GILDOMERA osa 1 luku 1

DORIAN

Vaikka Dorian ei mitään muuta ollut kokoukselta odottanut, kuin katastrofia, niin sen alkaminen ennen kuin hänen ylhäisyytensä Godofredo viides oli edes avannut suutaan kertaakaan, oli kyllä yllätys. Tosin Dorian ei kauheasti jaksanut vaivata päätään jollain vinemarilaisten puutteellisella pukukoodilla, hän odotti kauhusta entistä kalpeampana Godofredon puheenvuoroa, kun kävi ilmi, että tämän olisi pakko puhua itse eikä Dorian voisi vain hoitaa kaikkea tämän istuessa hiljaa taustalla. Hetken hän ehti jo toivoa, että prinssi oli nukahtanut ja hänet jätettäisiin kierrokselta välistä, mutta sitten Godofredo tajusi tilaisuutensa koittaneen jo hetki sitten.

Päänsärky sen kun paheni ja Dorian painoi kämmenellä ohimoitaan, aina sai hävetä ja kärsiä, kun kaiken maailman tomppelit pääsivät ääneen. Godofredo sai kaikkien jakautumattoman huomion, kaikki salissa olijat tuijottivat tätä käsittämättä varmasti sanaakaan poikaparan epämääräisestä ölinästä (?). Edes Caenezhin prinssi ei ollut omassa puheenvuorossaan yhtä epäselvä ja kyseinen prinssi tuijottikin Godofredoa ja muita salissa olijoita aika hukassa olevan näköisenä. ”Siismitähä?” Hän kysyi lopulta tajuamatta selvästi äskeisestä mahtipontisesta puheesta yhtään mitään. Ei sillä, ei Dorian voinut tätä syyttää, hölynpöly oli aika hankala kieli ymmärtää, jos ei ollut tottunut. Vinemarin prinssin stressilelu taas oli tukehtua nauruun ja hyvä kun ei pudonnut lattialle prinssin sylistä ja kysyi myös ääneen, mitä Godofredo oikein horisi ja tämähän alkoi ystävällisesti selittämään jotain oppimaansa lorua ja viittomaan käsillään luullen raukka, että oli nyt jotenkin erityisen selkeä.

”No niin, eiköhän riitä tätä laatua.” Dorian sanoi nousten ylös paikaltaan. ”Niille, jotka eivät puhu Nierdalesin hovia, lyhyesti: Hän on Nierdalesin perillinen Godofredo viides, hänen aseensa on kilpi, jolla on kuulemma jotain pyhiä suojeluvoimia, mutta ennen kuin innostutte liikaa, en laskisi ihan kauheasti kilven ja etenkään sen käyttäjän varaan…” Dorian aloitti yrittäen miettiä mahdollisimman neutraalia luonnehdintaa prinssin toivottomuudesta. ”Prinssi on vielä varsin harjaantumaton… kaikilla elämän osa-alueilla, valitan.” Dorian sanoi, vaikka kaikki olivat varmaan päätelleet sen jo. ”Olen täällä paikkaamassa sitä puutetta parhaani mukaan, olen prinssin henkivartija Dorian Nightingale, Nierdalesin armeijan sotilasmestari ja ainoa joka siinä maassa ymmärtää sotimisen päälle.” Dorian vastasi ja jätti lisäämättä, että oli myös ainoa joka Nierdalesissa tajusi ylipäänsä mitään minkään päälle. ”Jos jatketaan Urumiyan seurueeseen, niin päästään joskus varsinaiseen aiheeseen.” Hän lopetti sitten ja istui paikalleen.

INAR

Inar ei tiennyt olisiko hänen pitänyt hävetä seuruettaan vai nauraa näille, kun Caine meni ja unohti olevansa prinssi ja haahuili missä sattui, ja Pestvan… no ollessa Pestva. Caine oli kuin Igan ja Pestvan risteytys, ja vaikka Inar tavallaan arvostikin prinssin huoletonta ja rempseää ulosantia, niin kaikki kohtuudella. Kuiva hymähdys kuitenkin karkasi ruskeahiuksisen naisen huulilta, kun Caine venkuili tuolissaan Inar antoi pienen hymyn käväistä suupielessään, ennen kuin hän vei katseensa paremmin muihin perillisiin kokouksen alkaessa.
Esittelyt alkoivat Vinemarista, ja eteläisistä valtakunnista eniten kiinnostuneena Inar veikin katseensa tarkkaavaisesti seuraavan äänen suuntaan – se oli kuitenkin virhe. Ei Inar sitä juuri kasvoillaan näyttänyt, mutta jopa hänestä tuon muuten jopa sotilaalta melkein näyttävän miehen helma oli aivan liian lyhyt. Kun mies vielä leveästi istuessaan risti jalkansa, Inar kohotti kulmiaan ja räpäytti silmiään, eikä voinut enää olla hiljaa, antaenkin mielipiteensä lujaa kuuluville kun vinemarilaiset olivat saaneet itsensä esiteltyä. Se vaaleanpunahiuksinen, sievä ja kumma nainen, jonka esittely oli ollut aivan yhtä kumma kuin tämän ulkomuotokin, otti asian hoitaakseen ja onneksi toinen oli… no ainakin nätimpää katseltavaa, joskin toinen nyt pukeutui lähes yhtä paljastavasti.

Inar yritti parhaansa keskittyä muiden esittelyihin, hymähtäen hieman jälleen Cainen kohdalla. Hän ihaili nuoren prinssin asennetta… oli ihaillut siitä asti, kun he olivat Pestvan kanssa löytäneet tämän Urumiyasta pyörimässä aivan pihalla siitä, missä mentiin. Ei hän voinut olla hymähtämättä myöskään Cainen kommentille siitä, miten urhoollinen miestenpelastaja hän oli… no ihmekös tuo, kun miehet olivat niin toivottomia tapauksia. Lunemarilainen prinsessa sen sijaan vaikutti huomattavasti hermostuneemmalta, eikä Inar juuri ihmetellyt asiaa, eihän _kuningas_kunnissa nyt panostettu naisten sotilaalliseen osaamiseen, kuten Urumiyassa.

Nierdalesin perillisen vähintäänkin… kiinnostavan esittäytymisen jälkeen Inar vilkaisi muita hieman siihen tyyliin, että näkivätkö he nyt varmasti saman, kuin hän. Ilmeisesti olivat, kun Cainekin kyseenalaisti äskeistä ”informaatiota”, ja vinemarilainen nainen alkoi nauraa niin kovaa, että melkein putosi Telemakhoksen sylistä. Inar puuskahti, miksi tänne päästettiin tuollaisia idiootteja miehiä puhumaan?! Loppu tulisi… Onneksi niersalesilaisten joukossa oli myös vihdoin joku oikeasti sotilaallisesti pätevältä kuulostava ja näyttävä sotilas, Lunemarin siloposkinen kultakutri ei ollut oikein vakuuttanut… ja miehiähän he kaikki olivat, eikä Inar uskonut miesten kykenevän kovinkaan paljoon, mutta toivottavasti parempaan kuin Nierdalesin prinssi... Kun hänen vuoronsa vihdoin koitti, Inar nousi rennosti parempaan asentoon ja siitä seisomaan, raksauttaen hieman niskojaan rykäisyn saattelemana. Äskeisen jälkeen oli kauhean vaikea palata asiaan, mutta pakko se oli yrittää.

”… Olen Urumiyan perillinen, Inar Dilnurían. Hallitsen niin lähitaistelun ratsun selästä kuin maasta, aseilla ja myös tarvittaessa ilman. Olen ollut sotilasopissa seitsemän vuotta, joista olen hieman yli vuoden harjoitellut Urumiyan elementtiaseen kanssa”, Inar aloitti tavanomaiseen, ehkä hieman töksähtelevään ja vakavaan sävyynsä.
”Urumiyan kahdeksikkokeihäs on vettä ja jäätä hallitseva ase, joka vaatii paljon niin fyysistä kuin henkistäkin keskittymistä. Kykenen hallitsemaan vettä lähes täydellisesti niin hyökkäyksessä kuin puolustuksessakin, mutta jään muodostaminen sekä hallitseminen vaatii minulta vielä harjoittelua sekä paljon voimiani”, Inar kertoi niin lyhyesti, kuin saattoi.
”Sen mikä uupuu elementtini hallinnassa, korvaan koulutuksellani. Mukanani on henkivartijani sekä yksi Ilassiathin sotilasjoukkojen kapteeneista”, Inar viimeisteli esittelynsä, viitaten kädellään Pestvan suuntaan ennen kuin istuutui takaisin alas. Hän sitten vihasi puhua muiden edessä tärkeissä jutuissa…

PESTVA

Salin tapahtumat saivat Pestvan lähes unohtamaan epämukavan kuumuuden. Oli mahtavaa tutustua näin värikkääseen porukkaan, etelän ja idän ihmiset olivat sitten omituisia! Yksi esitteli muniaan, yksi pokkuroi kuin nukke ja yksi oli kuin ihmiseksi muuttunut koiranpentu. Äiti ei tosiaan tulisi uskomaan tätä! Hän ei ollut ihan varma joukon sotilaallisista kyvyistä, mutta ainakin heillä olisi hauskaa yhdessä.

Hän kuunteli Inarin puheen tarkkaavaisena silloin tällöin nyökäten, ja Inarin istuutuessa nousi kädellä penkistä tukea ottaen seisomaan. Hän selvitti hieman kurkkuaan ja alkoi puhumaan reippaasti.

"Hei, olen Pestva Innur, ja olen tosiaan kapteeni ja suureksi ilokseni prinsessani henkivartija". Hän hymyili leveästi ja laittoi kätensä lanteilleen. "Käytän miekkaa, jousta ja näitä", hän sanoi ja näytti hauiksiaan nauraen rempseästi. "Jos haluatte oppia kasvattamaan tällaiset, niin tiedätte mistä minut löytää! Hahhaa!" Hän asetti käden takaisin lanteelleen. "Omakehu haisee, mutta olen vain rehellinen! Hahhah! Tosiaan, olen erikoistunut hikiseen ja veriseen lähitaisteluun, mutta toivotaan että siihen emme tällä matkalla törmää, eiksvaan?" Pestva päästi vielä rymähtävän naurun ja istui selvästi hieman rentoutuneena jalat auki levällään. "Sinä olet kai sitten seuraava?" hän sanoi vieressään istuvalle.

DAKARAI

Kaikki olivat päässeet paikoilleen, minkä jälkeen oli heti esittelyjä tiedossa, mikä varmaankin oli ihan looginen tapa aloitukselle. Ei Dakaraikaan tiennyt oikein ketään... Tai ei siis tiennyt saati tuntenut ketään, ellei siis Chathaa laskettu mukaan, vaikka ei prinssi häntäkään nyt sillä tavalla tuntenut tuntenut. Sen verran prinssi kuitenkin osasi hieman arvata kuka mistäkin päin saattoi olla, muttei hän ketään ennen ollut nähnyt ja nämäkin arvaukset hän heitti ihan vain puhtaasti kunkin pukeutumistyylin perusteella. Hieman prinssiä kuitenkin häiritsi, miten se kultaiseen kaapuun pukeutunut tapaus oli jotain vain hihitellyt menemään. Dakarailta oli mennyt kyllä täysin ohi mitä mies oli hihitellyt itsekseen, mutta tyylitajua kaverilla ei tuntunut olevan tippaakaan. Ehkä hänkin oli tajunnut sen ja hykerteli sille? No ken tietää...

Vinemarin perillinen sai kuitenkin luvan aloittaa, vaikka Dakaraista olisi voinut olla olemattakin. Prinssi ei ollut pahemmin vinemarilaisiin muutenkaan huomiotaan viitsinyt kiinnittää, koska häntä ei kiinnostanut vinemarilaisten olemassaolo tippaakaan. Dakarai ei ollut edes ikinä tavannut yhtäkään vinemarilaista, mutta ehkä siihen oli ihan syynsä. Ja kyllä, todellakin oli! Dakarai teki nimittäin aivan hirveän virheen, kun edes meni vilkaisemaan miehen suuntaan, kun hän esitteli itsensä. Mies istui pallit paljaana siinä kaikkien nähtävillä kuin se olisi aivan normaalia! Mikä painajainen! Prinssi käänsikin katseensa toisaalle ja nopeasti, koska ei hän halunnut kenenkään kalua nähdä. Sitten oli loppujen vinemarilaisten vuoro, vaikka Dakarai hieman kyllä epäili naispuolisen hyödyllisyyttä, koska naisethan nyt olivat... no naisia. Eivät naiset olleet hyödyllisiä, koska jos olisivat, kai heillä olisi enemmänkin kuin vain se, että näyttivät kauniilta. Mutta sen he kyllä osasivat vallan mainiosti, joskin vinemarissa oli ilmeisesti vieras käsite pukeutua sivistyneesti naistenkin suhteen. Kukaan sivistynyt nainen ei näyttänyt jalkojaan! Miten pöyristyttävää!

Esittelyt kuitenkin jatkuivat, mutta Nierdalesin prinssin kohdalla Dakarai ei ollut varma, mikä tämä oikein oli, mutta hitaalla hän kävi, se oli selvää. Puhe oli hyvin epäselvä ja Dakarailta meni aikalailla suurin osa ohi tämän kummasta selityksestä, muttei ollut ainut. Dakarai ryhdistäytyi kuitenkin taas, koska hänen mielipiteensä taisivat näkyä vähän liiankin selvästi tällä erää prinssin kasvoilta, mutta kaikkea sitä joutuikin kohtaamaan. Onni onnettumuudessa, että prinssin henkivartija oli avannut prinssinsä hölötyksen selkokielelle. Sitten esittelyt jatkuivat taas eteenpäin Urumiyalaisiin tämän Petsvaksi esittäyneen esiintymisen ollessa melko rempseä, mutta sitten oli Dakarain vuoro, joten hän suoristautui tuolissaan paremmin kohentaen samalla ryhtiään. "Olen Dehrahin prinssi Dakarai Alzariz ja maamme elementti on myrkky. Myrkky myrkyttää, yllätys... joten sitä lienee turha selittää kovinkaan tarkasti, mutta", Dakarai aloitti antaen ymmärtää olevansa kovinkin tärkeällä ja yllätysrikkaalla asialla tämän myrkkyasian suhteen samalla kohottautuen tuolinsa selkänojasta. "Viikkatteella pystyy myös hoitamaan myrkytystiloja ilmellä myrkyn pois!", Dakarai ilmoitti kuin se olisi ollut joku mahtavakin uutinen ja jota varten kaikki olivat tulleet kokoukseen. "Itsehän käytän viikatetta mallikkaasti, ei mitään ongelmaa", prinssi lisäsi perään itsevarmasti, vaikka se ei ihan totta kyllä ollutkaan. Osasi hän sitä tokikin käyttää, mutta mm. juuri myrkytystilojen parantaminen saattoi tarvita vielä harjoittelua. Myrkytystilojen parantamisen mainitseminen vain kuulosti aina niin hyvältä prinssin mielestä, niin täytyihän se kertoa silti mahtaillen, vaikkei hän sitä niin hyvin oikeasti osannutkaan. "Muuten olen varsin pätevä käyttämään kevyitä teräaseita lähitaistelussa", Dakarai lisäsi vielä ollen edelleenkin varsin itsevarmanoloinen, vaikka häntä edelleenkin jännitti ja hermostutti koko tilanne, mutta se ei niin näkynyt hänen mahtipontisen mainospuheensa alta. Loppu kuitenkin oli sentään oikeasti totta. "Mukaani olen tietenkin ottanut henkivartijani Chathan", prinssi vielä ilmoitti loppuun viittoen samalla henkivartijansa suuntaan.

CHATHA

Chatha oli koko kokouksen ajan istunut penkillä kuin seipään niellyt ja antanut koko kaaoksen mennä aikalailla ohi. Hän muistutti itseään, että hän oli osaava ja pätevä sotilas, eikä tässä ollut mitään hätää. Eivät juuri muutkaan täällä olleet antaneet itsestään kovin loistavaa kuvaa itsestään. Chatha hätkähti, kun hänen vieressään istunut urumiyalainen naissoturi esitteli itsensä ja sen lopuksi ilmoitti, että oli Chathan vuoro. ”Ei kai.” Chatha kauhistui, mutta ei onneksi, sillä ensin oli prinssi Dakarain vuoro esitellä myrkkyviikatteensa toimivuutta. Vinemarin puolelta kuului dramaattinen huokaus. ”Herättäkää minut, kun dehrahilaisten kitinä on loppunut.” Aikaisemmin kohua herättänyt vinemarilainen prinssi vaaleanpunainen vähäpukeinen neiti sylissään ”mutisi” tarkoituksellisen kovaa, että sen kyllä muutkin kuulivat. Kun Dakarai oli kertonut, Chathan mielestä melko paksuakin pajunköyttä välillä, taisi oikeasti olla Chathan vuoro. Chatha ponkaisi kiireesti seisomaan. ”Kyllä sir, siis teidän korkeutenne!” Chatha takelteli hermostuneena. ”Olen Chatha Tarik, prinssi Dakarain henkivartija, kuten hänen korkeutensa sanoi. Ja aseena käytän nuijapiikkejä, siis piikkinuijia! Ja… en tuhlaa enempää aikaanne itseeni, anteeksi!” Chatha sopersi hermostuneesti ja istui alas hien valuessa otsalla, sehän meni tosi putkeen, hän harmitteli mielessään.

CAINE

Caine ei ollut ihan varma tajusiko lopulta yhtään mitään Nierdalesin vähintäänkin kummallisen prinssin puheista, mutta oli itse kuolla nauruun, kun vinemarilainen neiti alkoi matkia tätä toisella puolella. Urumiyasta päästiin kuitenkin Dehrahiin ja Caine katsoi pitkää valkoista prrinssiä, joka selvästi papeli kuumuudesta huolimatta, koska tämän huulet olivat ihan siniset. ”Anteeks nyt vaan, mut mitä tää ny on? Mikä ihmeen Dehrahin prinssi, ei sellasta maata oo olemassakaan! Kaik tietää et Gildomeras on vaan kuus kuningaskuntaa ja elementtii, ei eteläs oo Nierdalesin ja Vinemarin jälkeen ko pelkkää vettä ja maailman reuna. Mikä huijari tää Darakai ny oikeen on?” Cainen oli pakko avata suutaan, koska tämä oli ihan ennenkuulumatonta. Ei hän ollut koskaan kuullut mistään Dehrahista.

DAKARAI

Dakarain jälkeen oli luonnollisesti vuorossa Chatha, joka sai prinssin hivenen vaivaantuneeksi, kun tämä yritti esitellä itseään ja nuijapiikkejään. Dakarai yritti kuitenkin olla mahdollisimman normaalisti, vaikka häntä hieman hävettikin, vaikka eihän se mitään ollut sen rinnalla, mitä mm. Nierdalesin kummajainen oli selittänyt, koska siitä ei ollut kukaan ilmeisesti saanut selvää nimeksikään.

Dakarai käänsi seuraavaksi ihmetyksissään katsettaan Caenezhin perillisen suuntaan, kun tämä alkoi Dakarain esittelyjen jälkeen ihmettelemään jotain eikä ihan mitä tai ketä tahansa vaan häntä, Dakaraita! Miksi? Eikö hän ollut ihmistä ennen nähnyt? Tässähän oli ihmistä jos jonkin moista tarjolla. No, jos vinemarilaisia ja heidän kitinöitään ei laskettu mukaan, mutta muuten. Poikaparka pohjoisesta oli aivan ulapalla, kun kuvitteli Gildomeran vain loppuvan ilmeisesti Lunemarin jälkeen niin, että Vinemarin ja Nierdalesin välissä olisi vain merta ja maailman reuna. Dakarain suusta karkasi pienimuotoinen naurahdus, koska ei vain voinut uskoa sitä, mitä hänen korvansa välittivät. "Ymmärrän, että olet pohjoisesta asti etkä etelässä todennäköisesti kertaakaan käynyt, mutta ette kai te caenezhilaiset ihan tynnyrissä ole kasvaneet?" Dakarai ihmetteli aika suoraan, koska kai se nyt kuului ihan yleissivistykseen tietää edes se, että mitkä maat Gildomeraan kuuluivat. No ilmeisesti ei ainakaan kaikkien suhteen, mutta Dakarai ei todella ollut ihan varautunut tällaiseen. Kaikenlaisia tapauksia sitä sitten joutuikin tapaamaan. Vinemar oli täynnä itseään heruttavia pellejä, Nierdalesin perillinen puhui ihan höpöjä ja Caenezhin väki oli ihan takapajuista väkeä.

AMETHYST

Ame sai vihdoin hihityksensä laantumaan, kun nierdalesilaistenkin joukossa joku puhui jopa ihan asiaa… ei varmaan ollut mikään oikea nierdalesilainen, liian fiksu! Amethyst palasi kuitenkin mieluisampaan puuhaansa, eli Telemakhoksen lellimiseen ja tämän hiusten sivelyyn (?), kun muut alkoivat puhua taas tylsiä. Kuitenkin dehrahilaisten päästessä ääneen Telemakhos teki selväksi, mitä mieltä oli koko porukasta, saaden Amen tirskahtamaan hieman.
”Älä, mä sain just lopetettua nauramisen”, Ame virnisti miehelle, tökäten tätä hieman.

Sitten heidän vieressään istuva caenezhilainen myrkyn lykkäsi (hehe), kun rupesi ääneen ihmettelemään että eihän mitään Dehrahia ollut olemassakaan. Ame vei katseensa poikaan silmät suurina ihmetyksestä, hymyillen sitten leveästi.
”Voi ei, miten söpö sä oot!”, Ame naurahti ihastuneena, kun dehrahilainen alkoi kitistä dehrahilaiseen tapaansa jotain omassa nurkassaan. Ame vei salamannopeasti omahyväisen, huvittuneen katseen prinssiin, katsoen tätä arvostelevasti päästä varpaisiin.
”Kuules Daksu, tai mikä se nyt olikaan, eiköhän me kaikki täällä haluttais uskoa, et koko kurjaa Dehrahia ei oo olemassakaan. Harmi, et totuus on niin rumaa”, nainen sanoi terävästi, naurahtaen pilkallisesti, ennen kuin silmien pyöräytyksen kera vei katseensa takaisin Telemakhokseen ja jatkoi tämän silittelyä tyytyväisenä. (?)

TELEMAKHOS

Nyt kun urumiyalaisetkin saivat rauhassa keskittyä kokoukseen, kun hänen mahtava miehisyytensä ei varastanut neitien huomiota, Telemakhoskin keskittyi enemmän Ameen sylissään. Kyllä hän kuunteli muiden esittelyjä, Caenezhilainen vaikutti ihan kiinnostavalta taoaukselta, eikä ainakaan ollut yhtä jäykkä ja kankea mitä Lunemarin edustus, mutta se ei tullut Telemakhokselle yllätyksenä. Nierdalesin kohdalla hän sai tosissaan purra kieleen, ettei nauraisi tai sanoisi muuten mitään sopimatonta ääneen, oli siinäkin jätkällä luulot itsestään, käyttäytyi kuin joku jumala. Amella oli yhtä hauskaa ja takaa hän oli kuulevinaan Karanin yskähtävän. Sitten koitti se kaikkein kyllästyttävin hetki, nimittäin dehrahilaisten kuuntelu. Ame ei kauheasti arvostanut hänen mielipidettään, mutta sitten caenezhilainen kyseenalaisti koko Dehrahin olemassaolon. ”Onnelliset caenezhilaiset.” Telemakhos kadehti, ajatella nyt, elämä ilman tietoa Dehrahin olemassaolosta! Prinssi Myrkky myrkyttää-Dakarai alkoi kuitenkin haukkua caenezhilaista, mutta Ame onneksi kertoi tälle, ettei kukaan välittänyt moisesta paikasta edes tietää. ”No ei tietenkään, ei nii isoo tynnyrii oo et siihen niin montaa ihmist mahtuis. Mist ihmeest mie oisin voinu tietää moista, kuulosraa aika ikävältä paikalta, jos on ees olemas. Mie en kyl usko ennen ko nään, vaik kai se on pakko jos kaik muutki väittää et se on olemas.” Caenezhilainen sanoi aika harmistuneena. ”Älä välitä, se on vain sellainen ankea maa, jossa kohdellaan ihmisiä kuin roskaa, ei kukaan sivistynyt kansa halua tietää ja hyväksyä moisen olemassaolosta. Gildomeran häpeäpilkku, itsekään en välittäisi tietää, mutta se sattuu valitettavasti olemaan Vinemarin naapurimaa.” Telemakhos lohdutti ja näytteli yökkäävänsä tuolin viereen.

DAKARAI

Vinemarin siveetön naikkonen alkoi heti vain, että eiköhän kaikki vain halunnut uskoa, ettei Dehrahia olisi olemassakaan, mutta paha mieli siitä taisi tulla, kun oli niin harmi, että totuus oli toinen. "Voithan aina kuvitella, ettei Dehrahia ole, jos se tekee mielesi paremmaksi", Dakarai totesi pahemmin katsomatta vinemarilaisten suuntaan, koska moisista vain järkyttyi joka kerta, kun edes vilkaisi.

Toisaalla caenezhilaiset eivät tietenkään olleet tynnyrissä kasvaneita, koska eihän yhteen tynnyriin nyt mahtuisi kovinkaan monta ihmistä. Oliko hän tosissansa? Sehän nyt oli vain sanonta, ei kai hän oikeasti kuvitellut asiaa noin kirjaimellisesti? Prinssi ei oikein tiennyt, miten hänen pitäisi suhtautua tai oliko caenezhilainen ylipäätään oikeasti edes tosissaan siitä, että luuli, ettei Dehrahia ole oikeasti olemassa. "Oikeasti? Olet siis tosissasi? Et tiennyt, että Gildomerassa on seitsemän maata? Luulin, että vitsailit aluksi...?" Dakarai hämmentyi nyt todenteolla, koska oli luullut jutun olevan vitsi tai ettei caenezhilainen nyt oikeasti ollut tosissaan vaan leikki vain hauskaa tai jotain. Mutta tämä siis oikeasti luuli noin? No eihän siitä voinut tietenkään syyttää caenezhilaista, jos hänen opettajallakin oli pallo hukassa Gildomeran maiden suhteen. Tai siis... jos Caenezhissa ylipäätään oli opetusta, koska... no tämä oli varsin hämmentävää ja outoa, ettei joku oikeasti tiennyt. Vinemarilaisten jutut prinssi päätti vain suosiolla sivuuttaa loppua kohden. Heidän kanssaan nyt ei päässyt eteen- eikä taaksepäin.

GODOFRÉDO

Dorian-parka yrittää parhaansa, Godofrédo ajatteli kun kuunteli tämän puhetta takaansa. Hän alkoi miettiä tälle jotain jäynää, jotta saisi tämän ilahtumaan. Ehkä hän voisi keskellä yötä käydä kutkuttamassa Doriania nenän alta hiustupsullaan? Dorian on kuitenkin kuivahko tyyppi, joten hiuksiin ei mitä luultavimmin tarttuisi tästä räkää...

Hän havahtui mietteistään valtavaan hohotukseen, jonka jälkeen oli valkoisen pikku ystävän vuoro puhua. Miten paljon onkaan olemassa kauniita värejä, Godofrédo mietti samalla kun puolikuunteli uutta valkoista ystäväänsä. On vaaleanpunaisia ystäviä ja valkoisia ja punaisia... Onkohan vaaleanpunainen ystävä sukua sekä valkoiselle että punaiselle, ollen näin näiden sekoitus? Asia on selvitettävä...

Hän havahtui mietteistään taas, kun Cayenne toi esiin erittäin hyvän pointin siitä, että ehkä Dehrahia ei olekaan olemassa - eihän Godofrédokaan ollut sitä koskaan nähnyt, joten se oli hyvin mahdollista. Tukkarain pointti oli myös oikein hyvä - ehkä Caenezh olikin suuri tynnyri, ja sen takia Cayenne ei ollut ikinä nähnyt Dehrahia. Godofrédo ei ollut koskaan nähnyt Caenezhiakaan, joten tämäkin oli hyvin mahdollista. Se ei kuitenkaan selittänyt sitä, miten Godofrédo ei ollut koskaan nähnyt Dehrahia. Tämäpä olikin kummallinen juttu. Onneksi vaaleanpunainen, yksinkertainen ystävä sentään oli onnellinen, se palautti Godofrédon mielenrauhaa.

Godofrédo kuunteli keskustelua vielä minkä pystyi, kunnes tuli ajatuksissaan loppupäätökseen. Valkoisen ystävän lopetettua puhumisen Godofrédo nosti molemmat kätensä ilmaan ja veti syvään henkeä. "Pikku ystävät!", hän aloitti järähtäen. "Tiedämme että olette hämmentyneitä kaiken tämän uuden keskellä. Vaan älkööt kukaan ajautuko mielen kriisiin, sillä olemme tulleet pitkän ajattelun jälkeen lopputulokseen koskien juuri tätä kiistaa." Godofrédo laski vasemman kätensä nyrkissä syliinsä ja nosti oikean kätensä etusormen. Hän nojasi tuolillaan eteenpäin ja sanoi "Olette MOLEMMAT oikeassa!" tuoden huulilleen muikean hymyn. "Dehrah ON olemassa-", hän sanoi nojaten Dakarain suuntaan katsoen tätä silmiin ja osoittaen tätä sormellaan. "-mutta kun pistää silmät kiinni, niin sitä ei silloin näe!", hän yskäisi nojaten, katsoen ja osoittaen tällä kertaa Cainea. "Katsokaas" Godofrédo asetti oikean kämmenensä silmillensä, nosti sen ylös, laski sen taas alas silmillensä ja nosti sen taas ylös.

"Riita poikki ja maissikakku väliin", hän julisti voitonriemuisena ja vaipui takaisin tuoliinsa. Oikeus on voittanut taas, hän ajatteli ja alkoi kokea pienimuotoista nälkää.

CAINE

Caine ei ihan ollut vieläkään päässyt yli siitä, että oli juuri kuullut kokonaan uudesta kuningaskunnasta, ei hänelle oltu ikinä puhuttu kuin vain kuudesta ja Nierdales ja Vinemarkin olivat jääneet aika hämärän peittoon, mutta niiden olemassaolosta nyt tiedettiin ja elementeistä. Tosin ainakaan Dehrahilla ei ollut mitkään hyvät naapurivälit Vinemarin kanssa, se tuli harvinaisen selväksi ja Dehrahin prinssi vaikutti aika järkyttyneeltä tajutessaan, ettei Caine pilaillut, tällä kertaa. Häntä hävetti, miksei hän ollut pitänyt suutaan kiinni? ”No en tienny, ei meil kukaa mistään Dehrahista oo ikuna puhunu. Eikä mistään myrkyist oo ikinä puhuttu et sellane kuuluis muien elementtien joukkoon, kaikil muil on joku selkee yhteys toisiinsa.” Caine aloitti puolustautumaan, kun joku oli taas pikku ystäviään vailla.

Caine käänsi katseensa Nierdalesin kummasti puhuvaan ja pukeutuvaan prinssiin, joka hämmensi häntä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tämä oli niin kummallisen näköinen, niin tummaihoinen ja tämän kummalliset valkeankultaiset vaatteet vain korostivat sitä asiaa. Lisäksi Cainen oli todella vaikea saada otetta tämän puheista, mutta helpotuksekseen ei ollut sen suhteen ainoa. Tämän mukana oleva aikaisemmankin puheen selkokielelle kääntänyt mies katsoi prinssiään sellaisella ilmeellä, ettei tiennyt tämän kykenevän ajatustyöhön. Mutta lopulta tämä erikoinen tapaus ratkaisi riidan sillä, että kumpikin oli oikeassa, Dehrah sai täten luvan olla olemassa ja Caine saisi rauhassa sulkea silmänsä siltä tosiasialta ja rauha palasi maahan. Caine ei osannut kuin tuijottaa hämmentyneenä tätä raukeasti tuolillaan rötköttävää rauhantuomaria. ”Niin no… mie ny selvästi olin vääräs, mut tätä on vaan nii vaikeet uskoo.” Caine sai sanottua, vaikka olikin aika mykistynyt tästä nierdalesilaisesta, hän ei tiennyt yhtään miten moiseen piti suhtautua. ”Jospa nyt kun tämä asia on selvitetty, voisimme jatkaa kierroksen loppuun. Olkaa hyvä neiti, pahoittelut tästä keskeytyksestä.” Vanha velho sanoi ja kehotti Gerosin prinsessaa jatkamaan ja Cainea hävetti entisestään, että oli varastanut huomion typeryyksillään ja prinsessa-parka oli joutunut odottamaan omaa vuoroaan, vaikka oli muutenkin silmin nähden kauhuissaan tilanteesta.

HORTENCIA

Ehkä oli ollut typerää olettaa Gildomeran muiden kuningaskuntien perillisiltä asiallista keskustelua näinkin suuren hädän hetkellä. Ulkopolitiikkaa pitkälle ja kauan opiskelleena Hortencia oli tiennyt, ettei vääräuskoisten ja sivistymättömien kanssa voinut käydä kovinkaan sivistynyttä keskustelua, mutta hän oli silti toivonut sydämessään muiden ymmärtävän tilanteen vakavuuden. Dehrahin kaltaiselta ihmisoikeusmurhalta hän ei tosin ollut koskaan odottanutkaan mitään, eikä myöskään sivistymättömältä Caenezhilta… Eikä ainakaan siltä, mitä Nierdalesin ”valta”kunnaksi kutsuttiin. Se vääräuskoisten ja Luojanpettureiden pesäke oli alusta asti ollut Hortencian murheista suurin, eikä huoli helpottunut lainkaan prinssi Godofrédon osalta. Mies oli, kauniisti ilmaistuna, juuri sellainen mitä Hortencia oli aina nierdalesilaisista kuvitellutkin… jokseenkin alikehittyneen ja kyvyttömän oloinen, ylpeä ja täydellisen tahditon.

Kun vinemarilaiset ja dehrahilaiset aloittivat tapansa mukaan riidan ja estivät kauhistunutta prinsessa Marcellaa pitämästä puheenvuoroaan, Hortencia joutui puremaan hampaansa tiukasti yhteen, ettei sanoisi mitään tahditonta. Nämä… sivistymättömät, käytöstavattomat, inhottavat ihmiset..!

Hortencia puristi hopearistiä kädessään, kun kuuli nierdalesilaisen pakanaprinssin alkavan taas puhua. Hän olisi tahtonut nousta, lähteä, kääntyä Oscarin puoleen ja anoa tältä apua, pyytää Luojalta ohjausta, mitä tahansa mikä olisi lopettanut tämän hävityksen ja kaaoksen. Lunemarin nuori prinsessa sulki vaiteliaana silmänsä kuunnellessaan tätä uskomatonta selkkausta, jonka alun hän oli jo ehtinyt unohtaa tyystin, tyhjentäen mielensä parhaansa mukaan. Hiljaa ajatuksissaan hän alkoi rukoilla, ristien kätensä hopearistinsä ympärille.
”Isä, Kaikkivaltias; sielujemme armahtaja,
syvän tiedon lahjoittaja, elantomme siunaaja,
Omnipotente: Ylijumala.
Suojaa kansaasi hävitykseltä ja armahda heidän syntinsä anteeksi,
sillä Sinuun me kaikki palaamme;
Hyvässä ja Pahassa,
Yksi, Pyhä ja Armollinen.”

Hortencia joutui vetämään useamman kerran syvään ja hitaasti henkeä äänettömän rukouksensa jälkeen, ennen kuin kuuli sen pakanamaagin vihdoin lopettavan tämän hulluuden ja antavan puheenvuoron takaisin Marcellalle, jolle se oikeutetusti kuului. Prinsessa avasi hyvin varoen silmänsä ja laski kätensä liioitellun rauhallisesti syliinsä, vieden katseensa ainoaan ihmiseen koko salissa, johon hän saattoi Oscarin lisäksi luottaa – prinsessa Marcellaan. Hortencia yritti pehmittää katsettaan hieman, hymyillä rohkaisevasti ystävälleen, jotenkin auttaa nuorempaa hädän hetkellä, jottei ajattelisi ympärillään istuvia vääräuskoisia ihmisen irvikuvia.

DAKARAI

Caenezhin perillinen ei tosiaan ollut tiennyt Dehrahista eikä sen koommin Dehrahin elementistäkään, mikä toki oli varsin loogista, jos ei ollut kuullut edes Dehrahista. Dakaraista se oli edelleenkin outoa eikä hän oikein päässyt sen yli, että pohjoisen poika oli ollut oikeasti tosissaan. Dakarai oli tosissaan vain kuvitellut tämän laskevan leikkiä ja vitsailevan. Harvinaisen typeränä ja osin jopa loukkaavana vitsinä prinssi sitä oli alkuun pitänyt, mutta koska se ei ollut vitsi alkuunkaan vaan tämä Caine todella luuli niin, niin kyllä Dakarai sen sinällään ymmärsi. Mutta eikö kukaan Caenezhissa todella tiennyt, että Gildomera muodostui seitsemästä maasta? No luultavasti ei, jos sen paikan kuninkaallisetkaan eivät sitä tienneet... tai ainakaan maan tuleva perillinen. Dakarai oli joka tapauksessa todella hämmentynyt, mutta ei tämä Cainekaan näyttänyt oikein osaavan suhtautuvan tähän uuteen uutiseen seitsemännestä maasta.

Dakarai ei itse kuitenkaan saanut enempää sanottua asiaan mitään, jos hän olisi edes tiennyt, mitä olisi sanonut, kun se kumma Nierdalesin perillinen oli jälleen ystäviä vailla ja miten häntäkin nyt niin hämmensi tilanne päätyen samalla johonkin lopputulokseen. Prinssi käänsi sinisien silmiensä aika kyseenalaistavan katseen tähän kummajaiseen ja näytti hetken kuin puulla päähän lyödyltä, kun tämä ilmoitti vain molempien olevan oikeassa perustellen ensin vastaustaan Dakaraille, että Dehrah todella oli olemassa. "No tietenkin on", Dakarai sai vain suustaan kuin se olisi itsestäänselvyys, koska olihan se. Jos ei olisi, ei Dakarai edes olisi täällä. Ei varmaan olisi edes syntynyt. Nierdalesin perillinen jatkoi seuraavaksi caenezhilaiselle, että jos laittaisi silmät kiinni, niin silloin ei näe. Dakarai pyöräytti silmiään. "Vau mitä viisautta", pääsi vain prinssi sinisiltä huulilta, kun kummajainen laukoi vain itsestään selviä asioita kuin ne olisivat joku uusi ja mahtavakin uutinen. Mutta jos tarkoitus oli keventää tunnelmaa, niin siinä mies oli kyllä onnistunut. Dakarai yritti kuitenkin päästä takaisin hetkeen kiinni, koska esittelyt olivat edelleenkin kesken ja kokous käymättä, kun se yli satavuotias papparainen yritti saada kokousta oikeille raiteille takaisin. Niin, olihan aiheesta ehkä hieman harhauduttu...

MARCELLA

Hypistellen Imperia-tädiltä saamaansa kivipussia Marcella yritti keskittyä muiden esittelykierrokseen, mikä oli vaikeaa noiden sivistymättömien rettelöitsijöiden riidellessä keskenään. Hän oli harmillisen tietoinen omasta hyödyttömyydestään, mutta hän oli prinsessa eikä mikään ritari! Sentään hän ei ollut ainoa, joka ei ollut oikeassa paikassa, sillä Nierdalesin vääräuskoinen prinssi sai aikaan hiukan hämmennystä, että mitä tämä nyt sitten oikeasti osasi vai osasiko mitään. Ilmeisesti ei, sekin kävi ilmi tämän henkivartijan puheenvuorosta. Marcellaa hermostutti yhä enemmän lähestyvä puheenvuoronsa, kivistä ei ollut mitään apua. Häntä pyörrytti. Dehrahin kohdalla häntä hermostutti oma vuoronsa jo niin paljon, ettei hän edes huomannut, ettei ollut ainoa hermostunut. Ja kun Marcella oli jo valmis jatkamaan, hänen heikko äänensä hukkui caenezhilaisen kovaääniseen puheeseen ja pian riideltiin Dehrahin olemassaolosta. Marcella oli vain niin typertynyt tilanteesta, ettei osannut edes jännittää omaa vuoroaan, kun toiset vain riitelivät täysin typerästä aiheesta. Mutta mistähän joku sivistymätön metsäläinen olisi voinut tietää mitään maantiedosta, vaikka mitä Marcella oli Dehrahista kuullut, niin olisihan maailma varmasti parempi paikka ilman moista barbaarimaata.

Kun lopulta vanha velho palautti kokouksen siihen, mihin se oli jäänyt, Marcella paransi ryhtiä tuolissaan, muttei uskaltanut nousta ylös, sen verran häntä heikotti. ”Olen Marcella Dona Constance Fiore, kruununperillinen Gerosin. Kuten te varmaan jo huomanneet ootte, ei apua suurta, teille ole musta. En vahva soturi liene ollenkaan, en tätä Maan elementin Ruusuruoskaa, ma käyttää taida lainkaan. Mi kohtalo kurja mun tänne toi, ja anteeksi pyydän, ei hyötyä teille ole musta lain.” Marcella sai sanottua hyvin hennolla äänellä ja loppua kohden hänen äänensä oli vähällä särkyä ja kyyneleet pistelivät hänen suurissa sinisissä silmissään.

ANDRÉ

André yritti parhaansa mukaan seurata esittelyjä, vaikka joidenkin kohdalla se oli erittäin vaikeaa. Tilanne tuntui myös siltä, että se saattaisi eskaloitua katastrofiksi hetkenä minä hyvänsä eikä siihen kauaa mennyt, kun Dehrahin prinssi ja tämän henkivartija olivat esitelleet itsensä, koska jo seuraavassa käänteestä caenezhilainen sivistymätön barbaari meni väittämään, ettei Dehrahia edes ollutkaan ja Dehrahin prinssi oli vain huijari. Ei André välittänyt toki itsekään Dehrahin olemassaoloa tunnustaa, mutta tämä oli typerää ja tilanne meni vain typerämmäksi koko ajan. André pelkäsi prinsessa Marcellan puolesta sitä, miten tämä kaikki tulisi vaikuttamaan tyttörukan herkkään sieluun. Oliko prinsessaparka ylipäätään enää edes tajuissaan? Takaapäin sitä oli Andrén hieman vaikea nähdä, mutta kyllä pyörtymisen nyt olisi huomannut. Mutta siltikin, tämä oli varmasti aivan liikaa nuorelle tytölle.

Kun tilanne oli taas saatu edes jotenkin omiin uomiinsa, oli lopulta prinsessa Marcellan vuoro esitellä itsensä ja maan asetta. Prinsessa aloitti puheensa hennosti ehkä hivenen myös heikohkosti Andrén seuratessa taustalla, miten se hoituisi. Esiintymisen loppupuolella tämän ääni alkoi kuulostaa siltä, että se särkyisi minä hetkenä hyvänsä ja oli varmasti lähellä, että tyttö pillahtaisi itkuun, ellei niin ollut jo käynyt. Joka tapauksessa toisen ahdinkoa oli kamala seurata vain sivusta, joten ennen mitään omia esiintymisiään Andrén oli pakko nousta ylös ja hän asteli prinsessansa lähistölle. Tyttö oli kyllä tosiaankin aivan väärässä paikassa ja se säälitti Andréa, koska isänä hän ei voisi itse ajatella laittavansa omaa tytärtään sotimaan yhtään ketään vastaan. "Teidän korkeutenne, jaksatteko? Pitäisikö Teidän yrittää juoda edes vähän vettä?" André yritti katsoen myös samalla ympärilleen, että oliko salissa ylipäätään mitään vesitarjoulua edes, koska prinsessa näytti jotenkin niin kalvakalta hänen silmiinsä eikä ollut kyllä mikään ihmekään, koska nämä vääräuskoiset sivistymättömät rettelöitsijät olivat kyllä järkyttäneet myös Andréa itseäänkin.

IMPERIA

Imperia oli antanut lasten leikkiä, hänellä oli paljon tärkeämpää tekemistä. Nainen oli nimittäin kokouksen alettua kiireesti alkanut kaivella taskuistaan muistiota ja hiilikynää, mutta onneksi vinemarilaiset pidättelivät keskustelua hetken, ja nainen sai napattua kiinni ennen kuin jatkettiin liian pitkälle. Kiireesti hän etsi tyhjän sivun ja alkoi hiilellä kirjoittaa nopeasti ylös kunkin aseen elementtejä. Tuli, ja sitten… no veri oli varmaan hieman sama asia, kuin vesikin, joten Imperia kirjoitti verenkin ylös. Ilma… Nierdalesista ei saanut selvää. Sitten oli vesi ja viimeisenä myrkky, no myrkky oli aivan turha hänen kiviään ajatellen, mutta menkööt… maa hänellä nyt oli jo läpikotaisin tuttu, joten sitä hänen ei erikseen tarvinnut kirjoittaa ylös.

Imperia kohotti katseensa muistiostaan, kun kuuli Ofirin-herran ehdottavan, että esittelyitä jatkettaisiin. Oi, nytkö jo oli prinsessa Marcellan vuoro? Tyttö parka, toivottavasti kivistä olisi apua! Imperia laski muistionsa ja kuunteli kärsivällisesti nuorta hallitsijaa, jonka ääni oli niin kovin hento. Voi hänen prinsessaansa... Tyttöparka oli niin nuori, kuin linnunpoikanen, joka ei vielä kyennyt levittämään siipiään lentääkseen. Tyttönen hiipui heidän edessään, kuin liekki, saaden Imperian sydämen nyrjähtämään niin myötätunnosta. Sir LaRue nousi seuraavaksi seisomaan ja meni jostain kumman syystä esittämään kysymyksiä pieneltä prinsessalta, mutta Imperia vain otti vesileilin, jonka oli tuonut mukaansa torniin. Kesät olivat niin kamalan kuumia ja Imperia, toisin kuin ehkä herra henkivartija, tiesi miten kauhistuttavaa oli olla hermostunut ja kuumissaan korsetin ja niin monen helman alla. Imperia avasi vesileilin korkin ja nousi ylös, astellen kaksikon luokse.
"Esittäytykää te vain nuoremmaksenne, sir LaRue, kyllä tämä tästä", nainen sanoi pehmeästi ja kumartui sitten antamaan leilin nuorelle prinsessalle.
"Antakaa anteeksi, ettei minulla ole teille nyt pikaria, mistä juoda. Te puhuitte kovin kauniisti, teidän korkeutenne, ja nyt se on ohi", nainen puhui hiljaisella äänellä prinsessalleen, hymyillen samalla lämmintä ja höpsöä, mutta ehdottomasti vilpitöntä hymyä.

"Muistakaa, että kaikki kääntyy parhain päin. Kuin olisitte sadussa... Niin aivan, sadussa. Eikö vain? Me emme hylkää Teidän korkeuttanne, ehei, olemme aina Rinnallanne. Teidän ei tarvitse pelätä, nuoret prinsessat eivät koskaan ole yksin, ja he kohtaavat monia vaaroja ystävät rinnallaan", Imperia kertoi hiljaa ja rauhallisesti, ja niin vakuuttavasti, kuin olisi itsekin siinä samassa uskonut täysin heidän olevan osa satua. Hän puhui mahdollisimman hiljaa, etteivät muut häiriintyisi, ei tämä asia niin muille kuulunut. Prinsessa Marcella oli kovin nuori, eikä Imperia käsittänyt miten pieni prinsessa oltiin saatettu laittaa sotaan, mutta... hän oli kuitenkin tyytyväinen siltä osin, että oli itse mukana. Hän välitti nuoresta prinsessasta niin kovin paljon, ja oli aina pitänyt kuningasperheestä aivan erityisesti, minkä vuoksi hän oli erittäin onnellinen saadessaan olla mukana pitämässä huolen nuoresta kruununperijästä.
"Vetäkää syvään henkeä, Gerosin ruusuista arvokkain, kruunupäistä kaunein", hymisi vanhempi nainen hellästi, haluten varmistaa pienen prinsessan voinnin täysin, ennen kuin edes harkitsisi tämän viereltä siirtymistä.

INAR

Kun esittelyvaihe jäi taas kesken, oletettavasti siksi koska prinsseille oli niin kauhistuttava ajatus antaa viimeinen esittäytyminen prinsessalle, Inar huokaisi raskaasti ja hieraisi nenänvartensa sivuja kyllästyneenä etusormellaan ja peukalollaan. Hän vilkaisi tuolinsa taakse, Pestvaan päin ja näytti tälle aika räikeästi epäsopivalla käsimerkillä, että hänen puolestaan ainakin Dehrahin ja Nierdalesin prinssit voisi hiljentää väkisin. Kuivan hymähdyksen kera Inar kuitenkin kääntyi takaisin muihin päin, kun se sinipartainen Ofirin-maagi yritti palauttaa järjestystä saliin, antaen viimeisen puheenvuoron vihdoin Gerosin prinsessalle.

Ensimmäistä kertaa Inar vei katseensa kunnolla siihen suuntaan, missä Gerosin perillinen istui, joutuen räpäyttämään ripsiään muutamaan otteeseen nähdessään tytön. Mi... mitä... mitä ihmettä toisella oli päällään? Inarin normaalisti vakavat kasvot hellittivät silkasta hämmennyksestä ja yllätyksestä kivistä katsettaan, sen verran häkeltynyt hän oli naisesta jonka näki edessään. Prinsessan avatessa suunsa Inar ei ollut silmiensä lisäksi enää uskoa korviaankaan, sillä toinen puhui niin kummallisesti, niin... niin... Inar oli täysin sanaton, kun hän katseli hentoa, pientä tyttöä, joka ei ollut päivääkään nähnyt ei niin sotilaskoulutusta tai varmaan oikeaa maailmaakaan. Vihreän leningin muoto ja sävy, sen koko epäkäytännöllinen ja järjetön ja silti niin toista pukeva ulkomuoto, toisen auringon kultaamat kiharat sitä vasten... Eläessään ei Inar ollut nähnyt vastaavaa, ei mitään yhtä siroa, hentoa ja koristeellisen näköistä.

Inar ymmärsi vasta pitkän tovin jälkeen, kun kumpikin prinsessan palvelijoista jo pörräsi tämän ympärillä huolissaan, että oli jäänyt tuijottamaan. Jostain syystä Inar tunsi nolostuvansa, ei hän ikinä nolostunut, mutta ei hänen ollut tarkoitus! Tyttö oli ihan tarpeeksi hermostunut muutenkin... Inar vei katseensa häkeltyneenä pois, joutuen hieraisemaan hieman silmäluomiaan sormillaan. Keskity, keskity! Nyt ei ollut aika... mikä prinsessan nimi oli ollutkaan? Elementti? Inar oli ohittanut kaiken... Uskomatonta! Mutta ei se ollut hänen vikansa, ei hän... ollut ikinä nähnyt tuommoista! Urumiyassa naiset olivat käytännöllisiä ja rohkeita ja vahvoja, eivät... ei hän edes tiennyt, mihin verrata gerosilaista pientä tyttöä. Kukkaan ehkä? Nätti toinen ainakin oli... äh, miksi hän ajatteli tällaisia?!

Inar nielaisi ja hieraisi nenänvarttaan sormillaan uudestaan, huokaisten raskaasti. Hän kohotti katseensa vihdoin muihin ja yritti taas keskittyä, vaikka vaikeaa se olikin, kun mieli ja silmät halusivat koko ajan valua vilkaisemaan Gerosin ihmettä. Hän oli sotakokouksessa, ei ihmettelemässä muiden maiden kulttuureja! Ei hänellä... ollut aikaa tällaiseen! Sitä paitsi, toinen oli vain pieni prinsessa, ei kukaan oikeasti noin pramea ollut...

PESTVA

Cainen hämmennys oli tragikoomista. Poika oli tosiaan naiivi, mutta ei hän selvästikään tarkoittanut pahaa. Pestvan teki mieli sanoa jotain hänen puolustuksekseen, mutta pojan pitäisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin oppia pitämään itse puoliaan. Tästä Caine saisi vielä Pestvalta kuulla ja pitkään, hän ajatteli ja hymähti. Cainea oli jostain syystä hauskaa silloin tällöin vähän härnätä. Inarkin vaikutti olevan hassulla tuulella tämän elehdinnästä päätellen, ja tämä saikin Pestvalta huvittuneen hykerryksen.

Pestva katsoi juuri maissikakut maininnutta Nierdalesin prinssiä, ja toivoi pian pääsevänsä kyselemään tältä mielipidettä maissikakun parhaimmista päällisistä. Godofrédo aiheutti Pestvassa samanlaisen piston sydämessä kuin vanhan maagin vieressä istuva, hennosti tärisevä (?) nuori prinsessa, vaikka Godofrédon oli pakko olla fyysisesti tätä useita vuosia vanhempi. Häntä harmitti kaikkien suhtautuminen tähän selvästi kehitykseltään vajaavaiseen mieheen, joka ei ollut kenellekään häiriöksi vaan yritti vain parhaansa. Godofrédo toi hänen mieleensä erään hänen kotikylänsä orpolapsen joka oli hylätty tämän älyllisen vajaakehityksen vuoksi. Pestva korjasi asentoaan ja alkoi rummuttaa hieman nopeampaa tempoa molempien käsiensä etu- ja keskisormilla reisiinsä.

Kun hermostunut, nuori prinsessa sai viimein puheenvuoron, Pestvan oli hyvin vaikea keskittyä enää, varsinkaan koska prinsessan tavasta puhua oli vaikeaa saada kiinni. Tämän hermostuneisuus sai Pestvan rauhattomuuden pahenemaan, ja hänen oikea jalkansa alkoi nykimään. Kantapään iskeytymisestä maahan kuului pehmeä ja nopea tamtamtamtamtam. Prinsessalla oli selvästi jokin hätänä, sillä hänen seuralaisensa näyttivät huolestuneilta ja toinen tarjosi tälle vettä. Lapsiparka, miksi hän edes oli täällä? Eikö hänen äitinsä olisi voinut osallistua hänen sijastaan? Pestva nousi ylös ja ravisteli raajojaan. Tämä sai kainaloissa muhineet hikipisarat valumaan käsivarsia pitkin. "Vesi olisi kyllä muillekin erittäin tervetullutta, eikös?" Hän huitoi kädellään portaita kohti. "Voin käydä hakemassa, siinä menee vain pieni hetki! Käsi ylös kaikki ketkä haluavat vettä!" Pestva kurotti oman kätensä niin korkealle kuin pystyi ja naurahti riemukkaasti. "Huhhuh, eiköhän olisi tauon paikka, ahhahhah! Aivoni kiehuvat pääparassani!" Hän nosti toisenkin kätensä ja venytteli koko kroppaansa.

INAR

Inar oli juuri ja juuri ehtinyt selvitä siitä hämmennyksestä, jonka Gerosin prinsessa oli saanut hänessä aikaan, kun kuuli Pestvan nousevan ylös takanaan. Se ei ollut yllätys, Pestva ei ollut tunnettu siitä, että osasi pysyä paikoillaan... kaikesta muusta, jos totta puhuttiin. Hän vei kuitenkin katseensa henkivartijaansa, joka vaikutti siltä, että menisi pian ilman lupaa ellei hän päästäisi naista menemään.
"Hyvä idea, Pestva, mene vain. Tässä varmaan kestää hetki... Miehillä on tapana hidastaa sotakokousten kulkua", Inar henkäisi arvostelevaan ja kyllästyneeseen ääneen, nyökäten hieman huvittuneena Pestvalle, tehden aika ilmiselvän "pääsisinpä itsekin pois täältä, pakene"-ilmeen toisen suuntaan.

"Voisivatko loputkin nyt siis esittäytyä, niin pääsisimme joskus asiaan? Olemme tuhlanneet aikaa jo aivan kylliksi", Inar lisäsi vakavoiduttuaan taas, niin ilmeeltään kuin mieleltään, vieden katseensa muihin salissa oleviin. Hän oli itsekin hermostunut ja halusi jo päästä oikeasti puhumaan tärkeistä asioista, mutta kaiken maailman tunarit tekivät siitä mahdotonta. Sitä paitsi miehet olivat niin himputin epäkohteliaita, että häiriköivät koko ajan, eikö heitä oltu opetettu kotona käyttäytymään kunnolla?! No tuskin... Urumiya taisi olla ainoa maa, missä sellaista harrastettiin.

ANDRÉ

André käänsi vihreät silmänsä Neiti Imperiaan, kun hänkin riensi hätiin. Niin, no naisen turva varmasti auttaisi prinsessan oloa paremmin. Naispuoliselle olisi varmasti helpompi puhua ja avautua, jos oli jotain huolta ja murhetta harteilla. Imperia oli myös varustautunut vesileilin kera, mikä oli tietenkin helpotti tilannetta ja oli hyvä, että nainen oli ottanut sellaisen mukaansa. André kun ei nyt erikseen ollut tajunnut sellaista ottaa, mutta hyvä, että sellainen oli ollut mukana. Imperia kehottikin samalla Andréa jatkamaan vain esittelyjä vakuutellen, että kyllä tämä tästä. "Niin, tosiaan", André sanoi nyökäyttäen samalla päätään sen merkiksi, että oli ymmärtänyt naisella olevan kyllä tilanne prinsessan suhteen hallinnassaan.

André kääntyi lopulta enemmän salissa olevien ihmisien puoleen jatkaakseen esittelyjä, jotta ne päästäisiin käytyä lopulta läpi. Sitähän tässä kaikki kuitenkin tällä hetkellä odottivat, joten turha sitä oli enää enempää pitkittää. "Pahoittelen keskeytystä", André aloitti pahoittelevaan sävyyn, kun esittäytymiset olivat jälleen jääneet hieman varjoon. "Olen hyvin kiitollinen kaikesta mahdollisesta avusta ja tuesta, jota olemme saaneet", André aloitti lopulta kohteliaasti vieden samalla katsettaan paremmin salissa olijoihin. "Nimeni on André LaRue, toimin Gerosin armeijan kapteenina ja Hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Marcellan henkivartijana. Parhaimpaani pyrin sodan voiton eteen ja vihollisen kukistamisen suhteen palvellen aina loppuun asti", André esittäytyi kumartaen syvään ennen kuin suoristautui koko pituuteensa ja uskalsi mennä takaisin omalle paikalleen istumaan, kun ainakin nyt näytti siltä, että Neiti Imperialla oli prinsessan suhteen homma hallussaan ja tiesi, mitä teki, vaikka huolissaan mies prinsessasta edelleenkin oli. Samalla hän vilkaisi kuitenkin urumiyalaisten suuntaan, kun siellä alettiin puhumaan vedestä yleisestikin, mutta Andrén oli hyvä näin.

PESTVA

Pestva sai juuri ja juuri pysäytettyä naurun tyrskäyksen nähdessään Inarin ilmeen naamioiden sen yskähdykseksi. Hän löi käsiänsä pari kertaa rennosti yhteen, päästi suustaan pientä suhinaa ja lähti kävelemään portaita kohti vähän kuin tanssahdellen. Pienen prinsessan seurueen ohitettuaan hän kääntyi sulavahkosti kannoillaan ja elehti heille sanoen "Jees, sori.." osoittaen sormillaan portaikkoon jonne sitten sujahti. Hänen helpotuksensa kasvoi mitä alemmas hän eteni, ylhäällä tornissa ilma oli tuntunut jotenkin painostavalta. Hän naksutteli kieltään joka kerran kun hän hypähti seuraavalle portaalle. Gerosin väkeen hän saisi varmasti tutustuttua myöhemmin paremmin, kun hän saisi vähän rauhoituttua.

MARCELLA

Marcella lähes säikähti, kun yhtäkkiä herra Henkivartija olikin hänen vieressään huolehtimassa hänen jaksamisestaan ja vedenjuonnista. No varmaan se tekisi ihan hyvää, mutta eipä tainnut herra Henkivartijalla olla vettä tarjota. Marcella ei ehtinyt edes vastata, että pitäisiköhän herra Henkivartijan puolestaan hoitaa esittelynsä, niin kokous jatkuisi, kun Imperia-tätikin oli jo paikalla. Miten kauhean kiusallista! No täti sentään käski henkivartijaa esittäytymään, niin hän huolehtisi Marcellasta ja tarjosi vesileiliä. Marcella tarttui siihen hiukan vapisevin käsin. ”Se haitanne ei…” Marcella vastasi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä, vaikka hänestä oli ahdistavaa juoda suoraan pullonsuusta väkijoukon nähden, mutta hänen oli opittava, ettei matkustettaessa aina ollut kaikkea ylellisyyttä tarjolla.

Marcella joi hiukan vesileilistä, yhä hermostuneena ja antoi Imperia-tädin rauhoitella itseään, nyökäten vastaukseksi. Aivan, tämä oli vain kuin satu, sillä tavalla se ei tuntunut niin kamalalta. Hän oli vain matkalla höpsön noidan ja ilkeän peikon kanssa ja nyt he olivat päätyneet omituisten metsänotusten kokoukseen. Olihan tämä varmaan hiukan lapsellista, mutta auttoi Marcellaa hiukan rauhoittumaan. Hän yritti vetää syvään henkeä, kuten neiti Noita eli Imperia-täti häntä neuvoi, kun hätkähti muiden alkaessa kyllästyä viivästyksiin. Hän olisi halunnut hoputtaa muita jatkamaan hänen hyysäämisensä sijaan, muttei saanut enää sanaakaan suustaan. Hän ei edes huomannut yhden kummajaisten kokouksen jäsenistä karkaavan paikalta, kun Peikko sitten esitteli itsensä, onneksi ei kuitenkaan peikoksi…

IMPERIA

Herra henkivartija hoiti esittäytymisensä sillä välin, kun hän rauhoitteli prinsessaa, mikä oli toki hyvä. Imperia itse koki täydelliseksi velvollisuudekseen huolehtia prinsessaparasta, ja vaikka hän arvostikin Andrén huolta, oli toisella nyt tärkeämpääkin tekemistä. Imperia hymyili kiitollisena miehelle ja pysyi prinsessansa vierellä, vaikka tyttönen näyttikin hieman rauhoittuvan ajatuksestaan, että oli satuprinsessa seikkailuretkellä, eikä oikea prinsessa sotaretkellä.
"Kas niin, kyllä se siitä", nainen hymyili lämpimästi, odottaen, että heidän joukkonsa miesedustus sai itsensä esiteltyä. Se urumiyalainen naissoturi päätti lähteä hakemaan kaikille vettä, miten huomaavaista noinkin hassusti pukeutuvilta naisilta, ja Imperia teki hieman tilaa että nainen pääsi kulkemaan heidän ohitseen. Sen jälkeen hän nousi ylös ja pyyhki hieman esiliinaansa, kohottaen katseensa muihin, kun sali oli taas hiljennyt.

"Ahah, ai niin!", nainen helähti, kun tajusi kaikkien odottavan ilmeisesti häntä, ryhdistäytyen vähän ennen kuin niiasi oikein kauniisti.
"Olen Imperia Evangelista, ja minulla on mitä suurin kunnia olla Hänen korkeutensa prinsessa Marcellan henkilökohtainen palvelijatar tällä matkalla. Ammatiltani olen mineraalimagian asiantuntija, ja erikoistunut erityisesti suojelu- ja suunnistusloitsuihin kivien, kristallien ja kaiken maaperäisen avulla", Imperia kertoi heleällä, pulppuavalla äänellä, esitellen itsensä mahdollisimman kohteliaasti. Sen jälkeen nainen vei hymyillen kohteliaan katseen maaginaiseen, joka oli saapunut Ofirin-herran mukana, nyökäten niin tälle kuin vielä Ofirinillekin. Hän olisi halunnut kiittää kumpaakin siitä, että hän sai kunnian seistä Gilmarin laakson maaperällä, mutta nyt ei ollut moisen aika. Imperia varmisti vielä, että prinsessa Marcella pärjäisi, ennen kuin otti vesileilin tämän vaivoista (?) ja palasi istumaan omalle paikalleen herra henkivartijan viereiselle penkille.

GALENA

Galena oli haaveillut rauhasta ja hiljaisuudesta ja melkein jopa onnistunut unohtamaan tornihuoneessa olevat meluisat ihmiset. Hän yritti keskittyä kokoukseen parhaansa mukaan, mutta hän ei muistaisi tällaista määrää uusia nimiä kerralla vaikka yrittäisi, joten ei edes yrittänyt. Suurimman osan kohdalla hän loi säälivän katseen puheenvuorossa olojoille, perilliset olivat kauhean nuoria ja osa ei ollut kauhean perillä maailmanmenosta. Galena mietti jo vakavasti, pitäisikö hänen hakea jotain rauhoittavaa yrttiteetä ja Nierdalesin prinssin seuralaiselle jotakin lääkettä päänsärkyyn, mies ei näyttänyt kauhean hyvinvoivalta. Mutta joku reipas nuori nainen lähtikin hakemaan vettä ja ehkä Galenakin oman esittelynsä voisi odottaa ja käydä sitten hakemassa teetä.

Kun Gerosinkin edustus oli saanut itsensä esiteltyä, viimeisenä Imperia niminen mukavan oloinen mineraalimaagi, Galenakin nousi ylös paikaltaan. ”Kiitos teille kaikille osallistumisestanne tälle yhteiselle tärkeälle asialle. Olen Galena, parantajamaagi, ja mestari Ofirinin pyynnöstä tulen mukaanne auttamaan teitä parhaan taitoni mukaan. Kuten varmaan on sanomattakin selvää, voimani ovat parantamisessa, lääkkeissä ja rohdoissa, ei sotimisessa, mutta siitäkin luulisi olevan apua näin vaarallisella matkalla.” Galena vastasi ja vilkaisi mestari Ofirinia, joka nyökäytti päätään hyväksyvästi. Galena poisti peitteen hopeatarjottimelta. ”Lisäksi olemme valmistaneet teille avuksi amuletit, jotka suojaavat pimeältä taikuudelta. On ehdottoman tärkeää pitää amulettia mukana jatkuvasti, kaulaan ripustettuna vaatteiden alla on ehdottomasti paras, mitä lähempänä amuletti on itseä, sitä tehokkaammin se suojaa, mutta tarpeen tullen taskukin kelpaa, kunhan pidätte amuletin mukana. Sen unohtaminen altistaa paitsi teidät itsenne, myös muun seurueen vaaraan. Amuletti estää paikannusloitsut, jolloin vihollinen ei voi saada sijainnistamme selvää taikakonstein. Se estää myös etäloitsut ja kirotuksi tulemisen, suoraa hyökkäävää taikuutta amuletti ei torju, mutta estää sellaiset hyökkäykset, joilta ei muuten voi suojautua.” Galena selitti ja lähti jakamaan amuletteja kullekin (Pestvan amuletin se anto Inarille jos se ei oo ehtiny tulla vielä takaisin).