GILDOMERA osa 1 luku 1

DAKARAI

”Eli voiko magiaan siis käyttää mitä tahansa kiviä, jos niiden energiat vaan ovat puhtaita?” Dakarai kysyi, kun Imperia nyt selvästi oli sellanen, että puhui magiastaan aika avoimesti. Dakarai ei kaikkea kylläkään ymmärtänyt, koska ei ollut osoittanut kiviin aikaisemmin mitään mielenkiintoa, mutta kyllähän ne näiden puheiden perusteella vaikuttivat hyödyllisiltä. Lisäksi osa kivistä oli nättejä. Muurikivet taas eivät. Prinssi seuraili kovin edelleenkin, mitä maagi oikein teki kiviparalle, joka joutui sen myrkyn kyllästämän maa-aineksen päälle. Samalla hän yritti kovin nähdä, mitä siinä oikein tapahtui, mutta prinssin silmiin ei oikein mitään.

Anteeksipyyntöjen kohdalla Imperia oli naurahtanut ja kertoi sitten, että oli itse kyllä jo ehtinyt unohtamaan moiset. ”Ette siis vihaa minua?” pääsi Dakarain suusta, mutta se oli vallan helpottavaa, etteivät kaikki tosiaan vihannutkaan häntä. ”Mutta arvostan elettänne, mutta tietenkin minun täytyy myös itsekin pyytää anteeksi. Olihan se varsin junttimaista käytöstä ja yritän kyllä parhaani olla parempi ihminen”, prinssi vastasi neuvoihin, mutta tosiaan olisihan se ihan hyvä odottaa tilanteen rauhoittumista eikä suinpäin vain alkaa toimimaan. ”Tuota… saanko kysyä kuitenkin, mitä prinsessa Marcella oikein ajattelee minusta? Siis, jos tiedätte… Eikä tietenkään pakko ole kertoa”, Dakarai kiirehti vielä loppuun sanomaan, mutta se voisi ehkä hieman helpottaa sitä, että miten Marcellaa vuorostaan kannattaisi lähestyä.

Kumma neste kuitenkin oli kuuvettä ja se toimi kivien puhdistamiseen. ”Ehdin jo ajattelemaan, että miten kummassa te olette vettä kuusta saanut, mutta onhan se tietenkin eri asia, jos sitä voi tehdä itse, vaikka kuulostaakin työläältä”, Dakarai vastasi pohtivaan sävyyn, mutta tietenkin. Olisihan se nyt pitänyt arvata, koska eihän kuuhun voinut noin vain mennä. Oikeastaan ei sinne edes päässyt mitenkään.

IMPERIA

”Kristallit ovat parhaita minun työhöni. Ne syntyvät maan, kivien ja kallioiden sisällä ja imevät itseensä sitä mukaa ympäristöstään eniten maagista energiaa. Ne ovat itsessään maagisia, Luojan ja Maan lahjoja, ja me maagit olemme saaneet kunnian kanavoida sitä lahjaa. Niin tätini minulle aina sanoi, kun opetti minulle kivien ymmärrystä ja magian kanavointia”, Imperia kertoi samalla, kun työskenteli. Kuten hän oli olettanutkin, vesielementit sietivät myrkkyä ja hylkivät sitä parhaansa mukaan, kun taas maaelementti tuntui heikkenevän lähes saman tien joutuessaan lähemmäs myrkytettyä maaperää. Imperia ei ehtinyt edes laskea maaelementin kiveä, punertavaa jaspista, alas ennen kuin tunsi niin vahvan energian vaihdoksen, että veti kätensä pois kuin olisi polttanut itsensä.

”Hyvin kiehtovaa… elementtinne on erittäin raskas maaelementille, vaikka myrkky on yleisesti luonnollinen ja maaperästä syntyvä aine. Hyvin epätavallista, kerta kaikkiaan”, nainen sanoi hyvin kiinnostuneena, kun huuhteli varmuuden vuoksi jaspiksen vedessä, kuiskien sille hellästi rauhoittavia loitsuja samalla.
”Tämän perusteella myrkyn elementin heikkous on maa tai vesi… Minun täytyy vielä kokeilla tuli- sekä ilmaelementtejä myrkyn kanssa varmistuakseni asiasta.” Ei ollut täysin selvää puhuiko hän enemmän prinssille vai itselleen, hänellä oli tapana selostaa tekemisiään muutenkin ääneen jopa yksin ollessaan. Prinssi kuitenkin keskeytti hänen ajatuksensa jälleen kysymällä jotain aivan aiheeseen liittymätöntä, ja nainen käänsi kummastuneen katseen poikaan.

”Vihaa? En suinkaan, ei minulla ole aikaa vihata kaikkia, jotka pitävät minua vanhana höpsönä! Saisin vihata kaikkia koko ajan, ja sitten olisin yhtä nyrpeä kuin Sir Dorian!”, Imperia nauroi iloisesti. Prinssi oli kyllä pelästynyt pahan kerran, kun oli muuttunut noin nopeasti aivan eri ihmiseksi.
”Vai mitä Hänen Korkeutensa ajattelee teistä? Tuskin kovinkaan ylentävästi, olette antaneet itsestänne hyvin epäpätevän, yhteistyökyvyttömän ja töykeän kuvan, sekä vaarantaneet liittolaisianne, joten tuskin kenelläkään on teistä kovinkaan ylevä mielipide”, nainen sanoi aivan suoraan, kohauttaen olkiaan.
”Sen lisäksi te istuitte pitkälti tekemättä mitään sillä aikaa, kun prinsessa Marcella on tehnyt erittäin paljon työtä ollakseen hyödyksi ja avuksi muille. Hän on vasta tyttönen, eikä hän osaa käyttää Ruusuruoskaa kovin hyvin, mutta hän on osoittanut enemmän aloitekykyä kuin teidän korkeutenne tämän kahden viikon sisällä”, Imperia totesi palatessaan kiviensä pariin. Jaspis oli rauhoittunut vihdoin ja Imperia päätti jättää maaelementin kivet rauhaan, siirtyen tulen ja ilman elementtejä kantaviin kiviin.

// Kuvotusvaroitus, lue omalla vastuulla! Mutta tämä ei ole roolipelin kannalta oleellista, joten voit myös jättää lukematta!

// Spoiler-varoitus! Roolaus sisältää tietoa vihollisen aikeista, jos et halua tietää asioista ennen kuin ne tapahtuvat, jätä tämä roolaus välistä!

IGOR

Dehrahin pääkaupungista oli tullut entistäkin viihtyisämpi paikka, kaduilla ei tarvinnut rasittaa jalkojaan kovalla maalla kulkemiseen, kun ruumiit pehmensivät kulkua. Hiljaistakin oli, mitä nyt ei laskettu joidenkin vielä kuolemaa tekevien hiljaista valitusta, mikä oli musiikkia korville. Muuten asiassa ei toki olisi ollut mitään valittamisen aihetta, Dehrah oli jo lähes täysin heidän hallussaan ja vastarinta kaatui kummaan kiroukseen, joten heidän ei juuri tarvinnut sotilaitakaan rasittaa. Mutta valitettavasti asialla oli haittapuolensa. Kuolleita oli niin paljon, ettei niitä ehditty hautaamaan riittävän kovalla tahdilla ja iso osa sotilaista hoiti jo sitä vastuuta, ja nurisi tietenkin. Mutta kaupunki lemusi ikävästi auringon paahteessa mätänevien ruumiiden takia. Edes haaskansyöjät eivät huolineet raatoja, koska ne olivat niin tautisia.

Ja lisäksi sotarintamalta oli alkanut tulla myös ikäviä uutisia ja näiden uutisten takia Farnasin Dehrahiin lähetettyjen sotajoukkojen kenraali Igor raivasi nyt tietään ruumiiden keskellä, sillä hänen oli puhuttava heidän päämaaginsa kanssa harmillisista asioista. Vaikka he olivat majoittuneet pääkaupungissa kuninkaan linnaan, sillä kuningasperhe oli lähtenyt maanpakoon raukkamaisesti Viramiriin, eivät ylelliset puitteet kauheasti auttaneet täällä saastan keskellä. Toki kuolema ja raatojen löyhkä oli Igorille tuttu asia, mutta tämä oli pahempaa, kuin mitä hän osasi kuvitella, ja sisällä linnan käytävillä tilanne vain paheni. Valtaistuinsalin ovella hän valmistautui, veti syvään henkeä ja koputti kuuluvasti oveen. Odottamatta vastausta, hän avasi oven ja yritti pidättää hengitystä, vaikka se olikin aika turhaa. Lämpimän kuoleman löyhkän lemahdus oven auetessa melkein tuntui kasvoilla ja sai Igorin omatkin sisälmykset melkein menemään solmuun, kun hän katsoi saliin vallannutta ruumiiden ja suolenpätkien ja elinten mössöä, joka peitti melkein valtavan huoneen koko lattiapinta-alan. Ja siellä kaiken saastan keskellä, jonkun raadon suoliston tutkimuksen parissa, oli tämän kirotun saastan alkulähde, maagi, joka Igorille oli annettu mukaan Dehrahinvaltausretkelle.

// Kuvotusvaroitus, lue omalla vastuulla! Mutta tämä ei ole roolipelin kannalta oleellista, joten voit myös jättää lukematta!

// Spoiler-varoitus! Roolaus sisältää tietoa vihollisen aikeista, jos et halua tietää asioista ennen kuin ne tapahtuvat, jätä tämä roolaus välistä!

IBRAGIM

Hän piti ruumiista. Harva osasi yhtä hyvin hiljaisuuden jalon taidon, kuin ruumiit, eikä heidän hajunsakaan ollut enää haitannut häntä viimeisen vuoden aikana. Toki Ibragim oli menettänyt hajuaistinsa jo kauan ennen, kuin oli menettänyt nenänsä. Makuaisti oli kadonnut myös ennen, kuin he edes olivat saapuneet tähän kurjaan, mitättömään, toki hänelle erittäin hedelmälliseen maahan. Paljon valloitettavaa ei Dehrahin mahtavassa kuningaskunnassa ollut, mutta se oli hänelle yhdentekevää. Maa pursusi niin paljon köyhiä ja vähäosaisia, että Ibragim oli saanut rauhassa tehdä pohjustustyötä maan kansaan ja parantanut heidän mahdollisuuksiaan sodassa monin kerroin. Ehkä se ei ollut reilua peliä, mutta jos maailma olisi rakennettu reiluudella, eivät he olisi täällä.
"Älä katso minua noin, kyllä me molemmat tiedämme, etten minä pelaa reilusti", Ibragim virnisti käheällä naurahduksella ruumiille, jonka suolistoon oli hetki sitten upottanut kätensä. Hän veti suolenpätkää yksi toisensa jälkeen ulos, kokeillen sormillaan sen eri kohtia, antaen lopun läiskähtää ruumiin aukinaiselle vatsalle kuvottavan maiskahduksen kera. Päivä toisensa jälkeen hän avasi, repi, silpoi ja kävi läpi ruumiin toisensa jälkeen, etsien kaikista parhaiten säilyneitä elimiä itsensä ja magiansa vahvistamiseen. Häntä häirittiin, jostain kumman syystä, hyvin harvoin ja yleensä sen teki edes jotenkin vapaaehtoisesti vain yksi henkilö.

Kuullessaan koputuksen Ibragim hymähti. Kuin kutsusta. Ibragim jatkoi suolen kaivamista ja odotti, kun ovi avattiin. Hetken mies jatkoi töitään täydessä hiljaisuudessa, ennen kuin kyllästyi odottamaan.
"Niin?", maagi kysyi niin kovaa, kuin kykeni. Hänen äänensä ei ollut aivan ennallaan enää, ja hänen joskus muinoin jopa miellyttävä äänensä oli epämuodostunut käheäksi raakunnaksi, joka sai kuulijankin kurkun myötätunnosta kipeäksi. Ibragim ei enää tuntenut kipua... hän ei oikeastaan tuntenut enää juuri mitään. Ibragim kohotti kyllästyneenä katseensa ruumiista, kääntäen päätään niin, että sai kenraalin rajalliseen näkökenttäänsä. Hän siristi silmiään valossa, ennen kuin ymmärsi, miksi mies oli jäänyt ovensuuhun seisomaan. Ibragim huokaisi ja päästi suolenpätkästä irti, antaen sen läimähtää puoliksi takaisin ruumiin aukinaisen vatsan sisään.
"Paikka", Ibragim mumisi käskevästi kalmaiselle ystävälleen, kun nousi kankeasti lattialta ja pyyhki kätensä lukuisten kaapujensa repaleisiin helmoihin.

Ibragim asteli ovelle niin nopeasti, kuin saattoi, tutkien kenraalin kasvoja naamionsa kapeiden silmäaukkojen alta. Mies oli aina yhtä vaikeasti luettava, mutta piti Igor siitä tai ei, he ymmärsivät toisiaan. Tai ainakin hän ymmärsi kenraalia, halusi tämä sitä tai ei. Maagi astui ulos, ei ehkä raittiiseen, mutta ehdottomasti sisätiloja raittiimpaan ilmaan ja veti ääni rohisten syvään henkeä. Aurinko oli julmettu keksintö... Ei, että hän olisi tuottanut hikeä tai tuntenut juuri lämpötilaeroja enää kuukausiin. Hänen kirouksensa oli siunaus tässä kurjassa maassa.
"Mikä suo minulle moisen kunnian? Onko väärin olettaa, että toisit minulle lisää hyviä uutisia?", kuului maskin hyvin pienen suuaukon läpi käheä köhähdys, vain häilyvä varjo pilkallisesta naurahduksesta. Tähän mennessä olikin hänen mielestään sujunut aivan liian hyvin... jos arvon kenraalilla edes oli hänelle huonoja uutisia. Nykyään oli niin vaikea lukea toista, kun mies pidätti hengitystään aina oven avautuessa.

// Kuvotusvaroitus, lue omalla vastuulla! Mutta tämä ei ole roolipelin kannalta oleellista, joten voit myös jättää lukematta!

// Spoiler-varoitus! Roolaus sisältää tietoa vihollisen aikeista, jos et halua tietää asioista ennen kuin ne tapahtuvat, jätä tämä roolaus välistä!

IGOR

Tavallisesti Igor pyrki parhaansa mukaan olemaan häiritsemättä heidän maagiaan, jo ihan oman hyvinvointinsa takia. Valitettavasti silloin tällöin hänen oli pakko ja nytkin, vaikkei kyseessä edes ollut ensimmäinen kerta, hän sai taistella pahoinvointia vastaan odotellessaan, että Maagimestari malttaisi jättää puuhansa kesken. Igor oli saapunut ilmeisen huonoon aikaan, jos mitään pystyi päättelemään maagin kyllästyneestä raakunnasta. No jos hän halusi elää ruumiiden ja suolenpätkien seassa, hän varmasti kestäisi myös odottaa, että Igor sai itsensä totutetuksi raatojen löyhkään sen verran, että kykeni puhumaan. Onneksi he olivat kumpikin tottuneet tilanteeseen ja lopulta maagi itse lopetti puuhansa ja siirtyi raatojen keskeltä ovelle ja Igor sai astua huojentuneena taaemmaksi ovelta.

Ibragim kysyi jo toistamiseen Igorin asiaa ja epäili selvästi heidän pitkän onnensa jatkumista. ”Hyviä ja huonoja, mutta me kumpikin tiesimme, ettei kaikki voi jatkua loputtomiin näin loisteliaasti. Viramir on vallattu, koko Dehrah on joitain vähäisiä ja mitättömiä alueita lukuun ottamatta vallassamme.” Igor aloitti. Hän oli itse saapunut Viramiristä takaisin pääkaupunkiin saatuaan Ilian raportin oudoista tapahtumista pohjoisportilla. ”Uusi viestinviejä saapui juuri Zurasta, kaupunki on lähes täysin hävitetty, puolet koko kaupungista paloi lähes maan tasalle, noin neljäsosa kaupungin sotavahvuudesta kaatui. Ja oudointa on, että viestinviejä puhui vain muutamasta vihollissotilaasta, joiden onnistui jotenkin päästä puolustuksen läpi. Ilmeisesti heillä oli jotain yliluonnollisia voimia, viestinviejä puhui vihollissotilaasta jolla oli palava miekka, mutta ei hän sitä itse ollut nähnyt. Osa kuulemma puhuu myös jostain tulta syöksevästä pedosta, joka tapauksessa koko kaupunki on ihan sekasorron tilassa ja kapteeni Ilia sai yhteenotossa niin ikään surmansa, joten kukaan ei johda joukkoja.” Igor kertoi kuulemansa, muttei itsekään ollut ihan varma, mitä asiasta pitäisi ajatella. Edellisen Ilian itsensä kirjoittaman raportin mukaan mitättömän pieni sotajoukko oli hyökännyt muurille, mutta hän joutui perääntymään, kun luonnonvoimat olivat kääntyneet häntä vastaan, hänkin puhui yhtäkkiä syttyneestä tulimerestä ja sen lisäksi hyökyaallosta joka oli noussut aivan varoittamatta joesta… Eihän siinä ollut mitään järkeä. Ilia oli myös sanonut ottaneensa vangin ja virittäneensä ansan Zuraan, mutta hienostipa se ansa oli toiminut.

// Kuvotusvaroitus, lue omalla vastuulla! Mutta tämä ei ole roolipelin kannalta oleellista, joten voit myös jättää lukematta!

// Spoiler-varoitus! Roolaus sisältää tietoa vihollisen aikeista, jos et halua tietää asioista ennen kuin ne tapahtuvat, jätä tämä roolaus välistä!

IBRAGIM

Igorin sanat saivat Ibragimin hymyilemään naamionsa alla. Hän tunsi huuliensa kuivan ja kärsineen ihon ratkeilevan hitaasti, kun ne väkisin venyivät pieneen, täysin turhaan virneeseen. Dehrah oli jo käytännössä heidän… ei, että Ibragim olisi välittänyt. Hän ei saisi nauttia siitä vähäisestä ilosta kauaa. Hän oli tiennyt jo tälle matkalle lähtiessään, ettei tulisi näkemään heidän voittoaan ja sen vuoksi hän oli nauttinut täysin rinnoin sen kaiken vähäisenkin rikkauden tuhoamisesta.

Kenraalin kertoessa Zuran kohtalosta, Ibragim vei väsyneen katseensa mieheen. Paloi? Kaikki se kaunis ja mätä, mitä hän oli ehtinyt luomaan, poltettu maan tasalle? Kuinka tyypillistä.
”Ihmettelen, että Zura pysyi näinkin kauan pystyssä”, Ibragim virkkoi kuivasti. Ibragimin keinot eivät olleet tehneet tästä maasta kenellekään mieluisaa olinsijaa, ja hän kyllä tiedosti miesten heikkouden täydellisen, epäreilun tuhon edessä. Etenkin yhtä kuvottavan tuhon, kuin hänen kätensä jälki oli ollut. Ibragimiä olivat aina kiehtoneet myrkyt sekä taudit, ja hänen työnsä Dehrahissa oli kaiken sen työn kaunis, kukoistava, mätä hedelmä. Ibragim kurtisti hieman kulmiaan kuunnellessaan kenraalin kertomusta, mitä Zurassa oli tapahtunut. Kapteeni Ilia oli siis surmattu, Zura poltettu lähes maan tasalle ja heillä oli tuntematon voima, ellei useampi vastassaan?

”Tämähän alkaa käydä mielenkiintoiseksi… Mitä ajattelit tehdä?”, Ibragim kysyi liiankin rauhallisesti tilanteeseen nähden. Häntä kiinnosti tavattomasti Zuran tilanne… Ja hän oli valmistellut vastaavan iskun varalle jo pitkään. Ruumiiden täyttämä kaupunki oli toki kaunis, mutta erittäin hyödyllinen.
”Minun voimani riittävät Zuraan asti, sen verran ahkeraa työtä te olette tehneet. Tulta syöksevä hirviö tai miekka, kumpi vain… ruumiit ovat kestävämpiä, kuin elävät sotilaat”, Ibragim nauroi käheästi yskien. Ihmisiä hekin vain olisivat, keitä olivatkaan, ja Ibragim tiesi ihmisten heikkoudet…

DAKARAI

”Se selittääkin, miksi maagiset kivenne ovat niin kauniita”, Dakarai ihasteli kiviä samalla, kun katsoi Imperian toimia. Kristallit olivat kyllä ilman muuta kauniita ja miten auringon valo saikin ne säihkymään entistä loistokkaampana. ”Voiko kuka tahansa oppia kanavoimaan kivien voimia?” prinssi uteli, mutta veikkasi kuitenkin silti, että ehkä se oli vain maagijuttu. Pettymys sinänsä.

Pian prinssi kuitenkin säpsähti pienesti, kun Imperia vetäisi kätensä pois kulhosta kuin olisi sattunut jotain. ”Oletteko kunnossa?” Dakarai kysyi maagin pohtiessa kuitenkin lähinnä asian kiehtovuutta ja miten epätavallinen reaktio ilmeisesti oli. ”Anteeksi typerät kysymykseni, mutta mitä odotitte tapahtuvan?” Dakarai uteli kuin pikkulapsi, joka olisi juuri saavuttanut kyselyiän. Mutta minkäs prinssi sille mahtoi, että asia kiehtoi häntä eikä hän tiennyt asiasta itse oikein mitään. No ei hänelle mitään magiajuttuja tietenkään kukaan ollut opettanut, koska eihän se nyt ollut prinssin tulevaisuus. Voisiko vielä vaihtaa tulevaisuutta? ”Saatte toki sanoa, jos haluatte minun olevan hiljaa”, Dakarai lisäsi perään, koska ei tiennyt oliko kysymykset lähinnä rasittavia toisesta.

Joka tapauksessa kivitestaukset olivat antaneet jotain vastauksia Imperialle prinssin lähinnä nyökytellessä mukana seuraten vain kiinnostuneena näitä kummia testauksia. Dakarai oli kuitenkin samalla vaihtanut kivimagiasta aihetta toisaalle, mutta tosiaan olihan se huojentava tietää, ettei Imperia ainakaan mitään vihaa prinssiä kohtaan kantanut. Sellaiseen ei ilmeisesti olisi aikaa ja silloin hän saisi vihata kaikkia. Nainen vaikutti oikeastaan jopa iloiselta. ”Niin, kyllähän se nierdalesilainen sotilas aika yrmyltä vaikuttaa”, Dakarai naurahti hieman mukana.

Mutta mitä sitten tuli kysymyksiin Marcellan ajattelusta, vastaukset eivät kyllä yllättäneet prinssiä, mutta olivathan ne varsin tosia. ”Niin… olette oikeassa, en ole ollut kovinkaan mallikelpoinen ja minun olisi pitänyt osata käyttäytyä hienostuneemmin ja olla sanomatta typeryyksiä. En ehkä ymmärtänyt typerien sanojeni ja tekojeni painoarvoa silloin, mutta jos saisin toisen mahdollisuuden aloittaa alusta, tekisin toisin”, prinssi vastasi katuen tällä kertaa vihdoin ja viimein oikeasti sitä, mitä oli sanonut ja tehnyt. Teot ja sanat olivat satuttaneet muita ja vaikka se ei silloin ollut kiinnostanut Dakaraita vähääkään, kyllä se nyt alkoi oikeasti kiinnostaa. Harmi, ettei aikaa pystynyt kelaamaan, mutta ehkä hän onnistuisi vielä jotenkin hyvittää tekojaan. Tai niin hän ainakin toivoi.

// Kuvotusvaroitus, lue omalla vastuulla! Mutta tämä ei ole roolipelin kannalta oleellista, joten voit myös jättää lukematta!

// Spoiler-varoitus! Roolaus sisältää tietoa vihollisen aikeista, jos et halua tietää asioista ennen kuin ne tapahtuvat, jätä tämä roolaus välistä!

IGOR

No kieltämättä mitä Igor oli ohimennen nähnyt, oli aika ihme, että se kurja kaupunki edes oli ollut kasassa heidän saapuessaankaan. Hän oli ihan tyytyväinen, ettei Ilian tavoin itse joutunut moiseen surkeaan loukkoon, no Ibragimillehan se oli ollut oikea aarreaitta. Niin paljon jo valmiiksi kurjia ja nääntyneitä ihmisiä, jotka mädättää. Mahtoi häntä ärsyttää nyt, kun suuri osa siitä oli palanut savuna ilmaan. Jos ibragimiä asia ärsyttikin, hän ei kyllä tuonut sitä mitenkään esiin, vaan suhtautui asiaan tapansa mukaan omituisesti. Igor oli jotenkin jo tottunut maagin toimintaan, eikä häntä henkilökohtaisesti haitannut se, että suurin osa paikallisesta väestöstä kuoli johonkin kiroukseen ja hänen ei tarvinnut kuin marssia joukkoineen ja ottaa tyhjilleen jääneet kaupungit. Sotilaita se vähän nyppi, kun heille jäi ainoaksi hommaksi raivata mätäneviä tautisia raatoja syrjään, niitä kun ei voinut hävittää, koska heidän maaginsa tarvitsi niitä noituuksiinsa. Viramirin piiritys oli ollut ainoa tilanne, jossa he olivat oikeasti jopa joutuneet sotimaan, ja siinäkin homma alkoi olla aika selvä, kun he vain pääsivät muureista läpi.

Mutta mitä asialle sitten pitäisi tehdä? Igor kohautti piittaamattomasti hartioitaan. ”No kaipa sitä ihmettä täytyy mennä ihan itse katsomaan. Olisihan se nyt aika sääli, jos se tulihirviö pääsisi tänne ja kaikki tämä mätänevä liha vain palaisi tuhkaksi.” Igor totesi. ”Emme tiedä tarkkaa sijaintia, mutta koska emme ole saaneet mitään tietoa mistään sotajoukosta, oletus on, etteivät he ole kauheasti vielä liikkuneet pohjoisesta. Tänne he joka tapauksessa varmasti ovat tulossa, koska miksi kukaan ulkopuolinen muuten vain tulisi tähän kurjuuden tyyssijaan, ellei tekemään meidän toimistamme täällä loppua? Joten meidän ei periaatteessa tarvitsisi kuin odottaa. Mutta voin myös määrätä kaikki tiet sulkuun, jotta tänne ei kukaan ainakaan yllättäen pääse. Kun saamme jotain vihiä, mistä suunnasta se porukka aikoo pistäytyä kylässä, voisin viedä henkilökohtaisesti tervetulokomppanian heitä vastaan.” Igor vastasi maagille, kyllä se petokin saataisiin kaadettua, kun oli vain oikeat aseet ja tiesi, millainen tulihirviö heillä oli vastassa.
Igor hymähti ilottomasti Ibragimin pohtiessa miten voisi käyttää Zuraa vielä jotenkin hyödyksi.

”Käsittääkseni sinne jäi sinun mätäneviä ystäviäsi vielä melkoisesti. Omista kuolleista sotilaista tuskin jäi kauheasti iloa, he todennäköisesti paloivat sen kurjan kaupungin mukana. Käsken Viramirista sinne lisäjoukkoja ja jonkun ottamaan ohjat nyt, kun sitä kaupunkia ei tarvitse enää murehtia. Mutta luulisi sinunkin ruumiittesi lopulta pysähtyvän, jos ne palavat tuhkaksi? Vaikka toki kuollut ei mene paniikkiin, jos vähän syttyy palamaan, kuten elävät.” Igor myönsi, että kyllähän niistä ruumiista silloin hyötyä olisi ja ainahan he voisivat vastalahjaksi järjestää vierailleen puolestaan mukavan yllätyksen.

// Kuvotusvaroitus, lue omalla vastuulla! Mutta tämä ei ole roolipelin kannalta oleellista, joten voit myös jättää lukematta!

// Spoiler-varoitus! Roolaus sisältää tietoa vihollisen aikeista, jos et halua tietää asioista ennen kuin ne tapahtuvat, jätä tämä roolaus välistä!

IBRAGIM

Ibragim ei voinut mitään raastavalle naurahdukselle, kun kuuli kenraalin suunnitelmat hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä.
”Sinä se olet aina täynnä intoa. Tee se, olisihan se todella sääli, jos kaikki työmme valuisi hukkaan. Olen jättämässä sinulle ehkä mädän maan, mutta maan kaikesta huolimatta”, maagi raakkui niin hilpeällä äänensävyllä, kuin saattoi. Hän piti kenraalista, niin paljon kuin elävästä ihmisestä nyt saattoi pitää. Tämä oli varma ja osaava ja tiesi mitä halusi. Se helpotti hänen töitään hyvin paljon, ja oli muutenkin helpotus että matkassa oli edes muutama järkevä mies käskyttämässä heikkoja ja mieleltään hauraita sotilaita.

”Se voisi olla viisasta. Luotan päättelykykyysi, kuten aina… en ole enää nuori, ja kirous on tuhonnut minua lähes yhtä nopeasti, kuin se on tuhonnut tämän maan. Mutta onneksi minun ei tarvitse leikkiä reilusti”, Ibragim hymähti, maiskauttaen hieman kuivaa suutaan. Hän tunsi kehonsa kuolevan joka päivä. Hän mätäni paikalleen hitaasti, mutta varmasti, ja siksi hän oli valmistautunut joka ikinen päivä siihen hetkeen, kun hänen kehonsa pettäisi. Mädäntyneitä kaupunkeja ja ruumiskasoja lepäsi lähes maan joka kolkassa, hän oli levittänyt kirouksensa kuin kulkutaudin koko maahan ja hän käyttäisi sitä hyväkseen, kun ei enää pääsisi itse kävelemään.

”Sepä mukavaa… Zura oli hyvin hedelmällinen kaupunki. On ilo päästä nostamaan sen hyvinvoiva kansa uuteen nousuun”, mies kähisi pilkallisesti. Siitä tulisi mukava pieni yllätys mille tahansa vieraalle, joka siunasi heitä läsnäolollaan.
”Pysähtyvät toki. Mutta mätänevä ruumis palaa hitaasti ja savuaa, kuin laho puu. Yksi paloi kerran päivän, ja se tirskui ja poksui ja savusi myrkkyä ilmaan… Jos se ei pysäytä vieraitamme, ainakin se hidastaa heitä”, maagi myhäili itsekseen, kuvitellen ihastuttavaa hajua, joka savuavista, kirotuista, mätänevistä ruumiista nousisi. Mitä hän antaisikaan hajuaistista… tai nenästä. Mutta suurten saavutusten eteen oli tehtävä suuria uhrauksia, ja Ibragim oli tehnyt ne uhraukset aivan mielellään.

”Kaiketi minun täytyy siis alkaa valmistautumaan. Ruumiit kestävät eivätkä väsy, kuten elävät, mutta hitusen kankeita he ovat… tiedän kokemuksesta. Mutta minulla ei pitäisi kestää kauaa saada kaikkea valmiiksi”, Ibragim henkäisi tyytyväisen kuuloisena. Ei tämä ehkä toivottu hidaste heidän suunnitelmiinsa ollut, mutta kiinnostava joka tapauksessa. Hän piti haasteista.

// Kuvotusvaroitus, lue omalla vastuulla! Mutta tämä ei ole roolipelin kannalta oleellista, joten voit myös jättää lukematta!

// Spoiler-varoitus! Roolaus sisältää tietoa vihollisen aikeista, jos et halua tietää asioista ennen kuin ne tapahtuvat, jätä tämä roolaus välistä!

IGOR

”Täystuho on parasta, mitä tälle surkealle maalle oli enää tehtävissä.” Igor myönsi, sääli, että Ilia oli kuollut. Muuten hän olisi mielellään luovuttanut uuden valtakuntansa pikkuveljelleen ja palannut kotiin. Sielläkin elämä oli hankalaa paikoitellen, mutta siellä sentään kykeni elämään. Täälläkin ehkä ennen heidän tuloaan, mutta eipä oikein enää. Oli hän maagimestarista mitä mieltä tahansa, ainakin tämä osasi luoda hävitystä ja käyttää elämänsä viimeiset päivät oikein. Olihan Dehrah nyt aika turha vallata, ei siitä ollut heille mitään hyötyä, mutta pääasia, että se oli vallattu ja nämä surkeat ihmiset tuhottu viimeistä myöten.

Igorin kerrottua suunnitelmansa, Ibragim luotti siihen, että hän tiesi mitä teki. Tietenkin tiesi. Ibragim sai rauhassa leikkiä ruumiilla ja suolenpätkillään, siihen ei Igor puuttuisi. Ja maagi myös tiesi olla sekaantumatta Igorin sodankäyntiin. Ja homma sujui kuin tanssi, lemuava, niljakas ja mätänevä tanssi, mutta kuitenkin. ”Senhän takia me maagin mukaamme värväsimme, ettei meillä ollut aikomustakaan leikkiä näiden gildomeralaisten surkimusten kanssa reilusti.” Igor myhäili tyytyväisesti, pakko hänenkin oli myöntää, että hän sai tästä yllättävästä takaiskusta taas uutta virtaa. Aikaisempi leikki oli alkanut käydä turhan tylsäksi ja hänelle oli jäänyt harmittavan vähän tapettavaa itselleen, kun ihmiset kuolivat kirouksen aiheuttamaan tautiin ihan omia aikojaan.

Hän kuunteli tarkkaan, mitä maagi omista lemmikeistään kertoi, ja nyrpisti nenäänsä jo ajatuksellekin ritisevistä ja rätisevistä ja mätää savuavista ruumiista, jotka paloivat kuin soihtu pysähtymättä. ”Ihastuttavaa. Luulisi sen tosiaan vähän hidastuttavan menoa.” Igor totesi Ibragimin ilmoittaessa menevänsä valmistelemaan omaa yllätysjuhlaansa vieraita varten. ”Minunkin täytyy mennä valmistautumaan omaan osuuteeni, en ole ennen tappanut tulta syöksevää hirviötä, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Luulisi tavallisin konstein ruumiiden polttamisen olevan hivenen työläämpää ja olisihan se ikävää, jos emme tarjoaisi kunnon vastusta vieraillemme.” Igor totesi, hänen pitäisi myös jaella käskyjä ja lähettää joukkoja ottamaan etukäteen selvää näistä vieraista ja sulkemaan reittejä.

// EXTRA-kuvotusvaroitus, lue omalla vastuulla! Mutta tämä ei ole roolipelin kannalta oleellista, joten voit myös jättää lukematta!

// Spoiler-varoitus! Roolaus sisältää tietoa vihollisen aikeista, jos et halua tietää asioista ennen kuin ne tapahtuvat, jätä tämä roolaus välistä!

IBRAGIM

”Olet oikeassa, kuten aina. Onnea puuhillesi”, Ibragim virkkoi kenraalille, kun kääntyi palatakseen sisälle. Hän ei viihtynyt tätä nykyä auringonvalossa, hän nautti pimeästä, kuvottavasta loukostaan, jonka oli linnasta itselleen luonut. Kenraali oli siedettävin elollinen olento, jonka hän oli koskaan tavannut, mutta hän valitsi silti jäykät, mätänevät ystävänsä aina elävien ylitse.

Ibragim sulki oven takanaan ja lämmin, raskas, painostava hämärä laskeutui jälleen hänen ympärilleen. Hitaasti maagi asteli ruumiiden, sisäelinten ja satunnaisten epätoivoisten toukkien yli takaisin keskelle huonetta, katsellen ympärilleen. Kenraali oli keskeyttänyt hänen työnsä sangen innostavilla uutisilla, ja hänellä oli paljon työtä edessään. Mies asteli muutaman ruumiin yli pöydälle, joka oli täynnä kannuja, karahveja, purkkeja ja kulhoja, etsien niiden joukosta suljettua pulloa. Hän kumartui vaivalloisesti katsomaan pöydän alta, äkäten pullonsa ja nosti sen käsiinsä.

”Siinähän sinä olet… Oletkin puoliksi tyhjä jo. Minun täytyy täyttää sinut huomista varten…”, Ibragim mutisi. Vesi ja ruoka olivat jo kauan sitten muuttuneet vain epätoivoisiksi elinkeinoiksi. Nautinto ja voima olivat kadonneet. Ibragim oli enää vain kuori ihmisestä, ja ainoa hänet täyttävä ja hänelle voimaa antava asia lepäsi siinä magiassa, jonka eteen hän oli uhrannut mielensä, kehonsa ja sielunsa. Ibragim avasi pullon ja nosti hitaasti kätensä kohottamaan naamiota kasvoiltaan. Vaikka hän oli peittänyt koko kehonsa kasvoja myöten sitein, paljastui niiden välistä sairaalloisen kalpeat, lähes harmaan sävyiset ja kuivat huulet. Mies kohotti pullon huulilleen ja joi pitkin, ahnain kulauksin tahmeaa, paksua nestettä. Se oli tummaa, kuvottavan vihertävän ruskeaa ja valui norona hänen suupieltään pitkin, imeytyen hänen kasvojensa siteisiin. Kitkerä, pistävä haju ja polttava, kuvottavat mädäntynyt maku ei tuntunut enää miltään. Alkuaikoinaan hän oli vihannut juoda tätä juomaa, joka oli suojannut hänen kehoaan ja pitkittänyt hänen elinikäänsä kaikista myrkyistä huolimatta. Mutta hitaasti hän oli turtunut, ja kun hän oli menettänyt haju- ja makuaistinsa, oli hän juonut nestettä joka ikinen päivä.

Ibragim henkäisi rohisten, kun veti pullon hitaasti huuliltaan. Hän laski pullon alas pöydälle samalla huuliaan maiskautellen ja antoi paksun nesteen laskeutua rauhassa, ennen kuin otti käteensä suuren purkin. Sen sisällä ryömi tuhatpäinen määrä eläviä ja pulleita kärpäsentoukkia, ainoita eliöitä, jotka söivät kirottua, mätää lihaa. Ibragim upotti kätensä tottuneesti toukkia kuhisevaan astiaan ja nosti kourallisen rimpuilevia otuksia ylös, pudottaen ne edessään olevaan kiviseen kulhoon. Toukkien ryömiessä uudessa kodissaan hämmentyneinä ja ravintoa etsien, etsi maagi käteensä sileän kiven.
”Tämä sattuu vain hetken”, Ibragim hymyili naamionsa alla kuin lääkäri potilaalleen, kun painoi kiven toukkien päälle. Kuului märkä maiskahdus, kun Ibragim alkoi murskata ja jauhaa toukkia. Niiden valkeasta pintaväristä huolimatta toukat alkoivat murskaantuessaan ja sekoittuessaan muuttua kipeän vihreänruskean sävyiseksi tahnaksi. Myrkytetyistä ruumiista ravintonsa saaneet toukat olivat paras tapa totuttaa hänen kehoaan myrkkyihin, ja veteen liotettuna niiden vaikutus oli hitaampaa ja vaikutti hänen kehoonsa sopivalla tahdilla. Eliöt, jotka olivat jo kerran käsitelleet myrkyn korvasivat hänen oman kehonsa työn, ja hänellähän ei ollut pulaa ruumiista, jotka olivat täynnä toukkia. Toki hän yleensä murskasi ja liotti toukkia suuria määriä ja pullotti siitä syntyneen nesteen säilöön, mutta nykyään hänen tarpeensa ylittivät sen ajan, joka suuren määrän valmistuksessa kesti. Hän joutui tyytymään tähän väliaikaisratkaisuun, ja se riittäisi hänelle.
Jauhettuaan toukat tahmeaksi, märäksi tahnaksi maagi laski kiven kädestään ja kaapi kädellään seoksen pulloon, josta oli hetki sitten juonut. Hän täytti lopuksi pullon vedellä ja sekoitti sitä niin hyvin, kuin nykyään heikoilla käsillään saattoi. Nyt hänen pitäisi jättää juoma vain valmistumaan yön yli… Ja toivoa, että hän jaksaisi tällä määrällä huomisaamuun asti.

”Tekipä se hyvää… Nyt, työ kutsuu jälleen, ryömivät ystäväni”, maagi henkäisi lopuille toukille purkissaan, ennen kuin kääntyi ja käveli takaisin ruumiin luo, joka lepäsi huoneen keskellä. Siinä mihin hän oli sen jättänytkin, loistavaa.
”Minulla on sinulle hyviä uutisia, ystäväiseni. Saat ylennyksen, eikö olekin jännittävää? Tarvitsen sinua ja kauniin turvonneita elimiäsi hyvin pian. Saat olla osa yllätystä… Sinähän pidät yllätyksistä, etkö?”, mies alkoi puhua jälleen hiljaa ja käheästi kumartuessaan ruumiin pariin. Hän veti vyöltä saastaisen veitsensä, alkaen hiljaa hyräillen irrottaa tämän suolistoa. Hänellä oli jälleen energiaa, ja hän tarvitsi kaikki elimet, joissa yhä virtasi myrkkyä, jos aikoi tehdä unohtumattoman yllätyksen heidän kunniavierailleen. Elin toisensa jälkeen läiskähti laajaan astiaan hänen vierellään, jossa ne mädäntymisestään huolimatta yhä lähes sykkivät myrkyn aiheuttaman taudin voimasta.

IMPERIA

”En usko. Minä opin tädiltäni, koska olin perinyt maagiset kykyni hänen puoleltaan sukua. Omilla vanhemmillani ei koskaan ollut maagista osaamista, minkä vuoksi tätini kasvatti minut yksin sekä opetti minut alalle. En ole koskaan tiennyt muuta elämää, kuin magia ja sen parissa työskentely”, Imperia naurahti hellästi, kun nosti tulielementin kiven käteensä ja laski sen kulhoon.

”Ei tässä mitään hätää ole”, hän vakuutteli prinssiä tämän jo huolestuessa. Paljon kysyttävää pojalla ainakin oli, minkä ikäinen toinen taas olikaan? Ei hän enää muistanut.
”En odota kiviltäni tiettyä reaktiota, kun olen tekemisissä tuntemattoman elementin kanssa. Tietysti minulla on oletukseni, mutta kivet kyllä varoittavat minua, jos eivät siedä tiettyä elementtiä. Kivet ja ihmiset ovat siinä kovin samanlaisia, ikinä ei kannata odottaa tietynlaista reaktiota. Silloin helposti pettyy ja tekee typeryyksiä”, Imperia selitti kuitenkin rauhassa. Ilmeisesti prinssi ymmärsi itsekin, että kyseli paljon, saaden Imperian naurahtamaan vähän.
”Noh, hän on yrmy, mutta hän on mies paikallaan. Hän on pitänyt meidät hengissä tähän saakka ja hän myös luovutti vertaan teidän henkivartijallenne pelastaakseen tämän hengen. Emme olisi selvinneet edes teidän ensimmäisestä tempauksestanne muurilla ilman häntä”, Imperia sanoi hieman tomerammin pojan sanoille nierdalesilaissotilaasta. Hän ymmärsi kyllä sen miehen asenteen, vaikka olikin monessa asiassa tämän täydellinen vastakohta.

Mitä prinssin tekoihin ja katumiseen tuli, nainen hymähti vain hieman ja vilkaisi poikaan.
”Oikeastaan teille on annettu hyvin anteliaasti monia uusia mahdollisuuksia. Nyt olisi korkea aika ottaa niistä kiinni ja oppia jotain uutta sen sijaan, että mietitte mikä olisi kannattanut jättää tekemättä”, maagi sanoi, kääntäen katseensa takaisin kiviinsä. Hän nosti tulielementin kiven kulhosta ja huuhteli sen toisessa, siirtyen ilman elementtiin seuraavaksi. Tuli oli kestänyt myrkkyä huomattavasti vettä paremmin, mutta ilma oli aina oikukkaampi.

DAKARAI

”Sääli… Olisi ollut mielenkiintoista alkaa maagiksi”, Dakarai vastasi. Olisi se ainakin mielenkiintoisempaa kuin kokonaisen maan hallitseminen. Ei prinssi edelleenkään halunnut sitä pestiä itselleen, mutta minkäs hän sille mahtoi, sen kanssa piti vain elää, halusi prinssi sitä itse tai ei. Imperia oli kertonut kuitenkin perään, ettei itse tuntenut muuta elämää magian lisäksi. Onnekas. Mutta hetkonen! Tädin? Dakarai käänsi ihmettelevää katsettaan naiseen. ”Eikö elämässänne siis ole ollut ketään miestä? Kuten tädin lisäksi setää tai aviomiestä tai jotain miespuolista?” Dakarai ihmetteli ääneen.

Imperian ei kuitenkaan ollut sattunut kuinkaan eikä tämä myöskään käskenyt pitää Dakaraita suutansa supussa loputtomien kysymyksien iskiessä mieleen. Mutta mitä odotettuun reaktioon tuli, ei Imperia sellaisia ollut odottanut. Tämä tapa päti ilmeisesti myös ihmisiin. Jos mitään ei odottaisi, ei voisi pettyäkään. Prinssin huulien välistä kulki jälleen hymähdys. ”Tuo on itse asiassa totta. Erittäin hyvä pointti”, Dakarai tokaisi. Se neuvo pitäisi kyllä ottaa käyttöön. Ainakin kuninkaan kohdalla se varmaan olisi hyvä neuvo, koska Dakarai oli pettynyt isänsä reaktioihin aivan liian turhan monta kertaa… tai lähinnä itseensä, kun isä oli niin kriittinen aina.

Puheenaihe kääntyi kuitenkin yrmyn puoleen ja sitä kautta verenluovutukseen. Mies oli siis luovuttanut vertaan Chathalle, mutta se ei ihan käynyt järkeen. ”Siis mitä teki? Miten? Imutteliko Chatha miehen kaulaa niin kuin tarujen vampyyrit konsanaan?” Dakarai kysyi typerä ilme kasvoillaan. Tuskin, koska se olisi… no aika typerää ja vampyyrit olivat vain tarua, mutta silti… miten? Mutta joka tapauksessa, jos se tosiaan oli totta, Dakarai olisi sillekin miehelle velkaa. Mutta kaiken kaikkiaan Dorian kuulosti ihan hyödylliseltä mieheltä, vaikka kovin oli outoa, kun Godofrédo taas oli täysi saapas.

”Tarkoitin alusta aloittamisella lähinnä sitä, että jos kaiken tämän alusta aloittaminen olisi oikeasti mahdollista eli en ikinä olisi ollut idiootti teitä muita kohtaan, haluaisin olla toisenlainen. Mutta tietenkin se on totta, että kyllähän minä mahdollisuuksia sain… En vaan sitäkään silloin ymmärtänyt ja heitin ne kerrat vain hukkaan. Mutta tiedän tiedän, turha menneisiin on jäädä, kun eivät ne mihinkään enää muutu”, Dakarai myönsi loppuun, kun puhetta tuli Dakarain typeryyksistä.

IMPERIA

Imperia tarkkaili ilmaelementin kiveä hyvin tarkasti, ottaen huomioon kaikki pienetkin asiat, joita sen energiakentässä tapahtui. Hyvin mielenkiintoista... elementeistä tuli ja ilma sietivät parhaiten myrkkyä. Tuli tuntui jopa ylittävän myrkyn voiman omillaan, kun ilma taas hylki sen täydellisesti. No, kun asiaa mietti, niin sama päti prinssi Dakarain väleihin Vinemarin ja Lunemarin perillisiin. Miten huvittava havainto!

Imperia olisi kertonut havaintonsa prinssille, ellei tämä olisi kysynyt juuri silloin ihmeissään hänen henkilökohtaisesta elämästään. Imperia nauroi kuplivasti kuullessaan kysymykset sedästä tai aviomiehestä, pudistaen päätään.
"Luoja siunatkoon, ei onneksi! Agrippina-täti oli naimaton ja lapseton, siksi minut hänelle sysättiinkin. Eikä minulla ole ollut aikaa aviomiehille, olen tehnyt tätä työtä nuoresta asti ja vanhemmillani ei ollut tarvetta naittaa minua pois kotoa", maagi helähti iloisesti.
"Ainoa mies elämässäni on ollut isäni, ja hänkin oli minulle aika etäinen. Asuin tätini kanssa koko lapsuuteni kahden, ja jatkoin hänen töitään, kun hän kävi liian vanhaksi", Imperia kertoi samalla, kun nosti kiven kulhosta. Hän siirtyi huuhtelemaan viimeisen kiven, ennen kuin laski sen muiden joukkoon ja alkoi puhdistaa välineitään.

"Minä puhun aina totta, vaikkei sitä uskoisikaan", Imperia naurahti. Olisi eri asia ymmärtäisikö prinssi hänen totuuksiaan, mutta vain aika voisi näyttää sen. Tosin sitten poika ohitti täysin hänen torunsa siitä, ettei tällä ollut varaa naureskella Sir Dorianille ja alkoi kysellä hyvin kummallisia, jolloin Imperia vilkaisi prinssiin huvittuneena.
"No mutta, joko te unohditte, että meillä on mukanamme prinssi jonka maan elementti on veri, vaikka olemme istuneet täällä kaksi viikkoa odottamassa, että hänet pelastettaisiin teidän tekojenne jälkeen? Keskittykää nyt hieman", Imperia hymähti päätään pudistellen, kääntyen sitten keräämään kiviään takaisin vyöllään oleviin pusseihin.

"Tiedän kyllä, mitä tarkoititte. Mutta se on ajanhukkaa sodassa, poikaseni. Te voitte kyllä olla toisenlainen, mutta sen eteen on tehtävä töitä. Mitään ei teille tässä sodassa tulla tarjoamaan eteenne valmiina, vaan teidän on itse opittava selviytymään niin yksin, kuin muidenkin kanssa. Me kaikki teemme virheitä, mutta se, opimmeko niistä on meidän omalla vastuullamme", nainen sanoi pakatessaan loput tavaransa takaisin laukkuunsa.
"Yrittäkää ymmärtää ja kuunnella muita sen sijaan, että yritätte saada muut kuuntelemaan ja ymmärtämään teitä", hän neuvoi vielä, kun vei katseensa prinssiin ja hymyili vähän.

"Olen valmis, voitte nyt halutessanne puhdistaa kulhossa olevan maaperän aseellanne. Kiitos avustanne, vaikka aika puhelias apulainen te kyllä olette", Imperia kiitti, se oli kohteliasta ja olihan prinssi vaihteen vuoksi ollut ihan oikeastikin hyödyksi.

DAKARAI

Imperian naurureaktio yllätti Dakarain entisestään, kun oli kysellyt eikö naisella ollut miestä elämässään. Ilmeisesti oli onni, ettei ollut. Häntä ei oltu edes naitettu toiseen sukuun. ”Todella kummallista… Tai siis erilaista!” Dakarai kiirehti korjaamaan, jos ensimmäinen heitto olikin sopimaton. ”Dehrahissa tytöt naitetaan jo nuorena toisiin sukuihin. Mutta eikö Geroskin ole miesvaltainen maa?” prinssi ihmetteli, koska sen käsityksen hän oli saanut. ”Tai siis… miten olette saaneet elää niin vapaasti ja omatoimisesti?” prinssi yritti pukea ihmetystään sanoiksi, koska hänelle oli hyvin selvää, että naiset olivat tuhoontuomittuja, jos mies ei ollut ohjaamassa heidän elämäänsä. Kyllä Dakarai ymmärsi, että hänen ja Imperian välillä oli kulttuurieroja. Ei hän mitään pahaa ollut tarkoittanut, oli vain hämillään.

Mutta ilmeisesti Imperia puhui aina totta, kun hyvistä neuvoista tuli puhe. ”Hyvä tietää”, Dakarai tokaisi, mutta oli sen jälkeen niin hämmentynyt verenluovutuksesta, että kaikki muu sen ympärillä oli mennyt ohi. ”E-en suinkaan. Kyllä minä Cainen muistan ja, että Caenezhin voima on veri, mutten tajua, miten sellainen on mahdollista… Miten kukaan voi antaa toiselle vertaan tai miten veri saadaan kenenkään sisään?” Dakarai kummasteli. Pitäisi varmaankin kysyä Cainelta, vaikutti mielenkiintoiselta nimittäin.

Imperia oli kuitenkin ymmärtänyt, mitä prinssi alusta aloittamisella oli tarkoittanut, mutta sen sijaan kannatti käyttää energiaansa virheistään oppimiseen ja toisten kuunteluun kuin menneisiin tai kääntää tilanne aina niin, että muiden pitäisi ymmärtää häntä. ”Niin… Olettehan toki siinäkin oikeassa, koska menneet nyt eivät mihinkään muutu”, Dakarai myönsi, mutta hymyili sitten, kun maagi kiitteli häntä avusta ja sanoi myrkyn puhdistamisesta kulhostaan. ”Toivottavasti uteluni ja loputon puhumiseni ei haitannut työskentelyänne. Mutta totta, myrkky olisi hyvä hoitaa poiskin kulhosta”, Dakarai tuumasi, otti viikatteen taas paremmin hyppysiinsä ja vei terän kulhoon. Myrkyn imeminen pois oli vielä harjoittelun takana, mutta kyllä hän jotenkin jo osasi ja tässä nyt ei ollut minkään ison alan puhdistuksesta kyse, niin kyllä se lopulta onnistui. ”Suosittelen kuitenkin varmuuden vuoksi vielä huuhtelemaan kulhon ennen kuin käytätte sitä mihinkään muuhun. Mutta olen iloinen, että pystyin olemaan avuksi. Jos tarvitsette apua myöhemminkin… jossain… voin auttaa”, prinssi tarjoutui tai halusi parhaansa ainakin antaa ja yrittää, jos apua jossain kaivattiin. Ehkä se oikea suuntakin löytyisi samalla?

IMPERIA

Poikaparka tuntui hämmentyvän koko ajan vain enemmän, kun tälle vastasi.
"Miehillä on oma asemansa, ja myönnän että se on Gerosissakin usein parempi, kuin naisilla. Mutta isäni ei koskaan omistanut minua, eikä hän omistanut siskoanikaan, ja me molemmat lähdimme elämäämme ura edellä. Siskoni meni naimisiin, minä en. Se oli ja on edelleen oma valintamme", Imperia kertoi kärsivällisesti pojalle, jonka kulttuuri todella erosi hyvin paljon sivistyneistä maista, kuten Gerosista ja Lunemarista.
"Tiedän, että sen ymmärtäminen on teille varmasti vaikeaa. Gerosissa myös meillä naisilla on usein mahdollisuus valita, mitä haluamme ja miten elämme. Ei se aina helppoa ole, mutta se on mahdollista. Lunemarissa naisten asema on monin paikoin parempi, mitä olen käsittänyt", nainen lisäsi huolettomasti. Urumiyan naisvaltiosta hekin olivat kaukana, jossa ilmeisesti Dehrahin kulttuuri oli käännetty päälaelleen, mikä oli kieltämättä huvittava ajatus. Dehrahilaiselle oli varmasti vaikeaa kuvitella, että ympärillä oli maita, joissa naisilla oli mahdollisuus olla itsenäisiä ja menestyä ilman miestä rinnallaan.

"No, sitä sinun pitää kysyä Caenezhin prinssiltä, minä en ole sen alan ammattilainen. Kai veren saa sisälle samalla tavalla, kuin sen saa uloskin ihmisestä, se ei ainakaan ole vaikeaa", Imperia totesi vain pojan ihmettelyihin veren siirtämisen tekniikasta. Seuraavaksi poika kuitenkin sai tekemistä, kun sai poistaa myrkyn maa-aineksesta, jonka oli aiemmin myrkyttänyt. Imperia tutki kiinnostuneena sivusta, hymyillen kiitollisena prinssin neuvoille. Hän kumartui nostamaan kulhon maasta, tyhjensi sen maa-aineksesta ja huuhteli sen sisällön ensihätään lopulla kuuvedellä. Hän pesisi sen paremmin ihan tuota pikaa, ja pitäisi sen erillään tavaroistaan siihen saakka.

"Mitä elementteihin tulee, tiedän nyt, että voin antaa teille jatkossa tulen ja ilman elementteihin sidottuja kiviä. Nämä elementit ovat myös hyödyllisimpiä myrkyn elementin voittamisessa sekä sen auttamisessa, mikäli niitä osaa käsitellä oikein. Suosittelen pitämään tämän mielessä liittolaistenne kohdalla", Imperia neuvoi huvittuneena. Saisi tapahtua varmaan aikamoinen ihme, että prinssi saisi korjattua välejään Vinemarin Telemakhokseen tai prinsessa Hortenciaan... no jälkimmäinen liitto ei ehkä ollut niin mahdoton. Vinemar taas... aijai.
"Kiitos, teidän korkeutenne kiinnostus magiaa kohtaan ja halu olla avuksi imartelee minua. Suosittelen, että tarjoatte apuanne jatkossa avokätisesti myös muillekin, kun he sitä tarvitsevat", Imperia sanoi vielä, niiaten samalla kun hymyili rohkaisevasti prinssille. Kohteliaan eleensä myötä maagi lähti pirteästi takaisin mökille päin, hyräillen itsekseen kuin mitään sotaa ei olisi ollutkaan.

DAKARAI

Kieltämättä Dakarain oli melko vaikeaa ymmärtää muiden maiden logiikkaa siitä, että naisasiat toimivat niin kummallisesti, varsinkin Urumiyassa. Mutta tosiaan kyllä Dakarai siinä oli ymmärtänyt oikein, että miehet olivat paremmassa asemassa Gerosissakin. Mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö naisetkin voisi valita elämänsä tarkoitusta. No toki sekin kertoi jo erilaisuudesta, että seuraava hallitsija tulisi olemaan nainen, kun taas Dehrahissa… no se olisi huono vitsi vain. ”Kuulostaa vain jotenkin niin hämmentävä… tai oudolta, kun Dehrahissa kaikki pyrkivät naittamaan tyttärensä eteenpäin, ettei heistä tulisi vain suvun hylkiöitä tai vaivoja. Mutta sitten Gerosissa se ei tarkoitakaan sitä vaan on oma valinta”, Dakarai pohti asiaa. ”Mutta toisaalta, jos se on oma valinta, niin silloin sen täytyy olla hyvä juttu. En minäkään siitä tykkää, että on pakko mennä naimisiin jonkun sellaisen kanssa, josta ei tykkää… sillä tavalla”, Dakarai jatkoi. Oli hänkin kihloissa vasten tahtoaan. Joten toisaalta… kyllähän naisetkin saattoivat tuntea asian niin.

Verenluovutuksista Dakarain pitäisi kuitenkin kysyä Cainelta. ”Niin, niinhän se täytyy varmaan kysyä, mutta kuulostaa silti niin kummalta. Verenvuodatus taas on ihan helppoa ymmärtää”, prinssi lisäsi perään, koska se nyt ei ihmeitä vaatinut. Jopa hänkin osasi sen. Prinssi jäi kuitenkin seuraamaan katsellaan Imperian puhdistustoimia kulhon suhteen, mutta käänsi katseensa maagiin, kun tämä jatkoi elementtiasiaan. Ilma ja tuli ilmeisesti toimi myrkyn kanssa yksiin tai sitten voitti sen. Ilmeisesti siitä kannattaisi ottaa hyöty myös liittolaisten suhteen. Hieman kiusaantunut hymy nousi siinä kohdassa prinssin kasvoille. ”Yritän ainakin parhaani”, prinssi tokaisi, mutta Hortencian ja Telemakhoksen kohdalla olisi vielä pitkä matka. Mutta olisi se varmasti silti hyvä saada välejä edes neutraaleiksi kaikkien perillisten kanssa.

”Voimme koska vain puhua magiasta”, Dakarai tarjoutui, koska magia olikin ollut paljon kiinnostavampaa kuin prinssi oli koskaan osannut odottaa. Prinssi olisi niin kovin mieluummin maagi kuin mikään kuningas. Sääli, että sekin oli ihan yhtä mahdoton haave kuin muotisuunnittelija… ainakin siis hänen kohdallaan. ”Mutta kyllä, täytyy yrittää avun tarjoamista myös muiden kohdalla”, Dakarai tokaisi nyökytellen lähtien toisen perässä, koska olisi tyhmä jäädä tähän vain seisomaan.

MARCELLA

Marcellaa huoletti, miten hänestä tuntui, että hän päivä päivältä taantui lähemmäs sivistymättömiä matkakumppaneitaan. Alkuun häntä oli huolettanut hyvin paljon sellaiset normaalit asiat, kuin miten hän peseytyisi ja pukeutuisi säädyllisesti tällaisissa olosuhteissa ja miten hänen vaatteensa riittivät, kun niitä ei ollut aina mahdollista pestä niin usein ja entä jos hän joutuisi joku päivä pukemaan käytetyn ja pesemättömän vaatekerran, kun ei ollut puhtaita! Ja hiustenlaitto oli aivan kamalaa näissä olosuhteissa ja Marcella kiitti itseään siitä, että oli opetellut itsekin laittamaan hiuksiaan, vaikka hovineidot sen yleensä tekivätkin hänen puolestaan. Hän olisi ollut ihan pulassa, sillä ei olisi voinut vaivata Hortenciaa jatkuvasti asian kanssa ja Imperia-täti varmasti auttaisi mielellään, mutta hän ei ollut kauhean taitava, mitä hänen omaa nuhjuista kampaustaan katsoi. Ja niin paljon kuin Marcella etenkin tämän kamalan retken takia olikin oppinut Imperia-tätiä rakastamaan, hän ei halunnut, että hänen hiuksensa näyttäisi samalta kuin tädillä! Hänen oli hyvin hankalaa saada kurittomia kiharoitaan tottelemaan, joten joutui tyytymään sellaisiin hätäratkaisuihin, joilla vain keräsi hiuspaljouden päänpäälle käyttäen lähes kaikki mukaansa ottamansa kultaiset helmin ja jalokivin koristetut hiusneulansa siinä. Lisäksi hän käytti huiveja ja hattuja peittääkseen sen, että hänen kampauksensa oli niin ala-arvoinen.

Nyt Marcellaa kuitenkin päivä päivältä vähemmän huoletti hiuksensa ja miten saisi muodikkaan kampauksen aikaan, tai että hän käytti koko päivän samaa asua ja oikeastaan häntä ei enää lainkaan edes kiinnostanut, vaikka hän pukeutui kahtena samana päivänä samaan asuun. Tilalle oli tullut muita huolenaiheita, kuten miten hän pysyisi hengissä ja voisi auttaa siinä, että muutkin pysyisivät hengissä. Hän oli huomannut, että hänen leninkinsä ja olivat hivenen hankalia miekkailuharjoituksissa, joten pyrki valitsemaan asunsa KÄYTÄNNÖLLISYYDEN mukaan. Aivan kuin nuo muut metsäläiset, joskaan hänellä ei ollut mukana oikeasti käytännöllisiä vaatteita, mutta silti hän oli alkanut miettimään, mitkä vaatteet helpottivat liikkumista ja olivat mahdollisimman vähän tiellä ja mikä kampaus pitäisi hiukset poissa edestä, sen sijaan, että näyttäisi vain sopivan tyylikkäältä. Aivan kamalaa! Tätä menoa hän ei kehtaisi palata kotiin enää ollenkaan, jos palaisi sinne ryysyisenä metsäläisenä! Hän ei voinut kuin rukoilla, että tämä oli vain sodasta johtuva poikkeustilanne ja että kotiin päästyään kaikki palaisi taas normaaliksi.

Aamuherätyksetkään eivät tuottaneet enää niin paljon vaikeuksia. Vaikka Marcellalla oli muihin verrattuna ylelliset nukkumispuitteet, hän kun raahasi mukanaan patjaa ja useampaa tyynyä, hän tunsi silti nukkuvansa kamalan huonosti. Hänen selkäänsä ja raajojaan särki epämukavalla ja muhkuraisella patjalla nukkuminen, eikä hän siksi aamulla herättyään välittänyt jäädä loikomaan ja jatkamaan uniaan, kuten kotona teki. Kipu jäsenissä saattoi johtua myös harjoituksista, joita hän yritti sietää vaikka hän ei käsittänytkään, mitä hyötyä miekkailutaidosta oli, jos käsiä särki niin, ettei miekkaa jaksanut heiluttaa. Mutta hän puri hammasta ja yritti olla valittamatta, ainakaan muiden kuullen. Hortencia yritti niin kovin kannustaa häntä ja Oscar oli hyvä opettaja, eikä moittinut Marcellaa siitä, että hän käsitteli miekkaa varmasti todella kehnosti. Hän ymmärsi kyllä, ettei hän voinut vain luottaa siihen, että muut suojelivat häntä. Ja ehkä tämä hänen äkillinen muutos suhtautumisessa sotaan johtui myös Caenezhin prinssin sieppauksesta. Jos jollekin, joka osasi taistella, saattoi käydä noin, niin hän ei halunnut edes ajatella, miten hänen kävisi vastaavassa tilanteessa. Lisäksi taisteluharjoitukset ja kasvi- sekä kivioppi saivat Marcellan ajatukset pois vastaavista kauheuksien ajattelusta ja saivat hänet niin uuvuksiin, ettei hän yölläkään murehtinut sotaa ja kamaluuksia, vaan nukahti saman tien.

Siksi Marcella oli tälläkin hetkellä ulkona Hortencian kanssa ulkona harjoittelemassa miekkailua, kun aurinko ei vielä ollut niin korkealla, että olisi paahtanut liian kuumasti. Sir Oscar joutui valitettavasti olemaan vahdissa, mutta onneksi Hortencia osasi myös opettaa. Marcellalla oli yllään valkoinen kevyt kauluspaita ja sen päällä kermanvaalea liivi ja harmaansininen hame. Hän oli kiinnittänyt kultaiset kiharansa tällä kertaa yksinkertaisemmalle nutturalle ja hattu hänellä oli päässään ihan vain auringonsuojana, ei peittämässä kampauksen yksinkertaisuutta. Hänen käsiään särki jo nyt ja hiki valui hänen otsallaan ja kampauksesta irronneet hiuskiehkurat liimautuivat hänen hiestä märkään niskaansa. He eivät olleet ehtineet harjoitella vielä kovinkaan kauaa (?), mutta Marcellan keskittyminen alkoi taas olla kipeissä käsissä ja jaloissaan sen verran, että seuraavan kerran, kun heidän miekkansa iskivät yhteen, Marcellan ote lainamiekasta irtosi ja hän pudotti sen maahan. ”Voih… Jospa levähtäisimme hetkisen?” Hän ehdotti väsyneesti noukkiessaan miekkansa maasta. He harjoittelivat Herra Henkivartijan Hopeamiekoilla, koska niillä nyt ei kukaan enää tehnyt mitään, kun Herra Henkivartijakin oli saanut ihan oikeat miekat. (?) Marcellalle ne kuitenkin kelpasivat, kun hän tarvitsi miekkaa vain äärimmäisen epätodennäköisesti ja silloin kelpasi huonompikin ase millä lyödä ja harjoitteluunhan ne sopivat erinomaisesti.

HORTENCIA

Siunattu oli jokainen auringonnousu tämän sodan aikana, ja kiitollisuudella kuului ottaa vastaan jokainen päivä, jonka sai todistaa omin silmin. Mutta voi, miten vaikeaa oli olla kiitollinen tässä maassa, jossa ei tuntunut kasvavan mitään hyvää saati kaunista. Mikäli Hortencia ei olisi ollut lunemarilainen, olisi hänen uskonsa varmasti järkkynyt jo silloin, kun hän ensimmäisen kerran astui Dehrahin kirotulle maaperälle.

Jotain hyvää ja kaunista hän kuitenkin oli vihdoin nähnyt kasvavan tämän kuivan maan tomusta, ja se oli hänen ystävänsä. Marcella oli muuttunut, ja sitä oli vaikeaa jättää huomaamatta – muutokset olivat ehkä pieniä, mutta verrattuna siihen Marcellaan jonka hän tunsi, oli ero kuin hitaasti nouseva aurinko taivaanrannassa. Se antoi hänelle voimaa uskoa, voimaa toivoa parempaa huomista ja vaikka muutoksen syy olikin heitä ympäröivä kammottava todellisuus, ei se lannistanut häntä. Prinsessa Marcella oli osoittanut kestävyyttä ja rohkeutta, jonka olemassaolosta hän ei ollut täysin varma matkan alussa. Mutta kaikesta huolimatta Hortencia oli siitä kiitollinen, ja se antoi hänelle myös voimaa auttaa Marcellaa kaikin tavoin, miten hän osasi.

Marcellan poimiessa miekkaansa maasta Hortencia jäi hengästyneenä kuuntelemaan tämän pyyntöä pitää taukoa. Hänellä oli yllään vihreä matkustusasunsa, jonka takin hän oli kuitenkin suosiolla jättänyt pois kuumuuden ja harjoittelun vuoksi, mutta silti hän hikoili jo nyt. Mustat hiuksensa hän oli sitonut suosiolla nutturalle pois tieltä.
”Se voisi olla viisasta... tuntuu, että päivät täällä muuttuvat toinen toistaan kuumemmiksi”, nainen myönsi hengästyneen naurahduksen kera, hakien vesileiliä vyöltään. Hän avasi ja joi jokseenkin viileänä pysynyttä vettä hieman, ojentaen vesileiliä Marcellalle mikäli tämä oli myös janoinen.
”Olet edistynyt. Tiedän ettei se ehkä tunnu siltä, mutta kestät iskuja pidempään, kuin alussa”, Hortencia kehui ystäväänsä. Ei Marcella suinkaan hyvä miekkailija ollut, mutta ottaen huomioon miten vähän aikaa tyttö oli miekkaa käsitellyt, oli toinen jo edistynyt huomattavasti alkuasetelmasta.

DAKARAI

Dakarai oli ollut alkujaan matkalla takaisin sisälle, mutta huomasi Marcellan ja Hortencian pihalla harjoittelemassa miekoilla. Tuota Imperia siis oli tarkoittanut sillä, että Marcella oli tehnytkin jotain. Tai niin prinssi ainakin oletti, mutta ei hän oikeastaan aikaisemmin hirveästi ollut kiinnittänyt huomiota, koska hänen ajatuksensa olivat olleet muissa asioissa. Lähinnä itsetutkiskelussa ja siinä mahtaisiko Chatha ikinä herätä. Mutta nyt Chatha oli herännyt ja prinssillä oli edes jonkun verran itsevarmuutta siitä, että tietäisi, miten olla parempi versio itsestään. Joskin se oli ottanut hieman takapakkia siinä kohdassa, kun Inar oli viskannut hänet ulos, mutta itseään prinssi siitä saisi vain syyttää. Imperian auttaminen ja tämän käydyn keskustelun jälkeen Dakaraista tuntui jälleen varmemmalta.

Mutta tosiaan, Marcella oli nyt siinä, joten ehkä anteeksipyyntöä olisi syytä yrittää heti? Mutta prinsessoilla oli miekkailu kesken. Olisiko se julma mennä vaan keskeyttämään omilla jutuillaan? Prinssi kääntyi jo jatkaakseen matkaansa toisaalle, mutta kääntyi kuitenkin takaisin, kun kuuli miekkojen kalahtavan yhteen ja tämän saattelemana miekka tipahti Marcellan käsistä ja tämä ehdotti taukoa. Eli toisin sanoen Dakarai keskeyttäisi siinä kohdassa vain tauon. Ehkä se ei olisi niin tunkeilevaa?

Prinssi asteli varmoin askelin neitoja lähemmäksi luoden molempiin ensin pahoittelevan katseen. ”Anteeksi, jos häiritsen arvon neitoja tuppautumalla näin, mutta haluaisin puhua kanssanne, prinsessa Marcella”, Dakarai aloitti kohteliaan arvokkaasti, koska uskoi sen auttavan tilannetta paremmin kuin tulla vain sanomaan, että olisi asiaa. Kyllä kai kohteliaisuuksilla pääsi jo pitkälle? Kyllähän äitikin oli niin sanonut monta kertaa. Ehkä tässä kohdassa prinssin kannattaisi miettiä äitiään enemmän kuin isäänsä. Isän opetukset olivat vain pilanneet kaiken tähän asti.

MARCELLA

Hortencia oli samaa mieltä tauosta, onneksi, tai sitten teki vain Marcellan mieliksi. Marcella pyyhki hiuksia kasvoiltaan ja pyöräytti pari kertaa hartioitaan tarttuen sitten vesileiliin, jota Hortencia ojensi. Hän oli alkanut arvostaa vettä huomattavasti enemmän nyt, eikä harmitellut säännöllisten teeaikojen puutetta. Tavallinen viileä vesi oli parempaa kuin mikään tällä hetkellä! Hän hymyili hiukan surullisesti Hortencian kehuessa häntä. ”Kiitos sanoistanne, se on mitä ilahduttavinta kuulla. Itse en huomaa ma mitään eroa, kuin että jatkuvaan särkyyn alkaa vähitellen tottua.” Marcella vastasi, mutta kai se jotain vahvistumisen merkkejä näytti. Alkuunhan hän oli kiljaissut ja pudottanut miekan kädestä ja perääntynyt jo ajatustakin, että joku hosui häntä kohti terävällä esineellä. Sitten lopettanut heti kun sai rakkoja käsiin tai häntä alkoi särkeä ja väsyttää liikaa. Nyt hänen kehonsa oli jatkuvasti niin kipeä, ettei hän jaksanut edes miettiä mihin kaikkialle häntä tällä hetkellä särki ja kolotti. Hän toivoi vain, että se oli tottumuskysymys, muussakin suhteessa kuin vain kivun sietämisen suhteen.

Sitten Marcella huomasi jonkun lähestyvän heitä ja harmikseen huomasi sen jonkun olevan prinssi Dakarai. ”Oi taas tuo moukka!” Hän sihahti saaden juuri ja juuri pidettyä äänensä hiljaisena, mutta harmiaan hän ei kyennyt peittämään. Hetken hän toivoi, että prinssillä oli vain jotain tärkeää asiaa tuolla heidän taustallaan olevassa heinikossa, mutta eihän asia tietenkään niin ollut, tai sitten prinssi pysähtyi heidän eteensä siksi, että he olivat hänen tiellään. No niin ei ollut, ja pahoiteltuaan tuppautumistaan, prinssi Dakarai ilmaisi haluaan puhua Marcellan kanssa. Voi surkeutta! Olihan Hortencia häntä varoittanut tästä… Hän katsoi onnettomana ystävättäreensä ja käänsi sitten katseensa prinssiin huokaisten, mutta sai väsymyksestään huolimatta loihdittua harjoitellun herttaisen hovihymyn kasvoilleen. ”Ymmärrän, mutta olkaa hyvä ja puhukaa siinä tapauksessa nopeasti, prinssi Dakarai. Teidän korkeudellanne saattaa olla aikaa istuskella tyhjänpanttina, mutta mulla ei valitettavasti ole, kuten ehkä huomaatte?” Marcella vastasi kärkkäästi, mutta silti moitteettoman kohteliaasti ja sanojensa painottamiseksi laittoi lainamiekkansa lanteilleen vyötettyyn huotraan mahdollisimman näyttävästi. Hän oli edelleen hyvin loukkaantunut siitä, että hän oli jo toista viikkoa hikoilemassa kuumuudessa ja harjoittelemassa miekkailua, sillä välin kun Dehrahin oma prinssi oli vain istuskellut sisällä kuin odottaen, että he muut vain hoitaisivat sodan hänen puolestaan.

DAKARAI

Dakarai huomasi kyllä, ettei jälleennäkeminen hymyilyttänyt, muttei se mikään yllätys ollut. Prinssi yritti kuitenkin itse kaikkensa näyttää vain kohteliaalta ja rauhalliselta eikä antanut kulttuurierojen hämmennyksen näkyä kasvoillaan. Ei sitä tosiasiaa kuitenkaan taikaiskusta kukaan pois ollut loihtinut, että naisten erilainen asema miesvaltaisessa Gerosissa silti hämmensi häntä edelleenkin. Imperian puheet olivat silti auttaneet kuitenkin, että oli silti varsin normaalia, että siinä maassa naisilla silti oli arvonsa. Miehet eivät siis sanelleet joka asiaa eikä naimisissa olemisen puutetta pidetty suunnilleen kirouksena.

Marcella ei myöskään vaikuttanut halukkaalta puhua hänen kanssaan ja huokaili sitä, mutta sen sijaan, että moinen käytös olisi ilmaissut naisen olevan juntti Dakarai yritti pitää äitinsä neuvoja mielessään ja niillä selättää isänsä oppeja. Kyllä hän nimittäin ymmärsi, miksi Marcellaa ei hänen seuransa innostanut.

Prinssi veti kasvoilleen ystävällisen kohteliaan hymyn. ”Kyllä, ilman muuta ymmärrän. Teillä oli harjoittelut ikävästi kesken ja minä tulin häiritsemään niitä, pahoittelut siitä. En aio kuitenkaan häiritä teidän korkeuttanne kauaa niin pääsette takaisin harjoittelemaan, vaikka teidän korkeutenne tuntuukin taitavan miekkailua jo varsin taitavasti”, Dakarai vastasi kohteliaasti kehuen nuoremman taitoja miekan tiellä. Olisihan siinä toki vielä harjoittelemista, mutta ottaen hiomiaan, että aikaa oli mennyt vasta kaksi viikkoa ja tyttö osasi käyttää miekkaa jo noinkin toimivasti. Ja kun otti huomioon vielä senkin, etteivät naiset Dehrahissa osanneet pitää miekkaa käsissään edes oikein, sen rinnallahan tuo oli jo oikeaa osaamista. Kehu oli siis ollut aito eikä mitään mielistelyä.

”Tahdon kuitenkin pyytää teidän korkeudeltanne anteeksi typerää käytöstäni, joten anteeksi. En olisi saanut puhua ja käyttäytyä teitä ja alamaisianne kohtaan niin kuin käyttäydyin. Haluan myös kiittää teitä rohkeudestanne lähteä mukaan tälle matkalle sekä siitä, että olitte mukana pelastamassa minua muurilla vihollisien kynsistä, kuten teitäkin, prinsessa Hortencia”, Dakarai jatkoi asiaansa pitäen äänensä kohteliaana. Hortencian mainittuaan prinssi tietenkin katsoi Hortencian suuntaan. Eihän hän aiemmin ollut Hortenciaakaan pelastamisesta kiittänyt. Kyllähän hänkin mukana silloin oli ollut.

MARCELLA

Marcella piti sinisten silmiensä katseen kumman valkeassa dehrahilaisessa prinssissä ja yritti muistaa olevansa täällä Gerosin edustaja ja hänen kuului käyttäytyä ylpeästi eikä antaa kaiken maailman dehrahilaisten kävellä ylitseen vain siksi, että hän oli nainen. Siksi hän kieltäytyi laskemasta katsettaan prinssin silmistä vaikka hänen kasvoillaan olikin teennäisen herttainen hymy. Nopean asiaan menon sijaan prinssi jatkoi korupuheitaan, mikä toki oli kohteliasta ja siihen Marcella oli tottunut, mutta nyt hän olisi mielellään päässyt prinssistä vain eroon. Etenkin, kun hän ei ollut ihan varma, olivatko prinssin kehut hänen miekkailutaidoistaan oikeasti kehuja hänen taidoistaan vai sitä, että naiseksi hän oli taitava jo siksi, että osasi pitää miekkaa oikein päin kädessä. ”Ma kiitän ystävällisistä sanoistanne prinssi Dakarai. Gerosissa ei olisi tullut kuuloonkaan, että prinsessa harjoittelisi miekkailua. Käsittääkseni se on yhtä ennenkuulumatonta myös täällä Dehrahissa? Mutta siitä ei mulla ollut aavistustakaan, ettei Dehrahissa sotiminen ole edes miesten asia, ainakaan se ei näytä olevan prinssien asia.” Marcella päivitteli kuin olisi oikeasti vain ihmetellyt asiaa eikä ainakaan sanonut sitä ihan vain ilkeyttään, koska mikä prinssi oli arvostelemaan hänen taitojaan, kun itse oli saanut vain itsensä vangiksi ja selkään omilta kumppaneiltaan?

Lopulta prinssi Dakarai pääsi asiaan ja tämä pahoitteli käytöstään, ilmeisesti kokouksessa sattuneen tapauksen johdosta. ”Voi kun se olisikin ainoa kerta, kun teidän korkeutenne olisi käyttäytynyt typerästi, mutta se on valitettavasti aika vähäinen asia kaiken muun aikaansaamanne rinnalla. Mutta annan teille toki anteeksi niin mitättömän välikohtauksen. Jatkossa kuitenkin ma toivoisin, että seuralaisteni nuhtelemisen sijaan ilmaisisitte minulle, jos koette heidän loukanneen teitä. Ja pyydän vielä itse anteeksi Imperia-tädin ystävällisyyttä, mi teitä niin suuresti loukkasi kuvitellessanne ansaitsevanne arvostusta ja sen sijaan saittekin ystävällisyyttä, mikä oli teille enemmän kuin olitte ansainneet.” Marcella vastasi verhoten kaikkien oppiensa mukaan kritiikkinsä kohteliaaseen anteeksipyyntöön. Koska näinhän siinä kävi, prinssi ei voinut väittää vastaan ja itsehän hän tiesi olleensa typerä. ”Ja valitettavasti mun on sanottava, etten suinkaan ole täällä rohkeuttani vaan siksi, että serkkuni, jonka täällä pitäisi sijastani olla, tapettiin.” Marcella sanoi hymyn yhä pysyessä hänen kasvoillaan, vaikka hänen äänensä hivenen värisikin, mutta hän yritti ryhdistäytyä pian. ”Enkä ma ollut muurilla teitä pelastamassa, olin siellä, koska en muuta voinut. En siis koe ansaitsevani kiitoksianne sen suhteen, sillä oisin suonut teidän jäävän sille tielle, kun olette osanneet aiheuttaa vain ongelmia muille.” Marcella sanoi eikä itsekään käsittänyt mistä sai kaiken rohkeuden tällaiseen! Hyvänen aika hänhän melkein torui itseään vanhempaa prinssiä! Ehkä se johtui siitä, että hänellä oli Hortencia rinnallaan ja miekka käden ulottuvilla.

DAKARAI

”Olette oikeassa. Dehrahissa naiset eivät tartu aseisiin ja niin olen ymmärtänyt, ettei Gerosissakaan asia näin ole, joten siksi se varsin ihailtavaa onkin teiltä, että olette oppineet niin nopeasti”, Dakarai vastasi vilpittömästi, vaikka hiukan se oli kyllä kolhinut prinssin egoa, kun tyttö meni hänen taidoistaan puhumaan. Ymmärrettävästi, hän ei ollut toiminut ryhmän puolesta kummoisesti. Prinssi osasi kyllä käyttää aseita monipuolisesti, mutta hänen heikkoutensa oli toimia ryhmässä. Sodassa hän ei kuitenkaan ikinä ole ollut mukana. ”Mutta myönnän, jäin kiinni. Sotiminen ei ole juttuni ja siksi olen pahoillani aikaansaamaani edesvastuutonta toimintaa”, prinssi jatkoi.

Seuraavaksi Dakarailla meni pasmat sekaisin, kun Marcella aloitti puheensa siitä kuin prinssi olisi vain yhtä virhettään pahoitellut. No se mitätön asia annettiin anteeksi ja jatkosta Dakarai ymmärsi Marcellan puhuvan kokouksesta. Dakarai vihasi väärinkäsityksiä, koska ne mutkistivat yleensä kaiken, mutta nyt ei saanut hermostua! ”Olen hyvin kiitollinen, että annatte idioottimaisen käytökseni anteeksi kokouksessa, mutta tarkoitin käytöstäni kokonaisvaltaisesti ja tällä hetkellä ennen kaikkea käytöstäni teitä ja alamaisianne kohtaan”, Dakarai yritti korjata.

Tosin seuraavaksi Dakarai ihmetteli miksi Marcella pyysi häneltä anteeksi Imperian ystävällisyyttä, kun hänhän se siinäkin oli juntti ollut, kun suuttui väärin puhuttelusta. ”Teillä tai Imperia-neidillä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Minulla sen sijaan on siitäkin hetkestä. Eihän siitä suinkaan olisi pitänyt suivaantua, jos puhutellaan vieraammalla tavalla. Se oli itseltäni epäkypsää käytöstä, joten olen pahoillani”, prinssi vastasi hieman hämmentyneen näköisenä, koska ei ollut odottanut anteeksipyyntöjä, kun ei niihin ollut mitään syytä.

Marcellan rohkeuden kohdalla selvisi kuitenkin, että tyttö oli matkalla vain, koska serkkunsa ei kuolleena siihen kyennyt. ”Olen pahoillani serkkunne puolesta”, Dakarai vastasi kohteliaan pahoittelevasti, koska olihan kuolema aina ikävä tilanne lähipiirissä. Muurilla prinsessa oli ollut siksi, koska ei muutakaan voinut. Eikä Marcella olisi välittänyt muutenkaan pelastaa Dakaraita. No se meni kyllä tunteisiin, mutta prinssi päätti vain niellä sen, koska lisäongelmia tässä vähiten kaivattiin. ”On se minusta silti rohkeaa, vaikkei vaihtoehtoja ehkä olisikaan ollut ja tulitte kaikesta huolimatta”, Dakarai vastasi, koska olisihan sekin vaihtoehto aina, että prinsessa vain ottaisi ja lähtisi, mutta tuossa hän oli edelleenkin ja oli opetellut jopa miekkailemaan.

MARCELLA

Marcellasta alkoi hiukan tuntua, että hän oli loukannut prinssiä tällä uudella yllättävällä itsevarmuudellaan, mutta siitä prinssi sai syyttää vain itseään. Ei kukaan ollut pakottanut prinssiä olemaan moukka ja suututtamaan kaikkia. Ja nyt tälle pitäisi noin vain antaa anteeksi? Ilman, että tämä oli tehnyt muuta kuin istunut ja ajatellut kaksi viikkoa? Kyllä Marcella ymmärsi, että ajattelu oli varmasti dehrahilaiselle prinssi Dakaraille raskasta ja vaativaa työtä, mutta ei hänkään ollut vain istunut ja miettinyt, pitäisikö hänen tehdä jotakin valittamisen sijaan. Hän oli ottanut miekan kauniiseen käteen ja alkanut harjoitella. Saanut ja pyytänyt apua voidakseen olla hyödyksi. Prinssi ei ollut saanut aikaan kuin tulla puhumaan, toki sekin oli iso edistys, mutta ei hän voinut kuvitella, että pari sanaa muuttaisivat muiden käsityksen hänestä noin vain. ”Ma uskon, että olette tarpeeksi häpeissänne tapahtuneesta, mutten voi antaa sitä anteeksi. Ainoa mitä te voitte nyt tehdä, on alkaa tehdä jotakin asioiden hyväksi, totella niitä jotka ymmärtävät sotaa paremmin ja yrittää olla hyödyksi. Ehkä te ansaitsette siten anteeksiannon, mutta pelkät sanat eivät riitä korvaamaan tekojanne.” Marcella sanoi yrittäen olla ymmärtäväinen, mutta hän ei voinut vain antaa anteeksi ja olla kuin mitään kamalaa ei olisi tapahtunutkaan. Prinssi Dakarai vaaransi heidän kaikkien hengen typerällä käytöksellään, oli hienoa, että hän tajusi sen ja pyysi anteeksi, mutta se ei ihan riittänyt.

Marcella kuunteli prinssiä hymy kasvoillaan ja pieni mielihyvän tunne yllätti hänet, kun hän tajusi, miten prinssiä ärsytti joutua selittämään hänelle, mitä oli tarkoittanut pyytää anteeksi. Eli ei vain törkeää käytöstään kokouksessa, vaan ylipäänsä huonoa käytöstään Marcellaa ja hänen seuruettaan kohtaan. Hän säikähti sitä hieman, mutta hän ei ollut ikinä käynyt arvovaltaisen miespuolisen henkilön kanssa keskustelua, jossa tunsi olevansa niskan päällä ja se oli valtavan ihmeellistä ja sai hänet selvästi ylittämään soveliaisuuden rajoja vallan holtittomasti. ”Ja ma annan mielelläni anteeks teille teidän moukkamaisen käytöksenne. Mutta sitä, että asetatte mun ja mun rakkaitteni hengen vaaraan toimimalla epäpätevästi, ma en voi antaa teille anteeksi. Ma olen nuori prinsessa Gerosista, mik’ ei tunnetusti mikään sotamahti ole. Ma en ajatellut kuolla täällä, prinssi Dakarai.” Marcella sanoi vakavasti. ”Ja teidän vastuuton toimintanne on asettanut mun ja muiden henget jo vaaraan, ajatelkaa sitä miespoloa, joka makasi kaksi viikkoa henkihieverissä tuolla sisällä, tai prinssiä, joka vietti monta yötä vihollisen käsissä. Vastaavaa ei saa enää tapahtua teidän kyvyttömyytenne takia. Jos ette osaa, pysykää sivussa ja kuunnelkaa niitä, jotka osaavat. Tämä on oikeaa sotaa, ei mitään teidän miekkailuleikkejänne turvassa linnan pihalla. Sen vuoksi ma joudun myös itse tarttumaan miekkaan, en voi luottaa siihen, että muut vain pitävät mun hengissä, mun on itseni tultava vahvemmaksi. Joten jos sallitte, teidän korkeutenne, jatkaisimme nyt harjoitteluamme, jotta voisimme olla jatkossa paremmin hyödyksi. Suosittelen sitä lämpimästi myös teille, prinssi Dakarai.” Marcella sanoi vakavan kohteliaasti, tarttui pölyisen hameensa helmaan ja niiasi niin muodollisen hoviniiauksen kuin vain suinkin kykeni.