GILDOMERA osa 1 luku 2

CAINE

Suunnitelma oli mennyt myttyyn, kun haiseva armeija ei ollutkaan niin helposti lyötävissä. Ja vaikka tuntuikin hyvältä ratsastaa siitä poispäin, Caine tiesi, mitä päin he juoksivat. Ja joku, ilmeisesti Chatha, oli vilahtanut hyvissä ajoin ohi sellaista vauhtia, ettei Caine ollut osannut kuvitella, että tämän omituinen hevonen edes pääsi niin kovaa kyytiä. Hän oli yrittänyt huutaa miestä odottamaan muita, mutta tällä oli liian kova kiire. Caine kannusti omaa hevostaan kovempaan laukkaan, Chatha ehtisi päästä muuten hengestään, jos törmäsi viholliseen yksin. Hän yritti saada taas jousta irti satulalaukuista ja veti nuolen valmiiksi, kun vastapuoli ampui jo Chathaa, joka olikin ilmeisesti vain menettänyt täysin ratsunsa kontrollin, koska pyöri ympyrää vihollisen ampuessa häntä. Caine ampui viholliseen päin, mutta eihän hänestä yksin kauheasti vastusta ollut, vaikka hän miten kovaa tahtia nuolia kotelosta kiskoi ja ampui. Nyt voisi joku vähän tuhovoimaisemman elementtiaseen haltija tulla auttamaan… muuten tulisi tukalat paikat.

IMPERIA

Oli työ ja tuska hallita kolmea hevosta tässä kaaoksessa, mutta ei hän voinut valtavia hevosia oikein muillekaan antaa. Hän ei voinut taistella, hän saattoi vain yrittää luoda jonkinlaista suojaa heidän joukolleen. Niin prinsessan kuin herra henkivartijankin ratsut olivat kauhuissaan, eikä Petronella voinut yhtään sen paremmin, ja Imperia sai tapella aika tavalla ettei kaiken sen kiskonnan ja poukkoilun välissä itse menettänyt tasapainoaan. Ainoa hyvä puoli isoissa hevosissa oli varmaan se, että hän voisi niiden avulla rynnätä vihollisten yli jos sellaisia pari sattuisi tielle. Mitään muuta hyvää tässä koko jutussa ei sitten ollutkaan. Ainoa asia mikä piti hänet jotenkin järjissään oli vain ajatus prinsessa Marcellasta, joka oli urumiyalaisen kanssa. Hänen pitäisi suojella prinsessoita parhaansa mukaan, pitää kaikki kasassa, jos heitä kuolisi yhtään enempää he eivät selviäisi mitenkään!

DORIAN

Dorian ja Telemakhos jäivät viimeisiksi katsomaan, että kaikki varmasti pääsivät kääntymään ja pakenemaan. Hän varmisti Godofrédon olevan mukana (?) ja huomasi sitten urumiyalaisen soturin lamaantuneen täysin nähtyään tämän kirotun armeijan ja tämän hevonenkin kävi aika vauhkona, Ei häntä oikein voinut tuohon jättää, ruumiit lähestyivät, vaikka ne olivatkin hiukan jääneet jälkeen. Dorian nappasi urumiyalaisen hevosen ohjaksista ja käänsi tämän muiden mukaan (?). ”Et voi jäädä tähän ihmettelemään!” Hän yritti havahduttaa naista takaisin maan pinnalle. Ei hän voinut syyttää naista, ei Doriankaan tällaista ollut odottanut ja tällä kertaa hän ei todellakaan oikein tiennyt, miten he selviäisivät tästä. Elementtiaseet olivat ainoa keino raivata heille tie läpi vihollisjoukosta.

GODOFRÉDO

Tosiaan, Macarena oli ällistyttävän oikeassa. Ne kurjat muurahaiset olivat vain käyttäneet häntä hyväkseen! Pthyi! Godofrédo pui nyrkkiä taivaalle ja vannoi kostoa, kunnes kaikki ympärillä alkoi haista ja kuhista. Hän katsoi ympärilleen etsien hajun lähdettä, ja huomasi muurahaisten pettäneen hänet vielä pahemmin! Ne olivat hakeneet apujoukkoja häntä tuhoamaan! Pthyi, pthyi ja pthyi! Ylvästä ja jumalaista vihaa uhkuen hän lähti muun joukon mukana tuhoamaan noita muurahaisten kätyreitä.

Hän ei aivan ehtinyt sivallusetäisyydelle Mercedésin hitaiden jalkojen vuoksi, pahus tuota kaakkia siunatkoon, petturi sekin, ennen kuin hän kuuli käskyn perääntyä. Häpeämätöntä, kehenkään ei voi enää luottaa! Pelkurit! Pettureita koko Gildomera täynnä! Marmattaen ja puhisten hän käänsi hevosensa kun nopeimmat joukosta ohittivat hänet hevosillaan. Kunnioitus ja sen puute! Eivätkö he ymmärtäneet että hänen, jumalaisista jumalaisimman, tulisi johtaa joukkoa?

Kiukusta ja vihasta ja hajusta oksentaen hän lähti muiden perään. Vielä he saisivat maksaa, hän ajatteli, ja oksensi vielä vähän sappea.

HORTENCIA

Hortencia oli nähnyt niin prinssi Dakarain henkivartijan kuin prinssi Cainenkin singahtavan vauhdilla eteenpäin, missä heitä odotti vihollisten armeija. Hän vilkaisi ympärilleen, neiti Imperia ja prinsessa Inar olivat kummatkin liian kiireisiä, eikä Inar edes olisi voinut käyttää aseensa voimia muutenkaan. Prinsessa rukoili mielessään, kun kannusti kauhuissaan d’Artagnanin laukkaamaan nopeammin, jotta he saisivat kaksi karannutta kiinni.
Kun Hortencia saavutti kaksikon, oli päällä täydellinen kaaos. Dehrahilainen oli menettänyt ratsunsa hallinnan täysin ja prinssi Caine yritti yksin pärjätä jousellaan. Prinsessa ei voinut kuin vetää sotavarstan vyöltään ja heilautti sen ketjun suoraksi varren ympäriltä.

”Varokaa!”, hän huusi kummallekin niin kovaa, kuin kykeni ratsastaessaan heidän vierelleen. Hortencia kohotti sotavarstan ja lausui ääneti epätoivoisen rukouksen, kun heilautti sen kuulan voimalla kohti heitä ampuvia sotilaita ja nuolisadetta. Hän joutui käyttämään paljon enemmän voimaa tyynen sään vuoksi, mutta vauhdissa hän ei kyennyt harkitsemaan ja arvioimaan liikkeensä raskautta oikein. Hortencia tunsi tuulen humahduksen ravistelevan kuivaa maata, kun se pyyhki ja katkaisi heitä kohti lentävien nuolten matkan kuin seinään. Prinsessa itse kiljahti ja oli miltei pudota d’Artagnanin selästä, kun menetti tasapainonsa tuulenpuuskan voimasta.

DAKARAI

Dakarai pälyili edelleenkin samalla ympärilleen Chathaa etsien, kun patisti ratsuaan liikkumaan nopeammin. Ainakin prinssi oli onnistunut pääsemään siitä pahimmasta kuolleiden löyhkästä, mutta perässähän ne tulivat silti. Onneksi etumatkaa niihin oli silti kiritty jonkun verran, mutta ei Dakaraita huvittanut edessä olevien elävienkään vihollisien syliin juosta. Oli siinä toki se hyvä puoli, etteivät nämä haisisi kuitenkaan… no suoraan sanottuna paskalta tai vielä pahemmalta. Ei se kuitenkaan yhtään sen enempää häntä huvittanut.

Hyvän matkaa kuitenkin kuljettuaan Dakarai löysi kuin löysikin viimein Chathan, jonka muulilla oli joku hepuli. No ilmankos, kun viholliset yrittivät osua siihen Chathaan nuolillaan. Myös Caine oli siellä ja Hortencia ja pian heidän ylitsee suhahti aika kova tuuli. No ainakin se hankaloitti vihollisien ampumista, mutta hittoa he oikein tekisivät? Dakaraista ei olisi paljoa hyötyä tuollaisen vihollismeren suhteen tai toki, jos ilmaa myrkyttäisi, mutta se olisi aika ikävä diili heitä itseäänkin kohtaan, joten parempi olla sooloilematta mitään sellaisia ainakaan. Dakarai tuntui kuitenkin olevan aika hukassa, kun ei todella tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä ja missä välissä Chathakin edes oli tuonne joutunut ja miksi?

IGOR

”Mitä helvettiä tuolla tapahtuu?” Igor tuhahti katsoessaan, kun heitä kohti täyttä vauhtia ratsastava sotilas pysähtyi vähän matkan päähän kuin seinään. Ja miksi se oli yksin? No sama se. ”Ampukaa se jo!” Hän totesi miehilleen, jotka tekivät työtä käskettyä ja sotilaan ratsu villiintyi ja alkoi pyöriä ympyrää. No oli siinäkin ammattilainen… Ja missä muut olivat? Kuolivatko ne jo Ibragimin yllätysarmeijan käsiin? SE olisi kauhean sääli…

Ei kauaa mennyt, kun muitakin alkoi ilmaantua paikalle, mutta mitään tulta syöksevää hirviötä ei kyllä näkynyt. No Igor olikin arvioinut ne puheet liioitteluksi. Mutta jotain kummaa silti tapahtui, kun taas yksi sotilas ratsasti heitä kohti asettaan heiluttaen ja yhtäkkiä heitä päin iski niin voimakas tuuli, että nuolet kimposivat takaisin. Kuului huutoa, kun osa sai osuman. Että tuollaista peliä. Igor käski ampua piirityskoneilla, jotka oli otettu mukaan sitä petoa varten, ja ilmaan sinkosi useita raskaita, käsivarren paksuisia nuolia, joita ei niin helposti tuulella saatu pysäytettyä. Igor hymyili tyytyväisenä, kun heidän vieraansa joutuivat pysähtymään, nyt ne olivat sievässä nipussa. Takaa tuleva kuolleiden armeijakin oli lähellä, Igor haistoi sen. Sitten hän huomasi yhden sotilaan lähestyvän kädessään miekka, joka hohti yhtä kirkkaasti kuin aurinko. Igor aavisti, mitä oli tulossa. ”Pysäyttäkää se!” Hän komensi ja hänen miehensä latasivat taas piirityslaitteensa ja pian useampi valtava nuoli lensi ilman halki ratsastajaa kohti, joka sai kumarruttua pois tulilinjalta ajoissa. Igor ei päästäisi mokomaa hajottamaan joukkojaan.

”Jatkakaa ampumista, meidän tarvitsee vain pitää ne paikallaan ja antaa tuon tuomionpäivän armeijan hoidella homman.” Igor komensi ja ilma oli taas sakeana nuolista. Igorilla oli sen verran miehiä, että vaikka tuuli puhaltaisikin osan takaisin, he eivät silti kärsisi isoa tappiota. Ja heidän vieraansa jäivät koko ajan ahtaammalle ja lopulta kävelevät ruumiit vyöryisivät heidän ylitseen ja se olisi siinä. Olihan sitä mukava katsella eturivistä. Nyt täytyi vain pitää huoli, ettei palavaa miekkaa heiluttava sotilas päässyt lähelle raivaamaan pakotietä.

Sitten hän kuuli sivustoilta sekasorron ääniä. Metsästä joka jäi heidän ja vuoren väliin alkoi lentää heidän joukkojaan kohti nuolia, sadoittain. Se sai aikaan sekasorron, kun kaikkien huomio oli kiinnittynyt edessä oleviin tunkeilijoihin, eikä kukaan ehtinyt reagoida yllätyshyökkäykseen sivustasta.

INAR

”Että minä vihaan tätä kuivaa maata”, Inar ärähti itsekseen. Olisi nyt ollut lähistöllä edes jokin kurja lätäkkö tai edes kasveja, joissa olisi ollut kosteutta sen verran, että hän olisi voinut tehdä jotain. Mutta ei. Hän pysytteli lähellä maageja ja muita hieman taakse jättäytyneitä, vaikka kokikin suurta tarvetta olla hyödyksi ja raivata tie vihollisten läpi. Ei ollut kuitenkaan mitään mieltä rynnätä ensimmäisenä läpi ilman elementtiaseen voimaa, etenkään prinsessa Marcella sylissään. Siinä kuolisivat he molemmat. Ei Inar niin itsestään välittänyt, mutta hän kuolisi ennemmin, kuin antaisi vastuullaan olevan Gerosin prinsessan kuolla omaa typeryyttään.

Heidän saapuessaan vihollisjoukkojen luo oli siellä täysi kaaos päällä. Inar katseli ympärilleen, joutuen pysäyttämään Sindreasin muiden luo päästessään. Heitä kohti ammuttiin nuolia, niin tavallisia kuin isompiakin, ja vihollisjoukko kuhisi oudolla tavalla. Huutoa ja viuhuntaa kuului joka puolelta, eikä hän ollut edes varma mistä suunnasta. Naisen ensimmäinen reaktio oli kietoa keihästä pitelevä kätensä paremmin prinsessa Marcellan suojaksi, kun hän ei paljoon muuhun tällä hetkellä kyennyt.

OSCAR

Oscar pysytteli lähellä Hortenciaa, kun oli saanut pidäteltyä ruumitta sen verran, että prinsessa pääsi kääntymään pakoon. Ei hänellä todellakaan ollut mitään aikomusta jäädä tähän ihmettelemään yhtään pidemmäksi aikaa. Tilanne oli tukala, kun he lähestyivät edessä odottavaa vihollista, joka tervehti heitä nuolisateella. Onneksi prinsessa kykeni reagoimaan tilanteeseen ja huitaisi nuolet takaisin, tosin tuuli oli niin voimakas, että Oscarkin oli horjahtaa hevosensa selästä. Sitten alkoi nuolten sijaan lennellä jotain valtavia seipäitä. ”Hortencia, älä mene lähemmäs!” Oscar huusi kiriessään prinsessan vierelle, kun raskaita seipäitä jysähti vähän matkan päähän heistä.

Vinemarin prinssi oli päässyt myös kärkeen ja oli menossa raivaamaan heille tietä, mutta joutui perääntymään, kun useampi seiväs jysähti häntä päin. Ja sitten niiden lisäksi alkoi sataa nuolia. ”Meidän on pakko päästä läpi, kuolleet lähestyvät koko ajan!” prinssi Caine sanoi yrittäen auttaa samalla Chathaa rauhoittamaan vauhkoa muulia. ”Eivät ne näytä edes aikovan käydä kimppuun, pitävät meidät vain tässä odottamassa niitä raatoja.” Vinemarilainen sanoi kitkerästi. ”Voitko hämätä tuulella vielä, niin yritän päästä lähemmäs? Jos vain pääsen tarpeeksi lähelle, niiden nuolista ei ole ongelmaa…” Vinemarilainen ei ehtinyt sanoa loppuun, kun vasemmalta alkoi kuulua hälinää ja vihollisen rivit alkoivat rakoilla. ”Emme voi muuta, nyt on tilaisuus! Vasemmalle, äkkiä! Jos pääsemme läpi nyt, kun vihollisen joukot ovat sekaannuksen tilassa, voimme selvitä!” Oscar huusi muita toimimaan, ennen kuin heidän tilaisuutensa menisi.

DAKARAI

Dakarai oli ollut jo kovin menossa auttamaan Chathaa, kun ei enää kestänyt toimettomuutta, mutta prinssin huomio herpaantui kuitenkin, kun vihollisen rivit alkoivatkin yhtäkkiä rakoilla. Tarkemmin katsottuna sivustassa oli meneillään jotain… joku hämäys… tai jotain? Mutta seuraavaksi heidän joukoissaan huudeltiin jo käskyjä siirtyä vasempaan. Tilanne oli kuitenkin vain todella sekava Dakarain silmiin ja auringon porotus ärsytti ja kuolleet lähenivät lemusta päätellen ja koko tilanne sattui vain päähän ja hänen ajatuksensa olivat lävellään kaiken aikaa. Dakarai halusi kuitenkin lopulta vain tilanteesta pois, joten käänsi ratsunsa vasemmalle ja kannusti laukkaan. Niin oli muutenkin käsketty, joten parempi kai se nyt oli tehdä miten ne muka niin kovin osaavammat käskivät, mutta jos se vältti ongelmatilanteet hänen kohdallaan, niin kaikki kävi.

PESTVA

Sigur Rós aisti Pestvan mielialan ja pelkäsi entistä enemmän ilman selvää komentoa. Ihminen tuntui löysältä, eikä tehnyt mitään. Sen olo helpottui kun Dorian tajusi johdattaa sen pois ihmis-epäihmisten luota. Vastassa oleva ihmisjoukko pelotti sitä myös, mutta paljon vähemmän kuin takana oleva. Dorianin varmuus ja rauhallisuus oli ainoa syy miksi Sigur Rós ei heittänyt ihmistään pois selästään ja karannut.

Pestva alkoi herätä epäuskostaan hirmuiseen vilinään nähdessään luonnollisen armeijan edessään. Hän voi pahoin ja oli peloissaan ja yritti tärisevin käsin ottaa aseitaan esiin siinä onnistumatta. Ruumis tuntui oudon voimattomalta, ja hän sai käyttää kaiken tahdonvoimansa pysyäkseen hevosensa selässä. Itselleen kiukkuisena hän katsoi auttajaansa Doriania. Miten hän oli voinut jäädä MIEHEN autettavaksi? Kyynelehtien hän sylkäisi tätä kohti ja yritti ohjata Sigur Rósia pois päin, mutta ajoi tämän vain entistä suurempaan paniikkiin. Sigur Rós kiljaisi viimeisen kerran sydäntä särkevästi kun sen jalat ja sydän pettivät pelosta. Pestva tajusi hypätä pois sen selästä ennen kuin sen raskas ruumis rymähti kuolleena alas. Hänen päänsä ja olkansa osuivat kipeästi maahan ja hänen silmänsä mustenivat iskusta.

IMPERIA

Vihollisarmeijan sylistä toiseen, tällä kertaa se armeija vain oli elävä ja huomattavasti suurempi. Hyvä Luoja, miten he tästä selviäisivät? Imperia ennätti kuulla Sir Oscarin sanat, tämä sentään oli vielä hengissä, ja otti vain uuden suunnan.
”Seuratkaa minua!”, Imperia huudahti kaikille takanaan ja lähellään, sekä prinsessa Inarille, kun käänsi kaikki kolme valtavaa hevosta vasemmalle, lähtien vain suoraan päin. Ei tässä oikein voinut muuta, vihollisten rivin hajoaminen oli ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa. Hän puristi käsissään niin hevosten suitsia, kuin kiviään, hänen suunnitelmansa oli käyttää erittäin huonoa tilannettaan hyväksi ja rynnätä vauhkoilla, valtavilla hevosillaan vain suoraan vihollisten päälle. Magiasta oli vain hieman suojaa, mutta hevosissa oli sen verran voimaa, että ehkä viholliset pelästyisivät jo sitä tarpeeksi? Toivottavasti se yllätys riittäisi siihen asti, että kaikki muut pääsisivät läpi.
Vihollisjoukot edessäpäin olivat aivan kaaoksessa, ja ne jotka eivät ehtineet reagoida Imperian rynnäkköön, jäivät surutta hevosten alle. Ne olivat kaikki kauhuissaan ja vauhkoina, mutta näkivät edessään vain poispääsyn tilanteesta. Imperia yritti kumartua mahdollisimman alas suojautuakseen mahdollisilta nuolilta ja rukoili itsekin tässä kohtaa jo aika kovaa, että mitään ei kävisi.

HORTENCIA

Hortencia katsoi kauhuissaan nuolia, joita ei kyennyt pysäyttämään niillä voimilla, jotka hallitsi. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Hänen isänsä olisi nostattanut varmasti myrskyn, joka olisi uhmannut jopa katapultteja, mutta hän ei kyennyt hallitsemaan sotavarstan voimia läheskään yhtä hyvin, kuin hänen isänsä. Paniikki nostatti kuvottavan, karvaan maun hänen suuhunsa, eikä hän kyennyt tekemään muuta, kuin avaamaan suunsa rukoillakseen:
”Kokonaan olet Pyhä, Neitsyt Johanna,
Sinussa ei ole perisynnin tahroja.
Olet Lunemarin kirkkaus, olet Lunemarin ilo,
Sinä olet kansamme kunnia,
Sinä olet naistemme suojelija.
Oi Johanna, viisain Neitsyt, lempein Äiti;
Rukoile puolestamme.”

Hortencia ei tiennyt, vastasiko Kaikkivaltias hänen rukoukseensa siinä hetkessä, mutta jotain vihollisten riveissä alkoi tapahtua. Hän oli kankea kauhusta, d’Artagnan hirnahteli ja liikkui levottomana hänen allaan. Hän vei katseensa Vinemarin perilliseen kuullessaan tämän kysymyksen, yrittäen kerätä ajatuksensa, kun samassa Oscar käski heidät kaikki vasemmalle. Yllättäen neiti-Imperia päätti ottaa johdon kolmen valtavan hevosensa kanssa, mutta Hortencia oli siinä hetkessä vain kiitollinen, kääntäen d’Artagnanin suunnan ja kannusti sen laukkaan, puristaen sotavarstaa kädessään. Hän ei ehtinyt edes ihmetellä missä neiti Imperian hallussa olevan kolmannen hevosen omistaja oli, hän ei ehtinyt ajatella oikein mitään, kun ratsasti muiden kanssa kohti joko pelastusta tai sitten varmaa tuhoa.

DORIAN

Onneksi urumiyalaisen hevonen lähti rimpuilematta mukaan, kai sen omatkin vaistot käskivät paeta kuolemaa kun sellaisen kohtasi. Valitettavasti vain edessä ei ollut yhtään parempi tilanne, ennen kuin vihollisen rivit menivät sekaisin. Dorian ei saanut selvää, mitä oli tapahtunut, mutta heillä ei ollut aikaa ottaa siitä selvää. Hänen piti sitä paitsi katsoa prinssinsä lisäksi myös urumiyalaisen perään. Hämmästyttävää kyllä, prinssi Godofrédo oli yllättävän perillä siitä, missä mentiin ja osasi pysyä muiden perässä itsekin.

Dorian hätkähti, kun urumiyalainen palasi takaisin maanpinnalle ja yritti kiskoa hevostaan taas omaan komentoonsa, hevonen vain oli eri mieltä ja päätti kuolla hermoromahdukseen. No sinänsä Dorian ymmärsi hevosta erittäin hyvin, mutta nyt nainen oli maassa ja tämän hevonen oli rojahtanut liikkumattomaksi. Dorian pysäytti oman ratsunsa ja palasi takaisin, hyppäsi alas satulasta ja auttoi naisen ylös maasta (?) ja oman hevosensa satulaan, tässä ei ollut aikaa katsoa, oliko naisen oma hevonen todella kuollut, mutta aika elottomalta näytti, saati siirtää tämän matkatavaroita. Hän nousi perässä satulaan ja kannusti Korbinianin pian muiden perään, he olivat jääneet jälkeen ja ihan niin paljon Dorian ei luottanut prinssiinsä, että olisi viivytellyt yhtään enempään kuin oli tarvetta.

Ilmeisesti he saivat kuin saivatkin raivattua tiensä vihollisen läpi ja katosivat metsään lähelle vuoria. He ratsastivat hyvän matkan kauemmas, kunnes heidän oli pakko pysähtyä katsomaan mikä on tilanne. ”Mitä tapahtui, minulla oli kädet niin täynnä, etten ehtinyt kiinnittää huomiota, mitä edessä tapahtui?” Dorian kysyi heidän pysähdyttyään. ”En oikein tiedä, vihollisen joukot alkoivat vain rakoilla, joku taisi hyökätä sivusta niiden kimppuun, mutten ehtinyt huomata kunnolla tilannetta.” Caenezhilainen sanoi ja Dorian yritti katsoa, olivatko kaikki tallella. Taisivat olla. Godofrédo ei ollut eksynyt, prinsessa Marcella oli pyörtynyt, mutta prinsessa Inar piti tästä huolta. Neiti kivimaagilla oli prinsessan hevonen ja yksi ylimääräinen… Niin se tinasotilas, mihin se oli jäänyt?

INAR

Inar ei juuri ollut ehtinyt reagoida, kun neiti kivimaagi oli ottanut johdon kolmen valtavan hevosensa kanssa ja Inar oli vain kääntänyt keihäänsä täysin poikittain hänen ja prinsessa Marcellan suojaksi. Sen jälkeen hän oli vain painunut mahdollisimman matalaksi suojatakseen prinsessa Marcellaa kehollaan, kun oli rynnännyt vihollisten läpi.

Sitten se kaikki oli ohi. Inar ei tiennyt, kuinka kauan he ratsastivat ja minne he päätyivät. Hänen korvissaan soi vielä monta minuuttia, vaikka meteli olikin jo ohi. Hän ei ollut edes varma miten he ylipäätään olivat selvinneet hengissä äskeisestä. Inar oli eniten huolissaan prinsessa Marcellasta, joka oli ollut koko taistelun tajuton. Caine ja Pestva vaikuttivat olevan tallessa, se riitti hänelle, vaikka hän ei ymmärtänytkään minne Pestvan ratsu oli kadonnut. Pääasia, että nainen oli itse hengissä.

VARJO

Zuran tapahtumat olivat saavuttaneet heidät melko nopeasti (ne kuitenki sai Semen kiinni ja pakotti sen kertomaan kaiken XD) Hän oli lähettänyt omiakin miehiä pitämään tilannetta silmällä. Se oli aika turhaa, vihollinen teki toimintansa niin huomiota herättäväksi, että tyhmäkin näki mitä tapahtui. Varjo oli asettanut jousimiehiään väijyksiin metsään ja vuorten rinteille, piiloon katseilta. Hänellä ei ollut riittävästi miehiä suoraan hyökkäykseen vihollista vastaan, mutta he voisivat tehdä yllätysiskun ja auttaa perilliset turvaan. Se oli vähintä mitä he voisivat tehdä, kun muiden maiden kuninkaalliset edes vaivautuivat tulemaan Dehrahin avuksi.

Suunnitelma onnistui, vihollinen meni sen verran sekasorron partaalle, että perilliset pääsivät läpi ja metsän suojaan. Varjo käski jatkaa hyökkäystä sen verran, ettei vihollisjoukot päässeet perään ja lähti itse pienemmän joukon kanssa seuraamaan juuri pelastamaansa pientä ryhmää. Kun he löysivät ratsain paljon nopeammin edenneen porukan uudestaan hyvän matkan päästä läheltä vuoria, hän käski joukkonsa pysähtymään. He odottivat hetken ja seurasivat, kun sekalainen joukko yritti selvittää, olivatko kaikki selvinneet. Sitten hän viittasi yhden miehen mukaansa ja astui lähemmäs muiden noin 10 miehen seuratessa perässä (?). ”Pian, seuratkaa meitä. Tähän ei ole turvallista jäädä.” Hän kuiskasi lähes äänettömästi käheällä äänellä ja mies hänen vieressään toisi hänen sanansa ääneen.

GODOFRÉDO

Godofrédo alkoi kyllästyä kunnioituksen puutteeseen. Hänen ystävänsä, ei, PETTURITUTTAVANSA olivat mielummin seuranneet kolmea hevosta kuin häntä. Suuresti loukkaantuneena hän oli sitten seurannut noita koneja ja toivonut niiden katkaisevan koipensa. Hevosiksi ne olivat toki olleet melko fiksuja, sillä ne olivat saattaneet heidät turvaan - vaikka Godofrédo itse olisi saattanut heidät luonnollisesti vielä turvempaan. Heidän pysähtyessään hän pihisi kiukusta ja loi ympärilleen hurjastuneita katseita, kunnes taas joku houkka tuli määräilemään! "Seuratkaa meitä", he sanoivat. PAH! Godofrédo pöyristyi tuosta häpeämättömyydestä!

"Ei, vaan seuratkaa MEITÄ", Godofrédo sanoi polleana ja nosti ylvään leukansa ylös. Hän käänsi Mercédesin ja lähti hitaasti mutta varmasti etenemään vieraista päinvastaiseen suuntaan. "Seuratkaa meitä, ei ole turvallista, nännännönnööö", hän kihisi itsekseen hiljaa.

DAKARAI

Dakaraista tuntui, että pystyi taas edes hieman hengittämään, mutta hänen päänsä sisällä oli edelleenkin kaaos. Niin paljon oli tapahtunut pienen ajan sisällä ja tuntui, että se kaikki oli sattunut yhtä aikaa ja vyörynyt vain hänen ylitseen eikä Dakarai itse ollut pysynyt mukana mitenkään. Metsässä oli kuitenkin edes hieman varjoisempaa, joten ainakaan aurinko ei paistanut päälle enää täydellä teholla, mutta kaikki muu oli kyllä edelleenkin päällä. Tuntui, että se mätä kuvottava haju oli pinttynyt hänen nenäänsä. Ehkä se ei tässä oikeasti enää haissut, mutta tuntui silti siltä, että haisi ja häntä kuvotti ja oksetti, mutta hän ei halunnut oksentaa.

Prinssi ei ollut kovinkaan paljoa enää kyennyt seuraamaan tilannetta, mutta ilmeisesti muutkin olivat päässeet siitä tilanteesta pois ja metsään. No sitten paikalle ilmaantui jotain huppuväkeä ja Dakarai ei tiennyt enää, mitä piti tehdä, mutta ilmeisesti he halusivat vain, että heitä seurattaisiin johonkin. Oliko se sitten hyvä juttu vai ei, sitä prinssi ei tiennyt, mutta hän oli sen verran sekaisin kaaoksesta, että lähti vain seuraamaan kummaa väkeä mitään sen enempää miettimättä.

IMPERIA

Prinsessa Marcella oli kunnossa, ja niin oli ihme kyllä hänkin, vaikka aika epätoivoinen se hänen temppunsa oli ollutkin. Imperia olisi halunnut mennä tarkistamaan prinsessan tilan, mutta se oli hieman vaikeaa kolmen ratsun kanssa, eikä heidän ollut kovin järkevää tähän pysähtyä lepäämään. Prinsessa Inar näytti selvinneen taistelusta ylimääräisestä matkustajasta huolimatta, mikä oli kyllä onni.
Kun heidän luokseen hiipi varjoista muukalaisia huppuihin verhoutuneena, Imperia ehti jo säikähtää, että ruumiit olivat seuranneet heitä tänne saakka. No Luojalle kiitos, nuo olivat eläviä ihmisiä ja mitä ilmeisimmin vieläpä niitä, jotka olivat auttaneet heidät pakenemaan. Imperia olisi ehkä ollut vähemmän luottavainen, jos ei olisi ollut edelleen hieman järkyttynyt aikaisemmasta, sekä huolissaan prinsessa Marcellan voinnista. Nyt hänelle oli tärkeintä vain saada prinsessa Marcella turvaan, jotta tytön voisi yrittää herätellä ja hoitaa kuntoon.
”Meillä ei taida juuri olla vaihtoehtoja?”, Imperia kysyi heidän muulta joukoltaan, muuten he juoksisivat vain päättömästi vihollisia karkuun koko Dehrahin poikki ja siitä nyt ei ainakaan mitään hyvää seuraisi, sen verran hänkin ymmärsi.

DORIAN

Metsän varjoista astui seuraavaksi useampi jousta kantava huppuihin kasvonsa verhonnut mies ja yksi heistä kehotti seuraamaan. Prinssi Dakarai totteli muitta mutkitta, mutta oli vaikea tietää, oliko hänellä mitään käsitystä mitä porukkaa edes seurasi. Dorian vilkaisi Chathaan. ”Mennään, he auttoivat meidät pakoon viholliselta, voimme luottaa heihin.” Chatha sanoi ja lähti seuraamaan prinssiä nyt jo rauhoittuneella muulillaan. No tottahan se oli, täältä heidät saataisiin pian kiinni ja Dorian ei välittänyt ihan heti ottaa uusintaottelua niitä raatosotilaita vastaan. Niin he lähtivät seuraamaan näitä hyvin epäilyttäviä huppumiehiä vuorille päin.

Heidät johdatettiin kapeita ja hyvin piilotettuja polkuja pitkin korkeammalle vuoristoon, kunnes he saapuivat hyvin kallionlohkareiden väliin piilotettuun telttakylään, jossa oli useita satoja ihmisiä, suurin osa näytti ihan tavallisilta ihmisiltä, jotka vain elivät elämäänsä vuorten kätkössä, keittivät ruokaa leirinuotioilla ja hoitivat muita askareita. Heidät johdatettiin vuoren rinteelle, jonka yhtä seinustaa peitti verho, jonka takana oli selvästi luolan suu. He jättivät hevosensa ulos liekaan ja seurasivat perässä sisälle luolaan, joka oli valaistu himmeästi soihduilla ja kynttilöillä ja keskellä luolasalia oli pitkä pöytä ja perällä jonkinlainen tulisija. ”Voitte hakea tavaranne ja levätä täällä, vihollinen ei löydä teitä täältä ja meillä on jousimiehiä vartiossa. Johtajamme puhuu kanssanne myöhemmin.” Heidät sisälle johtanut mies sanoi ja poistui sitten.

IMPERIA

Imperia oli jo lähdössä muiden perään, kun tajusi katsoa taakseen huomatessaan jonkun puuttuvan. Sir Dorianin prinssipolo oli ilmeisesti jostain hyvin verisesti loukkaantunut, eikä tätä voinut yksin jättää, ei tämä pärjäisi lainkaan. Nainen käänsi Petronellan ja lähti prinssin perään, saavuttaen tämän pian.
”Teidän Ylhäisyytenne, te menette aivan väärään suuntaan”, nainen yritti, vaikka ymmärsikin, että poikapolo taisi olla aika karvaasti loukkaantunut.
”Kuulkaa, minulla on Teille lahja”, Imperia keksikin sitten, hymyillen lempeästi tuolle lapsiraukalle. Hän kaivoi hetken vyöllään olevista laukuista, kunnes löysi kauniin, kullankeltaisen ja osittain vihertävän kiven.
”Tahtoisin antaa tämän Teille nöyränä kiitoksena siitä, että johdatitte muita kanssani pois vihollisten luota”, hän tarjosi, yrittäen hieman kumartaa ratsailta käsin ojentaessaan kiveä prinssille. Kyllä häneltä nyt yksi kivi pojalle liikeni, jos se vain lepyttäisi toista sen verran, että tämä seuraisi muita hänen kanssaan turvaan.

DORIAN

Dorian oli saanut kantaa urumiyalaisen naisen sisälle, koska tämä oli tajuton pudottuaan ratsailta kesken taistelun. Hän auttoi naisen maahan seinän vierustalle syrjään makaamaan ja kaivoi vesileilin vyöltään ja kaatoi siitä varovasti vettä naisen kasvoille, jos se vaikka herättäisi tämän. Hän ei tässä kaaoksessa ollut ehtinyt edes huomata, että hänen oma prinssinsä oli jäänyt tekemään typeryyksiä. Tällä oli mennyt niin hyvin, ja nyt prinssi oli mennyt ja eksynyt, kun ei osannut seurata mukana. Mihin sekin taito oli yhtäkkiä unohtunut. Hänen piti lähteä etsimään tätä, kauhea riesa ja rasite. Tietenkin hänen olisi pitänyt huolehtia ensisijaisesti oma prinssinsä mukaan, mutta hänellä oli ollut kädet aika täynnä urumiyalaisten kanssa ja prinsessa Inarilla oli taas kädet täynnä gerosilaisten kanssa, ettei hän voinut hänenkään huolekseen omia alaisiaan sysätä. Onneksi gerosilaismaagi, jolla ei ollut juuri nyt omien matkakumppaneittensa kanssa ongelmaa, koska prinsessasta pidettiin huolta ja se tohelo leikkisotilas oli ilmeisesti potkaissut tyhjää. Dorian oli kiittänyt (?) kun nainen meni hakemaan sitä typerää prinssiä takaisin, kun Dorian ei itse tällä hetkellä oikein ehtinyt. Toki nainen olisi voinut myös huolehtia urumiyalaisesta, mutta pääasia, että joku haki sen prinssi-polon takaisin muiden joukkoon.

INAR

Inar ei luottanut näihin hiippareihin juuri sen enempää, kuin oli heidän hiippari-oppaaseensa luottanut, mutta ilmeisesti muut luottivat eikä Inarilla ollut juuri varaa alkaa niskuroida. Sitä paitsi turvallinen lepopaikka oli liian hyvä tarjous, etenkin prinsessa-paralle hänen sylissään. Inar seurasi muita ja vilkaisi vähän väliä huolissaan prinsessa Marcellaa.
Heidän päästyään perille Inar katseli yhä epäillen ympärilleen samalla, kun asetti keihään takaisin selässään oleviin pidikkeisiin. Sen tehtyään hän sai vapaat kädet laskeutua Sindreasin selästä ja vetää prinsessa Marcellan käsivarsilleen. Ensimmäisenä hän etsi silmiinsä Gerosin maagia, jota ei kuitenkaan nähnyt missään. No, Galena oli sentään läsnä.(?)
Inar päätti kantaa prinsessan nyt ensitöikseen sisälle lepäämään ja katsoisi, jos tyttö heräisi veden avulla. Hän laski sisälle päästyään tytön istumaan maahan ja polvistui tytön vierelle, jotta sai tämän nojaamaan itseensä. Inar veti vesileilin vyöltään, kaataen sitä ensin käteensä ja yritti hieman herätellä tyttöä sivelemällä vettä tämän kasvoille.

DAKARAI

Dakarai seurasi muukalaisia vain kiltisti aina vuorelle asti, jossa heillä näytti olevan joku oma piilopaikkansa, jossa ihmisiä olikin sitten enemmän. He vaikuttivat ihan tavallisilta ihmisiltä, jotka kaiketi yrittivät selvitä sodasta niin kuin ihan kuka tahansa muukin. Normaalin elämän näkeminen oli ihan tervetullutta sitten taisteluiden, vangitsemisen, mökissä elellyn, kaiken pilalle menemisen, sekasorron, ruumismeren ja pakenemisen jälkeen. Ei tällainen telttaelämä häntä varten ollut, mutta mikä vain tuntui nyt voittavan sen, mitä kaikkea he olivat joutuneet kokemaan sitten sen, kun Gilmarin laaksosta oli päästy.

Vihdoin Dakarai pääsi myös nousemaan pois hevosensa selästä. Takapuoli oli puutunut ja joka paikkaa kolotti ja käsiä särkiä niiden ruumiiden mätkiminen. Dakarai jatkoi kuitenkin taas vain muukalaisten seuraamista luolaan, koska se vain oli helpointa. Siinä ei tarvinnut ajatella yhtään mitään ja kyllä muutkin niin tekivät, vaikkei Dakarai muihin tällä hetkellä juuri huomiota kiinnittänytkään. Hän oli aika omissa maailmoissaan äskeisen jälkeen. Prinssi tavallaan eli vieläkin sitä kaaosta, vaikka vaara taisikin olla nyt ohi. Tyhmä ilme kasvoillaan hän jäi kuitenkin vain katsomaan heidät sisälle johdattaneen miehen perään, kun tämä poistui. Sitä ennen mies oli puhunut jotain johtajasta, jonka he tapaisivat myöhemmin. Dakarai ei kuitenkaan edelleenkään tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Hän vain puristi sotaviikatetta kädessään ja toljotti edelleenkin samaan suuntaan.

GODOFRÉDO

Godofrédo epäili ystäviensä älyä, sillä kukaan heistä ei tuntunut seuraavan hänen johtajuuttaan. Hän tuhahteli otsa rypyssä, kunnes kuuli hevosen lähestyvän. Hän höristi korviaan, sillä yksi hevonen kuulosti kovin vähältä - muu joukko oli aivan liian painava ratsastamaan vain yhdellä - mutta hänen korvansa eivät pettäneet häntä. Vain yksi ystävä seurasi häntä.

Impostori alkoi kuitenkin heti loukata häntä sanomalla hänen olevan väärässä! Godofrédo tuhahteli ja heilutti pitkää, hiekkaista tukkaansa tuhisten kuin kiukkuinen kana, kunnes kuuli ystävänsä sanovan taikasanat "Teille lahja". Godofrédo hiljensi jo valmiiksi hitaahkoa vauhtiaan ja katsoi Impstuuraa sivusilmällä päätään liikuttamatta. "Hm, kuuntelemme", hän sanoi tämän kaivaessaan laukkuaan.

Ja mikä lahja se olikaan! Godofrédo kiskaisi Mercédesin ohjaksista niin että hevonen pysähtyi hirnahtaen yllätyksestä. Imperellan kivi kimmelsi auringossa kauniimmin kuin yksikään timantti, melkein yhtä kauniisti kuin hänen rakkaan Otiliavaimonsa verestävät silmät! "Kaipa Me voimme nyt tämän kerran ottaa...", hän sanoi intoaan pidätellen, ja kähmäisi kiven naisen kädestä. Hän käänsi hevosensa seuraamaan muita ja hypisteli uutta aarrettaan. "Hyvä frouva, ällös ole huoleti. Me turvaamme koko joukon selustan", hän sanoi Impparille ylpeänä ja odotti että tämäkin saisi käännyttyä ja lähdettyä matkaan.

"Arvon frouva... Miten voi olla että elämä on näin merkillistä? Miksi he, joita pidämme ystävinämme, voivat tuosta vain jättää meidät?", Godofrédo sanoi heidän lähtiessään taas muiden perään. "Tunnemme sisälläme että vain linnut ovat oikeasti ystäviämme, mutta nekään eivät ole uskollisia Meille vaan nokkivat kättämme joka ruokkii..." hän murmutti tuskastuneena ja katsoi tyhjillä silmillään naista.