GILDOMERA osa 1 luku 1

AMETHYST

Hänen etsintänsä ja penkomisensa keskeytyi, kun Amethyst kuuli lähestyviä askeleita, ja pian jo Telemakhoksen tuttu ääni kantautui hänen korviinsa ennen kuin hän ehti edes ajatella kääntymistä. Amethyst pysähtyi hetkeksi, kohotti hieman päätään kuullessaan miehen aloituksen, muttei kääntynyt tai sanonut mitään. Ehkä se näytti siltä, että hän ei tiennyt miten reagoida, mutta Amethyst tunsi Telemakhoksen tuota paremmin. Ei miehelle riittänyt pelkkä anteeksipyyntö, toisen piti saada puhua ja selittää hienoin sanoin ja Amethyst, vaikkakin ärsyyntynyt, oli sillä tuulella että antoi miehen nyt sitten puhua. Hän hymyili pienesti itsekseen, kun Telemakhos myötäili niin hienosti ja kielsi kaiken aikaisemmin sanomansa, eikä ollut kaukana etteikö hän olisi naurahtanutkin.

Amethyst laski katseensa takaisin tavaroihinsa, alkaen taas etsiä huiviaan Telemakhoksen lopetettua. Kyllä hän tiesi, että toinen teki tämän vain, koska Karan oli varmaan käskenyt ja ettei hän menisi tyhmänä tapattamaan itseään, mutta oli se silti ihan kiva kuulla. Ame löysi huivinsa ja hymyili tyytyväisenä, minkä jälkeen nousi ylös ja käänsi huvittuneen katseensa Telemakhokseen.
"Pelkkä anteeks olis riittänyt", Amethyst hymähti miehelle, mutta hymyili sitten pehmeästi ja astui lähemmäs miestä, kallistaen päätään.
"Kai mun pitäis olla otettu, et sä välität musta tarpeeks kuvitellakses, et mä tottelisin sua... Mut en mä oo niin tyhmä ja vastuuton ku miltä näytän", Ame naurahti pehmeästi, katsoen miestä hieman huvittuneena ja kiitollisena. Ei hän tarvinnut Telemakhoksen lupaa, mutta olihan se parempi, ettei mies yrittänyt väen väkisin estää häntä.

"Oot hölmö, mut siks mä susta tykkäänkin", nainen lisäsi iloisesti, kurottaen suukottamaan miehen poskea (?) merkiksi siitä, että hän antoi miehelle anteeksi, tarkoitti toinen sanojaan tai ei. Eipä se hänelle mitään maksanut... ei hänellä ollut mitään itsekunnioitusta itsesuojeluvaiston lisäksi.
"... Kiitos. Mä lupaan olla varovainen", Ame lupasi vielä toiselle, sipaisten tämän poskea lohduttavasti. (?) Hän tiesi, että Telemakhos oli huolissaan ja että toisesta tuntui, että hän oli tämän vastuulla, mutta jos hän ei tekisi mitään, hän tuntisi itsensä vain taakaksi. Ei hän syyttänyt miestä siitä, jos hänelle sattuisi tällä matkalla jotain siksi, koska hän itse suostui johonkin.

ANDRÉ

Andrén kireys ei tosiaan ollut jäänyt Oscarilta huomaamatta, ehkä Andrén olisin pitänyt yrittää enemmän pitää oikeat tuntemuksensa omana tietonaan. Se ei kuitenkaan ollut onnistunut eikä se toisaalta ollut ihmekään. Olihan se kuulunut turhan selvästi hänen puheestaan, vaikka hän sanansa asiallisesti olikin esiin tuonut. Äänen sävy oli kuitenkin selvästi paljastanut totuuden. "En vain osannut odottaa, että hevosen värin virheellinen arviointi olisi synnyttänyt moista epäluuloa ammattitaitoani kohtaan. Ymmärrän, että väärä hairahdus väärään aikaan voisi olla tuhoisa kombinaatio, mutta hevosen värillä ei ole mitään tekemistä osaamiseni kanssa. Jotenkin vain vaistomaisesti oletin, että lunemarinhevonen kuuluu tietenkin lunemarilaiselle. Harvemmin niitä käsityksieni mukaan Lunemarin ulkopuolelta tulevilla tavataan", André vastasi, koska ei voinut käsittää miten suuren sopan väriehdys olikaan aiheuttanut. Hän ymmärsi kyllä sen, että jos kyseessä olisi ollut joku vakavampi erhe kuin värin väärin muistaminen, niin sitten olisi ollut kyllä varmasti aihetta.

Oscar kuitenkin pyysi anteeksi ja tahtoi samalla selittää, mistä moinen johtui, mikä kyllä selitti ja mikä saattoi nimenomaan johtua juurikin nuoruudesta. "Saatte anteeksi. Saattoi olla itseltänikin typerää suutahtaa moisesta. Olihan siinä kuitenkin ajatusta taustalla ja olitte huolissanne prinsessa Marcellan turvallisuudesta. Mutta voin kuitenkin vakuuttaa, että olen ammattilainen enkä löyhäpäinen vetelys", André vastasi, vaikka ei ollutkaan mistään mahtavasta sotilasmaasta ja vaikka ei nyt edelleenkään hirveästi arvostanut sitä, että häntä nuoremmat alkaisivat hyppiä vastedeskin hänen silmillään kertomassa, miten hänen pitäisi työnsä tehdä.

Puhe jatkui pian prinsessa Marcellaan Andrén laittaessa samalla hevostaan kuntoon, mutta tietenkin prinsessa Marcellan hevonen pitäisi laittaa myös samalla. "Kyllä, minusta on varsin ikävä ajatella, että prinsessa Marcellan kaltainen hento neitokainen on joutunut julman sodan keskelle jo niinkin nuorena ja kokemattomana. Sota on kamala paikka hänelle, mutta oli jo rohkeaa kaikesta huolimatta häneltä lähteä matkaan, mutta prinsessan takia teen tietenkin parhaani", André sanoi loput hyvinkin päättäväiseen sävyyn. Kireys oli kadonnut hänen äänestään ja hän pystyi olemaan taas enemmän normaalimpi. Mutta kyllä, hänen teki kipeää ajatellakin, että prinsessa Marcella oli joutunut sodan keskelle ja täysin vieraalle maaperälle, mutta kuten sanottua prinsessan mukana olo oli tosiaan muistutus siitä, ettei maailma ollut täysin läpimätä ja hyvän ja kauniin puolesta kuuluikin taistella. Se jo itsessään herätti taistelutahtoa ja että tämä retki saattaisi tosiaan olla se kaikista tärkein tehtävä, jossa André sai olla mukana. "Ilman muuta olen ja kyllä. Ei minua aivan turhan takia näinkin tärkeään tehtävään valittu", André vastasi vielä Oscarin toivomukselle siitä, että hän olisi tehtäviensä tasalla ja pystyisi niistä suoriutumaan. Jos hän olisi untuvikko, eiköhän tehtävään olisi silloin valittu joku, joka olisi kokenut. André ei kuitenkaan aikonut tuottaa pettymystä prinsessalleen eikä kuningaskaan siitä riemastuisi, jos hänen tyttärensä kuolisi matkalla. Sitä ei todellakaan saisi tapahtua ja André oli kyllä valmis aivan kaikkeen sen estääkseen.

OSCAR

André alkoi tosissaan selittää, miten ei ollut odottanut hevosten väristä tulevan sellainen numero. ”Ei toki, ymmärrettävä sekaannushan se olisi ollut, jos seurueessa olisi ollut hevosia monenkirjava joukko, mutta melko erikoinen unohdus siinä kohtaa, kun joka ikisellä siinä seurassa, jonka kanssa on matkannut viikon, on valkoinen hevonen. Siksihän asiaa nimenomaan ihmettelin, kun kyseinen hevonen ei selvästi ole kenenkään lunemarilaisen.” Oscar huomautti, että kyllä moinen hänestä osoitti joko väsymyksen merkkejä jos ei suorastaan tarkkaavaisuuden puutetta. ”Mutta toivottavasti osaatte olla jatkossa tarkkaavaisempi, olisi todella ikävää, jos erehtyisitte samalla tavalla ja suojelisitte väärän ratsun omistajaa oman prinsessanne sijaan.” Oscar sanoi hymyillen hurmaavasti mutta katsoen vanhempaa miestä siihen malliin, ettei hän kyllä ottaisi vakavasti noin huolimatonta sotilasta.

Gerosilaisen sotilaan anteeksiantoihin ja vakuutteluihin siitä, että oli kyllä pätevä työhönsä, Oscar naurahti ilottomasti. ”Gerosin ja prinsessa Marcellan vuoksi toivon teidän todellakin olevan sananne mittainen mies.” Hän sanoi, eikä kyllä niellyt ihan noin vain miehen vakuutteluja siitä, miten häntä ei olisi valittu tehtävään, jos ei olisi sen arvoinen. ”Toivokaamme tosiaan niin. On kuitenkin varmasti varmuuden vuoksi parasta, että pysyttelen prinsessa Hortencian kanssa mahdollisimman lähellä prinsessa Marcellaa. En tahdo jättää mitään sattuman varaan ja se tekee hyvää myös prinsessa Hortencialle.” Oscar sanoi, hänen luottamuksensa Gerosilaiseen valittuun ja arvostettuun sotilaaseen ei ollut kovin kummoinen. Edelleen, ehkä hän oli Gerosin parhaimmistoa, mutta se oli eri asia, riittäisikö se Gerosin ulkopuolella.

TELEMAKHOS

Telemakhos odotti hiljaa sen jälkeen, kun sai sanottavansa sanottua, kun Ame jatkoi hetken tavaroittensa penkomista ja nousi sitten ylös ja kääntyi Telemakhokseen päin. Helpotus oli sanoin kuvaamaton, kun hän näki huvittuneen hymyn Amen kasvoilla. ”Ehkä, mutta halusin sinun tietävän, että tajusin olleeni törppö.” Telemakhos sanoi helpottuneesti Amen tullessa hänen luokseen. ”Et sinä edes näytä siltä, tiedän, ettet ole tyhmä.” Telemakhos sanoi silittäen Amen hiuksia. ”Rakastan sinua, siksi käyttäydyn välillä kuin pässi. Onneksi palautat minut aina takaisin maanpinnalle. Silti…” Telemakhos sanoi ja ojensi sitten Amelle veitsen, jonka kahva oli kultakoristeltu ja jonka tuppi oli hopeaa ja kultaa. ”Mieleni olisi hiukan keveämpi, jos huolisit tämän lahjan. Jos en voi itse olla vierelläsi suojelemassa, niin tahdon, että sinulla on edes hyvä ase jolla suojella itseäsi.” Telemakhos pyysi ja vaikka Amella olisikin jo veitsi tai pari, niin ei yksi ylimääräinen varalla haittaa tehnyt.

”Ja koska viimeksi hoidin asiani niin typerästi, niin yritän uudestaan. Voinko jotenkin auttaa sinua jossakin?” Hän kysyi sitten hymyillen. Ei hänen huolensa Amen suhteen mihinkään haihtunut, mutta hän tekisi kaikkensa, että Ame olisi mahdollisimman valmis sitten, kun aika koittaisi.

AMETHYST

No, ainakin Telemakhos myönsi kun käyttäytyi typerästi, se oli enemmän kuin mihin moni mies kykeni. Ame ei muuta tehnytkään kuin käyttäytyi typerästi, mutta hän ei vain ollut ikinä kasvanut aikuiseksi, niin minkä asialle mahtoi. Telemakhoksella tässä oli enemmän vastuuta elämässä, kuin hänellä.
"Niin, mä näytän vaan maagilta, vaikka me molemmat kyllä tiedetään et mun taiat ei yllä kauheesti makuuhuonetta pidemmälle", Ame hykersi huvittuneena. Tässä laaksossa olo oli tuntunut niin kummalliselta, tuntui että kaikki luulivat hänen olevan maagi ja olevan jotenkin hyödyksi tällä matkalla. Ellei miesten lepyttelyä ja käsittelyä voinut sitten laskea magiaksi?

Amethyst laski katseensa Telemakhoksen ojentaessa hänelle veitsen, kuunnellen miehen sanoja ottaessaan sen vastaan. Nainen katseli sitä, kohottaen vähän kulmaansa samalla, ennen kuin hymähti hyväksyvästi ja kohotti katseensa Telemakhokseen.
"No mulla olis kyllä pari mekkoa, jos sä haluut kokeilla niitä", hän vastasi hellästi, hieman huvittuneena. Kyllä hän arvosti sitä, että Telemakhos välitti hänestä... mies vain usein sekoitti välityksen siihen, että sai määrätä mitä huvitti, mutta kai se toisen asemassa oli ihan ymmärrettävää. Hän ei kuitenkaan aikonut totella Telemakhosta vain siksi, että toinen sattui olemaan käskynhaltijan perillinen.
"Mäkin sua... vaikka oonkin vaan lunttu, enkä ees oikee maagi tai sotilas", hän kehräsi miehelle.

Telemakhoksen kysyessä missä häntä voisi auttaa, Amethyst naurahti vähän.
"No, en tiiä onko susta apua jos mun pitää neuvoa caenezhilaisille... ja urumiyalaisille miten käyttäytyy ku naiset, mutta en mä niin tyhmä oo et kieltäytyisin avussa muuten. Tosin meidän tavat käsitellä tappelutilanteita on ehkä vähän erilaiset, ellet sä sit yleensä hämää miehiä ja juokse pakoon heti ekan mahdollisuuden tullen", Amerhyst nauroi, kun perääntyi vähän ja polvistui hieman. Hän irrotti pienemmän veitsensä reideltään, johon oli sen sitonut, laskien sen maahan minkä jälkeen otti Telemakhoksen antaman veitsen käteensä. Hän sitoi sen reitensä sisäpintaa vasten, se oli paremmin piilossa hänen helmansa alla. Amethyst varmisti, että solmu oli tiukka, ennen kuin otti oman veitsensä maasta ja nousi ylös.
"Yleensä mä luotan siihen, et miehet on idiootteja, koska niinhän ne on", Ame sanoi asettaessaan oman veitsensä mekkonsa rintamukseen, rintojensa väliin piiloon, ja jatkoi: "mut koska nää miehet on tullu muualta ja on täällä jostain oikeesta syystä, niin en mä voi niitä kohdella samalla lailla, ku vinemarilaisia humalaisia."

TELEMAKHOS

”No onneksi täällä laaksossa ei tarvitse enää kauaa odotella. Vaikka henkilökohtaisesti minä en kaipaisi elämääni muuta magiaa kuin sinun makuuhuonemagiasi.” Telemakhos lohdutti, ettei Amen tarvinnut yhtään vähätellä omia maagintaitojaan. ”Ja jätän ne mekotkin caenezhilaiselle prinssille, hän on siihen hommaan varmasti minua aika paljon parempi. Minun saamiseeni hämäyskuntoon vaatisi jo vähän enemmän magiaa kuin sinun sänkymagiasi.” Telemakhos hymähti huvittuneena ja helpottuneena siitä, että Ame huoli hänen lahjansa. Toki mitään kunnon aseita ei voinut antaa, koska ne piti saada pidettyä piilossa, mutta mieluummin sitten edes useampi pienempi vara-ase. Ainakin hän pystyi olemaan huolettomammin mielin, kun tiesi Amen olevan niin hyvin aseistettu kuin vain oli mahdollista ja veistä Ame nyt osasi käyttää.

Eikä Ame avustakaan kieltäytynyt, vaikka heidän taistelutaktiikoissaan toki oli eronsa. ”No meillä ei valitettavasti ole aikaa kouluttaa sinusta ammattisotilasta tässä ja nyt, mutta luulisi tässä sen verran aikaa olevan, että jos haluat harjoitella etukäteen, voin kyllä auttaa. Ja näyttää jotain itsepuolustuksen kannalta hyödyllisiä temppuja joilla pärjää jos et voi hyödyntää omaa taistelutaktiikkaasi.” Telemakhos lupasi vaikka toki, jos hyvin kävisi, niin nämäkin miehet olisivat vain idiootteja ja hämäyksen lisäksi ei tarvitsisi juuri taistella, mutta parempi varautua kuin katua.

ANDRÉ

Oscar jatkoi vielä hevosasiaan mokan ollessa ymmärrettävä, jos kaikki hevoset eivät olisi olleet valkoisia. Lisäksi siksihän Oscar oli mustasta hevosesta kysynyt, koska se ei ollut kenenkään lunemarilaisen. Kyllä André sen edelleenkin ymmärsi, että Oscarin asialla oli pointtinsa, mutta tällä hetkellä samasta värivirheestä puhuminen alkoi tuntua jo silkalta simputukselta Andrén mielestä. Virhe oli sattunut värin suhteen, inhimillisiä virheitä valitettavasti sattui kaikilla, paitsi ilmeisesti Oscarille, mutta se kuului ihmisluontoon. Kukaan ei ollut täydellinen, oli sitten ammattilainen tai ei. "Ymmärränhän minä huolenne asian suhteen eikä tosipaikan tullen ole hairahduksille sijaa, mutta luulen, että tämä värisekaannus on nyt loppuun käsitelty", André totesi tuntiessaan samalla jälleen tunteidensa kasaantuvan, mutta silti hän yritti tällä kertaa hillitä hermojaan paremmin. André ei kuitenkaan ollut varma kuinka hyvin siinä onnistuisi, jos sama hyysääminen jatkuisi kovinkin pitkään. André ymmärsi nuoremman kannan, ei sitä enää rautalangasta tarvinnut vääntää.

Seuraavat kommentit alkoivat kuitenkin tuntumaan ikävästi jo saivartelulta Andrén huokaistessa erittäin raskaasti ollen jo taas enemmän tai vähemmän tympääntynyt eikä André jaksanut enää ymmärtää, miksi hän yritti vakuutella Oscaria. Kyllä hän tiesi, mitä oli tekemässä ja millaiseen tehtävään oli astunut. Tai mitä työnsä suhteen prinsessa Marcellan suojelusta tiesi. Sota nyt oli asia tietenkin erikseen ja tämä oli ensimmäinen laatuaan, jossa André oli edes mukana, mutta tuskin oli Oscarkaan kovinkaan monessa sodassa mukana ollut tätä ennen. Gerosin ja prinsessa Marcellan takia Oscar kuitenkin toivoi, että André tosiaan olisi sanojensa mittainen mies. Tiesi André edelleenkin, ettei varmasti ollut kovinkaan korkealla sijalla sotilaallisesti tämän joukon jäsenenä, mutta hänestä tuntui siltä, että Oscar piti häntä täysin toivottomana tapauksena. "Teen sen mitä velvollisuuteeni kuuluu ja olen prinsessa Marcellan kilpi. Suojelen häntä loppuun asti, koska en aio pettää häntä tai kuningasta", André totesi lopulta jatkaen samalla hevosten parissa. Oscar puolestaan jatkoi vielä, että oli kaikesta huolimatta aikeissa pysyä prinsessa Hortencian kanssa mahdollisimman lähellä prinsessa Marcellaa, koska sattuman varaan hän ei ollut mitään jättämässä, mutta lisäksi se teki hyvää myös prinsessa Hortencialle. "Tietenkin, ilman muuta. Yhdessähän me tässä olemme kaikki yhtälailla yhtenä ryhmänä. En minä muuta tietenkään odottanutkaan. On lisäksi mukavaa, että prinsessa Marcella ja prinsessa Hortencia tulevat niin hyvin toimeen keskenään, että he varmasti saavat tukea ja turvaa toisistaan ja pystyvät jakamaan samoja ajatuksia toistensa kanssa", André vastasi asiaan ollen kyllä tyytyväinen siitä, ettei hän ollut tällä reissulla yksin, vaikka tietenkin kaikkien henkivartijoiden pääprioriteetti oli oma kruunupäänsä ja André kyllä hoitaisi oman osansa, oli hevonen sitten valkoinen tai musta.

PESTVA

Pestva halaili pientä pyykkikasaansa ja katsoi huolestuneen näköistä (?) ja huokailevaa Inaria tuntien suurta avuttomuutta. Syyllisyys pisti häntä hieman sydämestä. Kunpa Inar suostuisi jakamaan edes osan huolestansa hänen kannettavakseen! Oli yksi asia saada joku hetkeksi nauramaan ja täysin toinen saada joku tuntemaan olonsa hyväksi, turvalliseksi, rentoutuneeksi, miksi tahansa. Pestva ei vain osannut puhua Inarin kieltä vaikka hän miten yri--

Nainen hätkähti ajatuksistaan Cainen pyrähtäessä juoksuun kuin mikäkin rusakko! "Petkuhuiputusta!", hän huudahti vastaukseksi Cainen haastaessa hänet uuteen kilpajuoksuun ja oli kompastua laukkuunsa ja jalkoihinsa ja vaikka mihin yrittäessään singahtaa tämän perään. "Senkin koin syömä talja! Älä edes luule--!" hän kiljui päästessään vauhtiin ja unohti äskeiset huolensa. Olipa poika nopea!

OSCAR

Oscar kiipesi puuaidan yli ja taputti Hortencian hevosen vahvaa kaulaa ja alkoi sitten tarkastaa hevosen jalkoja. Olivathan he toki tarkastaneet hevoset laaksoon saapuessaan, mutta hyvä se oli varmistaa nyt ennen lähtöä, ettei kavioihin ollut tarttunut kiviä tai mitään muutakaan. Ruokaa ja vettä hevosilla oli onneksi runsaasti tarjolla ja ne saivat nyt levätä päivän ennen lähtöä. André taas tuntui pahastuneen tosissaan Oscarin sanoista, mutta tällaisissa tilanteissa valitettavasti jokainen kömmähdys tulkittiin ammattitaidon puutteeksi ja mitä avuttomampi suojeltava oli, sitä enemmän henkivartijan taidot ja tarkkaavaisuus merkitsivät. ”Hienoa, että ymmärrätte tilanteen vakavuuden.” Oscar vastasi hymyillen vanhemmalle miehelle ja keskittyi sitten hevosiin, kerta André ei näyttänyt enää kauheasti siltä, että olisi juttutuulella.

GODOFRÉDO

Dorian oli ihastuttavan tarkkaavainen tänä kauniina päivänä heidän kulkiessaan leirin läpi (?). Godofrédon pää tosiaan oli kaikessa komeudessaan hurmaavan pieni. Hän oli usein jekuttanut hoviaan työntämällä sopusuhtaisen päänsä erilaisiin koloihin ja väleihin saaden jokaisen nauramaan itsensä aivan tärviölle! "Voi Dorian, meillä on mitä muikein suunnitelma!", hän sihahti hykertäen keskenään. "Me pukeudumme Dehrahilaiseksi kauppiaaksi! Voi hyvä Dorian, siitä tulee niin hupaisaa! Muut hämmästyvät niin kovasti, kun vanha kunnon Godofrédo on yhtäkkiä poissa ja meidän tilallamme onkin joku köyhäläinen!" Hän tirskahti viimeisen sanan lennättäen pieniä sylkipisaroita suustaan ja teki parhaansa pitääkseen innostuksen sisällään, muttei mahtanut mitään pienelle ilon vinkaisulle joka tuli suoraan hänen jo lähes kipeäksi kikatetusta vatsastaan.

CAINE

”Hähähää ota kii jos saat!” Caine vain huusi taakseen Pestvan loittoneville haukuille, saipahan maistaa omaa lääkettään, vaikka Caine olikin kaikesta huolimatta voittanut viimekisan. Oli hän muutaman kerran mennä nurin, sen verran kovalla vauhdilla hän kirmasi. Joen rannalla hän vain viskasi tavaransa vähän sivumpaan, ettei Pestva-parka kompastuisi niihin seuraavaksi. Hän joutui hidastamaan vauhtia avatakseen vyön ja kiskoi paitansa ja viskasi senkin vain maahan juostessaan, kenkiä jalasta kiskoessaan hän oli todellakin mennä nenälleen ja lopulta hän hyppäsi jokeen sellaisella ilmalennolla, että päästyään taas pintaan hänellä oli mennyt vettä nenään ja väärään kurkkuun ja hän joutui yskimään ja pärskimään sitä ulos samalla kun pyyhki märkiä hiuksia kasvoiltaan.

DORIAN

”En malta odottaa, että kuulen mikä se on…” Dorian huokaisi erittäin raskaasti, eikä tiennyt edes miksi vaivautui yllättymään, Godofrédon kerrottua mahtavasta ideastaan. ”Olisittepa syntynyt edes mykkänä, niin elämäni ei olisi mennyt näin paljoa pilalle.” Dorian kommentoi pyöräyttäen silmiään. ”Laitat haarniskan sen typerän valeasusi alle sitten, muuten minulle on ihan sama, jos leikit dehrahilaista kauppiasta vaikken ymmärrä, mistä edes olette keksineet moista, tuskin olette nähneet yhtäkään dehrahilaista kauppiasta, tuskin edes kokousta ennen yhtäkään dehrahilaista, tuskin edes yhtäkään kauppiasta.” Dorian huokaisi ja meni pakkaamaan Godofrédon tavaroita, koska tältä oli turha odottaa sellaista oma-aloitteisuutta.

AMETHYST

Ame virnisti huvittuneena Telemakhoksen vihjatessa, ettei mies muuta magiaa kaivannutkaan. Ehkä toinen olisi vähän eri mieltä, jos miehen hieno miekka mentäisiin varastamaan tällä reissulla... Toisen sanat siitä, ettei hän saisi taiottua Telemakhoksesta hämäyskelpoista neitiä ihan hetkessä sai Amen kuitenkin tyrskähtämään ja nauramaan hieman ivallisesti.
"Totta, ethän sä tykkää mun mekoista ees mun päällä", hän näpäytti pehmeästi.

Ame otti aiemmin kaivamansa huivin käteensä ja alkoi asetella hiuksiaan paremmin, jotta saisi ne kunnolla kiinni, kuunnellen samalla Telemakhosta miehen kertoessa missä voisi auttaa.
"Joo, ehkä se ois ihan hyvä idea", Ame helähti vain kuuliaisesti, hymyillen vähän samalla kun taiteili hiuksensa enemmän sotkuiselle nutturalle, jotta ne pysyisivät poissa tieltä. Hän kietoi huivin paremmin hiustensa suojaksi, niin niistä olisi vaikeampi tarttua kiinni.
"Jos viittit jotain neuvoja antaa, en tiiä miten kauan tässä on aikaa jos mun pitää auttaa muita vielä. Mut mä osaan kyllä olla aika nopee ja huomaamaton veitsien kanssa", nainen jatkoi, kun viimeisteli huivinsa solmun, taitellen ja asetellen päätyjä hetken paremmin, etteivät ne jääneet roikkumaan.

"Mä osaan enemmän likasia temppuja, niinku silmien sisään painamista ja puremista ja sen sellasta. Mut niillä varmaan on jotkut varusteet mitkä ehkä vähän häiritsee", Ame nauroi vähän.
"Mut nyt kun mulla on tukka pois tieltä, ne ei ainakaan nappaa siitä kiinni niin helposti", hän lisäsi, kokeillen hieman Telemakhoksen antaman veitsen paikkaa reidellään. Hänen pitäisi ehkä vähän harjoitella isomman veitsen kanssa, että osaisi olla tarpeeksi sutjakka sitten itse tilanteessa. Ame kokeili muutaman kerran kahvan paikkaa, virnistäen vähän.
"Luulis et olisin tottuneempi sun aseisiin mun jalkojen välissä", nainen hykersi samalla kun kokeiluksi veti veitsen ensin hitaammin tupista, asettaen sen sitten takaisin. Seuraavalla kokeilulla hän veti sen nopeammin käteensä ja hymyili tyytyväisenä, ennen kuin laittoi veitsen takaisin ja heilautti revittyä helmaansa takaisin sen eteen.

ANDRÉ

Ikävämpi aihe alkoi ehkä nyt olla käyty tai ainakin Oscar vastasi hymyillen vain, että oli hienoa, että André oli tilanteen vakavuuden ymmärtänyt. "Kyllä ja ymmärrän kyllä, että olette huolissanne ja hyvää hyvyyttänne vain asiasta ilmaisitte, vaikka se saattoi ehkä mennä tunteisiin", André vastasi. Ehkä tunteitaankin olisi syytä osata käsitellä ja osata ottaa kritiikkiäkin paremmin vastaan. Olihan hänen isänsäkin häntä lapsena ja teininä ojentanut aina välillä, mutta ennemminkin opetus- ja kasvatusmielessä isällisesti. Mutta eivät nämä suinkaan ensimmäiset kritiikit olleet, mutta jotenkin ammattitaidon kritisointi tuntui todella henkilökohtaiselta Andrén mielestä, koska Gerosissa hänelle kuitenkin luotettiin tehtävä ja pidettiin oikeana valintana. Mutta nyt tuntui siltä kuin niin ei olisikaan... Oliko hän sittenkin väärä valinta? Ei, hän ei alkaisi kyllä nyt ainakaan epäillä itseään! Häneen luotettiin! Joten André oli halukas unohtamaan tämän pikku kahnauksen. Ei tietenkään kokonaan, koska olihan se asiaa ollut ja hänen todella olisi hyvä levätä ennen lähtöä. André ei tosiaankaan halunnut tehdä virheitä tosipaikan tullen. Tämän mokan kanssa nyt eläisi vielä, mutta taistelutantereella virheet saattaisivat olla peruuttamattomia.

Hiljaisuus hevosaian kuntoon laittaessa alkoi kuitenkin tuntua painostavalta ja se oli ikävän tuntuista. André ei ollut kovinkaan hyvä aloittamaan keskustelunaiheita, mutta silti hän yritti miettiä edes jotain avausta, koska hommat varmasti hoituisivat jouhevammin ja mukavammin edes jostain keskustellessa. "Jos saan udella, kauan olette tunteneet prinsessa Hortencian kanssa? Vaikutatte kuitenkin tuntevanne toisenne jo paremminkin kuin vasta hetki sitten tavanneet", André kysyi yrittäen samalla johdatella puheenaihetta edes hieman rennompaan ja mukavampaan aiheeseen. Ja olisihan se kiinnostavaa tietää, kuinka kauan aikaa Oscar oli prinsessa Hortencian kanssa tunteneet toisensa. Andrén ja prinsessan Marcellan välit kuin olivat loppujen lopuksi hyvin viralliset, eivät mitenkään läheiset. Mutta silti André tunsi syvästi huolta prinsessa Marcellasta.

GODOFRÉDO

"Entä sitten jos emme ole koskaan nähneet Dehrahilaista kauppiasta, olemme nähneet kaksi Dehrahilaista ihmistä ja se on jo paljon se!", Godofrédo tuhahti hölmölle Dorianille ja valitsi asun joka varmasti toisi muille mieleen kauppiaan; kauniinvihreän puhvihihaisen paidan, tiukat siniset sukkahousut sekä turkissomisteisen, löysän tunikan. "Tadaa", hän huudahti Dorianille, joka ei jostain syystä ollut aivan vakuuttunut asusta ja väitti sen olevan liian pramea. Godofrédo kaivoi ja kaivoi vaatteitaan ja esitteli löydöksiään, kunnes viimein löysi yksinkertaisen punaisen pellavatunikan joka kelpasi Dorianillekin. Hän sujahti uusiin vaatteisiinsa kuin saukko järveen ja hekotteli hiipiessään teltasta ulos jättäen Dorianin siivoamaan.

Godofrédo talsi hevosaitaukselle ja kuuli Mercédeksen tutun hirnahduksen. Hän hölkkäsi hevosen luo tuiman näköisenä. "Hys, sinä makkarankuori! Yritämme olla valeasussa, älä paljasta meitä!", hän supisi painaessaan naamansa hevosen turpaan. Hän huomasi lähellään (?) miehen joka hiplasi valkoisen ja voimakkaan näköisen hevosen jalkoja jonkun toisen miehen lähellä. Godofrédo hieraisi nenäänsä ja talsi miehen luo toljottamaan tämän toimia, jotka näyttivät tarkoituksellisilta ja päteviltä. Hän odotti herrasmiesmäisesti kunnes miehen ystävä oli saanut aloittamansa lauseen loppuun ja rykäisi erittäin voimakkaasti ja äänekkäästi.

"Hei hyvä mies", hän aloitti keskustelun luontevasti. "Annamme teille pronssi... ei, hopearahan, jos teette tuon saman myös meidän hevosellemme", hän tarjosi osoittaen hirnuvaa Mercédestä kohti ja jäi odottamaan vastausta lipoen huuliaan.

TELEMAKHOS

Telemakhos hymyili Amen naurulle. ”Onko se sitten minun syytäni, jos nyt vain olet niin kaunis, että mekkosi kalpenevat rinnallasi?” Hän puolusteli, ei toki sillä, ei Amen mekoissa todellakaan ollut mitään vikaa, hänellähän juuri ja juuri oli vaatteet päällä. Mutta sitten oli kuitenkin pakko keskittyä hiukan vakavampiinkin aiheisiin, eli Amen harjoittamiseen iltaa varten. ”No eiköhän sinua tulla hakemaan, kun apuasi kaivataan.” Telemakhos arveli ja mietti sitten, millaisen pikakurssin voisi Amelle antaa. ”Ja kannattaa kyllä hyödyntää mahdollisimman paljon niitä sinun tyypillisiä likaisempia keinoja, ne yleensä kuitenkin yllättävät sen verran, mutta jos opetan ainakin miten saat torjuttua ja puolustettua itseäsi haarniskoitua ja aseistettua sotilasta vastaan, jos vastassa tosiaan on sen verran hyvin suojautuneita sotilaita, ettei pureminen tehoa.” Telemakhos sanoi ja antoi Amen totutella uuteen veitseensä, koska toki se varmasti oli Amen omia jonkin verran pidempi ja painavampi, joten oli sen käyttö hiukan eri asia. Mutta sillä sai myös paremmin pysäytettyä miekan tai keihään iskun ilman, että päästi vihollista liian lähelle.

OSCAR

Oscar jatkoi hevosten jalkojen tarkastamista hivenen vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa. Lopulta André kuitenkin rikkoi hiljaisuuden. ”Jo nuoresta asti, isäni on ollut aina hyvissä väleissä kuningasperheen kanssa, joten tapasin prinsessaa usein jo ennen kuin itse aloitin työt palatsissa.” Oscar vastasi nostamatta katsettaan hevosesta. Sitten kuitenkin täysin vieras ääni herätti hänen huomionsa paremmin ja hän nosti katseensa… Telttaan pukeutuneeseen Nierdalesin prinssiin. Hän suoristi ryhtinsä ja kumarsi kohteliaasti. ”Tietenkin, teidän korkeutenne. Se olisi minulle vain kunnia.” Oscar vastasi yrittäen parhaansa mukaan olla näyttämättä hämmennystään prinssin äkilliselle ilmestymiselle ja vilkaisi hevosta, jota prinssi osoitti.

ANDRÉ

Oscar oli siis tuntenut prinsessa Hortencian jo pitkän aikaa. Pidempään ainakin kuin kolme vuotta, vaikka kyllä siinäkin ajassa jo jollain tasolla oppi tuntemaan toista, mutta Oscarilla ja prinsessa Hortencialla ei ainakaan Andrén käsityksen mukaan ollut ihan niin suurta ikäeroa, mitä taas hänellä ja prinsessa Marcellalla. Ei André nyt täysin varma lunemarilaisten iästä ollut, mutta kuitenkin ja jos Oscar oli tuntenut prinsessan jo nuoresta asti ja he olivat tavanneet usein, niin se selitti kyllä. "Mukava kuulla. Olette siis varmaankin jo oppineet tuntemaan toisianne kunnolla", André vastasi rupattelevaan sävyyn nyt, kun hän oli päässyt ikävien tuntemuksiensa yli. Ei André pitkävihainen kuitenkaan ollut ja moisesta nyt olisi ollut turha suuttua verisesti.

Andrén huomio kuitenkin kääntyi pian paikalle tulleeseen nierdalesin prinssiin, joka päätti oitis paikalle tultuaan palkata Oscarin laittamaan myös oman hevosensa hopeakolikkoa vastaan kuntoon. Tunnollisena nuorena miehenä Oscar otti tehtävän vastaan Andrén nyökäyttäessä päätään kunnioittavasti prinssiä kohti ennen kuin kääntyi takaisin hevosensa pariin loppuvalmisteluja varten, mistä jatkaisi sitten prinsessa Marcellan hevosen laittamiseen.

PESTVA

"Sinä räkä--" Pestva huusi saadessaan veteen hyppäävän Cainen näköpiiriinsä ja alkoi juostessaan riisumaan vaatteitaan tajuamatta ollenkaan ottaa huomioon hänet mahdollisesti näkevien tunteita. Hän sai itsensä yllättävän helposti alasti, pudotti kaiken kantamansa ja molskahti veteen kömpelösti muistaessaan unohtaneensa pyykkisaippuan sekä sangon.

"SIMPURA" hän huudahti ja läiski ärtyneenä vettä kämmenillään. Välillä hän tosiaan oli melkoinen hutilo! Hän örisi turhautuneena ja kapusi hakemaan pyykkejään rannalta. "Unohdin saippuan ja sangon", hän nurisi Cainelle lysähtäessään poimimaan haisevia vaatteitaan. "Inar-paralla on jo niin paljon muuta ajateltavaa ja sitten minä Pestvailen menemään ja aiheutan lisää hankaluuksia ja", hän nousi ylös ja meni takaisin veteen, "haisen ja juoksen ja heilun ja", hän alkoi huljuttaa vaatteita yrittäen olla päästämättä ainuttakaan pois otteestaan, "en saa edes Inaria avautumaan!", hän lopetti ulinansa ja hankasi vaatteita kulmat kurtussa.

MARCELLA

Marcella oli palannut Hortencian ja Imperia-tädin kanssa heidän teltalleen. Hän ei voinut käsittää, miten muille perillisille riitti niin pienet teltat, hänen telttansa oli varmaan puolet suurempi kuin muiden teltat ja toki heitä nyt yöpyikin useampi samassa teltassa. Hän siirsi teltan etuhuoneen kangasta syrjään ja riisui vihreät silkkikenkänsä, jotka sai onneksi vain pudotettua jalasta, kun hieman toisella jalalla auttoi. Hän kulki sitten sukkasillaan maahan levitettyjen mattojen poikki teltan päähuoneeseen, josta patjat oli jo kerätty pois. Marcella alkoi ehkä hiukan jo tottua teltta-asumiseen, mutta alun jännitys oli alkanut muuttua uupumukseksi. Tilaa oli niukasti ja nukkuminen oli epämukavaa, hygienian hoitaminen tuskastuttavan vaivalloista ja kaikki piti aina purkaa ja pakata ja siirtää seuraavaan paikkaan taas laitettavaksi pystyyn. Hän kaipasi omaa huoneistoaan, kylpyhuonettaan ja suurta katosvuodettaan.

Mutta hänen oli nyt tyytyminen siihen mitä oli, ei hän voinut valittaa, kun kukaan muukaan täällä ei nurissut elämän epämukavuudesta. Hän jätti elementtiaseensa yhden matka-arkun päälle ja alkoi miettiä, mitä hänen pitäisi pukea matkalle. Vaatteiden vaihto oli myös todella raskasta, hänellä oli vain Imperia-täti apunaan ja hän joutui pitämään samoja vaatteita pitkiäkin aikoja ja useita kertoja ennen kuin niitä ehdittiin pestä käyttökertojen välissä. Hän ei mitenkään ollut voinut ottaa tarpeeksi paljon vaatteita mukaan, että niistä olisi riittänyt.

Marcella kumartui yhden vaatearkun ääreen ja alkoi penkoa sen sisältöä varovasti, jotta ei rypistäisi kankaita enää entistä enempää. ”Voi, mitä voisin pukea matkalle, enhän edes tiedä, mikä meitä Dehrahin rajalla odottaa?” Marcella huokaisi ja nosti vaaleanvihreää arkista matkaleninkiä ja vertasi sitä hyvin samanlaiseen siniseen. Vaaleanpunainen tuskin oli tähän sopiva, mutta entä ruskea? ”Minun oli ihan kamalan vaikeaa miettiä mitä pakkaisin mukaan, tai neuvoisin muita pakkaamaan, enhän ole ennen ollut sodassa. Punainen oli kuulemma liian huomiota herättävä värivalinta, minä kun ajattelin, että siitä ei erottuisi niin selvästi, jos se sattuisi tahriintumaan… vereen…” Marcella höpisi hermostuneena ja tajusi sitten mitä oli sanonut ääneen ja kauhistui itsekin ajatusta sen verran, että hautasi kasvonsa pitelemänsä mekon helmaan ja alkoi itkeä.

CAINE

Caine saattoi tuntea hienoisen syyllisyydenpistoksen, kun Pestvakin pääsi veteen asti ja vaikutti aika ärtyneeltä tajuttuaan unohtaneensa pyykinpesuvälineet. ”Anteeks, ei ois pitäny yllyttää uuteen kisaan, nii oisit muistanu ottaa ne mukaan.” Hän pahoitteli ja katsoi, miten Pestva meni hakemaan vaatteita ja alkoi ärtyneenä murista ja huljutella niitä vedessä. Caine kahlasi vedessä hiukan lähemmäs ja kiskaisi pyykit Pestvan kädestä ja paiskasi ne tämän naamalle (?). ”Ja ny sie lopetat ton. Sie oot just hyvä tollasena haisevana ja heiluvana ja Inar tarvii sinnuu. Mie haen sen saippuan ja tiinun ja sie rauhotut ja lopetat tollaset puheet. Inar avautuu sit ku hää kokee olevansa valmis ja tarvitsevansa sitä, sitä ennen hää tarvii sinnuu just sellasena ko sie oot.” Caine sanoi ja taputti Pestvaa lohduttavasti olkapäälle (?). ”Eikä miun läsnäolo varmaan Inaria ihan hirveesti ainakaan helpota, et turha syyttää ittees kokonaan siitä, et raastat Inarin hermoja. Mut mie haen ne pyykkäyskappeet, kylve sie rauhas.” Caine sanoi ja rämpi rannalle puristaen enimmät vedet hiuksistaan, hymyili vielä Pestvalle, ja lähti juoksemaan takaisin Inarin luo heidän teltalleen.

IMPERIA

Imperia kipitti kuuliaisesti prinsessa Marcellan ja prinsessa Hortencian perässä heidän suurelle teltalleen, ja keräsi kuuliaisesti tytön sievät kengät tämän jäljessä, vieden ne muiden kenkien joukkoon. Hän pyyhkäisi hieman sotkuisia kiharoitaan kasvoiltaan, antaen prinsessa Marcellan siirtyä rauhassa valikoimaan matkaan sopivaa vaatekertaa, kun itse keräili erinäisiä tavaroita ympäri telttaa ja pakkasi niitä jo valmiiksi hieman kasaan. Imperia tavallaan nautti telttailusta, vaikka toki peseytyminen oli helpompaa oman kodin rauhassa. Hän piti sopivan maaston etsimisestä ja teltan pystyttämisestä, eikä telttavarusteiden kantaminenkaan ollut niin kovin raskasta. Petronella oli vahva tyttö ja hänen vahvistusloitsunsa hieman helpottivat sen taakan kantamista, mitä prinsessa Marcellan jokseenkin tyytyväisenä pitoon tarvittiin.

Imperia kipitti hieman ympäri telttaa varmistelemassa asioita, unohtaen kokonaan että hänen itsensäkin olisi vaihdettava vaatteensa vielä, vilkaisten prinsessa Marcellan suuntaan tytön alkaessa puhua. Kuitenkin tyttö vaikutti puhuvan itsekseen, niin hänkin usein teki, joten Imperia jatkoi kaikessa rauhassa. Prinsessa Hortencia vaikutti hieman toimettomalta ja hermostuneelta, tyttö hypisteli käsissään jälleen hopeaista ristiä, Lunemarin elementtiase kiinnitettynä vyötärölleen helman alla olevaan vyöhön. Voi, nämä kaksi prinsessaa olivat kumpikin aivan väärässä paikassa... no prinsessa Hortencialla sentään oli ystävä lohtunaan, toisin kuin Marcella-raukalla, jolla oli vain hänet ja sitten herra varakreivi jolla oli hopealusikan ymmärryskyky. Imperia räpäytti ripsiään ja vei kummastuneena katseensa prinsessaansa, kun hänen ajatuksensa katkaisi tytön maininta punaisista leningeistä ja verestä. Myös prinsessa Hortencia oli kohottanut katseensa rististään ja Imperia vilkaisi tätä huolissaan Marcellan alkaessa itkeä, ennen kuin kipitti prinsessansa vierelle ja kävi alas.

"Älähän nyt, kultaseni, kaikki on hyvin", Imperia sanoi, sanavalinnastaan huolimatta kunnioittavasti, vaikka enemmän lempeällä äänenpainolla. Hän vei lohduttavasti kätensä prinsessa Marcellan harteille (?) ja kääntyi kaivamaan puhdasta nenäliinaa taskustaan, ojentaen sen tytölle.
"Se oli oikein viisaasti ajateltu, mutta jos pukeudutte huomaamattomammin, ei teidän tarvitse huolehtia sotkusta. Sitä paitsi, suojakehän ansiosta olette turvassa, täysin turvassa. Olette selvinneet hyvin rohkeasti tänne saakka", Imperia kehui lohduttavasti nuorta prinsessaansa.

"Mitä sanoisitte ruskeasta tai jostain muusta väristä, joka peittyy hämärässä paremmin? Ajattelin itsekin pukeutua ruskeaan tai vihreään. Dehrahin maasto on kästykseni mukaan hyvin kuivaa, sieltä löytyy paljon täysin erilaisia mineraaleja, kuin Gerosista", Imperia puhui pehmeällä, rauhoittavalla äänensävyllä silittäessään hellästi tytön olkaa. (?) Imperia vilkaisi hieman heidän taakseen, prinsessa Hortenciaan, joka näytti hieman toimettomalta.
"Vai tahtoisitteko pukeutua siniseen? Se sopisi prinsessa Hortencian matkustusasujen kanssa yhteen", Imperia ehdotti sitten, yrittäen kääntää kummankin nuoren prinsessan ajatukset johonkin hieman kevyempään, kuin verenvuodatus ja sota ja kuolema. Ei se tehnyt kummallekaan hyvää, ei prinsessa Hortencialle joka vaikutti hermostuneelta vastuusta, jonka oli harteilleen saanut, saati sitten nuorelle Marcellalle joka oli jo kokouksessa menettänyt tajunsa.

MARCELLA

Marcella yritti saada itseään rauhoittumaan, kun Imperia-täti tuli lohduttamaan häntä. Hyväähän täti tietenkin tarkoitti, vaikka valehtelikin. Ei mikään ollut hyvin, jos olisi, he eivät olisi nyt täällä. Kyllähän Marcella tiesi, että häntä suojeltiin, hänellä oli herra henkivartija ja Imperia-tädin suojakehä, mutta entä muut? ”Ma pelkään… Vaikka tiedän, etten ole suunnitelmassa mitenkään vaarallisessa paikassa. Mutta muut… Emme pääse portista taistelematta, emmehän? Joku voi loukkaantua, jopa kuolla. Joudumme satuttamaan ja tappamaan heitä, jotka yrittävät estää meitä.” Marcella sanoi nyyhkien ja kuivaten kasvojaan nenäliinaan. ”En ymmärrä miksi. Ensin äiti, sitten serkku-parkani, en tiedä miten isä voi… En tahdo, että ympärilläni kuolee enää ketään. Meillä kaikilla on kotona ihmisiä, joiden puolesta pelkäämme… Myös… heillä. Joku jossain odottaa niitä miehiä, jotka ovat tulleet tänne tappamaan tai kuolemaan. Hekin ovat jonkun lapsia, vanhempia, veljiä, ystäviä… Miksi he ovat täällä, eivätkä perheidensä luona? Mitä tämä sota ketään hyödyttää?” Marcella itki, vaikka tiesikin, ettei voisi ikinä ymmärtää sotaa.

Marcellan oli kauhean vaikea saada itseään keskittymään mekkoihin. Mitä väliä sillä oli? Hän yritti hengittää syvään ja rauhoittua. Imperia-tädin puhe helpotti hieman, se oli niin kotoinen ja lämmin ja arkinen puhuessaan eri mekkovaihtoehdoista. ”Ehkä… ruskea olisi hyvä…” Marcella vastasi sen perusteella, mitä Imperia-täti Dehrahista sanoi. Jos siellä ei kasvanut kauheasti mitään, ruskea oli varmaan maastoon sulautumisen kannalta paras vaihtoehto. Ja jos ei halunnut tulla huomatuksi, oli paras pukeutua mahdollisimman värittömästi. Hän ei ollut ikinä joutunut miettimään, miten olla mahdollisimman huomaamaton, hänen nimenomaan kuului erottua, hänen jokaisesta julkisesta esiintymisestään tehtiin aina niin suuri numero, ettei se voinut jäädä keneltäkään huomaamatta. Nyt mistään mitä hänelle oli opetettu ja mihin häntä oli valmistettu, ei ollut täällä mitään hyötyä. Ellei hänen rakas serkkunsa olisi kertonut hänelle edes sitä vähää, minkä hän ehti kertoa opetellessaan itse elementtiaseen hallintaa, hän olisi ollut täällä varmasti täysin hyödytön. Vaikka… ei hän tiennyt oikein, miten voisi sitä tietouttaan hyödyntää. Voi kun serkku olisi kertonut enemmän, mutta nyt se oli myöhäistä.

IMPERIA

Imperia hymyili lempeästi, samalla säälivästi kuunnellessaan nuorta prinsessaa, silittäen lempeästi tytön hartiaa.
"Teillä on suurempi sydän, kuin monella muulla tässä maailmassa, prinsessa Marcella. Ei kenenkään meistä tulisi ymmärtää sotaa", nainen vastasi pehmeästi antaessaan tytön purkaa tuntemuksiaan. Kyllä hän ymmärsi, että maailman ymmärtäminen ylipäätään oli noin nuorelle tytölle hankalaa, ja nyt sekin hutera pohja vietiin toisen jalkojen alta. Maailma oli tarpeeksi pelottava nuorelle naiselle ilmankin tätä taakkaa ja vastuuta.
"Ystävänne ovat kanssanne, Teidän Korkeutenne. Teidän ei tarvitse olla yksin, mitä ikinä tapahtuukin", hän lisäsi hellästi.

Prinsessa Marcella yritti kovasti keskittyä mekkoihin ja suostui ruskeaan väriin, vaikka ymmärrettävästi tytön mieli ei ollut nyt oikeassa paikassa tällaiseen. Imperia vilkaisi hieman prinsessa Hortenciaa, joka seisoi lähistöllä yhä toimettoman ja huolestuneen näköisenä, hymyillen tälle pehmeästi. Prinsessa Hortencian läsnäolo oli tehnyt matkasta huomattavasti helpomman heidän pienelle prinsessalleen, ja Imperia oli siitä sangen kiitollinen. Olkoonkin, että lunemarilaiset käyttäytyivät jokseenkin varautuneesti hänen seurassaan edelleen.
"Kas niin... tiedän, että tämä on pelottavaa. Mutta olen hyvin ylpeä teistä, Teidän Korkeutenne. Ja niin ovat myös vanhempanne, olivat he kanssanne juuri nyt tai eivät. Kaikki järjestyy vielä", nainen sanoi pehmeästi ja hymyili prinsessalleen hieman. Hän tarjosi kättään tytön avuksi, jotta he voisivat nousta ylös. (?) Hänen pitäisi itsekin vielä vaihtaa mahdollisesti vaatteensa ja järjestellä magiakivensä, miettiä keiden haltuun hän luottaisi kivet asetettuaan loitsun... kaiketi se riippui asetelmasta.

"Voin kyllä auttaa teitä pukeutumaan, prinsessa Maecella, mikäli neiti-Imperialla on vielä paljon tehtävää ennen iltaa? M... suojaloitsun... järjestäminen on varmasti aikaavievää", prinsessa Hortencia tarjoutui, yllättäen jopa mainiten hänen magiansa, mikä oli kyllä harvinaista. Imperia vilkaisi lunemarilaista hieman pöllämystyneenä, mutta vei sitten katseensa prinsessa Marcellaan.
"Niin... olette kyllä oikeassa, käykö se teille, Teidän Korkeutenne? Saisitte olla hetken kahden ystävänne kanssa", hän lisäsi hymyillen.

MARCELLA

Marcella ei tiennyt miten paljon Imperia-tädin puheista oikein uskoi, mutta tädin rauhallinen puhe helpotti oloa hiukan. Eihän hänellä täällä ollut muita ystäviksi laskettavia kuin prinsessa Hortencia ja Imperia-täti. Tietenkin hän oli huolissaan herra henkivartijastaan, mutta mies oli sen verran etäinen ja vakava, ettei Marcella oikein mieltänyt tätä itselleen niin läheiseksi. Oscarkin oli ystävällinen ja huolehtiva herrasmies, ja tietenkin hyvin komea, mutta ei sillä tavalla ystävä. Muita hän ei juuri edes tuntenut ja eräitä… ei ehkä edes halunnut tuntea. Mutta siitä huolimatta ei hän kenenkään kuolemaa toivonut, vaikka kuka olisi kokouksessa käyttäytynyt miten kauhistuttavasti. Hän sai kuitenkin itkuaan hiukan kuriin, kyllä hän tiesi, että olisi viimeinen henkilö heidän seurueessaan, joka jätettäisiin yksin. Se toki kevensi mieltä, että muissa kuningaskunnissa oli kuitenkin omituisista tavoistaan huolimatta herrasmiehiä, jotka kokivat velvollisuudekseen suojella muita. Ja kyllä Marcella oli sen kokouksessa huomannut, että hän oli iso syy sille, miksi moni oli ollut kovin myötämielinen Gerosia suhteen. Jos hänen serkkunsa, rauha hänelle, olisi ollut täällä hänen sijastaan, ei muiden ritarillisuus ehkä olisi herännyt samalla tavalla.

Marcella nousi ylös ja antoi Imperian auttaa hänet ylös matolta. ”Kiitos, Imperia-rakas. Olen iloinen, että olet täällä kanssani.” Marcella sanoi yhä hieman nyyhkyttäen, mutta pahin itku oli onneksi helpottanut. Hän ei ollut ihan yhtä vakuuttunut vanhempiensa ylpeydestä, todennäköisemmin olisivat huolesta suunniltaan, jos äiti ylipäänsä eläisi. Isä oli muutenkin sairas, ei ollut oikein, että hän joutui pelkäämään Marcellan puolesta vielä kaiken lisäksi. Onneksi Margherita oli turvassa Gerosissa, siihen Marcella luotti, että hänen pikkusiskollaan olisi kaikki hyvin. Marcella käänsi kuitenkin itkusta punoittavat silmänsä Hortenciaan, kun tämä tarjoutui auttamaan. Marcella oli ensin ehdottomasti kieltämässä, mutta tietenkin Imperia-tädin piti järjestellä suojaloitsun kanssa. Tai ei Marcella magiasta mitään tiennyt, mutta ilmeisesti asia kuitenkin oli näin. ”Tietenkin, jos se helpottaa järjestelyissä. Olen pahoillani Hortencia, tiedän ettei täällä kellään ole helppoa.” Marcella sanoi ja päästi Imperian tekemään tärkeämpiä tehtäviään, kerta Hortencia suostui auttamaan häntä pukeutumisessa.