GILDOMERA osa 1 luku 1

DAKARAI

Telttaan päästyään Dakarai heitti viikatteen käsistään maahan jääden katsomaan hetkeksi sen perään mietteliäänä. Mitä hän nyt oikeasti tekisi? Hänet oli heitetty kokouksesta ulos ja Chatha veljeili vinemarilaisten kanssa. Mikä siis enää pakottaisi muita menemään ensin Dehrahiin? Muut olivat varmasti jo vaihtaneet suunnitelmaa eli toisin sanoen Dakarai oli yksin. Ehkä se oli ollut muiden suunnitelma alunperinkin? Eihän kukaan ollut aluksi kiinnostunut lähtemään Dehrahiin. Suurimmalla osalla oli ollut vain kiire Gerosiin.

Dakarai kyykistyi lopulta tavaroidensa pariin laittaen kaiken kasaan. Eivät ne kovinkaan organisoidusti ollut pakattu, koska ihan niin kuin prinssi olisi itse tavaroitaan pakannut kotonaan. Kyllä sen asian oli joku linnan orja hänen puolestaan tehnyt, vaikka Dakarai olikin itse päättänyt, mitä ottaisi mukaan. Teltalle hän ei kuitenkaan mitään aikonut tehdä, koska ei osannut purkaa sitä sen enempään kuin kasatakaan. Dakarai veti lopulta viitan päälleen ja kietoi kevyen huivin suojaamaan kasvojen herkkää ihoa auringolta. Hän nappasi tavaransa ja sotaviikatteen mukaan ja lähti hevosensa luo.

Kun tavarat olivat AngwusnasomtaqaCha’kwainan kyydissä ja hevonen laitettu matkakuntoon, otti Dakarai tämän suitsista kiinni aikomuksenaan lähteä kuljettamaan sitä pois. Hevonen ei kuitenkaan liikahtanutkaan vaan hirnahti suunnaten katseensa Chathan elikkoon ja muiden hevosiin. "Ei, Herra Mullins ja muut eivät ole tulossa mukaan. Me olemme nyt kaksin Dehrahin viimeinen toivo", Dakarai totesi orin hirnahtaessa. "Niin, sanopa muuta... Pettureita koko sakki. En tiedä miksi edes vaivauduin tänne", Dakarai vastasi, vaikkei nyt oikeasti puhunutkaan hevosta, kunhan vain leikki ymmärtävänsä.

Dakarai pääsi lopulta lähtemään ja vähän matkan päässä kipusi hevosensa selkään. Prinssi otti toisella kädellä kiinni hevosensa suitsista toisen pidellessä viikatetta, koska ei sitä oikein hevosen kyytiinkään voinut pakata. Sen verran pitkä se kuitenkin oli. Miten sen kanssa sitten pääsisi näppärästi takaisin Dehrahin puolelle, olikin toinen juttu, mutta valitettavasti myrkkyviikate oli Dakarain ainoa tuki ja turva kahden tikarin lisäksi. Mutta oli miten hyvänsä, portista oli päästävä. Vaikka väkisin, jos ei muuten.

AMETHYST

Ame tirskahti vähän Karanin sanoille, vilkaisten mieheen kuitenkin pieni hymy huulillaan.
”Mmh no joo, ei se kai sille itelleenkään oo kauheen turvallista tolleen käyttäytyä”, nainen myönsi huvittuneena. Daksu oli yhden kokouksen aikana melkein päässyt hengestään kahdesti ja saanut turpaansa, se oli aika taitavaa jopa dehrahilaiselta orjapiiskuri-prinssiltä.
”Mut ei sillä näytä järjen sijasta olevan ees mitään itsesuojeluvaistoa. Tyhmä mikä tyhmä”, Ame lisäsi hiljaa ja kiehnäsi päätään sanojensa lomassa hieman miehen olkaan.

Telemakhoksen tyrskähdys sai Amen virnistämään iloisesti – hän kyllä halusi varmistaa, että ainakin Chathan maine pysyisi hyvänä, vaikka miesparka dehrahilainen olikin. Chatha oli niin hyväsydäminen ja kunnollinen, se oli niin hassua… Ilmeisesti Karankin ihmetteli asiaa hieman, eikä Amethyst voinut olla hykertämättä, kun toinen mietti oliko lyömisestäkään mitään hyötyä.
”No jos lyö tarpeeks monta kertaa, niin lopulta se sit hiljenee… Ja en mä sitä epäile, eihän tollanen törppö voi yhdessä päivässä järkeä kasvattaa. Mähän en oo kasvattanut vieläkään”, Ame virnisti tyytyväisenä, vilkaisten hieman Chatha-raukkaan, joka ei saanut edes tuolia millä istua, kerta sillä piti estää Daksun pääsy takaisin saliin. Oven takana oli kuitenkin lopulta hiljennyt… ehkä Daksu oli pyörinyt vahingossa rappuset alas?

”Mut Chatha on kiva… kyl siihen voi luottaa. Oli Daksu sit miten juntti tahansa, Chatha vaikuttaa dehrahilaiseks ihan hyvältä mieheltä”, hän hymähti hellästi pyöritellessään vaaleanpunaista kiharaa sormensa ympärille, hymyillen hellästi. Amen suusta harvoin kuuli miehiä kohtaan moisia kehuja. Chatha vain oli hieman raukka… ja vaikka Dehrahissa olikin kurjat olot aikalailla kaikilla ei-aatelisilla, niin Amesta oli silti hieman hassua, miten raasu Chatha oli kokouksen alussa ollut. Mies oli kuitenkin sotilas… No, hän varmaan mietti liikaa. Dehrahissa nyt varmaan laitettiin sotilaatkin raatamaan koko elämänsä niska limassa ilman mitään kunnon korvausta, ja tappelemaan kuolemaan saakka jostain erikoispaikoista tai mitä vielä. Eihän siitä paskamaasta ikinä tiennyt.

CHATHA

Chatha tiesi kyllä, että Dehrahissa hän saattaisi hyvin päästä hengestään mentyään lyömään prinssiä, mutta joku kohtuus. Prinssiä oli kerran jo varoitettu puhumasta muille epäsopivasti, kyllä hänen oli pakko oppia käyttäytymään jos mieli joskus kuninkaaksi. Ja miten se Chathan vika oli, jos lähes aikuinen ei osannut alkeellisimpiakaan käytöstapoja ja laitettiin hänen vastuulleen hoitamaan ulkopolitiikkaa muiden kuningaskuntien kanssa? Ehkä häntä olisi ollut syytä valmentaa siihen jo aikaa sitten, nyt ei ollut varaa töpeksiä ja aikaa opetella, joten pakko Chathan oli nopeuttaa prinssin oppimistuloksia, ennen kuin tämä oikeasti pääsisi typeryyttään vain hengestään.

Mutta nyt Chatha yritti keskittyä kokoukseen, hän seisoi prinssin tyhjällä paikalla, kun häntä oli pyydetty paikkaamaan prinssiä kokouksessa. ”Niin, en nyt ole varma, mitä prinssi ehti jo kertoa, mutta Dehrahin tilanne huononi hyvin nopeasti sodan alettua. Suuri osa maan raja-alueista on köyhää, eikä siellä ole suuria linnoituskaupunkeja suojaamassa kansalaisia, joten etelärannikon valtaamisen myötä viholliset levittäytyivät nopeasti lännestä ja idästä pohjoisemmaksi ja piirittivät pääkaupunkialuetta maan keskiosassa. Lähtiessämme sota oli jo ehtinyt pääkaupunkiin ja kaikki muut merkittävät kaupungit luoteessa sijaitsevaa Viramiria lukuun ottamatta oli vallattu. Lähdimme kahdestaan, koska siten oli helpompi päästä kulkemaan ja lopun kuninkaallisen perheen on tarkoitus siirtyä Viramiriin turvaan, laskujeni mukaan heidän pitäisi jo olla siellä, ellei mitään esteitä ole ilmennyt.” Chatha aloitti tekemään selontekoa.

”Laaksoon vievää tietä ja porttia vahditaan tarkasti, vaikka sitä kautta ei paljon ihmisiä kuljekaan, mutta magian takia sitä varmasti pidetään silmällä ja se on ainoa tie Dehrahista pois pohjoispuolelta (paitsi jos lunemarissa on kanssa reitti). Pääsimme läpi siten, että olin jo aikaisemmin ennen lähtöä ottanut mukaan kuolleelta vihollissotilaalta asepuvun, prinssi makasi kärryissä huovan alla, johon oli näön vuoksi laitettu ruumiita kyytiin ja esitin olevani menossa Dehrahin ulkopuolelle hävittämään ruumiita, jottei tauti leviä.” (?) Chatha kertoi yrittäen muistaa ja arvioida miten paljon vihollisia portilla oli ollut. Chathan ei onneksi ollut tarvinnut puhua mitään, riitti kun näytti kyydissä olevia raatoja ja heidät oli kyllä päästetty läpi.

”Muurin kummallakin puolen on rautaristikot, jotka nostetaan ylös ja avausmekanismi on sisäpuolella sekä mahdollisesti myös muurin päällä, voisin kuvitella. Muurin sisällä oli pari (tai muutama?) sotilas, alhaalla Dehrahin puolella oli muutama tarkastamassa poistuvia, mutta koska toiselta puolen ei juuri tule Dehrahiin ketään, siellä ei portin ulkopuolella ole sotilaita. Muurin päällä taas oli jousin varustettuja sotilaita muutama kymmenen, vähintään 20 miestä, mutten ehtinyt kovin tarkkaan katsoa, ei kuitenkaan yli viittäkymmentä.” (?) Chatha teki jonkinlaisen arvion muurin tilanteesta, mutta olihan se saattanut jo muuttua ja hän ei ollut pystynyt ihan hirveän tarkkaa arviota tekemään ja prinssi ei luonnollisesti minkäänlaista, koska hänet oli ollut pakko piilottaa. Noin pitkä ja selvästi aatelinen ja dehrahilaisista peruskansalaisista poikkeavan näköinen olisi herättänyt liikaa huomiota, että häntä olisi voinut naamioida edes dehrahilaiseksi pakolaiseksi saati vihollissotilaaksi. Chatha nyt ei etenkään pimeällä herättänyt niin paljon huomiota, että kukaan olisi katsonut kauhean tarkasti.

KARAN

No kauhean älykästä kuvaa ei Karankaan ollut Dehrahin perillisestä saanut, mutta olisi voinut luulla tämän arvostavan omaa turvallisuuttaan hiukan enemmän. ”Ja minä kun kuvittelin, että Telemakhos tekee ennen kuin ajattelee, mutta hän nyt sentään ajattelee edes jälkikäteen.” Karan totesi riittävän hiljaa, ettei häiritsisi Telemakhoksen keskittymistä kokoukseen, ja huokaisi. Tästä matkasta tulisi vielä hankala, etenkin jos he nyt suuntaisivat ensiksi juuri Dehrahiin.

Hieman Karan vilkaisi Amea kummissaan, kun nainen alkoi tosissaan kehua Chathaa. No jopa tämä oli onnistunut vaikutuksen tekemään, mutta ehkä ei pitäisi ihmetellä, kun oli Amesta kyse. ”Niin, kun sinun miesmakuusi on tunnetusti luottamista.” Hän kiusoitteli, mutta ainakin dehrahilainen sotilas kuulosti puhuessaan ihan pätevältä ja rehelliseltä, vaikka aika moni katsoikin miestä kummissaan, johtuen siitä, että prinssin versio tapahtuneesta oli hiukan toisenlainen.

AMETHYST

Ame tirskahti Karanin sanoille ja vilkaisi tähän huvittuneena, no Telemakhos ei ollut täysin päätön, vaikka ei kyllä usein ajatellut ennen kuin toimi. Mutta hän piti tulisesta ja äkkipikaisesta pikku käskynhaltijastaan, ei hän olisi halunnut muuttaa miestä… ainakaan paljon. Amethyst kuunteli Chathaa ja sulki hetkeksi silmänsä, nauttien vain saamastaan huomiosta. Kuitenkin Karanin alkaessa piikitellä häntä hänen loistavasta miesmaustaan Amethyst tyrskähti hellästi, ajatuksensa singoten oitis takaisin edessä istuvaan Telemakhokseen, ennen kuin hän raotti silmiään ja vilkaisi huvittuneena Karaniin.
”Niinpä, mulla on ihan hirveen huono miesmaku”, Ame piikitteli takaisin, hymisten sitten huvittuneena, painaen päänsä takaisin miestä vasten.

INAR

Dehrahin idioottimaisesta prinssistä päästiin miltei lopullisesti, siltä se ainakin oli kuulostanut oven toisella puolella, mutta parempi niin. Inar keskittyi kuuntelemaan vieressään seisovan sotilasta, kun tämä alkoi kertoa Dehrahin tilanteesta prinssiä laajemmin. Hieman hän kuitenkin nojautui eteenpäin ja kurtisti kulmiaan useammassakin kohtaa, kunnes kohotti niitä kuultuaan lopullisesti myös Chatha-nimisen sotilaan kertomuksen siitä, miten he olivat prinssin kanssa päässeet maasta:
”Hyvä, että tulin kysyneeksi, koska minä en ainakaan ollut kuullut mitään tuosta aikaisemmin”, nainen myönsi hetken hiljaisuuden päästä, muidenkin katsoessa Chathaa ja toisiaan hieman kummissaan. (?)

”Eli jos yrittäisimme hämäystä, heidän olisi avattava ainakin toinen porteista voidakseen edes arvioida tilannetta... porttien auki pitäminen sitten on ongelma erikseen”, Inar sanoi mietteliäänä, hieraisten vähän leukaansa.
”Toki jos prinssi Cainen suunnitelmaa harkitaan, ja kuten sir Dorian sanoi, pitäisi selvittää ketkä kaikki naispuolisista olisivat ylipäätään kykeneviä puolustamaan itseään ja miten pidämme portit auki tarpeeksi pitkään, että muut pääsevät apuun saati sitten porteista läpi”, nainen lisäsi, vilkaisten hieman heidän joukkoaan, ja sitten itseään. Hän oli hyvä sotilas, mutta huomattavasti vähemmän… avuttoman ja heikon, helposti hämäävän näköinen. Hän oli sotilas ja myös näytti siltä… Pestva menisi varmaan helpommin läpi?

”Mikä hämäys?”, kuului silloin häntä vastapäätä istuvien vinemarilaisten joukosta. Inar vilkaisi vaaleanpunahiuksista naista, joka näytti vasta nyt heränneen keskusteluun, tähän asti toista oli kiinnostanut lähinnä seuraneitinsä, -tai miehensä-, vieressä kihertely.
”Prinssi Caine ehdotti, että yrittäisimme hämätä vihollissotilaita muutaman loukkaantuneen ja apua hakevan naisen tai uskottavasti naiselta näyttävän miehen avulla”, Inar selitti lyhykäisyydessään, jolloin nainen kohotti hieman itseään vieressään istuvan miehen syleilystä.
”Mä osaan huolehtia itestäni. En mä mikään sotilas oo, mutta ei tää olis eka kerta kun mä vastaavaa teen”, nainen ilmoitti, Inarin kohottaessa hieman kulmiaan. No, kipakka tyttö oli näköjään yllätyksiä täynnä, se piti myöntää. Sai nähdä päästäisikö tuliprinssi naistaan kuitenkaan mukaan, sen verran suojelevaa sakkia taisivat molemmat miehet olla.

PESTVA

Tunteilevat miehet olivat melko huvittavaa seurattavaa. Dakarain kutsuessa Vinemarilaista naista huoraksi Pestvalta pääsi refleksinomaisesti kuiskauksena "isäsi oli kun sinua teki...", joka hänen ja Urumiyan onneksi jäi kaiken huudon alle (?). Hän ei olettanut asioiden eskaloituvan, ja oli Inarin suojelukäskyn kuuliessaan sen verran herpaantunut että nousi vain rennosta asennostaan hieman pystympään ja jäi seuraamaan tilannetta, joka ei onneksi tarvinnutkaan jatkotoimenpiteitä. Hän ei voinut ymmärtää huoneen ilmapiiriä, eikö heidän ollutkaan tarkoitus tehdä yhteistyötä? Jos he olisivat nyt Urumiyassa, hän olisi ehdottanut toverillista lumisotaa joka olisi saanut kaikkien hermot heltyämään. Dakarai ainakin tuntui olevan kunnollisen lumipesun tarpeessa.

Pestvalle oli tullut puoliksi yllätyksenä, miten eri perilliset ja heidän seuralaisensa vuorovaikuttivat keskenään. Hän ei ollut itse ikinä tottunut erityisemmin teitittelemään tai pokkuroimaan Inarin edessä (?), eikä Inar ikinä käyttäisi itsestään puhuessaan monikkoa tai sättisi Pestvaa Dakarain lailla (?). Hän ei ollut ollut koulussa parhaimmillaan pelkkää kuuntelua vaativassa opiskelussa, ja katui nyt hieman että oli mielummin suunnitellut tyttöjen kanssa avantouintiretkeä kuin kuunnellut ulkopolitiikan opetusta. Hän yritti naamaansa nyrpistäen tuoda mieleensä eri kuningaskuntien käytöstapoja, kunnes havahtui siihen että Inar heitti Dakarain ulos, ja hänet täytti suuri ylpeyden ja lämmön tunne. Hän tiesi, että nuoriso tarvitsee välillä kovaa huolenpitoa kasvaakseen kunnolliseksi aikuiseksi, oli tämä nuorison edustaja prinssi tai ei. Ehkä tämä saisi hänet hieman nöyrtymään? Pestva mietti taas ulkopolitiikkaa, varsinkin Dehrarin, ja pohti olisiko hänelle sopivaa pitää nuorelle prinssi Dakaraille sisarellinen puhuttelu tämän käytöksestä. Ehkä jos hän yrittäisi olla koskematta tähän?

Pestva hämmentyi Cainen ehdottaessa hämäyksesi ....pulaneitoja?, kunnes muisti, että muissa valtakunnissa naiset nähtiin jostain syystä heiveröisinä sokerihippusina. Hän katsoi huoneessa olevia naisia, joista suurin osa tosiaan vaikutti olevan (hänen mielestään) epänaisellisen heiveröisiä, kuin poikalapsia. Sen verran hän sai palautettua ulkopolitiikkaa mieleensä, että ymmärsi olevansa Gildomeran mittakaavalla muista naisista poikkeava - lyhythiuksinen, lihaksikas sotilas. Hän ei ollut edes erityisen varma, miten monessa valtakunnassa naiset saivat olla sotilaita, mikä tuntui hänestä valtavan potentiaalin hukkaanheitolta. Hän tiesi, ettei saisi ajatella näin, mutta hän ei voinut itselleen mitään; ei ihmekään että muut valtakunnat olivat pulassa, kun sotilaina oli vain emotionaalisia poikia ja miehiä! Hän tutki voimakkaita lihaksiaan ja katsoi sitten Inaria. He tarvitsivat hieman apua mennäkseen läpi heikoista naisista, mutta saisivat helposti suojeltua muita. Jopa Caine oli Gildomeralaisittain naisellisempi kuin he! Pestva tirskahti ajatukselle. Entä mistä he saisivat sopivat vaatteet? Hän ei itse ollut tuonut mukanaan ainuttakaan mekkoa. Entä tarvitsiko hän peruukin? Vai riittäisikö jos hän pitäisi päässään huivia? Hän mietti itseään Gerosin prinsessan ja Vinemarin seuralaisen vaatteissa ja tyrskähti.

ANDRÉ

Ei se kyllä jälkeenpäin Andréa yhtään ihmetyttänyt, miksi sotavankien esittäminen hämäyksessä oli torpattu. Niin eihän se menisi uskottavasti läpi, koska heillä ei ollut viholliselle tuttuja asepukuja tai muitakaan vaatteita sen lisäksi, ettei kielikään ollut yhteinen. Mutta sitten prinssi Caine ehdotti neitoja pulassa. André ehti jo säikähtämään, että ei kai kukaan keksisi, että prinsessa Marcella laitettaisiin siihen hämäykseen, koska se olisi vain kaikin puolin väärin ja kohtuutonta. Mutta ilmeisesti muutkin ymmärsivät, että olisi siihen hämäykseen laitettava naisia tai naisesta meneviä miehiä, jotka osaisivat myös puolustaa itseään. André huokaisi hiljaa itsekseen helpotuksesta, koska silloin kukaan ei olettaisi prinsessa Marcellan ottavan osaa sellaiseen. Tyttönen kun ei kuitenkaan ollut tottunut taisteluihin saati, että ottaisi itse sellaiseen osaa. Toivottavasti prinsessa ei itsekään ollut ajatellut ottavansa osaa hämäykseen.

André katsoi joka tapauksessa salia ympäriinsä katseensa käydessä jokaisessa. Naisedustusta nyt ei kyllä muutenkaan ollut kovinkaan paljoa ja Urumiyan naiset näyttivät molemmat kyllä hyvinkin soturimaisilta, joten neitopulassa ei tainnut ihan toimia heidän kohdallaan, ellei joku täällä ollut naamioinnin mestari. André sellainen ei kuitenkaan ollut eikä hänestä kyllä myöskään saisi naista tekemälläkään. Prinssi Caine puolestaan oli valmis ottamaan osaa hämäykseen naisena. Niin olihan prinssillä kauniit kasvot eikä prinssi niin miehekäs mörssäri ollut, että voisihan se toimia. "Miten monta hämäykseen oikein olisi suotavaa laittaa? Tuskin liian montaa ainakaan, mutta jos portteja on tarkoitus pitää auki, niin ihan muutama tuskin riittää. Vihollisia on kuitenkin reippaasti enemmän", André sanoi.

Urumiyan prinsessa puolestaan halusi takaisin palanneelta Dehrahin sotilaalta selontekoa Dehrahin tilanteesta, kun prinssin sanaan ei ollut ihan luottamista. Kun sotilas tilannetta selvensi, oli se kyllä perusteellisempi ja eroavia kohtiakin oli prinssin kertomaan nähden, mutta molemmat olivat kuitenkin tuoneet selvästi ilmi, että tilanne Dehrahissa oli todella huono ja se oli todella nopeasti muuttunut huonommaksi. Mutta ehkä dehrahilaisen sotilaan puheisiin ja yksityiskohtiin oli joka tapauksessa enemmän luottamista, koska prinssi oli käyttänyt aikaansa enemmän asian vierestä puhumiseen ja muiden arvosteluun. Sotilas oli sentään ollut ihan asiallinen dehrahilaiseksi, koska Andrén käsitys maasta oli ollut se, että vähänkin korkea-arvoiset olivat itseään täynnä olevia pellejä. Positiivista, etteivät sentään kaikki.

INAR

Inar henkäisi hieman. Ei kahdesta muusta prinsessasta tainut olla juuri hämäykseen. Muiden maiden naisten käytös, asema ja taistelutaidottomuus hämmensi Inaria, vaikka häntä oltiinkin valmisteltu tätä hetkeä varten - Urumiya oli omalaatuinen siinä suhteessa. Hän ei olisi suurinta osaa näistäkään miehistä laittanut sotaan, ei ainakaan vieressään seisovaa Chathaa, eikä ainakaan lunemarilaista kultakutria tai vinemarilaisia... eikä kyllä Nierdalesin perillistä saati sitten gerosilaistakaan sotilasta. Oikeastaan vain yksi sotilas täällä oli miehyydestään huolimatta edes hieman vakavasti otettava, ja se oli Nierdalesin perillisen henkivartija, muut olivat edustusmiehiä. Käsivarrenjatkeita ja teenkaatajia korkeintaan.

Inar vei lopulta katseensa Pestvaan takanaan ja mietti hetken. Hän luotti Pestvaan täysin, tämän taitoihin ja voimaan, eikä hän halunnut päästää vain Cainea ja tuota vinemarilaista naisparkaa yksin porteille. Hän yritti viestiä naiselle katseellaan, että heidän olisi parempi olla hämäysryhmässä, mikäli portilla olevista sotilaista aiottaisiin myös selvitä.
"Minä ja Pestva (?) voimme osallistua hämäykseen. Jos saamme kaksi uskottavampaa jäsentä näyttämään tarpeeksi loukkaantuneilta ja heikoilta, ei meidän tarvitse kuin näyttää vaarattomilta. Jätämme vain ilmiselvimmät aseet pois, muiden prinsessojen on turha asettua vaaraan, varsinkin kun Lunemarin perillisestä on enemmän apua taustajoukoissa", Inar ehdotti sitten, luottaen kyllä siihen että Pestva kieltäytyisi jos haluaisi. Toisaalta Pestva ei ollut omiaan kieltäytymään taistelusta ja muista huolehtimisesta (?), ja Inar... no, hän luotti itseensäkin enemmän, kun oli kapteeninsa kanssa. Ei heistä mitään, muiden maiden mittapuilla, neitoja saisi, mutta parempi hänen mielestään näin.

DORIAN

Pakko Dorianin oli myöntää, että tämä tehtävä kyllä antoi hänelle sitä haastetta, mitä oli elämäänsä kaivannut, mutta hän ei ehkä ihan kuitenkaan ollut ajatellut, että hänen uransa suurimmat haasteet olisivat kiukuttelevat keskenkasvuiset aateliset. Pelkkä kokouksessa asiassa pysyminen oli selvästi mahdotonta, vaikka hän olikin tottunut siihen, että mistään mitään tietämättömät hidastivat asioiden etenemistä, niin tämä oli kyllä ollut surkein sotakokous, jossa hän oli ollut mukana. Lisäksi kunnollisen suunnitelman tekeminen oli mahdotonta, koska hänellä ei ollut tarpeeksi riittävän päteviä sotilaita ja niistäkään, jotka väittivät olevansa päteviä, hän ei tiennyt miten he pärjäisivät oikeasti. He eivät voineet käyttää mitään normaaleja sotastrategioita, koska hyökkäykseen ja portin murtamiseen ei ollut riittävästi sotilaita ja heidän piti ottaa mahdollisimman vähän riskejä.

Caenezhin prinssin idea tuntui lopulta tässä tilanteessa ainoalta toimivalta, mutta ei sekään riskitön ollut ja nojasi Dorianin makuun liikaa tuuriin ja olettamukseen, että vihollinen tarttuisi syöttiin. Mutta koska mitään parempaakaan ei oikein ollut, niin tämän kehittäminen mahdollisimman toimivaksi olisi paras ratkaisu. ”Meillä ei tässä ryhmässä ole ihan hirveästi siihen tehtävään sopivia, parhaiten taistella taitavia naisia täällä taitavat olla urumiyalaiset neidit, mutta heistä nyt ei saa kauhean avuttoman näköisiä mitenkään. He taas, jotka rooliin sopisivat parhaiten, eivät todennäköisesti ole tottuneet taistelemaan, ja se olisi liian suuri riski. Prinssi nyt caenezhilaisena varmasti osaa pitää puolensa ja hänestä varmaan voisi saada uskottavasti naisen naamioitua ja vinemarilainen neiti varmaan tietää mihin on ryhtymässä, mutta kaksi on kyllä turhan vähän.” Dorian vastasi gerosilaiselle, kun urumiyalaiset ilmoittautuivat tehtävään.

”Ja mie voin haavottaa itteeni sen verran, et vastapuoli tajuu mikä on ongelma, ilma et meiän tarvii yrittää puhuu mitää. Mie saan pienet haavat kyl nopeest parannettuu, ettei se tappeluu häiritte.” Caenezhilainen selitti, mikä toki varmasti edesauttoi tilannetta, jos portille mentiin tosissaan sen näköisenä, että oli hätä, niin siinä ei tosiaan aikaa tuhlautuisi turhaan kommunikointiyrityksiin. ”Luulen, että neljä riittää ja jos päähuomio on prinssissä, niin tuskin portilla sen tarkemmin aletaan ihmetellä. Ja miehet nyt harvoin tajuavat epäillä naisista olevan mitään uhkaa kenellekään, vaikka sitten olisikin vahvempi ja sotilaallisemman näköisestä naisesta kyse.” Dorian antoi hyväksyntänsä. ”Ja loput voitaisiin jakaa kahteen ryhmään, joista toinen hyökkää ensin tarkoituksena päästä nopeasti portille auttamaan hämäysryhmää ja jälkimmäinen koittaa antaa taustatukea hyökkäykseen ja huolehtia muurin jousimiehistä. Jälkimmäiseen ryhmään laittaisin ainakin lunemarilaiset, prinsessa Hortencian aseesta olisi siinä eniten hyötyä. Meidän ainoat jousiampujat taisivat mennä hämäysryhmän mukana? Itselläni on vain varsijousi ja siitä nyt ei tällaisessa hyökkäyksessä ole juuri hyötyä.” Dorian jatkoi, hänellä oli sekin jousi mukana lähinnä metsästystarkoitusta varten, jousiammunta ei ollut mikään Dorianin vahvuuslaji.

HORTENCIA

"Pyhä Benedicta, anna viisautesi meille, jotta selviämme elossa", Hortencia kuiskasi lähes ääneti. Sotakokous oli yksi suuri, kauhistuttava katastrofi. Sentään Dehrahin prinssi oli vihdoin hiljennyt, kun tämän henkivartija oli palannut vinemarilaisen neidin kanssa takaisin, ja he saivat vihdoin hieman parempaa selontekoa myös Dehrahin tilanteesta. Prinssi oli kertonut kyllä aivan toisen tarinan, eikä Hortencia voinut olla vilkaisematta muita hämillään siinä kohtaa, kun sir Chatha selitti heidän saapumisestaan laaksoon.

Sotakokous kuitenkin saatiin jälleen etenemään, Hortencian tuntiessa olonsa koko ajan vain vaikeammaksi. Hän ei pitänyt suunnitelmasta, joka kuitenkin vaikutti olevan se, jota heidän olisi seurattava... Nuori prinsessa vei katseensa jälleen sir Dorianiin, kuunnellen vain vaitonaisena miehen sanoja, nyökäten vaisusti tämän mainitessa hänet sekä Lunemarin elementin. Hän tunsi hermostuksen kuplivan vatsassaan, eikä se helpottanut, kun hän vei katseensa muihin sir Dorianin mainitessa jousiampujista. Oliko... hänen elementtiaseensa siis ainoa varteenotettava apu muurin ja sitä vartioivien jousimiesten suhteen? Hänen kätensä tuntuivat yhtäkkiä kovin heikoilta, Hortencian oli hellitettävä otettaan hieman hopearististä, sillä puristus sai hänen kätensä tärisemään hieman.

"Pystyn sotavarstalla mahdollisesti useampaan tuulenpuuskaan, jolla voin helpottaa hyökkäystä sekä suojata joukkoamme nuolilta, mikäli meillä ei tosiaan ole jousimiehiä joukossamme hämäyksen vuoksi", Hortencia sanoi lopulta kuitenkin niin vakaalla äänellä, kuin kykeni. Hänen oli ajateltava Lunemarin ja koko Gildomeran parasta... hän ei saisi antaa pelolle ja epävarmuudelle valtaa, muuten hänestä saati Lunemarin elementtiaseesta ei olisi mitään hyötyä.
"Voin mahdollisesti vahvistaa taustajoukon suojaa, jotta pääsemme nopeammin avuksenne, herra hyvä. Se myös auttaisi varmasti helpottamaan Lunemarin prinsessan tehtävää, kun olisimme edes hivenen huomaamattomampia", kuului takaapäin jälleen Imperia-neidin ääni. Magian käyttämisestä sodassa mainitseminen sai Hortencian värähtämään hieman epämukavasti, vaikka hän miten yritti ajatella kivimaagin olevan heille hyödyllinen. Olihan se varmasti totta, mutta hyvä tavaton, se oli väärin! Se oli vastoin hänen moraalejaan, ja ennen kaikkea Luojan tahtoa!

GODOFRÉDO

Godofrédo heräsi pieneen kuorsausääneen jonka oli puoliunissaan päästänyt. Häntä harmitti, sillä hän oli juuri ollut näkemässä erittäin miellyttävää unta pulassa olevista, sokerikuorrutteisista peikoista. Hän otti tuolilla mukavamman asennon, katsahti orvosti Dorianiin, hörähti ja jatkoi odottamista. Antaa pikku ystävien miettiä pikkuisia asioita, hän ajatteli. Hän keskittyisi itse isompiin asioihin.

PESTVA

Pestva nyökkäsi pienesti Inarille kun tämä oli ilmeillyt hänelle merkitsevästi. Tietenkin hän osallistuisi! Pestva oli sotilaskoulussa mentorina toimiessaan oppinut hieman esiintymistaitoja jotka menivät ainakin nuorisolle melko täydestä, joten miksipä ei miehille? Hän katsahti kaunista, luonnollisesti flirttailevaa vinemarilaista naista ja yritti peilata hänen eleitään. Pestva ei ollut ikinä ollut erityisen kiinnostunut romantiikasta, ja hänen omat flirttailutaitonsa olivatkin melko vajaavaiset. Yleensä miehille oli riittänyt jos heille sanoi, että miten olisi jos mentäisiin vällyjen alle, mutta vihollisilta hän ei halunnut sellaista huomiota - toki hän rakastaisi siitä mahdollisesti syntyvää lasta enemmän kuin elämää, mutta - ....

Pestvan jalka alkoi taas nykimään. Hemaisevan vinemarilaisen eleet tuntuivat hänelle hyvin epäluonnollisilta ja hän koki näyttävänsä kömpelöltä ja hupsulta. Hän asetti oikean kätensä vyötärölleen ja vasemman kätensä päänsä taakse. Tähän asentoon hän oli tottunut, mutta sitä pitäisi muokata ... epäsotilaallisemmaksi? "Inar, pssst! Pssssssssssst! Katso!", hän kuiskasi ehkä vähän turhan kovaan ääneen. Hän räpytteli ripsiään, mutristi suutaan, päästeli pusuääniä eikä kyennyt olemaan nauramatta. Hän alkoi käkättämään mahdollisimman hiljaisella äänellä ja rummutti kämmenillään polvia. Hän tiesi että kokous oli vakava asia, mutta välillä piti hieman irrotella! Hämäysjoukoille oli muutenkin strategian sopimisen lisäksi nyt tärkeintä harjoitella hämäystä. Pestva lopetteli naurunsa pikkuhiljaa ja alkoi hieromaan käsiään yhteen. Tehtävässä epäonnistuminen ei ollut vaihtoehto, joten hänen olisi pakko yrittää keskittyä nyt kun hän tiesi oman tehtävänsä. Hän löi pari kertaa nyrkillä kämmeneensä. "Jees. Jepjep. Jep." hän sanoi itselleen hiljaa.

DORIAN

Dorian käänsi katseensa paremmin Lunemarin prinsessaan, kun tämä lupasi tehdä parhaansa häiritäkseen vihollisjousimiehiä. ”Ehkä omista jousiampujista ei muutenkaan olisi kauheasti iloa, vastustajaa haittaava tuuli haittaisi kyllä omienkin ampumista. Ja valitettavasti, teidän korkeutenne, muiden aseista ei ole samalla tavalla hyötyä pitkällä välimatkalla. Vinemarin tulimiekka saisi liikaa tuhoa aikaiseksi, vesikin oletettavasti toimii paremmin lähellä vettä eikä kauhean tehokkaasti auta muurin puolustajien kanssa, Caenezhin ase auttaa lähinnä sitten kun nuoli on jo osunut, ellei henki lähde ennen sitä, maan ase ei auta nyt kun sen käyttäjä on liian kokematon ja aikaa harjoitteluun ei kauheasti ole, myrkky toimii ilmeisesti vain lähietäisyydeltä jos sillä ei ole tarkoitus myrkyttää meitäkin hengiltä ja… no hänen korkeutensa prinssi Godofredon suojaava kilpi nyt auttaisi ainakin teoriassa, mutten itsekään ole nähnyt käytännössä toimiiko se ylipäänsä hänen käsissään…” Dorian sanoi vilkaisten prinssiä, joka oli ollut, onneksi, nyt taas hyvän tovin hiljaa ja selityskin sille löytyi nyt, prinssi kun näytti siltä, että oli juuri sopivasti herännyt nokkaunilta.

Dorian kääntyi takaisin muihin päin jatkaakseen, kun gerosilainen kivimaagi alkoi selittää jostain suojauksen vahvistamisista taikakonstein. ”Tässä kohtaa, arvon neiti, kaikki apu on ehdottomasti tarpeen. Mutta koska en ole lainkaan perehtynyt magiaan, kuulisin mielelläni tarkemmin mistä on kyse. Me lunemarilaiset… ja muuten magiaan tottumattomat emme aina osaa suhtautua siihen kauhean hyvin ja hyödyllisetkin taikatemput voivat koitua omaksi häviöksi, jos ne tulevat liian varoittamatta ja aiheuttavat omissa joukoissa kaaosta.” Dorian sanoi korjaten pienen lipsahduksen, hän edusti nyt Nierdalesia. Mutta vaikka kyseessä olisi harmiton suojataika joka haittaisi vihollista näkemästä heitä, sekin oli kaikkien hyvä tietää, ettei sattuisi turhia tapaturmia.

CAINE

Caine ehti jo huolestua, ettei saisikaan osallistua hämäykseen, kun jousiampujapula otettiin puheeksi. Toki hän oli ylpeä taidoistaan, mutta hän halusi olla päätähti omassa suunnitelmassaan eikä mikään tausta-avustaja! Onneksi naisissa ei ollut riittävästi sopivia päärooliin, prinsessat olivat sieviä ja varmasti miehiä puoleensa vetäviä, mutta gerosilainen oli ihan liian nuori ja lunemarilaista tarvittiin niissä taustajoukoissa onneksi enemmän kuin Cainea. Urumiyalaiset nyt toki osasivat tapella, mutta kovin hauraita neitokaisia heistä ei saisi tehtyä, Cainestakin sellainen taiottaisiin helpommin.

Pestva demonstroikin seuraavaksi omia hurmaustaitojaan, ilmeisesti vain Inarille, mutta sai kyllä osakseen hiukan muidenkin huomiota (?). Dehrahilainen sotilas erehtyi vilkaisemaan siihen suuntaan ja käänsi nolona katseensa pois moisen esityksen nähtyään, nierdalesilaissotilas taas ei edes katsonut, mutta näytti muuten vain hiukan enemmän siltä, että tahtoisi olla mieluummin ihan missä tahansa muualla. Caine taas tyrskähti Pestvankin alkaessa nauraa omalle suoritukselleen. ”Ei hätää, mie voin opettaa siulle miten ollaan tytösti! Isi sano usein, et vie miut Urumiyaan, jos en ala käyttäytyyn ko miehet ja sit ku mie innostuin, et koska mie sinne pääsen, nii hää katto minnuu yht pettyneesti ko meiän nierdalesilaine sotastrategi tuot nukkuvaa prinssiään!” Caine lupasi auttaa ystävää hädässä.

INAR

Eipä ollut muista prinsessoista sotilaiksi. Inarin kävi Lunemarin ja Gerosin perillisiä sääliksi, heidän kaikki potentiaalinsa valui hukkaan... kuinka yllättävää, että juuri miesten vuoksi. Uskomatonta. Inar katseli hermostunutta lunemarilaista, joka yritti parhaansa peittää jännityksen ja pelon kuunnellessaan nierdalesilaista sotilasta, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Inar vilkaisi säälien kumpaakin, jääden jälleen hetkeksi katselemaan Gerosin prinsessaparkaa, ohittaen lähes täysin mitä tämän maagi ja nierdalesilainen sotilas puhuivat.

Inar hätkähti ajatuksistaan ja käänsi katseensa taakseen, kun kuuli Pestvan äänen. Nähdessään naisen... kiemurtelevan epätavallisen luonnottomasti ja räpyttelevän ripsiään, kuin tulehdussairas, Inar kurtisti kulmiaan ja irvisti huvittuneena.
"Pestva!", hän sähähti, peittäen naurahduksensa samalla, kun pudisti päätään. Nainen itse nauraa käkätti omille pusuäänilleen niin, että Inar joutu kääntämään katseensa toisesta pois estääkseen oman naurunsa. Ilmeisesti muutkin olivat huomanneet Pestvan esityksen, kun Cainekin alkoi huudella huoneen toisesta päästä, että opettaisi Pestvan heiveröiseksi neidiksi.

"Joo, no eiköhän Caine osaa auttaa meitä käyttäytymään urumiyalaisittan epänaisellisesti, jos kuka", Inar naurahti hieman ja pudisti päätään ystäviensä puheille. Nierdalesilainen sotilas ei vaikuttanut kovinkaan tyytyväiseltä, minkä vuoksi Inar henkäisi hieman ja rykäisi sitten siihen malliin, että Pestvakin voisi ihan hetken vielä yrittää kestää. Tuskin kokous enää kauaa kestäisi...

IMPERIA

Imperia yllättyi hieman, kun sotilasherra kutsui itseään lunemarilaiseksi, eiväthän he olleet tulleet samaa matkaa? Kai hän nyt olisi huomannut, jos peikon lisäksi joukossa olisi ollut muitakin sotilaita, kuin sir Oscar. Hänen ihmetellessään asiaa muut alkoivat nauraa jollekin, mutta Imperia oli aivan liian oman päänsä sisällä, hätkähtäen vasta, kun joku rykäisi siihen suuntaan, että voitaisiinko jatkaa. Aivan, magia!

"Niin aivan, tietysti!", nainen naurahti lempeästi ja nousi ylös, kaivaen samalla vyölleen sidotuista taskuista ja pussukoista muutaman kiven.
"Suojakehien luominen on yksinkertaista, se vaatii yhden maagin joka voi toimia johdattavana voimana kivien energian ja maan voimien välillä, eli tässä tapauksessa minut itseni", Imperia alkoi selittää, yrittäen kuitenkin pysyä asiallisena ja muistaa, ettei tässä salissa ollut kovinkaan paljon maageja, jotka ymmärtäisivät hänen puheitaan.
"Ideaalisti siis vähintään kolmella henkilöllä minun lisäkseni olisi suojaenergiaa kanavoiva kivi, mikäli kaikille ei riitä. Mutta tosiaan, suojamagia ei ole kovinkaan... no, näkyvää. Suojakehä on näkymätön, ja auttaa niin meitä kuin hevosia kulkemaan hiljaisemmin, sekä luo ympärillemme eräänlaisen maastoutumis-taian. Täten vihollisen on vaikeampi huomata meitä, ellei magiaa häiritä valtavalla määrällä muuta taikaa", Imperia kertoi, miettien hetken samalla nostaen toisen sormensa leualleen.
"Tämän huomioon ottaen pääsisimme siis huomaamatta helpommin hyvän etäisyyden päähän, jotta prinsessa Hortencian etäisyys muurin yllä sijaitseviin jousimiehiin olisi sopivampi."

Imperia katseli kiviä, joita oli kaivanut esiin - kaksi aragoniittia, musta turmaliini sekä kyaniitti hänelle itselleen, jotta hän voisi kanavoida magiaa. Kyllä kyllä...
"Magiakiviä hallussaan pitävien ei tarvitse siis tehdä juuri muuta, kuin pysyä joukossa. Varoitan kuitenkin, että kivien maaginen energia kuitenkin saattaa viedä kantajansa voimia riippuen niiden vahvuudesta. Suojaenergiaa sisältävät kivet eivät kuitenkaan vaadi paljoa, joten uskoisin että selviämme varsin hyvin", nainen päätti puheensa ja niiasi, sotkuiset kiharansa heilahtaen, minkä jälkeen hän istua tumpsahti takaisin alas.

GODOFRÉDO

Godofrédo kurkotti jalolinjaista kaulaansa nähdäkseen maalaisnaisen kivet paremmin. Ne kimmelsivät kauniisti (?) ja hän tunsi suurta vetoa niitä kohtaan. Varsinkin tumma kivi näytti varsin majesteettiselta - miten kauniilta se näyttäisikään koruna keskellä hänen valkoista hoviasuaan! Hänen oli PAKKO saada nuo kivet kokoelmaansa. Godofrédo oli erittäin hyvä tekemään vaihtokauppaa, ja jäi hovissa sitä harjoittaessaan aina voitolle. Tämä maalaisnainen näyttää juuri niin hölmöltä, että saan helposti vaihdettua kaikki nuo kauniit kivet yhteen vähempiarvoiseen kiveeni jos pelaan palikkani oikein, hän ajatteli ja hörähti.

Hän katseli ympärilleen viekkaana. Muut paikalla olijat näyttivät juuri niin yksinkertaisilta etteivät he osaisi arvostaa tuollaista kauneutta. Godofrédon katse pysähtyi kuitenkin lyhythiuksiseen köyhäläisnaiseen joka katseli kiviä hieman liian intensiivisesti. Oliko tämä myös kivien perässä? Godofrédon täytti tätä tarkastellessaan suuri hämmentyneisyys. Nainen näytti lyhyine hiuksineen ja punertavine, kiiltävine kasvoineen hyvin epäsivistyneeltä, mutta hiukset olivat kuitenkin lähes mustat, ja hänen haarniskansa ei vaikuttanut aivan ilmaiselta. Godofrédon pitäisi käyttää täydellisiksi hiottuja strategisia taitojaan ja kehittää suunnitelma saadakseen kivet haltuunsa ennen tuota sivistymätöntä moukkaa. Tämä ei edes osaisi arvostaa kiviä niinkuin hän, jonka kivikokoelma oli koko Nierdalesin - ei, koko GILDOMERAN suurin!

Godofrédo rapsutti päätään ja katsoi lehmämäisesti ja Doriania kohti.

PESTVA

Inarin kehonkieltä ja ilmeitä oli välillä vaikea tulkita, mutta Pestva uskoi tällä kertaa onnistuneensa huvittamaan tätä. Hän hymähti tyytyväisenä - Inarin huvittuminen ei ollut aivan itsestään selvä asia (?). Pestva itse koki vitsien ja temppuilun olevan paras tapa pitää pahat ajatukset poissa, ja sitä Urumiyan prinsessa tarvitsi. Tietenkin tämän äidin, kuningattaren, kohtalo huoletti Inaria (?), mutta Pestva uskoi että murheessa rypeminen veti puoleensa vain lisää murhetta ja tarttui muihin, kuten ilo ja naurukin, jotka olivat paljon mukavampia asioita.

Imperian alkaessa puhua eräänlaisista taikakaluista Pestvan mielenkiinto heräsi. Hän itsekin kantoi mukanansa erilaisia taikakaluja eri tarkoituksiin, tällä hetkellä tärkeimpänä pieni kankainen nyytti jossa oli jotain jokaisen hänen perheenjäsenensä sinne laittamaa. Pestva ei koskaan avannut nyyttiä eikä edes tiennyt tarkkaan mitä hänen rakkaimmat ihmisensä olivat sinne laittaneet, sillä hän uskoi että nyytin avaaminen olisi päästänyt kaikki siihen asetetut hyvät ajatukset ja rukoukset tiehensä. Hän hieroi käsiään katsellessaan Imperiaa ja hänen kiviään kiinnostuneena ja halusi päästä pian puhumaan tämän kanssa onnenamuleteista ja taikakaluista.

ANDRÉ

Hämäykseen osallistujat olivat vielä hetken aikaa mysteeri, koska vinemarilainen nainen ja Caenezhin prinssi kaksin olivat aika pieni määrä, mutta lopulta urumiyalaiset päättivät myös kantaa kortensa kekoon. André katseli ympärilleen, että olisiko vielä ollut halukkaita, mutta näin ei ollut. Eikä sopivia ehdokkaita olisi oikein muutenkaan ollut tarjolla juuri enempää. Andréa kuitenkin huoletti lähinnä suunnitelman toimivuus, koska se nojasi aika pitkälti vain siihen, että toivoa sopi, että vihollinen tarttuisi syöttiin. Mutta entä jos ei ja koko homma menisi saman tien plörinäksi? Päähuomion tilanteesta päätti kuitenkin ottaa prinssi Caine haavoittamalla itseään, jos se toisi lisätoivoa tilanteeseen. "Kuinka pian suunnitelmaa oikein olisi ajatusta laittaa alulle? Pimeän tulo voisi toisaalta auttaa, mutta onko meillä varaa odottaa niin pitkään?" André pohti. Pimeys tai edes hämärä voisi kuitenkin edes antaa jonkun verran armoa hämäyksen suhteen, mutta niin kauan ei varmaankaan ollut tarkoitus odottaa laaksossa. Toki hämäysryhmän valmistelussakin menisi oma aikansa, että kaikista saisi uskottavasti pulassa olevien naisien näköisiä.

Suunnitelman jatko-osa joka tapauksessa toimi siten, että loput jakaantuisivat kahteen osaan eli hyökkäävään ja taustatukeen, mikä kuulosti ihan järkevältä. Ja jollain tavallahan loppujenkin tietenkin pitäisi päästä portista toiselle puolelle. Olettaen nyt, että hämäys ensinnäkin menisi läpi, koska portin avautuminen oli kuitenkin oleellinen osa portista pääsemistä ja sen auki pitäminen. André oli kuitenkin lopulta taas keskittynyt lähinnä kuuntelemaan, miten suunnitelma eteni, mutta vilkaisi kuitenkin urumiyalaisten suuntaan, kun Urumiyan prinsessan mukana tullut nainen alkoi keikistelemään ja tekemään pusuääniä yrittäen kaiketi eläytyä hienon neidin rooliinsa. Olihan tuo kieltämättä hupaisaa, mutta ei André sen mitenkään antanut näkynyt kasvoillaan. André kuitenkin yritti keskittyä takaisin aiheeseen, kun Imperia-neiti selitti tarkemmin kivimagiansa suojaavasta puolesta, mikä varmasti auttaisi kyllä.

DORIAN

Dorian sai yrittää tosissaan suhtautua maaginaisen sepitykseen kuin mihin tahansa oikeaan sotastrategiseen yksityiskohtaan ja sysätä oman vastenmielisyytensä taikuutta kohtaan syrjään. Heitä oli vain kourallinen ja siitäkin joukosta harva oli sotataidossa päteviä, vastassa olisi kymmeniä tuhansia koulutettuja, kunnolla varustettuja ja aseistettuja vihollissotilaita ja vahvaa mustaa magiaa. He tarvitsivat ehdottomasti kaikki keinot mitä vain oli käytettävissä selvitäkseen, vaikka se sitten tarkoittikin noitumista.

Ilmeisesti nainen kuvitteli kivillä taikomisen olevan jotenkin itsestään selvää, mutta Dorian ei viitsinyt enää pyytää tarkentamaan, hän tuskin kykenisi ymmärtämään moista huuhaata kuitenkaan. Hänelle riitti se tieto, että temppu tulisi olemaan täysin huomaamaton, jos joku muu piti kiviä, se voisi kuluttaa voimia ja heidän olisi syytä pysyä mahdollisimman lähekkäin. Eli ei mitään mystistä savua ja valoja ja muuta luonnotonta, mikä vain joko peittäisi heidät näkyvistä tai tekisi fyysisen suojakilven heidän ja vihollisen väliin. Se tieto riitti, joten jos Dorian oikein ymmärsi, he voisivat edetä lähemmäs muuria riittävän hiljaa vihollisen huomaamatta ja päästä sitten nopeammin auttamaan portilla olijoita, kun hämäys huomattaisiin. Se toki kuulosti hyvältä, etenkin kun Dorian ei tuntenut maastoa ja miten hyvin se kätkisi heidät.

Kun he olivat käyneet vielä muutamia yksityiskohtia läpi ja sopineet lähtevänsä illan hämärtyessä, kokous alkoi olla ohi. (?) Ei sillä, etteikö Dorian olisi luottanut taikakiviin, mutta mieluummin hän pelasi varman päälle ja päivänvalon vähennyttyä heitä oli hankalampi nähdä oli taikakiviä tai ei. Heillä olisi tässä siis ihan hyvin aikaa valmistautua, pakata varusteensa ja sopia mitä jätettäisiin jälkeen ja purkaa leiri ennen lähtöä.

HORTENCIA

Lunemarin kruununprinsessa oli vain ehtinyt katsoa sir Doriania tämän pahoitellessa tilannetta, johon hän joutui. Hortencia oli yrittänyt kaikkensa näyttääkseen rohkealta, hän piti leukansa ylhäällä ja yritti estää käsiään tärisemästä, vaikka pelko yrittikin vallata hänen sydäntään. Hän ei ollut valmis... häntä ei oltu kasvatettu soturiksi. Ei vielä, ainakaan, ja hänen kihlauksellaan kenraali Armandieniin se myös oltiin kuuluttu väistää. Hänestä oli pitänyt tulla seuraava Valtiatar-Tietäjä, ennen kaikkea Lunemarin kuningatar, ei... sotilaallinen johtaja. Hortencia tiesi, mitä hänen isänsä kuitenkin oli toivonut - oli ainoastaan isän ansiota, että hän osasi miekkailla niin hyvin, kuin osasi. Ratsastaa ja käyttää elementtiasetta, edes alkeellisesti. Ajatellessaan isäänsä Hortencia tunsi tunneryöpyn, joka miltei mursi hänet. Isä... Niin kauan tuntui kuluneen jo siitä, kun hän oli katsonut isänsä lempeisiin silmiin. Niin kauan... kun hän oli kuullut isänsä äänen ja tuntenut tämän lempeän kosketuksen. Hortencia tunsi sydämessään piston, kun hän vain ajatteli isäänsä. Olisiko isä enää elossa, kun... kun he vihdoin pääsisivät Lunemariin? Olisiko isä enää... isä? Muuttaisiko kirous Lunemarin kuningasta, tunnistaisiko tämä häntä enää, entä hänen äitiään?

Hortencia oli havahtunut ajatuksistaan vasta kuullessaan sir Dorianin puhuvan jälleen. Hän olisi uponnut nopeasti takaisin ajatuksiinsa, ellei mies... olisi kutsunut itseään lunemarilaiseksi?
Naisen ajatukset olivat pysähtyneet niihin sanoihin, eikä hän selkeästi kyennyt enää keskittymään, mistä puhuttiin ja mitä tapahtui. Hän kykeni ainoastaan katsomaan sotilasta, joka oli nierdalesilaiseksi niin... viisaan ja käytännöllisen oloinen, liian pätevä, liian oppinut... Hortencia ei voinut kieltää, etteikö lunemarilaisuus olisi selittänyt näistä piirteistä jokaista, mutta silti se yllätti hänet. Hän ei ymmärtänyt miksi kukaan lunemarilainen olisi vapaasta tahdostaan muuttanut Nierdalesiin, eikä hän käsittänyt miten mies oli saattanut edetä urallaan niin päteväksi ja oppineeksi. Hän, lunemarilaisena, ei pitänyt Nierdalesia kovinkaan suuressa arvossa yhdestä ainoasta syystä, eikä heidän sotilaallinen järjestelmänsä ollut poikkeus. Lunemar oli ylpeä, sotilaallisesti hyvin varustautunut ja vahva maa, johon verrattuna jokainen Gildomeran maa oli sotilaallisesti heikko ja epäpätevä.

Prinsessa Hortencia oli yrittänyt parhaansa keskittyä, voi miten hän olisikaan tahtonut keskittyä. Kaikki ajatukset... kodista, isästä, hänen perheestään ja maastaan, sodasta, aivan kaikki tuntui olevan hänelle liikaa. Hän tunsi suuren painon sydämellään, hän pelkäsi. Vain katsoessaan vierelleen... vain katsoessaan ystäväänsä prinsessa Marcellaa hän koki edes pienen, hyvin heikon itsevarmuuden ja toivon pilkahduksen läikähtävän rinnassaan. Hän tiesi, ettei ollut sotilas... eikä yhtä hyvin varustautunut tälle matkalle, kuin moni muu. Mutta kun hän katsoi Gerosin prinsessaa vierellään hän koki... jonkinlaista vastuuta tytöstä. Marcella oli häntä nuorempi ja hyvin onnettomassa tilanteessa, eikä Hortencia tiennyt olisiko hän selvinnyt edes matkasta Gilmarin laaksoon yhtä ansiokkaasti, jos Marcella ei olisi ollut hänen kanssaan. Hortencia ei voinut pienelle hymylle mitään, kun vilkaisi ohimennen kokouksen aikana ystäväänsä, henkäisten hiljaa. Hänen oli vain luotettava Luojaan... vain siten hänen sielunsa olisi puhdas. Vain siten hän selviäisi näistä koettelemuksista, jotka Armollinen Luoja oli hänen eteensä asettanut. Vain siten... hänestä voisi koskaan tulla hyvä hallitsija.

Kokouksen päätyttyä nuori kruununprinsessa oli noussut syvän huokaisun saattelemana paikaltaan, vieden katseensa Oscariin. Hän oli niin kiitollinen, että Oscar oli täällä hänen kanssaan... hän ei olisi selvinnyt ilman armasta ystäväänsä, henkivartijaansa... ainoaa oikeaa ystävää, johon hän todella saattoi luottaa. Oscarin hän oli tuntenut jo niin kauan, eikä hän voinut peittää mieheltä mitään. Varsinkaan sitä huolta, joka kiilsi hänen silmissään pidäteltyinä kyynelinä. Eikä Hortencia edes yrittänyt peittää pelkoaan ja epävarmuuttaan, kantaen sitä niin ylpeästi, kuin saattoi. Hän pelkäsi, mutta hän ei aikonut luovuttaa.

INAR

Inar seurasi keskustelua kivistä ja magiasta mielenkiinnolla, vaikkei ollutkaan yhtä perehtynyt maan voimiin, kuin nuorempi siskonsa. Imperia-niminen nainen näytti kuitenkin tietävän mistä puhui, vaikka olikin muuten sen näköinen, ettei ollut todellakaan ihan tästä maailmasta. Nierdalesilainen sotilas ei kysellyt enempää, kaiketi tämäkään ei ymmärtänyt magiasta yhtään mitään, ja kokous jatkui tällä kertaa onneksi ilman suurempia keskeytyksiä. (?)

Kokouksen alkaessa olla ohi Inar alkoi jo levottomana venytellä niskaansa ja hartioitaan, odottaen vain koska tämä vihdoin loppuisi. Hän ei ollut yhtä kärsimätön, kuin Pestva tai Caine, onneksi, mutta ei hänkään nyt suuremmin nauttinut kokouksen kestosta. Hän halusi päästä jo pois... oli niin saamarin vaikeaa ajatella. Kun näytti siltä, ettei tässä enää käsiteltäisi mitään kovin tärkeää, Inar läimäytti hennosti kätensä polviinsa, ennen kuin nousi ylös. Valmistautumisaikaa olisi ihan tarpeeksi ottaen huomioon tilanteen, pitäisi vain hoitaa tavarat ja... miettiä miten helvetissä hän ja Pestva näyttäisivät vähemmän uhkaavilta. Tai enemmän "naisellisilta", kuten nämä idiootit asian varmaan ilmaisisivat.

"Pestva", Inar sanoi noustuaan paikaltaan hakemaan Pestvan penkin vierellä nojaavaa keihästään, kääntäen katseensa henkivartijaansa.
"Se vähän Geelaa muistuttava maaginainen jakoi kaikille suojaavat amuletit. Sanoivat, että niitä täytyy pitää lähellä koko ajan", hän jatkoi ottaessaan taskustaan Inarin riipuksen, näyttäen samalla omaansa, joka riippui jo hänen kaulallaan.
"Olit poissa silloin", hän lisäsi, ojentaen riipuksen naiselle. (?) Hän otti keihäänsä ja vilkaisi hieman ympärilleen. Kokous oli lopun aikaa sujunut suhteellisen mutkitta, mikä oli hyvä, hän ei olisi jaksanut enää yhtään turhaa vääntämistä.
"En tiedä, miten ne toimivat, mutta pieni vaiva. Kuulosti juuri sellaiselta, mitä Geela aina tyrkyttää joka retkelle mukaan, joten luotan siihen."

Inar puhui aika vakaasti, ei näyttänyt tunteita, vaikka olikin huolissaan. Igan kanssa oli ollut ihan tarpeeksi ongelmia matkan alussa... Geela oli vain herkkä. Nuorimpana ja henkiparantajana, ja äidin lellikkinä, ihmekös se. Inar ei olisi halunnut jättää perhettään... mutta eipä tässä muutakaan vaihtoehtoa ollut. Inar huokaisi hieman ja hieraisi niskaansa, turha hänen oli ajatella moista. Hän ei voinut enää asialle mitään, hän voisi vain tehdä mitä osasi, niin hyvin kuin osasi, jotta pääsisi nopeammin takaisin kotiin.
"Kannattaa varmaan yrittää valmistautua iltaan ja katsoa, mitä kaikkea täytyy ottaa hämäykseen mukaan, ennen kuin puramme leirin...", Inar totesi, yrittäen päästä takaisin nykyhetkeen. Hän ei tiennyt edes itse mitä pukisi päälleen, tai miten hän näyttäisi vähemmän uhkaavalta ja sotilaalta? Ja pitäisiköhän hänen lainata Cainelle vaatteita? Ei, että urumiyalaiset vaatteet, ne vähänkin mekkoja muistuttavat joita hän omisti, olisivat mitään verrattuna näiden muiden naisten vaatteisiin.

DAKARAI

Dakarai oli aika hiljakseen lähtenyt matkaan, koska ei hänellä ollut minkäänlaista suunnitelmaakaan. Hänellä ei ollut harmaintakaan hajua, miten voisi päästä porteista takaisin Dehrahin puolelle, joten ehkä idea pälkähtäisi matkan aikana. Laakson rajan lähestyessä Dakarai ei kuitenkaan ollut edelleenkään tietoinen siitä, miten hän pääsisi yksin porteista läpi. Viime kerralla mukana kuitenkin oli ollut Chatha, joka oli kärrännyt hänet ruumiskärryissä ja Dakarain homma oli ollut vain olla hiljaa kärryissä viikatteineen rievun alla. Niin, eivät he toki pakolaisia olleet oikeasti esittäneet. Valhehan se oli ollut, mutta eihän se nyt sopinut prinssin arvolle esittää jotain mätänevää ruumista rievun alla, joten pakolaiset olivat kuulostaneet paremmalta mainita. Mutta siihen oli toki syynsä miksi pakolaiset ajatuksena eivät olisi oikeasti toimineet, koska oli Dakaraikin varsin tietoinen poikkeavasta ulkonäöstään ja siitä, että kuului selvästi parempaan luokkaan. Eikä hänen tunnistamisessaan tarvinnut nero olla, että Dakarain tunnistaisi prinssiksi. Joten turha hänen nytkään olisi mitään pakolaista esittää, mutta ei hän ruumiskaan enää voisi olla, koska ei ollut ketään kärrääjää ja ruumiit eivät kävelleet itse. Ja se viimeinenkin kärrääjä oli paljastunut petturiksi, joka mielisteli vain vinemarilaisten pellejen edessä.

Laakson rajalla Dakarai pysäytti lopulta hevosensa tuntien samalla kuinka hänen vatsansa vääntelehti ja tuntui, että se vääntyisi kohta ympäri. Häntä jännitti ja pelotti aivan suunnattomasti. Prinssi ei ikinä ollut missään yksin... Hänen mukanaan oli aina vähintäänkin henkivartijoita, kun hän poistui linnasta jonnekin. Dakarai ei myöskään ollut ikinä käynyt pääkaupungin ulkopuolella ja nyt hän oli kaukana kotoa ja oli aivan yksin. Tai ei nyt aivan, olihan AngwusnasomtaqaCha’kwaina hänen rinnallaan, mutta AngwusnasomtaqaCha’kwaina oli vain hevonen. Se ei hirveästi lohtua tuonut eikä se tehnyt suunnitelmia eikä Dakarai edes oikeasti ymmärtänyt, mitä hevonen milloin puhui tai siis hirnui, koska ei puhunut hevosta. Prinssi lähinnä oli vain kuvitellut ymmärtävänsä, mikä oli tuonut hetkellistä lohtua, mutta koska totuus oli toinen, ei se lohduttanut enää yhtään.

Prinssi tunsi pientä heikotusta ja käsiensä tai oikeastaan koko kehonsa tärisevän. Kaikki vain pelon ja jännityksen takia. Dakarain teki mieli kääntyä takaisin, mutta hän tiesi, ettei se olisi vaihtoehto, joten prinssi ei tehnyt niin. Hän oli päättänyt mennä porteista, vaikka sitten väkisin, koska tänne Dakarai ei olisi jäämässä. Ei hän sotaa maagilaaksosta käsin voittaisi. Tosin seuraavaksi Dakarai kuitenkin tunsi polttelevan hapokkaan maun suussaan kavahtaen ajatusta. "Eiei... Eieiei... Ei... Älä oksenna... Älä nyt vainkaan oksenna..." prinssi hätääntyi, mutta laskeutui kuitenkin samalla orinsa selästä alas kyykistyen alemmaksi halaten samalla jalkojaan yrittäen pitää ajatuksensa vain siinä, ettei oksentaisi. Hän ei todellakaan halunnut sitä! Kaikeksi onnekseen Dakarai onnistui lopulta välttämään sen, mutta päätti pitää seuraavaksi ajattelutauon ja antaa itsensä rauhoittua kunnolla. Ehkä hämärän laskeuduttua olisi parempi yrittää päästä portista. Hämärä antaisi edes hieman suojaa. Nyt oli vielä liian valoisaa ja hänet tunnistettaisiin porteilla jo kaukaa.

TELEMAKHOS

Kokous saatiin lopulta päätökseen ja he saivat suunnitelmat tältä erää tehtyä niin hyvin kuin oli mahdollista ja oli heillä iltaan asti aikaa vielä tehdä muutoksia siihen, jos siltä tuntui. Telemakhos ei ihan ollut mielissään siitä, että Ame oli niin innoissaan osallistumassa hämäykseen, tämä tuskin ihan käsitti mitä oli menossa tekemään. Kyllähän Ame pärjäsi jos useampikin humalainen mies tuli ahdistelemaan, mutta nyt puhuttiin sotilaista ja sitten kun huijaus olisi paljastunut, siellä ei annettu armoa siksi, että sattui olemaan nainen. Ame ei ollut mikään sotilas, Caenezhin prinssi oli nuori, mutta hän oli tullut tänne yksin muutenkin, joten hänellä todennäköisesti oli oikeasti pätevyyttä ja urumiyalaiset neidit nyt tiedettiin ja päällepäinkin näki, että he olivat nimenomaan sotureita ja heillä suurin haaste oli peittää se ja yrittää näyttää jotenkin heikoilta ja avuttomilta.

Telemakhos nousi ylös, nosti Tuliteränsä pöydältä ja laittoi huotraan, nyökkäsi sitten vain Karania ja Amea lähtemään myös nyt, kun kokous oli käyty. ”Mikä sinulla on, olet pelottavan hiljainen?” Karan kommentoi kun he vain olivat päässeet portaisiin. ”Ei mikään. Dehrahiin meno ei vain satu ihan hirveästi mieltä ylentämään.” Telemakhos vastasi vältellen ja Karan tajusi olla kyselemättä enempää, vaikka tuskin nieli vastausta ihan noin vain.