GILDOMERA osa 1 luku 2

GODOFRÉDO

Godofrédo kerkesi huokaista vain kahdesti Dorianin vastaukselle, kun Pystervä kävi hakemassa tämän jonnekin. Kaikki hänen ystävänsä olivat poissa, eikä hänellä ollut mitään käsitystä mitä hänen tulisi tehdä!

Silmissänsä orpo katse lapsen eksyneen hän haki seuraa takanaan olevista prinsessoista ja hidasti hevostaan niin että he pääsivät hänen rinnalleen. "Kaikki ystävämme ovat poissa. Olemme valmiit kuolemaan", hän huokaili vailla ymmärrystä mistään mitä ympärillä tapahtui.

HORTENCIA

Hortencia rukoili mielessään, hän oli niin ahdistunut, ettei saanut edes sanottua rukouksiaan ääneen. Olkoot Neitsyt Johanna heidän suojanaan, olkoon Kaikkivaltias heille suopea, olkoon ilma heidän puolellaan, kaiken avun he tarvitsivat nyt. Hortencia hätkähti hieman kääntäessään katseensa heidän edessään olevaan prinssi Godofrédoon, joka peruutti heidän vierelleen. Toisen sanat hämmensivät häntä siinä määrin, että hän unohti lähes olla peloissaan.
”Tässähän me olemme, mies hyvä”, häneltä pääsi vähän turhankin nopeasti, ennen kuin hän tajusi ettei prinssi tainnut edes puhua heistä. Ja ettei hän laskenut vääräuskoista prinssiä ystäväkseen.
”Tarkoitan, ette ole yksin, Teidän Korkeutenne. Pysykää nyt vain joukossa, ettei Teille käy mitään. Kaikkivaltias kyllä pitää meistä huolen, meidän osamme ei ole kuolla tässä maassa”, hän yritti korjata sanojaan hieman sopivammiksi tilanteeseen, vaikkei prinssi tainnutkaan olla taas yhtään tietoinen tilanteesta tai mistään muustakaan.

TELEMAKHOS

Matka oli alkanut niin hyvin, että oli ollut vain ajan kysymys, milloin ongelmat ilmenisivät. Kolme päivää Dehrahissa ilman ongelmia kuulosti liian epäuskottavalta. Ja sieltähän se tulikin, heidät oli piiritetty, se kurja opas ilmeisesti oli mennyt kertomaan oikeille kavereilleen missä he olivat, tai jotenkin vihollinen tiesi heidän olinpaikkansa. Hän kuunteli millä suunnitelmalla he aikoisivat yrittää selvitä tästä ja parhaalta ratkaisulta se tuntui. Koska Telemakhos olisi taas kärjessä, hän vilkaisi Ameen. ”Sinun on parempi vaihtaa Karanin kyytiin.” Hän sanoi ja auttoi naista vaihtamaan Karanin ratsun taakse (?). Olisi hän muuten Amea itse suojellut, mutta tilanne kuulosti ikävästi taas siltä, että hänen pitäisi polttaa heille tie auki.

Kun he olivat asettuneet asemiin ja kääntäneet suunnan takaisin, tässä maassa oli mahdoton päästä eteenpäin, he lähtivät takana tulevaa vihollisjoukkoa päin. Ensin se tuntui helpolta, vihollisia ei tosiaan ollut ihan mahdottoman paljon ja he kulkivat jalan… mutta jotain outoa niissä oli. Ne kulkivat jotenkin luonnottoman näköisesti ja… kun he pääsivät lähemmäs, niin nehän olivat jo valmiiksi veressä ja osa oli puoliksi palaneita. ”Mitä kirottua tämä nyt on?” Hän älähti kummissaan ja yritti vilkaista muiden suuntaan, huomasivatko he samaa mitä hän itse, vai oliko hän vain saanut jonkun myrkytyksen dehrahilaisesta raittiista ilmasta.

MARCELLA

Marcella istui kauhusta kankeana hevosensa selässä, kun alkoi tuntua siltä, että kohta tapahtuisi taas jotain kamalaa. Hän yritti rukoilla, mutta sanat tarttuivat kurkkuun. Hän hätkähti, kun herra henkivartija oli tullut neuvomaan häntä olemaan rauhassa! No se oli helpommin sanottu kuin tehty tällä hetkellä. Ilmeisesti jotain kamalaa oli tekeillä ja Marcella seurasi sydän syrjällään, kun heitä kehotettiin kääntymään ja siirtymään paremmin muiden suojaan. Hän melkein kiljaisi, kun yhtäkkiä prinssi Godofrédo oli hänen ja Hortencian luona puhumassa poismenneistä ystävistä ja siitä, että halusi kuolla. Siis kuka oli kuollut? Ei Marcellan käsityksen mukaan vielä kukaan. Vai puhuiko hän… Marcella oli viettänyt mökillä sen verran paljon aikaa ulkona, että oli kyllä huomioinut prinssin omituiset puuhat muurahaiskeolla. Hortencia yritti rohkaista prinssiä ja Marcella ihmetteli jo sitä, että Hortencia puhui nierdalesilaiselle. ”Teidän korkeutenne, älkää. Sitä ne kiittämättömät olennot juuri toivovat! Miettikäähän tarkoin, olivatko ne todella ystäviänne? Vai käyttivätkö vain hyvää tahtoanne hyväksi? Missä he nyt ovat? Pakenivat kuin pelkurit ja jättivät teidän korkeutenne yksin! Ne roikaleet eivät ansainne sun suruasi, ne iloitsisivat jos kuolisitte taistelussa! Älkää suoko niille sitä iloa!” Marcella yritti puolestaan, sillä leikin avulla Imperia-tätikin sai hänet paremmalle tuulelle silloin kun häntä masensi.

Marcella ei tiennyt, oliko heidän lohdutuksestaan apua, mutta toivottavasti. Sir Dorianilla oli varmasti riittävästi tekemistä ilman, että yritti estää prinssiään tapattamasta itseään tahallaan siksi, että muurahaiskaverit olivat hylänneet hänet. Prinssi Godofrédo oli kyllä harvinaisen erikoinen tapaus. Mutta vaikka tämä hetkeksi Marcellan ajatukset veikin pois katastrofista, ne palasivat siihen pian. He joutuivat asettumaan uusille paikoille ja sitten lähdettiin taas päätä pahkaa kohti tuhoa ja kuolemaa. Marcellalle iski kamala olo, että hänen pitäisi tarttua herra henkivartijan vanhaan koristemiekkaan ja tehdä voitavansa. Ajatuskin lamautti hänet ja hän vain puristi Stellan ohjaksia kasvot lakanan valkoisina.

DAKARAI

Uusi suunnitelma oli kuin olikin takaisin kääntyminen ja vinemarilainen pelle laitettiin etunenään. No ehkä se kuolisi ensimmäisenä niin ei tarvisi sitten moiselle olla velkaa tai yrittää tulla toimeen, mutta niin onnellisesti tuskin tapahtuisi. Pakko Dakarain olisi siis jossain kohdassa senkin tapauksen kanssa tulla toimeen. Tai tuskin hän toimeen ikinä tulisi tämän kanssa oikeasti, mutta jos siihen saisi edes jotain edistystä. Prinssin vain oli vaikea ajatella, että tykkäisi ikinä vinemarilaisista.

Joka tapauksessa Chathan homma oli olla oikealla puolella ja Dakarai tuli heti tämän perässä. Dakaraita alkoi kuitenkin yököttämään, kun vihollisien lähestyessä samalla joku palaneen ja mätänevän lihan haju voimistui ja kuuma paahteinen sää varmasti voimisti sitä entisestään, mutta hyi kamala mikä löyhkä! Prinssi halusi tuoda kättään nenälleen tukkiakseen sen, mutta hänen kätensä olivat jo täynnä. Toisessa kädessä oli AnkzuVanzkun suitset ja toisessa sotaviikate. Kolmansia käsiä ei ollut.

Outo kuolleen löyhkä voimistui silti vain entisestään ja pian he olivat jo aika lähellä vihollisia. Mutta kun niitä katsoi, oli jotenkin selvää mistä moinen löyhkä oli tullut, mutta miten nuo olivat vielä elossa? Mikä niitä ylipäätään vaivasi? Viholliset olivat kuolleen näköisiä jo valmiiksi, niiltä puuttui osia kehostaan ja joiltain raajoja, mutta silti ne liikkuivat. ”Chatha, miksi nuo tekee noin? Miten tuo on mahdollista?!” Dakarai parahti kauhuissaan.

IBRAGIM

Vieraat tulivat suoraan hänen joukkojaan vastaan. Ibragim ei voinut kivuliaalle virnistykselle mitään, kun ohjasi joukkonsa hidastamaan hieman ja valmistautui yhteenottoon. Nyt hän kykeni näkemään… Kauan se olikin kestänyt. Ibragim iski veitsensä ruumiin käteen, tuntien kuinka se alkoi liikkua kankeasti itsestään.
"Mikä ilo ja kunnia..." maagi kuiskasi käheästi. Sotilaat kohottivat kärsineitä aseitaan, ne joilla kädet vielä oli, rynnäten kankeasti ja ääneti kohti taistoa. Niiden liikehdintä oli vaikeaa ja jäykkää, mutta ne saivat voimaa hänen magiastaan. Ne levittivät ympärilleen palaneen mädän lihan ja kuoleman hajua, joka kuumassa säässä oli kuin kuvottava seinämä joka rysähti vastustajien päälle ylivoimaisena.

INAR

Inar jäi taka-alalle kahden muun prinsessan taakse Pestvan ja Cainen kanssa, kaivaen käteensä miekan. Dehrah oli niin kirotun kuiva maa, eikä vesistöjä ollut tarpeeksi lähellä, hän ei ollut kyennyt käyttämään keihästään taistelussa heidän saapumisensa jälkeen ja sekös rasitti. Oli raivostuttavaa, kun se vinemarilainen keikari oli niin hyödyllinen tulimiekkansa kanssa ja hän ei voinut edes olla hyödyksi parhaalla osaamallaan tavalla. Kirottu Dehrah…

Inar antoi kuitenkin kaiken rasituksensa valua taka-alalle, hänen olisi keskityttävä. Inar ei nähnyt heitä lähestyvää vihollisjoukkoa kovin hyvin, mutta pian huudahdukset edestä saivat hänen aistinsa jännittymään äärimmilleen. Sitten se haju. Kuin mädän lihan ja käyneiden marjojen makea, imelä haju, johon sekoittui palaneen käry ja veren metallinen löyhkä. Se vyöryi kuin seinämänä heidän päälleen kuumassa ilmassa. Inar tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja hän nosti käden suunsa ja nenänsä eteen, ettei oksentaisi silkasta järkytyksestä.

MARCELLA

Marcella ei kunnolla nähnyt mitä tapahtui, kun he taisivat saavuttaa vihollisen. Hän ei edes välittänyt nähdä, hän oli aivan järkyttynyt. Jo ennen kuin he ehtivät vihollisen luo, heitä vastaan levisi niin kuvottava haju, ettei Marcella osannut edes kuvailla sitä. Hänen oli pakko päästää ohjaksista irti ja peittää nenänsä, mutta oli jo myöhäistä. Hän tunsi miten hänen vatsassaan kiersi ja kuvotus täytti hänet, se humahti päähän niin kovasti, että Marcellaa alkoi pyörryttää ja hän ei halunnut yrittää haukkoa henkeään, koska haju oli niin kamala. Ennen kuin hän tajusi, hän päästi ohjaksista irti ja valahti tajuttomaksi ja retkotti hevosensa selässä hädin tuskin. Lisäksi hänen hevosensa säikähti tilannetta ja ilmeisesti kuvottavan hajuisia vihollisia ja alkoi astella hermostuneesti ja yritti kääntyä pakoon ja tuli siinä samalla lähes heittäneeksi omistajansa selästään.

ANDRÉ

Kun selvisi mitä edessä oikein oli eli lisää vihollisia ja ilmeisesti takaa tulevia enemmän, muuttui suunnitelma kuin lennosta siihen, että he lähtisivät takaisinpäin. No kyllähän se tietenkin parempi ratkaisu oli, jos edessä oli isompi joukko. Ei André mikään sotastrategisti ollut, joten kuunteli ihan mieluusti kokeneempia ja sellaisia, jotka oikeasti tiesivät järkevän päälle.

Suuntaa siis vaihdettiin. He joutuisivat kuitenkin taistelemaan tiensä takaa-ajajista läpi, joten hyökkäysasetelma kyhättiin nopeasti kasaan siten, että taisteluun kykenevät olisivat ympärillä ja vastaavasti muut keskemmällä. Se kuulosti ihan järkevältä ja homma polkaistiin käyntiin. André oli miekat valmiina, kunhan vihollinen vain olisi tarpeeksi lähellä.

Heidän saavuttaessa viholliset ja viholliset heidät vaikuttivat viholliset hieman kummallisilta Andrén silmiin. Vähän niin kuin he olisivat jo kerran kuolleet, mutta eivät jostain syystä olleet? Mutta kyllähän kaikki sen tiesivät, että kuolleet pysyivät kuolleena eivätkä tepastelleet kuoleman jälkeenkin ympäriinsä. Mutta haju oli kyllä huumaava ja tällä kertaa se ei ollut mikään hyvä juttu. Lemu oli armoton ja sen keskelle he lopulta joutuivat.

André käänsi katsettaan prinsessa Marcellaan sanoakseen jotain, mutta tyttö kupsahti ennen sitä melkein hevosensa selästä alas ja André hätääntyi siitä. Mitään mies ei ehtinyt kuitenkaan miettimään tai tekemään, kun tunsi miekan terän pohkeessaan ja siitä hänet kiskaistiin voimalla alas. André iski päänsä kovaan maahan voimalla, mutta sille André ei ehtinyt tekemään mitään, kun valmiiksi verinen ruumis iski miekan hänen päänsä läpi ja se oli sitten siinä...

INAR

Alkujärkytyksestä oli pakko selvitä nopeasti ja Inar yritti keskittyä vain edessä olevien prinsessojen ja maagien suojaamiseen omalta puoleltaan. Luonnottomat ruumiit vyöryivät heidän päälleen voimalla, jota ei kuolleilta olisi odottanut, ja pian Inar vetikin keihäänsä selkäpuoleltaan. Hän alkoi iskeä sillä ruumiita minkä ehti, pitäen niitä etäisyyden päässä samalla kun toisella kädellään nappasi taas miekastaan ja päästi kokonaan Sindreasin suitsista kiinni.
”Rauhassa, poika! Et pillastu”, Inar käski, kun iski ensimmäistä ruumista miekalla. Liha oli pehmeää, kuin ylikypsää ja purskahti inhottavasti hänen miekkansa voiman alla. Inar veti miekkansa ruumiista ja katsoi sitä epäuskoisena. Ei mitään vaikutusta… Nainen ärähti ja iski keihäällään voimakkaasti ruumista keskivartaloon, jolloin se kompuroi taaksepäin ja kaatui muutaman muun ruumiin päälle.

Inar käänsi katseensa juuri parahiksi, kun näki, miten Gerosin prinsessa pökertyi ja uhkasi pudota hevosen selästä. Inar unohti kaiken, hän iski miekan vyölleen ja karautti Sindreasin eteenpäin, napaten neidon vapaalla kädellään kiinni. Toisen hevonen oli liian korkea ja kauhuissaan, maaginainen heidän edessään yritti napata sen ohjaksista kiinni. Sitten nainen tuntui kirkaisevan jotain, joka kuulosti veikolta, mutta tuskin. Inar vei katseensa naiseen ja sitten heidän vierelleen, nähden, kuinka ruumis repi prinsessan henkivartijan hevosensa selästä. Inar ei voinut tehdä mitään, hän veti vaivoin yhdellä kädellä prinsessan suosiolla Sindreasin selkään ja veti tämän itseään vasten, ettei tyttö putoaisi.
”Sain prinsessan! Neiti Imperia!”, Inar huusi kaaoksen yli, tietämättä kuuliko nainen häntä. Maagi näytti luovan jonkinlaista suojakehää, joka hidastaisi heidän ympärillään olevia ruumiita. Inar otti prinsessan kauhistuneen hevosen ohjaksista kiinni, ennen kuin se ehti lähteä karkuun ja kiskaisi hevosen lähemmäs, kun ohjasi omaa hevostaan parhaansa mukaan. Hänen kätensä alkoivat olla aika täynnä, ja pian Inar irrotti toisen jalkansa jalustalta. Hän potkaisi lähintä ruumista niin mojovasti päähän, että sen mädät luut antoivat periksi ja pää putosi kuvotuksen harteilta.

CAINE

Caine pysyi taka-alalla, se oli jousiampujalle paras paikka. Hänellä oli jousi valmiina, mutta ennen kuin hän ehti yhtäkään nuolta ampumaan, hän oli vähällä oksentaa. Vihollinen levitti hirveää mädän ja kuoleman lemua, haju oli aivan järkyttävä. Se oli jopa pahempi kuin Guntsi-enon vanhat sukat, Guntsi-enolla oli vain yhdet sukat, joita hän ei ikinä pessyt. Hän sanoi, että haju piti sudet ja karhut kaukana, kun hän sienesti. Ja se haju piti kyllä kaikki muutkin kaukana, Guntsi-enolla ei käynyt kauheasti vieraita ja Cainekin muisteli kauhulla niitä muutamaa kertaa, kun hänen oli ollut pakko mennä kylään.

Mutta nyt Cainella oli ikävä jopa Guntsia ja tämän etovaa sukkamehun hajua, niin hirvittävältä heidän vihollisensa lemusivat. Caine yritti ryhdistäytyä ja ampui vihollisparveen varoen osumasta omiin. Hän näki osuvansa nuolella sotilaan silmien väliin, mutta tämä vain vähän horjahti ja jatkoi sitten matkaa. ”Mitä pannahista tää ny on?” Hän ihmetteli, mutta ei ehtinyt kauaa kun edessä tapahtui. Prinsessa Marcella pyörtyi, tämän hevonen villiintyi ja tyttö oli pudota maahan, mutta Inar sai tämän kiinni. Caine huokaisi helpotuksesta yrittäessään saada jousta syrjään, he olivat liian lähellä kaaosta ja jousesta ei tuntunut olevan apua. Sitten hänen edessään joku putosi ratsailta ja Caine hätkähti ja keskittyi kiertämään tämän hevosen, ettei törmäisi, ja vilkaisi vain olan yli taakseen, kun ruumiit jäivät hakkaamaan miestä palasiksi. Caine käänsi katseensa eteen ja leikki, ettei nähnyt mitään. Eikä edes ehtinyt kauheasti asiaa miettiä, kun hänelläkin oli näitä haisevia raatoja kimpussaan ja hän joutui vetämään elementtiaseensa jos niistä olisi enemmän hyötyä.

HORTENCIA

Jo aiemmin hän oli ajatellut Dehrahin Kaikkivaltiaan hylkäämäksi, mutta kun heitä vastaan saapui kuolleiden armeija, oli Hortencia vihdoin varma asiasta. Mitään yhtä kuvottavaa Hortencia ei ollut koskaan joutunut kohtaamaan. Hän joutui peittämään nenänsä kädellään kuvottavan löyhkän vyöryessään heidän ylitseen, se tuntui tunkeutuvan silmiin, suuhun, aivan kaikkialle ja sai hänet voimaan pahoin.
Hortencia järkyttyi aika pahasti prinsessa Marcellan pyörtyessä, eikä hän ennättänyt tehdä mitään, kun tyttö jäi taakse. Hän kääntyi kauhuissaan katsomaan taakseen, nähden vain vilaukselta, miten prinsessa Inar otti tytön kiinni. Luojalle kiitos! Hortencia kääntyi kauhuissaan katsomaan eteensä ja hapuili toisella kädellään sotavarstaa vyöllään. Hän ei ollut varma, oliko siitä apua ruumiita vastaan, ne tuntuivat yliluonnollisen vahvoilta ja kestäviltä. Hortencia yritti kaikkensa pitääkseen d’Artagnanin rauhallisena, sekä muita joukon jäseniä silmällä.

DORIAN

Suunnitelma oli hätäinen ja epätoivoinen, he olivat kävelleet varomatta suoraan ansaan. Olisi varmaan täytynyt laittaa joku edelle, mutta yhden erottaminen joukosta oli tuntunut hiukan liian vaaralliselta. Ja vaikka nyt olikin myöhäistä katua, Dorian alkoi katua saman tien, kun he pääsivät tarpeeksi lähelle vihollisia. Ne eivät todellakaan olleet normaaleita sotilaita, kuvottava noituus lemusi niistä pitkälle. Ne löyhkäsivät kuolemalta ja olivat veressä ja niiltä puuttui ruumiinosia… Ne oli jo kertaalleen tapettu. He olivat tappaneet ne, Dorian tunnisti miehen, jota oli muurilla vetänyt turpaan, vaikka se oli pahasti palanut ja hyvä kun pysyi edes kasassa enää. Dorian yritti turhaan huitaista tältä pään harteilta, toki se toimi, mutta ruumis pysähtyi hetkeksi ihmettelemään tilannetta ja jatkoi sitten vain ilman päätä.

Sitten läheltä kuului manaus, ”Kautta Tyrioksen!”, kun prinssi Telemakhos oli yrittänyt polttaa ruumiita, mutta ruumis vain jatkoi palavana etenemistä vinemarilaisen yrittäessä saada ratsuaan peruuttamaan. ”TAKAISIN!” Dorian karjaisi. ”PERÄÄNTYKÄÄ! TAKAISIN MENOSUUNTAAN!” Hän huusi vielä. Näitä oli ehkä vähemmän, mutta tällaisen saastaisen pimeän magian armeijan kanssa ei kannattanut leikkiä. Hän yritti omalta osalta pidätellä kuolleiden armeijaa, kun muut tajusivat tilanteeseen tulleen muutoksen ja saisivat vaihdettua suuntaa. Sekin oli huono vaihtoehto, mutta tavalliset ihmiset saisi ehkä tulen avulla edes sen verran hajalleen, että he pääsisivät läpi.

IMPERIA

Imperia ei käsittänyt, miten tässä oli käynyt näin kamalasti. Herra Henkivartija oli jäänyt taakse ja varmasti kuollut. Oli Luojan lykky, että prinsessa Inar oli huomannut prinsessa Marcellan putoavan hevosen selästä ja saanut tämän kiinni ajoissa. Hän yritti kaikkensa kanavoida aiemmin keräämiensä kivien magiaa suojatakseen lähellä olevia ja hidastaakseen edes hieman mustaa magiaa, jolla ruumiit oli selkeästi noiduttu.

Kuullessaan karjaisun edestä, joka käski kääntyä takaisin, Imperia kääntyi oitis takana oleviin.
”Takaisin! Peräännytään!”, hän huusi perään varmuudeksi, että kaikki varmasti kuulivat. Prinsessa Inarilla oli kädet aivan täynnä Stellan, prinsessa Marcellan, oman hevosensa ja keihäänsä kanssa, ja Imperia käänsi Petronellan, ratsastaen heidän vierelleen.
”Antakaa Stella minulle!”, Imperia huusi ja nappasi Stellan ohjakset odottamatta prinsessalta. Nainen antoi ne hänelle ja Imperia kiinnitti ne Petronellaan, ohjaten kummankin lähtemään takaisin kohti vihollisarmeijaa. Olisi ihme, jos he tästä selviäisivät hengissä… No, ainakin prinsessa Marcella tuntui olevan turvassa, eikä hän voinut oikein muuta, kuin helpottaa prinsessa Inarin taakkaa ottamalla prinsessansa ratsun.

Imperia ratsasti eteenpäin varmistuttuaan, että hänen takanaan… tai nyt edessä olevat saivat käännyttyä. Matkalla heitä vastaan tuli herra varakreivin pillastunut hevonen, jonka Imperia poimi myös mukaansa. Se oli aivan kauhuissaan, ymmärrettävästi, muttei vaikuttanut loukkaantuneelta. Imperia piteli sen ohjaksista kiinni ja jatkoi matkaansa, yrittäen samalla muistaa maagiset kivensä ja niiden voiman kanavoimisen. Ei se ruumisarmeijaa pysäyttänyt, mutta hidasti edes hieman puhtaalla magiallaan.

INAR

Oli hyvin vaikeaa pitää prinsessaa pystyssä itseään vasten samalla, kun yritti hallita kahta hevosta ja olla pudottamatta keihästä kädestään. Inar teki kuitenkin parhaansa, kun samassa edestä kuului perääntymiskäsky. Gerosin maagi toisti käskyt, ennen kuin saapui pelastamaan hänet ja otti prinsessan suuren, valkean ratsun itselleen. Inar ei ehtinyt edes kiittää, kun päästi Sindreasin ohjaksista, vei keihäänsä toiseen käteensä ja veti prinsessa Marcellan paremmin ratsunsa selkään, tiukasti rintakehäänsä vasten. Sen jälkeen hän nappasi ohjaksista taas paremmin kiinni ja vetäisi. Sindreas kääntyi hirnuen ja hieman vauhkona, selkeästi iloisena kun pääsi kauemmas kammottavista ruumissotilaista.

Inar lähti ratsastamaan takaisin elävien vihollisten suuntaan, saaden jollain ihmeen kaupalla pidettyä sylissään makaavan prinsessan mukana matkassa, vaikka tämän matkustusvaatteet olivatkin hieman tiellä. Hän ei kuitenkaan halunnut pudottaa tyttöä mistään hinnasta, toinen oli nyt hänen velvollisuutensa… se mies oli kuollut ja hautautui varmasti heidän alleen parasta aikaa. Inarin melkein teki pahaa miettiä asiaa. Mutta hän pitäisi huolen prinsessasta. Miehille se oli selkeästi liian vaikeaa, mutta hän ei antaisi mitään tapahtua Gerosin pienelle prinsessalle niin kauan, kun toinen vain oli hänen kanssaan.

GALENA

Caonach oli aivan vauhkona, poni parka. Galena ymmärsi sitä, kävelevät ruumiit nyt olivat kelle tahansa liikaa. He saivat käskyn kääntyä ja paeta, mikä olikin erittäin viisasta. Oli vaikeaa pitää ponia aisoissa ja tutkia samalla yrttipussukoita, mutta ei hän voinut jättää Imperiaa yksin tuollaisen kammottavan pimeän magian kanssa. ”Tiedän, että tilanne on äärimmäisen ikävä, mutta Caonach, minä yrittäisin helpottaa sitä, jos vain antaisit minun etsiä…” Galena yritti rauhoitella ponia, jotka ei kuitenkaan kiinnostanut.

Miten valitettavaa, että prinsessa Marcella oli pyörtynyt, hänestä olisi ollut apua nyt, sillä Galenan yrtit eivät ihan riittäisi tällaiseen määrään vihollisia. Olisipa hän ehtinyt paremmin varautua tällaiseen. Hän etsi yrttejään ja löysi sitten pussillisen kuivattuja marjakuusen marjoja. Niillä oli kai nyt pärjättävä. Hän yritti hillitä vauhkoa poniaan, mikä oli erittäin vaikeaa, ja jättäytyi muun joukon jälkeen ja lähti ratsastamaan poikittain pudotellen marjoja jälkeensä lukien loitsua samalla. Marjakuusi oli hautakasvi, joka suojeli vainajia, joten sen luulisi hidastavan kuolleita sotilaita, jotka pahojen voimien vuoksi olivat nousseet. Kun hän oli ripotellut marjoja tarpeeksi laajalle, hän käänsi poninsa taas muiden perään ja poni laukkasi, kovemmin kuin Galena muisti sen ikinä laukanneen, pois kuolleiden armeijasta.

KARAN

Huolissaan Karan katsoi Telemakhoksen perään, kun oli saanut Amen autettua satulaan taakseen, se oli vähän helpompaa taistelun kannalta ja Amellekin hiukan turvallisempi vaihtoehto. Tosin turvallisia paikkoja ei tainnut kauheasti olla, kun heille selvisi millainen vihollinen heillä oli vastassa. Karan yritti huitoa miekallaan kuvottavia otuksia kauemmaksi, mutta miekasta ei tuntunut olevan kerrassaan mitään hyötyä. Eikä mikään ihme, sillä kun hän vilkaisi Telemakhoksen suuntaan, tämä kauhisteli juuri tuleen sytyttämäänsä ruumista, joka vain jatkoi etenemistä, kuin ei edes tajuaisi palavansa. Eikä kauaa tarvinnut odottaa, kun käsky kävi, että heidän piti painua vastakkaiseen suuntaan niin pian kuin suinkin. ”Ame, pidä kiinni!” Karan sanoi Amelle kääntäessään melko vauhkoontuneen Milon ympäri, eikä hevosta tarvinnut kahta kertaa käskeä pitämään kiirettä. Toki muiden piti antaa mennä edellä ja ilmeisesti edellä oli jotain hämminkiä ja kesti hetken, että kaikki tajusivat suunnitelmiin tulleen muutoksen ja pääsivät vaihtamaan suuntaa. Karan oli järkyttynyt, kyllähän hän tiesi, että heillä oli vastassaan vakavia pahuuden voimia, mutta mitään tällaista hän ei ollut osannut kuvitellakaan.

AMETHYST

Tämä koko reissu oli mennyt enemmän päin vittua, kuin Ame oli ikinä osannut kuvitella. Ensin heiltä karkasi Daksu ja piti hakea se turhake takaisin, sitten katosi Caine ja nyt ei riittänyt edes se, että viholliset tapettiin, kun ne tulivat takaisin! Amethyst ei paljon ollut voinut niskuroida, kun hänet oli pistetty Karanin kyytiin, ja olihan siellä turvallisempaa. Telemakhos olisi kuitenkin sytyttänyt hänen tukkansa vahingossa palamaan tai jotain.

Ame piti nenästään kiinni ja kakoi vähän Karanin takana, hän ei ollut uskonut että hänellä oli vielä kakomisrefleksi tallella. No, Dehrahissa olo taisi aiheuttaa pahaa oloa vähän kaikissa. Eikö riittänyt, että maa oli jo valmiiksi läpimätä, miksi ruumiiden piti vielä tulla päällekin? Ame kuuli Telemakhoksen kiroamisen ja perääntymiskäskyn, eikä ehtinyt oikein muuta, kuin päästää nenästään irti ja napata Karanista, kun toinen käänsi Milon. Ame älähti vähän, mutta otti tukevasti kiinni miehestä ja vilkaisi heidän taakseen varmistuakseen, että Telemakhos ja Dorian tulivat varmasti perässä. Se kiva Galena-niminen maagi viljeli maahan jotain, eikä Ame voinut olla naurahtamatta vähän hämmennyksestä. Kumma aika yrittää saada jotain kasvamaan Dehrahin kuolleeseen maahan. Ame joutui kääntämään päänsä eteenpäin, sillä vauhti ja ruumiiden lemu saivat hänet voimaan hieman huonosti.

”Dehrah on kyllä maailman paskin lomakohde, tänne ei tulla uudestaan”, Ame virnisti, enemmän kai rauhoitellakseen itseään kuin Karania, painaen päänsä toista vasten ettei voisi niin pahoin. Vatsassa myllersi, näin paha olo hänellä ei ollut varmaan koskaan ollut, ja hän oli ollut aika monta kertaa krapulassa kuitenkin.

OSCAR

Tilanne oli muuttunut niin äkkiä, hetki sitten he olivat vain ratsastaneet rauhassa eteenpäin ja nyt he taistelivat hengestään vihollisen piirityksessä ja kaiken lisäksi takana tuleva joukko oli jotain täysin luonnotonta ja kammottavaa. Kuolleiden armeija lemusi mädälle eikä miekoista tuntunut olevan mitään apua niitä vastaan. Hän veti miekkansa terän yhden miehen kurkusta, mutta eihän tälle mitään käynyt. Sotilaalta tosin puuttui jo ennestään puolet päästä, joten ei Oscar ollut odottanutkaan. Hän potkaisi sotilasta pitääkseen sen kaukana ja vilkaisi Hortenciaa, kun edestäpäin kuului perääntymiskäsky. ”Menkää, pidättelen niitä sen verran, että pääsette pakenemaan!” Oscar sanoi prinsessalle ja hänen hevosensa Aramis nousi kauhuissaan kahdelle jalalle ja potkaisi kaksi ruumista kumoon samalla. Oscar yritti saada hevosensa kuriin ja kääntymään prinsessan perään, sillä eivät he oikein voineet mitään tällaiselle viholliselle. He tarvitsivat aikaa suunnitella, miten niille pärjäisi ja valitettavasti aikaa ei ollut. He pääsivät ehkä ruumiita nopeammin, mutta edessä heitä odotti elävien armeija, joka oli huomattavasti suurempi. Mutta Oscar ei antaisi Hortencialle käydä kuinkaan! Hieman huolissaan hän vilkaisi gerosilaisten suuntaan, sillä prinsessa Marcella oli pyörtynyt ja prinsessa Inarin huomassa. Sir André oli tässä kaaoksessa kadonnut kokonaan, mutta Oscar ei ehtinyt kauheasti ajattelemaan sitä asiaa, tässä oli huolenaiheita ihan riittävästi muutenkin.

CHATHA

Chatha oli aivan yhtä kauhuissaan kuin prinssi Dakarai, mutta se ei vetänyt vertoja sille, miten kauhuissaan Herra Mullins oli jouduttuaan kohtaamaan löyhkäävän ruumiiden armeijan. Perääntymiskäskyä ei edes ehtinyt kuulua, eikä Chatha vastaamaan prinssille, kun muuli laittoi jarrut pohjaan ja kääntyi saman tien ympäri ja lähti pakoon niin kovaa kuin vain jaloista pääsi ja se oli harvinaisen kovaa noin vanhalle ja raihnaiselle muulille. ”Herra Mullins! Pysähdy, takaisin!” Chatha karjui ja yritti vetää ohjaksista, mutta Herra Mullins ei kuunnellut. ”Kuule nyt elukka, prinssi jäi!” Chatha vaikersi kuullessaan kaukaa takaansa käskyn perääntyä. No hän oli jo menossa. ”Pahuksen paukapää, hidasta nyt sen verran, että prinssi ehtii mukaan!” Chatha kirosi ja kiskoi ohjaksia, mutta Herra Mullins vain kiihdytti ja ohitti naurettavan helposti kaikki suuremmat ja komeammat sotaratsut pinkoessaan tuhatta ja sataa poispäin ruumiista. ”Siellä edessä on ihan yhtä surkea tilanne, pysähdy nyt! Teidän mahtavuutenne, pyydän, hidastakaa vauhtia ennen kuin käy taas huonosti!” Chatha aneli ja harkitsi jo, että kierähtäisi vain alas ratsailta ja antaisi muulin mennä menojaan ennen kuin he olisivat vihollisen sylissä.

HORTENCIA

Kun heidän käskettiin kääntyä, Hortencia vei katseensa Oscariin. Hän ei tahtonut jättää toista, hän tiesi että se oli miehen työ, mutta… Hortencia tunsi siinä hetkessä itsensä niin toimettomaksi, hän ei olisi voinut auttaa näitä noiduttuja ruumiita vastaan yhtään sen enempää, kuin muutkaan.
"Olet sitten varovainen, kuuletko?!", Hortencia huudahti epätoivoisena, ennen kuin käänsi d’Artagnanin vastahakoisesti ympäri. Hän katsoi vielä Oscariin, mutta totteli ja lähti muiden perässä takaisin kohti vihollisten rivejä. Ruumiit jäivät taakse, tanner tömisi heidän ratsujensa alla, haju oli kuvottava ja Hortencia oli huolissaan niin Oscarista, kuin ystävästään, joka tosin oli mitä ilmeisimmin turvassa prinsessa Inarin kanssa. Hänen pitäisi muistaa kiittää Inaria jos he selviäisivät tästä hengissä, hän ei itse ollut ehtinyt reagoimaan ajoissa, kuten ei neiti Imperiakaan.

Hortencia olisi niin kovin tahtonut käyttää sotavarstaansa ruumiiden kuvottavan hajun työntämiseksi kauemmas, mutta tiesi sen olevan turhaa. Hänen aseelleen olisi varmasti käyttöä, kun he yrittivät puskea vihollisarmeijan läpi, hän ei väsyttäisi itseään turhuuksien vuoksi. Hän yritti olla vilkuilematta taakseen ja pitää katseensa edessäpäin, ettei nyt vaarantaisi heidän omia joukkojaan entisestään huolimattomuuttaan. Oscar oli sotilas, Oscar oli hänen henkivartijansa, hän luotti toisen kykyihin täysin… mutta Oscar oli myös hänen ystävänsä. Ei hän osannut rauhoittaa huoltaan, vaikka miten yrittikin.

IBRAGIM

”Tsk, ette te minusta noin vähällä pääse”, mies hymähti hiljaa, kun näki kaaoksen läpi, kuinka heidän vieraansa päättivät perääntyä. Ibragim tunsi inhottavan, puhtaan magian läsnäolon, joka hidasti hänen joukkojaan. Hän tunsi sen hidastavan, ja hän näki kyllä joukkojen perääntyvän ja välimatkan heidän ja hänen sotilaidensa välillä kasvavan. Ibragim olisi nyrpistänyt nenäänsä, jos hänellä olisi yhä nenä ollut. Kuvottavaa… mutta ei ongelma. Heidän lapsellinen magiansa ei voittaisi tai pysäyttäisi hänen omiaan, ei kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt saastuttaakseen koko tämän maan. Ibragim kohotti jälleen veitsen terän ja kaivoi ruumiin sisältä elimiä, etsien oikeaa käteensä. Missä se kurja, kestävä pikku ystävä oli… Ah.

Ibragim kohotti maksan ruumiin sisältä, iskien veitsensä siihen. Hän mumisi käheästi ja laski elimen alas kehälle piirtämilleen kuvioille, iskien sitä vielä muutaman kerran. Maagi etsi kuumeisesti uuden maksan, hän kokosi niitä kokonaiset kolme eteensä ja silpoi ne lähes paloiksi. Ne vuosivat sykkien tummaa, vihertävää, tahmeaa myrkkyä ja Ibragim hengitti sen höyryä suunsa kautta sisäänsä, vetäen niin syvään henkeä, kuin huonosti voivilla keuhkoillaan saattoi.

TÄRKEÄÄ: Ibragim hengitti rohisten ulos ja naurahti käheästi, miltei hykersi kun aisti voiman, jonka hänen sotilaansa saivat myrkytetyistä maksoista. Ikävä kyllä ensimmäinen ruumis alkoi tyhjetä nopeaa tahtia… Hänen pitäisi pian siirtyä uuteen. Sotilaat olivat hidastuneet joukon kanavoiman magian vuoksi ja jääneet ikävästi jälkeen, mutta nyt ne jaksoivat puskea jälleen läpi ja seurata joukkoa, joka oli onnistunut pakenemaan. Tosin… he pakenivat suoraan surman suuhun. Ibragim yritti kiriä joukoillaan, mutta hän joutui antamaan mokomille hieman etumatkaa, ettei saisi uutta annosta heidän ällöttävää suojamagiaa päälleen. Sitkeitä nuo yllätysvieraat ainakin olivat, se oli myönnettävä. Mutta hänen kuolleet ystävänsä olivat sitkeämpiä, se oli kuolleiden etu.

DAKARAI

Dakaraita ällötti mätänevien ruumiiden löyhkä ja hänestä tuntui, että jotain nousisi pian ylös. Prinssin oli pakko tukkia toisella kädellään lopulta nenänsä, joten hän puristi jalkojaan ratsunsa ympärille paremmin hakien tasapainoa. Myrkkyviikatteellaan hän mätki samalla liian lähelle tulleita ruumiita kauemmaksi ja sitä se oli pääasiassa, koska eivät ruumiit paljoa piitanneet, vaikka saivatkin kehonsa täyteen tappavaa myrkkyä. Ei tietenkään, koska ne olivat jo kuolleita. Eivät ne elossa olleet pienimmässäkään määrin, vaikka liikkuminen ehkä saattoi antaa aihetta ajatella toisin.

Pian kuului kuitenkin jo käsky kääntyä taas takaisinpäin. Ehkä heidän olisi pitänyt vain kiertää alunperinkin… Mutta Dakarai ei kuitenkaan laittanut yhtään vastaan takaisinpäin kääntymiselle, koska hitot hän tähän jäisi enää yhtään pidemmäksi miettimään sitä, kumpi tappaisi hänet ensin – kuolleet ruumiit vai heistä erittyvä mädän ja palaneen lihan haju.

”Häivytään täältä! Käänny, Anzku!” Dakarai käski ja haki Chathaa samalla katseellaan peittäessä edelleenkin hajulta nenää ja suutaan. Chathaa ei kuitenkaan näkynyt missään. No ei Chathan näköistä ruumistakaan eikä sitä tämän muulia, mutta Dakarai oli silti hieman hädässä, kun ei saanut Chathaa silmiinsä. ”Chatha!” Dakarai huusi melun läpi, mutta ei hän tähän voisi jäädä ja muutkin alkoivat jo suuntaamaan takaisinpäin. Prinssi toivoi, että Chatha oli mennyt jo edeltä eikä löytyisi kuolleena jostain… jos edes löytyisi.

CHATHA

Herra Mullins ei lotkauttanut korvaansakaan Chathan käskyille tai aneluille, pinkoi vain pakoon minkä kavioistaan pääsi tajuamatta, että edessä oli väijytys. Kunnes he olivat niin lähellä, että Chatha näki edessä odottavat viholliset ja yritti epätoivoisesti kiskoa muuliaan pysähtymään. Herra Mullins tajusi esteen vähän myöhemmin ja kun se sen tajusi, se pisti jarrut pohjaan niin nopeasti, että Chatha oli lentää muulin pään yli. Herra Mullins oli ihan vauhkona ja pyöri ympyrää ja piti hirveää meteliä ja hyvä kun eläin ei kuolla kupsahtanut siihen paikkaan, sen verran se oli hien peitossa ja kauhuissaan. Oli ehkä ollut virhe ottaa vanha muuli sotaretkelle, mutta ei Chatha ollut odottanut kuolleiden armeijaa. Sitten alkoi nuolet viuhua ja Herra Mullins alkoi poukkoilla ja loikkia sinne tänne aivan vauhkona. ”Koita nyt rauhoittua, tästä ei ole mitään hyötyä! Anna minun ohjata meidät pois tulilinjalta!” Chatha yritti saada ratsuaan kuuntelemaan häntä ja rauhoittaa, mutta ei hänen äänensä rauhoittanut vauhkoa eläintä ollenkaan. Voi hyvänen aika, tästä ei tullut yhtään mitään.

PESTVA

Pestva pillastui mätänevästä armeijasta lähes yhtä kovaa kuin Sigur Rós. Hevonen poukkuroi ja kiljui muun joukon lähestyessä luonnotonta näkyä, ja Pestvakin oli kuin halvaantunut. Oliko hän kuollut ja joutunut vainajalaan? Olivatko jumalat hylänneet hänet viimein? Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään näin ... epäpyhää. Armeija oli loukkaus kaikkivoipaa Luontoäitiä kohtaan. Pestva tunsi rinnassaan puristavaa kipua - tämä taisteli kaikkea hänen uskomaansa vastaan. Elävä oli elävää ja kuollut kuollutta, ja jos elävään päähän iskee miekan, siitä tulee kuollut pää. Olivatko jumalat kuolleet?

Pestva istui ajatuksissaan kuin mitään näkemättä armeijaa kohti tuijottaen paikallaan hikoilevan Sigur Rósin päällä vielä kun muu joukko kääntyi ja alkoi taas tulla häntä kohti. Hän pystyi juuri ja juuri räpyttelemään silmiään raskaasto, eikä rekisteröinyt muun joukon ääniä, ilman kuumuutta eikä elävien kuolleiden hajua tai makua. Hän pystyi shokkitilassaan vain tuijottamaan.