GILDOMERA osa 1 luku 1

DORIAN

Kokous tulisi kestämään arviolta noin koko päivän, jos pelkässä esittäytymiskierroksessa saatiin aikaa kulumaan tällä tavalla ja riitaa aikaiseksi. Eiväthän he olleet päässeet edes varsinaiseen asiaan asti ja eräitä muitakin se asia turhautti. No varmasti Urumiyan kaltaisessa maassa sotakokoukset hoidettiin nopeasti ja tehokkaasti, mutta Nierdalesissa Dorian oli tottunut siihen, että kokouksilla oli taipumusta venyä. Jo sen selittämisessä, miksi sotakokousta tarvittiin, kun taikakilpi kuitenkin suojasi kaikilta vaaroilta, sai yleensä koko päivän kulumaan, puhumattakaan kaiken maailman tauoista ja välinumeroista, etteivät kokoukseen osallistuvat aivonsa tylsistyttäneet aateliset nukahtaisi kesken kaiken. Tottumuksesta huolimatta Dorian ymmärsi kyllä, miten turhauttavaa moinen osasi olla ja hän itse toivoi Godofredon osallistuvan kokoukseen mahdollisimman vähän, kukaan kun ei ymmärtänyt häntä ja Dorianillekin tämän puheiden tulkitseminen oli aika haastavaa välillä, vaikka oli koko ikänsä joutunut kuuntelemaan nierdalesilaisten suosituinta puhelajia, eli hölynpölyä.

Lopulta, hyvin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen, laaksolaismaagi sai esiteltyä itsensä ja niin mielellään kuin Dorian olisikin turvautunut magiaan mahdollisimman vähän, tämän ryhmän kannalta parantajalle varmasti tulisi olemaan käyttöä. Jos ei muuten, niin Dorianin jaksaminen olisi koetuksella, jos tämä nuoriso aiheuttaisi hänelle tämänlaatuisen päänsäryn joka päivä. Ja niin vastenmieliseltä kuin se tuntuikin, Dorian otti omalla vuorollaan Galena nimisen parantajan tarjoaman amuletin. Hän katsoi nahkahihnan varassa riippuvaa hopeakiekkoa, johon oli kaiverrettu tähti ja jotain taikamerkkejä epäillen sillä olevan noin mahtavia voimia, vaikutti aika mitättömältä esineeltä. Dorian asetti helyn taskuunsa, hän ei pitänyt ajatuksesta olla liikaa kosketuksissa taikakalujen kanssa, mutta valitettavasti he sotivat taikureita vastaan ja silloin oli paha suojautua ilman taikuutta.

Kun kaikki olivat saaneet amulettinsa (?), Galena ilmoitti hakevansa teetä, jos, ja kun, kokous venyisi tästä vielä paljonkin. ”Kukin on varmaan suurin piirtein tietoinen tilanteesta, vaikkei muiden kuningaskuntien tarkkaa tilannetta tietäisikään. Vihollisen maagien mustan magian vuoksi joudutte ottamaan ennenaikaisesti vanhempienne paikan, osa teistä on mahdollisesti valmiimpi siihen kuin toiset, mutta tilanne on vaikea ja henkilökohtaisesti itse kullekin raskas. Kaikki kuningaskunnat kaipaavat kipeästi apua, mutta valitettavasti kaikkia ei voi auttaa yhtä aikaa, olette vahvempia yhdessä kuin erikseen, minkä takia olemme nyt kokoontuneet tänne, yhdistääksenne voimanne. Meidän on tehtävä vaikeita valintoja, kuten minne ensin suuntaatte ja miten ylivoimaista vihollista vastaan taistelette. Ja sitä varten tarvitsette varmasti vielä tarkemman kuvan kunkin kuningaskunnan tilanteesta ja kirouksesta, joka teidän täytyy saada rikottua. Voimme antaa vain tietämyksemme tässä asiassa, mutta mitä olemme tutkineet vihollisen käyttämää magiaa, sen parantamiseksi ei ole olemassa muuta keinoa, kuin tappaa kirouksen langettanut maagi.” Vanha velho alkoi viedä kokousta taas enemmän asian puolelle.

IMPERIA

Imperia katseli kiinnostuneena nuorta maaginaista, joka esitteli itsensä Galenaksi, hymyillen pientä, iloista hymyä. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi puhumaan tarkemmin Galena-neidin kanssa tämän parantamistaidoista ja siitä, millaisessa maaperässä mitäkin kasvoi ja voi, hänellä oli niin paljon kiviä joista voisi olla naiselle hyötyä! Miten ihastuttavaa!

Uteliaasti harmaat silmät siirsivät katseensa riipuksiin, joista nainen heille kertoi, ottaen omansa vastaan kun se saapui kohdalle.
"Kiitoksia kovasti, neiti Galena", hän sanoi lämmin hymy kasvoillaan, alkaen tutkia riipusta hyvin tarkasti. Hopeaa... Hopean tiheys ei ollut kovin suuri... jos se nyt oli puhdasta hopeaa. Varmistuakseen asiasta Imperia puraisi riipusta kevyesti, kaivaen sitten yhden kivistään vyönsä lukuisista pienistä pusseista, asettaen riipuksen kämmenelleen. Hän laski kristallin sen päälle ja tunnusteli hetken, miten metalli reagoi, kunnes lopulta saattoi todeta sen olevan puhdasta hopeaa. Hyvä, hopea oli hyvin huokoinen metalli, se imi magiaa hyvin itseensä! Imperia asetteli riipuksen kaulaansa hyvin luottavaisen oloisena, eikä valittanut laisinkaan, toisin kuin moni muu olisi varmaan halunnut. Lunemarilaiset etenkin, Imperia muisteli ettei Lunemar katsonut magiaa laisinkaan hyvällä.

Imperia vei katseensa takaisin Ofirin-herraan, kun tämä alkoi jälleen puhumaan ihan aiheesta. Ilmeisesti nyt olisi siis aika alkaa keskustelemaan siitä, minne he loppujen lopuksi laaksosta suuntaisivat ja miten he tällä matkalla etenisivät. Kun kiroukset mainittiin, Imperia tunsi huolestuneen värähdyksen sydänalassaan ja katsahti prinsessansa suuntaan. Voi, hänen korkeutensa... tuskin kykenisi kertomaan niin raskasta asiaa, jos tyttöparka edes ymmärsi täysin, mitä hänen isälleen tapahtui. Hetken Imperia katsoi ympärilleen salissa, joka muuttui hiljaiseksi Ofirin-herran sanojen jälkeen. Aiempi odotus oli saanut prinsessa Marcellan olon jo niin vaivaantuneeksi ja huonoksi, ettei hän mitenkään voinut katsoa tytön kärsivän samanlaisen läpi enää toiste. Niinpä nainen päätti olla ehkä turhankin omatoiminen ja nousi varoen ylös, yskäisten hennosti saadakseen huomion itseensä.

"Mikäli sallitte, voin aloittaa kertomalla teille... ainakin Gerosin tilanteesta kirouksen suhteen", Imperia aloitti hellästi, mahdollisimman kohteliaasti. Hän olisi muussa tapauksessa kysynyt lupaa, mutta koki, ettei prinsessa Marcellaa sopinut näin pian vaivata ja hermostuttaa jälleen.
"Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Mercurius IV, Gerosin hallitsija ja mitä armollisin johtajamme, olkoon Luoja hänen kanssaan, on huolistamme suurin. En tahdo vähätellä kenenkään hätää, kun kerron tämän teille; Mutta kuninkaamme on jo iäkäs. Hänen Kunnianarvoisa Ylemmyytensä on alkanut kärsiä mieltä järkyttävistä harhoista, joiden kulkua ei ole voitu estää. Surullisin mielin myönnän, että koska kuninkaan mieli on jo valmiiksi ollut surun vallassa, on kirous ottanut hänestä tiukasti vallan ja pitelee Kuningastamme epätodellisessa maailmassa, jonka pelkäämme syövän hänen mielensä ja ruumiinsa, ellei kirousta saada poistettua ajoissa", Imperia kertoi niin vakaalla ja kunnioittavalla äänellä, kuin niin kauheaa asiaa saattoi.

"Mitä Gerosin sotilaalliseen tilanteeseen ja maamme puolustukseen tulee, en ole asiantuntija. Suojaus- ja puolustusmagia on meille hyvin tärkeää, mutta...", Imperia kertoi, sanansa hiipuen aika pahaenteisesti loppua kohden. Eivätköhän tämän salin sotilaallisesti ansiokkaat tienneet häntäkin paremmin, millainen maine Gerosin armeijalla oli. Häntä ei miellyttänyt ajatus siitä, miten asiat kotona edistyisivät, mikäli he eivät kiirehtisi Gerosiin, mutta hän tiesi vain ja ainoastaan Lunemarin tilanteesta Gerosin lisäksi.
"Siinä kaikki, mitä voin teille kertoa kirouksesta, joka Kuningastamme pitelee vallassaan. Olemme hyvin huolissamme kuningasperheestä, etenkin armollisesta Kuninkaastamme, ja toivon sen pysyvän mielessänne tämän kokouksen aikana, vaikka meillä kaikilla onkin huolemme omiamme kohtaan." Imperia toivoi, ettei ollut järkyttänyt nuoren prinsessansa mieltä liiaksi aloittamalla, mutta hänestä olisi ollut julmaa laittaa tyttönen odottamaan saati kertomaan maansa ja isänsä kohtalosta itse. Hän kuitenkin päätti jäädä prinsessansa vierelle seisomaan, haluamatta lähteä tällä kertaa aivan heti tytön rinnalta, mikäli jollakulla olisi kysymyksiä. Toivottavasti ei, hän oli nimittäin kertonut aikalailla kaiken, minkä tiesi.

DAKARAI

Esittelyt saatiin päätökseen lopulta, kun viimeinenkin eli parantajamaagi Galena oli saanut esiteltyä itsensä. Samainen maagi lähti vielä lopuksi jakamaan jotain taika-amuletteja, jotka ilmeisesti suojasivat kaikelta muulta paitsi suorilta hyökkäyksiltä, jos Dakarai aivan oikein ymmärsi. Taika-asiat olivat yleensä niin hepreaa prinssin korville, ettei hän tiennyt luottaisiko magiaan vai ei. Kyllä Dehrahissa maageja arvostettiin, mutta se vaikutti Dakaraista välistä niin huuhaalta, että sekin oli asia, johan albiinoprinssi ei osannut kunnolla suhtautua. Amuletit laitettiin kuitenkin jakoon, kun maaginainen kävi jakamassa jokaiselle oman, mutta eihän amuletti näyttänyt ensinnäkään yhtään muodikkaalta ja kaiken lisäksi se oli hopeaa! Siis hopeaa! Mikä virhe, sen olisi pitänyt olla kultaa! Rumakin se oli ja mikä hirveä nahkanyöri siinä olikaan. Dakarai roikotti vain helyä oikean kätensä etusormen ja peukalon välissä nyrpistäen hieman nokkaansa. Sekö pitäisi oikeasti laittaa kaulaan? Prinssi nieli kuitenkin lopulta ylpeytensä, koska ei hänellä taskuakaan tässä ollut tarjolla, ellei Chatha osannut muodonmuutosta. Prinssi avasi hieman päällimmäistä takkiaan ja pujotti hirvityksen kaulaansa vetäen pitkät valkoiset hiuksensa pois nyörin alta ja tunki helyn alimmaisen paitansa alle napittaen jälleen takkinsa kiinni. Hyvä, ettei se sentään näkynyt mihinkään.

Mutta sitten oli ilmeisesti jälleen asiaa tarjolla, koska jokainen saisi seuraavaksi avartaa kanssamatkustajia siitä, millainen meno omassa kuningaskunnassa oli ja ennen kaikkea kirouksesta, joka oli langetettu hallitsijan niskaan. Dakarai ei voinut sanoa kyllä sillä tavalla rakastavansa isäänsä, koska tämä oli aivan liian tiukka ja valitti lähes joka asiasta, koska Dakarai ei jostain tuntemattomasta syystä muka ollut tarpeeksi varteenotettava hallitsijaehdokas... tai siis perillinen. Ei hän mikään ehdokas ollut, hän oli tällä hetkellä ainoa kelvollinen kruununperijä, koska kaikeksi suruksi prinssin vanhempi veli oli kuollut eikä kuollut oikein voinut periä valtaa. Mutta kaikesta huolimatta, vaikka kuningas kamala natisija olikin ja tyranni ja aika montaa muutakin negatiivista asiaa, kuningas oli kuitenkin Dakarain isä, ainoa isä - tietenkin, harvalla oli varavanhempia muutenkaan. Mutta ennen kaikkea prinssiä hirvitty ajatus, jos vihollinen saisi koko Dehrahin haltuunsa. Silloin voisi ehkä jopa sanoa, ettei Dehrahia olisi enää olemassakaan. Nyt se toistaiseksi oli vielä olemassa.

Kierroksen aloitti kuitenkin Gerosin edustus, joskin Marcellaksi esittäytynyt tyttö ei ollut siinä tilassa, että osaisia sanoa asiaan juuta taikka jaata. Prinssin yllätykseksi matkassa mukana ollut toinen nainen osasi. No eivät naiset kai sitten aivan turhia olleet, ellei tämä puhunut vain ohi suunsa, mutta ei se nyt silti hyvältä kuulostanut, mitä nainen kertoi. Mutta ilmeisesti sitten olisi vuorossa Dakarai kerta nyt lähdettiinkin ilmeisesti toiseen suuntaan ensin. Prinssi ei ihan ollut odottanut vuoronsa tulevan näin nopeasti, mutta jossain kohdassa se olisi tullut kuitenkin. "Selvä... En ehkä ole mikään magiaekspertti, mutta isäni... Tai siis Dehrahin kuningas Chafulumisa tekee kuolemaa. Hänen ruumiinsa mätii ja haisee kuolemalta ja viimeksi, kun hänet näin vaikutti jopa siltä, että hänen toinen kätensä olisi vain tippumassa pois. Entä, jos niin kävisi... päälle? Kukaan ei voi elää ilman päätä! Isäni lahoaa liitoksistaan ja jos asialle ei tee nopeasti jotain, ei ole isää, jota pelastaa!" Dakarai kertoi järkytys kasvoillaan jo pelkästään siitä hajusta, joka Chafulumisasta lähti ja miten mies piti eristää täysin omaan huoneeseen haisemaan. Dakarai yritti kuitenkin kasata itseään jälleen rykien samalla hieman kurkkuaan. "Vihollistilanne oli viimeisen raportin mukaan se, että koko eteläinen osa ja keskiosa pääkaupunki mukaan lukien on vihollisen vallassa. Sieltä pois pääsykin oli jo työn alla... Pohjoisessa taas kaupungit ja kylät on vallattu ja köyhin räkälä. Viramir on ainoa kunnollinen paikka, joka ei ole vihollisen hallussa ja sinne perheenikin on matkalla turvaan. Tai olettavasti he ovat jo siellä, mutta miten voin siitäkään olla varma?!" Dakarai parahti loppua kohti, koska ei hän tiennyt. Mitä, jos he eivät olleet päässeet turvaan? Mitä hän sitten muka tekisi?

MARCELLA

Marcella oli hiukan alkanut toipua äskeisestä, kun esittelyt saatiin lopulta käytyä läpi. Ystävällisen oloinen, vaikka kurjiin rääsyihin pukeutunut ja muutenkin epäsiistin oloinen nainen tuli ojentamaan Marcellalle taikariipusta. Marcella otti sen vastaan, hymyillen niin kiitollisesti kuin osasi, vaikka koru olikin todella vanhanaikainen eikä sopinut hänen muodikkaitten vaatteittensa kanssa yhtään. Hän otti kaiken avun vastaan, mitä tarjottiin.

Onneksi Imperia-täti kertoi Marcellan puolesta siitä kauheasta taudista, joka hänen isällään oli. Voi isä… Marcella ei olisi pystynyt itse kertomaan, eikä hän edes tiennyt paljoa. Isän henkilääkärikin oli aivan neuvoton kirouksen edessä vaikka taitava maagi ja lääkäri olikin. Ei hän sotatilanteestakaan mitään tiennyt, joten hyvä, ettei hänen odotettu puhuvan. Huoli isästä sai Marcellan taas voimaan heikommin, miten isä pärjäisi, kun hänkin oli poissa? Hän toivoi pääsevänsä pian takaisin kotiin.

Tosin sitten Dehrahin prinssi Marcellan toisella puolella alkoi kertoa omasta isästään ihan kamalia asioita! Marcella vei käden suulleen, kun prinssi mainitsi kuninkaan vain lahoavan kuin vanha puu ja tämän toinen käsikin oli ilmeisesti irtoamaisillaan. Marcella ei kestänyt kuulla enempää, hän huokaisi silkasta pahoinvoinnista ennen kuin pyörtyi ja lyyhistyi tuoliaan vasten.

INAR

Pestvan lähdettyä loputkin saivat esiteltyä itsensä, viimeisimpinä kaksi maagia, jotka olivat kyllä aivan eri näköisiä. Galena muistutti häntä hieman hänen nuorimmasta siskostaan Geelasta, niin nimeä kuin tämän taitoja myöten. Ei Geela varsinaisesti ollut maagi... ainakaan vielä, mutta Geela olisi varmasti ollut todella innoissaan Galenan tapaamisesta. Inarin ilme synkkeni ja hänen silmiensä alla saattoi häivähtää surun varjo, kun hän tuli ajatelleeksi, että toivottavasti Geela olisi hengissä tavatakseen Galenan, kun kotiin joskus päästäisiin... Inar henkäisi, kohottaen kuitenkin katseensa, kun Galena saapui hänen kohdalleen sen pitelemänsä tarjottimen kanssa. Hän otti niin itselleen kuin Pestvalle riipuksen, nyökäten kiitokseksi maagille, pujottaen sen kummemmin helyä tarkastelematta sen kaulaansa. Ei häntä kiinnostanut, mitä koru teki, ei sen pitämisestä haittaakaan voisi olla.

Kun kokous lopulta vihdoinkin eteni, alettiin käymään läpi kirouksia, jotta he tietäisivät mitä heillä olisi vastassa ja osaisivat suunnitella matkansa kulun. Imperia-niminen maagi kertoikin Gerosin hennon kukkasen puolesta kirouksesta, ja Inar yritti parhaansa keskittyä kuulemaansa suloisen pienen prinsessan sijasta. Maaginaisen yhtä lailla häiritsevän pramea asustus kuitenkin teki siitä hieman vaikeaa. Inar oli jo seuraavaksi kysymässä, haluaisiko Lunemarin prinsessa kertoa seuraavaksi kirouksestaan, kun samassa se itseään täynnä oleva, outo prinssi avasi suunsa hänen vieressään. Inar vei kieltämättä aika yllättyneen ja myös paheksuvan katseen prinssi Daksuun tai Dukaraihin vai miksikä toista olikaan kutsuttu, meinaten kysyä ääneen että kuka kumma oli antanut toiselle puheenvuoron. Hän kuitenkin hillitsi itsensä, yrittäen muistuttaa itselleen että he eivät olleet Urumiyassa, ja täällä asiat tehtiin näemmä aivan väärässä järjestyksessä. No kyllä Inar ymmärsi hieman prinssin hätiköintiä, ei Dehrahin kuninkaan kirous kuulostanut mitenkään mukavalta, mutta hieman häntä huoletti että oliko asiassa enää mitään edes tehtävissä, mikäli kuningas kerta jo mätäni pystyyn.
"Jos jotain olen tässä kokouksessa oppinut, niin sen, että teistä aika monikin tulee ihan hyvin toimeen käyttämättä päätään." Ei Inar ollut ehtinyt estää itseään sanomasta sitä, mikä karkasi hänen huuliltaan kyllästyneen tuhahduksen muodossa, mutta hän ei jaksanut kuitenkaan edes hävetä asiaan. Gerosin prinsessa ei ottanut Dehrahin prinssin sanoja yhtä hyvin, sillä tämä nimittäin pyörtyi. Inar meinasi singahtaa pystyyn, nytkähtäen aika rajusti, yllättäen itsensäkin. Mikä ihme häneen oli mennyt, tytöllähän oli se höpsähtänyt täti aivan vieressään ja toinen jo hoiti prinsessaansa. Inar nielaisi ja yskäisi hieman hämmentyneenä sekä vaivaantuneena, kurtistaen sitten kulmiaan. Keskity, Inar... Missä oltiin? Kirouksissa, aivan... Inar palautti kasvonsa peruskulmille ja vilkaisi vaivihkaa vielä huolestuneena Gerosilaisten suuntaan, ennen kuin käänsi katseensa toiselle puolelle perillisten muodostamaa piiriä.

"Prinsessa Hortencia, tahdotteko kertoa Lunemarin kirouksesta seuraavaksi?", Inar kysyi nyt taas vakavammalla äänellä, kun oli varmistunut, että käytöstavaton suupaltti-prinssi oli saanut kaiken sanottua. Prinsessa Hortencia käänsi katseensa selkeästi aika yllättyneenä häneen, nainen ei kai ollut odottanut moista, eikä ihmekään kun istui salissa täynnä moukkamaisia miehiä.
"Kiitos, prinsessa Inar", nuori nainen sanoi kohteliaasti, vaikka selvästikin hermostuneena, vieden katseensa sitten muihin.

HORTENCIA

Esittelykierros ei päättynyt lainkaan lupaavasti, kun viimeisimpänä oli kaksi maagia. Neiti Evangelistaan Hortencia oli jo ehtinyt hieman tottua matkan aikana, ja vaikka hän ei pitänytkään maageista, ei... nainen ollut niin karmiva, kuin tämän laakson epäpyhät pakanat. Galena-niminen maaginainen oli hieman epäilyttävä, mutta... Hortencia yritti ajatella positiivisesti. Parantajasta oli varmasti hyötyä matkan aikana, ja jos hän vain ajattelisi tämän olevan lääkäri... niin ei se ehkä tuntuisi niin pahalta? Hortenciaa vaivasi magian käyttö sodassa, kuten se vaivasi häntä muutenkin. Kauhuissaan nuori prinsessa katsoi tarjotinta, joka kulki hitaasti heidän luokseen, tietämättä mitä tehdä. Ei hän... hän ei voisi pidellä mitään noin epäpyhää ja likaista kaulassaan, ei niin lähellä itseään! Hortencia yritti ajatella ja miettiä kiireisesti, kun samassa muisti pitsisen nenäliinan, joka oli hänen helmansa piilotaskussa. Kiireesti prinsessa kaivoi sen taskustaan ja otti tarjottimelta riipuksen, kiittäen vaisusti maaginaista joka niitä heille tarjosi. Hän olisi halunnut kieltäytyä, mutta... jos... jos se vaarantaisi muut, ei hän voinut. Niinpä Hortencia nieli ylpeytensä ja taitteli epäpyhän riipuksen nenäliinaansa, asetellen sen takaisin taskuunsa. Hän keksisi sille paremman paikan myöhemmin...

Hortencia yritti keskittyä kuuntelemaan muita, kun alettiin puhua kirouksista, vaikka olikin aika vaivaantunut ajatuksesta, että hänen taskussaan oli epäpyhä maaginen riipus. Prinsessa Marcellan maagipalvelijattaren puhe oli hänelle itselleen jo kuitenkin tuttu, olivathan he saapuneet laaksoon samaa matkaa ja Lunemar oli muutenkin suhteellisen tietoinen Gerosin tilanteesta, juurikin Marcellan vuoksi. Oli kuitenkin hyvä, että tyttö oli tullut ensin Lunemariin... kummankin heidän kannaltaan.
Prinssi Dakarai oletti ilmeisesti, että hänen olisi pitänyt olla ensimmäinen, kun alkoi niin kiireesti kertoa kuvottavasta kirouksesta, joka Dehrahin kuningasta riivasi. Hortencia nielaisi raskaasti, yrittäen peitellä parhaansa mukaan kuvotusta, joka uhkasi näkyä hänen ilmeessään. Ei, että hän olisi... tuntenut kovinkaan paljon sääliä Dehrahin kuningasta kohtaan, eikä hän oikein saanut selvää, tunsiko edes prinssi Dakarai sääliä tai surua kuvotuksen lisäksi. Hortencia ei kuitenkaan ollut ainoa, jota Dehrahin prinssin sanat ällöttivät, sillä prinsessa Marcella otti ja pyörtyi. Huoli nosti päätään Hortencian sisällä ja hän oli jo nousemassa ylös, mutta esti itseään, kun Imperia-neiti kumartui oitis prinsessansa puoleen ja nosti tämän tukevampaan asentoon.
"Voi sentään, tämäkin vielä... Juuri kun sain hänet rauhalliseksi", Imperia mutisi huolestuneena, kun otti vesileilinsä ja hyvin hellästi kasteli sormensa, jotta voisi viilentää hieman tyttöraukan poskia ja kaulaa.

Huolestuneena Hortencia katseli ystäväänsä, eikä siis ollut ihmekään, että hän hätkähti kuullessaan nimensä. Prinsessa kääntyi katsomaan Urumiyan prinsessaa yllättyneenä tämän tarjotessa hänelle seuraavaa puheenvuoroa. Miksi ihmeessä? Toisaalta, kun hän katsoi naisen suuntaan, hän kyllä huomasi urumiyalaisen selkeän ärtymyksen siihen miten miehet puhuivat salissa ennen naisia. Hortenciasta se oli myös oudon käytöstavatonta, mutta eipä hän olisi edes odottanut käytöstapoja Dehrahin barbaareilta ja etenkään heidän prinssiltään. Oikeastaan se, että Urumiyan prinsessa tarjosi hänelle seuraavaksi puheenvuoroa, oli paljon yllättävämpää...

"Lunemarin kuningas, ja rakas isäni, Leopold XVI voi... keholtaan hyvin vielä lähtiessäni. Mutta hän... hän ei kykene nukkumaan. Jokainen yö hän on uniensa vankina, luullen yön varjoja totuudeksi... Hän on satuttanut itseään, ja muita. Kirouksen langettua kuningas Leopold on herännyt joka ikinen yö huutaen, vainoharhaisena ja väkivaltaisena, eikä hän kykene lepäämään enää... hän pelkää unta. Ja hän on muuttunut, niin paljon... Ennen niin viisas ja rohkea isäni on vain varjo entisestä, hän on vainoharhainen ja epäluuloinen kaikista. On päiviä, joina tuntuu, ettei hän... tunnista Valtiatar-Tietäjää, ei edes minua...". Hortencian ääni särähti uhkaavasti loppua kohden, hän tunsi pistelyn silmäkulmissaan ja sen ikävän paineen kurkussaan ymmärtäessään puhuvansa liikaa. Raskaasti prinsessa nielaisi ja sulki hetkeksi silmänsä estääkseen kyyneliä muodostamasta, puristaen hopearistiä kädessään.

"... Mutta kuningas Leopold on vahva. Hänen kansansa rakastaa häntä syvästi, eikä Luoja... ole jättänyt häntä. Lunemarin Kardinaali on hänen vierellään ja tekee kaikkensa helpottaakseen kuninkaan oloa", hän yritti hetken päästä jatkaa, puhuen hieman vakaammin. Nuori nainen avasi silmiään ja kohotti leukaansa varoen. Vaikka hän oli huolissaan isästään, ei hän... ei hän voinut hylätä totuutta, joka oli selkeä.
"Sydämeni särkyy, kun sanon, ettei Lunemar ole ensimmäinen huolemme tässä taistelussa, mutta se on totuus. Lunemarin armeija on vahva, ansioitunut ja ennen kaikkea, se on Luojan siunaama. Lunemar on sijainniltaan myös tärkeysjärjestyksessä häntäpäässä, sillä keskimaa ehdittäisiin vallata naapurikuningaskuntien vihollisten toimesta uudemman kerran, mikäli onnistuisimme pelastamaan Lunemarin. Mielestäni meidän on... ajateltava muita maita ensin. Kuten Gerosia", Hortencia sanoi niin vakavasti ja rauhallisesti, kuin saattoi.

TELEMAKHOS

Telemakhos oli saanut nyt taas hetkeksi kyllikseen Dehrahilaisten kiusaamisesta, eikä hän muutenkaan tahtonut alentua moiseen. Hän oli päättänyt jo ennen lähtöä, että yrittäisi olla niin vähän kuin mahdollista tekemisissä dehrahilaisen roskaväen kanssa. Äsken hän oli vain halunnut puolustaa caenezhilaista prinssiä, olihan se nyt ymmärrettävä järkytys joutua yhtäkkiä tekemisiin dehrahilaisten kanssa ilman mitään varoitusta. Ja toki hän oli kuittaillut myös Amen vuoksi, mitä hän nyt ei olisi Amensa vuoksi tehnyt? Jos hänen ruusunnuppunsa sai iloa siitä, että dehrahilaisten rupuaatelisten kustannuksella pilailtiin, niin hän teki sen mitä suuremmalla ilolla.

Telemakhos silitteli sylissään istuvan Amen pehmeitä hiuksia (?) kuunnellessaan esittelykierroksen loppuun, ottaen Galena nimiseltä parantajamaagilta hopea-amuletin tämän sitä tarjotessa ja kiitti. Telemakhos ei ollut kovinkaan perehtynyt magiaan, joten uskoi siinä asiassa asiasta paremmin tietäviä, ettei kävisi hullusti. Hän katkaisi nahkahihnan ja solmi riipuksen uudestaan kaulalleen ja työnsi amuletin tunikansa kauluksen alle jatkaen sitten Amen paijaamista, kun lopulta alettiin päästä asiaan. Myötätuntoisesti hän kuunteli Gerosin ahdinkoa, hän oli odottanut tapaavansa laaksossa Gerosin kuninkaan veljenpojan, josta oli tarkoitus tehdä seuraava kuningas Gerosiin, ei nykyisen hallitsijan nuorta tytärtä. Vinemarin välit Gerosiin olivat hyvät ja nytkin he tekivät sen mitä pystyivät auttaakseen Gerosia, sillä maan oma sotavahvuus ei ollut kovin kaksinen, onneksi Lunemar tuki heitä eikä Lunemariin vielä kohdistunut niin suurta uhkaa toisin kuin rannikkomaihin. Mitä Dehrahiin tuli, Telemakhos olisi suonut vihollisen valtaavan koko roskan, ei vieras valta voinut kansaa ainakaan yhtään huonommin kohdella mitä Dehrah kohteli itse omaa kansaansa. Telemakhos sai purra itseään kieleen, ettei möläyttäisi ääneen, että nythän Dehrahin kuningas oli sitten konkreettisesti läpi mätä, kuvainnollisestihan hän oli sitä jo ollutkin. Mutta ei halunnut antaa Dehrahille enempää huomiota ja näin aralla aiheella piruileminen oli jopa Telemakhoksen mielestä alhaista.

Surullisen huvittuneena hän katsoi Urumiyan soturiprinsessan ärtymystä dehrahilaisten miesten etuiluun ja oli sitten itse niin herrasmies, että antoi puheenvuoron ensin Lunemarin prinsessalle. Vakavalta kuulosti Lunemarinkin kuninkaan kohtalo, eri tavalla mitä Telemakhoksen isän kohdalla… Mutta mitä sotatilanteeseen tuli, Lunemarin tilanne oli aika lailla sellainen, mitä Telemakhos oli käsittänytkin. Hän vilkaisi lunemarilaisista Gerosin tajuttomaan pikku prinsessaan, kun Hortencia sanoi itse ääneen toiveensa auttaa Gerosia ensin ja Telemakhoksestakin se kuulosti kohtuullisimmalta. Ei vain siksi, että hän ritarillisen luonteensa mukaisesti tahtoi pelastaa naiset ja lapset ensin, mutta taktisestikin Geros olisi kiireellisin maa pelastaa ensin, Dehrahin kuningas saisi Telemakhoksen puolesta mädäntyä niille sijoilleen, hän ei tuntenut myötätuntoa orjamaan kuninkaan kohtaloa kohtaan. Vinemarin tilanne on pitkälti sama kuin Lunemarin ja yhdyn prinsessa Hortencian kantaan tässä kohtaa aloittaa Gerosista. Mutta ennen kuin otan törkeästi puheenvuoron vain itse tämän enempää, niin ehkä käydään nyt muutkin neitokaiset läpi ensin, kun aloitettiin, joten arvon prinsessa Inar, olkaa toki hyvä.” Telemakhos sanoi, kun Lunemarin prinsessan jälkeen kukaan hätähousu ei vielä ollut ehtinyt ottaa puheenvuoroa. Ehkä hieman antaakseen takaisin naisen aikaisempaa siveyssaarnaa ja jos hän pystyi nöyryyttämään dehrahilaista prinssiä siinä sivussa, aina parempi.

INAR

Lunemarin prinsessan puhe oli tunteellisempaa ja hienostuneempaa, kuin mihin Inar itse oli tottunut, mutta se oli omiaan nostamaan hänen arvostustaan prinsessaa kohtaan, kun tämä toivoi Gerosille apua ennen omaa maataan. Urumiyalaisena Inar arvosti naisten sotilaallista mielipidettä aina enemmän, kuin miesten, mutta hän ei ollut osannut odottaa niin tunteikkaan puheen jälkeen prinsessalta moista epäitsekkyyttä. Inar vei kuitenkin katseensa Vinemarin perilliseen, joka meni avaamaan suunsa, hymähtäen ilottomasti. Kuinka tyypillistä. No sentään mies puhui vähemmän itsekkäästi, tuoden ilmoille saman toiveen, kuin Lunemarin prinsessa. Kuitenkin miehen alkaessa vähättelevään sävyyn pilkata hänen aiempaa elettään prinsessa Hortenciaa kohtaan, Inarin katse kaventui ja hän katsoi Vinemarin Telemakhosta hetken hyvin myrkyllisesti.
"Ainakin myönnät virheesi, sitä harvoin osaa mieheltä odottaa", Inar sivalsi kylmästi takaisin, pakotetun kohteliaasti, ennen kuin nojasi hieman eteenpäin ja katsoi muita perillisiä.

"Urumiyan tilanne on toistaiseksi vakaa ja Ilassiath on yhä meidän hallussamme. Rannikolla tilanne on epävakaampi, mutta viimeisistä tiedoistani on jo hetki", Inar myönsi heti alkuun.
"Mitä kuningatar Imonan vointiin tulee, hän on vahva ja viisas, enkä näe että meillä on mitä välttämättömin kiire Urumiyaan. Olen kuitenkin huolissani, että mikäli kesä ehtii kulua, kuningattaren vointi saattaa huonontua nopeammin, kuin henkiparantajat arvioivat", hän jatkoi, henkäisten hieman.
"Huomasimme vähän aikaa sitten, että äitini alkoi tulla sairaaksi. Hänellä oli kipuja ja hän valitti polttavasta... kivuliaasta kihelmöinnistä ruokailujen tai ulkoilun jälkeen. Kuitenkin ensimmäisen sadepäivän koittaessa ymmärsimme, että hänen kehonsa ei enää kestä kosketusta veteen." Ironista. Inar hymähti ajatukselleen kuivasti ja ilottomasti.
"Sen jälkeen hän itse päätti sulkeutua yksityiseen tilaan ilman ikkunoita ja läpivetoa. Hän alkoi vähentää ja taktikoita vedenkulutustaan, jotta pysyisi voimissaan... En voinut hyvästellä häntä siinä pelossa, että hän alkaisi itkeä, se vaarantaisi hänen näkökykynsä. Kesällä Ilassiathissakin ilmankosteus pysyy siedettävällä tasolla, mutten tiedä, miten hänen vointinsa käy syksyn tai talven tullen", Inar kertoi, peittäen kaikki tunteensa täysin syvälle sisälleen. Hän nojautui lopulta takaisin hieman rennompaan asentoon ja vilkaisi itsekin nuorta Gerosilaista prinsessaa, jota tämän maagipalvelija yritti herätellä.

"Mutta Urumiya on vahva maa, emme taivu vähästä. Ilassiathin kaupunki on turvassa vielä, enkä usko sen valtaamisen olevan kovinkaan helppoa... Jaan prinsessa Hortencian ja myös vinemarilaisen mielipiteen siitä, että myös minusta Geros vaikuttaa kiireisemmältä, kuin Urumiya." Eihän noin pientä prinsessaa voisi pitää tällä matkalla pitkään mukana muutenkaan, tyttöparkahan pääsisi vielä hengestään... Dehrahista Inar ei sanonut mitään, sillä hän ei tiennyt maasta paljoakaan ja oli sitä mieltä, että jos joku mätäni vielä eläessäänkin, ei siinä ollut enää paljoa pelastettavissa.

AMETHYST

Amethyst oli niin iloinen, kun Telemakhos haukkui Dehrahia sille kivalle caenezhilaiselle prinssille, vaikka Telemakhos kai yrittikin parhaansa olla huomioimatta koko maan edustusta tässä salissa. Hän otti tyytyväisenä silittelyt vastaan, kuin kissanpentu, kuunnellen kyllä jotenkuten mitä salissa tapahtui sen jälkeen kun se Dehrahin olemassaolokeskustelu oli käyty.

Kun muut alkoivat jo puhua kirouksista, se kivan näköinen maaginainen toi heille taikahelyjä. Hän kiitti naista kauniisti ja katseli korua kiinnostuneena, se oli jännä! Ei hän yleensä pitänyt mitään koruja, joissa ei ollut kultaa ja kivoja värikkäitä kiviä, mutta kyllä hän nyt tätä pitäisi. Amethyst laittoi korun korsettinsa kaula-aukosta sisään - hän oli ommellut siihen hyvin pienen taskun, johon hän voisi tarvittaessa piilottaa jotain millä iskeä mieheltä silmä puhki, jos joku kävisi liian tuttavalliseksi. Se oli toistaiseksi ihan hyvä piilo sille korulle, kun ei se sopinut hänen asuunsa.
Dehrahin Daksu kertoi sillä välin mätänevästä isästään ja Amethyst MELKEIN sai pidettyä tyrskähdyksen sisällään, mutta vain melkein. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, mutta tyrskähti kyllä uudestaan kuullessaan mitä se sotilasprinsessa Dehrahin prinssin vieressä päästi suustaan. Hauska nainen! Vaikkakin tosi miehekäs.

Amethyst keskittyi kuitenkin mieluummin Telemakhokseen ja tämän hivelyyn, ei hän osannut pitää käsiään erossa toisesta, kun nyt kerta sai istua luvalla tämän sylissä kokouksessa. Ei hän kyllä ikinä osannut pitää käsiään erossa toisesta. Hieman Amen oli pakko naurahtaa, kun mies neiditteli sitä Urumiyan prinsessaa, vilkaisten toiseen muka paheksuvasti. Höpsö...
"Sä se oot oikee herrasmies, aina puolustamassa naisia", nainen virnisti hellästi ja sipaisi miehen poskea (?), hykertäen hieman. Inar-niminen prinsessa ei oikein arvostanut Telemakhosta ja Ame tyrskähti taas vähän naisen sanoille, ennen kuin toinen alkoi selittää taas uudesta kirouksesta. Hänestä kaikki muut olivat ainakin tärkeämpiä, kuin jonkun Daksun isä... joka oli varmaan ihan kauhea tyranni joka ansaitsikin mädäntyä pystyyn.

PESTVA

Ulkona oli vielä lämpimämpää kuin sisällä oli ollut (?). Pestva potkiskeli ajatuksissaan kadun kiviä, huokaisi harmissaan ja pelkäsi ettei tulisi koskaan tottumaan tällaiseen kuumuuteen. Hän oli kuullut, että eteläisemmissä valtakunnissa on vielä lämpimämpää, ja toivoi mitä syvimmin sen olevan petkuhuiputusta. Hän oli itse taas olettanut Gilmarin laaksossa olevan maagisia puhuvia eläimiä, mutta ainakaan vielä hän ei ollut törmännyt ainoaankaan. Hän katseli salamyhkäisenä ympärilleen kuin peläten että nämä mahdolliset taikaeläimet osaisivat lukea hänen ajatuksensa ja pinkoisivat nyt tahallaan piiloon.

Niskaan ja selkään koski. Hän oli matkalla joutunut olemaan lähes jatkuvassa varotilassa, eikä ollut eilen kerennyt vielä yhtään rentoutumaan. Hän todellakin kaipasi hierontaa, juhlintaa, ryyppyä, ihan mitä tahansa! Pestva yritti venyttää itseään suuntaan ja toiseen käyttämällä apunaan sillan kaidetta (?), ja huomasi maassa pyöreän kiven. Voivottaen hän kurkotti maahan jalat suorina, nappasi kiven ja suoristui. Hän veti syvään henkeä ja päästi ilman ulos uristen samalla liioitellen kaikki vokaalit. Miten kasvojenkin lihakset voivat olla näin kipeät? Hän heitteli pyöreää kiveä kädestä toiseen ja lompsi takaisin torniin.

Ylimpään kerrokseen tuskaisesti kavutessaan hän yritti kuulostella riidan ääniä. Hän ei juurikaan välittänyt riidoista ja olisi suunnannut suoraan takaisin ulos jos olisi kuullut huutoa. Hän kuuli kuitenkin naisen naurahduksen (?) ja päätti helpottuneena kavuta loppuun asti. Tunnelmassa ylhäällä oli kuitenkin hermostunut ja levoton vire - jaahas, pieni prinsessaparka oli pyörtynyt. Pestva toivoi että muut perilliset päättäisivät jättää tämän laaksoon suojaan kun lähtö koittaisi, ja alkoi jo miettimään muutamia valittuja sanoja jotka sanoisi tämän äidille hänet tavatessaan. Jos Pestvalla olisi oma tytär, niin--- hän pysäytti ajatuksen tykkänään ja nyrpisti hieman kulmiaan. Turha sellaisia oli ajatella. Hän puristi kiveä kädessään rystyset melkein valkoisina, yskäisi ja seilasi paikallensa töytäisten matkallaan hänen viereisellä penkillään istuvan synkeältä näyttävän (?) miehen olkaa toisella nyrkillään. "Hei, mitä ihmettä oikein missasin?" hän kuiskasi virnistäen ja istui oman penkkinsä reunalle jotta olisi miehen kanssa keskusteluetäisyydellä. Hän levitti jalkansa, asetti kyynärpäät reisilleen ja jatkoi kiven pyörittelyä ja virnisti Chathaa kohti.

GODOFRÈDO

Godofrédo hykerteli yhä itsekseen lähes nukahtaneena, kun hän huomasi edessään hopeatarjottimen. Se tuntui kuuluvan sitä pitelevälle maalaiselle, joka tyrkytti Godofrédolle käsitöitään. Godofrédo hymyili maireasti hyväksyessään naisen herttaisen korun - eihän se erityisen hieno ollut, mutta ei köyhälistöltä priimaa sovi odottaakkaan, varsinkaan sellaiselta jolla ei ole varaa edes kultareunusteiseen tarjottimeen. Ehkä koru auttaisi Godofrédoa naamioitumaan itsekin köyhäläisen näköiseksi? Hän honotti ajatukselle ja yritti laittaa korua kaulaansa. Se takertui hänen painavaan kruunuunsa. Tässäpä hyvä tilaisuus ottaa kruunu pois päästä ilman että arvovalta kärsii! Olihan hän jo ansainnut jokaisen huoneessa olevan arvostuksen diplomaattisella ja helläkätisellä johtajuudellaan.

Hän nosti kruunun varovasti päästään ja asetteli sen syliinsä ravistaen korun irti. Nierdalesilaisen päähineen poisto on aikaa vievä ja tarkkuutta vaativa prosessi. Hän aloitti nostamalla hunnun pois ja viikkaamalla sen kruununsa sisään. Huntua tukeva kaari oli crispineteissä tukevasti kiinni erilaisilla klipsuilla. Suureksi onnekseen Godofrédo oli tottunut päähineen irrottamiseen, sillä hän ei yleensä pitänyt sitä päässään yhtään enempää kuin oli tarvetta. Hän kuuli jonkun puhuvan mätääntymisestä, mikä sai hänen kutiavan päänahkansa kutiamaan kahta kauheammin. Hän kiiruhti nostamaan crispinettet pois korviltansa ja avasi niiden alla olevat hiusnutturat. Vapaus, viimein! Godofredo heilautti päätään ja antoi kauniiden, pitkien ja kiiltävien kutriensa levitä ympärilleen. Hän sujautti korun kaulaansa ja alkoi rapsuttamaan päätään autuaasti. Nyt joku puhui kivuliaasta kihelmöinnistä, eikä hän voinut samaistua sillä pään raapiminen toi hänelle suurta nautintoa. Hän ravisti päätään ja hänen ympärilleen levisi pieniä hilsehiukkasia kuin maailman kauneimpia lumihiutaleita. Hän huomasi erään naisen pyörtyneen, mikä oli hänen mielestään ihan ymmärrettävää, mutta eihän hän mitään charmilleen ja kauneudelleen voinut. Godofrédo hörähti ja asetti hopeisen korun paremmin näkyville, ettei hän olisi liian jumalaisen näköinen. Eihän hän halunnut että kukaan muu ihailija pyörtyisi.

ANDRÉ

Kun kaikki esittelyt oli käyty, oli vuorossa maagisten amulettien jako. Nuoren näköisen laakson naismaagin mukaan ne suojelisivat etätaijoilta, mikä oli kyllä varsin hyödyllisen kuuloista ja kyllä André itse ainakin ottaisi kaiken mahdollisen avun vastaan. Kun oli Andrén vuoro saada oma amulettinsa, hän kiitti naista kohteliaasti. Mies kuitenkin laittoi amuletin sinisen takkinsa povitaskuun, jonka sai napilla suljettua. Hän uskoi sen pysyvän siellä paremmassa tallessa.

Amulettien jälkeen asia jatkui jälleen eteenpäin, koska kyllähän esittelyjen lisäksi oli varsin oleellista tietää myös sekin, millaisista kirouksista oli kyse ja millaisessa ahdingossa maat olivat. Tällä kertaa asiaa aloitettiin heidän eli gerosilaisten puolelta. André ei ollut varma oliko tässäkin joku selkeä etenemisjärjestys, kuten vaikka sama kuin äsken, mutta takaperin. Prinsessa Marcellaa oli kuitenkin järkytetty jo sen verran, ettei tyttöparka kyllä enää tainut sanoja suustaan saada, joten Neiti Imperia auttoi asiassa ja kertoi Gerosin ahdingon prinsessan puolesta. Ihan hetkisen verran sen jälkeen oli hiljaista, kunnes Dehrahin prinssi otti seuraavan puheenvuoron Andrén vain kuvitellessa, että näinhän se oli, jos edelleenkin järjestyksessä mentiin. Ei kukaan ollut kyllä mistään järjestyksestä mainninnut, mutta André ei ehtinyt sellaisia sen enempää miettiä, koska prinsessa Marcella pyörtyi paikallaan aikalailla heti, kun Dehrahin prinssi oli asiansa päättänyt. André oli räväkästi nousemassa ylös huolesta soikeana, mutta Neiti Imperiahan oli koko ajan prinsessan lähellä, joten tietenkin nainen ehti hätiin ensimmäisenä, joten ehkä siinä nyt ei Andréa tarvittu edessä pyörimään. Mies istui vain takaisin paikalleen helpottuneena siitä, että prinsessa kuitenkin oli osaavissa käsissä.

Toisaalla taas oli Dehrahin prinssin ottama vuoro närkästyttänyt kanssaihmisiä, kun Urumiyankin prinsessa vain totesi Dehrahin prinssin ahdinkoon, että kyllä tästäkin väestä moni ilman päätä näytti pärjäävän. André ei itsekään kovinkaan tuntenut sympatiaa orjavaltakunnan suhteen, mutta ehkä tuollaiset mielipiteet tällaisessa tilanteessa voisi ihan vain pitää omana tietonaan. Dehrahin prinssi puolestaan taisi vain leikkiä, ettei ollut mitään kuullutkaan ja oli vain suunnannut apaattisen katseen lattiaan. Suurin närkästyksen syy oli tainnut kuitenkin olla se, että Dehrahin prinssi oli vain ottanut vuoron itselleen röyhkeästi eli tosiaan mitään järjestystä ei ollut valittu etukäteen. No siinä tapauksessa olisihan prinssi voinut hieman herrasmiesmäisempi olla ja antaa kohteliaasti naisten puhua ensin ennen kuin lähti vain papattamaan omaa asiaansa, vaikka kaikilla varmasti olikin oma kuningaskuntansa lähinnä sydäntään - ymmärrettävästi. Tästäkin seikasta huolimatta jo yllättävän moni oli valmis silti auttamaan juuri Gerosia ensin, mikä kyllä lämmitti miehen mieltä arvostaen kyllä suuresti tätä elettä. Mutta vielä maita läpikäytävänä, joten André jatkoi asian seuraamista.

TELEMAKHOS

Ei Telemakhos viitsinyt sanoa enää mitään, hymyili vain hurmaavasti antaen urumiyalaisen, selvästi ärsyyntyneen, neidin puhua rauhassa. Olkoon miten tahansa urumiyalainen suuri soturi, niin nainen hän silti oli ja nainen sotakokouksessa oli ennenkuulumatonta jo muutenkin. Kyllähän Telemakhos tiesi millainen maa Urumiya oli ja varmasti miesten enemmistöedustus tässä kokouksessa oli urumiyalaisille yhtä ennenkuulumatonta. Telemakhos naurahti hiukan Amen kommentille painaen huulensa ihan naisen korvaa vasten, ettei häiritsisi muiden puheenvuoroja. ”Tietenkin, minulla on ollut sen suhteen hyvä opettaja.” Hän supatti Amen korvaan ja jatkoi tämän paijaamista keskittyen vakavammin kokoukseen. Urumiyasta hän olikin jo saanut sellaisen kuvan, ettei sitä maata noin vain vallattaisi, mutta huonolta kuulosti tämäkin kirous, hätä ei ilmeisesti ollut ihan niin kova, mutta toki kaikkien kohdalla oli paras mitä nopeammin apua saataisiin. Gerosin kannalla oli neiti Urumiyakin, mutta prinsessa Marcella, joka pikkuhiljaa alkoi palata tajuihinsa, oli ehkä lähetetty juuri siksi, että keräisi eniten sympatiapisteitä, eihän kukaan voinut olla auttamatta noin sievää ja hentoista pikku prinsessaa. Kieltämättä ovelaa, kyllä se ainakin Telemakhokseen tehosi.

Urumiyan prinsessan lopetettua Telemakhos katsoi hetken ympärilleen, ennen kuin aloitti itse. ”Jos jatkan seuraavaksi, kerta jo hiukan aloitin.” Hän ilmoittautui sitten. ”Meillä Vinemarissa ei tilanne ehkä samalla tavalla ole yhtä kriittinen, mitä muiden hallitsijoiden tilanne on. Isäni, Vinemarin… käskynhaltija… Kacper Agyris…” Telemakhos aloitti mennen hieman vaikeaksi mainitessaan isänsä virallisen virkanimikkeen, täällä kuninkaallisten keskellä oli vielä tavallistakin vaikeampaa olla ainoa, joka ei ollut minkään sortin kuninkaallinen, olkoonkin, että Vinemarissa käskynhaltija oli virallinen hallitsija, ollut jo pitkään. ”Isäni kirous on ongelmallinen monella tavalla, sillä kaikki mitä hänen kätensä koskettavat, muuttuu puhtaaksi kullaksi. Hän ei voi koskea mihinkään, sillä kaikki esineet, vaatteet, ruoka, muut ihmisetkin muuttuvat kullaksi. Hän tarvitsee jatkuvasti avustajia ja se tarkoittaa jatkuvaa riskiä jollekin muuttua kultapatsaaksi, joka on sama kuin kuolema, sillä hyvin epätodennäköiseltä tuntuu, että siitä kukaan voisi ennalleen enää palautua, vaikka kirous purettaisiinkin. Lisäksi jos tieto aiheesta leviäisi, se aiheuttaisi Vinemarissa hirveän kaaoksen ja romahduttaisi talouden ja aiheuttaisi hyvin laajamittaista vahinkoa.” Telemakhos sanoi ilme synkkänä, silittäen silti sylissään edelleen istuvan Amen pehmeitä hiuksia. Naisen läheisyys toi hänelle valtavasti lohtua sen asian edessä, että hänen oli luotettava tähän joukkoon, sillä muuten hän ei edes halunnut ajatella sitä kaaosta, mikä häntä voisi kotona odottaa.

”Mitä laajempaan sotatilanteeseen tulee, Vinemar pystyy puolustamaan itseään rannikolta tulevia hyökkäyksiä vastaan, mutta vain jumalat tietävät miten pitkään puolustus kestää ylivoimaa ja vihollisen noitakonsteja. Mutta Vinemarin laivasto ja maavoimat ovat vahvat, me pystymme pitämään vihollisen poissa, Dehrah on hoitanut itse ongelmansa, maan muurit estävät vihollista vyörymästä Vinemarin puolelle, mutta Geros on huolenaihe ja Vinemarin arvostama liittolaismaa, jota autamme puolustuksessa myös siksi, että jos Geros kaatuu, vihollinen pääsee helpommin etenemään Vinemariin maitse, sekä sisempiin kuningaskuntiin. Urumiya varmasti pärjää, Dehrah voisi varmasti vihollisen hallussa vain paremmin ja Nierdalesin vahvuudesta en ole varma, muuta Geros olisi minustakin tässä tilanteessa ensiarvoisen tärkeää saada vahvemmalle pohjalle, kuten jo mainitsin. Tilanne siellä on huolestuttava ja maa on strategisesti viholliselle loistava paikka edetä muihin kuningaskuntiin.” Telemakhos kertoi vielä perusteellisemmin sotatilanteesta ja perustelunsa Gerosin auttamiseksi.

AMETHYST

Nainen hykersi ja painoi poskensa hellästi toista olkaansa vasten, kun tunsi Telemakhoksen huulet korvallaan. Kylmät väreet kulkivat ylös hänen selkäänsä pitkin, eikä hän voinut olla naurahtamatta hellästi miehen sanoille. Tyhmä... vaikka ei mies väärässäkään ollut.

Amethyst hymyili, paistatellen miehen huomiossa, kun toinen sitten alkoikin kertomaan Vinemarin tilanteesta muille. Hän vilkaisi hieman Telemakhosta tämän mainitessa käskynhaltijan, kyllä hänen herkkä korvansa tunnisti aina miehen ylpeästä puheesta, jos toinen meni vaikeaksi. Voi hänen Telemakhostaan, ei miehen olisi tarvinnut hävetä, vaikka toisen komea isä olikin "vain" käskynhaltija... kun vaikka Dehrahin kuninkaallisia mietti, niin arvokkaampia ja parempia käskynhaltijasuku oli, kuin se pohjasakka. Ja sitä paitsi... Amethyst piti kauheasti Telemakhoksen isästä, vaikka eihän hän nyt niin kauheasti mitään maan hallitsemisesta tiennyt. Mutta komea mies oli komea mies yhtä lailla, oli sitten käskynhaltija tai kuninkaallinen. Kyllä hän ymmärsi, ettei Telemakhokselle ollut helppoa ajatella Vinemarin ja isänsä tilannetta ja silti yrittää ajatella asiaa puolueettomasti. Hän olisi vaatinut heti ensimmäisenä Vinemariin lähtöä, jos hänellä sellaista valtaa olisi ollut... tai no, Telemakhoksen mielestä varmaan oli, muiden mielestä tuskin.

Nainen valutti kätensä hellästi sivelemään Telemakhoksen käsivartta (?), ei hän ikinä niin hössöttänyt, mutta kyllä hän halusi aina piristää rakasta miestään. Ei hänestä oikein muuhun ollut, ainakaan kokouksessa. Hän halusi tehdä kaikkensa lohduttaakseen Telemakhosta, joka oli kuitenkin... no, mies oli hänelle tärkeä. Niin tärkeä. Toinen oli pitänyt hänestä niin huolta ja kumpikin Karanin kanssa oli niin huomaavainen, ehkä eri tavoilla, mutta silti. Ei hänen edes kuulunut olla täällä, ei hänestä ollut mitään apua sodassa. Hän ei vain... ei hän voinut vain jäädä kotiin. Telemakhos oli ottanut hänet mukaansa, vaikka tuskin se oli ollut toiselle helppoa, ja Ame osasi kyllä arvostaa sitä.

Kun Telemakhos oli lopettanut puheensa niin hienosti ja viisaasti, Amethyst hymyili hieman, painaen pehmeän suukon miehen poskipäälle, lähelle toisen korvaa. (?)
"Mut tota sä et oo oppinut multa, mä en oo noin fiksu ja hieno kuin sä, herra sotilas", nainen hymisi hiljaa ja hellästi. Tuskin Telemakhoksen jo valmiiksi Vinemarin kokoinen ego hänen kehujaan tarvitsi, mutta ei toinen niistä koskaan kieltäytynytkään... ja Amesta mies ansaitsi kyllä kehunsa. Harva mies ansaitsi, mutta Telemakhos ja Karan yleensä olivat useammin sen rajan harvalla puolella. Nainen kuitenkin painautui hellästi paremmin miestä vasten (?), haluten vain helliä miestä ja antaa tälle sitä apua, jota hän parhaiten osasi - lohtua ja läheisyyttä.

GODOFRÉDO

Godofrédo kuunteli hiuksiaan hivellen Telemancerin puhetta. Ilmeisesti muissakin valtakunnissa kirous oli enemmänkin siunaus - palvelijat pukevat, kylvettävät ja syöttävät hallitsijan, ja hallitsija voi maksaa koskettamalla vaikka arvotonta pöytähopeaa! Godofrédo myhäili ajatellessaan tällaista siunausta kunnes vakavoitui tajutessaan, että hallitsijahan ei voi silittää lemmikkejään. Se kuulosti tosiaan ongelmalliselta. Entä jos hallitsijaa alkaa kutittamaan, eikä rapsuttaja löydä oikeaa paikkaa? Sepä vasta olisikin hirveä kohtalo...

Hän punnitsi keskenään Vinemarin kirouksen plussia ja miinuksia, kunnes Telemanuel lopetti puhumisen. Godofrédo halusi ilmaista tälle myötätuntoaan, sillä myös Nierdalesiin iskenyt taika oli sekä kirous että siunaus. "Hyvä pikku ystävä", hän sanoi ojentaen käsiään hieman Telemakhosia päin, "tunnemme sydämessämme tuskasi". Hän toi kätensä syliinsä ja alkoi silittää kruunuaan sitä katsellen. "Isämme.. He nuortuvat", Godofrédo huokaisi. Hän nuolaisi täyteläistä alahuultaan ja hiljeni. Hänen tilanteensa oli tosiaan hankala. Jos hänen isänsä, Godofrédo neljäs, nuortuisi häntä nuoremmaksi, niin hänen logiikkansa mukaan hän olisi tietenkin siitä päivästä lähtien uusi hallitsija. Hän oli ollut valmis tähän tehtävään jo noin 17-vuotiaasta lähtien, kun hän oli onnistuneesti saanut paimennettua kaikki lemmikkikanansa kanalaan ilman että ainutkaan karkasi. Mutta toisaalta, jos hänen isänsä nuorentuminen pysähtyisi ja vanheneminen alkaisi alusta, niin isä olisi vallassa vielä ainakin 30 vuotta ja tuottaisi jälkeläisen joka kuitenkin syrjäyttäisi Godofrédo viidennen! Hän puraisi hieman huultansa ja vaipui syvälle tuoliin tuijottaen eteensä. Totta tosiaan, hän oli erittäin vaikeassa paikassa.

DORIAN

Dorian kuunteli tarkkaan muiden perillisten kertoessa maidensa tilanteesta. Kirousten kanssa hän ei ollut asiantuntija, sen verran hän yritti laskelmoida, että mikä kirous vaatisi nopeimmin toimia. Tähän mennessä varmasti Dehrahin kirous oli pahin, mutta jos kuningas jo mätäni osiin, niin hänen kohdallaan taisi olla jo liian myöhäistä, mutta moisen kirouksen langettanut maagi olisi toki vaaraksi koko maalle, niin Dehrahin kaltainen ihmisoikeusrikos kuin kyseessä olikin. Enemmän Dorian kuitenkin laittoi painoarvoa varsinaiselle sotatilanteelle, vaikka tiedot tässä kohtaa aika ympäripyöreitä vielä olivatkin. Vinemarin perillisen jälkeen Godofredo muisti valitettavasti omistavansa suun ja myös käytti sitä, tuoden ilmi ymmärryksensä Vinemarin traagiseen tilanteeseen. Vinemarilainen katsoi Godofredoa hiukan siihen malliin, että kehtasikin nimittää häntä pieneksi, saati ystäväksi, mutta onneksi hänen huomionsa oli naisessa sylissään, niin ettei hän alkanut tuoda loukkaantumistaan julki.

Prinssi Godofredo taas toi Nierdalesin tilanteen esille tapansa mukaisen selkeästi ja perusteellisesti ja unohti ilmeisesti taas, miten puhuttiin. Sääli, että hän oli edes hetkeksi muistanut sen. ”Ehkä minun lienee paras taas hieman tarkentaa.” Dorian sanoi nousten ylös paikaltaan. Hänen ylhäinen korkeutensa, jolla siis tietääkseni on ihan vain yksi isä, ei useita, yritti sanoa, että hänen majesteettinsa Godofredo Neljäs on kirouksen myötä alkanut nuortumaan huolestuttavaa vauhtia. Lähtiessämme hän taisi olla suunnilleen taantunut arvon prinssin ikätasolle, mutta majesteetin tilaa pidetään visusti salassa, joten olen voinut luottaa vain muiden vä… siis kuninkaan lähipiirissä olevien neuvonantajien lausuntoon tilanteesta.” Dorian kertoi, mistä kirouksessa hänen kuulemansa mukaan oli kyse, mutta eiväthän ne vähä-älyiset vallantavoittelijat tajunneet sanomisesta huolimatta, että Dorianinkin olisi ollut hyvä nähdä ja todeta tilanne itse.

”Mitä Nierdalesin sotatilanteeseen taas tulee…” Dorian jatkoi ollen sitä mieltä, että tilanne oli katastrofaalinen nyt, kun hänkin oli poissa. ”Se ei ole hyvä, merivoimista nyt on vielä johonkin, mutta maan sisäisten ongelmien vuoksi Nierdalesissa on totuttu kahakoimaan lähinnä keskenään, maan puolustukseen ei olla panostettu, koska eliitti on luottanut maagisen taikakilven voimaan ennemmin kuin järkeen.” Dorian sanoi ja yskäisi, mitenkäs se nyt tuolla lailla lipsahti? ”Eteläinen osa Nierdalesista on jo pitkälti vihollisen hallussa, sotavoimat ovat saaneet keskeytettyä vihollisen etenemisen pohjoiseen, mutta tuskin se puolustus loputtomiin kestää, puhumattakaan kaaoksesta, joka seuraa siitä, jos kansa saisi tietää mahtavan hallitsijansa taantumuksellisesta tilasta ja voittamattoman taikakilven täydellisestä puuttumisesta.” Dorian kertoi, sen kummemmin vielä puuttumatta siihen, mihin kuningaskuntaan olisi ensiksi suunnattava.

CHATHA

Maaginaiselta saamaansa taikahelyä kädessään hypistellen, Chatha harmitteli edelleen surkeaa ensivaikutelmaansa. Hän havahtui murjotuksestaan, kun kuuli prinssinsä sulosointujen taas kajahtavan ilmoille. Chatha oli sitä mieltä, etenkin kun gerosilainen prinsessa pyörtyi, että prinssi olisi voinut olla menemättä yksityiskohtiin kirouksen suhteen. Toki se oli hyvä painottaa, että kirous oli vakava, mutta ei sille tässä kukaan oikein voinut mitään tehdä. Prinssi sai paniikiltaan kerrottua yleispiirteittäin, mikä sotatilanne Dehrahissa oli, eli surkea. Sen siitä sai kun suuri osa kansasta oli niin heikossa asemassa, etteivät pärjänneet ja ylimystöä kiinnosti puolustaa vain omia kaupunkejaan, ei siinä paljon muurit auttaneet, jos ei ollut sotilaita puolustamaan niitä.

Chatha oli taas keskittynyt kuuntelemaan muiden kuningaskuntien tilanteita, eikä se hyvältä missään kuulostanut. Häntä alkoi kuitenkin seuraavaksi huolettaa muiden kuningaskuntien selvä, ja ymmärrettävä, Dehrah-vihamielisyys. Miten niin tohelo prinssi kuin Dakarai, saisi ketään puhuttua auttamaan Dehrahia vaikka sen jättäisi viimeiseksi ja siinä kohtaa sinne ei kyllä kannattaisi vaivautua menemään ollenkaan. Kauhuissaan Chatha tajusi olevansa itse vastuussa Dehrahista, tai sen annettaisiin mädäntyä paikoilleen. Toki niin varmasti olisi paras, mutta suurin osa kansasta oli syyttömiä Dehrahin huonoon maineeseen, ei heitä voinut jättää oman onnensa nojaan, mutta prinssin tuntien hän saisi korkeintaan apua siihen, että joku viskaisi hänet tornista alas.

Näitä kauheuksia miettiessään Chatha ei huomannut urumiyalaisen vierustoverinsa palaamista ja hätkähti tämän toverillista tönäisyä sen verran, että oli pudota penkiltä alas, mutta sai pidettyä tasapainonsa. Naista järkyttyneenä hetken tuijottaen, Chatha tajusi tämän kysymyksen hieman viiveellä. ”Eh.. ette paljoa, kuninkaalliset kertovat vain tarkemmin maansa tilanteesta, Dehrah mätänee, se oli Gerosin prinsessalle vähän liikaa, Lunemarissa ei pystytä nukkumaan ja siihen tunnetusti sekoaa kuka tahansa ja Urumiyassa… ei kun te toki tiedättekin mitä siellä on tekeillä…” Chatha sönkötti häkeltyneenä yrittäen olla häiritsemättä, kun Vinemarin perillinen kertoi vuorostaan oman maansa tilanteesta.

CAINE

Caine alkoi pikkuhiljaa päästä yli Dehrah-asiasta, vaikka aika nolo mokahan se oli ollut. Hän yritti kuitenkin keskittyä kuuntelemaan kokouksen edistymistä ja yritti samalla päättää, mitä mieltä Gerosin edustuksesta pitäisi olla. Caenezhin ja Gerosin välit eivät olleet erityisen hyvät, mutta Caine ei maasta paljoa tiennyt, kuin sen, etteivät he mitään vahvoja sotureita ainakaan olleet ja sen huomasi Gerosin prinsessasta ja ilmeisesti muutkin tiedostivat Gerosin sotilaallisen heikkouden, koska useampi oli halukas aloittamaan sieltä. Caenezhinkin kannalta se toki olisi eduksi, tällä hetkellä suurin uhka oli Gerosin rajalla. Urumiya kyllä pitäisi puoliaan ja heidän rajallaan vuoristo ja hankala maasto hidastaisivat vihollista, samoin ennen talvea järven yli ei niin vain tultaisi ja pohjoisessa vuoristo esti maahan tunkeutumisen. He olivat aika turvallisen eristyksissä, mutta jos muut maat vallattaisiin, niin Caenezh olisi ongelmissa.

Muiden kuningaskuntien kirouksia kuunnellessa Caine siveli sormella saamaansa taika-amulettia, jonka oli heti kiitettyään ripustanut kaulaansa karhunhammas-amuletin kanssa, jonka hänen serkkunsa Unna oli hänelle antanut ennen hänen lähtöään. Vaikka Unna oli vasta shamaaniharjoittelija, Caine uskoi tämän tekemän suoja-amuletin voimaan, muttei halunnut riskeerata koko ryhmää ja Gilmarin laakson maagien tekemä amuletti suojasi konkreettisemmin mustalta magialta. Hänen katseensa osui sormessaan olevaan yksinkertaiseen hopeasormukseen, jossa oli hiottu verikivi. Sen hän taas oli saanut äidiltään ennen aikuistumiskoettaan, suojaksi sekin. Huomasi, että hänen kanssaihmisillään oli kova luotto hänen pärjäämiseensä, mutta se kertoi vain välittämisestä. Ja Caine tekisi kaikkensa auttaakseen perhettään, ystäviään… kansaansa.

Lopulta Caine oli kuitenkin unohtunut tuijottamaan Nierdalesin prinssiä, joka alkoi säätämään hattunsa kanssa, Caine ei eläessään ollut nähnyt yhtä omituista ja massiivista hattua ja kyllä prinssin pitkät mustat hiuksetkin aika hämmentävä näky olivat, kun tämä ne avasi koko pituuteensa. Siinä oli tukkaa kerrakseen, mahtoi olla hankalaa saada niitä mahtumaan hatun alle. Hän ei heti nierdalesilaissotilaan selonteon jälkeen tajunnut, että oli ainoa jäljellä. Mies oli ehtinyt istua jo hyvän tovin paikallaan, kun Caine tajusi kääntää huomiota muuhun saliin ja tajusi muiden jo puhuneen. ”Aivan juu… Caenezhin tilanne on viel ihan hyvä, myö ollaan nii eristyksis ettei sinne vihollisetkaan kauheen helposti pääse, lähinnä myö ollaan vahvistettu rajoja, etenki itärajaa ja lisätty vartiointia pohjoisvuorilla, vaik on aika epätoennäköst et sitä kautta vihollinen yrittäs tunkeutuu maahan.” Caine vastasi, Caenezh ei ollut helposti vallattava maa niin kauan, kuin muut maat ympärillä pitivät puolensa. ”Mitä taas kiroukseen tulee… nii miun isi o vahva mies, hää ei näytä muil miten pahasti kirous häät vaivaa. Siit ol toki jo aikaa ko mie lähin kotoa, mut sillon hää viel osallistu sotaan niin ko ei mitää. Eik meiän paras shamaanikaa osaa tarkkaan sannoo mikä häät vaivaa, mut ilmeisest kehon puolustusjärjestelmäs on jotai häikkää, haavat ei parane normaalist ja kunto ei oo enää sama ko ennen, mut kyl mie uskon et isi pärjää.” Caine kertoi, koska ei rehellisesti itsekään ollut ihan varma, isä ei halunnut näyttää heikkenemistään muille ja Caenezh oli kaukana täältä, sinne ei apua edes saataisi nopeasti ja Caine ei sitä apua voinut ensiksi vaatia, vaikka muut eivät tienneetkään hänen olevan täällä ihan omin päin, ei Caenezhin yhteistyöhalukkuudesta.

IMPERIA

Imperia huolehti nuoresta prinsessastaan, joka oli pyörtynyt Dehrahin prinssin tahdittomuuden vuoksi. Kyllähän nainen ymmärsi, että lapsi järkyttyi väkisinkin, jos oma isä alkoi hajota tuolla tavalla, mutta hieman herra prinssi olisi voinut ajatella muitakin... Imperia oli kuitenkin keskittynyt prinsessaansa, joutuen luottamaan siihen että herra LaRue keskittyisi puolestaan kokoukseen, kerta mies ei ollut osannut kertoa mitään Gerosin sotilaallisesta tilanteesta. Imperia itse ei ollut mikään sotilas eikä sotamaagi, hän sattui vain olemaan erityisen hyvä suojausmagiassa ja hänet oli lähetetty matkaan juuri siksi, ettei Geros joutuisi luopumaan yhdestäkään tärkeästä sotamaagista. No, onneksi muut tuntuivat olevan enemmän perillä Gerosin puolustusvoimista, kuin gerosilainen sotilas.

Prinsessa Marcellan alkaessa heräillä nainen henkäisi hieman helpotuksesta, ottaen taskustaan puhtaan, pitsireunaisen nenäliinan ja taputteli sillä hieman tyttöraukan kasvoja ja kaulaa.
"Prinsessa Marcella", hän sanoi lempeästi ja rauhallisesti saadakseen tytön huomion, hymyillen sitten hieman.
"Te pyörryitte, mutta olkaa huoleti. Olen vierellänne, olette kokouksessa Gilmarin laaksossa", nainen kertoi pehmeällä äänellä samalla, kun otti vesileilin taas käteensä, mikäli prinsessaa heikottaisi ja tämän pitäisi saada juotua.
"Voitteko te huonosti?", hän päätti kysyä siltä varalta, mikäli tyttö haluaisi poistua lepäämään tai jos hän keksisi jonkun toisen tavan, millä auttaa tyttöparkaa. Hänellä oli kyllä kiviä, jotka voisivat oikein hallittuina helpottaa tytön oloa hieman, mutta Imperian olisi tietysti itse hoidettava voiman siirtyminen tyttöön, tämä itse ei ollut maagi ja herkässä tilassa voiman vastaanottaminen oli vaikeampaa. Etenkin, kun tyttöparka ei voinut oikein keskittyä tällä hetkellä asiaan... se vaati ei-maageilta paljon enemmän energiaa, kuin häneltä, se tuntui unohtuvan aina.

Muut ympärillä keskustelivat yhä kirouksista, mutta mitä Imperia nyt sivusta kuunteli, eivät lainkaan niin kuvottavan yksityiskohtaisesti, kuin dehrahilainen tahditon prinssiparka. Hyvä, hän ei halunnut prinsessa Marcellan pyörtyvän enää toiste, se olisi sangen kauheaa.
"Teidän korkeutenne tarvitsee vain sanoa, mikäli tahdotte pitää taukoa. Olette joutuneet kuulemaan erittäin raskaita asioita lyhyen ajan sisällä", Imperia muistutti lopulta. Eihän tyttöparasta nyt olisi mitään hyötyä kokouksessa, jos hän joutuisi jatkuvasti olemaan tämän vieressä hössöttämässä ja huolehtimassa, ja olihan heillä sotilas mukana, joka voisi hoitaa velvollisuutensa sotakokouksessa tarpeen tullen.

INAR

Inar ei todellakaan pitänyt sen myöntämisestä, että sotilaallisesti pätevimmät tässä salissa olivat kaikki miehiä - kaikki kolme siis, hänen lisäkseen. Nierdalesin ja Dehrahin prinssit sen sijaan olivat miehille tavalliseen tapaan epäpäteviä, Nierdalesin henkivartijaosasto sentään piti puoliaan. Kaikista vähiten Inar sieti sitä, että häntä vastapäätä istuva keikari oli sotilaallisesti heidän joukostaan paremmassa päässä... hieman nainen oli hymähtänyt, kun mies niin hampaita kiristellen oli kertonut isänsä olevan käskynhaltija, eikä mikään kuningas. Ei, että se Inarille olisi ollut mitenkään eriarvoinen asia, hän vain piti siitä kun tuollaiset egoltaan liian suuret miehet joutuivat myöntämään ääneen jotain, mikä heitä hävetti. Se teki toiselle hyvää.
Viimeisenä, muttei kuitenkaan vähäisimpänä, oli prinssi Caine, joka sai puheenvuoron vasta viimeisenä. Caenezhin tilanteesta he olivat... puhuneet hieman, eivät paljon, mutta Inar luotti kyllä Caenezhin puolustuslinjaan. Mitä tuli kuninkaaseen, ei Caine saanut kirousta kuulostamaan kovin pahalta, mutta sodan alla se kuitenkin oli huolestuttavaa. Inar kuitenkin yritti luoda rohkaisevan katseen nuoreen prinssiin, jonka katsoi jollain tasolla olevan ainakin hieman hänen vastuullaan - toki Caine oli omapäinen ja koulutettukin sotilas, mutta nuori. Ja aivan yksin. Ei Inar voinut vain kääntää selkäänsä sille tosiseikalle, hän oli kuitenkin isosisko jo yhdelle jukuripäiselle kiusankappaleelle.

Inar vei lopulta katseensa muuhun saliin, kun kaikki olivat kertoneet kirouksistaan.
"Joten", Inar aloitti samalla, kun otti jälleen puhuessaan hieman ryhdikkäämmän asennon, jatkaen sitten: "Olemmeko yhtä mieltä siitä, että Geros ja Nierdales vaikuttavat kaikista todennäköisimmin heikoilta kohdiltamme, mikäli Dehrah tosiaan on ollut omiaan pitämään viholliset maan sisäpuolella?", Inar kysyi kaikilta, sillä hänestä olisi ehdottoman tärkeää huolehtia ensimmäisenä niistä kuningaskunnista, jotka olivat heikoimmassa asemassa sotilaallisesti. Gerosista vihollinen pääsisi levittäytymään liiankin hyvin Lunemariin, Vinemariin ja Caenezhiin, Nierdalesista sen sijaan Urumiyaan ja Lunemariin, ja kaiketi Dehrahiinkin, siinä missä Urumiya, Vinemar ja Caenezh kykenivät pidättelemään rannikkoalueilla vihollisia hieman paremmin. Tai ainakin estämään vihollisten etenemistä parhaansa mukaan...
"Etenemisjärjestyksessä tulisi myös huomioida se, onko kirouksille enää tehtävissä mitään, kun saavumme maahan - kriittisimmät tuntuvat olevan siinäkin mielessä Geros ja Nierdales. Mitä Dehrahiin tulee, jos kuningas mikälie nyt tosiaan on mädäntynyt jo pystyyn, on meidän hyväksyttävä se tosiasia että vaikka lähtisimmekin Dehrahiin ensimmäisenä, emme oletettavasti voi tehdä kirouksen aiheuttamalle vahingolle enää mitään", Inar lisäsi kylmän rauhallisesti, vailla sen suurempaa sääliä vieressään istuvaa prinssiä kohtaan. He olivat sodassa, varsin rumassa sellaisessa, ja heidän olisi kyettävä hyväksymään se, etteivät he voisi estää kirouksia etenemästä.
"Urumiyan lisäksi Lunemar ja... Caenezh kykenisivät siis odottamaan kaikista pisimpään, mikäli olen käsittänyt oikein?", hän lisäsi, antamatta lievän katkeruuden paistaa kasvoiltaan. Hän ei pitänyt Urumiyan jättämisestä häntäpäähän, mutta... pakollista se olisi, eivät he koskaan aloittaisi pohjoisesta. Lunemarin prinsessa ei ollut kykenevä peittämään tunteitaan yhtä selkeästi, mutta pysyi kuitenkin toistaiseksi hiljaa, vilkaisten hieman hermostuneena muita perillisiä. Eihän oman kuningaskunnan jättäminen viimeisten joukkoon ollut kenenkään mielestä paras ratkaisu, mutta jotain kompromisseja olisi tehtävä.

DAKARAI

Kukin sai kerrottua maansa tilanteesta ja mikä kirous kunkin maan hallitsijaa oikein vaivasi. Joskin se Marcella niminen tyttönen oli ottanut ja pyörtynyt, kun Dakarai oli kertonut oman isänsä kirouksesta. Toki Dakarai myönsi, että oli kertonut siitä aika yksityiskohtaisesti, mutta yleensä yksityiskohdat olivat myös osa ratkaisevaa tekijää, joten yksityiskohtiin oli ollut ihan oma syynsä. Toiseksi he olivat sodassa ja vaikka prinssiä itseäänkin inhotti kaikki ällöttävä ja kuvottava, niin sodassa ei oikein voinut sellaisilta asioilta välttyä. Oli siis aivan eri luokkaa nähdä ja kokea kuvottavaa kuin puhua siitä. Ja jos puhuminen tuotti jo tuon tuloksen, tyttö oli ehdottomasti väärässä paikassa. Prinssi ei ihan ymmärtänyt, miten tuollainen hentoinen tyttönen oli edes päädytty laittamaan sotaan. Ei Dakarai itsekään täällä mielellään ollut, mutta kuka sitten, jos ei hän? Ei ollut muita vaihtoehtoja. No ehkä Gerosillakaan ei ollut.

Mutta aihe kuitenkin jatkui ja ainakin Urumiyan perillinen, Inar, oli sitä mieltä, että joko Geros tai Nierdales. Gerosin hallitsija ei toki tehnyt suoraa kuolemaa, ei toki Nierdalesinkaan hallitsija, mutta toisaalta jos Nierdalesin hallitsijan ikä oli kääntynyt laskuun, kyllähän hän lakkaisi jossain kohdassa olemasta, mutta siihen oli ilmeisesti vielä aikaa. Gerosia saatettiin taas sääliä enemminkin sen takia, että perillinen oli pikkutyttö ja ehkä se olikin juuri se syy, miksi tyttö oli sotaan laitettu. Toki se varmasti oli tehokas keino, mutta se oli lähinnä säälittävää ja lopultakin julmaa. Naiset eivät kuuluneet sotaan, mistä puheen ollen, Inar jatkoi omaa juttuaan etenemisjärjestyksen järkevyydestä ja mitkä seikat siihen vaikuttivat ja täten oli edelleenkin Gerosin ja Nierdalesin kannalta, koska Dakarain isä mäti jo pystyyn eikä asialle muka ollut mitään tehtävissä. "Mutta hän elää yhä ja jos kirouksen saa purettua eli todennäköisesti sen langettajan tapettua, niin onhan se silti magialla luotu "sairaus". Mahdollisesti tilan pystyisi kokonaan parantamaan myös magialla. Mutta nyt se ei tietenkään toimi, koska kirous on yhä aktiivinen. Ja jos isäni olisikin mennyttä siinä pahimmassa tapauksessa, niin entä loppuperheeni? Tai muu kansa? Jos kuninkaan päälle pystyi langettamaan tuollaisen kirouksen, mitä se estää kiroamasta ihmisiä sillä laajemminkin? Ehkä niin on jo tehty! En halua vähätellä muiden ahdinkoa ja hätää ja kuulostaa täysin välinpitämättömältä teitä ja kokemaanne kohtaa, mutta tilanne Dehrahissa on mielestäni kriittisin", Dakarai sanoi, kun oli saanut itsensä taas paremmin kasaan, koska vaikka hän ei ensimmäisenä isästään ollutkaan huolissaan, niin muusta perheestään kyllä ja mm. ystävistään ja tutuistaan ja tietenkin myös kansasta, koska jos kansaa ei olisi, ei olisi kyllä oikein Dehrahiakaan. Ja mitä prinssi sitten tekisi, jos hänen loppuperheensäkin mädäntyisi ja lahoisi pystyyn? Hän oli jo menettänyt jo veljensä ja mahdollisesti seuraavaksi isänsä, Dakarai ei halunnut menettää loppuakin perheestään. Dakarai pyyhkäisi nopeasti silmäkulmaansa siitä ajatuksesta, kun tunsi silmiensä kostuvan. Mutta miehet eivät itkeneet! He eivät olleet heikkoja eivätkä näyttäneet sellaista ulospäin! Dakarai ei kyllä itkisi näiden ihmisten nähden!

Mutta niin itsekkäältä kuin se muiden korvissa kuulostaisikin, Dakarai oli silti sitä mieltä, että Dehrah tarvitsisi apua ensin. Kyllä hän ymmärsi, että ainakin suurin osa muista kuningaskunnista varmasti piti Dehrahin ylimystöä julmuuden pesänä ja saattoivat ajatella, ettei maa ollut pelastamisen arvoinen, mutta entä muu kansa? Olivat hekin kuitenkin ihmisiä, eivätkö he merkinneet mitään? Dakarai myönsi kyllä, ettei ennen tätä tilannetta ollut itsekään kiinnostunut köyhemmän kansan ongelmista tipan tippaa, vaikka Darius sille olikin aikoinaan Dakarain silmiä yrittänyt avata. Mutta se oli silloin, koska nyt Dakarai oli avannut silmänsä sille totuudelle ja hän halusi samalla myös kunnioittaa edesmenneen veljensä tahtoa. Mutta se ei onnistuisi, jos ei olisi maata, jota pelastaa ja jos he aloittaisivat jostain toisesta maasta, voisi Dehrahille tarjottava apu olla jo myöhäistä siinä kohtaan, jos sitä nyt ylipäätään olisi edes tarjolla. Ei kukaan tokikaan ollut Dakarain tietojen mukaan raportoinut siitä, että hänen isänsä kirousta olisi muualla nähty, mutta vaikka tieto ei hänen korviaan ollutkaan tavoittanut, ei se poistanut sitä mahdollisuutta, että niin saattoi tapahtua.

PESTVA

Chatha ei Pestvan mielestä vaikuttanut siltä että tämä haluaisi jatkaa jutustelua. Pestva tiesi että hänenkin pitäisi yrittää keskittyä kokoukseen, mutta SE OLI NIIN TYLSÄÄ! Hän sulki silmänsä ja nojasi takanaan olevaan seinään. Hän alkoi hyräilemään hiljaa, kunnes tajusi että se saattaisi häiritä kokousta ja saada sen kestämään vielä pitempään.

Älä VAAN sano että porukka alkaa kiistellä järjestyksestä! Pestva irvisteli miettiessään miten paljon he saisivat aikaa kulumaan siihen että jokainen huutaisi oman ahdinkonsa suuruudesta. Varsinkin huoneen miespuoliset perilliset vaikuttivat melko tunteellisilta, eikä Pestvaa olisi yhtään ihmetyttänyt jos he olisivat aloittaneet kiljuntakilpailun. Tunteilu ei sopinut sota- eikä taistelutilanteisiin. Sodassa piti olla kylmä, tunteeton ja tarkka. Hän oli kuunnellut Inarin puheenvuoroa ylpeänä. Inar pärjäisi kyllä, tapahtuisi mitä tahansa... Tämä saisi kyllä ottaa välillä vapaata ja rentoutua!

Dakarain tunteenpurkauksen jälkeen Pestva urahti ja nousi ylös. Hän laittoi kiven taskuunsa ja alkoi lyömään käsiään rennosti yhteen. "Jeskamandeera!" Hän marssi huoneen keskellä olevalle karttapöydälle ja alkoi tutkimaan karttaa kädet ristissä suhisten rytmikkäästi hampaittensa välistä. Hän ei ollut harmikseen itse erityisen hyvä lukemaan karttaa, mutta koki että kartasta olisi tällaisessa kiistassa hyötyä. Hän alkoi nojaamaan pöytään oikealla kädellään ja mittailemaan etäisyyksiä vasemman kätensä sormilla. Oikean käden etusormi alkoi rummuttamaan pöytää. Hänellä ei ollut mitään käsitystä missä koko Gilmarin laakso oli! Hetkinen - katsoiko hän karttaa väärästä suunnasta? Strategisointi oli ihan takapuolesta, hän ajatteli, ja toivoi pääsevänsä pian joko juomaan tai tappelemaan.

TELEMAKHOS

Kun kukin oli saanut kerrottua sotatilanteesta, alettiin jo kallistua Gerosin tai Nierdalesin puoleen, eikä Telemakhos juuri vastustanut kumpaakaan ideaa. Toki henkilökohtaisesti hän kallistui Gerosin puolelle, se edistäisi Vinemarin tilannetta enemmän. No tämähän ei dehrahilaisille tietenkään käynyt, koska heidän mätä kuninkaansa oli vielä hengissä ja tämän voisi vielä pelastaa. ”Varmaan voikin, vaikka epäilen, kysymys on siitä, kuka haluaa tuhlata aikaa moisen mädäntyneen raadon pelastamiseen.” Telemakhos supatti Amelle virnistäen kun dehrahilainen prinssi yritti perustella sillä, että voisihan vihollinen kirota Dehrahissa muitakin. Telemakhos pyöräytti vain silmiään ja oli kuin ei mitään dehrahilaista kitinää ollut kuullutkaan. ”Jos aloitamme Gerosista tai Nierdalesista voisimme mahdollisesti edetä keskeltä ja eristää loput viholliset pohjoiseen ja etelään, silloin he eivät pääsisi niin helposti yhdistämään voimiansa.” Telemakhos ehdotti jättäen Dehrahin prinssin ihan omaan arvoonsa.

”Emmie väitä, et pohjoseen olis nyt mitenkää ihan hirvee hoppu, mut sanon ny vaan ko se voi jää’ä eteläs asuvilta huomiotta. Jos täs kestää oikeesti kauan ja talvi ehtii tulla, nii sotiminen pohjoses voi olla aika hankalaa. Miulle se on toki iha sama jos teit huvittaa taistella kainaloit myöte lumihanges.” Caenezhin prinssi sanoi ja Telemakhos katsoi häntä aika kummissaan. Totta, ei hän ainakaan ollut tajunnut ottaa asiaa huomioon, eikä ollut edes ihan varma, miten pohjoisen talvi vaikeutti asioita, ei hän ollut ennen lunta nähnyt vaikka tiesikin teoriassa mitä se oli. Hän tiesi vain pohjoisessa olevan paljon kylmempi, muttei osannut edes arvioida miten kylmää siellä edes pahimmillaan voisi olla.

MARCELLA

Häly alkoi palaamaan Marcellan korviin, vaikkei hän heti muistanutkaan missä oli. Hän katsoi yhä hieman tokkurassa Imperia-tätiä, joka selitti hänen pyörtyneen kesken kokouksen. Minkä ihmeen kokouksen? Marcella katsoi ihmeissään ympärilleen nähden kummallisesti pukeutuneita ihmisiä, eli toisten kuningaskuntien perillisiä, jotka keskustelivat kiivaasti jostain reiteistä ja vihollisista. ”Aivan, kokous…” Marcella muisti, olipa tämä kiusallista, pyörtyä nyt kesken kokouksen. Miksihän niin oli käynyt? Hän muisti senkin heti, kun hänen vierellään todella tyylitajuton nuori mies alkoi tohkeissaan selittämään kirouksista ja kriiseistä. Imperia-täti kuitenkin ehdotti taukoa ja voi miten kovasti Marcella tahtoikaan täältä pois, mutta hän pudisti vain pientä sievää päätään ja yritti nousta ryhdikkäämmin istumaan. ”Kiitos ei, miten voisin mulle määrätyn tehtävän ma täyttää, jos edes kokousta en voi kestää.” Hän sanoi hiljaa, siksi että häntä heikotti yhä, mutta myös siksi, ettei tahtonut häiritä muita enempää.

INAR

Inar pyöräytti silmiään ja huokaisi, kun Dehrahin prinssi päätti osoittaa miehistä tunteenkäsittelykykyään ja alkoi itkeä seuraavaksi sitä, miten tämän isukki täytyi pelastaa ensimmäisenä. Eikö hän juuri ollut sanonut, ettei pystyyn mätänevälle miehelle voitaisi kovinkaan paljoa? Mikä miehiä vaivasi? Ilmeisesti Pestva oli samaa mieltä, saaden Inarin yskäisemään aika huvittuneena noustessaan ylös ja ilmaistessaan mielipiteensä dehrahilaisen miehenpuolikkaan tunteenpurkauksesta.

"Etkö itse juuri sanonut, että kuninkaan käsi on irtoamaisillaan? Ja koskahan tämä tapahtui? Vain mies voi olla niin kyvytön, että todella uskoo lahoavan ruumiin jäävän henkiin ja kykeneväksi hallitsemaan, etenkin kun Dehrah ei ole kivenheiton matkan päässä", Inar ärähti kyllästyneenä, katsoen toista kulmaansa kohottaen Pestvaa, joka asteli piirin keskellä olevalle pöydälle. Nainen hymähti hiljaa ja vei sitten katseensa vinemarilaiseen, luoden hieman hyväksyvämmän nyökkäyksen tämän suuntaan miehen sanojen jälkeen. Sentään tuo mies ei ollut aivan niin itsekäs, vaikka Gerosia auttamalla halusikin pelata kotiin päin. Inar henkäisi ja katseli hetken Pestvaa, joka ei tuntunut saavan kartasta selvää.
"Pestva - Lunemarin alapuolella, Dehrahin yläpuolella", Inar sanoi yksinkertaisesti. Nainen varmaan luki karttaa väärin päin.

Cainen äänen kuullessaan Inar vei katseensa poikaan, tuon tehdessä aika loistavan huomion. Inar vilkaisi hieman eteläisten maiden edustusta ja naurahti kuivasti, nojaten rennommin hieman taaksepäin.
"Riippuu siitä, onko näistä etelän vetelistä mihinkään - hääppöiseltä ei tähän mennessä näytä. Riippuen kuitenkin vihollisesta, talvi saattaa hidastaa myös heidän etenemistään Urumiyassakin, Caenezhista puhumattakaan", nainen hymähti hieman. Hänestä rannikon heikoimmat maat olivat edelleenkin heidän prioriteettinsa, sillä vieläkään prinssi Dakarai ei ollut antanut kovin vakuuttavia syitä sille, miksi Dehrahiin pitäisi kiirehtiä. Jos vihollinen pysyisi aisoissa muurien sisällä hetken, pysyisi kirouksen tuoma mädätyskin, vaikka Dehrah alkoi kuulostaa jo muutenkin niin läpikotaisin mädältä paikalta, ettei sinne ollut mikään kiire.