olisi pitänyt opettaa, että osaisi pakon edessä muiden kuninkaallisten kanssa käyttäytyä asiallisesti.

Niinpä ärsyyntymisensä parhaansa mukaan tukahduttaen Dorian vastasi vain kuivan asiallisesti: ” Totta, mutta jos hiiviskelee ja tunkeutuu kutsumatta muiden kokouksiin, on kohteliasta myös esittäytyä ensiksi. Ja meidän esittelyissämme menisi taas koko yö ja jos jäät, niin eiköhän se sinulle aika pian selkene, keitä olemme ja millä asialla.” Sillä nyt Dorian ei jaksanut alkaa esitellä kaikkia, tässä oli parempaakin tekemistä. Toisin kuin tällä Semenre Atef nimisellä herralla, josta tilanne oli jotenkin hauska, mutta tajusi onneksi ihan itse, ettei tässä nyt ollut mitään hauskaa kenenkään mielestä, ei pelkästään Dorianin. Ja omista asioistaan mies ei ilmeisesti halunnut puhua, vaikka odotti ilmeisesti heidän kertovan omista asioistaan. Dorian huokaisi turhautuneena, hän ei käsittänyt ihmisiä, jotka saivat suustaan ulos niin paljon tyhjää asiaa ja itsestäänselvyyksiä kertomatta oikeastaan yhtään mitään. Ainoa tieto mitä Dorian tästäkin sai irti, oli nimi ja kostoretki. Hän ei henkilökohtaisesti tuolla perusteella palkkaisi ketään, mutta heillä taisi olla hiukan pakkotilanne. Vaikka toki heitä varmasti löytäisivät prinssin lopulta itsekin, mutta eivät välttämättä ajoissa.

Lopulta Dorian kääntyi paremmin tämän tunkeilevan herra Atefin puoleen, kun tämä alkoi itsekin haukkua prinssiään turhaksi edes tietämättä kuka tämä oli ja ihmetteli, miksi he olivat niin turhan otuksen sotaan ottaneet. ”Emme kuule omasta tahdostamme, se ei ole meidän vikamme, että Dehrah ei osaa kasvattaa tulevasta kuninkaastaan sellaista, josta olisi kellekään mitään hyötyä vaan rääväsuisen typeryksen, joka osaa vain kerjätä muilta turpaansa.” Dorian huomautti pisteliäästi, huomasi kyllä, ettei kyseinen henkilö ollut ainakaan missään sellaisessa ammatissa, missä oli hyvä tietää mitä maassa tapahtuu. Toki ulkona oli pimeä, mutta prinssi oli sen verran tunnistettavan näköinen, että kyllä hänet nyt olisi turpasaunan jälkeenkin soihdun valossa tunnistanut, jos tiesi oman prinssinsä.

Tästä kuitenkin päästiin itse asiaan takaisin, kun gerosilainen pilipalisotilas ilmoitti ensimmäisenä jäävänsä pois, koska oli niin pahasti nyt loukkaantunut. No toki varmasti kolaus oli ikävä, mutta hieman Dorian aisti liioittelua. Sen selityksen hän ymmärsi, ettei pikku prinsessaa voinut ottaa moiselle retkelle mukaan ja siksi sotilaankin piti jäädä, mutta sääliksi kävi prinsessaa, kun oli tuollainen tohelo suojelijana. Hän oli kuitenkin samaa mieltä, että moinen sotilas olisi vain este ja hidaste muille. ”Se lienee varmaankin aivan totta, teidän pitäisi ainakin löytää aseenne jostain takaisin ensin.” Dorian huomautti, että aseeton sotilas oli aika turha noin niin kuin ylipäänsä, sillä tällä retkellä ei kyllä pärjäisi pelkillä nyrkeillä. ”Minä tulen mukaan pelastamaan caenezhilaista. Ja varmaan Ame ja Karan, mutta jos Ame mieluummin jää, jätän Karanin hänen kanssaan.” Vinemarilainen ilmoitti. Parantaja ja dehrahilainen sotilas nyt olivat ilmiselvä tapaus, he eivät lähtisi mihinkään ja gerosilainen prinsessa samoin jäisi tänne vahtimaan henkivartijaansa ja todennäköisesti tämän maagiapuri myös, mikä oli hyvä jos tämä hallitsi suojataikoja. Urumiyalaiset varmasti tulisivat molemmat mukaan, joten Dorian odotti vielä lunemarilaisten päätöstä.

HORTENCIA

Hortencian oli lopulta täytynyt lopettaa rukoilu kokonaan, kun heidän joukkonsa alkoivat kokoontua sisälle. Varmistuttuaan Oscarin kunnosta hän oli saattanut nousta seisomaan ja kääntynyt paremmin muiden puoleen, kun hänen ei tarvinnut katsella sitä kiittämätöntä dehrahilaista, jääden kuuntelemaan mitä Sir Dorianilla oli sanottavaa. Miehessä oli jotain lohdullisen kodikasta, mikä oudolla tavalla helpotti hieman prinsessa Hortenciaa… nainen henkäisi hieman, vilkaisten ympärilleen muiden osoittaessa kantaansa siihen, ketkä aikoisivat lähteä pelastamaan prinssi Cainea sieltä jostain… mistä tuntematon dehrahilainen nyt ikinä puhuikaan. Urumiyan prinsessa oli ollut hiljaa koko sen ajan, kun oli seissyt seinää vasten, murahtaen vain jotain myönteisen suuntaista heti, kun Zuraan lähtijöitä kysyttiin.

Vinemarilaisen Telemakhoksen ilmaistessa lähtevänsä matkaan, tämän seuralainen joka oli seurannut miestä takaisin sisälle, pudisti päätään miehen sanoille.
”Ei, en mä halua jättää sua, me tullaan mukaan”, vaaleanpunahiuksinen maagityttö sanoi, tuntuen jotenkin aikaisempaa vakavammalta. Asiaan saattoi vaikuttaa dehrahilainen sotilas, jonka lähellä vinemarilaiset olivat, yhtä lukuun ottamatta. Hortencia henkäisi ja vilkaisi prinsessa Marcellaa, ennen kuin vei katseensa Sir Dorianiin.
”Jään haavoittuneiden kanssa, on parempi jos edes muutama puolustuskykyinen jää niiden kanssa, jotka eivät siihen pysty. On velvollisuuteni jäädä Dehrahiin vähintään siksi aikaa, kunnes prinssi Caine on pelastettu”, Hortencia sanoi, miettien hetken, kohottaen vähän leukaansa ennen kuin jatkoi: ”Pyydän anteeksi, mutta nyt minun on puhuteltava Dehrahin ala-arvoista kuninkaallista edustusta kasvotusten. Älkää antako sen häiritä kokoustanne.” Sen sanottuaan Hortencia nielaisi raskaasti ja yritti olla katsomatta muita, kun kääntyi ja lähti ovelle päin. Hän tunsi inhottavan paineen vatsassaan ja rinnassaan levottoman jyskytyksen, mutta hänen olisi tehtävä se, mikä oli hänen maansa parhaaksi.

Prinsessa Hortencia avasi oven ja astui ulos, etsien prinssi Dakarain silmiinsä. Hän yritti peittää inhon kasvoillaan nähdessään prinssin kunnon, prinsessa Inar ei ollut tehnyt toisesta ainakaan yhtään siedettävämpää katsottavaa, mutta se ei ollut hänen murheensa. Hortencia päästi ovesta irti ja asteli rauhallisesti prinssi Dakarain eteen, henkäisten hermostuneena.

”Prinssi Dakarai”, nainen aloitti, käyttäen kaikista asiallisinta ulkopoliittista sävyä, joka hänelle oltiin opetettu, peittääkseen kaiken mahdollisen tunnetilan äänessään.
”Olen miettinyt pitkään sanojanne, ja tullut siihen tulokseen, että olette oikeassa. Täten noudatan pyyntöänne ja osoittamaanne kiittämättömyyttä vilpittömästi. Lunemar vetäytyy auttamasta ja palvelemasta Teitä sekä Dehrahia.” Hortencian ääni oli vakaa ja ennen kaikkea vakava, ja hän katsoi suoraan prinssi Dakarain silmiin tehden selväksi, että toisin kuin prinssin sanat tai anteeksipyynnöt missään vaiheessa, hän oli täysin tosissaan.
”Olkoon Luoja riutuvan kansanne suojana, sillä Lunemarin avun olette teoin ja sanoin työntäneet pois. En tahdo harteilleni Lunemarin saati Gildomeran kärsimystä siksi, että aikani ja Kaikkivaltiaan Meille suoma lahja käytetään palvelemaan maata, jonka johto ei osoita auttajiaan kohtaan sitä kiitollisuutta, joka sopivaa olisi. On korkea aika, että opitte tekojenne seuraukset, prinssi Dakarai. Minä saatan olla vain nainen Teidän silmissänne, mutta minä olen myös Lunemarin tuleva kuningatar sekä hallitsija, enkä salli Teidän tuhlaavan sitä apua joka ennen kaikkea on omalle kansalleni varattu.”

Saatuaan suunsa puhtaaksi prinsessa Hortencia henkäisi hiljaa, kääntyen lähteäkseen takaisin sisälle, sillä hänen oli vaikea uskoa prinssi Dakarain kykenevän, edes kaiken kokemansa jälkeen, käyttäytymään kuten kuninkaalliselta saattoi odottaa. Hänen sydämensä särkyi Dehrahin surullisen kansan kohtalon vuoksi, mutta hänen oli ajateltava omaa maatansa sen sijaan, että tuhlaisi aikaansa kiittämättömiin raakalaisiin, joita Dehrahin kuninkaalliset tuntuivat kaikki olevan.

SEMENRE

"Tietenkin, sä olet oikeassa tuossa ja mä pyydän mitä syvimmin anteeksi julkeaa tunkeutumistani, mutta en voinut jättää sitä tekemättä yhdistettyäni kuulemani ja näkemäni asiat yhdeksi kokonaisuudeksi", Semenre pyysi samalla tuppautumistaan anteeksi, koska kyllä hän sen tajusi, etteivät nämä asiat niinkään hänelle kuuluneet. Ei hän tosin olisi tuppautunut, jos hänellä ei olisi ollut pienintäkään intoa tarjota apuaan Zurassa. Ja kyllä, Semenre auttoi lähinnä siksi, että hyötyi tilanteesta itse, mutta olisihan se samalla palvelus myös tälle prinssin pelastusväelle. Tai tokihan he varmasti lopulta löytäisivät oikeaan paikkaan, mutta siinä varmasti menisi kauemmin, koska Semenre ei uskonut kenenkään käyneen Zurassa. Ei Semenrekään siellä asunut, luojan paratkoon, jos niin ikävästi asiat olisivat, hän oli lähinnä käynyt siellä pari kertaa. Ei varmaan yllättänyt, että työnsä puitteissa, mutta pääasia, että oli kuitenkin käynyt ja tunsi teitä ja osasi liikkua siellä.

Mutta mitä sitten tämän väen esittelyihin, heitä oli ilmeisesti sen verran liikaa, ettei sellaisiin nyt ollut aikaa, mutta Semenre varmasti ymmärtäisi sen itsekin sitten jossain kohdassa. "Ymmärrän toki ja enköhän", Semenre vastasi vain, vaikka olihan se lievä pettymys, mutta olihan tässä toki oikeasti kiireellisempääkin tekemistä, koska prinssi oli napattu. Ja sen verran hän nyt kuitenkin tiesi, että prinssiä tässä tosiaan oltiin pelastamassa, mutta tuskin he tänne asti olivat vain tulleet hukkaamaan prinssinsä, että saisivat hänet pelastaa. No ehkä se todellinenkin päämäärä vielä aukeaisi, mutta varmasti tämä ryhmä oli jotenkin kytköksissä Dehrahin sota-asiaan tai oikeastaan Gildomeran maiden sota-asiaan, koska eivät kaikki dehrahilaisia olleet. Ja mihinkään muuhun asiaan tätä väkeä oli vaikea yhdistää, koska tuskin he olivat tulossa keskelle sotaa ihan vain kulttuuria oppiakseen. Joten kyllä, sota-asiat kävivät huomattavasti paljon enemmän järkeen.

Mutta mitä heidän rahtaamaan turhaan dehrahilaisaateliseen tuli, eivät he häntä omasta tahdostaan mukaan olleet ottaneet. Kuulosti hieman kummalta. Semenre kun ehti jo ajattelemaan, että jos kyseessä oli pieni ryhmä suuria vihollisjoukkoja vastaan, kaikki sen jäsenet olisivat tarkkaan valittu mukaan tiettyjen taitojen takia. Turpaan otto tuskin oli yksi edellytys? Asiaa kuitenkin selitti se, että kyseessä olikin maan tuleva kuningas ja Semenre tajusi juuri haukkuneensa maansa kruununprinssin eli prinssi Dakarain. No hupsista. "Oliko se ulkona makaava tosiaan prinssi?" Semenre hämmentyi. Ei hän ollut prinssiä itse ikinä nähnyt, vaikka tiesi, ettei prinssi perusdehrahilaiselta näyttänyt, mutta ei hän ollut ajatuksiltaan hirveästi kiinnittänyt siihen nyt huomiotaan ja vaikka se harvinaista varmasti olikin, tuskin prinssi ainoa laatuaan oli. Mutta mennäkseen vielä takaisin asiaan, voisiko olla mahdollista, että hänen edessään olevat ihmiset olivat kunkin maan perilliset? Kerta yksi prinssi oli hukassa ja toinen hakattu pihalle? Olikohan tämä hapannaamakin jonkun maan prinssi? Toki oli ollut olettavaa, että jotain ylempää luokkaa väki edusti jo pukeutumisen suhteen ja sen, että heidän ryhmässään oli ollut ainakin yksi prinssi. Mutta kaksi prinssiä toi asiaan toisenlaisen käänteen. Enää vain pitäisi päästä perille ketkä kaikki olivat niitä perillisiä. Se selitti itse asiassa myös joen kumman käytöksen. Eikö Urumiya hallinnutkin vettä? Elementtiaseet siis paljastaisivat sen kuka olisi perillinen!

Muuten puhe oli kuitenkin nyt kääntynyt siihen ketkä ottaisivat osaa pelastusretkeen ja ketkä eivät ja samalla kävi ilmi, että joku parka oli hukannut aseensakin. Mitenhän niin oli päässyt käymään? "Ilman muuta. Miekat saattoivat tippua lähelle porttia ja ilman niitä olisin tietenkin entistä hyödyttömämpi", aseensa hukannut mies pohti noustessaan ylös. "Jos suonette anteeksi poistumiseni, mutta haluaisin löytää aseeni hetimiten", mies jatkoi vielä, kumarsi ja poistui huoneesta ulos. Olipa jäykän muodollista nyt joku poistuminenkin. Semenre ei oikein ikinä ollut ymmärtänyt aateliston koreaa käytöstä, mutta Semenre olikin syntyjään maalainen ja vaikka hän olikin myöhäisemmällä iällä kouluttautunut, ei niihin mitään aateliston käytösoppeja ollut kuulunut.