GILDOMERA osa 1 luku 1

TELEMAKHOS

Varmistuttuaan siitä, että vihollinen oli tosiaan pötkinyt pakoon, eikä yrittänyt vain kiertää muurille jotain toista kautta, Telemakhos rentoutui hieman. Hän taputti Nebukadnessaria kaulaan. ”Hienosti tehty poika, palataan muiden luo, niin saat ehkä hetken levätä ennen kuin täytyy jatkaa matkaa.” Telemakhos sanoi ja lähti rauhallisesti palaamaan joelle. Hänen sytyttämänsä tulipalo nyt oli jo hiipunut rannan heinikon ja pensaiden palettua loppuun ja joesta tulvineen veden sammutettua viimeisetkin kytevät korret ja oksat (?). Hän halusi vain tietää miten Ame ja Karan olivat selvinneet ja toki miten taistelu oli muiden osalta sujunut.

Hän vei hevosensa jo rauhoittuneen joen yli toiselle puolelle ja suuntasi alkuun urumiyalaisen prinsessan luo (?) ”Annoit niille aika moista kyytiä, eivät taida hetkeen uskaltaa lähellekään vettä.” Telemakhos sanoi ja huomasi sitten silmäkulmastaan sen typerän dehrahilaisen roskakasan yrittämässä pestä saastaa itsestään joella. Raukka ei tajunnut, että hän oli itse pelkkää likaa ja törkyä, jotta siihen mikään pesu auttaisi, mutta Telemakhos jätti moisen pikku räkänokan täysin huomiotta ja lähti prinsessan kanssa (?) palaamaan kohti muuria.

INAR

Tilanteen rauhoituttua Inar sai vihdoin tilaisuuden levätä. Hänen kehonsa rentoutui pikkuhiljaa ja hän kykeni päästämään joen jälleen kulkemaan oman tahtonsa mukaan, henkäisten raskaasti. Se oli vihdoin ohi… huudot muurilta kuulostivat enemmän heidän omilta joukoiltaan, eikä Inar voinut kuin toivoa, että muut olivat kunnossa. Hän tunsi olonsa jotenkin vaikeaksi taistelun jälkeen, ohueksi ja voimattomaksi, ja kipu ja särky alkoivat pikkuhiljaa rekisteröityä hänen mielessään. Nainen ei kuitenkaan näyttänyt sitä, hän yritti vain arvioida tilannetta ja sitä, voisiko hän palata muurille tarkastamaan muiden voinnin. Inar vilkaisi vinemarilaisen suuntaan, kun mies lähti ylittämään jokea, ja käänsi omankin ratsunsa vihdoin muuria kohden.

Nainen hymähti vähän, yllättyen jopa vähän vinemarilaisen sanoista, vilkaisten mieheen päin tämän saapuessa hänen vierelleen.
”Pitää toivoa parasta”, hän myönsi, miettien hetken, ennen kuin jatkoi: ”et sinäkään täysin pettymys ollut, toisin kuin eräät tällä reissulla”. Inar hymähti vähän sanojensa jälkeen ja lähti vinemarilaisen kanssa takaisin muurille päin, jättäen itsekin dehrahilaisen prinssin täysin huomiotta.

Päästyään lähemmäs muuria, Inar nosti katseensa ensimmäisenä ylös muurin päälle. Olivatko Pestva ja Caine kunnossa? Entä muut? Sisällä näytti tapahtuvan jotain, ja Inar tunsi olonsa tukalaksi kun hän edes mietti sotilaita, jotka olivat onnistuneet pääsemään joen yli. Hän kääntyi nappaamaan vesileilin Sindreasin selässä olevien satulalaukkujen päältä, juoden pitkän kulauksen, ennen kuin henkäisi raskaasti ja vei katseensa muihin.
”Kävikö täällä pahasti?”, Inar kysyi samalla, kun pysäytti Sindreasin muurin vierelle ja laskeutui orin selästä. Hän halusi vain tietää tilanteen ja miten kauan he voisivat levätä ennen lähtöä, vaikkei tähän muurille kannattanutkaan jäädä odottamaan, että heidät otettaisiin kiinni.

ANDRÉ

André hätkähti jokseenkin hereille, kun hänen kasvoilleen loiskautettiin vettä, mutta vaikutti olevan vielä senkin jälkeen enemmän tai vähemmän vielä pökkyrässä poissaolevana. Mies palasi tajuihinsa vasta siinä kohdassa paremmin, kun sai vettä uudestaan kasvoilleen tullen samalla kutsutuksi peikoksi, mikä oli aina yhtä hämmentävää. "Juujuu, hereillä ollaan..." André vastasi hieman voimattomasti hieroen kipeää päätään samalla, kun nosti päätään nähden neiti Imperian siinä edessään. Päätä jomotti... ja särki, mutta muuten kaikki tuntui olevan kohdallaan? "Kiitos, Imperia-neiti", André kiitti hieroskellen vielä pääparkaansa, minkä jälkeen katseli hämmentyneen oloisena ympärilleen. Huoneessa oli muitakin. "Mitä oikein tapahtui? Olinko kauankin tajuton?" André kysyi, kunnes muisti jotain! Tai lähinnä, että hänen piti muistaa jotain... Mutta mitä? Vihollinen! Vihollinen oli hyökännyt joukolla, mutta sitten tapahtui jotain ja sen jälkeen kaikki oli jäänyt enemmän tai vähemmän hämärän peittoon.

Mutta sitten Andrésta tuntui, kun kaikki se mitä oli tapahtunut iski kuin salama kirkkaalta taivaalta hänen päähänsä. "Prinssi Caine! Vihollinen nappasi hänet, en ehtinyt tekemään mitään... Olen niin pahoillani", André kertoi kaikille huoneessa oleville yleisesti pahoitellen samalla virhettään, mutta saattoi toki olla, että hän muisti omiaan. Prinssi Caine ei kuitenkaan ollut huoneessa, joten... Silti hän toivoi, ettei niin olisi käynyt. Saattoi olla vielä mahdollisuus, että prinssi ei vain ollut paikalla vaan ulkona.

PESTVA

Onneksi nuolia oli paljon, sillä Pestva oli tosiaan päässyt ampumisen makuun. Yksi nuoli tuohon, toinen tuohon, kolmas tuohon.... Hän kliksutteli kielellään pysyäkseen ampumisessaan hyvässä rytmissä.

Pestva hätkähti kuullessaan Cainen ottaessa jostain osumaa, ja näki vain vilaukselta tämän putoamisen. Hän lopetti ampumisen ja kurkotti kuivia silmiään räpsyttäen katsomaan alas. Oliko hänellä taas epämääräisen sienen syömisestä johtuvia näkyjä? Hän hieraisi silmiään ja läpsäisi itseään kasvoihin ja näki miten vihollinen ratsasti Caine mukanaan tiehensä. Ei hän kyllä ollut omasta mielestään syönyt tänään mitään mitä ei ollut tunnistanut. Hän otti Cainen napanneen vihollisen tähtäimeensä, mutta ei voinut ampua - ei tämä voinut olla vain näky! Pestva ei ollut ymmällään ollessaan edes huomannut muurin vihollisten lähteneen lätkimään. Hän katsoi ympärilleen ja hämmentyi nähdessään Dakarain ja Karanin. Veri oli kuohunut hänen korvissaan niin kovaan ääneen ettei hän ollut edes huomannut heitä muurilla. Hän lähti miesten perään ja tunsi katsovansa itseään ylhäältä päin kävellessään.

Hän sujahti huoneeseen niin epä-Pestvamaisesti ettei kukaan tuntunut edes huomaavan häntä (?). Hän rojahti tuolille ja katseli itseään huoneen katosta käsin.... ja havahtui sydämen vihlaisuun kuullessaan Andrén mainitsevan Cainen nimen. Hänen naamaansa alkoi sattumaan kunnes silmät alkoivat vuotamaan kyyneliä kuin vesipuisto.

"NE VEI CAIIIIIIINEEEEEEEEEN", hän ulvoi valuen kyyneleitä, räkää, kuolaa ja verta.

INAR

Ennen kuin Inar ehti edes saada vastausta kahdelta sotilaalta ulkona, kuuli hän tutun äänen ulvovan kylmääviä sanoja muurin sisäpuolella sijaitsevasta huoneesta. Nainen käänsi katseensa, eikä ehtinyt edes selittämään itseään muille, kiirehtien huoneen ovelle hätäisenä. Caine... Caine ei ollut huoneessa ja Pestva ulvoi kuin syötävä tuolissa. Hän ei ollut nähnyt Cainea ulkona, eikä... Inar tunsi, miten hänen vatsaltaan tuntui putoavan pohja.

"Pestva, missä Caine on? Mitä tapahtui? Miten niin ne veivät hänet?", nainen kysyi käheällä, kankealla äänellä, kiirehtien Pestvan eteen ja polvistui nähdäkseen toisen kasvot paremmin. Hän halusi vastauksia, miten Caine olisi edes joutunut vihollisen kynsiin, etenkään muurilta, ei siinä... ollut mitään järkeä. Ellei Caine pudonnut, mutta luulisi caenezhilaisen nyt pärjäävän korkealla ilman ongelmia, sitä paitsi Caine oli ketterä, ei mikään... Inarin ajatukset tuntuivat sekavilta, eikä hän kyennyt peittämään kärsimättömyyttä kasvoillaan.

KARAN

Yrittäen olla parhaansa mukaan apuna Karan teki mitä Galena niminen parantaja pyysi, mutta lopulta hänestä ei ollut ihan hirveästi hyötyä. Hieman kummissaan hän kääntyi tajuihinsa tulevan sotilaan puoleen, kun tämä selitti jotain sekavaa siitä, että prinssi Caine oli siepattu. Hetkeä myöhemmin urumiyalainen soturi saapui paikalle, tosin Karan tajusi tämän itsekin vasta kun tämä alkoi huutaa jonkun vieneen prinssin. ”En tiedä onko tällä mitään merkitystä, mutta miten prinssi Dakarai, joka jostain syystä oli myös muurilla vaikka hänen piti pysyä täällä, on jossain tuolla etsimässä prinssi Cainea, eikä ilmeisesti tiedä sieppauksesta mitään?” Karan ihmetteli, koska vaikka hän ei nyt ketään halunnut syyttää, niin prinssi Dakarai oli aika moinen tapaus aiheuttamaan ongelmia ja jostain kumman syystä prinssi Caine oli siepattu muurilta, missä prinssi Dakarai oli ollut ilman lupaa. Urumiyan prinsessa ihmetteli myös mitä oli tapahtunut, mutta tuntui, ettei kukaan oikein tiennyt. Luulisi nyt muurilla prinssin kanssa olleiden nyt hiukan huomanneen, tuskin prinssi hiljaa kiltisti antoi jonkun vain raahata hänet väkisin muurilta alas. Ja mitä dehrahilainen tomppeli etsi prinssiä, jos tiesi, että hänet oli siepattu?

DAKARAI

Joku alkoi sisällä poraamaan kovaan ääneen sitä, miten Caine oli siepattu ja Dakarailta hieman meni ohi, että missä välissä muka. No olihan muurilla toki ollut vihollisia, joten mahdollisesti siinä rytinässä. Mutta edelleenkin hänestä kyllä tuntui myös siltä, että Chathan tönäistessä Dakaraita itseään Dakarai olisi tönäissyt Cainea, koska ei se Petsvakaan ollut, koska nainen oli ollut muurilla. Se tilanne oli ollut niin sekava ja kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja sitten Chatha oli mennyt tajuttomaksi ja saanut vakavan haavan ja Dakarain kaikki huomio oli ollut Chathassa. Niin... eikä prinssi myöskään kyennyt olla miettimättä sitä, että olisiko koko jupakkaa edes sattunut, jos hän olisi pysynyt vain kiltisti sisällä? Mahdollisesti ei, mutta ei sitä kuitenkaan ikinä voinut tietää. Olisi voinut silti sattua, mutta silti prinssistä tuntui pahasti siltä, että tässä oltiin, koska Dakarain oli ollut aivan pakko saada ottaa osaa puolustukseen. Mutta ei Dakarai olisi ikinä voinut uskoa, että siitä tuollainen soppa syntyisi.

Dakarai siirtyi kuitenkin pihalta takaisin sisälle, koska jos Caine oli oikeasti napattu johonkin vihollisen toimesta, niin mitä hän muka Cainea ulkoa etsi. Sisällä Karan ihmetteli kuitenkin sitä, miten Dakarain olisi pitänyt hyökkäyksen aikana olla tässä huoneessa eikä muurilla ja oli nyt ollut etsimässä Cainea eikä tiennyt tämän sieppauksesta mitään. "Okei... Okei... Haluan ensin oikeasti pahoitella sitä, että käskyistä huolimatta tein oman pääni mukaan ja osallistuin taisteluun. Luulin tehneeni oikein..." Dakarai pahoitteli, mutta se oli tehty eikä se muuksi enää muuttuisi. "Mutta siis Caine on siepattu? Hän oli muurilla, mutta sinne alkoi tulla vihollisia enemmänkin. Chatha oli myös siellä... Kaikki tapahtui niin nopeasti. Chatha yritti pelastaa minut vihollisilta, mutta... häneen osui..." Dakarai sanoi loput hiljaisemmin, koska Chathan kohtalo oli kova paikka prinssille. "Se tapahtui niin nopeasti... Chatha sai sysättyä minut syrjään... tai en tiedä mitä siinä oikein tapahtui oikeasti, mutta kaaduin ja mielestäni osuin johonkuhun. Luulen osuneeni Caineen ja hän saattoi pudota muurilta siinä rytäkässä, mutta sitten kun vasta pääsin tilanteen tasalle takaisin, viholliset olivat lähdössä eikä Cainen tai kenenkään muunkaan putoamisesta näkynyt jälkeäkään. Joten kuvittelin, että Caine vain lähti muurilta jossain kohdassa, koska kyllä putoamisen olisi joku muurin alapuolella rekisteröinyt, jos Caine olisi tippunut muurilta. En ottanut asiasta sen koommin selvää, koska seuraavaksi Chathan tapaus ja hänelle avunsaanti oli tärkeämpää minulle", Dakarai selitti sekavaa tilannetta melko vaikeasti, koska ei oikeasti totta vie tiennyt, mitä siinä oli oikeasti sattunut. Se kaikki tapahtui niin nopeasti. "Prinssi Caine putosi muurilta suoraan vihollisen syliin ja sitten viholliset perääntyivät prinssi Caine mukanaan... Muusta en tiedä, koska siinä kohdassa menetin itse tajuntani", André puolestaan kertoi. No, se selitti toki sen, miksi Cainen putoamisesta ei ollut mitään merkkejä. Mutta Caine siis todella oli tippunut muurilta eli sekin oli sitten selvinnyt. Ei Dakarai ollut vain kuvitellut omiaan.

INAR

Inar käänsi terävästi katseensa vinemarilaiseen mieheen, joka mainitsi prinssi Dakarain olleen muurilla. Inar ei käsittänyt mistä oli kyse, miten Caine oli joutunut vihollisten käsiin?! Ei kuitenkaan kulunut kauaa, kun prinssi Dakarain ääni siunasi taas heidän kaikkien korviaan. Heti ensimmäisenä ylimielinen prinssi jota he tänne olivat tulleet pelastamaan antoi niin pakotetun ja korvaan särähtävän pahoittelun, että Inar tunsi vihan vihlaisevan sisällään.

Prinssi Dakarain kertomus tuntui kuitenkin pysäyttävän Inarin täydellisesti, hän tunsi hädän kirivän ylemmäs ja ylemmäs pitkin hänen selkäänsä ja miten se kietoi luihut, kylmät sormensa hänen kurkkunsa ympärille. Inar tunsi sydämensä raivokkaan ja ahdistuneen, kumisevan jyskytyksen päänsä sisällä, hänen kehonsa tuntui yhtäkkiä vieraalta ja hallitsemattomalta. Caine oli poissa. Caine saattaisi kuolla, eikä hän voinut edes lähteä tämän perään. Inar ei kyennyt ajattelemaan järkevästi, hänen kehonsa ei rekisteröinyt taistelun jälkeistä väsymystä, ei edes kipua, hän tunsi vain kuplivaa, kiehuvaa raivoa sisällään, eikä hänellä ollut mitään mihin purkaa se kaikki. Inar tuijotti maata ja hengitti raskaasti, kuunnellen vain etäisesti muiden puhetta. Kun prinssi Dakarai sai päätettyä puheenvuoronsa, kuului huoneen toisesta päästä ankea, hädin tuskin edes ivallinen tuhahdus.
”Älä yritä vähätellä asiaa! Caine ampu sua jalkaan, kun sä saapas et suostunut tottelemaan muuten, ja sit sä valehtelit sille ja karkasit, vaikka sulle oli sanottu ties miten monta kertaa ettet mee sotkemaan muiden suunnitelmia! Ei ihme et Chatha meni ihan paniikkiin ja haavottu, se oli jo ihan huolesta sekasin ku sä vitun törppö karkasit ja kato nyt sitä! Sä tapatit sen ja ilmeisesti Cainenkin ihan vaan omaa typeryyttäs!”, vinemarilainen Amethyst sähähti selkeästi itkuisen kuuloisena huoneen toisesta päästä.

Inarin päässä tuntui surisevan. Hetken hän mietti gerosilaisen ja vinemarilaisten viimeisimpiä sanoja hiljaa, yrittäen koota ajatuksensa. Se… kaikki tämä, vihollisten määrä, heidän tilanteensa ja joukkojensa kunto, Cainen kohtalo, se oli kaikki sen dehrahilaisen prinssin syytä. Inar tunsi raivon, epätoivon, paniikin ja surun vain ravistelevan ja liikuttavan hänen kehoaan, kun hän edes ajatteli sitä dehrahilaista lellipentua. Inar ei kyennyt ajattelemaan, hänen sisällään kiehuva raivo sai hänet näkemään punaista sillä sekunnilla, kun hän vain ajatteli sitä idioottia, joka oli tämän kaiken teoillaan aiheuttanut. Nyt sai riittää… se idiootti saisi vastata teoistaan. Inar ei sanonut mitään, nousi vain hitaasti ylös ja kääntyi, lähtien huoneen ovelle. Matkalla hän kuitenkin nappasi prinssi Dakarain selkämyksestä ja hiuksista, vetäen prinssin mukanaan ulos huoneesta ja takaisin ulos, törkäten penikan eteensä maahan sellaisella voimalla, ettei hänellä olisi kuvitellut moista olevankaan äskeisen taistelun jälkeen. (?) Mitään sanomatta Inar otti muutaman harppauksen ja saavutettuaan prinssin nainen potkaisi tämän kylkeä kaikella voimallaan. (?)
”SINÄ SAASTA!”, Inar karjaisi, kun kävi dehrahilaisen päälle ja nappasi tätä rinnuksista kiinni. Ilman varoituksen sanaa nainen iski nyrkkinsä aikuisen myskihärän voimalla prinssin rumaan naamaan. (?)

”Olet pahoillasi?! Minä opetan sinulle pahoillaan olemisen merkityksen! Vihoviimeinen vähäisten kuninkaiden vähäisempi äpärä, sinun syntymäsi oli tätä sotaakin suurempi virhe ja vitsaus… Tuollaiset pitäisi hakata kuoliaaksi!”, Inar ärähti, iskien nyrkkinsä uudelleen prinssin nenään (?) niin pahasti, että hänen omaan nyrkkiinsä sattui. Ihme, jos hän ei murtanut prinssin nenää, mutta Inar ei välittänyt kivusta tai verestä tai mistään tällä hetkellä.
”Jos Caine kuolee, pidän huolen että isäsi mädäntyvä ruumiskin on sinua paremmassa kunnossa kun olen valmis kanssasi! Mikä voima tässä maailmassa, mikä uskomaton typeryys sinut pakotti taisteluun, vaikket edes tiennyt mikä suunnitelmamme oli?! Tämä kaikki on SINUN syytäsi! Kaikki se suunnittelu vain siksi, että SINÄ vääräleukainen ihmisen irvikuva sotkit kaiken! SINUN takiasi me saimme muutaman sotilaan sijasta vastaamme monen sadan miehen ylivoiman, SINUN takiasi se miesparka nyt makaa verisenä tuolla, SINUN takiasi Caine putosi muurilta ja on nyt vihollisen vankina, kaikki vain siksi, ettet osaa pitää suutasi ja tehdä kuten viisaammat käskevät, senkin ruikuttava, itsekäs rääpäle!”, Inar huusi samalla, kun iski nyrkkinsä vähenevällä voimalla vielä muutaman kerran prinssin kasvoihin. (?)
”Saat katua sitä surkeaa päivää, jona synnyit, jos enää ikinä teet mitään yhtä typerää, onko selvä?! Jos vielä kerrankin sotkeudut suunnitelmiin joita et ollut tekemässä, sinut haudataan isäsi kanssa! Se loppuu NYT! Et tee mitään kysymättä muilta, et edes KATSO muita poikkipuolisesti tai raahaan sinut koko Dehrahin läpi hevoseeni sidottuna ja heitän rimpulan ruumiisi kotisi portaille, mistä äitisi saa kerätä kupeensa häpeän! Joten sinun on parempi alkaa käyttäytyä ja osoittaa kiitollisuutta ja nöyryyttä, sillä ensi kerralla et jää henkiin, onko selvä?!”.

Inar tunsi nyrkkiensä sykkivän kivusta, hänen kurkkunsa tuntui kipeältä ja karhealta, hänen kehonsa kävi ylikierroksilla ja hän tiesi, että hänen olisi lopetettava. Raivosta täristen nainen nousi hitaasti seisomaan prinssin yläpuolelle, puristaen käsiään vain tiukemmin nyrkkiin. Caine… hän oli pettänyt Cainen ja itsensä. Antanut vihollisten päästä joen toiselle puolelle, muurille… mutta mitään siitä ei olisi tapahtunut, ellei prinssi tunari olisi aiheuttanut heille ongelmia. Inar sulki silmänsä ja veti väristen henkeä, ennen kuin nosti jalkansa ja painoi prinssin rintakehästä tiukasti maahan, jotta näki prinssin kasvot. Niiden näkeminen sai hänet värähtelemään raivosta, eikä Inar juuri enää miettinyt sitä, millaisen maineen Urumiya sai muiden silmissä. Hän räkäisi rajusti ja sylkäisi suoraan prinssin verisille kasvoille. (?)
”Jos vielä avaat ruman suusi ilman, että mietit hyvin tarkkaan sanojasi, lupaan hakata sinut sellaiseen kuntoon, ettet enää koskaan avaa sitä”, Inar ärähti, ennen kuin kääntyi ja asteli kauemmas prinssistä. Hän käveli ohi Sindreasin ja muiden ulkona olevien, vähän matkan päähän muurista ja jäi seisomaan selin muihin. Hänen katseensa karkasi väkisinkin suuntaan, johon vihollinen oli Caine mukanaan kadonnut, eikä hän voinut mitään kirvelylle silmissään. Perhana… Inar puristi silmänsä kiinni ja nosti toisen kätensä silmilleen, yrittäen vain setviä ajatuksensa kaikesta siitä raivosta ja epätoivosta ja paniikinomaisesta halusta lähteä yksin Cainen perään.

DAKARAI

"Niin ampui, mitä se sitten kertoo sen ihmisen toimintatavoista. Minä en ainakaan ole ampunut ketään, vaikka moukkamaisesti käyttäydyinkin ja myönnän, että tein väärin teitä kaikkia kohtaan ja olen siitä pahoillani oikeasti, joten ymmärrän hyvin, miksi minut viskattiin ulos kokouksesta. Tästä huoneesta karkasin kuitenkin ihan vain sen takia, koska omatuntoni vaati minunkin osallistumaan maani puolustamiseen. Mitä se taas olisi itsestäni kertonut, jos jättäisin vain työt muille ja ottaisin itse taustalla rennosti? Oli tietenkin typerää pilata muiden suunnitelmat, mutta rehellisesti sanottuna en uskonut enää ikinä näkeväni teistä ketään sen jälkeen, kun minut poistettiin kokouksesta ja olisin hyvin ymmärtänyt sen teiltä. Mutta luulin olevani siitä hetkestä lähtien yksin, joten siksi lähdin. En siksi, että saisin pilata suunnitelmat, kuten en täältäkään. En suunnitellut karkaamista, siihen vain tarjoutui mahdollisuus ja käytin sen. Mutta en halunnut vihollisen nappaavan Cainea. En halunnut, että Chatha päätyy tuohon. Halusin vain kantaa korteni kekoon, luulin tekeväni oikein", Dakarai halusi kertoa oman versionsa asioista, miten oli kokenut ne. Hän ei ollut halunnut tätä ja oli oikeasti pahoillaan. Dakarai myönsi kuitenkin olevansa syyllinen tapahtuneisiin, mutta ei hän siihen ihan yksin vaikuttanut.

Dakarai käänsi katsettaan seuraavaksi Inariin, kun tämä nousi ylös ja lähti tulemaan kohti ovea. Dakarai siirtyi oven suusta pois antaen tilaa, mutta ei varautunut siihen, että, nainen repi hänet selkämyksestä ja hiuksista mukanaan. "Aiaiai... Päästä irti minusta!" Dakarai parahti ja ulkona ilmeisesti saamansa piti, kun Inar tönäisi Dakarain sen verran kovaa eteensä, että prinssi kaatui maahan nelinkontin. "Ymmärrän, että olet vih-" Dakarai sai sanottua vain yrittäen samalla nousta takaisin jaloilleen, mutta parahti erittäin tuskallisesti, kun tunsi potkaisun kyljessään, minkä voimasta kaatui maahan toiselle kyljelleen. Prinssi toi samalla kätensä kipeälle kyljelleen puristaen silmiään kiinni ihan vain kivun takia pyörähtäen maassa selälleen Inarin karjuessa saastaa. Heti sen jälkeen nainen tarttui kiinni Dakaraista ja Dakarain vain saatuaan silmänsä auki, sai prinssi nyrkistä naamaan, minkä takia prinssi parkaisi vielä kovempaa tuskissaan.

Tämän jälkeen nainen antoi kuulua ja taas tuli nyrkistä, joskin Dakarai ehti jotenkin saamaan käsiään eteen, mutta valitettavasti se ei auttanut juurikaan. Isku tuli silti kovaa ja sattui aivan helvetisti, minkä takia Dakarai älähti jälleen kivuissaan. Prinssi maistoi veren rautaisen maun suussaan ja taisi hänen nenänsäkin vuotaa verta. Sen jälkeen alkoi oikein kunnon syyttelytulva, että kaikki oli vain ja ainoastaan Dakarain vika yksin. Muilla ei ollut osaa eikä arpaa. "Olisitte antaneet minun kuolla vihollisten käsiin, jos KAIKKI oli VAIN minun syyni! Ainakin olisi parempi mieli!!" Dakarai huusi ja itki kivusta ja pelosta samaan aikaan, minkä jälkeen sai vielä uudestaan turpaansa ja se sattui. Veri maistui entisestään Dakarain suussa ja hänen siniset huulensa olivat värjäytyneet punaiseksi verestä Dakarain yskiessä verta suustaan.

Sitten alkoi vielä läksytys ja jos ei oppi kävisi kaaliin, olisi hän entinen. Dakarai luuli tämän kuitenkin olevan nyt ohi. Prinssi vain makasi maassa kuin mikäkin puhki kulutettu rätti silmät kiinni kyyneleet ja veret kasvoillaan, kun tunsi sitten jalan tiukasti rintakehällään, jolloin Dakarain silmät rävähtivät uudestaan auki. "Älä tapa minua! Olen vaikka lemmikkirakkisi, mutta älä tapa minua!" Dakarai huusi kauhuissaan yrittäen samalla saada Inarin jalkaa päältään, muttei hänellä sellaiseen ollut voimaa turpasaunan takia. Prinssi ei edes nähnyt kunnolla, koska kyyneleet esti sen eikä hän ollut varma oliko muutenkaan enää täysin tajuissaankaan eikä tilannetta helpottanut prinsessan syljet naamassa sen enempää. Ei se oloa muuksikaan muuttanut, koska se oli aika pieni paha muuhun verrattuna ja oli tässä tapauksessa enää vain yksi erite lisää prinssin piestyillä kasvoilla. Mutta sitten puristava tunne rintakehällä lakkasi. Dakarain päässä humisi, kipu oli järkyttävää. Inar oli lähtenyt johonkin, mutta mihin, siitä Dakarailla ei ollut hajuakaan, koska oli sen verran piestyssä kunnossa ja lähinnä vain jotenkin tajuissaan. Selältään hän kuitenkin pääsi kääntymään kyljelleen, minkä jälkeen alkoi yskiä verta suustaan, mutta jäi siihen hieman täristen sen jälkeen vain makaamaan.

SEMENRE

Joki oli taas alkanut käyttäytymään kuin joet yleensä toimivat ja liekitkin alkoivat sammua. Oudolta kuitenkin tuntui se, että viholliset alkoivat yhtäkkiä perääntymään ja valumaan paikalta pois samaa reittiä mitä olivat tulleetkin kohti Zuraa. Kaikki oli alkanut niin nopeasti, mutta kaikki oli loppunut vielä nopeammin. Mitä siis oli tapahtunut? Kun ketään ei ollut enää näkemässä(?) Semenre tuli pois kiven takaa tarkkaillakseen aluetta paremmin. Joen rannalla pötkötti kuolleita raatoja ja osa muista kuolleista oli palanut kuoliaaksi. Muutama hevonen käyskenteli vielä lähistöllä, joista lähimmän luo Semenre asteli rauhallisesti. Hän oli hukannut työn alla olleen hevosen täysin, joten palkka jäisi siltä asiakkaalta kyllä saamatta. No jäisi muutenkin, koska Semenre ei ollut palaamassa nyt takaisin Viramirin suunnalle muutenkaan.

"Ei siinnä muuta, mut sä oot nyt mun", Semenre totesi hevoselle, jonka satulaan nousi vain muina miehinä. Edelleenkin oli täysin mysteeri keitä ne Dehrahiin tunkijat oikein olivat ja nyt kun vihollismeri oli jo reippaasti takanapäin, siihen varmaankin tarjoutuisi parempi tilaisuus selvittää asiaa, joten Semenre kannusti hevosta matkaan päästäkseen takaisin muuria lähemmäksi. Hyvän matkan päässä hän laskeutui kyydistä alas ja jatkoi hevosta taluttaen matkaansa lähemmäksi muuria yrittäen kuitenkin pysyä toistaiseksi suoralta näköyhteydeltä poissa, mutta ei tässä piiloja juuri ollut. Muurin portin suunnalta alkoi kuitenkin kuulua julmettu huuto, mikä sai Semenren kohottamaan kulmiaan. Mitä ihmettä? Mitä tämä sakki oikein oli? Semenre ei malttanut kuitenkaan uteliasuuttaan, koska lähemmäksi oli päästävä.

AMETHYST

Ame ei voinut uskoa, miten vähättelevä ja itsekeskeinen prinssi Paukapää osasi olla jopa pyytäessään anteeksi. Hän olisi käynyt potkaisemassa mokomaa itse, ellei urumiyalainen olisi noussut ylös niin vakavan oloisena. Amethyst sulki suunsa yhtä nopeasti, kuin oli sen avannutkin ja katseli, kuinka prinsessa käveli ovelle ja otti matkalla dehrahilaista tukasta kiinni, raahaten uikuttavan idiootin perässään pihalle. Ame vilkaisi Karania, kasvoillaan hämmentynyt ja samalla hieman huvittunut katse.
”Daksu niin kuolee”, Ame virnisti, ennen kuin lähti kaksikon perään. Ilmeisesti urumiyalainen oli saanut Daksun typeryydestä tarpeekseen, eikä Ame aikonut jättää sitä näkemättä! Hän pysähtyi vähän matkan päähän ovesta nähdessään, miten urumiyalainen potkaisi Daksun maahan ja alkoi vain raivota prinssille. Naiselta meinasi päästä yllättynyt tyrskähdys ja hänen oli nostettava molemmat kätensä suunsa eteen, ettei hän nauraisi ääneen. Ihan oikein Daksulle! Amethyst ei osannut edes sääliä toista sen jälkeen, miten tämä oli kohdellut häntä ja Cainea ja ylipäätään kaikkia heidän joukossaan… Rehellisesti sanoen hän oli oikeasti odottanut Telemakhoksen olevan ensimmäinen, joka antoi dehrahilaiselle tuollaisen pöllytyksen.

Ajatellessaan Telemakhosta Amethystin silmät laajenivat hieman ja hän kiirehti katsomaan ympärilleen, nähden helpotuksekseen miehen pihalla. Hän meinasi jo lähteä tämän luo, mutta pysähtyi kuullessaan Daksun vihdoin nielevän ylpeytensä, ja kääntyi tuijottamaan veristä prinssiä suu auki järkytyksestä ja ivallisesta ilosta. Tuntui niin hyvältä, kun dehrahilaiselle saastalle näytettiin tämän paikka, ja vielä naisen toimesta! Amethyst ei kyennyt edes nauramaan kunnolla ääneen tai sanomaan mitään, hän ei voinut uskoa korviaan. Urumiyalaisen sylkäistyä prinssin veriselle naamalle ja lähdettyä pois, Amethyst kääntyi katsomaan Telemakhosta vain järkytyksestä ja voitonriemusta sekaisin kuin varmistaakseen, ettei oikeasti kuvitellut koko juttua.

MARCELLA

Rukoilu tehosi yllättävän nopeasti, kun Herra Henkivartija virkosi pian ja vaikutti olevan ihan kunnossa. Marcella kiitti mielessään, vaikka häntä hirvitti toinen sotilas, jota yritettiin hoitaa ja tilanne kuulosti hyvin pahalta. Sitten ilmeisesti caenezhilainen kummallinen naiseksi pukeutunut prinssi oli otettu vangiksi, miten kamalaa! Prinssi Dakarai saapui paikalle pyytelemään taas kerran anteeksi ja Marcella sulki silmänsä ja yritti rukoilla kovempaan ääneen, ettei hänen tarvitsisi kuunnella.

Marcellan silmät rävähtivät kuitenkin auki ja hänen huuliltaan pääsi pieni kiljahdus, kun kuuli parkumista ja näki miten urumiyalainen kauhean raakalaismainen ”prinsessa” raahasi dehrahilaista ”prinssiä” ulos huoneesta. Sitten ulkoa, onneksi aika vaimeana, alkoi kuulua huutoa. ”Voi hyvä kaikkivaltias, suojele meitä kaikkia, myös niitä lapsiasi, jotk’ vastoin parempaa ymmärrystä elävät ilman rakkauttasi.” Marcella pyysi vielä kohottaen katsettaan ankean huoneen kattoon. ”Pyydän, kaikkien näiden ihmisten vuoksi… paitsi prinssi Dakarain, hänt’ voi ei enää pelastaa, hän tuo muille vain murhetta ja epätoivoa ja ma vihaan häntä niin paljon!” Marcella sanoi sitten jo melkein vihaisesti ajatellessaan, että tässä ei oltaisi, jos prinssi Dakarai ei olisi alunperinkään tehnyt typeryyksiä omin päin.

DORIAN

Vihollinen vaikutti perääntyneen kokonaan ja tilanne oli alkanut rauhoittua. Vinemarin ja Urumiyan perilliset olivat kumpikin elossa ja se oli sentään hyvä asia, sekä toki se, että toistaiseksi vain yksi vaikutti pahemmin loukkaantuneelta. Tilanne muuttui kuitenkin heti, kun urumiyalainen soturi juoksi muurilta alas huutaen vihollisen vieneen prinssi Cainen. Se oli paha, erittäin paha asia. Eikä Dorian tiennyt mitä todisteita siitä oli, paitsi se, ettei prinssiä näkynyt ja muurilla hän kuitenkin oli ollut. Dorian ei vain käsittänyt miten vihollinen hänet sieltä olisi siepannut, sillä hän olisi kyllä huomannut, jos muurilta oltaisiin raahattu ketään väkisin pois ja prinssi erottui tällä hetkellä sotilaista aika helposti.

Dorian ei kuitenkaan vielä viitsinyt mennä itsekin kysymään mistä oli kyse. Urumiyan prinsessa oli mennyt saman tien kysymään asiaa ja hetken päästä dehrahilainen ihmishahmoinen katastrofi paineli sinne myös ja johan alkoi huuto kuulua. Dorian odotteli ulkona Sir Oscarin ja Vinemarin perillisen kanssa hetken, kun kohta dehrahilaista prinssiä raahattiin takaisin ulos. ”Hyvä Luoja sentään.” Oscar hengähti melko järkyttyneen näköisenä prinsessan alkaessa huutaa ja hakata kitisevää prinssiä. ”Onneksi prinssi Godofrédo pyörtyi ennen kuin taistelu kunnolla edes alkoi…” Dorian totesi ja käänsi katseensa vain pois. Ei hän sitä pelännyt, että joku hänen typerää prinssiään hakkaisi, hän oli liian harmiton moiseen, mutta parempi, ettei hän tietäisi tästä mitään. ”En henkilökohtaisesti arvosta yleensä noin karkeita otteita, mutta… itsepä ongelmiaan kerjäsi.” Oscar sanoi ja käänsi itsekin melko inhoten katseensa syrjään. ”Eiköhän tuollekin raukalle yritetty kuitenkin useampaan otteeseen puhua järkeä tuloksetta, jos tämäkään ei tehoa, ainakin hän jatkossa todennäköisesti on hiljaa.” Dorian totesi, vinemarilainen katsoi tilannetta vain hiljaa sanomatta mitään, eikä hänen ilmeestäänkään kauheasti voinut päätellä.

TELEMAKHOS

Telemakhos oli itsekin aikeissa mennä tarkastamaan, missä kunnossa Ame ja Karan olivat, vaikka hän olikin kuullut jo ulkona olevilta sotilailta, ettei kummallakaan tainnut olla hätää ja Karan oli sisällä vain auttamassa dehrahilaista loukkaantunutta sotilasta, ei prinssi Roskakasaa sentään. Mutta Inar palasi takaisin Roskakasan kanssa ja antoi tämän kuulla kunniansa. Hän katsoi vain tyynesti miten prinssi parkui ja otti turpaan, kyllä oli niin kovat puheet, mutta tosi paikan tullen moisesta ruohonkorresta ei ollut mihinkään. Sitten hän käänsi katseensa portille ja näki Amen, joka ei kauheasti piilottanut tyytyväisyyttään, mitä tässä hämärässä nyt näki. Telemakhos siirtyi hevostaan taluttaen Amen luokse. ”Ah mitä musiikkia korvilleni. Vihdoin joku laittoi tuon rottien jälkeläisen paikalleen. Miten sinä voit?” Hän sanoi tyytyväisenä siitä, että Inar hakkasi dehrahilaisen. Häneltä se olisi ollut vain säälittävää hakata itseään nuorempi prinssi ja naiselta saatu rökitys tuntuisi varmasti enemmän.

HORTENCIA

Rukoilu tuntui toivottomalta, kun heidän joukossaan oli joku niinkin vääräuskoinen ja Kaikkivaltiaan ulottumattomissa, kuin prinssi Dakarai. Hortencia kuitenkin rukoili, niin oman maansa kuin näiden ihmisten ja Dehrahin kansan puolesta, joiden tulevaisuus oli synkkä huolimatta siitä, miten sota päättyisi. Muiden hälinä oli kuitenkin keskeyttänyt hänen ajatuksensa ja prinsessa Hortencia oli kääntynyt katsomaan hälyä, jonka caenezhilaisen prinssin kohtalo oli aiheuttanut.
”Kautta kaiken Pyhän ja Armollisen…”, Hortencia henkäisi hiljaa, miettien miten caenezhilaisen oli käynyt… ja miten dehrahilaisen sotilaan kävisi, jos caenezhilainen ei olisi enää hengissä. Hortencia henkäisi äänensä väristen ja teki ristinmerkin rintakehänsä yli, mumisten ”Yksi, Pyhä ja Armollinen” hengityksensä alta, kun prinsessa Inar veti prinssi Dakarain perässään ulos. Kuullessaan metelin hän kääntyi järkyttyneenä, vilkaisten prinsessa Marcellaa, joka alkoi rukoilla uudestaan järkytyksestä selvittyään.
”Prinsessa Marcella!”, hän älähti hiljaa hieman toruvasti, kun kuuli mitä tyttöparka rukoili. Kyllä hän ymmärsi, että prinsessa oli nuori eikä ehkä ymmärtänyt rukouksen painoa, eikä hän itsekään säälinyt dehrahilaisen prinssin kohtaloa… Mutta Dehrahin kansan puolesta heidän olisi toivottava, että Kaikkivaltiaan lempeys yltäisi myös prinssiin, joka ei ymmärtänyt parastaan. Heidän omien, itsekkäiden tunteidensa tuli väistyä heidän kääntyessään Kaikkivaltiaan puoleen... vaikka se olikin paikoittain hankalaa, etenkin tässä seurassa.

IMPERIA

Voi, oli hyvä että herra varakreivi oli herännyt, mutta minkä uutisen mies heille antoikaan sen tehtyään. Imperia ei osannut edes kuvitella, mitä olisi tehnyt, jos hänen armas prinsessa Marcellansa olisi siepattu, ja caenezhilainen oli niin nuorikin! Imperia henkäisi huolestuneena katsoessaan ympärilleen, heidän tilanteensa oli sangen murheellinen, eikä dehrahin prinssin pahoittelu varsinaisesti nostanut tunnelmaa. Imperia pudisti päätään vain turhautuneena, kun prinsessa Inar sitten teki heille kaikille palveluksen ja vei prinssin pois… no, Imperia melkein jopa katui ajatuksiaan, kun ulkoa alkoi kuulua kauhistuttava huuto ja parkuminen, mutta eipä prinssi ollut tähän mennessä kenellekään hyödyksi ollut.

”Voi sentään… No hyvä, että sinä sentään olet tolpillasi”, Imperia huokaisi vilkaistessaan miestä vierellään. Mikä katastrofi!
”Galena on nyt kiireinen dehrahilaisen sotilaan kanssa, joten saat nyt hetken tyytyä minuun. Voitko kovinkin huonosti?”, hän päätti jatkaa miehestä huolehtimista, sillä eipä heillä ollut juuri muuta tehtävää. Ilmeisesti dehrahilainen prinssikin jäi henkiin, kun meteli vihdoin loppui ulkona, eikä Imperia tiennyt oliko kenelläkään heistä kiire mennä auttamaankaan poikaa – eihän toinen ikinä oppisi, ja kun sanat eivät tuntuneet menevän tämän paksuun päähän, niin ehkä toinen tuosta tajuaisi tilanteen vakavuuden. Imperia päätti kaataa nyt alkajaisiksi tuomaansa kulhoon vettä ja ojensi sen toiselle, alkaen sitten käydä läpi pussukkaa, johon oli sijoittanut kaikki parannusta helpottavat ja auttavat kivensä.

AMETHYST

Amethyst tirskahti vähän nähdessään Telemakhoksen tyynen ilmeen, mahtoi tuntua hyvältä… Nainen hymähti ja vilkaisi vielä maassa kituvaa dehrahilaista, hymyillen ivallisesti. Ehkä toinen nyt oppisi pitämään suunsa kiinni! Ame kääntyi kuitenkin ja otti pari askelta Telemakhosta vastaan, hymyillen onnellisena miehen sanoille.
”Mmh, ite sotki asiansa… ja kaikkien muiden asiat”, hän hymisi, jatkaen heti perään: ”Mä oon ihan kunnossa, ei mulle ehtinyt sattua mitään. Caine… se suojeli mua, en mä ees joutunut taistelemaan missään kohtaa.” Naisen katse kävi samalla läpi Telemakhoksen kasvoja ja kehoa huolissaan.

”Entä sä? Oot varmaan ihan poikki”, Ame kysyi, kiusoitellen ihan vähän, mutta oli kuitenkin oikeasti huolissaan.
”Onneks sä oot ees kunnossa… Chatha näytti niin pahalta, ja kun Cainekaan ei oo täällä…”, nainen kuitenkin lisäsi epätavallisen surkeana ja vilkaisi huolissaan ovelle päin. Mitä he tekisivät nyt? Eivät he edes tienneet, minne Cainea vietiin… tai ehkä häntä fiksummat tiesivät. Amethyst henkäisi ja otti Telemakhoksen kädestä vaistomaisesti kiinni. (?) Se lohdutti aina, vaikka hän olikin huolissaan eikä tiennyt miten he selviäisivät tästä eteenpäin haavoittuneen Chathan kanssa.

ANDRÉ

André oli vasta herännyt, kun hänen olisi tehnyt mieli pökertyä uudestaan, kun Dehrahin prinssi tuli selittämään tilannettaan siitä ja tästä ja miksi oli mitäkin tehnyt. Hän kiitti hiljaa mielessään Luojaa siitä, että vaikka prinsessa Marcella olikin teini-ikäinen ja täten vaikeassa iässä etsimässä itseään ja sitä, millaiseksi hallitsijaksi tulisi kasvamaan, ei hän sentään ollut kuin Dehrahin prinssi. Prinssi ei tuntunut osaavan pitää suutaan kiinni oikeassa paikassa ja häneltä tuntui löytyvän aina ties mikä selitys tekemisiinsä. Tiedä sitten kuinka paljon siitä oli totta ja kuinka paljon potaskaa, mutta André ei välttämättä edes välittänyt tietää. Eikä prinssin kohtalo kyllä harmittanut miestä ollenkaan, kun Urumiyan prinsessa kiskoi kitisijän hiuksista pihalle. Sitä hän ei kuitenkaan ollut ihan odottanut, että äänistä päätellen prinssi hakattaisiin sinne ja ehkä sen olisi voinut sivistyneemminkin hoitaa, mutta kloppi oli tainnut kyllä kerjätä ainakin puheista päätellen tuota. Onneksi Andrén ei ollut itse tarvinnut todistaa kaikkea kuulemaansa kyseisen prinssin kanssa, koska ei ollut juuri ollut tekemisissäkään ja hyvä niin.

Prinssin huudot kuuluivat sisälle asti, mutta onneksi ovi ja paksu kiviseinä hiljensivät sitä huutoa. André kuitenkin alkoi itse olla jo aikalailla kunnossa. No päätä kyllä särki ja olihan se hellä vielä, mutta kyllä hän silti koki olevansa suhteellisen kunnossa. Samalla mies huomasi vasta nyt, miten dehrahilainen sotilaskin oli ilmeisesti loukkaantunut ja oli tajukankaalla. Toivottavasti mitään vakavaa ei ollut käynyt. Dehrahilaisesta Andrén huomio kuitenkin kääntyi prinsessa Marcellaan joka rukouksissaan julisti vihaavansa Dehrahin prinssiä, mistä ei toki voisi syyttää tyttöä yhtään, mutta oliko sitä nyt noin hyvä ääneen julistaa?

Andrén ajatukset kuitenkin siirtyivät takaisin vihollisen hyökkäykseen ja siihen miten kummassa he meinasivat saada prinssi Cainen takaisin. Miksi vihollinen hänet ylipäätään oli napannut? Tuskin tappaakseen, koska muuten nappaamisessa ei oikein olisi ollut mitään mieltä. Vihollinen oli kuitenkin siinä kohdassa niskan päällä ja halutessaan se saasta olisi kyllä saanut tapettua prinssipolon, jos olisi niin tahtonut. André ei vain millään saanut ajatuksiaan prinssi Cainesta ja siitä tilanteesta pois vain eli tilannetta aina uudestaan ja uudestaan. Hänen olisi pitänyt tehdä jotain, mutta mitä siinä tilanteessa olisi voinut tehdä toisin? Silti hänen olisi pitänyt olla parempi sotilas... Joku taitavampi olisi varmasti osannut tehdä jotain! André oli vain isketty tajuttomaksi yhdellä iskulla ja hän oli poissa pelistä. Tulisiko hänestä ikinä sellaista sotilasta, jota oikeasti arvostettaisiin...

André havahtui mietteistään kuullessaan Imperia-neidin huokaisut vierellään. "Niin, teidän ansiostanne, otaksun, ja olen hyvin kiitollinen siitä teille", André vastasi olettaen kiitollisena, että neiti Imperia oli tämä hänen pelastajansa ja haavojensa hoitaja, kun heidän parantajamaagilla oli tosiaan kädet täynnä dehrahilaisen kanssa, mistä Imperia-neitikin sanoi kysyen sitten varakreivin vointia. "Päätä kivistää vielä ja suuta kuivaa, mutta kyllä minä muuten luulen kunnossa olevan", André kertoi ja kyllä hän ainakin henkiin jäisi. Dehrahilaisen sotilaan vointi taas ei vaikuttanut kovin hyvältä, vaikkei Andrélla kyllä ollut hajuakaan, mitä miehelle oli käynyt. "Jos saan vaivata teitä kysymyksellä, mutta olen huolissani siitä, mitä hevoselleni oikein kävi?" André kysyi Imperia-neidiltä, koska oli hyökkäyksen aikana ollut hevosensa selässä ja nyt hänellä ei ollut hajuakaan oliko Marguerite loukkaantunut myös. Mies otti kuitenkin toisen tarjoaman vesikulhon vastaan juoden siitä heti alkajaisiksi, koska jano oli ollut sen verran kova. "Ah... Se teki hyvää, kiitos", André kiitteli jälleen. "Eihän muita ole loukkaantunut?" Andrén oli pakko vielä tiedustella, koska kaikki eivät olleet läsnä, että hän sitä itse olisi näkemässä.

SEMENRE

Semenre yritti lähestyä muuria mahdollisimman huomaamattomasti, muttei ollut varma miten huomaamatonta se oli hevosen kanssa. Hän yritti kuitenkin pysyä valosta kaukana, mitä nyt soihduista portin lähistöllä tuli ja kiertää ihan muurin juurelle painautuen siihen kiinni, kun se vihdoin tuli vastaan. Hän yritti jälleen tarkkailla tilannetta liikkuen hissukseen lähemmäksi, koska halusi kuulla, mistä ulkona olevat ihmiset oikein puhuivat. Ehkä siitä irtoaisi jotain siitä, mitä he olivat miehiä ja no naisiaankin, jos naisia oli matkassa mukana sekä kenet he olivat tulleet hakkaamaan ulos. Kenties vaan jonkun shittisontiaisen ja siltä se ainakin näytti, mitä Semenren kohdalta nyt pystyi erottamaan. Hän kuitenkin yritti kuulostella ennemminkin keskustelua, jota käytiin tällä hetkellä naisen ja miehen välillä. Okei, positiivista, Semenre ainakin ymmärsi kieltä, vaikkei tältä etäisyydeltä nyt hirveän tarkasti kuullut kuin hieman, koska ei halunnut liian lähelle mennä. Samalla Semenre kiskoi läpimärkää tummanvihreää paitaansa irti ihostaan, koska oli hyvinkin ikävää, kun märät vaatteet vain liiskautuivat hänen ruskeaa ihoaan vasten. Onneksi yöt olivat kuitenkin lämpimiä kesäisin, niin ei ainakaan tullut kylmä, mutta silti. Semenren kiinnostus heräsi kuitenkin siinä kohdassa vielä enemmän, kun kuuli mainittavan nimen Chatha, jos hän nyt kuuli oikein. Nimi kuulosti hyvin dehrahilaiselta. Saattoi hän myös erehtyä, mutta hänen korvaansa se oli hyvin dehrahilaismainen nimi. Olivatko he siis dehrahilaisia? Joku muukin nimi oli taidettu mainita, mutta siitä Semenre ei ollut yhtään varma.

Mitä Semenre siis oli tähän asti saanut irti tästä kummasta väestä? He tulivat Gilmarin laakson puolelta, he olivat vihollisen vihollisia, heillä oli taikavoimia ja he olivat ehkä dehrahilaisia tai joukossa oli joitain dehrahilaisia, koska he saattaisivat olla myös kaikki laakson väkeä. Mutta edelleenkin paljon oli mysteerin peitossa eikä Semenrellä ollut hajuakaan siitä, mitä tämä väki halusi ja mitkä olivat heidän päämääränsä tai voisiko heihin luottaa ja olisivatko he uhka Dehrahille vai olisiko heistä hyötyä esimerkiksi sodan suhteen vihollisia vastaan.

IMPERIA

No ei mies ainakaan aivan sekaisin tuntunut olevan, joten tuskin tämän vammat olivat sen vakavampia, kuin miltä näyttivätkään. Imperia etsi pienestä pussistaan käteensä kalsiitin, kun sitten jo kuulikin varakreivin kyselevän hevosestaan.
”Ai, minä vein sen toiseen huoneeseen, jossa muidenkin hevoset ovat turvassa, ettei se jäisi muiden tielle kun on niin valtavan kokoinenkin. Mutta ihan kunnossa se on”, Imperia vastasi vain lempeästi samalla, kun käytti pienen, vaalean ja hennosti kellertävän kiven ensin pussissa, jossa oli puhdistettua suolaa. Sen jälkeen hän ojensi kiven miehelle edessään.
”Tässä, jos pidät kalsiitin lähelläsi, tokenet hieman nopeammin ja kipukin helpottaa hieman, jos et nyt liiku kauheasti. Vahvemmat kivet joudun säästämään, mikäli Galena tarvitsee niitä”, nainen neuvoi, muistaen sitten, että miehellähän oli jo ennestään kivi mukanaan!
”Ah, niin, aragoniitin voisit antaa takaisin, etteivät energiat mene ristiin, vaikka kivet ovatkin samaa elementtiä. Minun täytyy kuitenkin tyhjentää ne magiasta ja ladata ne uudelleen”, hän lisäsi, vilkaisten sanojensa jälkeen hieman dehrahilaisen sotilaan suuntaan. Sillekin miesparalle hän oli antanut kiven, mutta ehkä hän oli yliarvioinut akvamariinin vahvuuden… tai sitten dehrahilainen sotilas oli todella hermoheikko.

Imperia havahtui ajatuksistaan, kun kuuli varakreivin kysyvän, oliko muita loukkaantunut. Imperia räpäytti ripsiään hieman hämmentyneenä, miettien keitä kaikkia oli nähnyt huoneessa, vaikkei nimiä oikein enää muistanutkaan.
”En ole varma, tietääkseni vain sinä ja tuo dehrahilainen miesparka… mutten ole nähnyt kaikkia ulkona olleita. Minun piti kysyä urumiyalaiselta prinsessalta ja siltä pitkältä komealta vinemarilaiselta heidän voinnistaan ja tarvitsevatko he voimia palauttavia kiviä, mutta no… näithän sinä missä mielentilassa Urumiyan prinsessa oli. Mutta eivätköhän kaikki ole suhteellisen kunnossa”, Imperia mietti puoliksi itsekseen, hänellä kun oli tapana alkaa hairahdella ja rönsyillä puheissaan. Pitäisiköhän hänen käydä tarkistamassa asia?

ANDRÉ

Andrésta oli helpottavaa kuulla, että hänen hevosensa, Marguerite, oli kunnossa ja että Imperia-neiti oli hoitanut hevosen huoneeseen muiden hevosien seuraan turvaan eikä olisi näin myöskään kenenkään edessä. "Arvostan suuresti ja helpottavaa kuulla sen olevan kunnossa. Kiitos teille", André vastasi huojentuneesti ollen kyllä yleisesti neidille kiitollinen muutenkin, kun tämä oli hoitanut tosiaan hevosen muiden luo ja hoitanut Andrén vammat. Eivät ne nyt sinällään pahoja kyllä olleet, mutta sen verran kuitenkin, että olivat hoitoa kaivanneet.

Imperia puolestaan oli syventynyt etsimään pussistaan jotain kiviä, kunnes nosti sieltä kellertävän, jota ojensi Andrélle, joka otti sen vastaan sitten, kun sai laskettua vesikulhon käsistään heidän väliinsä. Imperia kertoi kiven auttavan parantumisprosessia ja kipuakin se jonkin verran helpottaisi, jos ei liikkuisi kamalasti, kun taas vahvemmat kivet olisivat Galenalle mitä ilmeisemmin dehrahilaisen sotilaan hoitoon nyt ainakin, jos sellaisia tarvitsisi. "Kuulostaa ihan viisaalta liikkeeltä. Dehrahilainen ei näytä kovin hyvinvoivalta... Toivottavasti hänkin tokenee tuosta, mutta kiitos taas. En tiedä mitä oikein tekisin ilman apuanne", André kiitteli jälleen vuolaasti naista, joka muisti pian, että Andréllahan oli vielä hänen aragoniittinsa. "Ah, aivan totta! Niinhän minulla tosiaan oli sekin vielä", André muisti sujauttaen kätensä takin povitaskuun, josta kaivoi tuon kyseisen kiven esiin. Onneksi se oli ollut vielä siellä, koska olisi ollut noloa joutua kertomaan, että kivi olisi tippunut matkalla johonkin. "Tässä, olkaa hyvä", André sanoi ojentaen kevyt ystävällinen hymy huulillaan kyseisen kiven Imperia-neidille.

Lopuksi Andréa oli kuitenkin kiinnostanut kuulla myös, että eihän kukaan muu ollut ainakaan kovinkaan pahasti loukkaantunut hyökkäyksen aikana, koska ei heillä ollut varaa menettää ketään jo valmiiksi pienestä joukostaan. Imperia-neiti tosin vaikutti hieman hämmentyneeltä. Pian kuitenkin kävi selväksi, ettei muita ilmeisesti ollut loukkaantunut kuin André ja dehrahilainen sotilas, muttei nainen ollut kaikkia kuitenkaan nähnyt vielä. "Toivokaamme ainakin, että ulkonakin kaikki on kunnossa", André sanoi Imperia-neidin jatkaessa, että hänen oli pitänyt kysyä urumiyalaiselta prinsessalta ja vinemarilaiselta heidän voinneistaan, mutta päätti silti, ettei urumiyalaiselta tällä hetkellä olisi viisasta kysyä mitään. "Niin, prinsessa vaikutti olevan kyllä kovinkin räjähdysherkässä tilassa, jos sitä jollain sanalla pitäisi kuvailla, mutta en kyllä voi yhtään syyttää siitä häntä. Dehrahin prinssi vaikuttaa melko kokemattoman toivottomalta tunarilta, joka ilmeisesti luulee vaan omasta mielestään toimivansa oikein. Mutta toivon mukaan kaikki muut ovat kuitenkin kunnossa. Ketään ei oikein olisi varaa menettää", André vastasi huolta joka tapauksessa äänessään, vaikka uskoikin kyllä, että muut olisivat ainakin paremmassa kunnossa kuin hän itse tai dehrahilainen sotilas, mitä sille miesparalle ikinä olikaan ehtinyt tapahtumaan.

IMPERIA

Kovin kiitollinen herra varakreivi oli, ja Imperia vain hymyili jokaisen kiitoksen kohdalla, ottaen kiven mieheltä vastaan.
”Niin, ei olisikaan, kun olemme jo yhden mahdollisesti menettäneet ja toisessakaan ei ole kehumista. Toivottavasti Dehrahin prinssi oppii nyt olemaan poissa tieltä”, Imperia hymähti samalla, kun asetti aragoniitin taskuunsa.
”Mutta minä menen nyt katsomaan, tarvitseeko Galena apua ja mitä voin tehdä, ennen kuin lähdemme täältä eteenpäin. Istut siinä ja lepäät, niin olet sitten voimissasi kun lähdemme”, Imperia käski lempeästi ja taputti miehen olkaa, ennen kuin nousi ylös. Hän vilkaisi hieman prinsessa Marcellan ja prinsessa Hortencian suuntaan, antaen näiden kuitenkin nyt tehdä, kuten parhaaksi näkivät. Tyttöraukat… Imperia huokaisi hiljaa itsekseen, lähtien sitten Galenan ja dehrahilaisen sotilaan luo. Hän tarkastaisi ulkona olevien voinnin ja keräisi kivensä muilta sitten, kun tilanne olisi selvä ja he tietäisivät, mitä seuraavaksi tehtäisiin.

ANDRÉ

Imperia-neiti sai kivensä takaisin ollen samalla myöskin sitä mieltä, ettei ketään tosiaan olisi enää hyvä menettää. Mutta, jos heillä olisi hyvä tuuri, ehkä he voisivat vielä löytää prinssi Cainen. Ei André kuitenkaan ollut varma, miten todennäköistä se olisi ja jos he löytäisivätkin prinssin, olisiko hän silloin enää edes elossa. Mutta André kuitenkin halusi edes uskoa, että suunnitelmiin kuului lähteä etsimään prinssiä, koska jos he eivät edes yrittäisi sitä, ei André voisi antaa sitä itselleen ikinä anteeksi. Olkoonkin, että eihän hän olisi tajuttomana mitään voinut toisinkaan tehdä, mutta silti hän syytti siitä itseään. Dehrahilaisen sotilaan kohdalla puolestaan oli toivoa ainakin hieman enemmän, koska hän sentään oli täällä ja tiedettävästi edelleenkin elossa, joten ainoa oli lähinnä se, että toivottavasti hän myös pysyisi elossa ja alkaisi voida paremmin.

Jatkoi neiti vielä loppuun toivovansa Dehrahin prinssin oppivan olemaan pysymään edestä poissa. No ainakin tällä hetkellä prinssi oli sitä, mutta koska André ei tiennyt mitä ulkona oikeasti oli tapahtunut, niin paha sanoa miten pitkään prinssi siellä pysyisi. "Niin, sitä sopii kyllä toivoa", André huokaisi. Imperia-neiti kuitenkin jatkoi jo, että menisi Galenan avuksi sanoen kuitenkin, että Andrén olisi syytä pysyä vain tässä ja levätä. "Kylläkyllä, sen teen. Kiitos vielä kaikesta, mitä vuokseni teitte", André sanoi vielä ennen kuin Imperia-neiti nousi ylös. André puolestaan joi kulhosta veden loppuun yrittäen sitten asettautua hieman mukavampaan asentoon seinää vasten nojaamaan voidakseen levätä.

GALENA

Prinssi Cainen katoaminen mutkisti asioita, toki Galena tiesi mitä haavoille tehdä, mutta näinkin pahan viiltohaavan parantumiseen etenkin näin hankalassa paikassa, menisi aikaa. Hän oli alkuun puhdistanut ja sitonut haavan tutkittuaan, ettei mitään ollut vakavasti vaurioitunut. Verenvuoto oli kuitenkin paha ja Galena tarvitsi tulta vedenkeittoon ja välineitten puhdistamiseen ennen kuin alkaisi työhön. Hän vilkaisi vinemarilaista miestä, joka oli jäänyt auttamaan häntä. ”Voisitko noutaa herrasi tänne? Tarvitsen tulta ja jos hän taistelun jäljiltä on siinä kunnossa, että pystyisi siinä nopeuttamaan asioita, se auttaisi.” Galena pyysi ja mies kiirehti ovelle samalla kun Imperia saapui heidän luokseen. ”Miten toinen potilas voi? Minulla on lääkettä, jos hänellä on päänsärkyä ja jos hän vaikuttaa sekavalta. Mutta tutkin hänet vielä paremmin sitten, kun tämä tilanne ei ole niin kriittinen.” Galena sanoi etsiessään välineitä lääkintälaukustaan.

IMPERIA

Galenan kysyessä herra henkivartijan vointia, Imperia hymähti vain hellästi.
”Ei hän ole yhtään sekavampi, kuin yleensäkään. Annoin hänelle kalsiitin, niiden energia on parannusta nopeuttavaa ja eheyttävää, joten eiköhän hän selviä. Älkää hänestä murehtiko”, Imperia vakuutteli Galenalle samalla, kun vilkaisi hieman dehrahilaisen sotilaan tilaa.
”Säästin kalsedonit tätä miesparkaa varten, ne ovat vahvempia parannukseen käytettäviä kiviä. Niistä ei ole apua noin suuren verenvuodon tyrehdyttämiseksi, mutta jos hänen tilansa saadaan vakaammaksi, voin olla hieman enemmän avuksi”, hän kuitenkin siirtyi kertomaan, ei herra varakreivillä mitään hätää ollut, toisin kuin tällä miehellä.